Muslimit antiikin lääketieteen pelastajina

Transkriptio

1 2680

2 Sylvia Akar PUHTAUS Muslimit antiikin lääketieteen pelastajina Monen muslimin mielestä profeetta Muhammad oli ensimmäinen lääkäri. Hadith-teksteissä eli Profeetan perimätiedossa hänen kerrotaan sanoneen:»jumala ei ole lähettänyt yhtään sairautta, ilman että Hän ei olisi lähettänyt siihen myös parannuskeinon; ainoa poikkeus on vanheneminen.» Islamilainen lääketiede ei kuitenkaan pohjautunut uskontoon vaan kreikkalaiseen tieteelliseen perintöön. Islamilaisen lääketieteen ohella muslimit tuntevat ns. Profeetan lääketieteen (Perho 1995), joka perustuu profeetta Muhammadin opetuksiin, mutta varsinainen islamilainen lääketiede on perustunut testaamiseen, havainnointiin ja mittaamiseen. Muslimit eivät koskaan ajatelleet, että sairaudet olisivat Jumalan rangaistus tai että niitä vastaan voisi taistella ainoastaan rukouksilla ja sielunhoidolla. Tällaisia ajatuksia oli paljon liikkeellä varhaiskeskiaikaisessa Euroopassa. Kun Länsi-Rooman valtakunta hajosi 400- luvulla, Eurooppa menetti suurelta osin yhteytensä tieteelliseen perintöönsä. Euroopan Mansur Ibn Ilya tutki luustoa, hermostoa, lihaksistoa, verisuonia ja lihaksia. Tässä 1300-luvulta olevassa piirroksessa kuvataan verisuonistoa ja sisäelimiä. (National Library of Medicine. Saudi Aramco World May/June 2007) uudeksi mielipidejohtajaksi nousi katolinen kirkko, joka vaikutti myös lääketieteelliseen ajatteluun. Luostarit pitivät yllä sairaaloita, joihin vakavasti sairaat saattoivat hakeutua, mutta siellä potilaan saattoivat»joko kuolla tai parantua, Jumalan tahdon mukaan» (Tschantz 1997). Luostareissa ei ollut koulutettuja lääkäreitä eikä tehokkaita lääkkeitä, ja vaikka munkit hoitivat potilaita parhaansa mukaan, sairaalat olivat käytännössä paikkoja, joissa köyhät saivat turvaa ja sairaat odottivat kuolemaa. Bimaristan islamilainen sairaala Islamilaisen alueen varhaisia sairaaloita kutsuttiin nimellä bimaristan. Sana tulee persian sanasta bimar (sairas) ja päätteestä -istan (paikka). Nykyisessä kielenkäytössä bimaristanilla tarkoitetaan erityisesti psyykkisesti sairaiden hoitolaitoksia (Dunlop 1965). Ensimmäinen islamilainen sairaala rakennettiin Damaskokseen. Egyptiläisen historioitsijan Taqi al-din Ahmad al-maqrizin ( ) mukaan se rakennettiin hijran-kalenterin vuonna 88 eli vuonna 707 jkr. Sairaalan tarkoitus oli hoitaa niin kroonisia kuin akuuttejakin sairauksia, leprapotilaita ja vammautuneita sekä myös köyhiä. Leprapotilailla oli oma, eristetty osastonsa, sillä jo tuolloin muslimioppineet olivat ymmärtäneet, kuinka tärkeää on eristää tarttuvia tauteja sairastavat. Tämän sairaalan ole Duodecim 2008;124:2681 7

3 PUHTAUS 2682 massaoloa ei kuitenkaan ole voitu nykytutkimuksen keinoin varmistaa. Kriittisen länsimaisen historiantutkimuksen mukaan ensimmäinen islamilainen sairaala oli Barmakid-suvun sairaala Bagdadissa. Se toimi 700- ja 800-luvuilla. Ilmeisesti islamilaisessa maailmassa oli kymmenen tai yksitoista merkittävää sairaalaa ennen ensimmäisen vuosituhannen päättymistä seitsemän Bagdadissa, kolme Iranissa ja yksi Kairossa mutta luvulta lähtien jokaisessa isossa islamilaisessa kaupungissa oli sairaala (Horden 2005). Vuonna 982 avattiin suuri Adudi-sairaala Tigrisjoen rannalle läntiseen Bagdadiin. Jo perustamisen aikoihin Adudissa oli 24 lääkäriä ja useita eri alojen erikoislääkäreitä, kuten silmälääkäreitä, kirurgeja ja kiropraktikkoja. Sairaalassa annettiin myös lääketieteellistä opetusta. Yksi kuuluisimmista islamilaisen ajan sairaaloista oli Damaskoksen bimaristan Nur al-din. Se rakennettiin vuonna 1155 ja toimi sairaalana lähes kahdeksan vuosisataa. Siitä tehtiin koulu vuonna 1899, ja nykyään sen tiloissa toimii lääketieteellinen museo. Sairaala oli luvuilla maailman edistyksellisin. Eräs arabihistorioitsija kertoo, että lääkärit pitivät kirjaa potilaista ja heille annettavista lääkkeistä, hoidoista ja ruoasta. Tyypillinen Nurin sairaalalääkärin päivä alkoi potilaskierroksella, jolloin hän määräsi hoitoja ja lääkkeitä. Päivä jatkui yksityisvastaanotolla ja päättyi lääketieteelliseen opetukseen sairaalan luentosalissa. Sairaalan henkilökuntaan kuului 21 kirurgia, sisätautilääkäreitä ja silmälääkäri (Dunlop 1965). Egyptin tärkein keskiaikainen sairaala oli Kairon vuonna 1284 perustettu al-mansuri. Tarina kertoo, että mamelukkisulttaani Al-Mansur Qalawun eli al-malik al-mansur, jonka mukaan sairaala sai nimensä, oli upseerina Palestiinassa sotimassa ristiretkeläisiä vastaan. Hän sairastui ja pääsi bimaristan Nur al-diniin hoitoon. Parannuttuaan hän vannoi rakentavansa vielä paremman sairaalan Egyptiin, jos hänestä joskus tulee maan hallitsija. Hän piti sanansa ja sairaalan avajaisissa hän julisti, että sairaala tulisi palvelemaan kaikkia ihmisiä kuninkaasta alimpaan alamaiseen. Tämä oli merkittävä uudistus, sillä aikaisemmissa egyptiläisissä sairaaloissa ei otettu vastaan orjia eikä sotilaita. Al-Mansuri oli aikansa parhaan sairaalan maineessa. Myös se oli jaettu eri osastoihin. Sairaalassa oli myös laboratorioita, apteekki, päivystysklinikoita, kylpylä, kirjasto, luentosali ja rukoushuone. Musiikkiterapiaa käytettiin psyykkisesti sairaiden hoidossa, unettomia varten palkattiin ammattimaisia tarinankertojia, ja sairaalassa panostettiin rauhallisen ja miellyttävän ympäristön luomiseen. Sairaala hoiti tuhansia asiakkaita päivässä, ja hoito oli täysin ilmaista. Lähteville potilaille annettiin mukaan vähän rahaa, jotta heidän ei tarvitsisi toipilaana kantaa huolta toimeentulostaan. Al-Mansuri palveli kairolaisia seitsemän vuosisadan ajan. Waqf-säätiöt rahoittajina Miten kaikki tämä oli mahdollista keskiajalla, kun se ei ole mahdollista hyvinvointi-suomessakaan? Kaikkein varhaisimmat sairaalat olivat valistuneiden hallitsijoiden rahoittamia, mutta myöhemmin ns. waqf-järjestelmällä oli suuri merkitys niiden toiminnassa. Waqf on tärkeä taloudellinen vaikuttaja islamilaisessa yhteisössä. Se muistuttaa nykyaikaista säätiömallia, jossa omaisuuden omistaja luovuttaa kiinteän omaisuutensa johonkin hyvään tarkoitukseen. Waqfin perusta on uskonnollinen, ja siksi tavallisimpia avustuksen kohteita ovat olleet moskeijat, sairaalat, koulut ja muut koko yhteisöä hyödyttävät rakenteet kuten tiestö, sillat, kaivot ja vesijohdot. 900-luvulle tultaessa islamilainen waqf-järjestelmä oli vakiintunut ja waqfsäätiöt perustivat sairaaloita sekä maksoivat lääkäreiden ja muun henkilökunnan palkat, Arabit kehittivät erityisesti farmakologiaa. Tässä osmaniaikaisessa käsikirjoituksessa kaksi lääkäriä antaa ohjeita lääkemääräysten valmistamiseksi. (Art Archive / University Library Istanbul / Dagli OrtI. Saudi Aramco World May/June 2007) S. Akar

4 2683 Muslimit antiikin lääketieteen pelastajina

5 PUHTAUS sairaaloissa tarjottavan ruoan ja lääkkeet, hoidossa tarvittavat instrumentit ja rakennusten ylläpidon. Bimaristanit toimivat huomattavan modernilla tavalla. Miehille ja naisille oli omat osastot, mutta myös eri sairauksia potevat oli jaettu toisistaan erillisiin osastoihin: sisätaudeille, murtumille, haavoittuneille, synnyttäjille, Lääkärinammattia sai silmätaudeille, harjoittaa henkilö, joka psykiatrialle ja oli osoittanut tietonsa tarttuvia tauteja sairastaville ja taitonsa oli omat osastonsa. Kullakin osastolla oli oma erikoistunut lääkärikuntansa, jota johti ylilääkäri. Kullakin osastolla oli myös omat, hoitoon tarvittavat välineensä Naiset hoitajina ja lääkäreinä Keskiaikaisten muslimien ylläpitämien sairaaloiden erityispiirteenä oli myös se, että naisia palkattiin hoitohenkilökuntaan, mikä oli harvinaista muualla maailmassa. Keskiaikaisissa muslimisairaaloissa työskenteli naispuolisia hoitajia ja myös ensimmäiset naispuoliset lääkärit toimivat siellä luvulla islamilaisen valtakunnan länsiosia hallinneen, Almohad-dynastiaan kuuluneen Yaqub al-mansurin alaisuudessa toimi kaksi naislääkäriä. Naiset hoitivat lähinnä naispotilaita ja miehet miespotilaita, mutta näin muslimien harrastama erottelupolitiikka tuli avanneeksi naisille uusia uravaihtoehtoja. Ensimmäisistä naiskirurgeista on luotettava maininta 1400-luvulta (Bademci 2006). Hoidon etiikka Muslimien sairaaloissa pohdittiin myös eettisiä kysymyksiä. Sairaalat palvelivat kaikkia taustasta riippumatta, ja myös henkilökunta oli monikulttuurinen ja moniuskontoinen. Syyrialainen Ishaq ibn Ali al-rahawi (n ) kirjoitti teoksen Adab al-tabib, Lääkärin etiikka, jossa hän pohti nykyäänkin ajankohtaisia lääkärin ja potilaan välisiä suhteita. Hän kiinnitti huomiota lääkärin käytökseen, koulutukseen ja vastuuseen, ammattikunnan korruptoitumisvaaraan ja myös esimerkiksi vierailijoiden käytökseen. Al-Rahawi oli ensimmäinen, joka esitti myös»peer review» ajatuksen. Tämän mukaan lääkärin piti aina potilasta tutkiessaan tehdä muistiinpanoja, jotka paikallinen lääketieteellinen lautakunta saattoi tutkia potilaan parannuttua tai kuoltua. Näin voitiin sekä tarkkailla lääkäreiden ammattitaitoa että lisätä potilaan oikeusturvaa. Vuonna 931 abbasididynastian ikalifi al-muqtadar sääti lain, jonka mukaan lääkärinammattia saa harjoittaa vain sellainen henkilö, joka on todistetusti osoittanut lääketieteelliset tietonsa ja taitonsa (Savage-Smith 2000). Muslimit antiikin lääketieteen kehittäjinä Toimivia sairaaloita ei tietenkään voi olla olemassa ilman lääketiedettä. Lääketiede oli yksi varhaisimmista kreikkalaisista tieteenaloista, joita muslimioppineet alkoivat opiskella ja kehittää. Kun ns. Platonin akatemia suljettiin lopullisesti yli yhdeksänsadan vuoden toiminnan jälkeen vuonna 529, osa sen tutkijoista siirtyi Gundišapurin yliopistoon, sassanididynastian valtakunnan pääkaupunkiin, nykyisen Iranin alueelle. Siellä oli jo ennestään kristittyjä lääketieteen harrastajia. sassanidikuningas Shapur I oli mahdollisesti perustanut Gundišapuriin vuonna 271 maailman vanhimman tunnetun opetussairaalan, jossa oli myös kirjasto ja yliopisto. Nykytutkimus on kuitenkin kyseenalaistanut tämän tiedon. Muslimit valloittivat Persian 640-luvulla, ja arabihallitsijat tukivat lääketieteen kehitystä Gundišapurissa niin, että siitä tuli silloisen maailman lääketieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen keskus. Siellä muslimioppineet tutustuivat Hippokrateen, Galenoksen ja muiden kreikkalaisten kirjoituksiin. Muslimit omaksuivat erityisesti Galenoksen (noin 129 noin 216) tieteellisen ajattelun, joka johti luvuilla ennennäkemättömän laajaan käännöstyöhön kreikasta syyriaan ja arabiaan. Tärkeitä olivat myös tutkijoiden al- S. Akar

6 Sharaf al-dinin Kirurgin traktaatista vuodelta Kuvassa ilmeisesti esitetään kallon kohtaa, johon insisio pitäisi tehdä. (Bibliothèque nationale de France, Aramco World May/June 1997) kuvaiheen kontaktit Persian, Kiinan ja Intian lääketieteelliseen perinteeseen. Kalifi Harun al-rashid (hallitsi ) perusti Bagdadiin kuuluisan tieteellisen instituutin nimeltä Bayt al-hikma, Viisauden talo, joka jatkoi Gundišapurin yliopiston työtä. Suuressa käännös- ja tutkimuskeskuksessa tehtiin perusluonteista työtä paitsi lääketieteen myös tähtitieteen, matematiikan, kemian, maantieteen ja humanististen tieteiden alalla. Tämän käännös-, kehitys- ja kompilaatiotyön pohjalta kehittyi ns. islamilainen tai kreikkalais-islamilainen lääketiede. Islamilaisen lääketieteen edustajat eivät kaikki olleet muslimeja, vaan heidän parissaan toimi myös kristittyjä ja juutalaisia lääkäreitä. Nimitys on silti relevantti, sillä islamilainen tietoa, tutkimusta ja avoimuutta korostava kulttuuri loi perustan tieteen kehittymiselle (Perho 1998). Lääketieteen teoria Islamilaisen lääketieteen pohjalla on Galenoksen kehittämä teoria alkuaineista ja humoraaliopista. Galenos oli hyvin tuottelias tutkija; hän on saattanut kirjoittaa jopa kuutisensataa teosta, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut. Hunain ibn Ishaq (noin ) käänsi Galenoksen töistä arabiaksi 129 teosta, joista osa on säilynyt jälkipolville. Arabitutkijat arvostivat Galenosta suuresti mutta eivät hyväksyneet hänen ajatuksiaan kritiikittä vaan arvostelivat, testasivat ja kehittivät niitä. Muslimitutkijat painottivat kokeellista ja empiiristä tutkimusta, vertasivat tuloksiaan Galenoksen teksteihin ja tekivät tästä päätelmiä. Kreikkalaisten tekstien kääntäminen arabiaksi olikin vain islamilaisen lääketieteen ensimmäinen kehitysvaihe. Hyvin pian tiedemiehet alkoivat soveltaa ja kehittää kreikkalaisia teorioita ja tuottaa uutta tietoa. Yksi varhaisimmista oli persialaissyntyinen Ibn Masawaih ( ). Hän kirjoitti joukon lääketieteellisiä monografioita mm. kuumeja silmätaudeista, leprasta, masennuksesta ja ravitsemuksesta. Ibn Masawaihin lisäksi historiankirjoitus tuntee kolmisenkymmentä lääketieteestä kirjoittanutta tutkijaa, jotka vaikuttivat islamilaisessa maailmassa 800-luvun lopulla. Osa kirjoituksista on säilynyt. Suuret tietosanakirjat ja tiedon systematisointi Seuraava islamilaisen lääketieteen kehitysvaihe oli tiedon saattaminen järjestelmälliseen ja helposti löydettävään muotoon. 900-luvulla ja 1000-luvun alkupuolella syntyi neljä merkittävää arabiankielistä lääketieteellistä ensyklopediaa, joiden vaikutus tieteen kehitykseen oli merkittävä. Al-Razi (lat. Rhazes noin ) kirjoitti yleisteoksen Al-Kitab al-mansuri fi l-tibb, Mansurin lääketieteellinen kirja, ja suuresti myöhempään tutkimukseen vaikuttaneen teoksen Al-Kitab al-hawi fi al-tibb, Kattava kirja lääketieteestä. Al-Hawi on ainutlaatuinen lääketieteen historiassa. Se on 25-niteinen suurteos, joka 2685 Muslimit antiikin lääketieteen pelastajina

7 PUHTAUS 2686 Ibn Sinan eli Avicennan Lääketieteen kaanonissa kuvataan sisäelimiä, kallo ja luita. Tämä kopio on 1300-luvulta. (National Museum, Damaskos / Bridgeman Art Library, Aramco World May/June 2007) käännettiin latinaksi vuonna 1279 nimellä Continens ja painettiin 1486 ja useaan kertaan sen jälkeen. Teksti sisältää al-razin muistiinpanot ajan lääketieteellisistä tiedoista, joita seuraavat hänen omiin tutkimuksiinsa perustuvat kommentit. Materiaali on järjestetty anatomiseen järjestykseen päästä varpaisiin. Al-Razia pidetään myös pediatrian isänä hänen lastentauteja käsittelevän työnsä ansiosta. Hän tunnisti ensimmäisenä heinänuhan ja kirjoitti klassisen teoksen munuaiskivistä. Al-Razi kritisoi Galenoksen teorioita, mutta myös hänen oma työnsä sai kriitikoita. Al- Madjusi (k ) arvostelee al-hawin tietojen puutteellista järjestystä sekä anatomisen ja kirurgisen tiedon vähyyttä teoksessaan Kitab kamil al-sina a al-tibbiyya, Täydellinen kirja lääketieteestä. Al-Madjusin tietosanakirja oli jaettu kahteen osaan, teoreettiseen ja käytännölliseen. Myöhemmät keskiaikaiset lääketieteelliset tutkimukset noudattivat tätä al-madjusin kehittämää mallia. Neljäs tärkeä ensyklopedia oli Ibn Sinan (lat. Avicennan ) Kitab al-qanun fi l-tibb eli Lääketieteen kaanon. Se oli lääketieteellisen tutkimuksen ja praktiikan perusteos seitsemän vuosisadan ajan. Se koostuu viidestä kirjasta. Ensimmäinen kirja on omistettu yleisille ihmiskehon terveyteen ja sairauteen liittyville asioille. Toinen sisältää Materia Medican, lääkeyrtteihin liittyvän tiedon. Kolmannessa kirjassa keskitytään eri ruumiinosien patologiaan, neljännessä tutkitaan sellaisia sairauksia, jotka eivät liity tiettyyn ruumiinosaan, kuten kuumetauteja, mutta myös oireiden tulkintaa, diagnostiikkaa, kirurgiaa, kasvaimia, haavojen hoitoa, murtumia ja myrkytyksiä. Viides kirja käsittelee lääkkeiden valmistusta (Savage-Smith 2000). Osia Ibn Sinan kirjoituksista muunnettiin latinaksi käännettyinä runomuotoisiksi, jotta lääkäreiden oli helpompi painaa ne mieleen. Näitä Cantica Avicennae nimellä tunnettuja tekstejä käytettiin vielä luvun Euroopassa lääkäreiden koulutuksessa. Kilpailu lääketieteellisessä pätemisessä oli kova keskiaikaisessa islamilaisessa maailmassa. Kerrotaan, että Espanjassa vaikuttanut Ibn Zuhr (k. 1130) kieltäytyi ottamasta Ibn Sinan Kaanonia kirjastoonsa ja käytti sen irti leikatut marginaalit lääkemääräysten kirjoittamiseen! Espanjassa vaikutti myös Ibn Rushd (lat. Averroes, ), joka on yksi islamilaisen filosofian merkkihenkilöitä. Hänen tärkein lääketieteellinen teoksensa on al-kulliyyat lat. Colliget, Yleisluonteinen. Se on jaettu seitsemään kirjaan: Anatomia, Terveys, Sairaus, Diagnostiikka, Lääkkeet ja ravinto, Hygienia ja Terapia. Hänen lääketieteellinen työnsä oli uraauurtavaa ja vaikutti tieteen kehittymiseen erityisesti islamilaisen maailman länsiosissa. Islamilaisen lääketieteen vaikutus länsimaiseen tieteeseen On selvää, ettei antiikin Kreikan tiede olisi siirtynyt nykypolville ilman muslimien panosta. Myös se on osoitettu, että muslimit eivät vain kääntäneet ja säilyttäneet kreikkalaista tiedettä vaan he kehittivät sitä ja loivat sen pohjalta uutta. Tärkeä uuden tieteellisen S. Akar

8 tiedon synnyttäjä oli tutkijoiden välinen debatti ja kilpailu. Myös didaktiikan alalla kehitettiin uutta. Jo 800-luvulla tutkijat käyttivät erilaisia diagrammeja osoittamaan asioiden, ideoiden tai sairauksien välisiä yhteyksiä. Yleiskatsaukset yleistyivät 1000-luvulla. Tärkeitä lääketieteellisen viestinnän välineitä olivat myös kysymysvastausformaatti ja didaktinen lääketieteellinen runous, jonka tutkimisessa olisi nykypäivän historioitsijoilla vielä paljon tekemistä. Islamilaisen lääketieteen aloista kahdella oli selkeä erityisasema: silmäsairauksilla ja farmasialla. Silmäsairauksien alalla muslimitutkijat löysivät ensimmäisinä syysuhteen trakooman ja sitä edeltävän akuutin sidekalvontulehduksen välillä sekä myös trakooman ja sen jälkeisen sarveiskalvontulehduksen ja entropiumin välillä. He kehittivät myös kaihileikkauksen, jonka länsimaalainen lääketiede omaksui vasta kahdeksan vuosisataa myöhemmin. Farmasian alalla muslimien tieto perustui Dioskorideen Materia Medicaan, mutta jo 800-luvulla heillä oli käytössä suuri joukko kreikkalaisille tuntemattomia lääkeaineita. Muslimit kirjoittivat erikoistuneita teoksia myös myrkyistä ja vastamyrkyistä (Savage-Smith 2000). Tuhatluvulla islamilaisen lääketieteen tulokset alkoivat vaikuttaa Euroopassa. Yksi varhaisimmista arabiasta latinaksi käännetyistä teoksista oli Hunain Ibn Ishaqin teos Kitab al-masa il fi al-tibb, Kirja lääketieteellisistä kysymyksistä, joka tunnettiin myös nimellä Isagoge. Se nousi perusluonteiseen asemaan Euroopan lääketieteellisessä tutkimuksessa. Al-Madjusin, al-razin ja Ibn Sinan pääteokset käännettiin latinaksi 1200-luvulla, ja myös Ibn Rushdin Colliget ja al-zahrawin tutkimus kirurgian alalla saivat eurooppalaisten tutkijoiden parissa suuren suosion. Ibn Sinan Kaanon oli vielä 1500-luvulla monen eurooppalaisen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkintovaatimuksissa, ja Materia Medica oli 1100-luvulta 1600-luvulle eurooppalaisen farmasian perusteos (Tschantz 1997, Savage-Smith 2000). Eurooppalaisten kiinnostus islamilaiseen lääketieteeseen nousi 1500-luvulla uuteen huippuun. Saksalainen Leonhard Rauwolf matkusti Syyriaan, Irakiin ja Palestiinaan tekemään tutkimustyötä, luettuaan sitä ennen Ibn Sinan, al-razin ja Ibn Rushdin latinaksi käännetyt teokset. Ranskalainen Joseph Labrosse opiskeli 1600-luvulla arabiaa ja persiaa ja julkaisi 1681 Pharmacopoeia persican, joka oli latinalainen käännös persialaisen al-shifa in teoksesta. Vielä 1700-luvulla käännettiin latinaksi al-razin isorokkoa ja tuhkarokkoa käsittelevät teokset. Eurooppalaisessa farmakologiassa on nähtävillä islamilaisen lääketieteen vaikutusta 1800-luvulle asti (Savage-Smith 2000). KIRJALLISUUTTA Bademci G. First illustrations of female»neurosurgeons» in the fifteenth century by Serefeddin Sabuncuoglu. Neurocirugía 2006;17: Dunlop DM. Bimaristan. Teoksessa: The encyclopaedia of Islam. Toinen, uusittu painos. 1965, s Horden P. The earliest hospitals in Byzantium, Western Europe, and Islam. Journal of Interdiciplinary History, XXXV:3 (Winter, 2005): Perho I. Lääketiede, Islamilainen kulttuuri. Perho I, Palva H, toim. Otava 1998, s Perho I. The Prophet s medicine. A creation of the Muslim traditionalist scholars. Helsingin yliopisto, Savage-Smith E, Tibb. The encyclopaedia of Islam. Toinen, uusittu painos. 2000, s Tschanz DW. The Arab roots of European medicine. Aramco World May/June 1997: SYLVIA AKAR, FT, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto, Arabian kielen ja kulttuurin tutkimus PL 59, Helsingin yliopisto 2687 Muslimit antiikin lääketieteen pelastajina