Reisiluun yläosan murtumapotilaiden selviytyminen ja kokonaiskustannukset. Ilona Nurmi, Peter Lüthje, Arja Narinen ja Salla Tanninen

Transkriptio

1 Alkuperäistutkimus Reisiluun yläosan murtumapotilaiden selviytyminen ja kokonaiskustannukset Ilona Nurmi, Peter Lüthje, Arja Narinen ja Salla Tanninen Osteoporoosin vakavin komplikaatio on reisiluun yläosan murtuma. Vamma on potilaalle usein kohtalokas, koska siihen liittyy huomattava kuolleisuus ja toimintakyvyn heikkeneminen. Aineistossamme potilaiden toimintakyky oli heikentynyt merkitsevästi ja joka kolmas oli kuollut vuoden kuluttua vammasta. Hoidon keskimääräiset kustannukset potilasta kohden olivat ensimmäisen vamman jälkeisen vuoden aikana vuoden 2001 kustannustason mukaan noin ( mk). Erikoissairaanhoidon osuus tästä oli vajaa neljännes. Jos kotonaan asunut potilas joutui murtuman takia pysyvästi laitoshoitoon, keskimääräiset kustannukset olivat ( mk). Puolet potilaista kuntoutettiin yhdellä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Nämä potilaat selviytyivät paremmin ja pienemmillä keskimääräisillä kustannuksilla kuin muut. Reisiluun yläosan murtuman saaneiden kuolleisuus samanikäiseen vertailuväestöön nähden on suuri (Lüthje ym. 1995, Parker ja Palmer 1995). Nämä potilaat myös selviytyvät huonosti päivittäisissä toimissa. Useimmat eivät saavuta enää murtumaa edeltänyttä omatoimisuutta, ja noin 20 % joutuu pysyvästi laitoshoitoon (Greendale ym. 1995). Viime aikoina on selvitetty yhä laajemmin näiden potilaiden aiheuttamia kustannuksia (Hollingworth ym. 1995, Johnell 1997, Koval ja Zuckerman 1998, Youm ym. 1999). Yleensä on tarkasteltu ainoastaan erikoissairaanhoidossa syntyneitä kustannuksia (Hollingworth ym. 1993, Beck ym. 1996, Schürch ym. 1996), viime aikoina myös jonkin verran vuoden kuluessa syntyneitä kokonaiskustannuksia (Strömberg ym. 1997, Zethraeus ym. 1997). Suomessa ei ole toistaiseksi julkaistu tutkimusta, jossa olisi selvitetty näiden murtumapotilaiden erikoissairaanhoidon jälkeisiä kustannuksia. Tämän prospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää reisiluun yläosan murtuman saaneiden hoitotuloksia, selviytymistä ja kustannuksia murtuman jälkeisen vuoden aikana Pohjois-Kymenlaaksossa. Aineisto ja menetelmät Tutkimus tehtiin Kymenlaakson sairaanhoitopiirin Kuusankosken aluesairaalan vastuualueella, joka käsittää kuusi kuntaa ja asukasta. Tutkimukseen osallistuivat Kouvolan, Kuusankosken, Valkealan, Elimäen, Iitin ja Jaalan terveyskeskukset ja sosiaalitoimet. Aineisto kerättiin primaarihoidon yhteydessä, kahden viikon, neljän kuukauden ja vuoden kuluttua murtumasta sekä uusintaleikkaustapauksissa. Kouvolan ja Valkealan murtumapotilaat menivät primaarihoidon jälkeen jatkohoitoon Kouvolan-Valkealan terveyskeskuksen yhdelle kuntoutusosastolle ja muiden kuntien potilaat omien kotikuntiensa terveyskeskusten vuodeosastoille. Potilaiden asumismuoto (yksin / jonkun kanssa) ja asumispaikka (oma koti, palvelutalo/hoitokoti, vanhainkoti/ palvelukeskus, terveyskeskus, muu) selvitettiin. Liikuntakyky ennen murtumaa ja seuranta-aikana selvitettiin liikkumisavun tarpeen (itsenäisesti ilman apuvälinettä, itsenäisesti apuvälineen turvin, toisen tukemana, pyörätuolin avulla) ja apuvälineen käytön (taulukko 3) avulla. Toimintakyky selvitettiin yhdeksällä muuttujalla (kuvat 1 3). Duodecim 2003;119:

2 Siirtyminen Kääntyminen Istumaan nousu Siirtyminen tuoliin Seisomaan nousu Käveleminen Siirtyminen Kääntyminen Istumaan nousu Siirtyminen tuoliin Seisomaan nousu Käveleminen Pukeutuminen/ riisuuntuminen WC-käynti/ peseytyminen Syöminen Pukeutuminen/ riisuuntuminen WC-käynti/ peseytyminen Syöminen 1 1,5 2 2,5 Toimintakyky 1 1,5 2 2,5 Toimintakyky Ennen murtumaa 4 kuukautta murtumasta 2 viikkoa murtumasta Vuosi murtumasta Ennen murtumaa kotona asuneet Vuoden kuluttua kotona asuneet Ennen murtumaa laitoksessa asuneet Vuoden kuluttua laitoksessa asuneet Kuva 1. Toimintakyky ennen murtumaa ja seuranta-aikana koko aineistossa arvioitiin kolmiportaisesti sen mukaan, selviytyikö potilas toiminnoista 1) itsenäisesti ilman hoitohenkilökunnan apua tai hoitohenkilökunnan neuvomana, 2) hoitohenkilökunnan avustamana mutta itse aktiivisesti osallistuen vai 3) ei lainkaan, jolloin hoitohenkilökunta teki toiminnot potilaan puolesta. Kuva 2. Toimintakyky ennen murtumaa ja vuoden kuluttua asumismuodon (koti/laitos) mukaan. Selitykset ks. kuva 1. Toimintakyky analysoitiin kolmiportaisesti sen mukaan, selviytyikö potilas näistä toiminnoista 1) itsenäisesti ilman hoitohenkilökunnan apua tai hoitohenkilökunnan neuvomana, 2) hoitohenkilökunnan avustamana mutta itse aktiivisesti osallistuen vai 3) ei lainkaan, jolloin hoitohenkilökunta teki toiminnot potilaan puolesta (Evers ym. 2000) (kuvat 1 3). Toimintakyky analysoitiin sekä koko aineistossa että sukupuolen, asumismuodon (koti tai laitos) ja kotikunnan mukaan (kuvat 1 3). Kodiksi luettiin varsinaisen kodin lisäksi palvelutalo, ryhmä- tai hoitokoti sekä muu sosiaalihuollon asumisyksikkö. Potilaiden leikkauskelpoisuus selvitettiin Yhdysvaltain anestesiologiyhdistyksen (ASA) luokituksella. ASA-luokka 1 tarkoittaa tervettä alle 65-vuotiasta henkilöä, luokka 2 yli 65-vuotiasta tervettä henkilöä tai lievää yleissairautta potevaa, luokka 3 henkilöä, jolla on vakava toimintaa rajoittava mutta ei henkeä uhkaava yleissairaus, luokka 4 henkilöä, jolla on henkeä uhkaava yleissairaus, ja luokka 5 kuolemansairasta potilasta, jonka arvioitu elinaika ei ylitä 24:ää tuntia ilman leikkausta (Ali-Melkkilä 1999). Kustannukset laskettiin vuoden 1999 kustannustason mukaan potilaskohtaisesti vuoden ajalta murtumasta lukien. Erikoissairaanhoidossa otettiin huomioon leikkausja vuodeosastolla syntyneet kustannukset. Erikseen laskettiin radiologia- ja laboratoriokulut sekä fysioterapiasta syntyneet kustannukset. Lisäksi otettiin huomioon murtumasta seurantavuoden aikana aiheutuneet muut sairaalakustannukset, jatkohoidot terveyskeskuksessa tai muissa laitoksissa, kuljetuskustannukset, seurantakäynnit aluesairaalan ajanvarauspoliklinikassa, potilaan oma maksuosuus sairaala- ja poliklinikkahoitomaksuista, apuvälineet kotihoidon ajalta, oikeuslääketieteellisen obduktion kustan- 124 I. Nurmi, ym.

3 Siirtyminen Kääntyminen Istumaan nousu Siirtyminen tuoliin Seisomaan nousu Käveleminen Pukeutuminen/ riisuuntuminen WC-käynti/ peseytyminen Syöminen Ennen murtumaa Kouvola-Valkeala 1 1,5 2 2,5 Toimintakyky Ennen murtumaa muut Tulokset Tutkimusaineiston muodosti 106 Kuusankosken aluesairaalassa peräkkäin hoidettua reisiluun yläosan murtuman saanutta potilasta. Heistä 70 % oli naisia. Naisten keski-ikä oli 80,8 vuotta (keskihajonta eli SD 8,9 v) ja miesten 74,1 vuotta (SD 12,2 v). Naisista 55 % ja miehistä 22 % asui murtuman syntymisen aikaan yksin. Kaikista potilaista 79 % asui kotona. Iän, sukupuolen, siviilisäädyn, asumismuodon, asuinpaikan, liikuntakyvyn, käytössä olleen liikkumisapuvälineen ja ASA-luokituksen suhteen ei tullut esiin eroja Kouvolan Valkealan ja muiden kuntien potilaiden kesken. Murtumatyypit on esitetty taulukossa 1. Reisiluunkaulan murtumat luokiteltiin Gardenin luokitusta käyttäen dislokaatioasteen mukaan (I = ei dislokaatiota, II = minimaalinen dislokaatio, III = kohtalainen dislokaatio, IV = vaikea dislokaatio). Potilaista 32 % kuului ASA-luokkiin 1 2 ja 67 % luokkiin 3 4. Yksi potilas kuului ASA-luokkaan 5. Leikkausmenetelmät on esitetty taulukossa 2. Yleisimmät olivat Thompsonin puoliproteesi ja Vuoden kuluttua Kouvola-Valkeala Vuoden kuluttua muut Taulukko 1. Murtumatyypit. Kuva 3. Toimintakyky ennen murtumaa ja vuoden kuluttua kotikunnan (Kouvola Valkeala vs muut kunnat) mukaan. Selitykset ks. kuva 1. nukset ja lääkekulut. Kansaneläkelaitoksesta saatiin potilaskohtaiset lääkekustannukset vuoden ajalta ennen ja jälkeen murtuman. Lisääntyneet lääkekulut katsottiin murtumasta johtuneiksi. Myös murtumaa edeltäneet kotiavun ja kotisairaanhoidon kustannukset laskettiin potilaskohtaisesti. Murtumapotilaiden selviytymistä analysoitiin eloonjäämisalgoritmilla (Hakama ja Hakulinen 1977), jossa kohderyhmien eloon jäämistä verrattiin samanikäisen vertailuväestön samoille kohdevuosille laskettuun eloonjäämisosuuteen. Tilastollisina menetelminä käytettiin t-testiä, parittaista t-testiä, χ 2 -riippumattomuustestiä, Wilcoxonin merkittyjen järjestyslukujen testiä ja logistista regressioanalyysia. Potilaita Murtumatyyppi n % Reisiluunkaula (Garden I II) (Garden III IV) Basoservikaalinen 4 4 Sarvennoinen (kaksifragmenttimurtuma) (monifragmenttimurtuma) Subtrokanteerinen 6 6 Yhteensä Taulukko 2. Leikkausmenetelmät. Potilaita Menetelmä n % Puolitekonivel (Thompson) Kokotekonivel 1 1 Liukunaula Ruuvit 3 3 Gammanaula 4 4 Ei leikattu 1 1 Yhteensä Reisiluun yläosan murtumapotilaiden selviytyminen ja kokonaiskustannukset 125

4 liukunaula. Keskimääräinen viive sairaalaantulosta leikkaukseen oli 1,5 vuorokautta (SD 1,9 vrk). Tulopäivänä leikattiin 19 % potilaista ja seuraavana päivänä 51 %. Tapauksissa, joissa leikkaus oli viivästynyt yli kaksi vuorokautta, viiveen syy oli 70 %:ssa potilaan terveydentila ja 30 %:ssa sairaalan toiminta. Hoitoaika aluesairaalassa oli keskimäärin 8,8 vuorokautta (SD 4,7 vrk, vaihteluväli 2 23 vrk). Jatkohoitoon terveyskeskukseen siirtyi potilaista 79 % ja kotiin 13 %. Neljän kuukauden kuluttua yli puolet (56 %) asui kotonaan ja vuoden kuluttua 71 %. Pysyvästi laitoshoitoon jäi 12,5 % ennen vammaa kotona asuneista. Kaksi potilasta joutui vuoden kuluessa uusintaleikkaukseen, ja kuudelle kehittyi pinnallinen haavatulehdus 2,5 viikon kuluessa leikkauksesta. Syviä haavatulehduksia ei esiintynyt. Liikunta- ja toimintakyky. Ennen murtumaa 59 % potilaista liikkui ilman apuvälinettä; vuoden kuluttua murtumasta osuus oli enää 19 %. Yksikään ei ollut vuodepotilas ennen murtumaa, mutta vuoden kuluttua 11 % tuolloin elossa olleista oli joutunut vuodepotilaaksi (p = < 0,001) (taulukko 3). Potilaiden toimintakyky ei enää palautunut murtumaa edeltäneelle tasolle (kuva 1). Kokonaistoimintakyky oli vuoden lopussa merkitsevästi (p = 0,001) heikompi kuin ennen murtumaa (taulukko 4). Miesten ja naisten toimintakyvyssä ei todettu tilastollista eroa kahden viikon ja neljän kuukauden kuluttua. Vuoden kuluttua leikkauksesta todettiin, että naiset tarvitsivat enemmän Taulukko 3. Liikuntakyky ennen murtumaa koko aineistossa ja vuoden kuluttua murtumasta 72 potilaalla. Ennen Vuoden murtumaa kuluttua Liikuntakyky n % n % Ilman apuvälinettä Kepin avulla Kahden kepin avulla Rollaattorin avulla Pyörätuolin avulla Vuodepotilas Yhteensä Taulukko 4. Potilaiden kokonaistoimintakyky 12 kuukauden seuranta-aikana. Toimintakyky Toimintakyky n (keskiarvo) SD p Ennen murtumaa ,2 2,4 vs 2 viikon kuluttua ,0 5,3 < 0,001 2 viikon 80 16,8 4,9 vs 4 kuukauden 80 11,8 4,4 < 0,001 kuluttua 4 kuukauden 72 11,1 3,6 vs vuoden kuluttua 72 11,8 5,2 0,069 Ennen murtumaa 72 9,8 1,9 vs vuoden kuluttua 72 11,8 5,2 0,001 apua kuin miehet siirtymisessä (p = 0,005) ja kääntymisessä (p = 0,029) sekä istumaan nousussa (p = 0,010). Laitoshoidossa olevien toimintakyky oli heikentynyt enemmän kuin kotona asuvien (kuva 2). Eloonjääminen. Seuranta-aikana joka kolmas potilas (32 %) kuoli. Kotonaan ennen tapaturmaa asuneiden osuus oli tässä ryhmässä 23 % ja laitoshoidossa olleiden 9 %. Sairaalakuolleisuus oli 5 %. Kuolemista 36 % tapahtui ensimmäisen kuukauden aikana, 43 % kuukauden aikana ja loput 21 % kuukauden aikana (kuva 4). Reisiluunkaulan murtuman saaneista 61 potilaasta kuoli 16 (26 %) ja 45:stä sarvennoisen murtuman saaneista 18 (40 %). Kuolleiden keski-ikä oli korkeampi kuin niiden, jotka vuoden seurannan jälkeen olivat edelleen elossa (p = < 0,001). Iällä (alle 80 v), asumiskunnalla (Kouvola ja Valkeala) ja ASA-luokalla (1 3) oli merkitsevä positiivinen yhteys elossa selviytymiseen seurantavuoden aikana (taulukko 5). Ne potilaat, jotka primaarihoidon jälkeen siirtyivät keskitetysti Kouvolan Valkealan terveyskeskuksen kuntoutusosastolle, selviytyivät paremmin kuin muualla jatkohoidossa olleet (kuva 3). Kahden kuukauden kuluttua Kouvolan ja Valkealan potilaiden ylikuolleisuus oli vertailuväestöön nähden 12 % ja muiden 21 %. Kuuden kuukauden kuluttua vastaavat luvut olivat 18 % ja 29 % ja vuoden kuluttua 19 % ja 35 %. Koko aineiston ylikuolleisuus oli kuuden 126 I. Nurmi, ym.

5 1,00 Vertailuväestö = 1,00 0,90 Ylikuolleisuus 0,80 Kouvola-Valkeala 0,70 Kaikki 0,60 Muut kunnat 0, Seuranta-aika (kk) Kuva 4. Kouvolan ja Valkealan, muiden kuntien sekä koko aineiston potilaiden eloonjääminen vuoden seuranta-aikana. kuukauden kuluttua 24 % ja vuoden kuluttua 27 %. Kustannukset. Erikoissairaanhoidon kustannukset vaihtelivat vuonna 1999 noin välillä ( mk) leikkausmenetelmän mukaan. Murtumasta johtuneet kokonaiskustannukset olivat ensimmäisen vuoden Taulukko 5. Eloon jäämiseen yhteydessä olevat tekijät seurantavuoden aikana 105 potilaalla. Tekijä n OR CI Asuminen koti 83 1,3 0,4 4,3 laitos 22 1,0 Sukupuoli mies 32 0,8 0,3 2,4 nainen 73 1,0 Ikä alle 80 v 54 7,3 2,3 23,1 80 v tai yli 51 1,0 ASA-luokka ,2 1,8 15, ,0 Kunta Kouvola Valkeala 52 4,2 1,4 12,4 muut kunnat 53 1,0 Murtumatyyppi reisiluunkaula 60 2,5 0,9 6,9 sarvennoinen 45 1,0 OR = kerroinsuhde (odds ratio), CI = 95 %:n luottamusväli aikana keskimäärin ( mk) potilasta kohden (taulukko 6). Kouvolan ja Valkealan potilaiden keskimääräiset kustannukset ensimmäisen vuoden aikana olivat ( mk, SD ) ja muiden kuntien potilaiden keskimäärin ( mk, SD ). Aineistossa oli yhdeksän kotona asunutta potilasta, jotka jäivät murtuman jälkeen pysyvästi laitoshoitoon. Näiden potilaiden keskimääräiset ensimmäisen vuoden kustannukset olivat eli markkaa. Niiden potilaiden lääkekustannukset, jotka tulivat kotoaan ja siirtyivät sinne seurantavuoden aikana takaisin, olivat seurantavuonna keskimäärin 203 eli mk suuremmat kuin murtumaa edeltäneenä vuonna. Kaikkien 106 potilaan kokonaiskustannukset vuoden aikana olivat yhteensä 1,4 miljoonaa euroa eli 8,3 miljoonaa markkaa. Pohdinta Reisiluun yläosan murtuman saaneiden hoito on esimerkki moniammatillisesta hoitoketjusta. Primaarihoito eli esitutkimukset, leikkaus ja välittömän kuntoutuksen aloittaminen kuuluvat erikoissairaanhoitoon, kun taas perusterveyden- Reisiluun yläosan murtumapotilaiden selviytyminen ja kokonaiskustannukset 127

6 Taulukko 6. Potilaiden kokonaiskustannukset vuoden ajalta murtuman jälkeen vuoden 1999 kustannustason mukaan. Kustannuksen aiheuttaja Yksikköhinta Määrä Kokonais- Keskimääräiset (mk) kustannukset kustannukset (mk) /potilas (mk) Ortopedinen erikoissairaanhoito potilasta Muu erikoissairaanhoito 6 289/potilas 12 potilasta Terveyskeskuksen vuodeosasto 419/vrk vrk Vanhainkoti 352/vrk vrk Kotiapu 136/potilas tuntia Kotisairaanhoito 165/potilas 976 tuntia Kotikäynti 219/käynti 15 käyntiä Kuljetus 2 824/potilas 106 kuljetusta Ylimääräiset lääkekulut 1 208/potilas 81 potilasta Seurantakäynti kirurgian poliklinikassa 412/potilas 43 käyntiä Potilaan maksama osuus /potilas 106 potilasta Apuvälineet 1/potilas lainausvrk Oikeuslääketieteellinen obduktio 4 200/obduktio 6 obduktiota Yhteensä Yksikköhintojen vaihtelu hoitomenetelmän mukaan (mk): Thompson kokoproteesi liukunaula ruuvit gammanaula konservatiivinen hoito (1 potilas) 2 Laskettu potilaskohtaisesti matkan pituuden mukaan virallisesta ambulanssi- ja taksihinnastosta 3 Potilaan maksama osuus vuodeosastohoidosta, poliklinikkakäynnistä, kotiavusta ja kotisairaanhoidosta huolto vastaa pääasiallisesti kuntoutuksesta, apuvälineiden hankinnasta, kotiutuksesta ja seurannasta. Kotisairaanhoito ja yleensä myös sosiaalitoimi osallistuvat näiden potilaiden hoitoon. Osa potilaista käy erikoissairaanhoidon seurannassa 1 2 kertaa ensimmäisen vuoden aikana. Hoidon tavoitteena on saada toimintakyky murtumaa edeltäneelle tasolle. Toisena tavoitteena on murtuman syntyaikaan kotona asuneiden pääseminen takaisin kotiin. Näiden potilaiden osuus on Suomessa noin 70 % (Lüthje ym. 1992). Viime aikoina yhä useammat vanhukset ovat muuttaneet vanhainkodista palvelutaloon, ryhmä- tai hoitokotiin tai muuhun sosiaalihuollon asumisyksikköön. Tässä tutkimuksessa kotona asuvien osuus oli nämä yksiköt mukaan luettuna 79 %. Tästä ryhmästä kotonaan asui jälleen neljän kuukauden kuluttua murtumasta 65 % ja vuoden kuluttua 71 %. Tavoitteeseen päästiin siis varsin hyvin. Toimintakyvyn palauttamisessa ei onnistuttu yhtä hyvin. Potilaiden kokonaistoimintakyky heikkeni vuoden aikana merkitsevästi. Vuoden kuluttua joka viides käytti jotakin apuvälinettä ja joka kymmenes oli vuodepotilas. Ennen murtumaa joka kymmenes käytti apuvälinettä eikä yksikään ollut vuodepotilas. Reisiluun yläosan murtuman saaneiden kuolevuus on suuri. Aikaisemmissa kotimaisissa tutkimuksissa kuolleisuus vuoden kuluessa vammasta on vaihdellut 18 %:n ja 28 %:n välillä (Lüthje ym. 1978, Kuokkanen ym. 1990, Jalovaara ja Virkkunen 1991, Lüthje ym. 1995). Omassa aineistossamme joka kolmas potilas kuoli vuoden kuluessa murtuman jälkeen. Runsaampi kuolleisuus aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna johtui potilaiden korkeammasta keski-iästä. Kotimaisissa tutkimuksissa on todettu, että näiden murtumapotilaiden keski-ikä on noussut jatkuvasti 1970-luvulta lähtien. Tässä tutkimuksessa todettiin alle 80-vuotiaiden selviytyneen elossa vuoden ajan murtumasta huomattavasti paremmin kuin vanhempien. Potilaista 79 % siirtyi erikoissairaanhoidon 128 I. Nurmi, ym.

7 jälkeen terveyskeskuksiin jatkokuntoutusta varten. Tästä ryhmästä noin puolet (56 %) kuntoutettiin keskitetysti yhdellä osastolla Kouvolan Valkealan terveyskeskuksessa. Nämä potilaat selviytyivät seuranta-aikana neljä kertaa paremmin kuin muut. Myös keskimääräiset potilaskohtaiset kustannukset olivat ( mk) pienemmät. Tulos on yllättävä, koska tutkimuksen lähtökohtana ei ollut terveyskeskusten vertailu. Myöskään kuntoutuksen sisältöä terveyskeskuksissa ei selvitetty. Tuloksia tarkastellessa todettiin kuitenkin ero sen terveyskeskuksen hyväksi, jossa kuntoutettiin enemmän potilaita kuin muissa. Myös Huuskon (2001) tutkimuksessa, jossa selvitettiin dementiapotilaiden reisiluun yläosan murtuman hoitotuloksia Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä runsaan neljän vuoden aikana ( ), todettiin kuntoutuksen keskittämisestä olleen hyötyä. Lievää tai keskivaikeaa dementiaa sairastavien kuntoutuksen keskittäminen geriatriselle osastolle kannatti, koska nämä potilaat voitiin geriatrisen kuntoutuksen avulla kotiuttaa merkitsevästi nopeammin ja keskivaikeaa dementiaa sairastavien joutumista pitkäaikaiseen laitoshoitoon pystyttiin merkitsevästi ehkäisemään. Tämä tutkimus on tiettävästi toinen kotimainen prospektiivinen selvitys, jossa on pyritty selvittämään tarkasti reisiluun yläosan murtuman saaneiden kokonaiskustannukset yhden vuoden seuranta-aikana. Ensimmäinen (Sintonen ym. 2002) tehtiin Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin alueella vuosina Siinä selvitettiin kokonaiskustannuksia ja elämänlaatua aineistossa, joka koostui 171 reisiluun yläosan murtuman saaneesta ja 131 verrokista. Murtuman aiheuttama vuotuinen keskimääräinen lisäkustannus oli euroa ja vuoden elossa säilyneillä euroa. Tutkimuksen lähtötilanteessa murtumapotilaat erosivat kuitenkin merkitsevästi verrokeista iän, laitoksissa asuvien osuuden, dementian, muistamattomuuden ja muiden diagnoosien keskimääräisen lukumäärän mukaan. Murtumapotilaat olivat vanhempia ja huonokuntoisempia. Ryhmien erot jouduttiin vakioimaan regressioanalyysin avulla. Vuonna 1988 näiden potilaiden erikoissairaanhoidon kustannukset olivat Suomessa ( mk) potilasta kohden (Lüthje ym. 1993). Laskelma perustui vuoden 1988 valtakunnalliseen poistoilmoitusrekisteriin ja kirurgisten potilaiden keskimääräiseen hoitopäivämaksuun. Nykyään reisiluun yläosan murtuman saaneet viipyvät ainoastaan muutamia vuorokausia leikkauksen jälkeen erikoissairaanhoidossa, minkä jälkeen he siirtyvät terveyskeskukseen jatkohoitoon. Samalla kustannuspaineet ovat siirtyneet perusterveydenhuollolle. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan kyseisten potilaiden keskimääräiset erikoissairaanhoidon kustannukset olivat Pohjois-Kymenlaaksossa vuoden 2001 kustannustason mukaan ( mk) potilasta kohden eli 23 % murtuman vuoksi vuoden aikana syntyneistä kustannuksista. Belgiassa tehdyssä prospektiivisessa tutkimuksessa näiden potilaiden kokonaiskustannuksiksi vuonna 1996 todettiin dollaria, josta erikoissairaanhoidon osuus oli 16 % (Haentjens ym. 2001). Hollantilaisen prospektiivisen tutkimuksen mukaan 102 potilaan kokonaiskustannukset olivat väliseltä ajalta neljän kuukauden seurannassa /potilas (Balen ym. 2001). Lähes puolet kustannuksista johtui erikoissairaanhoidosta. Tukholman alueelta valmistui 1990-luvulla kaksi tutkimusta, joissa selvitettiin näiden potilaiden erikoissairaanhoidon, jatkohoidon, kotiavun ja muut kustannukset vuonna 1992 yhden vuoden ajalta tapaturman jälkeen. Toisessa tutkimuksessa kokonaiskustannukset potilasta kohti olivat noin ( mk), ja jos murtuma olisi voitu estää, potentiaalinen säästö potilasta kohden olisi ollut ( mk) vuodessa (Zethraeus ym. 1997). Toisessa tutkimuksessa potilaskohtaiset kokonaiskustannukset vaihtelivat sairaalatyypeittäin välillä ( mk) (Strömberg ym. 1997). Lopuksi Reisiluun yläosan murtuma on potilaalle kohtalokas. Lopputulokseen vaikuttavat useat tekijät, joista tärkeimpiä ovat terveydentila ennen mur- Reisiluun yläosan murtumapotilaiden selviytyminen ja kokonaiskustannukset 129

8 tumaa, leikkauksen onnistuminen teknisesti ja osaavan henkilökunnan toteuttama kuntoutus. Näiden potilaiden keskimääräiset kustannukset olivat vuoden 2001 kustannustason mukaan noin ( mk) ensimmäisen vuoden aikana. Jos kotonaan asunut joutui murtuman takia pysyvästi laitoshoitoon, vastaavat kustannukset olivat ( mk). Suomessa ilmaantuu tätä nykyä vuosittain noin reisiluun yläosan murtumaa, joista ainoastaan 5 % alle 50-vuotiaille. Tätä vanhempien potilaiden kokonaiskustannukset vuodessa ovat tässä tutkimuksessa käytetyn laskentamallin mukaan noin 107,6 miljoonaa euroa eli 639 miljoonaa markkaa. Projektiryhmä Projektiryhmään kuuluivat ylilääkäri Eila Karonen, osastonhoitaja Arja Kaitainen ja fysioterapeutti Anneli Mononen Kouvolan Valkealan terveyskeskuksesta, ylilääkäri Paavo Romppanen ja apulaisosastonhoitaja Satu Ruohonen Kuusankosken terveyskeskuksesta, fysioterapeutti Pirjo Marttila Kuusankosken aluesairaalasta, fysioterapeutti Satu Hämäläinen Elimäen Puustellista, fysioterapeutti Ulla- Maija Korhonen-Lakka Elimäen terveyskeskuksesta ja fysioterapeutti Ilpo Hellsten Jaalan terveyskeskuksesta. *** Tutkimusta ovat taloudellisesti tukeneet Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö, Etelä-Suomen lääninhallitus, Kymenlaakson sairaanhoitopiirin Evo-rahasto, Kouvolan Seudun Lääkäriseura ja Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Kirjallisuutta Ali- Melkkilä T. Potilaan valmistelu anestesiaan ja esilääkitys. Kirjassa: Rosenberg P, Alahuhta S, Kanto J ja Takala J, toim. Anestesiologia ja tehohoito. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 1999, s Balen R, Steyerberg EW, Polder JJ, Ribbers TLM, Habbema JDF, Cools HJM. Hip fracture in elderly patients. Clin Orthop 2001;390: Beck TS, Brinker MR, Daum WJ. In-hospital charges associated with the treatment of adult femoral neck fractures. Am J Orthop 1996; 25: Evers G, Viane A, Sermeus W, Simoens -De Smet A, Delesie L. Frequency of and indications for wholly compensatory nursing care related to enteral food intake: a secondary analysis of the Belgium National Nursing Minimum Data Set. J Adv Nurs 2000;32: Greendale GA, Barret-Connor E, Ingles S, Halle R. Late physical and functional effects of osteoporotic fracture in women: the Rancho Bernardo Study. J Am Geriatr Soc 1995;43: Haentjens P, Autier P, Barette M, Boonen S. The economic cost of hip fractures among elderly women. J Bone Joint Surg 2001; 83(A): Hakama M, Hakulinen T. Estimating the expectation of life in cancer survival studies with incomplete follow-up information. J Chron Dis 1977;30: Hollingworth W, Todd C, Parker M, Roberts JA, Williams R. Cost analysis of early discharge after hip fracture. BMJ 1993;307: Hollingworth W, Todd CJ, Parker MJ. The cost of treating hip fractures in the twenty-first century. J Public Health Med 1995;17: Huusko T. Hip fractures in central Finland and geriatric rehabilitation after hip fracture operation. Kuopion yliopiston julkaisuja D. Lääketiede 236, Jalovaara P, Virkkunen H. Quality of life after primary hemiarthroplasty for femoral neck fracture. 6-year follow-up of 185 patients. Acta Orthop Scand 1991;62: Johnell O. The socioeconomic burden of fractures: today and in the 21 st century. Am J Med 1997;103:20S 26S. Koval KJ, Zuckerman JD. Hip fractures are an increasingly important public health problem. Clin Orthop 1998;348:2. Kuokkanen H, Suominen P, Korkala O. The late outcome of femoral neck fractures. Int Orthop 1990;13: Lüthje P, Sundin A, Ketola A. Frühergebnisse bei operativ behandelten Schenkelhalsfrakturpatienten. Z Orthop 1978;116: Lüthje P, Kataja M, Santavirta S, ym. Hip fractures in two health care regions in Finland in 1989: an analysis of the treatment. Ann Chir Gyn 1992;81: Lüthje P, Santavirta S, Nurmi I, Honkanen R, Heliövaara M. Increasing incidence of hip fractures in Finland. Arch Orthop Trauma Surg 1993;112: Lüthje P, Kataja M, Nurmi I, Santavirta S, Avikainen V. Four-year survival after hip fractures an analysis in two health care regions. Ann Chir Gyn 1995;84: Parker MJ, Palmer CR. Prediction of rehabilitation after hip fracture. Age Ageing 1995;24:96 8. Schürch MA, Rizzoli R, Mermillod B, Vasey H, Michel JP, Bonjour JP. A prospective study on socioeconomic aspects of fracture of the proximal femur. J Bone Miner Res 1996;11: Sintonen H, Vokkolainen A, Alhava E. Osteoporoottisten lonkkamurtumien taloudelliset ja elämänlaadulliset seuraukset. Terveystaloustiede 2002;2:34-5 (abstrakti). Strömberg L, Öhlen G, Svensson O. Prospective payment system and hip fracture treatment costs. Acta Orthop Scand 1997; 68: Youm T, Koval KJ, Zuckerman JD. The economic impact of geriatric hip fractures. Am J Orthop 1999;28: Zethraeus N, Strömberg L, Jönsson B, Svensson O, Öhlen G. The cost of a hip fracture. Acta Orthop Scand 1997;68:13 7. ILONA NURMI, FT, ylitarkastaja ilona.nurmi@pp.inet.fi Etelä-Suomen lääninhallitus PL 301, Kouvola PETER LÜTHJE, dosentti, ylilääkäri ARJA NARINEN, FT, ylihoitaja SALLA TANNINEN, erikoissairaanhoitaja, osastonhoitaja Kuusankosken aluesairaala Kuusankoski 130