LUOVIEN ALOJEN NYKYTILA JA TULEVAISUUS KAINUUSSA JA POHJOIS-POHJANMAALLA. Laura Kelhä

Transkriptio

1 LUOVIEN ALOJEN NYKYTILA JA TULEVAISUUS KAINUUSSA JA POHJOIS-POHJANMAALLA Laura Kelhä Pro Gradu -tutkielma Aluepolitiikka ja aluekehitys Maantieteen laitos Oulun yliopisto Kevät 2013

2 Oulun yliopisto Luonnontieteellinen tiedekunta TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Liite FM-tutkielmaan Maisterintutkinnon kypsyysnäyte Laitos: Pääaine: Maantieteen laitos Maantiede Tekijä (Sukunimi ja etunimet, myös entinen sukunimi): Opiskelija- Kelhä Laura Marika numero: Tutkielman nimi (suomeksi; muun kielinen nimi ilmoitetaan vain jos se on tutkielman kieli): Luovien alojen nykytila ja tulevaisuus Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla Asiasanat: luovuus, luovat alat, luova talous, innovaatiojärjestelmä, Delfoi-menetelmä Tiivistelmä (kirjoitetaan vapaamuotoisesti, selväsanaisesti ja lyhyin lauserakentein, ks. ohje seuraavalla sivulla): Tutkielman sivumäärä: V Tässä tutkimuksessa tarkastellaan luovien alojen nykytilaa ja tulevaisuutta Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Nykytilaa ja tulevaisuutta tarkasteltiin kolmen tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäisellä kysymyksellä selvitettiin maakunnissa asuvien ja työskentelevien ihmisten näkökulmia siitä, mikä asema luovilla aloilla on nyt ja tulevaisuudessa maakunnissa. Asemalla tarkoitettiin erityisesti luovien alojen merkitystä elinkeinona ja toimialana. Toisella tutkimuskysymyksellä pyrittiin selvittämään vastaajien näkökulmia luovien alojen toimintaan liittyvistä rajoitteista maakunnissa. Kolmannella tutkimuskysymyksellä selvitettiin niitä keinoja, joilla luovia aloja ja luovien alojen toimijoita tulisi tukea. Tutkimuksessa käytetty aineisto kerättiin tulevaisuudentutkimuksen Delfoi-menetelmällä. Delfoi-menetelmässä tavalla tai toisella asiantuntijoiksi määritellyt henkilöt toimivat tulevan kehityksen oraakkeleina. Lisäksi Delfoi-aineisto kerätään vaiheittain seuraava vaihe rakentaen edellisen vaiheen tulosten päälle. Tässä tutkimuksessa asiantuntijoina toimivat henkilöt työskentelevät tavalla tai toisella kulttuuri- tai luovien alojen parissa. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt edustivat maakunnallisia, kunnallisia, koulutuksellisia sekä tutkimuksellisia organisaatioita, joiden toiminta liittyy luoviin aloihin. Yksityistä sektoria edustivat muutamat luovien alojen yrittäjät. Aineiston keruu jakautui kolmeen tutkimuskierrokseen. Ensimmäisellä kierroksella toteutettiin asiantuntijahaastattelut, joiden perusteella selvitettiin luovien alojen nykytilaa ja tulevaisuuden näkymiä laajassa mittakaavassa. Haastatteluita toteutettiin yhteensä seitsemän kappaletta neljä Kainuussa sekä kolme Pohjois-Pohjanmaalla. Haastatteluaineistosta etsittiin yleisimpiä teemoja, joista muodostettiin toisen tutkimuskierroksen, eli kyselyn, runko. Kyselyyn vastasi maakunnissa yhteensä 102 vastaajaa. Kolmannella tutkimuskierroksella molemmissa maakunnissa järjestettiin tulevaisuustyöpaja, joissa keskusteltiin kyselyn tuloksista sekä työstettiin annettuja teemakysymyksiä. Lopuksi pohdittiin työkaluja tulevaisuuden luovien alojen kehittämiselle. Kainuussa työpajaan osallistui yhteensä 24 ja Pohjois-Pohjanmaalla 10 asiantuntijaa. Kolmesta tutkimuskierroksesta nousivat esille muutamat keskeisimmät teemat. Luovien alojen merkitys nähtiin maakunnissa elinkeinoelämälle jokseenkin pienenä, mutta tulevaisuuden kannalta potentiaalisena toimialana. Lisäksi sen arvo nähtiin erityisesti maakuntien viihtyvyyttä ja vetovoimaisuutta lisäävänä toimialana. Erityisesti matkailuun liitettynä sen arvo voi tulevaisuudessa olla suuri. Kainuulaiset kokivat omiksi luovien alojen vahvuuksiksi vahvan kulttuuriperinnön, luonnon, osaavat ihmiset sekä koulutuksen ja vapaa-ajan osaamisen. Suurimmiksi luovien alojen ongelmiksi Kainuussa mainittiin rahoituksen puute, väestön väheneminen ja heikko saavutettavuus, poliittisen tahtotilan puute sekä yrittäjien ongelmat kaupallistamisessa, tuotteistamisessa ja markkinoinnissa. Vastaajien mukaan luovien alojen toimintaa tulisi Kainuussa tukea rahoituksen ja hankkeistamisen sekä verkostoiden, koulutuksen ja yritystoiminnan kehittämisen avulla. Lisäksi luovien alojen toiminnalle tulisi antaa paremmat toimintaedellytykset sekä arvostusta. Pohjoispohjalaiset kokivat vahvuuksikseen osaamisen ja koulutuksen, puhtaan luonnon sekä toimijoiden välisen yhteistyön ja verkostot. Tukea Pohjois-Pohjanmaalla kaivattiin erityisesti liiketoimintaosaamisen kehittämiseen, jolloin yrittäjät saisivat tukea tuotteidensa ja palveluidensa kaupallistamisessa ja markkinoinnissa. Lisäksi toimijoita tulisi tukea erilaisin avustuksin ja hankkein sekä yhteistyötä tiivistämällä. Molemmissa maakunnissa korostettiin positiivisen ilmapiirin luomisella olevan ensiarvoisen tärkeä rooli tulevaisuutta ajatellen. Molemmissa maakunnissa luovien alojen tulevaisuus nähtiin valoisana, mutta positiivisen kehityksen nähtiin edellyttävän määrätietoista kehittämistä. Alueellisen suunnittelun kannalta oleelliseksi nousee erityisesti se, kuinka luovuus ymmärretään maakunnissa ja miten se otetaan osaksi kunnallista ja maakunnallista suunnittelua. Muita tietoja: Tutkielma on laadittu osana Kainuun liiton, Pohjois-Pohjanmaan liiton sekä Maantieteen laitoksen Oppiva Pohjois-Suomi -hanketta Päiväys:

3 3 SISÄLTÖ JOHDANTO... 5 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset... 6 Tutkimuksen eteneminen... 7 TEOREETTISIA NÄKÖKULMIA LUOVUUTEEN... 9 Luovuuden nousua selittävät tekijät... 9 Alueellinen luovuus ja luovat kaupungit Luovan aikakauden kritiikki LUOVUUDEN TALOUDELLISET ULOTTUVUUDET Kulttuurinen talous Luova talous ja luovat alat LUOVAT ALAT OSANA INNOVAATIOJÄRJESTELMIÄ JA -POLITIIKKAA Luovuus osana tiedon tuottamista Kansallinen ja alueellinen innovaatiojärjestelmä Innovaatioympäristöt Luova talous ja innovaatiopolitiikka Suomessa KAINUU JA POHJOIS-POHJANMAA LUOVIEN ALOJEN NÄKÖKULMASTA Luovien alojen asema Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan elinkeinorakenteessa Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan luovien alojen innovaatioympäristön toimijat AINEISTO JA MENETELMÄT Delfoi -menetelmä Aineisto KAINUUN JA POHJOIS-POHJANMAAN LUOVIEN ALOJEN NYKYTILANNE JA TULEVAISUUS Ensimmäinen Delfoi-kierros nykyhetken kartoitusta Toinen Delfoi-kierros luovien alojen toimintakenttä Luovien alojen määrittely Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa toimintaympäristöinä luoville aloille... 67

4 4 Luovat alat Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämässä Luovien alojen tulevaisuus Kolmas Delfoi-kierros työkaluja luovien alojen kehittämiselle Kainuun työpajan tulokset Pohjois-Pohjanmaan työpajan tulokset JOHTOPÄÄTÖKSET POHDINTA LÄHTEET LIITTEET

5 5 JOHDANTO Luova talous ja kulttuuri ovat viime vuosina nousseet yhä vahvemmin aluekehittämisen teemoiksi niin työllisyyden, kilpailukyvyn kuin vetovoimaisuudenkin näkökulmasta. Teeman voimistuminen näkyy esimerkiksi strategisessa ohjelmatyössä ja käytännön tasolla esimerkiksi hanketoiminnassa (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2010: 8.) Luovista aloista käyty keskustelu liitetään usein myös alueiden kilpailukykyyn ja niiden merkitystä on pohdittu myös elinkeinonäkökulmasta. Keskustelua luovista aloista ja luovasta taloudesta käydään eri aluetasoilla: paikallisesta kansainväliseen. Jos luovien alojen merkitystä ajatellaan kansantaloudellisesta näkökulmasta, voidaan sanoa, että luova talous on nousemassa yhä merkittävämmäksi osaksi alueiden kilpailukykyä ja innovaatiotoimintaa. Maailmanlaajuisesti luovien alojen tuotteiden ja palveluiden kansainvälinen kauppa kasvoi vuosien välillä vuosittain 8,7 % YK:n Creative Economy -raportin mukaan (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2010: 14.) Suomen kansantalouteen luovilla aloilla on suurempi merkitys kuin yleensä ajatellaankaan. Kulttuurin toimialoilla työskenteli eri ammateissa vuonna 2007 lähes henkilöä, joka oli 4,25 % koko Suomen työllisestä työvoimasta. Euroopan unionin tilastovirasto Eurostatin mukaan kulttuurityövoiman osuus koko työvoimasta oli Suomessa 2005 EU-maista kolmanneksi suurin, heti Hollannin ja Ruotsin jälkeen. Työllistävyys jakautuu kaikille sektoreille: niin julkiselle, yksityiselle kuin kolmannelle sektorille. Kulttuurialojen tuottama arvonlisäys Suomen kansantaloudessa oli vuonna 2007 yli 4,9 miljardia euroa (3,2 %) ja se oli suurempi kuin matkailun, alkutuotannon toimialojen, majoitus- ja ravitsemustoiminnan sekä massan ja paperin valmistuksen (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2010: 14.) Vaikka luovien ja kulttuurialojen merkitys on Suomessa suurempi kuin mitä ensikädessä saattaisi ajatella, on toimiala vielä varsin uusi ja pirstaleinen. Lisäksi kulttuurija luovien alojen toiminta ja merkitys on usein suurempi kasvavilla kaupunkiseuduilla. Näin pienet ja syrjäisemmät seudut jäävät usein vähemmälle huomiolle luovien alojen kehittämisestä puhuttaessa. Suurien kaupunkien on todettu toimivan alustoina luovuudelle ja tarjoavan luoville ihmisille haastavan ja virikkeellisen ympäristön elää. Vasta lähivuosina tutkijat ovat alkaneet kyseenalaistamaan vaatimuksen miljoonakaupungista

6 6 alustana luovuudelle. Useat tutkijat ovatkin esittäneet esimerkkejä pienistä ja syrjäisistä kaupungeista ja kylistä, joiden imago ja elinkeinoelämä ovat perustuneet luovuuteen. Kulttuuri- ja luovien alojen kehittäminen voisi Wileniuksen (2004: 15) mukaan olla Suomen tulevaisuuden kilpailukyvyn kannalta merkittävää, sillä esimerkiksi tuotantokustannusten näkökulmasta Suomen työvoima on liian kallista. Siksi Wilenius esittääkin kulttuuriosaamisen eri muodoissaan olevan yksi mahdollisuus Suomen elinkeinoelämän kehittämisessä. Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset Tutkimuksessani tarkastelen luovan talouden nykytilaa ja tulevaisuuden mahdollisuuksia Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Tutkimusalue määriteltiin yhdessä maakuntien liitojen kanssa. Tarkoituksenani on tarkastella luovien toimialojen mahdollisuuksia näissä maakunnissa sekä pohtia minkälaisilla toimenpiteillä halutunlaiseen tulevaisuuteen voitaisiin päästä. Lisäksi tavoitteena on pohtia niitä keinoja, joita pienemmillä ja syrjäisemmillä seuduilla on kehittää luovia aloja. Tutkimusteemaa lähestyn kolmen tutkimuskysymyksen avulla: 1) Mikä asema luovilla aloilla on ja voisi tulevaisuudessa olla Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla? 2) Mitkä ovat luovan talouden rajoitteet alueilla? 3) Miten luovien alojen toimintaa alueilla tulisi tukea? Ensimmäisellä tutkimuskysymyksellä pyrin selvittämään niitä ajatuksia ja näkökulmia, joita maakuntien kulttuuri- ja luovien alojen toimijoilla on luovien alojen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Tulevaisuuden hahmottamisen kannalta on tärkeää ymmärtää nykytilanne, sekä mahdolliset ongelmat ja mahdollisuudet, jotka voivat olla merkityksellisiä tulevaisuuden kannalta. Toisella tutkimuskysymyksellä pyrin selvittämään sen, mitkä ovat luovan talouden rajoitteet alueilla. Tämä on tärkeää siksi, että vaikka luovan talouden ja luovien alojen kehittäminen on tutkimuksen keskiössä, ei voida olettaa, että luovien alojen asema tai kehittäminen olisi automaattisesti saumatonta ja toisi maakun-

7 7 nille tulevaisuudessa suurta taloudellista lisäarvoa. Kolmannella tutkimuskysymyksellä pyrin selvittämään eri toimijoiden näkökulmia sen suhteen, mitkä ovat ne toimet, joilla luovien alojen toimintaa tulisi tukea tulevaisuutta ajatellen. Tutkimukseni on osa vuoden kestävää Oppiva Pohjois-Suomi -hanketta, joka toteutetaan yhteistyössä Oulun yliopiston maantieteen laitoksen, Pohjois-Pohjanmaan sekä Kainuun liittojen kanssa. Hankkeen tavoitteena on kehittää tutkimuksen, opetuksen ja käytännön aluekehitystyön välistä vuorovaikutusta sekä ennakoida Pohjois-Suomen tulevaa kehitystä (Pohjois-Pohjanmaan liitto 2012a). Ennakointitavoitteen vuoksi luovien alojen tulevaisuutta ennakoidaan lyhyellä aikavälillä. Tämä on perusteltua siksi, että luova toimiala on hyvin nopeasti muuttuva, eikä tulevaisuuden ennakointi vuosikymmenien päähän ole helppoa. Ennakointia tehdään tulevaisuudentutkimuksen menetelmä Delfoin avulla. Tutkimuksen eteneminen Tutkimukseni lähtee liikkeelle luovuuden tarkastelusta erityisesti alueellisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Luovuus -teeman nousua on selitetty erilaisin teorioin niin maantieteellisessä kuin yhteiskunnallisessa tutkimuksessa laajemminkin. Myöhemmin työssä luovuus liitetään luoviin toimialoihin sekä luovaan talouteen. Luovan talouden näkökulma korostaa erityisesti luovien alojen taloudellista ulottuvuutta, ei kulttuuria arvona sinänsä. Tässä yhteydessä pyrin avaamaan luoviin aloihin liittyvää keskustelua sekä toimialan määrittelyyn liittyviä ongelmia. Lopussa esitän luovuus -keskustelussa esiin noussutta kritiikkiä. Lisäksi luovat alat liitetään innovaatioihin, innovaatiojärjestelmiin sekä innovaatiopolitiikkaan. Nämä käsitteet muodostavatkin toisen työni kannalta keskeisen teeman. Työn ideana on tuoda esille näkökulma, jossa luovat alat nähdään samalla tavalla kuten mikä tahansa toimiala. Niitä kehittämällä on mahdollista luoda alueella toimiva innovaatiojärjestelmä, jossa saman toimialan toimijat toimivat yhteistyössä keskenään muodostaen alueellisen osaamiskeskittymän. Tutkimusalueenani toimivat Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnat, eli tarkastelen luovuutta ja innovaatiojärjestelmiä alueellisella tasolla. Tämä on perusteltua, sillä syrjäisillä ja pienemmillä seuduilla tai kunnilla ei välttämättä ole mahdollista kehit-

8 8 tää alueelleen toimivaa innovaatiojärjestelmää, vaan niiden toiminta on osa maakunnallista ja kansallista kehittämistä. Pienten ja syrjäisten seutujen tarkasteleminen erityisesti luovuus -teeman ympärillä on mielenkiintoista, sillä luovuuden on perinteisesti nähty olevan suurten kaupunkien elinkeino (esim. Florida 2005). Maakuntina Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa eroavat toisistaan useassa mielessä, joten on mielenkiintoista vertailla luovuusteorian sekä innovaatiojärjestelmien teorian soveltuvuutta kahdelle erilaiselle maakunnalle. Teoriaosuuden jälkeen esittelen luovan talouden ja innovaatiopolitiikan kehittämisen keskeisiä teemoja valtion tasolla. Tämän jälkeen kuvailen Kainuuta ja Pohjois- Pohjanmaata luovien alojen näkökulmasta. Kuvailussa oleelliseen osaan nousee analyysi luovien alojen kannalta merkittävimmistä innovaatiojärjestelmien toimijoista. Alueiden kuvauksen jälkeen siirryn tutkimuksessa käytettävän Delfoi -menetelmän esittelyyn, josta siirryn kerätyn aineiston esittelyyn ja analyysiin. Lopuksi esitän tutkimuskierroksilta syntyneet tutkimustulokset ja peilaan niitä esiteltyihin teorioihin sekä tutkimuskysymyksiin.

9 9 TEOREETTISIA NÄKÖKULMIA LUOVUUTEEN Luovuus on noussut viime vuosien aikana keskeiseksi käsitteeksi niin yritysmaailmassa, koulutusorganisaatioissa kuin laajemminkin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Luovuus, innovaatiot, luova työ, luovat toimialat, luova talous, luova luokka sekä innovaatiojärjestelmät ja -ympäristöt ovat vakiintuneet yhteiskunnallisen keskustelun avainkäsitteiksi, joihin Inkisen (2006: 15) mukaan kohdistuu paitsi syvää mielenkiintoa, myös ylimääräistä kiihkoa. Tässä luvussa esittelen muutamia keskeisiä luovuuden nousua selittäviä tekijöitä sekä niitä olosuhteita, joissa luovuuden sekä innovaatioiden on katsottu syntyvän. Innovaatiot nähdään tässä yhteydessä erityisesti kulttuuristen ominaisuuksien kautta, eli syntyneillä innovaatioilla on usein kulttuurinen komponentti. Lisäksi yhdistän keskustelun luovuudesta alueelliseen kehittämiseen sekä alueiden menestymiseen. Lopussa esitän muutamia keskeisimpiä tutkimuskirjallisuudesta esille nousseita kritiikkejä luovuuskeskustelua kohtaan. Luovuuden nousua selittävät tekijät Selityksiä kulttuurin ja luovuuden suosion kasvuun voidaan löytää niin kotimaisista kuin kansainvälisistä tutkimuksista, jotka ovat korostaneet luovuutta kaupunkien ja muiden maantieteellisten alueiden tärkeänä menestystekijänä. Toisaalta myös sellaiset tekijät kuten koulutustason nousu, elinkeinorakenteen muutokset, kaupungistuminen, vapaa-ajan lisääntyminen ja eliniän nouseminen lisäävät viihde- ja kulttuuripalveluiden kysyntää läntisissä teollisuusmaissa (Lemola 2009: 55 56). Luovuuden nousun takana voidaan katsoa olevan tämän hetkisen talouden murros, jossa siirrymme kohti innovaatiovetoista, vähäaineista taloutta. Wilenius (2004: 15, 25) yhdistää luovuuden merkityksen kasvun ilmiöön, jota hän kutsuu yhteiskunnan ja talouden dematerialisaatioksi. Tämän ajattelutavan taustalla on käsitys aineettomasta tulevaisuudesta, jossa tuotteiden koko pienenee tai ne muuttuvat kokonaan aineettomiksi. Lisäksi tuotteiden riippuvuus paikasta vähenee. Tuotannossa yhä suurempi osa tuotteen arvosta on aineetonta. Kulutuksessa tuotteiden ja palveluiden kulttuuriset ominaisuudet muodostuvat yhä keskeisemmiksi. Dematerialisaation maailmassa informaatiovirrat ja

10 10 verkostot kasvavat ennätysvauhtia ja muutokset tapahtuvat nopeasti ja varoittamatta. Tulevaisuuden verkostoyhteiskunnassa merkittävimmäksi pääomaksi muodostuu älyllinen pääoma, jossa henkilön inhimilliset ominaisuudet, tiedot, taidot, kokemukset ja luovuus yhdistyvät sosiaalisen pääoman kasvattamiseen ja asiakassuhteiden uudenlaiseen ymmärtämiseen (Wilenius 2004.) Florida (2006: 34 35) puolestaan kuvaa aikakauttamme luovuuden ajaksi. Luovuuden aikakaudella tavat tehdä työtä ja elää ovat muuttuneet (Florida 2005; 2006). Floridan mukaan nyky-yhteiskunnissa luovuus on noussut tärkeimmäksi muuttujaksi ohi teknologian tai tiedon. Tätä ominaisuutta hän kutsuu luovaksi pääomaksi. Yhä useampi ihminen työskentelee luovissa ammateissa kuuluen luovaan luokkaan. Luovan luokan käsite kuvaa luovien ihmisten määrää yhteiskunnassa. Luovan luokan superluovan ytimen muodostavat tieteen, teknisen suunnittelun, arkkitehtuurin, muotoilun, koulutuksen, taiteiden, musiikin ja viihteen alalla työskentelevät ihmiset, joiden elinkeinona on luoda uusia ideoita, uutta teknologiaa tai uutta luovaa sisältöä. Luovan ytimen ympärillä toimii luovien asiantuntijoiden ryhmä, joka toimii esimerkiksi liike-elämän ja rahoituksen, oikeustieteen ja terveydenhuollon aloilla (Florida 2005: ). Floridan mukaan luovan luokan muodostaa noin 30 % Yhdysvaltojen työvoimasta. Superluovaan ytimeen kuuluu 12 % kaikesta työvoimasta. Luovan luokan lisäksi Floridan mallissa ovat työväenluokka noin 25 % osuudellaan ja palveleva luokka 43 % osuudellaan koko työvoimasta. Keskustelu luovuudesta ja sen merkityksen kasvusta liittyy usein taloudellisiin seikkoihin ja innovaatioihin. Luovuus ja innovaatiot liittyvät oleellisesti toisiinsa, vaikka ne eivät toistensa synonyymeja olekaan. Luovat ideat eivät välttämättä aina johda innovaatioihin, mutta innovaatioiden synnyssä luovuutta voidaan pitää niiden alkuun sysäävänä tekijänä ja tärkeänä rakennusaineena (Frantsi ym. 2008: 68). Wileniuksen (2004: 43) mukaan luovuuden nähdään syntyvän ennen kaikkea oikeantyyppisessä toimintaympäristössä, kun taas innovaatiot nähdään eräänlaisina yhdistämisprosesseina, joissa ideat, tiedonlähteet, kokemukset ja toimijat saatetaan yhteen ja jotka synnyttävät uudenlaisia yhteiskunnallisia käytänteitä. Hautamäki (2009: 18) on kuvannut kulttuurin, luovan talouden ja innovaatioiden yhteydet neljän tekijän avulla (Kuva 1)

11 11 Kuva 1. Luovuuden kulttuuri ja luova talous (Hautamäen 2009: 18 mukaan). Ensimmäisenä tekijänä on luovuuden kulttuuri, joka tarkoittaa luovuutta, rohkeutta ja riskinottoa korostavaa ilmapiiriä yhteiskunnassa. Luovuuden kulttuuri kuvaa niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka edistävät ihmisten ja organisaatioiden luovuutta. Toimintaympäristö, joka korostaa luovuutta, rohkeutta ja riskinottoa todennäköisesti tuottaa enemmän innovaatioita. Kulttuurin, taiteen ja innovaatioiden rajapinnassa on luova talous, joka yhdistää nämä kaksi toisiinsa. Luovan talouden innovaatioilla on aina kulttuurinen ulottuvuus. Hautamäen (2009: 17) mukaan on arvioitu, että luova talous tulee tulevaisuudessa kasvamaan, jolloin leikkauspinta kulttuurin ja innovaatioiden välillä kasvaa. Tällöin yhä suurempi osa innovaatioista on kulttuuripainotteisia tai ainakin sisältävät vahvan kulttuurisen komponentin. Lisäksi kulttuurinen osaaminen on muodostumassa yhä tärkeämmäksi tekijäksi kaikessa liiketoiminnassa (Hautamäki 2009: 18.) Alueellinen luovuus ja luovat kaupungit Ajatus kulttuurista ja luovuudesta osana kaupunkien suunnittelua ja kehitystä ei ole uusi, vaikka niin voisi usein kuvitella. Kulttuuri on liittynyt alueelliseen ja erityisesti kaupunkien kehittämiseen ja suunnittelun jo 1900-luvun alusta saakka. Ilmiöstä puhuttiin vain erilaisin nimityksin luvun suunnittelussa puhuttiin kaupungeista taiteena itsessään, kun luvuilla kaupunkeihin rakennettiin kulttuurisia monumentteja

12 12 (esim. Oopperatalot) ja luvulla kulttuuri nousi yhdeksi aluekehittämisen tavoitteeksi. Vasta 1990-luvun jälkeen ja erityisesti 2000-luvulla puhe luovasta kaupungista yleistyi (Freestone & Gibson 2006: 23.) Erityisesti 2000-luvulla luovuus ja kulttuuri ovat nousseet strategisen aluekehittämisen ja brändäyksen osa-alueiksi: luovuus on joko osana kansallisia tai alueellisia toimenpideohjelmia tai sen pohjalta on luotu kokonaisia luovuusstrategioita (esim. Opetusministeriö 2006; Gibson 2010: 1). Luova kaupunki perustuu ajatukseen, jossa luovuus ja kulttuuri muodostavat merkittävän osan jälkiteollisen yhteiskunnan talouselämästä ja tarjoavat siten mahdollisuuksia yritystoiminnalle ja työpaikkojen luomiselle (Kainulainen 2005, Anttiroiko 2010: 90 mukaan). Koska luova kaupunki -ajattelu korostaa aineettoman ja älyllisen pääoman merkitystä, on myös kaupunkien kehittymisen kannalta oleellista, että ne kykenevät houkuttelemaan sellaisia ihmisiä, joilla älyllistä pääomaa on. Sotaraudan ym. (2003: 24) mukaan kaupungit eivät kuitenkaan itsessään ole luovia, vaan luovuus on kaupungeissa olevien yksilöiden ja yksiköiden ominaisuus. Luovalla kaupungilla siis lähinnä viitataan niihin ominaisuuksiin ja piirteisiin, jotka mahdollistavat kaupungin luovien yksilöiden ja organisaatioiden toiminnan ja toisaalta houkuttelevat luovia ihmisiä puoleensa. Luovan kaupungin ominaispiirteiden tunnistamisessa keskeiseen asemaan nousevatkin luovien ihmisten arvostusten tunnistaminen ja innovatiivisten organisaatioiden edellytysten hahmottaminen (Sotarauta ym. 2003: 24). Floridan (2005) mukaan nykymaailmassa yritykset seuraavat työntekijöitä, ei toisinpäin, kuten ennemmin on esitetty. Niinpä kaupunkien täytyy olla tai kehittyä luovan luokan kiinnostuksenkohteita vastaavaksi, tarjoten laajaa kulttuuritarjontaa, mahdollisuuksia harrastaa sekä edetä uralla. Florida (2005) kuvaa kaikista vetovoimaisimmiksi alueita, jotka täyttävät hänen taloudellisen kehityksen kolmen T:n mallinsa piirteet. Mallin keskeisin ajatus on, että vetovoimainen alue sisältää kolme menestystekijää: teknologian, talentin (lahjakkuus) sekä toleranssin (suvaitsevaisuus). Vetovoimaisella ja kansainvälisesti kilpailukykyisellä kaupungilla tai alueella on siis korkeaa koulutusta, lahjakkaita ihmisiä sekä lisäksi sellaisia instituutioita, jotka mahdollistavat näiden lahjakkaiden ja luovien ihmisten toimimisen ja kehittymisen alueella (esim. yliopistot, tutkimuslaitokset, yritykset). Vaikka Florida korostaakin kahden ensimmäisen T:n (teknologia ja talentti) merkitystä, alueen menestymisen kannalta ratkaisevaan rooliin nousee hänen mukaansa suvaitsevaisuus. Florida näkee sen vedenjakajana menestyksen kannal-

13 13 ta. Suvaitsevaisuutta Florida kuvaa muun muassa homo- ja lesboindeksillä sekä boheemiusindeksillä, joilla kuvataan esimerkiksi homoseksuaalien osuutta väestöstä. Näillä indekseillä Florida todensi sen, että monimuotoinen ja suvaitsevainen ilmapiiri houkuttelevat alueille eniten luovia ihmisiä, jotka tuottavat alueelle uusia innovaatioita ja vaikuttavat siten positiivisesti alueen talouskasvuun. Nykykäsityksen mukaan luovien kaupunkien parhaita kasvualustoja ovat suurkaupungit ja suurkaupunkialueet. Ne ovat osoittautuneet kaikkialla maailmassa talouden kasvun ja luovuuden moottoreiksi (Lemola 2009: 105.) Floridan edellä mainitut kolmen T:n mallin menestyvät ja luovat alueet ovat miljoonakaupunkeja, joilla on valtava potentiaali tarjota mahdollisuuksia uusille yrityksille ja luovalle työvoimalle. Scott (2006: 15) muistuttaa, että vaikka miljoonakaupungit kykenevätkin tarjoamaan asukkaille monipuolisia kulttuuripalveluita ja ovat usein hyviä kasvualustoja luovuudelle, löytyy niistä myös sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista eriarvoisuutta. Lemolan (2009: ) mukaan Suomessa vain pääkaupunkiseudulla näyttäisi kokonsa puolesta olevan mahdollisuuksia tarjota yrityksille kansainvälisesti kilpailukykyinen toimintaympäristö, jossa luovuus voisi kukoistaa. Hän kuitenkin muistuttaa, että pääkaupunkiseudun ei tarvitse jäädä ainoaksi osaavaa ja luovaa työvoimaa houkuttelevaksi innovaatioympäristöksi. Päinvastoin, maailmalta löytyy useita esimerkkejä siitä, kuinka pieni kaupunki tai jopa kylä on voinut rakentaa menestyneen, luovan toimintaympäristön. Esimerkiksi Australiassa pienet ja syrjäisetkin kaupungit ja kylät ovat nousseet merkittäväksi luovuuden keskittymiksi esimerkiksi musiikin (Curtis 2010) tai kulttuurimatkailun (Connell & Rugendyke 2010) aloilla. Syrjäisyys ja pienuus nähtiin näissä tapauksissa haasteen lisäksi myös mahdollisuutena, sillä pieni ja syrjäinen seutu pystyy tarjoamaan ihmiselle tilaa ja aikaa aitoon luovuuteen ilman suurkaupungin hektisyyttä (Gibson ym. 2010). Nämä pienet kaupungit ja kylät menestyivät tunnistamalla omat vahvuutensa ja käyttämällä niitä hyväkseen. Gibson (2010: 3) korostaakin, että kaupungit alustana luovuudelle on tutkimuskirjallisuudessa otettu itsestäänselvyytenä. Hänen mukaansa tutkijat ovat etsineet luovuutta itsestään selvistä paikoista ja muodostaneet teorioita kaupungeista ja olettaneet, että teoriat ovat sovellettavissa kaikkialle. Niinpä useat tutkijat ovat siirtyneet tutkimaan luovuutta alueille, jossa ei alun perin uskottu luovuutta olevan (esim. Andersen 2010; Waitt & Gibson 2009). Waitt ja Gibson toteavatkin, että kaupungin koolle, maantieteel-

14 14 liselle sijainnille ja kulttuuriselle perinnölle on annettu liian vähän huomiota luovien kaupunkien tutkimuksessa. Niinpä esimerkiksi pieni kaupunki tai kylä voi menestyä luovassa kilpailussa jos sen sijainti on luovan luokan näkökulmasta optimaalinen. Se voi esimerkiksi sijaita suuren kaupungin läheisyydessä tai hyvien kulkuyhteyksien varrella. Luovan aikakauden kritiikki Kuten mikä tahansa teoria tai malli, myös luovuuteen perustuva näkemys talouskasvusta ja alueiden menestymisestä on saanut osakseen kritiikkiä. Moni kritiikkiä esittänyt tutkija on osoittanut kritiikkinsä erityisesti Floridan käsitykseen luovuudesta ja hänen esittämäänsä talouskasvun kolmen T:n malliaan kohtaan. Vaikka Floridan teorioita luovuudesta on kritisoitu laajasti, on huomattava, että teoria on otettu laajasti käyttöön useissa eri maissa aluekehityksessä ja politiikassa, eikä sen merkitystä siten voida vähätellä. Markusen (2006: 1922) lähtee kritiikissään liikkeelle siitä, että luovuus on lähtökohtaisesti epämääräinen termi. Hänen mukaansa myös muiden alojen kuin luovien alojen työtekijät voivat olla luovia. Markusenin mukaan tähän mennessä on käyty varsin vähän keskustelua siitä, mitä luovuus on, miten se toimii, ja mikä erottaa sen eiluovasta toiminnasta. Floridan kolmen T:n mallia on puolestaan kritisoitu erityisesti sen huonosta sovellettavuudesta pienemmille seuduille tai Yhdysvaltojen ulkopuolelle (esim. Peck 2005, Peck 2009, Asheim & Hansen 2009). Luovan luokan käsitettä ja kolmen T:n mallia on kritisoitu paitsi sen heikon sovellettavuuden, myös sen teoreettisen heikkouden vuoksi. Myös se, tuoko keskustelu luovuudesta mitään uutta teoreettiseen keskusteluun alueiden menestymisestä on kiistan alla. Asheimin ja Hansenin (2009: 425) mukaan Floridan (2005) malli on otettu useissa läntisissä teollisuusmaissa käyttöön ajattelematta juurikaan sen soveltuvuutta tietynlaisiin alueellisiin ja niiden kulttuurisiin, poliittisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Peckin (2005) mukaan luovan luokan teoriaa tai sen keskeisiä osia on hyödynnetty ja toteutettu ympäri Euroopan ja Yhdysvaltojen monien kaupunkialueiden strategisessa suunnittelussa analysoimatta sitä, onko kaupungilla edellytyksiä ylipäätään muuttua luovaksi kaupungiksi. Storper ja Scott (2009: 154, 160) nostavat esille, että nykyisessä luovuus -

15 15 keskustelussa ei ole otettu riittävästi huomioon menneisyyden roolia nykyisyyden muovaajana. Tällä he tarkoittavat sitä, että Yhdysvalloissa, jonne Florida on tutkimuksensa perustanut, ovat vallinneet tietynlaiset taloudelliset olosuhteet, jonka perusteella nykyiset talouden rakenteet ovat syntyneet. Esimerkiksi Euroopassa talousjärjestelmät ovat voineet kehittyä eri tavoin, eikä Floridan malli siten välttämättä sovellu sellaisenaan eri alueille (Asheim & Hansen 2009: 426). Useat tutkijat ovat myös korostaneet, että Floridan määritelmä luovasta luokasta on puutteellinen. Asheimin ja Hanssenin (2009: 429) mukaan Floridan esittämä osuus noin % väestöstä kuuluvan luovaan luokkaan ja siten jakavan samat arvot sen suhteen, missä he haluavat asua ja työskennellä on naiivi. Heidän mukaansa asumispreferensseihin vaikuttavat ennemminkin työn laatu. Samaan luovaan luokkaan kuuluva insinööri ja taiteilija voivat haluta asua hyvinkin erilaisissa ympäristöissä. Floridan mallia tai käsitystä luovuudesta on testattu useilla eri alueilla eri maissa, esimerkiksi Pohjoismaissa. Vaarst Andersen ym. (2010: ) mukaan Pohjoismainen aluerakenne tarjoaa hyvin erilaisen lähtökohdan luovuuden houkutteluun verrattuna esimerkiksi juuri Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa on yli 50 metropolialuetta, joissa asukasluku nousee yli miljoonan, kun kussakin Pohjoismaassa on vain yksi yli miljoonan asukkaan rajan ylittävä kaupunki. Nämä Pohjoismaiset miljoonakaupungit ovat kuitenkin maidensa ehdottomia poliittisia ja hallinnollisia keskuksia. Lisäksi niissä on myös suuri määrä opiskelijoita ja informaatioalan työpaikkoja sekä kulttuurista tarjontaa. Näin ne kykenevät osaltaan vastaamaan kansainväliseen kilpailuun kyvyistä. Pohjoismaiden keskisuuret ja pienet kaupungit menestyvät tarjoamalla luovalle luokalle rauhaa ja halvempia asumiskustannuksia. Niissä ei kuitenkaan ole suurien kaupunkiseutujen kaltaista kulttuuritarjontaa tai laajoja työmahdollisuuksia. Tämän vuoksi, vaikka ihmisläheinen ilmapiiri voisi vaikuttaa luovan luokan muuttopäätöksiin, eivät pienet työmarkkinat mahdollista luovan luokan siirtymistä alueille. Niinpä Vaarst Andersenin ym. (2010: 1606) mukaan syyt sille, miksi luova luokka muuttaa erilaisille paikoille riippuu täysin alueen tarjoamista mahdollisuuksista ja luovan luokan jäsenen omasta elämäntilanteesta. Heidän mukaansa ei siis ole yhtä laajasti sovellettavaa asumis- tai elämispreferenssiä, jota luova luokka seuraisi. Floridan kolmen T:n mallia sekä keskustelua luovuudesta on kritisoitu käytännön sovellettavuuden lisäksi myös teoreettisista lähtökohdista ja sovellettavuudesta politiik-

16 16 kaan. Peckin (2009: 168) mukaan Floridan luovuusteoria jättää huomioimatta kasvavan eriarvoisuuden ihmisten, asumisen ja työn näkökulmasta. Hänen mukaansa malli korostaa vain entuudestaan menestyviä ihmisiä jättäen huonommin menestyvät oman onnensa nojaan. Luovan muutosprosessin katsotaan edistävän gentrifikaatiota, jossa luova luokka muuttaa entisille tehdasalueille ja ydinkeskustan kaupunginosiin tehden niistä uusia vetovoimaisia kaupunginosia. Tehdasalueiden muuttaminen esimerkiksi kalliiksi loft-asunnoiksi pakottaa köyhemmän väestön siirtymään muille asuinalueille (Waitt ja Gibson 2009: 1224). Luovuus on käsitteenä siirtynyt myös osaksi monien kaupunkien strategiatyötä. Peck (2009: 175) kritisoi ajatusta siitä, että mikä tahansa kaupunki voisi voittaa kilpailun luovasta työvoimasta. Kaupunkien luovuusstrategioiden nähdään harvoin ratkaisevan kaupunkien kasvavia ongelmia kuten rakenteellista työttömyyttä, asumiseen liittyvää eriarvoisuutta, köyhyyttä tai syrjintää. Peckin (2009: 175) mukaan luovuusstrategioiden onkin nähty olevan lähinnä ongelmien vieressä, ei ratkaisevan niitä. Hänen mukaansa luovuudella voi päästä vain tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen merkittävämpään osaan nousevat rahoitukseen liittyvät kysymykset (Peck 2009: 171). Pienen tai taloudellisesti vaikeuksissa olevan kaupungin ei siis välttämättä ole viisainta rakentaa toimintaansa luovuuden pohjalle. LUOVUUDEN TALOUDELLISET ULOTTUVUUDET Koska luovuuden ja kulttuurin on katsottu olevan alueiden menestyksen ja talouskasvun oleellisia osia, on tärkeää myös pohtia sitä, mikä suhde kulttuurilla ja taloudella on toisiinsa. Tässä luvussa käsittelemäni kulttuurisen talouden käsite kuvaa muutosta sosiaalija humanistisissa tieteiden piireissä, joissa yhä enemmän on siirrytty tutkimaan kulttuurin ja talouden yhteneväisyyksiä. Samasta tutkimusperinteestä nousevat esille myös luova talous ja luovat alat.

17 17 Kulttuurinen talous Perinteisesti kulttuuri ja talous on nähty erillisinä asioina. Kärjistetysti sanottuna kulttuuri yhdistetään yleensä johonkin ylevään ja kaukaiseen, kun taas yritystoiminta nähdään lähinnä rahan tekemisenä. Näin ajateltuna käsitteiden välille jää paljon niin sanottua harmaata aluetta. Wileniuksen (2004: 11) mukaan kulttuurin ja talouden yksioikoinen irrottaminen toisistaan on mahdotonta. Ahlqvistin (2008: 63) mukaan ei ole olemassa erillisiä kulttuurin ja talouden piirejä, vaan ainoastaan kulttuurisen talouden hybridi, joka sisältää kaikki ne sosiaaliset ja kulttuuriset prosessit, jotka laaja talouden kenttä sisältää. Kulttuurinen talous on käsitteenä laaja ja se kuvaa sitä viitekehystä, jossa kulttuuri ja talous yhdistyvät. Kulttuurisen talouden käsite nousi 1990-luvun puolen välin jälkeen erityisesti sosiaali- ja humanistisissa tieteissä. Käsite pyrki yhdistämään aiemmin erillään nähdyt kulttuurin ja talouden käsitteet sekä huomauttamaan, että raja kulttuurin ja talouden välillä on epätarkempi kuin aiemmin oli ajateltu (Gibson 2012: 282.) Kulttuurinen talous onkin Gibsonin ja Kongin (2005: 542) mukaan monisyinen ja usein se yhdistetään käsitteisiin kuten luova talous, luovat toimialat ja luova luokka. Gibson (2012: 283) huomauttaakin, että vaikka kulttuurisen talouden käsite ja tutkimuskenttä ovat vuosien aikana tarkentuneet huomattavasti, voidaan kulttuurisen talouden kentällä puhua melkein mistä tahansa, mikä liittyy jollain tavalla kulttuuriin. Gibson ja Kong (2005: ) ovat pyrkineet määrittelemään, selventämään ja problematisoimaan kulttuurisen talouden viitekehystä neljän pääpiirteen avulla. Ensimmäiseksi kulttuurinen talous voidaan ymmärtää toimiala -näkökulmasta, jolloin se nähdään yhden suuren toimialan kautta. Ongelmana tässä näkökulmassa on kuitenkin se, että tiettyjä aloja (kuten esimerkiksi huonekaluteollisuus) ei voida ryhmittää vain yhteen toimialasektoriin. Useilla toimialoilla voi olla kulttuurisia tai luovia ulottuvuuksia, vaikka ne eivät suoranaisesti toimialaan kuulukaan. Lisäksi käsitys siitä, mitkä toimialat lasketaan lukeutuvan luoviin aloihin, vaihtelevat suuresti maittain. Toinen kulttuurisen talouden määritelmän ongelma liittyy työvoimaan. Useat kulttuurisen talouden piirissä toimivat yritykset ovat pieniä ja vahvasti verkostoituneita laajempiin tuotantoketjuihin. Niiden työntekijät työskentelevät usein kausiluontoisesti tai määräaikaisissa työsuhteis-

18 18 sa tienaten osan ansiotuloistaan muista töistä. Tässäkin tapauksessa kulttuurisen talouden toimikentän tarkka määrittely vaikeutuu. Kolmanneksi kulttuurinen talous on määritelty hyvin laajasti, jolloin sen on katsottu koskettavan kaikkea taloudellista toimintaa ja mittaavan näiden toimien vaikutusta aluetalouksiin. Luovuus nähdään tällöin keskeisenä kaiken toiminnan piirissä, ei vain luovilla tai kulttuurisilla aloilla. Neljäntenä kulttuurisen talouden piirteenä on median ja digitaalisuuden muodostama uudenlainen toiminnan alusta, jonka kautta useat kulttuurisen talouden toimijat toimivat. Toimijat muodostavat uudenalaisia verkostoja sekä kilpailevat myös osittain uusia kumppaneita vastaan. Tässä näkökulmassa kulttuurinen talous liittyy oleellisesti aineettomien oikeuksien (eng. intellectual property rights) kauppaan ja suojeluun. Nämä neljä kulttuurisen talouden piirrettä eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia vaan toimivat enemmänkin toisiaan tukevina. Luova talous ja luovat alat Luovuuden yhteydessä usein kuulee puhuttavan luovasta taloudesta tai luovista aloista. Käsitteinä ne ovat molemmat vielä suhteellisen uusia, eikä niiden kummankaan määrittely ole yksioikoista. Luovan talouden merkityksen korostamisen katsotaan kuitenkin liittyvään taloudellisen tuotannon murrokseen, jossa luovien alojen osaamisen, tuotteiden ja palveluiden hyödyntämisestä muilla aloilla on tullut merkittävä kilpailutekijä (Immonen ym. 2012: 13). Käsitteinä luovaa taloutta ja luovia aloja käytetään usein toistensa synonyymeina, vaikka jälkimmäinen on käsitteenä huomattavasti suppeampi (Taalas 2010: 11). Työ- ja elinkeinoministeriö (2012) määrittelee luovan talouden tarkoittavan luovan osaamisen ja luovien alojen koko kansantalouteen synnyttämää taloudellista lisäarvoa. Määritelmä korostaa erityisesti luovien alojen tuomaa taloudellista merkitystä yhteiskunnassa verrattuna esimerkiksi kulttuurin tai luovuuden itseisarvoon. Howkins (2001: xiv) puolestaan näkee luovan talouden olevan toimintakenttä luovien tuotteiden kauppaamiselle. Immonen ym. (2012: 14) lähtee luovan talouden määritelmässään liikkeelle yksilöstä, jotka synnyttävät uusia innovaatioita esimerkiksi uusien tuotteiden ja toimintamallien muodossa. Luovuus ei tällöin kuulu vain luoville aloille, sillä innovaatioita edistävää

19 19 luovuutta tulisi olla kaikenlaisten organisaatioiden sisällä. Vaikka luovan talouden käsite ja siitä käytetyt määritelmät ovat hyvin laajoja, on luovassa taloudessa havaittavissa kaksi merkittävää kehitystrendiä: aineettomien oikeuksien kauppaan liittyvät kasvun mahdollisuudet (tavaramerkit, brändit, tekijänoikeuksien kauppa) ja luovien sisältöjen (luova osaaminen palveluna) kasvava merkitys kaikkien toimialojen liiketoiminnassa (Immonen ym. 2012: 14.) Luovan talouden toiminnan keskiössä ovat luovat alat. Luoville aloille ei ole olemassa kansainvälisesti käytettyä yhtenäistä määritelmää, mutta kansallisia määritelmiä on kuitenkin tehty eri puolella maailmaa (Kauppa- ja teollisuusministeriö 2007). Laajimman toimialaa koskevan määritelmän mukaan luovat alat sisältävät kaikki ne alat, jotka synnyttävät tekijänoikeuksia, patentteja tai tuotemerkkejä (Tarjanne ym. 2011: 16). Euroopan unioni (2012) puolestaan on määritellyt kulttuurialat ja luovat alat erikseen. Sen mukaan kulttuurialat sisältävät ne toimialat, jotka tuottavat ja jakavat tuotteita tai palveluita, ja joilla uskotaan olevan tietty vaikutus, käyttömahdollisuus tai tarkoitus tai jotka ilmentävät tai välittävät kulttuurisia ilmaisuja riippumatta niiden mahdollisesta kaupallisesta arvosta. Toimialaan nähdään kuuluvat perinteisen taidesektorin (esittävät taiteet, visuaaliset taiteet, kulttuurinen perintö) lisäksi elokuva, televisio, radio, uusi media, musiikki, kirjallisuus ja lehdistö. Luovat alat puolestaan tarkoittavat niitä toimialoja, jotka käyttävät kulttuuria syötteenä ja joilla on kulttuurinen ulottuvuus, vaikkakin niiden ulostulo on pääasiassa toiminnallinen. Luovat alat käsittävät arkkitehtuurin ja designin, sekä niihin liittyvät alaosiot kuten graafisen suunnittelun, muodin ja mainostamisen (Euroopan unioni 2012: 5.) Suomessa luovien alojen piiriin kuuluvia aloja on jaoteltu erilaisiin ryhmiin erilaisten näkökulmien ja tarkoitusperien mukaisesti. Samaa ilmiötä kuvaavat esimerkiksi käsitteet kulttuuriteollisuus, kulttuurituotanto, mediakulttuuri, elämysteollisuus ja sisältötuotanto. Yhteistä kaikille käsitteille on pyrkimys keskustella taiteiden ja kulttuurin taloudellisesta ulottuvuudesta sekä tarve ymmärtää kulttuurin ja talouden välistä vuorovaikutusta (Lemola 2009.) Tutkimuksessani käytän luovien alojen määritelmänä kauppa- ja teollisuusministeriön käyttämää toimialamääritelmää (Kauppa- ja teollisuusministeriö 2007: 20). Määritelmä sisältää neljätoista alaa aina animaatiotuotannosta viestintäalaan (Liite 1). Määritelmää on käytetty paljon useissa suomalaisissa tutkimuksissa ja julkaisuissa ja se so-

20 20 pii mielestäni tähän tutkimukseen juuri selvän toimialalistan vuoksi. Näin aineistonkeruu ja tulosten analysointi helpottuu, kun kohderyhmä on rajattu käyttäen apuna etukäteen määrättyä neljäätoista toimialaa. Kauppa- ja teollisuusministeriön määritelmä on toistaiseksi avoin, sillä luovat alat ovat nopeasti kehittyvä ja muuttuva toimiala. Nopean kehityksen vuoksi siihen voikin liittyä aloja, joita ei vielä toistaiseksi ole Suomessa tunnistettu tai ne ovat vielä marginaalisia. Määrittelyssä on otettu huomioon, että luovien alojen liiketoiminta liittyy läheisesti kaikkiin teollisuus- ja palvelutoimialoihin, erityisesti mainonnan, markkinointiviestinnän sekä animaatioiden osalta. Kuvassa 2 esitetty matriisimalli kuvaakin luovien alojen suhdetta näihin toimialoihin. Vaikka luovien alojen ytimen muodostavat kulttuurin toimialat, ovat teollisuus- ja palvelutoimialat merkittävällä tavalla yhteydessä luovien alojen toimintaan. Esimerkiksi elintarviketeollisuus voi käyttää luovien alojen osaamista hyödykseen esimerkiksi tuotteiden pakettien suunnittelussa (Kauppa- ja teollisuusministeriö 2007: 20.) Nämä niin sanotut toimintaa tukevat toimialat kuuluvat oleellisesti luovien alojen toimintaan. Immonen ym. (2012: 14) korostavatkin, että useimmat luovat ratkaisut syntyvät juuri uusien ja erilaisten rajapintojen kautta, mutta ennen kaikkia uusista yhdistelmistä. Kuva 2. Luovien alojen matriisimalli (Kauppa- ja teollisuusministeriön 2007: 21 mukaan)

21 21 LUOVAT ALAT OSANA INNOVAATIOJÄRJESTELMIÄ JA - POLITIIKKAA Vaikka tänä päivänä puhutaan yhä enemmän aineettomasta pääomasta, innovaatioista sekä taloudesta, ei maantiede ole menettänyt merkitystään yritysten sijoittumispäätöksissä. Lemolan (2009: 103) mukaan paikallinen ympäristö voi joko vahvistaa tai heikentää yritysten pyrkimyksiä kehittää uusia kilpailukykyisiä tuotteita, tuotantomenetelmiä tai tuotantomalleja. Onnistunut innovaatiotoiminta vaatii luovuuteen ja innovatiivisuuteen kannustavaa toimintaympäristöä, joka osaltaan pystyy houkuttelemaan alueelle lisää luovia ihmisiä. Tätä yritysten toimintaympäristöä kuvaan työssäni innovaatiojärjestelmän ja innovaatioympäristön käsitteellä. Seuraavaksi esittelen tutkimuskirjallisuudessa esiin noussutta innovaatiojärjestelmien ja -ympäristöjen teoriaa sekä Suomessa toteutettavaa innovaatiopolitiikkaa sekä sen linkittymistä luovaan talouteen. Myöhemmin tuon innovaatiojärjestelmän käsitteen maakunnalliselle tasolle niin Kainuussa kuin Pohjois-Pohjanmaallakin ja esittelen teorian kautta maakuntien luovien alojen innovaatioympäristöjen keskeisiä julkisia toimijoita. Luovuus osana tiedon tuottamista Koska luovuuden katsotaan olevan tämän hetken alueiden ja yritysten menestyksen salaisuus ja luovien alojen ydin, täytyy luovuutta tarkastella myös tapana tuottaa tietoa ja innovaatioita. Asheimin ja Coenenin (2006: 164) mukaan viime vuosien aikana innovaatioprosessit ovat muuttuneet yhä monimutkaisemmiksi. Heidän mukaansa niin yritykset kuin organisaatiotkin käyttävät kasvavassa määrin yhä erilaisempia tiedon perustoja ja toimijoiden välillä on yhä suurempi keskinäinen riippuvuus sekä työnjako. Tiedon perustalla tarkoitetaan niitä alueellisia käytäntöjä ja tapoja, joilla uutta tietoa tuotetaan alueen toimijoiden tarpeisiin. Tiedon perusta on eräänlainen alueen instituutioiden ja toimijoiden toiminnan yhteistulos, jonka perusteella uusi tieto kytkeytyy osaksi alueen toimintaa (Ahlqvist ym. 2007: 18). Asheim ja Coenen (2006: ) lähtevät mallissaan liikkeelle siitä, että erilaisten yritysten innovaatioprosessit eroavat merkittävästi toisistaan erilaisten toimialo-

22 22 jen välillä. Tavat innovoida esimerkiksi metalliteollisuudessa ja palveluissa siis eroavat tämän mallin mukaan toisistaan. Tiedon perustat he jakavat kahteen kategoriaan: analyyttiseen tietoon (tieteeseen pohjautuva tieto) sekä synteettiseen tietoon (teknisyyteen perustuva tieto) (Asheim & Coenen 2006: ). Tieteeseen perustuva analyyttinen tieto on useilla teollisuudenaloilla elintärkeää, sillä uudet innovaatiot perustuvat systemaattiseen tutkimukseen ja tuotteiden testaukseen. Analyyttista tietoa käyttävät esimerkiksi bio-, geeni- ja nanoteknologia. Näiden alojen yrityksillä on usein omat tutkimus- ja kehittämisyksikkönsä, mutta usein niillä on vahvat siteet myös yliopistoihin ja muihin tutkimusorganisaatioihin. Analyyttinen tietoprosessi on usein virallisesti järjesteltyä ja niiden tulokset yleensä dokumentoidaan erilaisiin raportteihin. Tämän kaltaisen tiedon tuottaminen vaatii usein taustalle tutkimuskokemusta tai yliopistokoulutusta. Analyyttisen tiedon käyttäminen johtaa muita tiedon tyyppejä useammin niin tieteellisiin löydöksiin ja teknologisiin keksintöihin kuin patentteihin ja lisensseihin. (Asheim & Coenen 2005; Asheim & Coenen 2006: 165; Asheim 2007: 225) Synteettistä tietoa käytetään usein sellaisilla aloilla, joissa innovaatiot vaativat nykyisen tiedon soveltamista ja erilaisten tietojen yhdistelemistä. Usein synteettistä tietoa käytetään esimerkiksi asiakkaan ongelmaa ratkaistaessa. Esimerkkejä aloista, jotka käyttävät pääasiallisesti synteettistä tietoa ovat eri tekniikan alat. Kyseisillä aloilla on analyyttisen tiedon aloja löyhemmät siteet yliopistoihin ja vuorovaikutus yliopistojen kanssa liittyy yleensä soveltavaan tutkimukseen. Tieto syntyy useimmiten testauksen, kokeilun, simulaatioiden tai käytännön työn kautta. Näin syntyvä tieto on usein paikkaan ja henkilöön sidottua tietoa, joka on syntynyt henkilökohtaisen kokemuksen kautta, eikä siten ole niin helposti eteenpäin siirrettävissä. Näillä aloilla syntyneet innovaatiot ovat usein sellaisia, jotka tarjoavat asiakkaille uusia ratkaisuja ja käyttäjäystävällisiä tuotteita. (Asheim 2007: 226) Myöhemmin Asheim (2007) lisäsi kolmanneksi tiedon perustaksi symbolisen tiedon, jonka katsotaan liittyvän oleellisesti tuotteiden esteettisiin ominaisuuksiin, designiin ja kulttuuristen tuotteiden taloudelliseen hyödyntämiseen. Tämän tyyppiseen tiedon tuottamiseen nojautuvat yhä kasvavassa määrin kulttuuriset toimialat, kuten media, mainostaminen, design ja muoti. Nämä toimialat ovat innovaatio- ja designintensiivisiä, sillä suuri osa näiden alojen työstä on pyhitetty uusien ideoiden luontiin ja eikä niinkään

23 23 tuotteen fyysisten ominaisuuksien tuottamiseen. Tästä tuloksena luovuutta vaativien alojen kilpailu on siirtynyt tuotteiden käyttöarvosta kohti symbolista arvoa. Kulttuurisilla toimialoilla tiedon laatu on kognitiivisen sijaan esteettinen. Esteettinen tiedon laatu vaatii enemmänkin erikoistuneita kykyjä symbolien tulkitsemisessa kuin pelkkää informaation prosessointia. Tieto siten yhdistetään ja siirretään eteenpäin symboleina, kuvina, merkkeinä, ääninä ja tarinoina. Tämän kaltainen tiedon tuottaminen liittyy vahvasti erilaisten sosiaalisten ryhmien jokapäiväiseen kulttuuriin liittyvien tapojen ja normien ymmärtämiseen ja on siten vahvasti linkittyvä hiljaiseen tietoon, jonka siirtäminen on huomattavasti vaikeampaa. Symbolisen tiedon luovat, mielikuvitukselliset ja tulkitsevat taidot liittyvät tiedon muodostamisen tyypeistä vähiten yliopistotaustaan, mutta oleellisesti luovan prosessin harjoittelemiseen (Asheim 2007: 226; Asheim & Hanssen 2009: 430.) (Taulukko 1). Taulukko. 1. Erilaiset tiedon perustat - kolmijako (mukaillen Asheim ja Hanssen 2009: 430) Analyyttinen (tieteeseen Synteettinen (teknisyyteen Symbolinen (taiteeseen perustuva) tieto perustuva) tieto perustuva) tieto Uuden tiedon muodostaminen käyttäen apuna tieteellisiä lakeja (know why) Tieteellinen tieto, mallit, päättely Tiedeyhteisöjen välinen yhteistyö Koodattava tieto, abstraktius, universalismi Merkitsee samaa paikasta riippumatta Esimerkkinä nanoteknologia Jo olemassa olevan tiedon soveltaminen ja uudenalainen käyttäminen (know how) Ongelmanratkaisu Vuorovaikutuksen kautta oppiminen Osittain koodattavaa tietoa, vahva hiljaisen tiedon komponentti, kontekstisidonnaisuus Merkitys vaihtelee hieman eri paikoissa Esimerkkinä konetekniikka Merkitysten luominen, esteettisyys, aineettomuus, symbolit, kuvat Luova prosessi Oppiminen tekemisen kautta Tulkinnan, luovuuden, kulttuurisen tiedon, merkkien merkitys, vahvasti kontekstisidonnaista Merkitys vaihtelee suuresti paikan mukaan Esimerkkinä kulttuurituotanto, design

24 24 Vaikka monien alojen toimintaa ohjaa tietynlainen tapa tuottaa tietoa, ei Asheimin (2007) esittämä malli ohjaa minkään toimialan toimintaa yksiselitteisesti. Vaikka useiden toimialojen toiminnassa painottuu tietty tiedon tuottamisen tapa (analyyttinen, synteettinen tai symbolinen), useat toimialat yhdistelevät toiminnassaan jopa kaikkia kolmea tiedon tuottamisen osa-aluetta. Esimerkiksi luovien alojen yhtenä oleellisena piirteenä nähdään olevan niiden kyky yhdistellä ja käyttää hyväkseen erilaisia tietoja ja osaamista. Kuvassa 3 esitetään tiedon perustoiden suhdetta eri toimialoihin. Kuten aiemmin mainittiin, ei luovien tai kulttuuristen alojen toiminta liity yksiselitteisesti symbolisen tiedon tuottamiseen, vaikka se muodostaakin osaamisen tärkeän osan, ellei jopa ytimen. Kuvassa 3 esimerkkeinä esitetty mainostoimistot sijoittuvat lähelle symbolisen tiedon tuottamisen osa-aluetta, mutta saavat vaikutteita myös synteettisestä tiedosta. Elokuvateollisuus käyttää toiminnassaan hyväkseen sekä synteettistä, että symbolista tietoa. Molemmat nämä alat on määritelty kuuluvan luovien alojen toimialaan. Kuva 3. Esimerkki tiedon perustoista sekä niiden suhteesta eri toimialoihin (mukaillen Asheim 2007: 227)

25 25 Koska luovuuden ja siten myös luovien alojen katsotaan liittyvän oleellisesti innovaatioiden tuottamiseen, linkittyy se osittain myös innovaatiopolitiikkaan. Innovaatiopolitiikan peruskysymyksenä on se, että millä osaamisen alueilla Suomi kykenee tuottamaan lisäarvoa globaaleissa arvoverkostoissa ja tulemaan maaksi, jonne kannattaa investoida päästäkseen osalliseksi tuosta osaamisesta (Työ- ja elinkeinoministeriö 2008: 6). Luovien alojen suhteen se merkitsee sitä, että mikä on kansallinen, alueellinen tai paikallinen osaamisen kärki ja miten näitä osaamisen alueita tuetaan ja kehitetään. Erilaisissa tutkimuksissa on arvioitu, että tämän päivän ja tulevaisuuden kasvu ja menestyminen perustuisivat kasvavassa määrin alueen kykyyn hyödyntää omaa kulttuuriperustaansa sekä tuottaa ja ottaa käyttöön toimintaa kehittäviä innovaatioita (Lahtinen ym. 2009: 26). Luovien alojen tulevaisuuden kannalta onkin oleellista pohtia, mikä rooli kulttuuriosaamisella on innovaatioprosesseissa ja kuinka innovaatiojärjestelmiä voidaan kehittää käyttämään kulttuuriosaamista mahdollisimman monipuolisesti hyödyksi. Kuinka siis taide eri muodoissaan, muotoilu ja muut luovan toiminnan kentät saataisiin osaksi yhteiskunnan ja talouden toimintaa? (Wilenius 2004: 43.) Kansallinen ja alueellinen innovaatiojärjestelmä Tiedon tuottaminen on oleellista innovaatioprosessissa ja eri toimialat käyttävät ja tuottavat toiminnassaan tietoa eri tavoin. Tämä tieto on usein paikkaan sidottua tai lähtöisin tietystä paikasta. Samalla alueella toimivat yritykset eivät toimi tai innovoi tyhjiössä, vaan usein ne tekevät yhteistyötä ja verkostoituvat alueen muihin saman toimialan toimijoihin kuten koulutusorganisaatioihin, yhdistyksiin, alihankkijoihin ja niin edelleen. Täten jos samalle alueelle on keskittynyt paljon saman alan toimijoita, jotka tuottavat tietoa samalla tavalla, voivat ne yhdessä muodostaa järjestelmän tai verkoston, joka tukee toimijoiden innovatiivisuutta. Tätä verkostoa kuvaa innovaatiojärjestelmän käsite. Innovaatiojärjestelmän käsite kehittyi innovaatiotutkimuksen parissa 1980-luvulla kuvaamaan innovaatiotoiminnan kansantaloudellista merkitystä (Hautamäki 2009: 14). Ensimmäisinä kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitettä käytti Freeman (1987) tutki-

26 26 essaan Japanin nopeaa talouskasvua ja sen syitä. Tämän jälkeen käsite yleistyi nopeasti tutkijoiden keskuudessa. Erityisesti 1990-luvulta alkaen innovaatiojärjestelmän käsitettä on sovellettu yhä enemmän kansalliselle tasolle (Tödtling & Trippl 2005: 1205). Käsite otettiin politiikan välineeksi varsin nopeasti useissa eri maissa. Nykyään muun muassa OECD sekä Euroopan komissio ovat ottaneet käsitteen keskeiseksi politiikkaa ohjaavaksi analyyttiseksi työkaluksi (Lundvall ym. 2002: 214). Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka otti kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitteen ohjaamaan kansallista tiede- ja teknologiapolitiikkaansa 1990-luvulla (Miettinen 2002: 12; Sotarauta & Mustikkamäki 2008: 18). Yksi 1990-luvun merkittävimmistä innovaatiopoliittisista toimijoista, Suomen tiede- ja teknologianeuvosto, määritteli kansallisen innovaatiojärjestelmän käsittävän kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat uuden tiedon ja tietotaidon kehittämiseen ja hyödyntämiseen (Valtion tiede- ja teknologianeuvosto 1990). Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa innovaatiojärjestelmän käsitettä on määritelty useiden eri tutkijoiden toimesta. Innovaatiotoiminnan tarkasteleminen järjestelmän näkökulmasta korostaa, että innovaatiot pitäisi nähdä evolutiivisina, eilineaarisina ja vuorovaikutuksellisina prosesseina, jotka vaativat intensiivistä kommunikointia ja yhteistyötä eri toimijoiden välillä, sisältäen niin yritykset kuin muutkin toimijat kuten yliopistot, innovaatiokeskukset, koulutusorganisaatiot, rahoittajat ja eri aluetasojen viranomaiset (Tödtling & Trippl 2005.) Edquist (2005: 182) määritteli innovaatiojärjestelmän tarkoittavan kaikkia niitä tärkeitä taloudellisia, organisaatiollisia, institutionaalisia ja muun kaltaisia toimijoita, jotka vaikuttavat innovaatioiden kehittämiseen, leviämiseen ja käyttöön. Freeman (1987) määritteli innovaatiojärjestelmän sellaiseksi julkisen ja yksityisen sektorin muodostamaksi verkostoksi, jossa aktiviteetit ja vuorovaikutus synnyttävät, muokkaavat ja levittävät uusia teknologioita. Hautamäen (2009: 14) mukaan Freemanin määritelmässä korostuivat instituutioiden verkottuminen ja vuorovaikutus, jotka muodostavat järjestelmän dynaamisen rakenteen. Samalla Hautamäki (2009: 14) huomauttaa, että Freemanin määritelmässä puhutaan vain teknologioista, jolloin erilaiset prosessi-, liiketoiminta- tai sosiaaliset innovaatiot jäävät huomion ulkopuolelle. Varhaista innovaatiojärjestelmän käsitettä luonnehtivatkin kansallinen ja teknologinen näkökulma. Teknologian katsottiin olevan talouskasvun varsinainen moottori ja siksi erityisen tärkeää oli lisätä teknologista ja luonnontieteellistä koulutusta ja edis-

27 27 tää teknologian siirtoa ja rahoittaa kansallisia teknologiahankkeita. Tutkimus- ja kehityspanosten nostaminen otettiin keskeiseksi osaksi innovaatiopolitiikkaa (Hautamäki 2008: 36.) Sotarauta ja Mustikkamäki (2008: 28) puolestaan määrittelevät innovaatiojärjestelmän tarkoittavan taloudellisesti käyttökelpoisen tietämyksen tuottamiseen, levittämiseen ja hyödyntämiseen osallistuvia erilaisia toimijoita ja näiden välistä vuorovaikutusta. Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitteen rinnalle nousi nopeasti alueellisen innovaatiojärjestelmän käsite. Käsitteet eivät ole keskenään ristiriitaisia, vaan ne pikemminkin täydentävät ja tarkentavat toisiaan sekä ovat olemassa samaan aikaan. Autio (1998: ) on jakanut alueellisen innovaatiojärjestelmän määritelmässään kahteen tärkeimpään alaosioon: tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alaosioon sekä tiedon luonnin ja leviämisen alaosioon (Kuva 4). Tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alaosio käsittää pääasiallisesti yritykset, sekä niiden toimintaan liittyvät yksityisen sektorin toimijat. Tiedon luonnin ja leviämisen alaosio käsittää julkisen sektorin toimijat, jotka liittyvät tiedon luomiseen ja levittämiseen innovaatiojärjestelmässä. Kuva 4. Alueellisen innovaatiojärjestelmän rakenne (Autio 1998: 134 mukaan)

28 28 Tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alaosio vastaa pääasiallisesti alueellisen innovaatiojärjestelmän kaupallisesta osasta ja ne voivat usein olla vuorovaikutuksessa innovaatioympäristön ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Aution (1998: 134) mallissa tiedon soveltamisen ja hyödyntämisen alaosion toimijat ovat: asiakkaat, urakoitsijat, yhteistyötahot sekä kilpailijat. Kaiken keskiössä toimivat yritykset. Toimijoista asiakkaiden ja urakoitsijoiden välillä on vuorovaikutusta, jossa asiakkaat tilaavat tuotteen yritykseltä, joka mahdollisesti käyttää toiminnassaan apuna urakoitsijoita. Yhteistyötahojen ja kilpailijoiden välillä on horisontaalista vuorovaikutusta, jolloin toimijat toimivat yhteistyössä tai välikäsien kautta samalla alueella. Poliittisilla väliintuloilla pyritään vaikuttamaan yleensä pienten ja keskisuurten yritysten väliseen vuorovaikutukseen erityisesti tukemalla yritysten välisiä suhteita toisiinsa. Tiedon luonnin ja levittämisen alaosio sisältää myös neljä päätoimijaa (ks. kuva 4). Alaosiossa koulutusorganisaatiot vastaavat alueen osaamistason nostamisesta ja ylläpitämisestä. Ne toimivat myös tutkimusta tekevinä organisaatioina, joiden tutkimustuloksia julkisen sektorin toimijoille välittävät joko teknologiaa välittävät instituutiot tai koulutusorganisaatiot itse. Työvoimaa välittävät toimijat, jotka pyrkivät saattamaan alueiden osaavat ihmiset yritysten ja muiden organisaatioiden käyttöön. Alueelliset innovaatiojärjestelmät saavat vaikutteita muista alueellisista innovaatiojärjestelmistä, kansalliselta tasolta ja kansainvälisiltä toimijoilta (Autio 1998: 135.) Alueen nousua innovaatiojärjestelmän näkökulmasta on selitetty useilla tavoilla (esim. Tödtling & Trippl 2005). Fritsch ja Stephan (2005: 1123) luettelevat artikkelissaan alueellisen innovaatiopolitiikan etuja. Ensimmäiseksi he huomauttavat, että innovaatioprosessit eivät jakaudu tilassa tasaisesti, vaan ne ovat keskittyneet tietyille alueille ja toisilta alueelta ne mahdollisesti puuttuvat. Tämän vuoksi innovaatiopolitiikalla on väistämättä alueellinen ulottuvuus. Toiseksi alueet eroavat toisistaan paitsi innovaatiotoiminnan aktiivisuuden suhteen, myös sen suhteen, kuinka paikalliset innovaatiojärjestelmät toimivat. Tämän vuoksi paras tapa tehdä politiikkaa ei sovellu kaikille alueille. Alueilla voi olla erilaisia toimijoita, instrumentteja ja strategioita erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi yksi innovaatiopolitiikan ja -järjestelmän malli, joka kohtelee kaikkia alueita samalla tavalla, ei todennäköisesti ole kaikista tehokkain (Tödtling & Trippl 2005). Tämän vuoksi suurten kaupunkien/innovaatiojärjestelmien menestystarinoita ei voida suoraan soveltaa pienemmille tai syrjäisemmille seuduille.

29 29 Alueellisen näkökulman nousua selittää myös se, että osaamisen ylijäämä (eng. knowledge spillover), joka on merkittävä osa innovaatioprosessia, on usein spatiaalisesti sidottua. Lisäksi hiljaisen tiedon merkitystä innovaatioprosessissa ei voida unohtaa (Fritsch & Stephan 2005). Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan kirjoittamatonta henkilöön sidottua tietoa, joka ei välttämättä ole helposti siirrettävissä eteenpäin (Foray 1993: 87, Hudson 1999: 61 mukaan). Hiljaisen tiedon vaihtaminen vaatii tiiviitä henkilökohtaisia kontakteja ja luottamusta, jotka syntyvät helpommin maantieteellisen läheisyyden vallitessa (esim. Hudson 1999). Hiljaisen tiedon siirtäminen ei kuitenkaan ole ainoastaan maantieteellisestä sijainnista kiinni, vaan myös toimijoiden välinen kognitiivinen läheisyys vaikuttaa hiljaisen tiedon siirtymiseen. Kognitiivisella läheisyydellä tarkoitetaan niitä eroja ja yhtäläisyyksiä, joita henkilöiden ymmärryksessä ja omaksumisessa on. Jos toimijat ovat kognitiivisesti sopivalla etäisyydellä toisistaan, tiedonsiirto onnistuu parhaiten. Jos toimijat ovat liian samankaltaisia tai erilaisia, voi uuden oppiminen olla vaikeampaa (Hautala 2011.) Alueelliset innovaatiojärjestelmät eivät kuitenkaan ole omavaraisia yksiköitä, sillä usein niillä on useita kytköksiä niin kansallisiin kuin kansainvälisiinkin toimijoihin. Alueellisen innovaatiojärjestelmän käsite sisältää vuorovaikutuksellisen tiedon tuottamisen ja muiden aluetasojen (globaali, kansallinen ja muut alueelliset järjestelmät) hyväksikäytön uuden tiedon kaupallistamisessa (Cooke 2004: 3). Tödtling ja Trippl (2005: 1206) huomauttavat, että menestyvän yrityksen innovaatiotoiminta ei voi nojata ainoastaan paikalliseen tasoon. Innovatiivisen yrityksen tuleekin muodostaa verkostoja myös kansainvälisesti. Sotarauta ja Mustikkamäki (2008: 20) huomauttavat, että alueellisista innovaatiojärjestelmistä puhuttaessa saa ajoittain käsityksen, jonka perusteella olisi olemassa jonkinlainen innovaatiojärjestelmän ihannemalli, joka toimisi kaikkialla. Näin ei kuitenkaan ole. Heidän mukaansa innovaatiojärjestelmän tulisi heijastella maan tai alueen toimialoja, kulttuuria, teollisuudenalojen kehityskaarta ja niin edelleen. Lisäksi on huomattava, että alueellinen innovaatiojärjestelmä ei ole kaikille yrityksille sama tai yhtä hyödyllinen. Jos asiaa lähestytään toimija -näkökulmasta, ei ole yhtä ja samanlaista innovaatiojärjestelmää. Usein alue nähdään innovaatiojärjestelmänä, vaikka oikeampaa olisi ehkä puhua erilaisten toimijoiden erilaisista innovaatioympäristöistä (Sotarauta & Mustikkamäki 2008: 20). Tätä useiden alueiden useiden innovaatiojärjestelmien näkö-

30 30 kulmaa korostaa sektoraalisen innovaatiojärjestelmän käsite, joka Malerban (2002: 250) mukaan käsittää uudet ja vakiintuneet tuotteet, jotka tuotetaan tiettyä tarkoitusta varten tiettyjen toimijoiden toimesta. Nämä toimijat vastaavat näiden syntyneiden tuotteiden luomisesta, tuottamisesta ja myynnistä. Sektoraalinen järjestelmä toimii aina tietyn tietoperustan, painotusten, teknologioiden ja tarjonnan perusteella. Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan näkökulmasta tämä tarkoittaisi sitä, että maakunnissa toimii samanaikaisesti useita, erilaisia innovaatiojärjestelmiä. Täten luovien alojen innovaatiojärjestelmän toimijat eroavat merkittävästi esimerkiksi bioteknologian toimijoiden muodostamaan innovaatiojärjestelmästä. Sotarauta ym. (2003: 35) mukaan innovaatioympäristön syntyminen ei ole mahdollista minkä tahansa teeman ympärille, vaan sen syntyminen liittyy lähes aina jonkin tietyn klusterin ja siihen liittyvien teknologioiden, palveluiden ja tuotteiden innovaatiotoimintaan. Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla innovaatiojärjestelmät rakentuvatkin osittain klusteriperustaiseen ajatteluun (Osaamiskeskusohjelma), sillä esimerkiksi Kainuu kuuluu muun muassa älykkäiden koneiden klusteriin ja Pohjois-Pohjanmaa nanoteknologian klusteriin. Kansallisen, alueellisen ja sektoraalisen innovaatiojärjestelmän käsitteet eivät siis ole toisiaan poissulkevia, vaan ne lähinnä täydentävät toisiaan ja ovat olemassa samaan aikaan (esim. Suorsa 2009: 9) Innovaatioympäristöt Innovaatiojärjestelmän käsitteen rinnalle on noussut erityisesti suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa innovaatioympäristön käsite (esim. Hautamäki 2009). Innovaatioympäristöjen lisäksi puhutaan innovaatioiden ekosysteemeistä sekä innovatiivisista miljöistä (katso esim. Hing 2004, Aula & Harmaakorpi 2008). Usein innovaatiojärjestelmän ja - ympäristön käsitteitä kuulee käytettävän toistensa synonyymeina. Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa, että innovaatiojärjestelmä ajatellaan yleensä viittaavan kansallisiin instituutioihin ja niiden vaikutukseen tiedon luomisessa ja hyödyntämisessä. Innovaatioympäristön käsite puolestaan siirtää tarkastelun enemmän yrityksiin ja niiden innovaatiotoimintaan (Hautamäki 2008: 46). Ero innovaatiojärjestelmän ja -ympäristön välillä on siis se, että järjestelmä korostaa enemmän toimijoita ja niiden järjestäytymistä ja tiheyttä kun ympäristö keskittyy enemmän kentällä tapahtuvaan toimintaan ja olosuhtei-

31 31 siin. Kautosen (2008: 52) mukaan innovaatioympäristö viittaakin siihen ulkoiseen ympäristöön, mistä yritys hankkii innovaatiotoimintansa kannalta tärkeimmät täydentävät kompetenssit ja resurssit. Innovaatioympäristön käsitteen taustalla ovat havainnot niistä hyödyistä, joita saman toimialan yritykset saavuttavat asettuessaan toistensa läheisyyteen. Silloin osaaminen kasaantuu ja leviää helposti yrittäjältä toiselle (Hautamäki 2009: 14). Vaikka läheisestä sijainnista voi olla hyötyä, täytyy yritysten pystyä hallitsemaan globaaleja arvoverkostoja sekä osattava asemoitua oikein ja kyettävä verkostoitumaan täydentäviä palveluita tuottavien yritysten kanssa. Globaalilla verkottumisella yritykset voivat vähentää läheisen toimintaympäristön puutteita (Hautamäki 2008: 46.) Alueellisen kehittämisen ja erityisesti alueellisen innovaatiopolitiikan oleellisimmaksi osaksi nouseekin paikallisen innovaatioympäristön kehittäminen sellaiseksi, että se kykenee houkuttelemaan alueelleen osaavaa työvoimaa, investointeja sekä yrityksiä (Hautamäki 2009: 14 15; Kolehmainen 2004: 36 37). Kolehmainen (2004: 36) kuvaa yritysten innovaatiotoiminnan ja niiden paikallisten toimintaympäristön välistä suhdetta paikallisen innovaatioympäristön käsitteellä. Paikallinen innovaatioympäristö ei ole kaikille yrityksille samanlainen, vaan se vaihtelee esimerkiksi eri toimialoittain. Näin esimerkiksi luovien alojen toimijat muodostavat oman, uniikin innovaatioympäristön. On kuitenkin huomattava, että paikallisen innovaatioympäristön merkitys ei välttämättä ole kaikille yrityksille samanlainen, sillä yritysten eri toimintojen maantieteelliset skaalat poikkeavat toisistaan huomattavasti. Esimerkiksi suurelta osin paikallisella markkinoilla toimivalla yrityksellä voi olla useita alueen ulkopuolisia innovaatiokumppaneita ja vastaavasti lähes kokonaan kansainvälisillä markkinoilla toimivalla yrityksellä voi olla runsaasti paikallisia innovaatiokumppaneita. (Kolehmainen 2004: 36) Kolehmainen (2004: 40 45) jakaa paikallisen innovaatioympäristön kolmeen toisiinsa kytköksissä oleviin tasoihin: 1) rakenteiden ja instituutioiden tasoon, 2) organisaatiotasoon ja 3) yksilötasoon. Tarkasteltaessa paikallista innovaatioympäristöä rakenteiden ja instituutioiden tasolla syytä olisi kiinnittää huomiota esimerkiksi seuraaviin tekijöihin: yritysten ja toimipaikkojen lukumäärä ja luonne, koulutusorganisaatioiden monipuolisuus ja laatu, tiede- ja teknologiaperusta (esim. yliopistot, tutkimuslaitokset), erikoistuneiden yksityisten, puolijulkisten ja julkisten yrityspalveluiden saatavuus (esi-

32 32 merkiksi rahoitus, konsultointi, lakiasiat, teknologiansiirto) muut etujärjestöt yms. sekä paikalliset viranomaistahot (Kolehmainen 2004: ) Yritysnäkökulmasta organisaatiotasolla voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi alihankkija ja partneriyritysten läheisyyteen tai toimialan kannalta soveltuvien korkeakoulutusyksiköiden ja tutkimus- ja testauslaitosten saavutettavuuteen. Organisaatioiden läsnäolo ei kuitenkaan takaa korkealuokkaista paikallista innovaatioympäristöä, vaan oleelliseksi muodostuu näiden eri organisaatioiden välinen yhteistyö ja kyvykkyys. Yksilötasolla paikallisen innovaatioympäristön tulisi tarjota asiantuntijoille korkealuokkaiset ja haasteelliset ammatilliset kehittymismahdollisuudet, jotka ilmenevät esimerkiksi haastavana työnä, etenemismahdollisuuksina tai lisäkoulutusmahdollisuuksina. Yksilötasolla oleellista on myös huomata, että organisaatiotason suhteet palautuvat aina jossain vaiheessa henkilöiden välisiksi suhteiksi, vaikka ne usein ovatkin organisaatiotasolla usein muodollisesti neuvoteltuja ja erilaisin sopimuksin vahvistettuja. Vaikka etenkin suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa innovaatioympäristön käsite on noussut suosituksi, käytän tutkimuksessani jatkossa innovaatiojärjestelmän käsitettä. Tämä siksi, että kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa innovaatioympäristöistä ei juurikaan puhuta. Ympäristön näkökulma ei myöskään eroa järjestelmän käsitteestä suuresti. Innovaatioympäristön käsitettä käytetään kuitenkin laajasti erilaisissa politiikka-asiakirjoissa sekä esimerkiksi maakuntien laatimissa selvityksissä ja ohjelmissa. Tämän vuoksi innovaatioympäristön käsitettä ei voida jättää keskustelun ulkopuolelle. Luova talous ja innovaatiopolitiikka Suomessa Kulttuurin, tai laajemmin ilmaistuna, luovien alojen, asema on viime vuosina vahvistunut strategisessa aluekehitystyössä. Tämän nähdään olevan seurausta sille, että kulttuuritoimintojen nähdään vaikuttavan yhä enemmän alueiden kilpailukyvyn rakentumiseen (Kainulainen 2009: 26.) Luovan osaamisen merkityksen nousu kasvun ja elinkeinorakenteen uudistumisen suhteen on huomattu myös useissa ministeriöissä (Immonen ym. 2012). Kataisen hallitusohjelmaan ( ) onkin sisällytetty monia luovien alojen liiketoiminnan ja yrittäjyyden kehittämiseen tähtääviä tavoitteita ja toimenpiteitä (Valtioneuvosto 2011).

33 33 Innovaatiopolitiikan päätöksistä ja toteuttamisesta Suomessa vastaa pääasiallisesti työ- ja elinkeinoministeriö (TEM). Innovaatiopolitiikan ja kehittämisen päämäärät ja toimenpiteet on määritelty työ- ja elinkeinoministeriön julkaisemassa kansallisessa innovaatiostrategiassa (2008). Luovan talouden kehittämistä ja innovaatiopolitiikkaa ei voida suoraan liittää yhteen, sillä luovan talouden kehittäminen jakautuu useille eri ministeriöille ja toimijoille eri aluetasoilla. Luovan talouden kehittämistoimenpiteiden toteuttamisesta vastaa ensisijaisesti työ- ja elinkeinoministeriö yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa (OKM). TEM:n organisaatiossa luovan talouden edistämisestä vastaa elinkeino- ja innovaatio -osasto, kun taas OKM:n puolella kehittämisestä vastaa kulttuuri-politiikan osasto. Kulttuuri-politiikan osasto toteuttaa luovien alojen ja kulttuuriviennin edistämistoimenpiteitä Kulttuuripolitiikan strategian 2020 linjausten ja Suomen kulttuuriviennin kehittämisohjelman, Luovan talouden ja kulttuurin alueellisten kehittämistoimenpiteiden sekä Audiovisuaalisen politiikan linjausten mukaisesti. Hallitusohjelmassa on mainittu luovien alojen työpaikkojen edistämistavoitteet, joista OKM myös vastaa (Immonen ym. 2012: 10.) Luovan talouden kehittäminen on Suomessa vielä varsin uutta ja pirstaleista, sillä kehittämiseen osallistuvat kaksi eri ministeriötä: TEM ja OKM. Ministeriöt ovat julkaisseet erilaisia strategioita ja linjauksia koskien luovien alojen ja luovan talouden kehittämistä Suomessa. Aluekehityksen näkökulmasta kulttuuri- ja luovien alojen kehittämisessä on siirrytty yhä enemmän kohti elinkeino- ja yrittäjyyspolitiikkaa. Elinkeinonäkökulman lisäksi luovia aloja on pyritty yhä enemmän kehittämään myös innovaatiopoliittisin painotuksin (Kainulainen 2009: 26.) Tämä tarkoittaa sitä, että politiikkatoimenpiteet pureutuvat yhä enemmän luovien alojen yrittäjyyden sekä toimintaympäristön tukemiseen ja kehittämiseen. Merkittävimpiä luovan talouden ja luovien alojen kansallisia kehittämisstrategioita 2000-luvulla ovat olleet kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisema Luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategia 2015, opetusministeriön Luovuusstrategia 2006, Kulttuuriviennin kehittämisohjelma sekä Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisema Maaseudun kulttuuriohjelma Kaikki nämä strategiat ja niiden toimeenpano on valmisteltu tiiviissä yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriön ja työja elinkeinoministeriön välillä (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2010: 14.) Vaikka valtiotaso määrittääkin kansalliset kehittämisstrategiat niin innovaatiopolitiikan kuin luovan talouden aloilla, toteutuksesta vastaavat pääasiassa maakunnat sekä

34 34 kunnat itse. Yhä useammat alueet ovatkin laatineet tai laatimassa erilaisia luovan talouden strategisia linjauksia niin kunta-, seutukunta-, maakunta- kuin suuraluetasolla. Alan kehittämistä linjataan useimpien maakuntien maakuntasuunnitelmissa ja -ohjelmissa sekä niiden toteuttamissuunnitelmissa ja elinkeinostrategioissa. Strategiat on laadittu alueiden omista lähtökohdista, mutta niillä on aina yhteydet kansalliseen kehittämiseen. Luovan talouden kehittämistä rahoitetaan alueilla muun muassa rakennerahastovaroin EAKR- ja ESR-ohjelmista sekä maakunnan kehittämisrahalla (Opetusministeriö 2010: 15.) Hautamäen (2009: 21) mukaan luovan talouden kehittäminen on yksi suurimpia tulevaisuuden innovaatiopoliittisia haasteita. Suurimpia haasteita hänen mukaansa ovat luovan talouden ja kulttuurin toimijoiden osaamisen integroiminen innovaatiotoiminnan sekä innovaatiopolitiikan kanssa. Onnistuminen näissä haasteissa edellyttää laajaa yhteistyötä valtioneuvoston (TEM, OPM, SM) sisällä ja alueilla (kunnat, maakunnat, paikalliset valtion toimijat, yritykset, kulttuurijärjestöt jne.). Luovien alojen osallistumisen mahdollistaminen tulisi Lahtisen ym. (2009: 28) mukaan tapahtua perinteisiä toimialoja läpäisevällä innovaatiopolitiikalla, jossa luovat alat kytketään osaksi muiden toimialojen kehittämistä. Aluetasolla tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi erilaisia horisontaalisia tukitoimia, joilla erilaisia luovien alojen palveluita kehitetään sellaisiksi, että niitä voidaan tarjota esimerkiksi teollisuuden käyttöön. Pienempien kaupunkien ja syrjäisempien alueiden osalta kyse voisi olla myös verkostoitumisen ja liiketoimintasuhteiden kehittämisen tukemisesta suurissa keskuksissa toimiviin luovien alojen kärkiyrityksiin (Lahtinen ym. 2009: 28). Luovan talouden kehittäminen edellyttää yhteistyötä eri alojen yritysten välillä. Jotta tämä yhteistyö voisi onnistua, tarvitaan taustalle laaja-alaista poikkihallinnollista ministeriöiden välistä yhteistyötä. Näiden lisäksi hallinnon ja toimialayhdistysten yhteistyö on merkittävää, jotta vaikuttavaa yhteistyötä saadaan aikaan. Tärkeää on myös kansainvälisten, kansallisten ja alueellisten toimijoiden verkostoituminen (Immonen ym. 2012: 14). Luovien alojen kehittämisellä katsotaan olevan suuri merkitys Suomen tulevaisuuden kannalta, sillä luovien alojen yrittäjyyden kehittämisen kautta voidaan vahvistaa muita toimialoja ja sitä kautta nostaa koko Suomen kilpailukykyä (Kauppa- ja teollisuusministeriö 2007.)

35 35 KAINUU JA POHJOIS-POHJANMAA LUOVIEN ALOJEN NÄKÖ- KULMASTA Lähtökohdiltaan Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa ovat hyvin erilaisia maakuntia. Kainuun maakunta muodostuu yhdeksästä kunnasta ja maakunnan aluekeskuksena toimii Kajaanin kaupunki. Kainuun yhdeksän kuntaa muodostavat kaksi seutukuntaa: Kehys- Kainuun sekä Kajaanin seutukunnan (Kainuun liitto 2006). Pohjois-Pohjanmaahan puolestaan kuuluu 29 kuntaa sekä Kainuun maakunnasta osajäsenenä Vaala (Pohjois- Pohjanmaan liitto 2013). Pohjois-Pohjanmaa muodostuu seitsemästä seutukunnasta ja maakuntakeskuksena toimii Oulu (Kuva 5). Kuva 5. Tutkittavat maakunnat. Lähde: Maakuntajako 2013.