Maailmanvallan kriittiset hetket

Transkriptio

1 Pekka Visuri Maailmanvallan kriittiset hetket Uuden, kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen hahmottumista ja Yhdysvaltojen roolia sen keskeisenä toimijana on pohdittu lukemattomissa mielipidekirjoissa, tutkimusraporteissa ja artikkeleissa. Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut käsitys, että Yhdysvaltojen hankkiman aseman säilyttäminen ei ole lainkaan itsestäänselvyys, vaan monet kriisin merkit varjostavat näkymiä. Tässä lyhyessä ajankohtaisarviossa olen ottanut tarkasteluun Yhdysvaltojen tilanteesta ja erityisesti keskeisten EU-maiden suhteesta Yhdysvaltoihin sellaisia näkökohtia, joilla saattaa olla merkitystä myös Suomelle. Arvio keskittyy lähinnä ulkoja turvallisuuspolitiikkaan, mikä ei merkitse kannanottoa talous- ja kulttuuripoliittisten tekijöiden vähättelemiseksi. Nehän muodostavat perustan myös turvallisuuspoliittisille toimille. Arvio jakaantuu kahteen pääosaan: ajankohtaisen tilanteen yleiseen kommentointiin ja Saksassa Loccumin akatemiassa kesäkuun alussa pidetyn seminaarin kokemusten selostamiseen. 1. Arvioita Yhdysvaltojen asemasta ja roolista maailmanpolitiikassa Yhdysvallat saavutti taloudellisen suurvallan aseman jo viime vuosisadan alussa muun muassa tuottamalla terästä yhtä paljon kuin eurooppalaiset suurvallat yhteensä. Liittyessään ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan Yhdysvallat suurella tuotantokyvyllään mahdollisti liittokunnan voiton ja itselleen vaikutusvallan Euroopan valtiollisen järjestelmän suuressa muutoksessa. Erityisen suuri vaikutus amerikkalaisilla oli Itävalta- Unkarin kaksoismonarkian hajotessa syntyneiden uusien valtioiden Tshekkoslovakian ja Jugoslavian perustamisvaiheissa. Eristäytymistä suosiva ajattelu oli Yhdysvalloissa tuolloin vielä voimissaan ja aiheutti presidentti Woodrow Wilsonin edustamalle liberaalille internationalismille tappion. Sen seurauksena Yhdysvallat jättäytyi eroon Versailles n rauhan järjestelmästä ja siihen liittyen Kansainliiton jäsenyydestä. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat kohosi todelliseksi maailmanvallaksi, jonka johtava asema perustui suureen taloudelliseen ja sotilaalliseen voimaan sekä saksalaisen natsismin ja japanilaisen militarismin kukistamisen tuottamaan moraaliseen arvostukseen. Myös amerikkalaisen kulttuurin leviäminen maailmalla antoi tukea poliittiselle vaikutusvallalle. Yhdysvaltoja pidettiin maailmansodan jälkeen yleisesti anti-imperialistisena valta

2 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 2 (15) na, mikä nosti sen suosiota monissa eurooppalaisten siirtomaavaltojen alaisuudesta irtautuvissa maissa. Edes kylmän sodan alkaessa kehittynyt läntinen liittojärjestelmä ei tässä suhteessa merkinnyt muutosta, vaan vielä Suezin kriisin yhteydessä vuonna 1956 Yhdysvallat pakotti Ison-Britannian, Ranskan ja Israelin keskeyttämään yhteisen hyökkäyksensä, joka tähtäsi kanava-alueen kontrollin palauttamiseen länsimaiden käsiin. Käsitys Yhdysvaltojen anti-imperialistisesta perusluonteesta muuttui 1960-luvulla jyrkästi Vietnamin sodan ja Israelin tueksi asettumisen vuoksi. Samoihin aikoihin Yhdysvaltojen taloudellinen valta-asema heikkeni ja teknologinen etumatka kilpailijoihin nähden alkoi kutistua. Neuvostoliitto kykeni haastamaan Yhdysvallat vakavasti avaruus- ja ydintekniikan aloilla jo 1950-luvun lopulla. Kylmän sodan asetelma takasi kuitenkin Yhdysvalloille kiistattoman johtoaseman läntisen Euroopan suojelijana. Välineenä oli ennen kaikkea ydinaseiden pelotusvoimalla toteutettu Neuvostoliiton ja kommunismin patoamispolitiikkaa. Sotilasliitto Nato tarjosi siihen käyttökelpoisen organisaation, jolloin Yhdysvaltojen johtava rooli taattiin sekä komentorakenteella että ydinaseistuksen hallitsemisella. Ranskan irtautuminen Natosta vuonna 1967 ei ratkaisevasti heikentänyt Natoa, joka kokonaisvoimasuhteissa oli edelleen selvästi ylivoimainen Neuvostoliittoon ja Varsovan liittoon nähden, ja alueellisessa sotilasvoimassakin Keski-Euroopassa vallitsi pääpiirteinen tasapaino. Yhdysvallat sitoutui Kaakkois-Aasiassa valtapiirinsä puolustamiseen ilman eurooppalaisten liittolaisten tukea. Vietnamin sota varoitti amerikkalaisten voimavarojen rajallisuudesta ja poliittisista vaikeuksista, joita kohdataan maailmanlaajuisen imperiumin ylläpitämisessä. Noina aikoina myös Euroopassa alettiin yhä jyrkemmin arvostella Yhdysvaltojen voimapolitiikkaa, vaikka Neuvostoliiton taholta koettu uhka toistaiseksi hillitsikin kritiikkiä. Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvallat jäi entistä ylivoimaisempana maailmanvallaksi, mutta samalla suhteita läntisen Euroopan maihin jouduttiin rakentamaan uudelle pohjalle. Lähinnä Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvulla ja liiton sisäiset byrokraattis-organisatooriset jatkuvuustekijät säilyttivät Naton melkein entisellään vielä kymmenen vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen. Siihen myötävaikuttivat myös Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä kohtaamat vaikeudet. Yhdysvalloissa seurattiin kuitenkin jo epäluulolla hankkeita, jotka tähtäsivät Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen roolin vahvistamiseen. Samalla Yhdysvalloissa voimistuivat vaatimukset strategisen painopisteen siirtämiseksi pois Euroopasta kohti Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueita ja Kiinaa. 1 Republikaanien vaalikampanja vuonna 2000 suuntautui selvästi presidentti Bill Clintonin liberaalia internationalismia ja Eurooppaan sitoutumista vastaan korostamalla kansallista etua klassisen realismin oppien mukaisesti sekä tarvetta perusteelliseen strategiseen uudelleenarviointiin. George W. Bushin vaalivoiton myötä 1 Ks. esim. Zbigniew Brzezinski, The Grand Chessboard: American Primacy and its Geostrategic Imperatives (Basic Books, New York 1997).

3 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 3 (15) noiden ajatusten toteuttaminen lähti liikkeelle mutta toistaiseksi vielä hitaasti. Terrorihyökkäykset New Yorkiin ja Washingtoniin syyskuussa 2001 antoivat voimakkaan sysäyksen uudelle voimapoliittiselle suuntaukselle. Siihen liitettiin pian uuskonservatiivinen ideologinen panos. Sota terrorismia vastaan, kansallisen edun korostaminen ja oppi ennalta ehkäisevien hyökkäysten oikeutuksesta roistovaltioita vastaan kuuluivat uuden politiikan perussanastoon. 2 Presidentti Bushin valtakauden alku herätti kiivaan Yhdysvaltojen aseman ja liittolaissuhteiden pohdinnan. Tähän liittyi Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa ja globalisaation tulevaisuutta koskeva debatti. Robert Kaganin republikaanisesta ja uuskonservatiivisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteita käsittelevät artikkelit ja kirja 3 herättivät huomiota sekä asiallisen iskevyytensä että selkokielisyytensä vuoksi. Kaganin käsityksen mukaan Yhdysvallat ja (läntinen) Eurooppa ovat etääntyneet toisistaan yhteiskunnallisten ja poliittisten intressien erojen vuoksi, eivätkä niistä seuraavat erimielisyydet ole luonteeltaan tilapäisiä. Yhdysvallat elää maailmanlaajuisessa viidakossa ja joutuu järjestyksenpitäjänä toimimaan voimapolitiikan oppien mukaan, kun taas eurooppalaiset ovat saaneet kyllikseen siirtomaasodista ja kokevat rauhanomaisen integraatiopolitiikan myönteiseksi saavutukseksi. Kaganin esittelemät lähtökohdat ja tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös Esko Ahon pamfletin luontoiseen raporttiin 4, jossa lähinnä pohditaan Yhdysvaltojen ja euroopalaisten maiden yhteiskunnallisia ja talouspoliittisia eroja sekä niistä seuraavia haasteita trans-atlanttisille suhteille. Aho toteaa taloussuhteiden kasvaneen kiinteiksi ja sitä kautta yhteisten etujen tulleen vaalimisen arvoisiksi ja myös turvallisuusyhteistyön jatkamisen tarpeelliseksi sekä kehottaa suomalaisia erityisesti pysymään erossa anti-amerikkalaisesta fundamentalismista. Yhdysvaltojen hallitsevaa asemaa ja pyrkimystä maailmanlaajuisen imperiumin ylläpitämiseen on arvosteltu monissa kirjoissa. Kansainvälisesti huomiota ovat herättäneet muun muassa brittiläisen Will Huttonin ja ranskalaisen Emmanuel Toddin teokset. Hutton arvioi laajassa analyysissaan Yhdysvaltojen aseman ja Euroopan suhteiden perusteita monipuolisesti ja päätyy suosittamaan Englannille ja yleensäkin Euroopalle irtautumista Yhdysvaltojen ohjauksesta itsenäiseksi toimijaksi. 5 Emmanuel Todd ilmoitti, ettei hän halua kuulua Yhdysvaltoja ja amerikkalaisia sinänsä arvostelevien joukkoon, mutta hän on havainnut monia merkkejä Yhdysvaltojen voiman ehtymisestä. Bushin hallinnon tekemät virheet vain pahentavat tilan- 2 Ks. lähemmin Pekka Visuri, Maailmanpolitiikan muutos ja Suomi. Arvio syksyn 2001 terroriiskujen vaikutuksista (EVA-raportti, Taloustieto, Helsinki 2002), s Robert Kagan, Paradise & Power. America and Europe in the New World Order (Atlantic Books, London 2003). 4 Esko Aho, Tuttu mutta tuntematon. Avaimia Yhdysvaltain ymmärtämiseen (EVA-raportti, Taloustieto, Helsinki ). 5 Will Hutton, The World We re In (Little, Brown, London 2002).

4 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 4 (15) netta. Yhdysvallat on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi muusta maailmasta taloudellisesti ja poliittisesti. Samalla se kuitenkin karkottaa luotaan liittolaisia ja kuluttaa voimiaan tuloksettomaan sotaan. Toddin sanoin: USA tuo tavaroita ja kuluttaa, minkä lisäksi se ylläpitää raskasta asevoimaa, joka on liian suuri kotimaan puolustamiseen ja liian heikko muun maailman kontrolloimiseen. Saksankieliseen käännökseen kirjoittamassaan esipuheessa Todd totesi erityisesti Irakin kimppuun käymisen olevan osoitus taloudellisesta ja poliittisesta heikkoudesta sekä toisaalta strategisesta neuvottomuudesta. Siksi hän kehotti eurooppalaisia itsenäiseen linjan määritykseen. 6 Kysymystä Yhdysvaltojen valta-aseman luonteesta on pohdittu lähinnä käsitteiden imperiumi, hegemonia ja johtajuus avulla. Monien mielestä niillä ei ole suurtakaan käytännön eroa, mutta ainakin retorisesti on erotettavissa vivahteita. Uuskonservatiivisissa piireissä alettiin hyväksyä käsitys, ettei amerikkalainen imperiumi poikkea luonteeltaan Rooman valtakunnasta tai brittiläisestä imperiumista. Siksi sen ylläpitämisessäkin on käytettävä perinteisiä keinoja. Maailma tarvitsee järjestyksenpitäjää, ja voimaa kunnioitetaan, joten vahvassa johtajuudessa ei ole mitään hävettävää. 7 Liberaalin koulukunnan mukaan Yhdysvaltojen valta-asema pohjautuu ennen kaikkea kykyyn organisoida yhteistoimintaa ja ylläpitää poliittista, taloudellista ja kulttuurista järjestelmää, jolla on vetovoimaa. Tätä nimitetään usein pehmeäksi voimaksi. 8 Historiallisena esikuvana tällöin on Ateenan meriliitto, joka persialaissotien jälkeen saavutti mahtiaseman Välimeren piirissä. Ateenan vahvuus oli lähinnä kaupankäynnissä ja kulttuuriin vetovoimassa. Siitä vaiheesta on peräisin myös hegemonian käsite, joka monien arvioitsijoiden mielestä sopii hyvin kuvaamaan Yhdysvaltojen asemaa nykyisessä maailmanpolitiikassa. Ateenalaisten hegemonia oli pehmeä sovellutus imperialismista, eikä se estänyt voimakkaiden haastajien ilmestymistä. Yhdysvallat saattaa olla nyt samassa tilanteessa, kuin Ateena oli peloponnesolaissodan alkaessa. Niall Fergusonin mielestä Yhdysvaltojen ei pitäisi kaihtaa oikean imperiumin roolia eikä puhua peitekielellä vain johtajuudesta. Sitä vaikeuttaa, että Yhdysvallat on imperiumi ilman imperiumin kulttuuria. Perustavana ongelmana onkin Irakin sodan jälkeen, että amerikkalaiset reagoivat suuria kustannuksia ja tappioita aiheuttavaan sotaan samoin kuin aikoinaan Vietnamin sotaan eli vetäytymällä pois ja kääntymällä pitkäksi ajaksi sisäänpäin. Talous ei yksinkertaisesti kestä suurta kulutusta jättiläismäisine bud- 6 Emmanuel Todd, Imperiumin jälkeen (Rasalas Kustannus, Pieksämäki 2003, alkuteos: Après l empire. Essai sur la décomposition du système américain, 2002; saksankielinen versio: Weltmacht USA. Ein Nachruf, Piper 2003). 7 Ks. esim. Robert D. Kaplan, Warrior Politics: Why Leadership Demands a Pagan Ethos (Random House, New York 2001). 8 Tämän ajattelun tunnetuimpia edustajia on Joseph Ney, jonka kirjan otsikkokin puhuu puolestaan: The Paradox of American Power. Why the world s only superpower can t go it alone (Oxford University Press 2002). Ney kehotti kesällä 2003 olemaan huumaantumatta sotilaallisesta voimasta artikkelissa U.S. Power and Strategy After Iraq, Foreign Affairs, July/August 2003.

5 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 5 (15) jettivajeineen, ja äänestäjät vaativat hallitusta tilille rahankäytöstä. 9 Tästä vedettäviä johtopäätöksiä käsitteli edelleen Newsweekin päätoimittaja Fareed Zakaria helmikuussa arvioiden, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Irakista olisi vaikutukseltaan dramaattisempi, kuin mitä koettiin Vietnamin sodan jälkeen. Kotimaiset kulutuskohteet saavat muutaman vuoden kuluttua väistämättä etusijan, ja varat otetaan pois ulko- ja sotilaspolitiikan käytössä olleista resursseista. 10 Immanuel Wallerstein on vuosikaudet pohtinut Yhdysvaltojen suhteellisen voiman heikkenemisen seurauksia. 11 Hänen käsityksensä mukaan Washingtonin haukat lähtivät Irakin sotaan ensi sijassa näyttääkseen Amerikan voimaa ja pelottaakseen muita ryhtymästä vastustamaan Yhdysvaltojen hegemoniaa. Hyökkäys Irakiin oli suunnattu myös länsieurooppalaisia vastaan, jotka reagoivat lähentymällä Venäjää. Muodostui uusi geopoliittinen Pariisin - Berliinin - Moskovan akseli, jonka vastustamisessa Yhdysvaltojen politiikalla tulee olemaan vaikeuksia, vaikka kiistaa ei haluttaisikaan suurennella. Yhdysvallat kärsi myös ensi kertaa tappion YK:ssa epäonnistuttuaan luvan saamisessa hyökkäykselle Irakia vastaan. Seuraukset näistä takaiskuista tulevat näkyviin täydessä laajuudessaan vasta noin 10 vuoden kuluessa ja ilmenevät maailman uutena geopoliittisena ryhmittymisenä Irakin sota ja vaalivuosi ajankohtaisina ongelmina Vuoden alkupuoliskolla keskustelu Yhdysvaltojen roolista maailmanpolitiikassa kiihtyi monesta syystä. Irakin sota osoittautui juuri niin suuria riskejä ja poliittisia latauksia sisältäväksi yritykseksi, kuin monet kriitikot olivat ennustaneet. Kävi entistä ilmeisemmäksi, että presidentti Bushin hallinnon esittämät syyt hyökkäykselle Irakiin ja lupaukset siellä saavutettavasta menestyksestä olivat kauttaaltaan vääriä. Tappioiden ja kustannusten kasvaessa alettiin Yhdysvalloissa vaatia joko nopeaa vetäytymistä tai merkittävää voiman lisäystä tilanteen saamiseksi hallintaan. Välimuotoa edustivat vaatimukset YK:n ja muun kansainvälisen tuen hankkimisesta toimille Irakissa ja siihen liittyen hallinnon vähittäisestä luovuttamisesta irakilaisille. Marraskuussa lähestyvät presidentinvaalit tuntuivat jo selvästi Yhdysvaltojen sisäisessä keskustelussa ja ulkopolitiikassa. Osa hallintoa vastaan suunnatusta kritiikistä on ollut helppo osoittaa demokraattien vaalikampanjaksi, mutta kesää kohti tultaessa arvostelu myös republikaanien sisäpiireissä aina vain voimistui. 9 Ks. esim. Niall Ferguson, Hegemony or Empire, Foreign Affairs, September/October 003. Kyseessä on arvosteluessee kirjasta Two Hegemonies: Britain and the United States (toim. Patrick O Brien - Armand Clesse, 2002). Ferguson käsittelee ongelmaa laajemmin uudessa kirjassaan Colossus: The Price of America s Empire (Penguin Press ). Ks. myös kirjaan liittyvä haastattelu Our Imperial Imperative, The Atlantic online Fareed Zakaria, Guns, Butter And the Deficit, Newsweek 16.2., s Ks. Immanuel Wallerstein, The Decline of American Power. The U.S. in a Chaotic World (New Press, 2003). Wallerstein on toiminut Yalen yliopiston professorina. 12 Ks. Immanuel Wallerstein, U.S. Weakness and the Struggle for Hegemony, Monthly Review, Vol. 55, No 3, July-August 2003.

6 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 6 (15) Kaksi Irakin tilanteeseen suoranaisesti liittyvää tapahtumaa voimisti kritiikkiä ja samalla epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Huhtikuussa amerikkalaisjoukot aloittivat rankaisuoperaation Saddam Husseinin Baath-puoluetta ja nyt vastarintaliikettä tukeneessa Fallujan kaupungissa surmaten arviolta irakilaista, joista suurin osa oli taisteluun osallistumattomia siviilejä. Tähän liittyi Baath-puoluetta aikaisemmin vastustaneiden shia-taistelijoiden nousu monessa kaupungissa avoimeen vastarintaan amerikkalaisjoukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ja liittolaisjoukkojen tappiot alkoivat kasvaa jyrkästi. Samoihin aikoihin levisi julkisuuteen runsaan kuva-aineiston kera tietoa amerikkalaisjoukkojen harjoittamasta irakilaisten kiduttamisesta ja häpäisystä. Paljastuneet tapaukset mitätöivät lopullisesti Yhdysvaltojen yritykset esiintyä moraalisesti korkeatasoisena Irakin vapauttajana. Muslimimaailmassa irakilaisvankien häpäisy koettiin karkeaksi loukkaukseksi koko yhteisöä kohtaan. Toukokuussa Yhdysvaltojen oli keskeytettävä hyökkäykset Fallujassa ja vaimennettava sotatoimia myös muualla. Vastuu järjestyksenpidosta siirtyi laajoilla alueilla irakilaisille poliisijoukoille, jotka eivät välttämättä enää olleet amerikkalaisten kontrollissa. Yhdysvaltojen johtama liittokunta joutui selvästi puolustuskannalle ja keskittyi lähinnä suojaamaan itseään. Kesäkuussa YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman, joka sisälsi aikataulun vallan luovuttamiseksi irakilaisille ja ulkomaalaisten joukkojen poistumiselle. Vaikka julkilausuma jäi edelleen tulkinnanvaraiseksi, se käytännössä merkitsi Yhdysvaltojen hallituksen perääntymistä monista aikaisemmista vaatimuksistaan. Miehitysvallan on määrä ainakin muodollisesti päättyä 30. kesäkuuta, jolloin on odotettavissa myös Irakin sisäisen valtakamppailun kiihtyminen. Arvioita Irakin sodasta on ehditty jo tehdä hyvin monesta näkökulmasta. Useissa amerikkalaisissa tai englantilaisissa raporteissa on korostettu sotilasteknisiä seikkoja, siis lähinnä amerikkalaisen taktiikan ja sotatekniikan toimivuutta, mutta toisaalta oltu varovaisia turvallisuuspoliittisten ja strategisten johtopäätösten teossa. 13 Useimmat poliittiset ja strategiset analyysit Irakin sodasta ovat selvästi kriittisiä Bushin hallintoa ja erityisesti Pentagonin ratkaisuja kohtaan. Merkittävää muun muassa presidentinvaalien kannalta on, että useat kokeneet ja asioihin hyvin perehtyneet virkamiehet puolueeseen katsomatta ovat arvostelleet rajusti päätöstä hyökätä Irakiin ja sodan yhteydessä toteutettuja strategisia ja poliittisia toimia. Neljän presidentin läheisenä neuvonantajana työskennellyt Richard Clarke paljasti, että Bushin hallinnon uuskonservatiivinen ryhmittymä laiminlöi aluksi terrorismin torjuntaan liittyviä tehtäviä ja halusi sen sijaan keskittyä hyökkäyssuunnitelmiin Irakia vastaan. Syyskuun 2001 kiihtyneitä mielialoja oli määrä hyödyntää Saddam 13 Ks. esim. Anthony Cordesman, The Iraq War. Strategy, Tactics, and Military Lessons (CSIS, Washington 2003), jossa selvitetään laajalti sotatoimia mutta myös varoitetaan sodan erikoisen kokonaisasetelman tuottamista vaikeuksista arvioiden tekemiselle. John Keeganin tuore kirja The Iraq War (Hutchinson, London ) on kirjoitettu lähinnä Englannin hallituksen ja asevoimien johdon näkökulmasta ja välttää kyseenalaistamasta liittokunnan poliittisia ja strategisia ratkaisuja. Myös Keeganin mielestä sota on ollut täynnä mysteereitä, joita on vaikea selittää tavanomaisilla opeilla sotahistoriasta.

7 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 7 (15) Husseinin kukistamiseksi ja Irakin valtaamiseksi Yhdysvaltojen kontrolliin. Clarken mielestä Irakin päähänpinttymä on ollut tuhoisa erityisesti kamppailussa al-qaidaa vastaan. 14 Bushin hallinnon varhaisesta kiinnittymisestä Saddam Husseinin hallinnon kaatamiseen ja Irakin saamiseen hallintaan kertoo myös Bob Woodward uusimmassa kirjassaan. Woodward ei kuitenkaan asetu voimakkaasti arvostelemaan hallituksen toimia, mikä johtunee paljolti hänen presidentiltä ja useilta ministereiltä saamistaan luottamuksellisista haastatteluista. 15 Painavinta kritiikkiä sotaa edeltäneistä vaiheista alallaan on esittänyt YK:n asetarkastajien johtajana toiminut Hans Blix todetessaan Yhdysvaltojen vääristelleen joukkotuhoaseiden uhkasta kertovia tietoja ja haitanneen asetarkastajien toimintaa monin tavoin. 16 Blix ei suinkaan ole yksin käsityksissään. Yhdysvaltojen sodan jälkeen lähettämien asetarkastajien johtaja David Kay joutui toteamaan loppuraportissaan tammikuussa : Me olimme kaikki väärässä! Jopa ulkoministeri Colin Powell syytti tiedusteluorganisaatioita väärän tiedon levittämisestä. Arvostelu kiihtyi myös sotilastaholla. Jo hyvissä ajoin ennen sodan alkamista hanketta epäilivät julkisesti muun muassa George H.W. Bushin aikainen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja kenraali Brent Scowcroft sekä entinen Persianlahden alueesta (CENTCOM) vastannut komentaja ja presidentin erikoisvaltuutettuna Lähiidässä toiminut kenraali Anthon Zinni. Hän vastasi esitelmätilaisuudessa lokakuussa 2002 kysymykseen uuskonservatiivien toimintalinjasta: En tiedä, millä planeetalla nuo ihmiset elävät, jotka kuvittelevat tekevänsä Irakista demokratian mallimaan ja ratkovansa siten koko Lähi-idän ongelmat. 17 Zinni on viime aikoina terävöittänyt kritiikkiään ja syyttänyt erityisesti Pentagonin johtoa virhearvioista ja huonosta strategiasta. Hänen käsityksensä mukaan Irak oli väärä sota väärään aikaan. Mikään ei pakottanut kiirehtimään toimia Saddam Husseinin hallinnon kaatamiseksi, eikä ollut mitään näyttöä hänen suhteistaan al- Qaidaan tai uusien joukkotuhoaseiden valmistusohjelmien aloittamisesta. Patoamisen strategia (containment) toimi Zinnin mielestä hyvin, vaikka presidentti Bush väitti sen epäonnistuneen. 18 Presidentinvaaleihin Bushin haastajaksi ryhtyneeltä John Kerryltä amerikkalaiset liberaalit odottavat uusia avauksia Irakin umpikujasta pääsemiseksi. On kuitenkin ollut vaikea hahmottaa, mitä konkreettisia toimia Kerry todella tekisi toisin kuin 14 Richard Clarke, Against All Enemies. Inside the America s War on Terror (Free Press, New York ). 15 Bob Woodward, Plan of Attack (Simon & Schuster, New York ). 16 Hans Blix, Irakin aseriisunta (Like, Helsinki, alkuteos Disarming Iraq, ). 17 I m not sure which planet they live on, Salon News Saatavilla: 18 Ks. esim. Gen. Zinni: They ve Screwed Up, CBSNews Zinni selvittää laajemmin käsityksiään Tom Clancyn kanssa yhteistyössä tehdyssä kirjassa Battle Ready.

8 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 8 (15) Bush. Useat eurooppalaiset johtajat ovat ilmaisseet toivovansa Kerryn valintaa presidentiksi, koska hänellä on periaatteessa myönteisempi asenne liittolaisia kohtaan ja parempi eurooppalaisen kulttuurin tuntemus. Kerryn avustajakuntaan kuuluu useita Bill Clintonin hallinnossa keskeisesti vaikuttaneita henkilöitä. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan arvioidaan asettuvan myös lähelle vanhemman Bushin neuvonantajan Scowcroftin ajattelua. Toistaiseksi Kerry on kuitenkin tyytynyt presidentti Bushin toiminnan arvostelemiseen ja itse varonut julistamasta selkeää ohjelmaa siitä, mitä hän presidenttinä tekisi. 19 Kerryn varovaisuuteen on useita syitä, joista kansalaisten mielialojen myötäilyn ohella erottuu vaikeus hahmottaa tilanteen kehitystä ensi talveen mennessä. Kevään kuluessa Irakissa koetut takaiskut 20 ovat useiden arvioitsijoiden mielestä heikentämässä mahdollisuuksia Yhdysvaltojen politiikalta, oli presidenttinä ensi vuoden alussa kuka tahansa. Vaurioiden korjaamiseen arvellaan menevän jopa sukupolven ajan. 21 Oppi demokratian levittämisestä maailmalle Yhdysvaltojen lähetystehtävänä tai vallan laajennuksen välineenä on myös saanut vastaansa arvostelua Irakin ja Afganistanin tilanteiden epäedullisen kehityksen vuoksi. Paul Kennedy arvioi, ettei Euroopassa ehkä käyttökelpoinen malli ole siirrettävissä muihin kulttuureihin ja erilaiseen yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen. Vaikka demokratia onkin levinnyt muun muassa Aasiassa, se voi kohdata vakavia takaiskuja taloudellisen tilanteen kiristyessä, kuten näyttää käyvän taas Etelä-Amerikassa. Ei myöskään ole mitään varmuutta, että edes kohtalaisen demokraattisesti valitut hallitukset pystyisivät takaamaan rauhaa ja järjestystä, jos olot muuten ovat huonot. Demokratian miekkalähetys on saanut viime tapahtumista erityisen huonon maineen ja tahrannut koko opin laajoissa osissa maailmaa. 22 Ideologioiden ja kulttuurien merkitys on myös ollut arvioitavana uusista näkökulmista. Samuel Huntington, joka saavutti 1990-luvulla kuuluisuutta teeseillään sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä on jatkanut kulttuurierojen näkymien pohtimista. Hänen käsityksensä mukaan Yhdysvalloissa on meneillään yhteiskunnallisen ajattelun perusteita horjuttava väestö- ja valtasuhteiden muutos, kun espanjankielisen ja aasialaisen väestön osuus vahvistuu länsieurooppalaisen, protestanttisen ja englan- 19 Ks. Joshua Micah Marshall, Kerry Faces the World, The Atlantic online 3.6., internetennakkopainos julkaisusta The Atlantic Monthly, July/August. 20 Viimeisimpiin skandaaleihin kuului Pentagonin suosikkina Irakin hallintoon nimitetyn ja tärkeänä tietolähteenä pidetyn Ahmed Chalabin paljastuminen amerikkalaisia harhauttaneeksi ja Iranille tietoja vuotaneeksi huijariksi. CIA:n johtaja joutui eroamaan syytettynä tiedustelun altistamisesta poliittiselle korruptiolle, epäonnistumisesta ennen syyskuuta 2001, tietojen vääristelystä Irakin tapauksessa ja lopulta kidutuksen sallimisesta kuulusteluissa. Ks. esim. Mark Follman, A Temporary Coup, Salon 14.6., saatavilla: 21 Ks. esim. Michael Lind, How superpower Lost its Stature, Financial Times Lind tiivistää arvionsa: Mielikuva Amerikasta vapauttajana on korvautunut mielikuvalla Amerikasta miehittäjänä ja kiduttajana. 22 Paul Kennedy, Force-spread democracy could bite, The Australian

9 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 9 (15) tia puhuvan väestönosan kustannuksella. Sopeutumisella uuteen kulttuuriseen tilanteeseen tulee Huntingtonin käsityksen mukaan olemaan ratkaiseva merkitys kansallisen identiteetin muodostumisen kannalta. Sillä on myös vaikutusta geopoliittisten painopisteiden määräytymiselle. On nähtävissä, että Euroopan merkitys tätäkin kautta vähenee Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. 23 Eurooppalaista näkökulmaa ajankohtaisen tilanteen pohtimiseen on tuonut muun muassa saksalais-ranskalainen toimittajaveteraani Peter Scholl-Latour. Hän pitää Bushin taistelua islamilaisia johtajia vastaan epätoivoisena, varsinkin Irakin suhteen tehtyjen katastrofaalisten virheiden jälkeen. Hänen mukaansa Yhdysvallat ei saa eurooppalaisia suostumaan oman Lähi-idän politiikkansa ja länsimaisen demokratian nimissä tehdyn ristiretken maksumiehiksi eikä alttiiksi islamistien vastaiskuille. Scholl-Latour oli sotilaana jo ranskalaisten joukoissa Indokiinan sodassa ja koki sen päättyessä myös Dien Bien Phun tappion vuonna Sitten hän seurasi toimittajana vuosikaudet Yhdysvaltojen sotimista Vietnamissa, ja on nyt havainnut Irakissa ja Afganistanissa paljon samoja piirteitä Seminaari Yhdysvallat maailmanvaltana Loccumin akatemiassa Saksassa Osallistuin Loccumin evankelisen akatemian järjestämään seminaariin The USA as a World Power - Die USA als Weltmacht. Tarkastelen sieltä saatuja kokemuksia eurooppalaisesta (EU-maiden) perspektiivistä. Loccumin akatemialla, joka sijaitsee Hannoverin lähellä, on pitkät perinteet kansainvälistä politiikkaa ja erityisesti myös turvallisuuspolitiikkaa käsittelevien tilaisuuksien järjestämisessä. Tämän alan seminaarien pitkäaikainen johtaja Jörg Calliess viittasi johdannossaan siihen, että ensimmäinen keskustelutilaisuus järjestettiin vuonna 1946, jolloin pääalustajana oli sittemmin legendaarisen maineen saanut Saksan miehityshallinnon johtaja, kenraali Lucius Clay. Silloin pohdittiin jälleenrakennuksen ja demokratisoimisen ongelmia. Vuosien kuluessa teemat ovat eläneet tilanteen mukana. Tasan 21 vuotta sitten järjestetyssä tilaisuudessa kiisteltiin ankarasti keskikantaman ohjuksista sekä toisaalta liennytyksen ja aseidenriisunnan mahdollisuuksista. Alustajina olivat silloin samassa istunnossa Condoleezza Rice ja nyt järjestyn seminaarin ensimmäinen puhuja Christian Hacke. Tämänkertainen seminaari noudatti vanhaa perinnettä sisältäen verraten lyhyitä alustuksia ja runsaasti keskusteluja. Järjestelyistä vastasi Loccumin akatemian ohella American Institute for Contemporary German Studies of The Johns Hopkins University, Washington. Alustajista suurin osa oli kokeneita professoreita tai tutkijoita. Heitä täydensivät 23 Samuel Huntington, Who Are We? American Great Debate (Free Press, Simon & Schuster, London ). 24 Peter Scholl-Latour, Weltmacht im Treibsand. Bush gegen Ajatollahs (Propyläen Berlin ).

10 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 10 (15) muutamat alaan erikoistuneet journalistit ja poliitikot. Noin 100 osanottajan joukossa oli myös opiskelijoita ja kansalaisjärjestöjen aktiiveja. Yleisiä havaintoja Ei ollut yllättävää, että kysymys Irakin ja laajemmin Lähi-idän tilanteesta hallitsi kaikkia alustuksia ja keskusteluja. Vähemmälle huomiolle jäivät akateemiset pohdinnat maailmanpolitiikan luonteesta ja teorioiden pätevyydestä. Keskeisistä käsitepareista, kuten unilateralismi - multilateralismi, pre-emptiivinen - preventiivinen tai soft power - hard power, keskusteltiin tosin useassa yhteydessä, mutta todettiin käytännön politiikan vaativan joustavia ratkaisuja ja kompromissien tekoa tilanteen mukaan. Suureksi ongelmaksi nähtiin takertuminen dogmaattisesti joko neokonservatiivien tai neoliberaalien oppeihin ja siitä seuraavaan ideologisoituun politiikkaan. Päätöksenteossa tarvittavien tilannearvioiden ideaalina pitäisi olla rationaalisuus, joten ei saisi kangistua ideologisiin kaavoihin tai dogmeihin. Diplomatia vaatii usein tuekseen voimaa, mutta voiman käyttö ei saisi olla läheskään ainoa keino tai itsetarkoitus. Ei siis kannata nojata yksinomaan pehmeään tai kovaan voimaan, vaan olisi löydettävä niiden järkevä yhdistelmä, smart power. Suuri yksimielisyys vallitsi siitä, että kansainvälisessä politiikassa eletään nyt kriittisiä hetkiä erityisesti Irakin ja yleensäkin Lähi-idän tilanteen kärjistymisen ja Yhdysvaltojen vaalien takia, eikä ole mitään varmuutta tilanteen kehityksen pysymisestä hallinnassa. Arvioitiin hyvin mahdolliseksi, että Irakin epäonninen sota muodostuu Yhdysvalloissa ja sen suhteissa muuhun maailmaan Vietnamin kaltaiseksi dramaattiseksi kokemukseksi, joka pakottaa perustaviin uudelleenarviointeihin myös Euroopassa. Viime kuukausina on vahvistunut myös käsitys, että enää ei voida sulkea pois mahdollisuutta ajautumisesta laajaan sivilisaatioiden väliseen konfliktiin, jossa ei kuitenkaan välttämättä ole selkeästi havaittavia rintamalinjoja, kuten Samuel Huntingtonin teoria 1990-luvulla monien mielestä liian yksioikoisesti oletti. Ajankohtaisen, laajalti Lähi-itää (Keski-itää) koskevan kriisitilanteen syistä ja ratkaisumahdollisuuksista esitettiin luonnollisesti hyvinkin poikkeavia käsityksiä, mutta kukaan ei toisaalta väittänyt varmasti tietävänsä, miten tilanne kehittyy ja miten siihen voitaisiin vaikuttaa. Yhdysvaltojen kykyyn hallita kehitystä ei kovinkaan laajasti uskottu, eikä ensi marraskuun presidentinvaalien tuloksesta odoteta tässä suhteessa mitään merkittävää käännettä. Terrorismin vastaisen sodan tähänastiset tulokset arvioitiin kauttaaltaan negatiivisiksi ja trans-atlanttisten suhteiden näkymät epävarmoiksi huolimatta samaan ajankohtaan sattuneista, Normandian maihinnousun 60-vuotispäivän juhlallisuuksiin liittyneistä yrityksistä tasoitella erimielisyyksiä. Maailmanpolitiikan geopoliittinen ja geostrateginen painopiste on niin selvästi siirtynyt pois Euroopasta, ettei juhlapuheilla voida palauttaa vanhaa euro-atlanttista yhtenäisyyttä. Erityisen ongelman tämä kehitys tulee tuottamaan Natolle, joka on syntynyt ja kehittynyt aivan toisenlaisissa oloissa. Monissa puheenvuoroissa kosketeltiin myös Euroopan unionin mahdollisuuksia vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen. Todettiin EU:n ja EU-maiden poliittinen luonne-ero suhteessa Yhdysvaltoihin ja epäiltiin yrityksiä tehdä EU:sta suurvallan kaltainen toimija. EU:lle riittää tehtävää oman ja lähialueensa pitämisessä vakaana,

11 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 11 (15) ja vaikuttamisessa maailmalla EU:n kannattaisi tyytyä lähinnä siviilivallan mukaisten pehmeiden keinojen käyttöön erotuksena USA:n taipumuksesta ja myös kyvystä käyttää kovempia keinoja. Talouspolitiikka jäi vähälle huomiolle paljolti siksi, että alaan erikoistunut alustaja joutui perumaan tulonsa. Useissa puheenvuoroissa kuitenkin korostettiin taloudellisen voiman ratkaisevaa merkitystä maailmanvallan asemalle. Yhdysvaltojen taloudellinen suorituskyky on vielä vahva, mutta suhteellisesti se on heikkenemässä ja suurten alijäämien vuoksi mahdollisesti jopa pian kriisiytymässä. Poimintoja alustuksista ja keskusteluista Pofessori Howard J. Wiarda (University of Georgia/Center for Strategic & International Studies, CSIS, Washington) piti seminaarin tärkeimmäksi arvioimani laajan alustuksen aiheesta What factors inspire US-foreign policy?. Wiardalla on pitkä kokemus sekä politologina että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan neuvonantajana. Hän on puoluekannaltaan republikaani, mikä myös kävi esityksestä selvästi ilmi. Poliittisena filosofiana erottui Henry Kissinger-tyyppinen klassinen realismi. Wiarda nosti esille Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pluralistisuuden, joka tekee vaikeaksi sen kulloistenkin käänteiden ennustamisen. Vaikka päätöksenteko on keskittynyt presidentille, kilpailevat voimakeskukset (kongressi, keskenään kamppailevat hallintoyksiköt ja monet painostusryhmät) voivat merkittävästi vaikuttaa päätöksiin. Historiallinen jatkuvuus on voimakasta, eikä strategian peruslinjoja helposti muuteta. Yleisellä mielipiteellä on suuri vaikutusvalta päätöksenteossa, vaikka kansalaisten enemmistö ei ole kiinnostunut ulkomaista tai ulkopolitiikasta. Kahden viime vuoden aikana kiinnostus on kuitenkin ollut poikkeuksellisen suurta. Lisäksi taustalla vaikuttaa jatkuvasti vahva isolationistinen perinne. Viime vuosina ulkoasiainhallinto (State Department) on menettänyt resursseja, kun taas puolustushallinto (Pentagon) on saanut niitä runsaasti lisää. Tämä on osaltaan johtanut ulkopolitiikan militarisoimiseen, mistä seuraavat ongelmat ovat myös selvästi nähtävillä. Ulkopolitiikan ennustamisen vaikeus ilmenee päätöksentekoa koskevissa teorioissa, joista melko tasavertaisina erottuvat rationaalisuutta, byrokraattista politiikkaa ja sisäpolitiikan ensisijaisuutta korostavat mallit. On arvioitu, että jopa 85 % Yhdysvaltojen ulkopoliittisista päätöksistä tehdään puhtaasti sisäpoliittisin perustein. Vaalitaktiikka vaikuttaa niihin tuntuvasti, ja vaaleja on useasti. Tästä kaikesta seuraa, ettei voida rationaalisin perustein päätellä, miten amerikkalainen ulkopolitiikka muotoutuu. Yhdysvaltojen suurvalta-asemaa korostavana piirteenä Wiarda otti esille suuren tarpeen selviytyä kriiseistä voittajana. On kehittynyt perinne reagoida voimakkaasti hyökkäyksiin. Kriisin sattuessa paine tehdä jotain näyttävää ja valtavalla voimalla on hyvin suuri. Painostusryhmät vaativat toimintaa pitäen mielessä aina seuraavia vaaleja. Vaikka päätösvalta on Valkoisessa talossa, asiantuntemus saattaa olla lähinnä muualla, mistä seuraa ankara painostusryhmien välinen kilpailu.

12 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 12 (15) Viime presidentinvaalit käytiin selvästi Clintonin klaania vastaan, jolloin asiakysymykset jäivät taka-alalle. Nyt on samantapainen asetelma Bushia vastaan. Wiardan arvion mukaan John Kerryllä ei ole mitään erityistä, uusia vaihtoehtoja tarjoavaa ulkopoliittista ohjelmaa eikä ole lainkaan varmaa, että sellainen edes ratkaisisi vaaleja. Kerry on kääntämässä ulkopolitiikkaa 10 astetta, ei suinkaan tekemässä täyskäännöstä. Vaalituloksesta riippumatta samat ongelmat ovat edessä, ehkä pahempina, koska välillä ei tapahdu mitään merkittävää. Wiardan käsityksen mukaan Bush voittaa vaalit Kerryn linjan epämääräisyyden vuoksi. Wiardan teesejä: - Kylmän sodan aikana syntyneet liitot luonnollisesti hajosivat tai tulevat hajoamaan, koska asetelma muuttui perustavasti. Nato ei voi jatkaa entiseltä pohjalta, jos ollenkaan. On saatava aikaan uusi vastuun ja tehtävien jako amerikkalaisten ja eurooppalaisten välille. - Yhdysvalloille kehittyi vahva asema, only surviving superpower, mutta sille on jo haastajia. - Kylmän sodan jälkeiset amerikkalaiset sukupolvet eivät enää orientoidu Eurooppaan. Aasia on tulossa monella alalla tärkeämmäksi ja myös kulttuuriset siteet Eurooppaan heikkenevät. Erityisesti Balkanin kriisien kokemuksena syntyi käsitys, ettei eurooppalaisten kanssa ole helppo toimia vanhojen instituutioiden puitteissa, vaan on pikemminkin hoidettava asiat unilateraalisesti. Arvoyhteisöä ei enää ole siinä mielessä, että se voisi toimia liittosuhteen pohjana. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvostukset kulkevat Atlantin molemmin puolin eri suuntiin. Hollywood-elokuvat eivät lähennä kulttuureja vaan pikemminkin vahvistavat muualla karikatyyristä mielikuvaa amerikkalaisista innokkaina pyssyjen heiluttajina. - USA:n ja läntisen Euroopan väliset suhteet eivät riipu siitä, kuka henkilö on presidenttinä, sillä intressien ja kulttuurien erot ovat todellisia ja tärkeämpiä. Jännitteet olivat jo olemassa, mutta Irakin sota toi ne jyrkästi esille. - On olemassa edelleen käsite länsi, mutta se ei ole entisellään eikä tiedetä, mitä siitä tulee. - Irakin sotaa seuranneet ongelmat kansakunnan rakentamisessa ovat niin kova kokemus, että hyvin todennäköisesti Yhdysvallat vetäytyy lähes kokonaan kansainvälisistä rauhanturvatehtävistä. Kaikille on jo selvää, että demokratian vienti Afganistaniin ja Irakiin ei onnistu, ei ainakaan nopeasti eikä nyt käytetyillä menetelmillä. - Budjettivaje, tänä vuonna jo 500 miljardia dollaria, on vakava ongelma, mutta kukaan ei tunnu murehtivan sitä ennen vaaleja. Sitten se jysähtää päälle. - Yhdysvaltojen kansakunta on nyt tasavahvasti ja syvästi jakautunut, joten on vaikea sopia laajalti hyväksytyistä toimista. - Isä-Bushin ja hänen neuvonantajansa Brent Scowcroftin aikana hyvin toiminut henkilöstö (Cheney, Wolfowitz jne) on tehnyt poika-bushin hallinnon keskeisillä paikoilla hämmästyttävän suuria virheitä, joiden syynä saattaa olla yritys soveltaa kylmän sodan aikaisia oppeja Lähi-itään aivan uudenlaisessa tilanteessa. Myös hallinnon käsitys Euroopasta ja suhteista liittolaisiin on jäänyt kylmän sodan kokemusten vangiksi. - Yhdysvallat irtautuu ensi marraskuun vaalien jälkeen Irakista varsin nopeasti, kuten tapahtunee myös entisen Jugoslavian alueen suhteen. - Irakin sota saattaa kaikkiaan muodostaa käännekohdan ( major turning point ) Yhdysvaltojen ulkomaansuhteisiin, ja on hyvin epäselvää, miten Yhdysvaltojen rooli kehittyy vaalien jälkeen.

13 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 13 (15) - Vaaditaan aivan uutta, perustavaa tilannearviota, mitä tehdä vanhalle liittojärjestelmälle. Hän totesi juuri keskusteluissa Saksan ulkoministeriön virkamiesten kanssa, että siellä myös pohditaan tuota samaa ongelmaa - omista intresseistä lähtien. Keskusteluissa Wiardan teesejä ei yleensä kiistetty. Useat puheenvuorojen käyttäjät yhtyivät näkemykseen, että Nato ei voi jatkaa entiseen tapaan ilman selvää ja yleisesti hyväksyttyä tehtävää. Terrorismin torjunta ja joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen vaativat yhteistyöhenkisempiä, pehmeämpiä toimintamenetelmiä, kuin on tyypillistä raskaasti varustetulle sotilasliitolle. Toisaalta yritykset saada Nato toimintakykyiseksi Afganistanissa evät ole päässeet alkua pidemmälle, eikä Irakia voi edes ajatella nykyiseltä pohjalta Naton vastuulle. Ei ole yhteistä uhkakuvaa eikä yhtenäistä poliittista tahtoa, ei ylipäänsä halukkuutta tehdä uhrauksia vieraitten ja epäselvästi määritettyjen päämäärien hyväksi. Lähinnä vain Saksan sotilasedustaja Natossa, kenraaliluutnantti Klaus Olshausen ja Hampurin sotakorkeakoulusta prikaatikenraali Klaus Wittmann pitivät Natoa edelleen hyödyllisenä organisaationa ja sanoivat sen johdossa nyt todella esiintyvän halukkuutta uusien tehtävien ja toimintamuotojen omaksumiseen. Silti heidänkään mielestä liiton organisaatio ja vanhat toimintamallit eivät enää ole päteviä. Naton on kuitenkin vaikea toimia Lähi-idässä tai Keski-Aasiassa, koska nuo alueet ovat kaukana ja lisäksi kuuluvat USA:n Centcomin vastuulle. Viime syksynä aloitettu uuden strategian kehittely Lähi-itää ja Keski-Aasiaa varten ei juurikaan etene. Kreikka ja Turkki haraavat kaikkia muutoksia vastaan. Yhdysvallat toimii mieluummin yksin tai pitää halukkaiden liiton johdon tiukasti käsissään. Myös Garmisch-Partenkirchenissa toimivan Marshall Centerin amerikkalainen professori Matthew Rhodes korosti Nato-pohjaisen yhteistyön jatkamisen tärkeyttä. Mutta hänenkin mielestään sotilaallisen voimankäytön rajat ovat tulleet Irakin kriisin yhteydessä selvästi esille. Seurauksena todennäköisesti Yhdysvalloissa voimistuu haluttomuus uusiin vastaaviin yrityksiin. Alustuksissa ja keskusteluissa esitettiin melko usein vertaus Euroopan ja Saksan tilanteen vuonna 1946 ja Irakin ajankohtaisen tilanteen välillä arvioitaessa mahdollisuuksia saada Irakissa aikaan samanlainen kehitys kuin Saksassa sodan jälkeen. Presidentti Bush on käyttänyt samaa vertausta viimeaikaisissa puheissaan. Historiaa tuntevat alustajat ja keskustelijat, mm. professori Heinz Gärtner Itävallan ulkopoliittisesta instituutista, huomauttivat suurista eroista noiden tilanteiden välillä ja yleensäkin historiallisten analogioiden poliittisen käytön vaaroista. Toisen maailmansodan aikaisen ja jälkeisen Saksan sekä toisaalta nykyisen Irakin tilanteen välillä on ratkaisevia laadullisia ja mittakaavallisia eroja, jotka tekevät mahdottomaksi soveltaa vanhoja oppeja sellaisenaan uuteen tilanteeseen. Todettiin myös, että eurooppalaiset ovat kyllästyneet Yhdysvaltojen presidentin ja hallinnon taipumukseen toimia historian oppimestareina ja jatkuvan kiitollisuusvelanmaksun vaatijoina. Siitä seuraa vain torjuntareaktioita, eivätkä asiat etene. Genevessä toimiva journalisti Andreas Zumach arvosteli voimakkaasti myös legendoja, joilla jatkuvasti puolustellaan Yhdysvaltojen ja Naton toimia Bosnian ja Kosovon sotien yhteydessä. Interventioiden ja ennalta ehkäisevien hyökkäysten puolustaminen noilla kokemuksilla ei useinkaan perustu tutkittuun tietoon vaan lähinnä

14 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 14 (15) poliittisesti tarkoituksenmukaisiin propagandaväitteisiin. Monet muutkin kehottivat olemaan varovaisia noiden kokemusten tulkinnoissa ja yleistettävyydessä, jotta ei väärin perustein puolusteltaisi Irakin sodan tapaisia toimintamalleja. Professori Udo Steinbach, Hampurissa sijaitsevan orientti-instituutin pitkäaikainen johtaja (vuodesta 1976), käsitteli Lähi-idän tilannetta suorasanaisessa ja eloisasti esitetyssä alustuksessaan. Hän kertoi seuratessaan alueen kehitystä joutuneensa tutustumaan sen kaikkiin diktaattoreihin. Koko ajan on tiedetty, että heistä pitäisi päästä eroon ja koko Lähi-idän tilanteen pitäisi lähteä liikkeelle haitallisesta stagnaatiosta. Nyt kun tilanne todella elää, se liikkuu täysin väärään suuntaan. Mikään ei ole edistynyt myönteisesti syksyn 2001 jälkeen, vaikka monet ensin luulivat niin. Sota talibaneja ja al-qaidaa vastaan oli siinä tilanteessa väistämätön, mutta Yhdysvallat jätti Afganistanin hunningolle hyökätessään Irakiin. Amerikkalaiset hävisivät Irakin sodan sillä hetkellä, kun ensimmäiset panssarivaunut vyöryivät Bagdadiin ja yleinen ryöstely ja sekasorto alkoi. Siellä jouduttiin siis ojasta allikkoon, ja nyt ovat uhattuina myös alueen tärkeimmät valtiot Saudi-Arabia ja Pakistan. Lähi-idässä anti-amerikkalaisuus on laajempaa kuin koskaan ennen. Vielä luvun alussa amerikkalaisia arvostettiin Lähi-idässä, nyt heitä vihataan. Yhdysvaltojen politiikka Irakin ja Israelin suhteen on aiheuttanut pitkän ajan kestäviä vaurioita. Islamistit olivat ennen valmiit taistelemaan ja nyt he ovat entistä valmiimpia itsemurhaiskuihin. Sellaista vastustajaa on paha voittaa. Steinbach käsitteli myös keinoja, joilla Yhdysvallat voisi saada arvostuksena vähitellen takaisin. Niistä tärkein on Israelin pakottaminen sovitteluun Palestiinan kysymyksessä. Kuluneiden seitsemän vuoden aikana ei ole siinä suhteessa tapahtunut mitään myönteistä. Toisaalta Iran olisi saatava rauhanomaisilla keinoilla mukaan koko aluetta koskevaan järjestelyyn, jolla poistettaisiin ydinaseuhka. Pelkillä uhkauksilla Irania kohtaan ei ole tehoa. Uutena ongelmana Yhdysvaltojen kannalta on se, että lännellä ei ole enää mediaylivoimaa islamilaisessa maailmassa. Muslimien televisiokanavat ja lehdistö kertovat päivittäin amerikkalaisten sietämättömästä arroganssista. Kaiken huippuna olivat irakilaisten kidutus- ja nöyryytyskuvat, jotka on koettu loukkauksena koko miljardin ihmisen yhteisöä vastaan. Lähi-idässä pyydetään nyt yleisesti, että eurooppalaisten olisi aika aktivoida toimintaansa ja lisätä läsnäoloaan siellä mutta ilman amerikkalaisten määräysvaltaa. Eurooppalaisilla ei Steinbachin mukaan olisi nyt varaa sallia Lähi-idän antiamerikkalaisuuden kehittymistä yleiseksi länsimaiden vastaisuudeksi. Hän sanoi kuitenkin olevansa syvästi pessimistinen tämän näkymän vuoksi. Euroopalla on ollut ruma historia Lähi-idässä, mutta toisen maailmansodan jälkeen maine vähitellen parani. Nyt ei olisi varaa sen jälleen turmeltua. Lopuksi Steinbach korosti, ettei hän kritiikillään halunnut usuttaa eurooppalaisia vastustamaan amerikkalaisia vaan omaksumaan itsenäisen kannan Lähi-idän politiikkaan. Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnossa pitkään palvellut mutta nyt Bratislavassa asuva Walter Andrusyszyn puolusti Bushin hallinnon toimia sillä, että ne perustuivat kokemuksiin Saksan ja Japanin demokratisoimisesta toisen maailmansodan jälkeen sekä Neuvostoliiton pakottamisesta luopumaan itäisestä Keski-Euroopasta. Hän myönsi, että tulos Irakissa näyttää nyt epävarmalta, koska CIA ja Pentagon tekivät

15 Visuri: Maailmanvallan kriittiset hetket 15 (15) pahoja virheitä jo tiedustelutietojen hankinnassa. Yhdysvaltojen on silti jatkettava määrätietoisesti Lähi-idässä, mutta Balkanin voi jättää jo EU:n vastuulle. Loppukeskustelussa saksalaispoliitikot Karsten Voigt (SPD) ja Friedbert Pflüger (CDU/CSU) pyrkivät hieman tasoittelemaan puolueiden välille Irakin kriisistä syntyneitä erimielisyyksiä. Vaikka SPD ja erityisesti liittokansleri Gerhard Schröder on muuten kovan arvostelun kohteena, kriittistä asennetta Yhdysvaltoja kohtaan Irakin kriisissä on kannatettu niin laajalti, ettei oppositiollakaan ole varaa sitä kovin jyrkästi vastustaa. 4. Suomalainen näkökulma tarpeen Keskeisenä havaintona ajankohtaisesta tilanteesta ja lähiajan näkymistä erottuu ajankohdan kriittisyys Yhdysvaltojen kansainvälisen aseman ja liittolaissuhteiden kehityksen kannalta. Kevään kuluessa entistä vakavammaksi kääntynyt tilanne Irakissa tuottaa yhdessä lähestyvien presidentinvaalien kanssa väistämättä puolen vuoden epävarman jakson, jona aikana voi tapahtua uusia yllättäviä käänteitä. Sen sijaan Yhdysvaltojen hallituksen tai muidenkaan maiden taholta ei ole odotettavissa lähikuukausina merkittäviä aloitteita. On hyvin mahdollista, että tarpeellisiakin ratkaisuja viivytetään, joten tilanteet saattavat ensi vuonna olla entistä vaikeammin hallittavissa. Viimeaikaiset tapahtumat ovat vahvistaneet käsitystä, että Euroopan mailla on täysi syy kehittää keskinäistä yhteistyötään ja vahvistaa itsenäistä, Yhdysvalloista riippumatonta toimintakykyään. Tämä ei tarkoita, että olisi syytä asettua Yhdysvaltoja vastaan kilpailijana tai suoranaisena vastustajana, mutta kylmän sodan ajoilta periytyvistä riippuvuussuhteista on aiheellista päästä irti ja ryhtyä hoitamaan asioita keskinäisen tasavertaisuuden ja avoimen kumppanuuden pohjalta. Euroopan unionin merkitys ja kyky toimia myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla kaiken aikaa kasvaa, vaikka käytännön tilanteiden hoito saattaa olla yhä vaikeaa ja laajennuksen myötä jopa entistäkin hankalampaa. Suomella on selkeä intressi toimia EU:n aktiivisena jäsenenä mutta samalla välttää joutumista mukaan keskeisten EU-maiden ja Yhdysvaltojen välille väistämättä syntyviin erimielisyyksiin muun muassa Lähi-idän politiikassa. Suomen geopoliittinen ja geostrateginen asema on viime vuosina tuntuvasti parantunut, ja Suomen kannattaa käyttää tätä etua hyväkseen. Se vaatii jatkuvaa ja huolellista tilanteen seuraamista ja arviointia omista lähtökohdista, sillä kukaan muukaan ei sitä suomalaisten puolesta tee.