MAASEUDUN ASUTUS- JA ELINKEINOHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET

Transkriptio

1 MAASEUDUN ASUTUS- JA ELINKEINOHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET HISTORIALLISEN ASUTUKSEN INFRASTRUKTUURI KYLISTÄ TORPPIEN KAUTTA TERVAHAUTOIHIN JA HIILIMIILUIHIN Seminaari Kulttuuritalolla Helsingissä

2 2 MAASEUDUN ASUTUS- JA ELINKEINOHISTORIALLISET MUINAISJÄÄNNÖKSET - HISTORIALLISEN ASUTUKSEN INFRASTRUKTUURI KYLISTÄ TORPPIEN KAUTTA TERVAHAUTOIHIN JA HIILIMIILUIHIN Museoviraston kulttuuriympäristön suojeluosaston järjestämässä työseminaarissa pohdittiin mm. historiallisen ajan arkeologiaan liittyviä käsitteitä, kiinteän muinaisjäännöksen ja muun kulttuuriperintökohteen välisiä eroja sekä eri kenttätyömenetelmien soveltuvuutta historiallisen ajan kohteiden tutkimuksiin. Lisäksi käytiin läpi historiallisen ajan arkeologisen kulttuuriperinnön konkreettisia suojelukysymyksiä, kuten kylänpaikkojen rajaamista ja autioitumisen määrittelyä. Kaikille teemasta kiinnostuneille avoin seminaari oli jatkoa Museoviraston toukokuussa 2011 järjestämälle seminaarille Kylänpaikkoja, kylätontteja, yksinäistaloja ja torppia Maaseudun asutushistoriallisten muinaisjäännösten määrittely ja suojelu. Kevään 2014 seminaarin tavoitteena oli selkiyttää ja yhtenäistää alan toimijoiden käsityksiä historiallisen ajan kylien arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja sen suojelun periaatteista. Samalla pyrittiin tuomaan esille kylien tutkimusta ja suojelun tämän hetkistä tilannetta sekä kehityssuuntia ongelmineen ja mahdollisuuksineen. Aiheita käsiteltiin erityisesti muinaisjäännösten suojeluun liittyvästä näkökulmasta. Aiemmasta poiketen seminaarissa tavoiteltiin näkökulman laajentamista tonttimailta koko kylän alueen toiminnalliseen kokonaisuuteen. Päämääränä oli tarkastella kylien keskusalueiden lisäksi niiden reunaalueilla eli metsissä sekä ulkopeltojen- ja niittyjen yhteydessä olevaa arkeologista kulttuuriperintöä.

3 3 OHJELMA Aamukahvi Kulttuuritalon kahvilassa SESSIO 1 MAASEUDUN KYLIEN ARKEOLOGINEN KULTTUURIPERINTÖ: KYLÄN INFRASTRUKTUURI JA SEN SUOJELU 9.30 Seminaarin avaus Mikko Härö, Museovirasto Historiallisen ajan kylien arkeologinen kulttuuriperintö Georg Haggren, Helsingin yliopisto Kylätontit suojelun näkökulmasta. Vadim Adel, Tampereen museot Kylänpaikka; Kiinteä muinaisjäännös vai kulttuuriperintökohde? V.-P. Suhonen, Museovirasto Lounas SESSIO 2 KYLÄN KESKUKSEN ARKEOLOGINEN KULTTUURIPERINTÖ Maaseudun kohteiden arkeologiset tutkimukset, esimerkkinä Euran Kauttua Kari Uotila, Muuritutkimus ky Kylätontin rajaamisen vaikeus, esimerkkinä Vantaan Mårtensbyn Lillas Andreas Koivisto, Vantaan kaupunginmuseo Alustavia kokemuksia geofyysisistä mittauksista kylätonteilla (ja vähän muuallakin) Wesa Perttola, Helsingin yliopisto Kahvi SESSIO 3 KYLIEN REUNA-ALUEIDEN ARKEOLOGINEN KULTTUURIPERINTÖ Asutus kylien marginaalissa - autiopyölit, ulkokylänmaat ja torpat V.-P. Suhonen, Museovirasto Tervahaudat kylien marginaalialueiden muinaisjäännöksinä esimerkkinä Kuortaneen Myllymäen tervahauta Kirsi Luoto, Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy Tuhansien tervahautojen ja hiilimiilujen jäljillä - ilmalaserkeilausaineiston mahdollisuudet talonpoikaisten työmaiden paikantamisessa valtion metsätalousmailla Jouni Taivainen, Metsähallitus LOPPUKESKUSTELU

4 4 Mikko Härö: Tilaisuuden avaus Seminaarin yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on tehdä yhtenäisiä linjauksia historiallisen ajan muinaisjäännöksiin liittyvään viranomaistoimintaan. Samalla pyritään selkiyttämään eri tahojen käsityksiä siitä, mitä historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset ovat ja mitä on historiallisen ajan arkeologia? Viranomaistehtävissä on saavutettava tilanne, jossa historiallisen ajan kohteisiin liittyvä toiminta ja sen tavoitteet ovat yleisellä tasolla määritelty siten, että muinaisjäännösten suojelu ja suojelukohteisiin liittyvät toimenpiteet voidaan toteuttaa tasapuolisesti eri puolilla maata ilman historiallisen ajan muinaisjäännöksiin liittyvää erityisasiantuntijuutta. Historiallisen ajan kylien tulkintaan edelleenkin parhaan näkemyksen antaa Riksantikvareiämbetetin julkaisu Vad berättar en by?: om äldre kulturmiljösystem i odlingslandskapet av Nils Blomkvist, Lars G Strömberg, Kristian Berg, Carin Bergström vuodelta Historiallisen ajan muinaisjäännösten suojeluun liittyvän keskustelun tulisi tässä vaiheessa keskittyä paremminkin suurten linjojen etsimiseen kuin yksittäisten ilmiöiden fyysisten ominaisuuksien tarkasteluun. ESITELMÄT JA NIIHIN LIITTYNEET KESKUSTELUT: Georg Haggrén pohjusti seminaarin aihetta kertomalla historiallisen ajan kylien alueilla olevasta arkeologisesta kulttuuriperinnöstä. Lähtökohtana on noin muinaisjäännöskokonaisuutta, joka muodostuu kylätonteista, pappiloista ja kartanoista. Erityisongelma on varhaiskeskiaikaisten muinaisjäännösten tavoittamisen vaikeus. Samoin elinkeinohistoriallisia kohteita ei vielä välttämättä tunnisteta. Rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen välistä suhdetta tulisi selvittää nykyistä paremmin. Tiedetään, että asutus on voinut jatkua samoilla paikoilla pitkään ja rautakautisen ja keskiajan aineiston välinen ero voi olla kapea. Toisaalta, niin pitkään kun rautakauden asutusrakennetta ei oikein tunneta, ei aikakausien välisestä muutoksesta voida tehdä päätelmiä. Asutus näyttää painottuvan rannikolla ja vesistöjen varteen, mutta laajat eräalueiden tuntemus on vielä heikko. Kylän sosiaalisen tilan hierarkia tulisi tunnistaa nykyistä paremmin. Tutkimusalueiden tulisi olla nykyistä laajempia, pienialaiset kaivannot vain hyvin harvoin antavat riittäviä vastauksia muinaisjäännöksen sijainnista tai kulttuurikerroksen luonteesta. Historiallisen ajan muinaisjäännösten tutkimuksessa yhtenä keskeisenä ongelmana on se, että koekuopat eivät riitä maastossa olevien rakenteiden paikantamiseen tai rajaamiseen. MML:n 13 ja 15 mukaiset esitutkimukset (koekaivaukset, tarkkuusinventointi) perustuvat nykyään usein koekuopitukseen, jolloin saadut tiedot löytyneistä muinaisjäännöksistä saattavat olla epävarmoja, tulkinnanvaraisia tai harhaanjohtavia. Erityisesti varhaiskeskiaikaiset kohteet vähärakenteisina ja -löytöisinä muinaisjäännöksinä ovat erittäin vaikeasti löydettävissä ja tunnistettavissa. Tutkimustulosten parantamiseksi tulisi tutkittavilla alueilla pintamaa kuoria koneellisesti huomattavasti nykyistä suuremmalta alueelta, jotta rakenteiden ja niihin liittyvien kulttuurikerroksien havaitseminen ja rajaaminen olisivat mahdollisia. Itä- ja Pohjois-Suomen historiallisen ajan asutuksen tutkimuksen osalta yhtenä ongelmana on se, että Käkisalmen läänin alueelta on muun Suomen kaltaisia verokirja- ja karttaaineistoja alkanut muodostua järjestelmällisesti vasta 1600-luvulta alkaen. Turun yliopisto

5 5 on tehnyt jonkin verran Itä-Suomessa historialliseen aikaan liittyviä arkeologisia tutkimuksia, mutta kokonaisuudessaan tutkimustilanne on vielä heikko. Toivottavasti tutkimusta voitaisiin ulottaa enemmän Itä-Suomeen. Itä Suomessa kaskeamista elinkeinonaan harjoittanut asutus oli pitkään liikkuvaa ja kiinteä kylärakenne muodostui mahdollisesti vasta 1600-luvun puolivälin jälkeen. Kyläkäsite kaikkiaan Itä-Suomessa on ollut erilainen. Toisaalta Veijo Salonheimo on väitöskirjassaan Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla (Joensuu 1971) tehnyt arkistotutkimusta ja paikallistanut kohteita - sekä talot että kylät - maastossa. Salonheimon tutkimuksen mukaan asutuksen rakenne kuitenkin näyttäisi olevan samanlaista kuin Länsi-Suomen kylissä. Vadim Adelin esitelmä käsitteli kylätontteja suojelun näkökulmasta. Adelin mukaan niihin liittyy suojelullisesti poikkeuksellinen piirre, joka on suojeluprosessin alkaminen ennen kohteen paikantamista maastossa arkistolähteisiin perustuen. Antikvaarisen suojelutyön ongelmaksi ovat muodostuneet muun ohella ne rakenteet ja kulttuurikerrokset, jotka sijaitsevat vanhaan karttaan perustuvan ulkopuolella. Maankäytön ohjauksen pohjaksi tarvitaan nykyistä tarkempia ohjeita siitä, miten erotetaan muinaisjäännös ja kulttuuriperintökohde. Kaavatyöskentelyssä on kuitenkin mahdollista ottaa kylätonttia laajemmat kokonaisuudet huomioon mm. käyttämällä kylätontin ulkopuolelle jäävillä peltoalueilla MA merkintää. Muinaisjäännöksen määritelmää sinällään pidettiin vaikeana ja katsottiin, että se voi eri tapauksissa tarkoittaa eri asioita. Myös sana muinainen on epämääräinen ja vaatisi määrittelyä, jonka tulisi pohjautua analyyttiseen selvitykseen. Historiallista kylää olisi ajateltava aluekokonaisuutena, jonka rajojen sisäpuolella on eriaikaisia tonttimaita. Autioitumisen ja tilojen katoamisen vuoksi on vaikeampaa selvittää se, mikä on ollut keskiaikaisen kylänpaikan laajuus ennen vanhojen karttojen laadintaa. Rajan vetäminen on aika mahdotonta ilman arkeologisia tutkimuksia ja sen vuoksi luvun ja jopa sen jälkeisten karttojen tonttimaiden käyttö suojelualueen laajuuden arvioinnissa on usein välttämätöntä. Aineistopotentiaalia on vielä olemassa maastossa paljon ja oikein kohdistettujen tutkimusmenetelmien avulla se on saatavissa talteen. Inventointi on kuitenkin ongelmallista, jonka vuoksi käytännön maastoinventointia pitäisi ehkä voida vaiheistaa. Olisi ehkä syytä laatia tiekartta siitä, miten inventoinneissa pitäisi edetä. Olisi hyvä tehdä tutkimusta siitä, miten kaavoitusta historiallisen ajan kohteiden osalta tulisi ohjata. Ohjauksen avuksi voitaisiin tehdä simulaatiotutkimusta olemassa olevan ja tunnetun aineiston avulla, siitä miten maankäyttö voi vaikuttaa kylätontteihin. Kaavoituksen näkökulmasta muinaisjäännösalueiden ehdolliset määräykset voivat aiheuttaa ongelmia. Vaikka Museoviraston ohjeistuksen mukaan selvitykset tulisi tehdä valmiiksi jo kaavaprosessin aikana, on kaavoittajalla usein kiire saada kaava valmiiksi mahdollisimman vähin kustannuksin. Tämän vuoksi kenttätutkimuksia teetetään mieluummin vasta, kun kaava on valmis. Muuttuva tieto saattaa aiheuttaa ongelmia kaavan suojelumääräyksissä. s/ määräys, jossa todetaan, että alueella saattaa sijaita muinaismuistolain rauhoittamia muinaisjäännöksiä, voi aiheuttaa ristiriidan alueen pääkäyttötarkoituksen kanssa. Mikäli alueelle on yleisaavassa osoitettu esimerkiksi pientaloasumista ja mainittu s/-määräys, ja kaavan hyväksymisen jälkeen tehtävissä arkeologisissa tutkimuksissa käy ilmi, että alueella on sen laatuinen muinaisjäännös (S), ettei sille voi myöntää kajoamislupaa (sitä ei siis saisi hävittää), saattaisi se estää tai ainakin vaikeuttaa kaavan toteutumista tältä osin. Kajoamisluvan tarve aiheuttaa lisäksi ylimääräiseen hallinnolliseen prosessiin. Museovirasto määrittää toki viime kädessä

6 6 muinaisjäännöksen arvon, ja sen voidaanko se hävittää. Kaikki tutkimukset tulisi kuitenkin pyrkiä tekemään jo kaavaprosessin aikana. Kaava on maankäyttöä määrittävä juridinen asiakirja, jossa asiat tulee olla ratkaistu, silloin kun se hyväksytään. Erityisesti asemakaavassa on jo sitä hyväksyttäessä oltava selvyys siitä, että muinaisjäännökseen voidaan kajota tai asemakaavassa on esitettävä ratkaisu, jolla muinaisjäännös pystytään säilyttämään. Veli-Pekka Suhonen määritti kylätontti -käsitteen sisältöä ja korosti sitä, että kylätontit ovat ainoastaan yksi tyyppi maaseudun historiallisen ajan muinaisjäännösten kokonaiskirjossa. Kohteiden paikantamisessa on syytä huomioida se, että maakirjat ja kartat ovat lähde monien joukossa ja lähteitä tulisi käyttää kohteiden paikantamisessa monipuolisesti hyväksi. Kaikkia kohteita ei voida paikantaa asiakirjalähteiden perusteella lainkaan, koska kylätonttien autioitumista on tapahtunut jo ennen maakirjojen käyttöönottoa. Tutkimuksellisesti ja suojelullisesti tärkein ryhmä ovat autioituneet kylätontit, jotka ovat muinaismuistolain rauhoittamia. Käytössä olevat kylänpaikat määritellään nykyisin kulttuuriperintökohteiksi, joilla vallitseva maankäyttö saa edelleen jatkua. (Käytössä oleviin kylänpaikkoihin liittyvät autiotontit määritetään muinaisjäännöksiksi.) Kaavoihin ne merkitään aluemaisella rasterimerkinnällä (tai kohdemerkinnällä) ja siihen liittyvä määräys on Historiallinen kylänpaikka. Suunnittelussa on huomioitava alueen historialliset erityispiirteet ja suunnitelmista on pyydettävä museoviranomaisen lausunto". Kulttuuriperintökohde käsite on tervetullut, mutta sen sisältö tulee määritellä, jotta se olisi käyttökelpoinen työkalu. Kun osittain autioituneet kylätontit nykyisin määritellään kulttuuriperintökohteiksi, niin miten tulisi ohjata niille rakentamista? Tulisiko kulttuuriperintökohteen käsitteeseen tulisi kuulua se, että sillä on nykyväestölle kulttuurinen merkitysarvo? Suojelulinjausten pohjaksi tarvitaan edelleen tutkimusta. Kulttuuriperintökohde voisi olla nk. silmälläpidon alainen. Usein asutut kylänpaikat ovat myös rakennetun kulttuuriympäristön kannalta merkittäviä alueita joilla saattaa olla joko RKY status tai maakunnallinen arvo. Kulttuuriperintökohdekäsitteen lanseeramisella maankäytön ohjaukseen on kuitenkin saatu aiempaa enemmän myös niitä kohteita suojelun piiriin, joista muinaismuistolailla ei voida suojella. Kun toiminta-ohjeita maankäytön ohjaukseen luodaan, niin kuvamateriaali voisi auttaa tekemään arvioita siitä, esim. mikä on nk. rankkaa rakentamista, joka edellyttää tutkimuksia. Ja toisaalta mikä on sellaista, jonka voidaan katsoa olevan vähäistä rakentamista käsittävää vallitsevaa maankäyttöä, ja joka ei edellytä tutkimuksia. Suojelun kannalta vaikeimpia ovat nimenomaan osittain autioituneet kylätontit. On tärkeää, että asutus näillä alueilla jatkuu ja pysyy elinvoimaisena ja yhtenäisenä jatkumona. Tämän johdosta rakentamisen tulee edelleen olla sallittua. Inventointimenetelmien kehittämistä pidettiin välttämättömänä, jotta kohteet kyettäisiin tunnistamaan ja suojelemaan. Ongelmaksi koettiin se, että historiallisen ajan lähteiden käyttö inventoinnin esitutkimusvaiheessa näyttää inventointiraporttien perusteella selvästi. vähentyneen verrattuna muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen. Lisäksi tärkeää olisi inventoinnin yhteydessä arvioida kylätontin ympäristöä. Ihmistoimintaa on ollut paljon kylätontin ulkopuolella ja se voi monesti olla tutkimuksellisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittävää. Koekuoppien käyttö inventointimenetelmänä on ongelmallista, koska kaksi arkeologia voi tulkita niiden sisältämän informaation täysin erilailla. Historiallisen ajan muinaisjäännösten löydökset ovat usein melko vähäisiä. Jokainen kohde on erilainen ja niihin liittyvien rakenteiden ja kulttuurikerrosten tulkitseminen voi olla hyvin vaikeaa.

7 7 Kari Uotila käytti Euran Kauttuan kylänpaikkaa esimerkkinä maaseudun muinaisjäännösalueiden arkeologisista tutkimuksista ja niiden metodiikasta. Aivan olennainen osa kenttätutkimuksia ovat luonnontieteelliset analyysit, joita tarvitaan sekä kohteiden paikantamiseen, rajaamiseen sekä niiden sisäisen rakenteen analysointiin. Ennen tutkimuksia tehtävistä prospektointimenetelmistä parhaimmaksi menetelmäksi pellolla sijaitsevan muinaisjäännösalueen rajaamiseen on osoittautunut kevätaikaan tehty ilmakuvaus, joka toteutetaan mahdollisimman pian sateen jälkeen. Geofysikaalisten menetelmien osalta voi todeta, että ne antavat arvokasta lisätietoa muinaisjäännökseen kuuluvien rakenteiden sijainnista, mutta niiden tulkinta on vielä jonkin verran ongelmallista. Kun muinaisjäännöksen sijainnista on varmoja havaintoja, on järkevän kokoisilla koekuopilla mahdollista saada tietoa siitä, minkälaisia kohteiden kulttuurikerrokset ovat ja miten laajalle alueelle muinaisjäännös ulottuu. Ongelmallista onkin kohteiden paikallistaminen silloin, kun ei ole täydellistä varmuutta siitä, onko paikalla enää lainkaan kiinteään muinaisjäännökseen luettavissa olevia rakenteita. Luonnontieteelliset analyysit ovat myös paikoitellen välttämättömiä alueen luonteen ja laajuuden selvittämisessä. Ongelmat eivät niinkään liity nk. tieteellisiin tutkimuksiin, joissa aika ja tutkittava alue eivät samalla lailla ole rajattuja kuin maankäyttöön liittyvissä 15 pykälän tutkimuksissa. Mikäli muinaisjäännösalueen maankäyttöön on tulossa ratkaiseva muutos, olisi avattava koekuoppia laajempia kaivantoja, joissa rakenteiden tai muiden anomalioiden havaitseminen on käytännössä huomattavasti helpompaa kuin pienialaisissa koekupissa vaikka niitä tehtäisiin tiuhaan ja laajalle alueelle. Keramiikan käyttö rautakauden lopun ja keskiajan alun muinaisjäännösten erottamisessa toisistaan on ongelmallista. Mm. rautakauden lopun karkeampi keramiikkatyyppi näyttää olleen käytössä rautakauden lopulta keskiajalle. Andreas Koivisto pohti esityksessään kylätonttien rajaamisen vaikeutta käyttäen esimerkkinä Vantaan Kirkonkylän ja Mårtensbyn Lillaksen kylätonttien tähän saakka saatuja tutkimustuloksia. Kylätonttien ulkopuolisten rakenteiden paikantamisessa apuna voisivat olla suurten alueiden avaaminen esim. peltoalueilla. Rakenteet tulisivat näin esille huomattavasti paremmin kuin koekuopituksessa tai koeojituksessa. Tulkinnan vaikeutta lisää se, että vanhimmat kerrostumat ovat usein näkymättömissä uudempien kerrostumien alla. Tehdyt havainnot osoittavat sen, että historiallisen ajan kyliin liittyviä rakenteita on huomattavasti laajemmalla alueella kuin mitä kartat osoittavat. Kylätonttien suojelullinen rajaaminen on vaikeaa, koska niiden ulkopuolella on varmasti ollut runsaasti erityyppisiä rakenteita, joiden löytymisessä historiallisen ajan lähdeaineisto ei ole käyttökelpoista. Ainoa tapa niiden löytämiseksi on maastoinventointi sekä nykyistä laajemmat kohderajaukset. Mikäli mahdollista, niin reuna-alueiden tutkimuksia pitäisi päästä tekemään vielä siinäkin vaiheessa, kun rakennustyöt käynnistyvät. Kun rakennustyön aikana avataan suuria maa-alueita, tulisi arkeologien valvoa kaivuutyötä ja tarkastaa ja dokumentoida havainnot. Käytännön ongelmana olisivat kuitenkin rakennushankkeiden huomattava viivästyminen ja rakennuttajille aiheutuvat kohtuuttoman suuret kustannukset. Voisi pohtia keinoja, joiden avulla voisi avata suuria maa-alueita jo ennen rakentamisen aloittamista. Jos jo tiedetään rakennusprojektin suunnitelmat, rakennettavat maa-alueet voisi avata arkeologien ja rakennusyhtiön kanssa yhteistyössä jo arkeologisten

8 8 esitutkimusten aikaan. Näin selviäisi, mitä pintakerrosten alla on, eikä rakentamisvaiheessa enää tulisi yllätyksiä. Painopiste inventoitaessa tulisi suunnata eri maannoskerrosten välisten suhteiden tarkasteluun. Eri tutkimusmenetelmiä tulisi yhdistellä ja alustavien havaintojen perustella tulisi kunkin kohteen kohdalla päättää, mitä tutkimusmenetelmiä kullakin kohteella käytetään Wesa Perttola esitteli geofysikaalisia menetelmiä ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Kylätonteilta niistä on käytettävissä vasta alustavia kokemuksia. Menetelmän käyttökelpoisuuden testaamisen ongelmana on se, ettei useimmiten päästä tekemään mittauksia tarpeeksi laajoilla alueilla. Menetelmää valittaessa tulisi jo etukäteen tietää jotain maaperän ominaisuuksista kuten maalajeista ja maannoksista. Mikäli tutkimusalueella on tiheä taimikko tai muuten vastaava hankala maasto, ei mittauksia kannata lähteä tekemään lainkaan sen vuoksi, että puut ja pensaat aiheuttavat häiriöitä tuloksiin ja vaikeuttavat mittaamista kohtuuttomasti. Havaintojen varmistaminen koekuopilla on aina tärkeää, jotta kuvien anomaliat saisivat selityksen. Magnetometri olisi kylätonttien tutkimuksissa tähänastisten tulosten perustella geofysikaalisista menetelmistä käyttökelpoisin. Eri menetelmien yhteiskäyttö kuitenkin takaa aina parhaimmat tulokset. Tutkimus on suhteellisen nopeaa sillä päivässä voi käydä noin 20 x 110 metrin laajuisen alueen läpi, toisaalta mittausnopeus tietenkin riippuu aina siitä, miten tiuhaan mitattavalla alueella on mm. puustoa. Suomessa ei vielä ole tehty yhtään systemaattista laajan alueen geofysikaalista mittaustutkimusta. V.-P. Suhosen esitys keskittyi lukujen kartoille merkittyjen kylien reuna-alueille sijaitseviin autiopöyleihin, ulkokylänmaihin ja 1800-lukua vanhempiin torppiin, joiden tunnistaminen arkistolähteistä ja löytäminen maastosta on usein huomattavan työlästä ja vaikeaa. Yksinomaan vanhoille kartoille merkittyjä talonpaikkoja inventoitaessa voidaan saada virheellinen käsitys historiallisen asutuksen laajuudesta. Karttojen perusteella näyttää luvulla tonttien määrässä tapahtuvan huomattava kasvu. Kyse ei kuitenkaan ole yksinomaan uusista tonteista, vaan myös uudelleen käyttöön otetuista keskiajalla ja ja 1600-luvuilla autioituneista tonteista. Esim. autioituneiden talonpoikaistalojen paikoille saatettiin perustaa torppia. Juuri torppiin tulisikin jatkossa kiinnittää aiempaa enemmän huomiota, sillä niiden paikoilla saattaa olla niitä huomattavasti vanhempaa asutusta eli ne saattavat indikoida autioitunutta asutusta. Karttoja ja niiden selostusosia tulisi analysoida nykyistä tarkemmin, sillä mm. niissä esiintyvä nimistö saattaa pitää sisällään merkittävää tietoa alueen asutushistoriasta. Karttamateriaalin käyttö maastoinventointien pohja-aineistona on tullut normiksi, mutta usein kartat jäävät vain inventointienkertomusten kuvitukseksi, eikä niiden sisältämää tietoaineistoa ole asututtuja tontteja lukuun ottamatta läheskään aina osattu tulkita. Vielä vaikeampaa on muiden historiallisten lähteiden kuin karttojen (esim. asutusluetteloiden ja verolähteiden) käyttö. Suuren informaatiomäärän hallinta voi käydä kiireellisellä aikataululla kestämättömäksi. Miten kaikki inventoijat osaavat etsiä kaikki mahdolliset käyttökelpoiset ja

9 9 saatavilla olevat lähteet? Vaikka lähteiden tulkinta ei ole mitenkään vaikeaa ole (nk. rakettitiedettä), niin aineistojen läpikäyminen on työlästä ja niiden käyttö vaatii opettelun. Toisaalta olisi mahdollista käyttää konsultteja apuna esim. kartta-analyysien tekemisessä. Kaikkien ei tarvitse hallita kaikkia aineistoja ja menetelmiä. Kaikki torpan paikat eivät ole muinaismuistolain tarkoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä, vaan pääsääntöisesti vain ennen vuotta 1750 perustetut ja sittemmin autioituneet torpat. Vanhimmille kartoille ei kuitenkaan ole läheskään aina merkitty torppia. Sen sijaan torpat on piirretty 1700-luvun ja 1800-lukujen kartoille, mutta kartat eivät paljasta niiden paikkojen ikää. Ongelmallista on erottaa lain tarkoittamat kohteet muista torpista. Vaikka torppa olikin perustettu vuoden 1750 jälkeen tai sen on merkitty vuotta 1750 nuoremmalle kartalle, on mahdollista, että torppa on rakennettu vanhalle asuinpaikalle. Olisi myös syytä pohtia sitä, miten arkistoaineistojen analyysien tulokset saataisiin laajempaan käyttöön. Tiedot eivät välttämättä siirry muinaisjäännösrekisteriin, eikä aineistoille ole olemassa toimivia tietojärjestelmiä. Toisaalta Museovirastossa on tehty paikallisia arkistoinventointeja, joiden tulokset on viety muinaisjäännösrekisteriin mahdollisina kiinteinä muinaisjäännöksinä. Koska resursseja on vain vähän käytössä, olisi järkevää selvittää tehdäänkö tällä hetkellä paljon sellaista työtä, jonka tulokset häviävät inventointiprojektin jälkeen vaikka ne olisivat käyttökelpoisia vielä jollekin muullekin tutkijalle. Kirsi Luodon esitelmässä keskityttiin elinkeinohistorialliseen muinaisjäännöksiin kuuluviin tervahautoihin ja niiden tutkimuspotentiaaliin. Esitelmä pohjautui Kuortaneen Myllylammen tervahaudan arkeologisten tutkimusten yhteydessä heränneisiin kysymyksiin. Tervahautojen suurin suojelullinen ongelma on niiden paljous. Sata vuotta vanhemmat tervahaudat määritetään historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten oppaassa muinaisjäännöksiksi, mutta niiden määrälliseen volyymin vedoten kaikkia ei ole käytännössä suojeltu tai edes edellytetty tutkittavaksi maankäyttöhankkeissa. Monesti olisi tärkeää kiinnittää huomiota hautojen ympäristöön sekä ympäristön ja haudan väliseen maastolliseen suhteeseen. Maankäyttöhankkeisiin liittyvissä tutkimuksissa pitäisi edellyttää hautojen sisäisten rakenteiden selvittämistä. Profiilien tutkimus on tärkeää, sillä se selvittää mm sitä, onko tervahaudan sisällä päällekkäisiä käyttökerroksia. Tutkimusmenetelmänä koneellinen yksikkökaivausmenetelmä on käyttökelpoisin ja tehokkain. Tervahaudat eivät juuri ole olleet arkeologisen tutkimuksen keskiössä. Niihin liittyneekin tutkimuksen ja suojelun välisen vuorovaikutuksen välinen tyypillinen perusongelma. Kun jostain muinaisjäännöstyypistä ei ole riittävästi tietoa, sitä ei ehkä osata ottaa myöskään ottaa suojelutyössä riittävän vakavasti huomioon. Tervahautojen kohdalla tutkimustarpeen ja määrän arvioiminen maankäyttöhankkeisiin liittyvässä viranomaistyöskentelyssä on tärkeää sen vuoksi, koska rakenteita voi joillain alueilla olla satoja ja kaikkien niiden tutkiminen on mahdotonta. Totaalitutkimusta ei ole mahdollista edellyttää, mutta se vain harvoin olisi edes tarpeen, sillä niiden rakenteet voivat olla samanlaisia. Jollain alueella sijaitsevien kaikkien tervahautojen tutkiminen ei todennäköisesti toisi yhtään lisäinformaatiota siihen verrattuna, että tutkittaisiin vain otos. Pelkästään tervahaudan ikä ei voi olla sen suojelun tai tutkimusarvon mittari. Suojelutarpeen määrittelemiseksi ja kohteen arvottamisen pohjaksi tarvittaisiin nykyistä enemmän tietoa siitä, minkälaisia rakennetyyppejä eri aikoina ja alueilla on ollut käytössä ja minkä verran niitä on säilynyt.

10 10 Perusperiaatteena tervahautojen tutkimuksessa on se, että kaikista rakenteista kuitenkin otetaan mitat, kuvaillaan muoto ja näkyvillä olevat piirteet. Tärkeää on kiinnittää huomiota tervaksien latomiskulmiin ja kokoon liittyviin muuttujiin. Metsähallituksen tutkimuksissa on osoittautunut, että rakenteen päällä kasvavan puuston ikä ja podsolimaannoskerroksen vahvuus ovat tärkeitä indikaattoreita rakenteiden ikää arvioitaessa. Jouni Taivainen esitteli Metsähallituksen tekemää uraauurtavaa tutkimustyötä hiilimiilujen ja tervahautojen inventoinnissa. Ilmalaserkeilaus on tuottanut erinomaisia tuloksia erityisesti näiden kahden muinaisjäännösryhmän kohdalla. Silloin kun laserkeilausaineistoja käytetään maastotutkimuksen pohjamateriaalina, löydetään moninkertainen määrä yksittäisiä kohteita verrattuna siihen, ettei laserkeilausaineistoa käytettäisi. Havaintojen luotettavuus on melkein 100 %. Jos jollain alueella on runsaasti tervahautoja, voidaan pääosa inventoinnista tehdä niiden osalta jo työpöydän ääressä. Maastossa käydään otantana läpi vain osa kohteista ja keskitytään enemmän niihin muinaisjäännöstyyppeihin, joita ei voida laserkeilausaineistoissa havaita. Ilmalaserkeilauksen tarjoamat mahdollisuudet ovat merkittäviä. Vaikka laserkeilausaineiston läpikäyminen viekin aikaa ja vaatii jonkin verran opettelua, niin se vähentää joidenkin kohdetyyppien osalta huomattavasti kenttätyöaikaa. Lisäetuna on se, että keilausaineistoja tutkittaessa maasto tulee inventoijalle jo etukäteen tutuksi. Aineistojen analysoinnissa on tärkeää huomata myös se, että mittapistetiheys vaikuttaa huomattavasti siihen, miten erilaisia rakenteita on mahdollista tunnistaa ja paikantaa. Norjassa on kehitetty ohjelmia, joilla voidaan mm. lidar-aineistoissa erottaa anomalioita. Tällaista käyttämällä voidaan suuriakin aineistoja käydä läpi aiempaa huomattavasti lyhemmässä ajassa. Aineistoja on kuitenkin tarkasteltava myös ihmissilmällä. Kokonaisvaltainen ympäristön tutkimus kärsii, mikäli maastossa tarkastettaisiin ainoastaan ohjelmistorobotin havaitsemat kohteet. Ongelmallista sen sijaan voi olla se, että ne rakenteet, joita on vaikea havaita keilauskuvissa selvästi, saattavat jäädä inventointituloksissa aliedustetuiksi. Jos inventoinneissa keskitytään ainoastaan niihin muinaisjäännöstyyppeihin, jotka kuvissa näkyvät, voivat aineistot alkaa vinoutumaan. Asia tulee tiedostaa ja panostaa maastoinventoinneissa niihin kohteisiin, jotka eivät tule esiin esitutkimusmateriaaleissa. Loppukeskustelu: Todettiin, että historiallisen muinaisjäännösten osalta kenttätutkijoille tarvitaan vielä lisäkoulutusta; kenttätutkijoiden ammattitaito olisi saatava paranemaan. Tästä koko ammattikunnan tulisi tuntea vastuunsa. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointeja tulee kehittää jatkossa menetelmien osalta. Koulutusta tarvitaan sekä siihen, mistä ja miten historiallisen ajan tausta-aineistoja löytyy ja miten niitä tulkitaan. Samanaikaisesti uusien menetelmien kehittyessä tulisi niiden käyttöä opettaa niille arkeologeille, jotka tekevät arkeologisia inventointeja. Toisaalta tiedonkulun tulisi olla kaksisuuntaista. Kenttätutkimuksia tehdään jatkuvasti ja niissä kertyvä asiantuntemus ja tieto olisi välttämätöntä saada mahdollisimman kattavasti tutkimusyhteisön käyttöön. Ongelmana sekä tutkimuksen että suojelun kannalta on se, että on olemassa vielä runsaasti sellaisia muinaisjäännöstyyppejä, joista on aivan liian vähän tietoa suojelulinjausten

11 tekemiseen. Tämän johdosta olisi tärkeää, että voitaisiin perustaa tutkimusohjelmia, joissa voitaisiin keskittyä joidenkin tiettyjen muinaisjäännöstyyppien tarkasteluun. 11 Toisaalta kuitenkin nähtiin, että historiallisen ajan muinaisjäännösten osalta sekä tutkimuksessa että suojelussa on menty hyvän matkaa eteenpäin. Kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna käytettävissä on huomattavasti enemmän tietoa historiallisen ajan muinaisjäännöksistä. Samoin niiden suojeluun on alettu kiinnittää huomiota ja nykyisin niiden merkitseminen esim. kaavoihin muinaismuistolailla rauhoitettuina kohteina on jo itsestään selvää. Tiedon lisääntyessä se, mikä on kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta tarpeellista, tulee koko ajan selkeämmäksi. Tutkimukset tuovat koko ajan lisätietoa, joka herättää uusia kysymyksiä, mutta antaa samalla käyttökelpoisia vastauksia mm. siihen, mikä on oleellista ja mitä asioita mahdollisesti voidaan jättää marginaaliin ja vähemmälle tarkastelulle. Eräänä suurimpana ongelmana nähtiin se, ettei tieto kumuloidu ympäri Suomea samalla volyymilla. Tiedetään, että mm. Savo ja Pohjanmaa, joissa asutusta on kuitenkin ollut jo rautakaudella ja joissa on selvä asutusjatkumo keskiajalle, ovat historiallisen ajan arkeologian tutkimukselle vielä verrattain valkoista aluetta. Syyt tähän ovat moninaiset, joista vähäisin ei ole se, että toimijat ovat kasaantuneet vain osaan Suomea. Myös tutkimustraditiot eri puolilla Suomea saattavat olla erilaisia ja joillain alueilla keskitytään muita alueita enemmän historiallisen ajan asutuksen tutkimukseen kuin toisilla. On selvää, että samoin historiallisien ajan arkeologian materiaali on jokseenkin vinoutunutta ajallisesti, alueellisesti ja kohdetyyppiedustavuudeltaan. Tutkimuksen fokus on ollut jo pitkään asutuksessa. Elinkeinohistoria tunnetaan jo tätä heikommin ja esimerkiksi tiestön ja muun infrastruktuurien tutkimus on jäänyt vielä varsin vähälle. Vähemmän tietoa joistain kohteista saattaa aiheuttaa kierteen. Suojelussa herkemmin keskitytään niihin kohteisiin, joista on saatavilla tietoa ja joita vanhastaan osataan arvostaa. Tutkimuksen diversiteettiin tulisi panostaa jatkossa huomattavasti nykyistä enemmän.

12 12 Osallistujat Adel, Vadim Tampereen museot Carpelan, Christian Eklund, Susanna Vantaa-Seura ry Enqvist, Johanna Helsingin yliopisto Haggrén, Georg Helsingin yliopisto Halinen, Petri Museovirasto Heikinheimo, Marianna ark-byroo Heikkinen, Markku Helsingin kaupunginmuseo Heikkurinen-Montell, Tuula Museovirasto Hero, Tiina Espoon kaupunginmuseo Hietala, Elsa Suomen maatalousmuseo Sarka Hirvonen, Auli ProAgria Etelä-Suomi ry Hämäläinen, Heini Helsingin kaupunginmuseo Härö, Mikko Museovirasto Jantunen, Päivi Museovirasto/ARKE Julku, Helka Kangaskesti, Janne Helsingin yliopisto Kankkunen, Päivi Museovirasto Kiiveri-Hakkarainen, Kaija Museovirasto Kirkinen, Tuija Helsingin yliopisto Koivisto, Andreas Vantaan museo Koivisto, Leena Satakunnan Museo Koivisto, Satu Museovirasto/ARKE Kykyri, Marita Kymenlaakson museo Lehtinen, Jyrki Tmi Jyrki Lehtinen Lehtonen, Kaisa Turun museokeskus Lindström, Salla Luoto, Kirsi Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy Lähdesmäki, Ulla Tampereen museot Maaranen, Päivi Museovirasto Mikkonen-Hirvonen, Satu Museovirasto Niukkanen, Marianna Museovirasto/ARKE Nurminen, Teija Museovirasto/ARKE Perttola, Wesa Helsingin yliopisto Pälikkö, Marja Ramsay, Mac Rintama, Eeva Salmela, Ulla Museovirasto Saukoniemi, Tellervo Länsi-Uudenmaan maakuntamuseo Schulz, Eeva-Liisa Museovirasto Seppänen, Liisa Turun yliopisto Sorvali, Eetu Lahden kaupunginmuseo Stenberg, Johanna Mikroliitti Oy Suhonen, Veli-Pekka Museovirasto Suna, Eija Turun museokeskus Suominen, Esa Kainuun Museo Taivainen, Jouni Metsähallitus Tanska, Terhi Oulun yliopisto Taskinen, Helena Museovirasto Tiitinen, Teija Museovirasto Uino, Pirjo Museovirasto Uotila, Kari Muuritutkimus ky Wager, Henrik Uudenmaan ELY-keskus Vanhatalo, Simo Museovirasto/ARKE Vasko, Tiina Satakunnan Museo Vauramo, Anu Metsähallitus Vuoristo, Katja Museovirasto Väisänen, Tuija Museovirasto Välimäki, Reima Turun yliopisto Ynnilä, Heini ark-byroo Matikka, Maija Museovirasto Mikkola, Terhi Metsähallitus