Timo-Erkki Heino Säästöpankkikäräjistä

Transkriptio

1 Artikkeli 30 Timo-Erkki Heino Säästöpankkikäräjistä tuli kallis erehdys Suomen säästöpankkikäräjät olivat suuret, pitkät ja kalliit. niissä oli kaksi vaihetta. Ensimmäinen vaihe oli perusteltu ja tuloksekas, toinen vaihe poliittisesti tarkoituksenmukainen ja suureksi osaksi tulokseton. Nopea, helppo ja veronmaksajalle halpa tapa käydä oikeutta ei riittänyt poliitikoille. Pankkikriisille ja lamalle etsitään aina syyllisiä. Näin käy nyt ja niin kävi Suomen 1990-luvun alun laman jälkiselvittelyissä. Tuolloin laman syyllisiksi löydettiin pienempien säästöpankkien hallitusten maallikkojäsenet ja johtajat. Valtio haastoi oikeuteen lähes 300 säästöpankkilaista, oikeudenkäynnit kestivät eri oikeusasteissa 14 ja puoli vuotta ja maksoivat veronmaksajille noin 18 miljoonaa. Valtio aloitti oikeudenkäynnit joulukuun lopussa Piste tälle Suomen taloushistorian pisimmälle oikeudenkäyntien sarjalle lyötiin kesällä 2008 juhannuksen jälkeen, kun Korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa Lounais-Suomen säästöpankin johdon vahingonkorvausjutussa. Suomen säästöpankkikäräjät olivat suuret, pitkät ja kalliit. Pienempi, lyhyempi ja ennen kaikkea veronmaksajille halvempi tapa käydä oikeutta oli myös tarjolla. Mutta se ei syksyllä 1993 kelvannut Ahon hallitukselle eikä poliitikoille. Vahingonkorvauksia, ei rikoksia Tässä tarkasteltavissa oikeudenkäynneissä oli kysymys vahingonkorvauksista. Ei siis rikoksista, vaikka näitäkin joissakin säästöpankeissa oli. Kyse oli siitä, että vastaajat olivat huolimattomuudellaan aiheuttaneet luottotappiot eli vahingot, joita valtio vaati korvattaviksi. Suurin osa oikeuteen haastetuista oli pienempien säästöpankkien hallitusten maallikkojäseniä, teknikoita, maanviljelijöitä, pien indd :37:22

2 31 Artikkeli yrittäjiä, aika tavallisia suomalaisia. Suurin syy luottotappioihin oli Suomen Pankin sekä Holkerin ja Ahon hallitusten virheellinen talouspolitiikka, joka aiheutti ensin laman ja sitten pankkikriisin. Säästöpankkilaisten haasteista päätettiin Suomen Säästöpankki SSP:n ylimääräisessä yhtiökokouksessa Pankeissa ei yleensä ryhdytä julkisiin oikeudenkäynteihin, vaikka olisi tapahtunut vakaviakin väärinkäytöksiä. Väärinkäytöksiin syyllistyneelle annetaan potkut ja taloudelliset menetykset kärsitään kaikessa hiljaisuudessa. Oikeudenkäyntien mukanaan tuoma kielteinen julkisuus voi vain heikentää pankin liiketoimintaa. Kun SSP:n yhtiökokous päätti oikeusjuttujen nostamisesta, niin Suomen Säästöpankki ei ollut enää toiminnassa. Ei ollut pankkia, jonka imagoa ja mainetta olisi pitänyt suojella. Pari kuukautta ennen oikeudenkäyntejä maan hallitus Esko Ahon ja Iiro Viinasen johdolla oli pilkkonut Suomen Säästöpankin ja myynyt sen kilpailijapankeille. Suomen Säästöpankin pilkkominen ja myyminen oli herättänyt nurinaa. Säästöpankeilla oli uskollisia asiakkaita. Monin paikoin pankkikilpailu väheni. Pilkkojapankkien imagolle ja maineelle ja myös maan hallitukselle, joka oli pilkkomisen päättänyt ei ollut ainakaan epäedullista, jos tässä tilanteessa rötöstelyn ja väärinkäytösten varjo lankesi säästöpankkien ja satojen säästöpankkilaisten suuntaan. Säästöpankkilaisten oikeudenkäynneistä päättivät muodollisesti SSP:n uudet omistajat eli KOP, SYP, Postipankki ja osuuspankit. Asiallisesti oikeudenkäynneistä kuitenkin päätti valtio, Valtion vakuusrahasto. Näin oli erityisesti sovittu valtion ja ostajapankkien välisessä SSP:n luovutussopimuksessa. Linjapäätös teki oikeudenkäynneistä pitkiä, mutkikkaita ja kalliita. Suomen pankkikriisi oli niin syvä, että jouduttiin pankkien yleensä välttelemiin julkisiin oikeudenkäynteihin. SSP:lle, Säästöpankkien keskusosakepankki SKOP:lle ja STS-pankille valtio antoi suoraa pankkitukea. Määräysvalta siirtyi tuen vastikkeena valtiolle eli poliitikoille ja hallitukselle, jotka eduskunnan ohjeistuksella päättivät näissä pankeissa ryhtyä oikeudenkäynteihin. Muissa pankeissa oli mahdollista jatkaa entistä pankkitapaa. Väärinkäytökset ja tappiot kärsittiin hiljaisuudessa, ilman julkisia oikeudenkäyntejä. Osuuspankki-ryhmässä oli parikymmentä pankkia, joissa pankinjohtajilta vaadittiin vahingonkorvauksia pääasiassa pankin sisäisillä vapaaehtoisilla sopimuksilla tai välimiesmenettelyllä. Vain muutamassa tapauksessa päädyttiin julkisiin rikosoikeudenkäynteihin. KOP:ssa ongelmatapauksia oli saman verran, mutta niissä ei potkujen lisäksi vaadittu edes vahingonkorvauksia. SYP:n tilanne oli suurin piirtein sama. Säästöpankki aloitti oikeudenkäynnit itse Väärinkäytöksiin syyllistyneet vastuuseen teoistaan oli tylyn ytimekäs otsikko Säästöpankki-lehdessä marraskuun lopussa Jutussa kerrottiin, kuinka muutamasta Suomen Säästöpankkiin liittyneestä pankista oli fuusiovaiheen tarkemassa syynissä löytynyt sekä selviä väärinkäytöksiä että luottotappioihin johtanutta leväperäistä toimintaa. Tapaukset tutkitaan tarkasti ja asianomaiset saatetaan teoistaan vastuuseen, linjasi SSP:n toimitusjohtaja Paavo Prepula. Kun Suomen Säästöpankki oli perustettu kesällä 1992, niin pankkia ryhdyttiin heti panemaan rivakasti kuntoon. Pöytä haluttiin saada puhtaaksi. Likaisena tusinana tunnettujen ongelmasäästöpankkien roskista haluttiin indd :37:23

3 Artikkeli 32 eroon. Noin puolet pankin- ja konttorinjohtajista vaihdettiin. Johtajia, jotka olivat olleet aiheuttamassa säästöpankkileirin mittavia tappioita, ei haluttu mukaan uuden pankin hallintoon. Osa pankin kuntoon saattamista oli se, että SSP ryhtyi oma-aloitteisesti valmistelemaan oikeustoimia väärinkäytöksiin syyllistyneitä johtajia kohtaan. Näin oli menetelty jo aikaisemmin muutamassa paikallisessa säästöpankissa. Toimet olivat joko vastuuvapauden epäämisiä ja vahingonkorvausoikeidenkäyntien valmistelemista tai rikosepäilyissä tutkintapyyntöjä poliisille. Loppusyksyyn 1993 mennessä Suomen Säästöpankki oli aloittanut oikeudelliset toimet yhteensä 18:aa pankin- ja konttorinjohtajaa vastaan kaikkiaan 13:sta säästöpankista. Vaikka pankinjohtajat karttavatkin oikeudenkäyntejä, niin säästöpankkilaiset yleisesti pitivät tuolloin ja pitävät edelleenkin näitä SSP:n aloittamia oikeudenkäyntejä perusteltuina. Muutamissa säästöpankeissa meno oli ollut niin vastuutonta, että oikeudenkäynnit olivat paikallaan. Oikeudenkäyntien lopputulos vahvistaa käsityksen. SSP:n valmistelemat tapaukset päätyivät osaksi vakuusrahaston myöhemmin aloittamia vahingonkorvausoikeudenkäyntejä. Näistä SSP:n valmistelemissa tai aloittamissa oikeudenkäynneissä 18:sta pankin- ja konttorinjohtajasta 15 määrättiin maksamaan korvauksia. SSP:n aloittamista jutuista siis yli 80 prosenttia päättyi siihen, että vastaajat määrättiin korvauksiin. Tällaista onnistumisprosenttia juristit pitävät vahingonkorvausjutuissa suorastaan erinomaisena. Jos oikeudenkäynnit olisivat jääneet tähän, niin ne olisi voitu hoitaa nopeasti, helposti ja halvalla. Lopputulos olisi ollut veronmaksajille edullinen, koska maksetut korvaukset olisivat todennäköisesti olleet suuremmat kuin oikeudenkäyntien kulut. Tämähän on vahingonkorvausoikeudenkäyntien varsinainen tarkoitus. Nopea, helppo ja veronmaksajalle halpa tapa käydä oikeutta ei kuitenkaan riittänyt poliitikoille. Valtio vaati laajoja oikeudenkäyntejä Valtion vakuusrahasto VVR päätti joulukuun lopussa 1993 nostaa kanteet yhteensä 284 säästöpankkilaista kohtaan. Vakuusrahasto haastoi oikeuteen 17 pankin- ja konttorinjohtajaa, joiden oikeusjuttujen valmistelun SSP oli jo aloittanut, sekä 267 säästöpankkilaista lisää. Verrattuna SSP:hen VVR haastoi oikeuteen 15-kertaisen määrän vastaajia. VVR:n päätöksellä haastettiin säästöpankkilaisia sekä niistä pankeista, joissa SSP oli jo aloittanut oikeudenkäyntien valmistelun, että 14:stä muustakin säästöpankista. Suurin ja lopputuloksen kannalta tärkein muutos aikaisempaan SSP:n linjaan oli se, että vakuusrahasto päätti haastaa oikeuteen myös säästöpankkien hallitusten jäsenet. Suurin osa oikeuteen haastetuista, 211 ihmistä 75 prosenttia olikin hallitusten maallikkojäseniä. Oli yleisesti tiedossa, että käytännön luottopäätökset säästöpankeissa teki toimiva johto. Hallitusten vastuu luotonannosta oli usein muodollista jälkikäteisvalvontaa. Esimerkiksi tästä syystä olisi ollut täysin perusteltua jättää hallituksen jäsenet oikeuteen haastamatta. Vahingonkorvausjutussahan kantaja saa valita keneltä korvauksia vaatii. VVR:n linjapäätös teki oikeudenkäynneistä pitkiä, mutkikkaita ja kalliita. Säästöpankkikäräjiä käytiin ympäri maata 26 käräjäoikeudessa, kuudessa hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa kaikkiaan 14 ja puolen vuoden ajan. Asianajat rikastuivat ja veronmaksajat köyhtyivät. Vahingonkorvausoikeudenkäyntien tavoitteena on saada ainakin osa aiheutetusta vahingosta takaisin, ei se, että joudutaan maksamaan vielä lisää, niin kuin nyt tapahtui. Oikeuden päätökset osoittavat oikeudenkäynnit suureksi osaksi turhiksi. Vakuusrahaston aloittamissa oikeudenkäynneissä 267:sta vastaajasta 165:n kanteet hylättiin tai valtio luopui kanteista heitä kohtaan. Vain 80 vastaajaa indd :37:23

4 33 Artikkeli määrättiin korvauksiin. Vakuusrahaston nostamista kanteista on hävitty 67 prosenttia eli kaksi juttua kolmesta Säästöpankkien vahingonkorvausoikeudenkäynnit ovat maksaneet valtiolle eli veronmaksajille erilaisina erityistarkastusten ja oikeudenkäyntien kuluina yhteensä yli 23 miljoonaa euroa. Kun korvauksin määrätyt ovat tähän mennessä maksaneet valtiolle 4,8 miljoonaa, niin oikeudenkäyntien loppulasku veronmaksajille on runsaat 18 miljoonaa euroa. Korvauksia saataneen vielä lisää noin euroa, 12 henkilöä maksaa nimittäin edelleenkin valtiolle vahingonkorvauksia. Pankkituki johti pankkioikeudenkäynteihin Veronmaksajien kannalta surkea lopputulos oli nähtävissä jo hyvin aikaisessa vaiheessa Valtion vakuusrahaston johtokunnan tuolloisen puheenjohtajan, Valtiovarainministeriön lainsäädäntöjohtajan Pekka Laajasen mukaan pankeille maksettu pankkituki oli suunnattoman raskas veronmaksajien kannalta. Päätös oikeudenkäynneistä oli niissä oloissa melkeinpä välttämätön. Oikeudenkäynneistä päätti vakuusrahaston johtokunta. Johtokunnan toimia valvoi kansanedustajista koottu VVR:n hallintoneuvosto, jonka muodostivat Suomen Pankin pankkivaltuutetut. Syksyllä 1993 hallintoneuvostoon kuuluivat kokoomuksen Pentti Mäki-Hakola (puheenjohtaja) ja Mauri Miettinen, keskustan Olavi Ala-Nissilä, Anneli Jäätteenmäki ja Tellervo Renko, Sdp:n Tuulikki Hämäläinen ja Jussi Ranta sekä Vasemmistoliiton Esko Seppänen ja Rkp:n Jörn Donner. Nyt eläkkeellä oleva lainsäädäntöjohtaja Laajanen muistaa hallintoneuvoston linjaukset VVR:n johtokunnalle: Alkuun tuli hyvin tiukkaakin viestiä. Kannanotot eivät olleet virallisia, mutta yksittäisiltä jäseniltä tuli hyvin paljon sellaista kannanottoa, että nämä oikeudenkäynnit täytyy hoitaa mahdollisimman laajassa määrässä. Ei ollut syytä lepsuilla. Poliittisen vallan taholta haluttiin hyvin laajamittaista vastuiden selvittelyä. Pekka Laajasen lisäksi vakuusrahaston johtokuntaan kuuluivat muun muassa kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Matti Vuoria (varapuheenjohtaja), Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Veikko Jääskeläinen, Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun professori Pentti Talonen joka oli ollut myös vaille korvauskanteita jääneen Helsingin suomalaisen säästöpankin hallituksen jäsen (!) sekä varajäseninä muun muassa professorit Eva Liljeblom Ruotsalaisesta kauppakorkeakoulusta, Heikki Niskakangas Kauppakorkeakoulusta ja Jouko Ylä-Liedenpohja Tampereen yliopistosta. Tällä kokoonpanolla vakuusrahaston johtokunta kokouksessaan päätti säästöpankkilaisten vahingonkorvausoikeudenkäynneistä. Kanteiden nostoa edelsivät säästöpankeissa tehdyt erityistilintarkastukset. Varsin hatarien erityistarkastusten pohjalta vakuusrahasto tilasi sitten joulukuussa 1993 eri asianajotoimistoilta ympäri Suomea lausunnot siitä, kannattaako kanteita nostaa. Kun asianajotoimisto antoi lausuntonsa vakuusrahastolle, se tiesi, että kanteen nostamista suosittava lausunto johti samalla todennäköisesti hyvinkin tuottoisan jutun saamiseen toimistolle. Lausuntopyyntö siis pikemminkin kannusti mahdollisimman monen kanteen nostamiseen kuin perusteelliseen harkintaan. Joissakin jutuissa sekä käräjäoikeus että hovioikeus hylkäsivät kaikki kanteet. Tällaisia pankkeja olivat Etelä-Kymi, Päijät-Häme, Pohjois-Savo ja Oulun alue. Kaakkois-Kymissä valtio peruutti kanteet parin kuukauden kuluttua indd :37:23

5 Artikkeli 34 SääStöpankkikäräjien kaksi aaltoa Vahingonkorvausoikeudenkäynneissä haastetut henkilöt SSP:n Korvauksiin VVR:n Korvauksiin aloittamat Hylätyt määrättiin aloittamat Hylätyt 1 määrättiin Etelä-Satakunta 1 1 Kanta-Uusimaa* Keskipohja* Keski-Uusimaa Kivijärvi Koillis-Suomi Kokkolanseutu* Korsnäs* 1 1 Kuhmo 3 3 Lounais-Suomi* Satakunta 1 1 Turun alue* Turun työväen* Etelä-Kymi Heinola Humppila 6 6 Kaakkois-Kymi 7 7 Laitila Luoteis-Uusimaa* Mäntsälä Orivesi Oulun alue Pohjois-Karjala Pohjois-Savo 1 1 Päijät-Häme 4 4 Toijala Tornionlaakso* Yhteensä * pankissa myös tuomioon johtanut pankin- tai konttorinjohtajien rikosoikeudenkäynti 1 sisältää myös tapaukset, joissa valtio luopui kanteista 2 LSP:n 22 hallituksen jäsentä sopi asian ilman oikeuden tuomiota 3 ainoa tapaus, jossa VVR ei yhtynyt SSP:n aloittamiin oikeustoimiin niiden nostamisesta. Haastettuja näissä jutuissa oli yhteensä yli 50 ihmistä. Aihetta olisi siis ollut perusteellisempaan harkintaan jo ennen kanteiden nostoa. Perusteellisemman harkinnan aika tuli, kun kanteiden nostosta oli kulunut aikaa kolme vuotta. Kolmen vuoden kuluttua virhe tunnustettiin Eduskuntavaalien jälkeen Aho-Viinasen hallitus oli vaihtunut Lipposen sinipunaan. Laman syvin pohja oli ohitettu. Käsitellessään pankkitukea yleisesti eduskunnan valtiovarainvaliokunta joulukuussa 1996 kiinnitti huomiota myös säästöpankkioikeudenkäynteihin. Kansanedustajat arvostelivat muun muassa sitä, että kanteiden nostossa ei ollut noudatettu tasapuolisuutta. Oikeusvaltiossa oikeudenkäyttö ei voi olla sattumanvaraista. Erityisesti silloin, kun toisena osapuolena eli kantajana on valtio, niin kansalaisia tulee kohdella korostetun tasapuolisesti ja yhdenvertaisesti. Säästöpankkioikeudenkäynneissä näin ei ollut menetelty, totesivat kansanedustajat: Vahingonkorvausoikeudenkäynneistä on muistettava, että kanteiden nostamisperusteet eivät käytännössä noudata yhtenäistä linjaa Erityisesti säästöpankkien luottamushenkilöjohto on joutunut kohtuuttomaan tilanteeseen. Valtaosa tästä joukosta on hoitanut tehtäviä tavanomaisen kansalaistoiminnan luonteisesti ilman oman voiton pyyntiä ja pyrkimättä hankkimaan itselleen taloudellista hyötyä. Edellä olevista syistä tulisi vahingonkorvausoikeudenkäynneissä pyrkiä sovintoon. Tämä voisi valiokunnan mielestä tapahtua ilman, että asiassa olisi vielä välttämättä alioikeuden ratkaisuakaan, koska näin säästettäisiin merkittävästi kustannuksia. Tätä periaatelausumaa enempää kansanedustajat eivät kuitenkaan halunneet kohtuuttomiin oikeudenkäynteihin puuttua. Kun valtio oli laittanut oikeuden pyörät pyörimään, niin johdonmukaisuuden ja haastettujen tässä vaiheessa yhdenvertaisen kohtelun perusteella virkamiehet jatkoivat oikeudenkäyntien sarjaa vielä 12 vuotta eduskunnan kriittisen lausuman jälkeenkin. Sovintoon ilman oikeuden ratkaisua päästiin vain kerran, Lounais-Suomen säästöpankin LSP:n hallituksen tapauksessa. Monimutkaiset rikosjutut venyttivät Salon käräjäoikeudessa vahingonkorvausoikeudenkäynnin varsinaisen käsittelyn aloittamista todella kauan. Siksi Salon käräjäoikeudessa tehtiin useita yrityksiä sovintoratkaisusta, mutta ne kaatui indd :37:23

6 35 Artikkeli vat vakuusrahaston vastustukseen. Kesäkuussa 2005, kun oikeudenkäynti oli ollut vireillä lähes 12 vuotta, sovintoon vihdoin päästiin. LSP:n hallituksen 22 jäsentä sopivat asian ja maksoivat korvauksina yhteensä euroa. Alun perin 1993 valtio oli vaatinut heiltä korvauksia 134 miljoonaa euroa. Valtion kulut LSP:n pitkässä juttukokonaisuudessa, joka sisälsi hallituksen jäsenten vahingonkorvauskanteen lisäksi myös johdon ja asiakkaiden rikosjuttuja, olivat yhteensä yli 4 miljoonaa euroa. Surkea lopputulos ennalta tiedossa Kun oikeudenkäynteihin ryhdyttiin, niin kaikki juridiikan asiantuntijat tiesivät, että niissä vedetään vesiperä. Oikeudenkäynnit tulisivat maksamaan paljon enemmän kuin mitä vastaajilta koskaan korvauksina saataisiin perityksi. Vahingonkorvausoikeudenkäyntien toiseksi tavoitteeksi ilmoitettiin se, että haluttiin saada oikeudellista linjausta siihen, mikä on pankkitoiminnassa moitittavaa huolimattomuutta ja mikä hyväksyttävää riskinottoa. Tämäkin tavoite vesittyi, kun korkein oikeus ei ottanut riittävästi tapauksia käsiteltäväkseen ja keskenään ristiriitaisia hovioikeuksien ratkaisuja jäi näin voimaan. Valtion ja veronmaksajien kannalta surkea lopputulos oli nähtävissä jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Helsingin Sanomat selvitti asiaa toukokuussa Asianajajat ansainneet 60 miljoonaa markkaa säästöpankkien oikeudenkäynneistä kuului otsikko. Jutussa kerrottiin kuinka miljardivaateet kutistuvat miljooniksi ja kuinka kantaja eli valtio onkin muuttunut korvausten saajasta maksajaksi. Myös tuolloista Keskustan puheenjohtajaa Esko Ahoa haastateltiin. Aho, joka lehden luonnehdinnan mukaan pääministerikautenaan oli vimmalla ajanut erityistarkastuksia ja oikeudenkäyntejä, kannatti prosessia edelleenkin: Tämä on ainoa tapa, jolla kansalaiset ovat ylipäätään saattaneet sietää valtavan rahamäärän, joka on jouduttu pankkien holtittoman lainanannon takia yhteiskunnan varoista maksamaan. Kansalaisilla on varmaankin sellainen käsitys, että nämä ihmiset ovat päässeet liian vähällä. Aho palasi aiheeseen kymmenen vuoden kuluttua vuonna 2006 Säästöpankki Aktian 180-vuotishistoriikissa Ihmisen kokoinen. Kirjan haastattelussa Esko Aho edelleenkin kannatti oikeudenkäyntejä, mutta nyt yhdellä varauksella: Oikeudenkäynnit olivat Ahon mukaan väistämättömiä. Tapahtunut oli tarvetta käydä läpi juridisesta näkökulmasta. Oli silti erehdys yrittää tehdä luottamusmiehistä juridisesti vastuullisia. Heidän oli usein mahdotonta tietää, mitä oikein tapahtui, Esko Aho sanoo. Yrityksen tehdä yli 200:sta säästöpankkien luottamusmiehestä juridisesti vastuullisia valtio teki silloin, kun Esko Aho pääministerinä johti maan hallitusta indd :37:23