JOI MIES VETTÄ TAI VIINAA, KOTI PITÄÄ OLLA kertomuksia katuasunnottomuudesta 2000-luvun Helsingissä

Transkriptio

1 JOI MIES VETTÄ TAI VIINAA, KOTI PITÄÄ OLLA kertomuksia katuasunnottomuudesta 2000-luvun Helsingissä Jari-Pekka Hietsilta Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi(AMK)

2 TIIVISTELMÄ Jari-Pekka Hietsilta. Joi mies vettä tai viinaa, koti pitää olla. Kertomuksia katuasunnottomuudesta 2000-luvun Helsingissä. Helsinki, Syksy 2007, 136 s., 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak etelä, Helsinki. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK). Opinnäytetyön tavoitteena on etsiä syitä ja vastauksia siihen, miksi asunnoton ihminen elää kadulla, huolimatta tarjolla olevista hoito- ja asumispalveluista. Tutkimuksen tarkoitus on tuoda kuuluviin kadulla elävien kodittomien ääni, mielipiteet, näkemykset ja kokemukset. Tutkimuksessa on kolme ydinkysymystä: miksi palvelut eivät tavoita asiakasta, asiakas palveluja tai miksi tarjottuja palveluita ei oteta vastaan? Tutkimuksen teoria osa käsittelee asunnottomuutta ja kodittomuutta yhteiskunnallisina ilmiöinä sekä niihin liittyvää syrjäytymistä, huono-osaisuutta, turvattomuutta ja elämänhallinnan ongelmia. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin syksyllä 2006, jalkautumalla Vailla vakinaista asuntoa ry:n etsivän sosiaalityön projektin kodittomien palvelubussi Yökiitäjän, työntekijöiden kanssa kodittomien elinpiiriin. Aineistonkeruumenetelminä käytettiin puolistrukturoitua teemahaastattelua sekä osallistuvaa havainnointia. Nauhoitettuja teemahaastatteluita kerättiin viisi, haastateltavina olivat viisi asunnotonta miestä, jotka elivät Helsingissä pääasiallisesti kadulla. Haastattelut litteroitiin ja aineisto analysoitiin teemoittelemalla vastaukset. Teemoittelun jälkeen aineistoa tulkittiin ja tulokset raportointiin. Lisäksi tutkimuksen raportoinnissa käytettiin havaintopäiväkirjan muistiinpanoja. Tutkimusprosessi kesti noin vuoden, jonka aikana tutkimussuunnitelma eli ja kehittyi olosuhteiden muutoksissa. Tutkimuksen tulosten mukaan asumis- ja hoitopalvelut eivät tavoittaneet kadulla asuvia, koska ne koettiin liian vaikeasti tai hankalasti saataviksi. Katuasunnottomuuteen liittyi vakavia päihdeongelmia sekä fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia. Kodittomat kokivat uloslyöntiä, syrjäytymistä ja huono-osaisuutta. Palveluiden tavoittamiseen tarvittavia voimavaroja tai taitoja ei ollut riittävästi. Palveluita ei tavoitettu, koska niitä ei haettu aktiivisesti, sillä usko ja luottamus palveluihin ja palveluntarjoajiin oli menetetty. Vaatimukset elintapojen muutoksiin koettiin esteiksi palvelun piiriin hakeutumiselle. Hoitopalvelut eivät tavoittaneet asiakkaita, jotka eivät olleet halukkaita hoitoon tai eivät kyenneet arvioimaan omaa hoidontarvettaan. Palveluiden pariin hakeutumiseen ja niiden tavoitettavuuteen vaikuttivat merkittävästi huonot kokemukset tai kuvat palveluista. Tarjottuja palveluita ei otettu vastaan, koska niiden laatu tai muoto koettiin sopimattomaksi, sopivaa palvelumuotoa ei ollut tarjolla tai palveluun liittyvään ulkopuoliseen valvontaan ja kontrolliin suhtauduttiin negatiivisesti. Kadulla ei oltu omasta tahdosta vaan olosuhteiden pakosta. Tutkimustulosten valossa palveluiden tavoitettavuutta tulisi parantaa ja niitä tulisi viedä tehokkaammin kadulla elävien ihmisten elinpiiriin. Kadulla elävien ihmisten tehokkaampaan tavoittamiseen tarvitaan etsivää sosiaalityötä sekä matalan kynnyksen paikkoja. Kodittomuus ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan uusia hoito- ja asumisyksikköjä sekä -muotoja, myös sellaisia, jotka eivät vaadi päihteiden käytön lopettamista. Avainsanat: asunnottomuus, kodittomuus, syrjäytyminen, huono-osaisuus, laadullinen tutkimus, asumispalvelut, hanke

3 ABSTRACT Jari-Pekka Hietsilta. Stories about homelessness in the streets of Helsinki. 136 p., 3 appendices. Language: Finnish. Helsinki, Fall Diaconia University of Applied Sciences, Degree Programme in Social Services. Degree: Bachelor of Social Services. The main purpose of this research was to examine why homeless people live in the streets of Helsinki despite the available housing and care services. The goal of the study was to give a voice to homeless people, their views, experiences, thoughts and feelings. The three core questions of the research were as follows: Why do services not reach clients, why do clients not reach services or accept them? The theory part of the study deals with homelessness as a social phenomenon; and social exclusion, insecurity and poverty related to homelessness. The research method was qualitative and the data were collected during fall 2006 in partnership with the social- and healthcare professionals of a homeless service bus, which is an outreach project by Vva ry, an association for homeless people. Five interviews were conducted with homeless males in their own street environment. The data collection methods were a half-structured thematic interview and participative observation. The recorded interviews were transcribed and analyzed by thematic analysis. After the analysis, the data were interpreted and reported. The results demonstrated that the housing and care services did not reach homeless people living in the streets because the services were felt to be too hard to reach. Life on the streets was strongly connected to alcohol and drug abuse as well as to both physical and mental health problems. The homeless experienced social exclusion and discrimination as well as feelings of social deprivation. Strength, motivation and skills needed to reach the services, were found to be lacking. The services were not reached because the trust and faith in services were lost and therefore, the services were not applied for anymore. Demands of changes in the way of life were seen as obstacles in order to apply for services. The alcohol and drug abuse treatment services were not reached because the homeless were not willing or motivated to receive treatment or were unable to judge their need of help. Negative experiences or images of the services had an effect on how they were reached. The services that were offered were not accepted because the form or quality of the services was seen as inappropriate or an appropriate form of service was not available. Based on the results it seems that the services should be developed to become more reachable and taken closer to the people living in the streets. More social work is needed on the street level environment. New housing and treatment units are needed, especially in forms that do not require sobriety, in order to solve the homelessness issue. Additionally, it seems relevant with some people that social work should first focus on housing instead of the alcohol or drug problem. Keywords: homelessness, exclusion, poverty, social services, housing services

4 Seitsemän Merta Tämä maailma elämää hehkuttaa ja sen voima on suunnaton, mut jos aina vain masentuu, niin silloin vika jossain on Sun täytyy mennä merellekin silloin, kun siellä myrskyää ja seilata kaikki Seitsemän Merta niin, että elämäntarkoitus selviää Kun satamaan tullessasi kokoat purjeesi ja olet oppinut mereltä salaisuuden, miten elämä eletään, unohdat murheesi jos et usko tätä mun salaisuutta sun täytyy etsiä merta uutta ja katso vielä sen kauneutta mikä sulle suotu on, koska kerran kaikki kuolee pois, mikä kerran luotu on Pasi Kammonen

5 SISÄLLYS: 1 JOHDANTO HUOPA-HANKE KESKEISET KÄSITTEET Asunnottomuus ja kodittomuus Ketkä ovat asunnottomia Asunnottomuuden kehittyminen ja jakautuminen Suomessa Suomalaisen asunnottomuuden historiaa Asunnottomuuden dikotomiat Absoluuttinen asunnottomuus maastossa ja kadulla Asunnon ja kodin merkityksien eroista Turvattomuus ja elämänhallinta Syrjäytymisestä eksluusioon Syrjäytyminen Huono-osaisuuden kolmiportainen jaottelu Syrjäytymistä vai uloslyömistä Etsivä sosiaalityö Etsivän työn filosofiaa Etsivän työn metodeja ja ulottuvuuksia HELSINGIN ASUNNOTTOMIEN PALVELUORGANISAATIO Vuokra-asuminen Helsingissä Tilapäisasuminen Tuettu asuminen Helsingissä Päihdehuollon asumispalvelut Asunnottomien sosiaali- ja terveyspalvelut Päihdepalvelut Helsingissä Mielenterveyspalvelut Helsingissä Helsingin päiväkeskukset ja muut palvelut Ruokapalvelut Helsingissä VAILLA VAKINAISTA ASUNTOA RY (VVA RY) Kalkkers Rahoitus Toiminta...39

6 5.1.3 Henkilökunta Arskan pesula ja Kohtaamispaikka Yökiitäjä TUTKIMUSPROSESSIN KUVAUS Lähtökohta Tiedonkeruu ja perehtyminen Tutkimuskysymykset Tutkimusmenetelmät Kvalitatiivinen tutkimus Teemahaastattelu Puolistrukturoitu teemahaastattelu Osallistuvahavainnointi Tutkimusympäristö Aineistonkeruu Aineiston analyysi, tulkinta ja raportointi Aineiston analyysin vaiheet Lopun alku KOHTAAMISIA Kalen tarina Maken tarina Paten tarina Rapen tarina Japen tarina TUTKIMUSTULOKSET Miksi palvelut eivät tavoita asiakasta Palveluiden vaikea tavoitettavuus ja kaukaisuus Elämänhallinnalliset ongelmat Negatiivinen kokemus tai kuva palveluista Hoitokielteisyys Palvelukielteisyys Miksi asiakas ei tavoita palveluita Palveluiden vaikea tavoitettavuus ja kaukaisuus Elämänhallinnalliset ongelmat Negatiivinen kokemus tai kuva palveluista...84

7 8.2.4 Hoitokielteisyys Palvelukielteisyys Miksi asiakas ei ota palveluja vastaan Elämänhallinnan ongelmat Negatiivinen kokemus tai kuva palveluista Hoitokielteisyys Palvelukielteisyys Muuta huomionarvoista Tarina Jukasta Kodittomilla väkivaltaisia kokemuksia vartijoista Tutkimuksen luotettavuus Aineiston koko ja kattavuus Tulosten luotettavuus Tutkimuksen eettisiä kysymyksiä Tutkimuksen eettisyys JOHTOPÄÄTÖKSET Ihmiset tilastojen takana Asiakkaiden kehitysehdotuksia JOI MIES VETTÄ TAI VIINAA, KOTI PITÄÄ OLLA LÄHTEET LIITTEET Liite 1: Puolistrukturoidun teemahaastattelun runko Liite 2: Lupa haastatteluun ja materiaalin käyttöön Liite 3: Eurooppalainen kodittomuuden ja asunnottomuuden luokittelu...136

8 1 JOHDANTO Opinnäytetyöni, Joi mies vettä tai viinaa, koti pitää olla kertomuksia katuasunnottomuudesta 2000-luvun Helsingissä, on laadullinen tutkimus, joka pyrkii etsimään vastauksia katuasunnottomuuden syihin katutason näkökulmasta. Haastattelin ja havainnoin tutkimustani varten kadulla eläviä ihmisiä, yrittäessäni etsiä vastauksia kysymykseen, miksi jotkut ihmiset elävät kadulla huolimatta tarjolla olevista palveluista. Miksi palvelut eivät tavoita asiakasta, asiakkaat palveluja tai miksi he eivät ota niitä vastaan? Opinnäytetyöni tarkoitus on antaa puheenvuoro kodittomille itselleen, sillä usein he ovat yhteiskunnallisen keskustelun aihe, mutteivät sen yleisönä tai osanottajina. Pyrin ymmärtämään ja käsittelemään kodittomuutta ja asunnottomuutta niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisena ilmiönäkin. Opinnäytetyötutkimukseni raportti on tiivistelmä vuoden mittaisesta matkastani kodittomuuden ja kodittomien pariin opiskelijan, tutkijan ja ammattilaisen rooleissa. Syksyllä 2006 lähdin mukaan HUOPA-hankeeseen, jonka osatutkimus opinnäytetyöni on, 10 viikon mittaiseen työharjoitteluun Vailla vakinaista asuntoa ry:lle (Vva). Työharjoittelun aikana sovimme Vva ry:n kanssa opinnäytetyöyhteistyöstä. Keräsin tutkimusaineiston loppuvuodesta 2006 ja aineistonkeruun jälkeen aloin myös tehdä lyhyitä ja satunnaisia sijaisuuksia järjestölle. Suoritin opintoni, opinnäytetyötä lukuun ottamatta, loppuun keväällä 2007 ja huhtikuussa minut palkattiin vakituiseksi sosiaaliohjaajaksi Vva ry:n ylläpitämään kodittomien yökahvila Kalkkerssiin. Jatkoin tutkimukseni työstämistä työni ohella ja jatkuvasti karttunut ammatillinen kokemukseni sekä ymmärrykseni asiakaskunnastani palvelivat opinnäytetyötäni, mikä näkyy prosessiluonteisena aiheen ja näkökulmien tarkentumisena, tiivistymisenä ja monialaisuutena raportissa. Asumisen oikeus on laajimmin laiminlyötyjä ihmisoikeuksia. Asumisen oikeuksiin liittyvät normit ja standardit on sisällytetty useisiin kansainvälisiin sopimuksiin ja kannanottoihin aina YK:n tasolla asti. Suomessa asunnottomien määrä on viime vuosina laskenut. Tällä hetkellä asunnottomia on Suomessa noin 7400, kun heitä oli vuonna 2001 lähes ja 1980-luvulla jopa Asunnottomuus painottuu Suomessa vahvasti pääkaupunkiseudulle, etenkin Helsinkiin, jossa asunnottomia on yli 3000, joista vaikeasti asutettavia ja pitkäaikaisasunnottomia noin Nyt jäljellä on asunnottomien

9 9 kova ydin, jonka asuttamiseen tarvitaan uusia ennakkoluulottomia ratkaisuja. Suomessa asunnottomuuden vähentäminen on kirjattu hallitusohjelmaan. Asuminen tulee nähdä yleismaailmallisena ihmis- ja perusoikeutena. Asumisella ja toimivilla asuntomarkkinoilla on yhä suurempi merkitys taloudellisen kasvun, kestävän kehityksen ja toimivien yhdyskuntien edistämisessä. Suomessa ei kaikilla ihmisillä ole asuntoa, monilla ei ole edes minkäänlaista paikkaa minne mennä. Jo lapsille opetetaan, että puliukkoja ei saa tuijottaa, on parempi vain kääntää katse pois. Miksi? On kiistaton tosiasia, että kodittomia ihmisiä on olemassa, vaikka emme haluaisikaan. Tarkoituksenani ei ole syyllistää ketään vaan haastaa lukijoita omaan henkilökohtaiseen arvopohdintaan. Totta puhuakseni minulla ei aiemmin ollut juurikaan kosketuspintaa kodittomuuteen, enkä ollut ilmiöstä erityisesti mitään mieltä, sillä en tiennyt asiasta paljoa. Olin jotakuinkin tietämätön lukuisten ihmisten jokapäiväisestä brutaalista hädästä, avuntarpeesta ja kärsimyksestä. Tiesin toki jotakin, mutta en kyennyt hahmottamaan kodittomuutta kokonaisvaltaisesti, niin yhteiskunnallisena ilmiönä ja epäkohtana, kuin inhimillisinä yksilöiden ainutlaatuisina tarinoina ja tragedioina. Uskon, että suurin osa ihmisistä on kodittomuudesta kaikkine lieveilmiöineen yhtä tietämättömiä kuin minä olin, sillä muuten asiaan olisi jo puututtu nykyistä voimakkaammin. Arkisessa kielenkäytössämme käytämme mieluusti kodittomista ihmisistä termejä, jotka ikään kuin asettavat heidät jonnekin muualle, kauas, pois, toiseen ulottuvuuteen. Viljelemme leimoja, kuten laitapuolenkulkija, mierontien mies, syrjäytynyt, rantojen mies, vaikka todellisuudessa he kulkevat täysin samoja katuja ja kadun puolia kuin valtaosa väestöstäkin. He ovat aivan yhtä olemassa kuin sinä ja minä, eivät he katoa vaikka sulkisimme silmämme heiltä. Opinnäytetyössäni pyrin katsomaan kaihtamatta tuota tosiasiaa syvälle silmiin.

10 10 2 HUOPA-HANKE HUOPA-hanke, eli huono-osaisten palvelut , on Diakoniaammattikorkeakoulun hanke, jonka tavoitteena on yhteiskunnallisella tasolla parantaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten sosiaalista turvallisuutta ja yhteiskunnallista asemaa palvelurakennetta sekä yhteisöllisyyttä kehittämällä ja vahvistamalla. Hankkeessa kartoitetaan, mitkä kansalaisryhmät ovat yhteiskunnan huono-osaisia, mitä palveluja he käyttävät ja mitkä ryhmät jäävät palvelujen ulkopuolelle. Tavoitteena on herättää yhteiskunnallista keskustelua huono-osaisten palvelujen asemasta hankkeen yhteydessä kerätyn tutkimustiedon avulla. (Siren 2007.) Alueellisella tasolla HUOPA-hankkeen tarkoituksena on yhtäältä tarkastella sitä, miten Diakonia-ammattikorkeakoulun taustayhteisöjen tuottamat palvelut täydentävät alueellista palvelurakennetta, toisaalta sitä, miten taustayhteisöjen tuottamat palvelut tavoittavat huono-osaisia. Tavoitteena on herättää keskustelua taustayhteisöjen kesken ja edesauttaa prosessia, jossa moniammatilliset yhteistyöverkostot voisivat oppia toisiltaan ja välittää tietoa, asiantuntemusta, mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Merkittävä osa tätä työtä on ammattikorkeakoulujen, opiskelijoiden ja taustayhteisöjen muodostama yhteistyö tutkimus- ja kehitystyössä. Lisäksi hankkeen avulla pyritään kehittämään Diakoniaammattikorkeakoulun opetusta vastaamaan entistä paremmin työelämän tarpeisiin. Opiskelijat toimivat hankkeessa opinnäytetyötutkimusten tekijöinä, työharjoittelijoina, tiedotus- ja vaikuttamistyössä sekä verkostoitumistyössä. (Siren 2007.) HUOPA-hanke perustuu diakoniatyön ja etsivän sosiaalityön periaatteille ja tarkoituksena on tuottaa virallisen tiedon vastapainoksi tietoa, joka perustuu yksilöihin, heidän kokemuksiinsa ja näkemyksiin. Tämä tarkoittaa ihmisten luokse menemistä ja heidän kohtaamistaan heidän elinpiirissään. (Siren 2007.) Olen ollut HUOPA-hankkeessa mukana opiskelijana ja tutkijana. Syksyllä 2006 suoritin Vva ry:llä työharjoittelun yhdessä 10 muun opiskelijan kanssa, jossa tavoitteenamme oli arvioida ja esittää kehitysehdotuksia kodittomien palvelubussi Yökiitäjän toiminnasta. Osallistuimme kukin useita kertoja Yökiitäjän henkilökunnan mukana bussin toimintaan, vierailimme erilaisissa asunnottomien palveluissa ja tuotimme ryhmätöinä kirjalli-

11 11 sia tuotoksia eri näkökulmista, joista tehtiin yhteenveto, joka luovutettiin Vva ry:lle. Keväällä 2007 osallistuin, osana sosionomi (AMK) opintojani, HUOPA-hankkeen blogiprojektiin, jossa tuotin kolme blogikirjoitusta asunnottomuudesta. Lisäksi opinnäytetyöni on osa HUOPA-hanketta, yhtenä sen osatutkimuksista. 3 KESKEISET KÄSITTEET 3.1 Asunnottomuus ja kodittomuus Asunnottomuus on ilmiönä monimuotoinen ja saa eri aikoina eri maissa toisistaan poikkeavia sisältöjä. Jostain syystä suomalaisessa sosiaalipoliittisessa keskustelussa on puhuttu nimenomaan asunnottomuudesta ja vain hyvin harvoin käytetään käsitettä kodittomuus. (Kärkkäinen 1998, 5.) Dragana Avramov (1996, 71) on määritellyt asunnottomuuden (kodittomuuden) seuraavasti: Asunnottomia ovat henkilöt, jotka eivät saa henkilökohtaista, pysyvää kunnollista asuntoa tai eivät pysty pitämään sitä joko taloudellisista tai sosiaalisista syistä. Asunnottomia ovat myös henkilöt, jotka eivät saa asuntoa, koska eivät kykene elämään itsenäisesti eivätkä näin ollen kykene pitämään asuntoa. Nämä henkilöt tarvitsisivat hoivaa ja tukea, mutta eivät ole laitoshoidon tarpeessa. Ilkka Taipaleen (1982, 47 49) mukaan kodittomalla tarkoitetaan asunnotonta, vailla tiettyä elämänpiiriä olevaa irrallista, juuretonta ihmistä. Hänen mukaansa irtolaiset koetaan enemmän kodittomiksi kuin asunnottomiksi. Taipale linjaa edelleen, että asunnottomuutta voidaan torjua asuntojen tuotannon ja jaon avulla, mutta kodittomuuden vähentäminen edellyttää muita, ihmissuhteita ja ympäristöä kohentavia toimia. Toisen maailman sodan jälkeen Suomessa käytettiin 1960-luvulle saakka vielä termejä koditon ja kodittomuus. Tästä ovat edelleen muistona 1950-luvulla perustetut järjestöt, esimerkiksi Kodittomien Tuki. Suomalaisessa asunnottomuuskeskustelussa on vahvasti painotettu asunnottomuuden tarkastelemista erityisryhmänä ja tyydytty luettelemaan niitä asumismuotoja, joiden on katsottu sisältyvän asunnottomuuden määritelmään. Tämä erityisryhmien kategorisoiminen ehkä osaltaan selittää kodittomuus-termin vähäisen käytön suomalaisessa asunnottomuuskeskustelussa. (Kärkkäinen 1998, 6, 10.) Asunnot-

12 12 tomuuskeskustelussa on lähtökohtaisesti ajateltu, että asunnoton oleilee erilaisissa paikoissa, kuten esimerkiksi kadulla, asuntoloissa, yömajoissa tai sukulaisten nurkissa. (Granfelt 1998, 46). Suomessa on haluttu päästä eroon määritelmistä, jotka loisivat asunnottomalle ihmiselle persoonallisia piirteitä. Termi asunnoton viittaa konkreettisen oman tilan puuttumiseen, johon tulee vastata asuntopolitiikan kautta (Kärkkäinen 1998, 6 8). Angloamerikkalaisissa tutkimuksissa puhutaan kodittomuudesta (homelessness) ja pohjoismaisissa tutkimuksissa käytetään rinnakkain käsitteitä asunnottomuus (bostadslöshet) ja kodittomuus (hemlöshet). Usein käsitteet rinnastetaan toisiinsa ja niitä käytetään toisiaan selittävinä synonyymeinä, vaikka asia ei ole näin. Kodittomuus voidaan ymmärtää asunnottomuutta laajemmaksi, subjektiiviseen hyvinvointiin liittyväksi käsitteeksi. Kodittomuus on luonteeltaan teoreettisempaa ja kokemuksellisempaa kuin asunnottomuus, joka viittaa pikemminkin konkreettiseen olosuhteeseen. Tällöin asunnottomuuden voitaisiin katsoa olevan osa kodittomuutta. Kodittomuuden on katsottu sopivan ensisijaisesti laadulliseen tutkimukseen, koska käsite on monimerkityksellinen ja tunnelatautunut. (Granfelt 1998, 47.) Asunnottomuudesta puhuttaessa luodaan väistämättä konstruktioita, joilla saattaa tilanteesta ja puhujasta riippuen olla merkittäviä vaikutuksia toimenpiteisiin, joilla asunnottomuuden ongelmaa pyritään ratkaisemaan. Usein asunnottomat ovat näiden puheiden aihe, mutta eivät yleisö, jolloin itse asunnottomat asetetaan helposti objekteiksi, joiden puolesta ja ylitse tiedetään ja puhutaan viranomaisten edustamasta normaaliudesta käsin. Riippumatta käytettävistä käsitteistä tai keskusteluiden lähtökohdista on asunnottomuus aina henkilökohtainen tragedia, jonka kanssa monet elävät päivittäin. (Granfelt 1998, 54.) Ketkä ovat asunnottomia Asunnottomuus -termin käyttöön siirryttiin 1970-luvulla, sitä ennen asunnottomia nimettiin heidän erityispiirteidensä mukaisesti irtolaisiksi, työnvieroksujiksi, alkoholisteiksi jne. Suomalainen asunnottomuuden määrittely on ottanut näkökulmakseen luvun puolivälistä saakka sen, missä asunnoton oleilee. Tämä näkökulma syntyi var-

13 13 masti pitkälti siksi, että se helpottaa asunnottomien löytämistä. Yksilölliset syyt asunnottomuuteen tulevat ajankohtaisiksi vasta, kun asunnottomasta tulee sosiaalityön asiakas. Asunnottomiksi määritellään henkilöt, jotka elävät ulkona tai tilapäissuojissa, joita ei ole asunnoksi tarkoitettu, tai yömajoissa tai kodittomien asuntoloissa. Asunnottomiksi lasketaan myös henkilöt, jotka elävät asunnon puutteen vuoksi hoito- tai huoltokodeissa, ensisuojassa, hoidollisessa asuntolassa tai vastaavassa hoidollisessa yksikössä, tai asunnon puutteen vuoksi psykiatrisessa sairaalassa, vanhainkodissa tai kehitysvammalaitoksessa. Asunnottomia ovat myös vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa, eikä myöskään varattua asuntolapaikkaa Kriminaalihuoltoyhdistyksen kautta. Lisäksi asunnottomiksi luetaan ne henkilöt tai perheet, lukuun ottamatta vanhempiensa luona asuvia nuoria, jotka asunnon puutteen vuoksi majailevat tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. (Kärkkäinen 1998, ) Asunnottomuuden kehittyminen ja jakautuminen Suomessa Kuvio 1. (Tiitinen & Ikonen 2006, 2.)

14 14 Tiitisen ja Ikosen asunnottomien kokonaislukumäärää kuvaavasta kuviosta voi huomata asunnottomuuden vähentyneen huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana, mutta ulkona, tilapäissuojissa ja asuntoloissa elävien määrä ei puolestaan ole liiemmin laskenut viimeisen 10 vuoden aikana. Valtion asuntorahaston (2006) tilastojen valossa asunnottomuus keskittyy Suomessa suuriin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Suomessa on vailla asuntoa yksittäistä ihmistä. Heistä elää pääkaupunkiseudulla noin 4000, joista pääosa Helsingissä (3065). Asunnottomuus näyttää edelleen vähentyneen hitaasti, mutta pääkaupunkiseudulla väheneminen näyttää pysähtyneen ja kääntyneen pieneen nousuun Vantaalla ja Espoossa. Pääkaupunkiseudun asukaslukuun suhteutettuna asunnottomuus koskettaa noin puolta prosenttia väestöstä ja on siten yhteiskunnallisena ilmiönä marginaalinen. Valtion asuntorahaston vuoden 2007 tietojen mukaan vuonna 2006 pääkaupunkiseudulla asui ulkona tai ensisuojissa yhteensä 152 (Helsingissä 70), asuntoloissa 881 (Helsingissä 750), laitoksissa asunnonpuutteen vuoksi 478 (Helsingissä 360) ja tilapäisesti tuttavien luona 2436 (Helsingissä 1850). (Valtionasuntorahasto 2007, s, 9-11.) Nämä numerot ovat virallisia lukuja, jotka perustuvat kuntien asuntomarkkinaselvityksiin ja kuvaavat poikkileikkaustilannetta marraskuussa Luvuissa on mielestäni kuitenkin ongelmia ja ne vaativat kommentointia. Kokemuksiini ja havaintoihini pohjaten arvioin, että Helsingissä elää kadulla tai ensisuojissa enemmän kuin 70 ihmistä. Ensinnäkin kodittomien yökahvila Kalkkerssissa olen huomannut, että vaikka ihmiset olisivat henkikirjoilla esimerkiksi Vantaalla, se ei tarkoita, että he eläisivät siellä. Kalkkerssin asiakaskunnassa on ihmisiä ympäri Suomea ja etenkin pääkaupunkiseutua. Lisäksi useat ihmiset näkyvät tilastoissa asuvan asuntoloissa, sillä he ovat saaneet sosiaalivirastolta maksusitoumuksen johonkin asuntolaan, vaikka he eivät sinne koskaan menisikään. Ihminen voi siis elää kadulla, vaikka hän tilastoissa lukeutuu asuntolassa asuvaksi. Sama pätee ajoittain myös tilapäisesti tuttavien luona asuviin. On myös olemassa pieni määrä ihmisiä, jotka eivät viranomaiskontaktien puuttumisen vuoksi näy missään tilastoissa. Miliza Ryödin (2005, 11) toteaa asunnottomien asumispalvelujen kehittämisraportissaan, että pääkaupunkiseudun asunnottomista noin 31 % selviytyisi suoraan normaalissa

15 15 vuokra-asunnossa. Itsenäiseen asumiseen kykenevistä valtaosa, noin 72 % majailee tuttavien ja sukulaisten luona. Asunnon järjestymistä näille henkilöille vaikeuttavat usein taloudelliset seikat, kuten vanhat vuokrarästit. Taustalla saattaa olla myös aiempia häiriöistä johtuvia häätöjä. Vankilasta vapautuvista vangeista noin 6 % selviytyisi suoraan normaalissa vuokra-asunnossa. Tukiasumistasoisen asumisyksikön tai sosiaalityön keinoin toteutettavaa tukea omassa asunnossa selviämiseen tarvitsisi noin neljännes pääkaupunkiseudun asunnottomista. Tästä ryhmästä noin puolet majailee tuttavien ja sukulaisten luona. Vankilasta vapautuvista vangeista lähes 40 % edellyttäisi asumiseensa tämän tasoista tukea. (Ryöti 2005, 11) Itsenäisen asumisen tai tukiasumisen ulkopuolelle jäävät asunnottomat edustavat noin 1800 pääkaupunkiseudun yksinäisistä asunnottomista. Heidän joukossaan on sekä erityisratkaisuja ja ympärivuorokautista tukea, jopa valvontaa, edellyttäviä henkilöitä että toisaalta sellaisia sukulaistensa ja tuttaviensa luona asuvia tai majailevia henkilöitä, jotka tilastoituvat asunnottomiksi sosiaalitoimen palveluja hakiessaan, mutta eivät hae asuntoa. Tämän ryhmä näyttää painottuvan Helsingissä (47 %) ja Espoossa (42 %) vahvemmin kuin Vantaalla (16 %). (Ryöti 2005, 11) Miliza Ryödin (2005,11) mukaan asutettavuustarkastelu osoittaa, että noin 70 % pääkaupunkiseudun asunnottomista tarvitsee asumisen onnistumiseksi erityistoimenpiteitä. Heistä yli puolet on ns. vaikeimmin asutettavia asunnottomia, jotka pääsääntöisesti tarvitsevat palveluasumisen tasoisen asumisyksikön, jossa tukea on saatavilla ympärivuorokautisesti. Asunnottomuuteen perehtyneen tutkija-sosiaalityöntekijä Hannele Tainion (2006) linjasi Helsingin Sanomien artikkelissa , että pääkaupunkiseudun vaikeasti asutettavat ihmiset ovat köyhiä ja sairaita. He kärsivät usein vakavasta mielenterveyshäiriöstä tai mielisairaudesta ja lisäksi he ovat usein päihderiippuvaisia tai dementikkoja. Huumekoukussa olevat suonensisäisten huumeiden käyttäjät ovat Tainion mukaan ryhmä, joka tarvitsisi omia asumispalveluja, joita olisi hyvä tarjota matalan kynnyksen paikoissa. Samaisessa artikkelissa haastatellun Sosiaalikehitys Oy:n toimitusjohtaja Juha Kaakisen mukaan asunnottomuus ei ole vain Helsingin ongelma, vaan Helsinki on jou-

16 16 tunut hoitamaan koko maan kehityksen seuraukset. Kaakisen mukaan julkilausumaton ajatus on ollut, että varakkaana kaupunkina Helsinki hoitakoon ongelman. Suomi on nyt rikkaampi maa kuin koskaan. Asunnottomuuden hoitamiseen olisi nyt aiheellista suunnata voimia. (STT 2006.) Suomalaisen asunnottomuuden historiaa Asunnottomuus oli sodan jälkeen Suomessa kaupungeissa laaja ongelma maaseudulta kaupunkeihin suuntautuneen kiivaan muuttoliikkeen vuoksi. Suuri joukko ihmisiä asui siirtotyömaiden parakeissa ja uskonnollisten yhteisöjen ja vapaaehtoisorganisaatioiden ylläpitämissä yömajoissa luvulla asunnottomien määrä nousi jopa :een. Myöhemmin 1960-luvulla suurin osa yömajojen, katujen ja roskalaatikoiden asukkaista oli syrjäytyneitä ja useat heistä olivat alkoholisoituneet. Asunnottomuus oli samanaikaisesti erittäin näkyvää ja toisaalta piilossa. Asunnottomat värittivät katukuvaa, mutta eivät olleet julkisen sosiaalityön toimenpiteiden piirissä. (Kärkkäinen 1998, 17.) Vuoden 1967 ankaran talven aikana löytyi useita kuolleita asunnottomia, mikä johti lopulta Marraskuun liike -nimiseen kansalaisliikkeeseen ja asunnottomuusongelman yleiseen tiedostamiseen ja tunnustamiseen luvun puolivälissä alettiin kiinnittää enemmän huomiota sosiaaliseen asuntotuotantoon ja 1970-luvulla otettiin hiljalleen myös erityisryhmät keskustelun kohteiksi. Huomattiin, että ongelmaan vastaamiseen tarvittiin moniammatillista yhteistyötä ja eri sektoreiden välinen vuorovaikutteinen yhteistyö otti ensi askeleitaan. Viranomaistahot alkoivat korostaa ja kerätä luotettavaa tutkittua tietoa asunnottomista ja asunnottomuudesta ilmiönä. Toimintatapoja kehitettiin, mutta vailla poliittisia tavoitteita. Vasta 1980-luvulla ryhdyttiin todellisiin ja mittaviin toimenpiteisiin asunnottomuuden poistamiseksi. Vuonna 1983 hallituksen ohjelmassa mainittiin tavoitteeksi asunnottomuuden poistaminen. Taustalla vaikutti myös Yhdistyneiden Kansakuntien moraalinen painostus, kun vuonna 1981 yleiskokouksessa vuosi 1987 nimettiin kansainväliseksi asunnottomuuden vuodeksi. Kaikki poliittiset puolueet yhtyivät mielipiteeseen, että asunnottomuus on sosiaalinen ongelma, joka vaatii välittömiä toimenpiteitä, sillä asunnottomuutta pidettiin häpeänä ja hyvinvointiyhteiskuntaan kuulumattomana ilmiönä. (Kärkkäinen 1998, ) Vuonna 1984 sosiaalihuoltolakiin kirjattiin, että asumispalveluja annetaan henkilölle, joka erityisestä syystä tarvitsee

17 17 apua ja tukea asunnon tai asumisensa järjestämisessä (Sosiaalihuoltolaki 1982, muutettu 1984). Kun asunnottomat ja muut erityisryhmät oli tunnustettu ja hyväksytty se, että tarvitaan erityistoimenpiteitä, haluttiin tämän näkyvän myös laissa (Kärkkäinen 1998, 21) voimaan tullut laki asunto-olojen kehittämisestä määrää, että kunnan on luotava alueellaan yleiset edellytykset asunto-olojen kehittämiselle ja että toimenpiteet suunnataan erityisesti asunnottomien ja puutteellisesti asuvien asumisolojen parantamiseen (Laki asuntojen kehittämisestä 1985). Näillä laeilla oli vain ohjaavaa vaikutusta eivätkä ne antaneet kunnille sitovaa velvoitetta. Kuntien asuntojonot kasvoivat, kun vuonna 1987 kumottiin irtolaislaki, joka aiemmin kriminalisoi irtolaisena elämisen. Pitkän keskustelun tuloksena vuonna 1995 perustuslakiin lisättiin pykälä, jonka mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen kansalaisen oikeutta asuntoon. Vuonna 1986 luotiin selkeät tavoitteet asunto-olojen kehittämisohjelmassa ja Sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisessa suunnitelmassa. Noihin aikoihin laskettiin olevan noin asunnotonta. Asunto-olojen kehittämisohjelman mukaan asunnottomien käyttöön osoitettiin viiden vuoden aikana asuntopaikkaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisissa suunnitelmissa asetettiin kuntien velvoitteeksi järjestää asumisen vähimmäistasoa vastaava asuinmahdollisuus asumispalveluja tarvitseville ja ulkona asuville jo vuoteen 1987 mennessä. Asunnottomien vuoden myötä toimenpiteet konkretisoituivat ja tehostuivat. Vuosikymmenen aikana asunnottomuus puolittui, mutta erityisohjelmat toteutuivat vain osin. Sitä mukaa, kun asunnottomia asutettiin, tuli uusia asunnottomia tilalle. (Kärkkäinen 1998, ) Asunnottomuuden dikotomiat Asunnottomuus voidaan määritellä karkeasti joko absoluuttiseksi tai suhteelliseksi. Absoluuttinen asunnottomuus käsittää kadulla, maastossa, rappukäytävissä ja yömajoissa asustelun. Se on usein asunnottomuuden näkyvä puoli, sosiaalinen ongelma, jonka kohteeksi joutuneet ihmiset edustavat syrjäytymiseltään urbaanin köyhyyden ääriryhmää. Suomessa absoluuttinen asunnoton on perinteisesti ollut ulkona asuva keski-ikäinen tai iäkäs alkoholisoitunut mies. (Granfelt 1998, )

18 18 Suhteellinen asunnottomuus ei ole yhteiskunnassa niin silminnähtävää kuin absoluuttinen asunnottomuus. Suhteellisesti asunnottomia ovat esimerkiksi erilaisissa laitoksissa, hoito- ja turvakodeissa ja tuttavien luona asuvat. Joillain voi olla jopa oma asunto, mutta he eivät voi elää siellä erilaisten syiden, kuten esimerkiksi väkivallan uhan vuoksi. (Granfelt 1998, 55.) Granfelt (1998, 55 56) nostaa esille myös termin uusi asunnottomuus, jota on esitetty vastakohdaksi traditionaaliselle asunnottomuudelle, jonka edustajan on tyypillisesti ajateltu olevan alkoholisoitunut yömajan mies. Nimestään huolimatta uudessa asunnottomuudessa ei ole itsessään mitään uutta, sillä kysymys on vain väestönrakenteen muutoksista urbaanissa ympäristössä. Uudet asunnottomat muodostuvat sen mukaisesti, mihin väestönryhmään kaupunkiköyhyys kulloinkin kovimmin kohdistuu. Tyypillisiksi uuden asunnottomuuden kohderyhmiksi on katsottu naiset, psyykkisesti sairaat, narkomaanit ja asunnottomat perheet. Uuteen asunnottomuuteen liitetään usein psykososiaalinen problematiikka, kun taas traditionaalisen asunnottomuuden edustajan ajatellaan yleensä olevan vailla paikkaa, missä nukkua. Tällöin myös uuteen asunnottomuuteen vastaavat instituutiot ovat yleensä erikoistuneet johonkin erityiskysymykseen, esimerkiksi väkivaltaan ja mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Näin perinteiset vain asuttamiseen keskittyneet palvelut ovat väistyneet hoito-, turva- ja tukikotien tieltä. Uuden asunnottomuuden myötä on alettu keskustella asunnottomuuden problematiikan vaikeutumisesta ja monimutkaistumisesta Absoluuttinen asunnottomuus maastossa ja kadulla Hannu ja Juha Suvanto (2004, 38 39) päätyivät tutkimuksessaan Maastossa asuvat arvioon, että Helsingissä asui pysyvästi ja ympärivuotisesti maastossa 31 henkilöä, joista yksi oli nainen. Tutkimuksessaan he vertailevat itse keräämiään havaintoja ja tietoja aiempiin maastossa eläneitä koskeviin tutkimuksiin. Ilkka Taipaleen vuonna 1982 julkaistussa tutkimuksessa Asunnottomuus ja alkoholi arvioitiin luvuilla maastossa eläneen noin henkilöä. Huippuvuosi oli 1967, jolloin maastossa arvioitiin eläneen jopa yli 500 ihmistä. Erkki Tapanainen julkaisi vuonna 1989 Metsien asukkaat -tutkimuksen, jonka tiedot kerättiin vuosina Tapanaisen

19 19 mukaan maastossa eli vuosien aikana henkilöä ja vuonna 1986 puolestaan henkilöä. Suvannon ja Suvannon (2004, 40) mukaan maastossa asuvien keski-ikä on 63 vuotta ja siellä on asuttu keskimäärin 15 vuotta. He vertailivat tuloksiaan Tapanaisen vuosina tekemään tutkimukseen ja päättelivät, että heidän tavoittamansa henkilöt olivat ainakin osittain samoja kuin Tapanaisen noin 17 vuotta aiemmin tavoittamat henkilöt. Maastossa vuonna asuneet henkilöt ovat pääsääntöisesti jotakuinkin samanikäisiä 1940 ja 50-luvuilla syntyneitä miehiä. Erona Tapanaisen tutkimukseen Suvantojen tuloksissa on nuorempien ja vain vähän aikaa maastossa eläneiden puuttuminen. Maastossa asuu siis yhä vanhempia ja kauemmin siellä asuneita henkilöitä, jolloin voidaan olettaa, että 2000-luvulla maastossa asuminen ilmiönä liittyy vahvasti 1950-luvulla tai aiemmin syntyneiden sukupolviin. Maastossa asuvat tavallisesti keski-ikäiset tai vanhemmat miehet, jotka ovat olleet työelämässä rakennusalan ammattilaisia tai sekatyömiehiä. He saavat toimeentulonsa eläkkeestä, työttömyyskorvauksesta tai toimeentulotuesta ja hankkivat usein lisätienestejä pulloja keräämällä, dyykkaamalla sekä romukaupalla. He ovat omatoimisia ja itsenäisiä. Elämänrytmi tapailee agraariyhteiskunnalle tyypillistä elämisenmuotoa rutiininomaisesti toistuvine askareineen, ja elämä rakentuu kokonaisvaltaisesti perustarpeiden ympärille. Maastossa asuvat eivät ole turvattomia ja onnettomia, vaan pyrkivät aktiivisesti tekemään elämästä siedettävää niissä puitteissa, joissa se on mahdollista. Koijat, eli maastossa asuvien asumukset, sijaitsevat tavallisesti syrjässä katseilta kaupungin metsissä käyttöveden läheisyydessä. Koijat on rakennettu suhteellisen huolellisesti ja niitä voi ilmojen kylmetessä lämmittää. Menneiden aikojen leirejä tai koija-kyliä ei enää ole ja niistä on löydettävissä vain raunioita. Nykyisin koijat on rakennettu yksittäin ja naapuriasuminen on harvinaista. Maastossa asumista Helsingin alueella voidaan kuvata hiipuvaksi ilmiöksi. Asunnottomien henkilöiden ja asunnottomuuden profiiliin voidaankin olettaa muuttuneen. (Suvanto & Suvanto 2004, ) Voidaan sanoa, että ulkona elävien erottelu Helsingin metsissä koijissa asuviin ja kaupungissa ulkona eläviin on perusteltua siksi, että heidän elämisensä muoto perustuu hyvin erilaisiin olosuhteisiin ja selviytymisstrategioihin. Ei ole perusteltua puhua vain yhdestä absoluuttisesti asunnottomien ryhmästä. Ulkona asuvat voidaan jakaa kahteen

20 20 osittain toisensa pois sulkevaan ryhmään: ryhmään A, eli ulkona pysyvästi ja kiinteästi asuviin, ja ryhmään B, eli kierteleviin. Ryhmään A kuuluvat ovat vanhempia ja melko vähän tekemisissä viranomaisten ja sosiaalipalvelujen kanssa. Ryhmään B kuuluvat ovat nuorempia ja vailla kiinteää asumusta. He yöpyvät esimerkiksi rappukäytävissä ja roskalaatikoissa. He käyttävät enemmän sosiaalipalveluja ja heillä on kiinteämpi suhde viranomaisiin. (Suvanto & Suvanto 2004, ) Asunnon ja kodin merkityksien eroista Ilkka Taipale (1982, 47 49) kiteyttää asunnon ja kodin eron toteamalla: Asunnoista on pulaa, mutta kotiin kohdistuu ikävä. Hän jatkaa ajatusta määritellen asunnon fyysiseksi esineeksi, joka voidaan rakentaa, omistaa, vuokrata tai kalustaa, kun taas koti sen sijaan perustetaan tai luodaan. Asunnolla on hinta ja kodilla henki. Asunnottomuuteen voimme vastata asuntopolitiikan kautta, mutta kodittomuuden vähentäminen vaatii myös ihmissuhteita ja ympäristöä kohentavia toimia. Kärkkäisen (1998, 7 8) mukaan kansainvälisesti yleisesti hyväksytty kodittoman määritelmä pitää sisällään viittauksen äärimmäiseen köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen. Kodilla on ollut Suomessa perinteisesti tärkeä asema ihmisten elämän kivijalkana. Arkkitehti Elna Kiljander ilmaisi asian Kotiliesi-lehdessä vuonna 1926 seuraavasti: Koti on meille Pohjolan asukkaille kylmän ja karun ilmanalan vuoksi luonnollinen ja välttämätön suojapaikka, jossa saatamme työpäivän loputtua levähtää ja kerätä voimia uusiin ponnistuksiin. Kotia luodessa ei siis riitä, että tyydytetään pelkät ulkonaiset tarpeemme, kuten kodin käytännölliset, tekniset, ja terveydelliset vaatimukset, mukavuus ja tarkoituksen mukaisuus. Myöskin sisäisen kauneustajumme ja henkinen tasapainomme vaativat tyydytystä ja kodin on niin muodoin oltava sekä ruumiin, että sielun asuntona. (Lehto, Lönnqvist & Rönkkö 1986.) Granfeltin (1998, 114) mukaan koti voidaan käsittää laajemmassa skaalassa elinikäisenä identiteetin rakentamisena. Ihmisen sisäisessä maailmassa elää koti, joka on suhteessa myös hänen ympäristöönsä ja muuhun maailmaan.

21 21 Kodilla voidaan katsoa olevan neljä perustehtävää, jotka ovat ehtoja henkiselle hyvinvoinnillemme: järjestyksen, hallinnan, identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen luominen. Koti toimii ihmisen tukikohtana ja on täten tärkeä osa yksilön identiteettiä. Hallinnan, viihtyisyyden ja turvallisuuden tunteiden vuoksi koti koetaan usein muita paikkoja läheisemmäksi. Elämän alkuvaiheessa koti muokkaa ihmisen identiteettiä, mutta myöhemmin siitä tulee paikka identiteetille, joka on monessa muussakin mielessä osa hänen yksilöllisyyttään. Paikka ottaa identiteetin asujaltaan ja asuja vahvistaa omaa identiteettiään rakentamalla paikkaa omaa minuuttaan vastaavaksi. (Räsänen & Sulanko 2000, 14.) Granfelt (1998, 113) on todennut kodittomuuden kuvaavan hajanaisuutta, turvattomuutta ja paikattomuutta. Kodittomalla ei ole omaksi koettua tilaa. Ihmisarvoinen elämä ja itsemääräämisen alkeellisista alkeellisin toteutuminen edellyttää edes pientä yksityisyyden aluetta. Granfeltin (1998, 105) mukaan jo itsessään kokemus kuulumisesta on ihmiselle erityisen tärkeää. Kodin ensimmäinen taso on ruumiillinen ja elämyksellinen kokemus tilasta, toiseksi koti on suhde, joka muodostuu ihmisen ja hänelle rakkaan toiminnan tai sitä symbolisoivan spatiaalisen tilan välille. Koti suhteena liittyy ideaan kodin ja identiteetin keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kolmas tila kuvaa kotia suhteena rakkaaseen toimintaan. Koti muodostuu ihmisen sisäisestä maailmasta nousevien merkitysten ja ulkoisen todellisuuden välisessä vuorovaikutuksessa. Tämä on ihmisen itsensä luoma alue, joka ei ole hänen sisällään eikä myöskään jaetussa rajatodellisuudessa. Koti suhteena realisoituu niinä hetkinä kun ihminen rentoutuu, esimerkiksi eläytyen musiikin kuunteluun. 3.2 Turvattomuus ja elämänhallinta Suomalaista yhteiskuntaa on perinteisesti pidetty varsin turvallisena, johtuen sosiaalipoliittisista järjestelyistä ja sosiaalisista turvaverkostoista. Turvallisuudessa on kuitenkin alueellisia ja ihmisryhmäkohtaisia eroja. Turvallisuus on inhimillinen perustarve ja turvattomuus vastaavasti sitä, ettei tämä perustarve pääse toteutumaan kaikissa olosuhteissa ja on olemassa uhkia, jotka ovat esteinä jatkuvuuden kokemukselle. Turvallisuus on ensinnäkin tarve ja tarpeiden tyydytys on ihmisen hyvinvoinnin perusta. Ihminen voi hyvin, kun hän voi tyydyttää sekä aineelliset että henkiset tarpeensa. Turvallisuuden tarve ilmenee suojautumisen ja puolustautumisen tarpeena ulkoisia vaaroja kohtaan,

22 22 jatkuvuuden ja järjestyksen tarpeena sekä pyrkimyksenä sisäiseen henkiseen tasapainoon. (Niemelä ym. 1997, 9 16.) Turvallisuus on melko universaali arvo, joka ilmenee niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla, ja lisäksi turvallisuus on moderni ihmisoikeus. Turvattomuuden käsitteitä ovat riski, uhka, vaara ja pelko. Riski liittyy usein tulevaan uhkakuvaan, jota varten voidaan pyrkiä ennalta vakuuttamaan ja suojautumaan. Uhkan käsite on lähellä riskiä ja vaaraa, se liitetään usein tulevaisuuteen epämääräisenä ei-toivuttuna asiana tai tilana, jonka toteutuminen halutaan estää. Vaara puolestaan on konkreettinen ja useimmiten myös objektiivisesti havaittava ja pelko on psykologinen käsite, jolla tarkoitetaan normaalia reaktiota todelliseen tai kuviteltuun uhkaan. Turvattomuuden kokeminen ei kuitenkaan suoranaisesti tarkoita samaa kuin pelko. Turvattomuus on laaja-alainen käsite, jota on vaikea yksiselitteisesti avata. Se ottaa eri aikana ja eri henkilöillä eri muotoja, se voi liittyä universaaleihin arvoihin, maailmanpolitiikkaan, saastumiseen, yhteiskuntaan tai yksilöllisempiin seikkoihin, kuten sairauteen, ihmissuhteisiin, taloudelliseen toimeentuloon tai asumiseen. (Niemelä ym. 1997, 9 16.) Elämänhallinnan (coping) käsite liitetään erilaisten ongelmatilanteiden ratkaisemiseen. Se on kykyä kohdata vaikeita tai uusia ja outoja tilanteita ja kykyä ehkäistä niihin liittyviä ahdistavia kokemuksia tai kyvystä ratkaista ongelmia. Elämänhallinnassa on siis kyse kyvystä selviytyä vastoinkäymisistä, ja se voi järkkyä kielteisten kokemuksien vuoksi. Elämänhallintaa voi myös jäsentää jakamalla se ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan. Ulkoisella elämänhallinnalla tarkoitetaan sitä, että ihminen kykenee vaikuttamaan itse omaan elämäänsä niin, etteivät ulkopuoliset tekijät horjuta hänen tasapainoaan. Ulkoisen elämänhallinnan resursseja ovat erilaiset ulkoiset keinot ja tuet, kuten esimerkiksi raha. Elämän sisäisellä hallinnalla viitataan sopeutumiskykyyn; yksilön kykyyn sopeutua esimerkiksi odottamattomiin turvattomuutta aiheuttaviin tilanteisiin. (Niemelä ym. 1997, ) Elämänhallinta ja turvattomuus nivoutuvat läheisesti yhteen ja ne ovat lähes saman asian eri puolia. Elämänhallintakeinojen puute voi johtaa turvattomuuden kokemukseen, ja joka puolestaan toimii paineena hankkia tai kehittää keinoja turvattomuuden vähentämiseen. Elämänhallinnan negaatio voidaan käsitteellistää muun muassa avuttomuuden käsitteen avulla, joka on kyvyttömyyttä hallita elämäntilanteita. Ulkoinen avuttomuus

23 23 voi olla muun muassa seurausta omista fyysisistä rajoituksista, kuten sairauksista tai vanhuudesta. Sisäinen avuttomuus puolestaan koskee psyykkisiä rajoituksia, kuten esimerkiksi kyvyttömyyttä tunnetasolla kohdata vaikeita ongelmia tai kyvyttömyyttä sopeutua uusiin tilanteisiin. Sosiaalinen avuttomuus on taas kyvyttömyyttä selviytyä yhteisöissä, ihmissuhteissa ja yhteiskunnassa. Nämä taidot ovat sitä tärkeämpiä, mitä kehittyneemmästä ja monimutkaisemmasta yhteiskunnasta on kyse. (Niemelä ym. 1997, ) 3.3 Syrjäytymisestä eksluusioon Jo ennen 1990-luvun lamaa olivat elämänhallinnan ongelmat huono-osaisten kansalaisten ryhmissä sekä pitkäaikaisia että päällekkäisiä ja liittyivät poikkeavan käyttäytymisen ongelmiin. Tuolloin huomattiin, ettei sektoroitunut ja yleensä lyhytaikaisia sosiaalisia riskejä varten rakennettu sosiaalivaltion koneisto pystynyt tulkitsemaan saati hallitsemaan huono-osaisille tunnusomaisia elämänhallinnan ongelmia. Niinpä termi syrjäytyminen saapui Suomeen 1980-luvulla Ruotsista muodossa utslagning, uloslyöminen (exclusion), joka sittemmin jalostui vähemmän leimaavaksi syrjäytymiseksi (marginalisation). (Vähätalo 1998, ) Syrjäytyminen Ajoittain kovastikin kritisoitu syrjäytymisen käsite vaikuttaa kritiikistä huolimatta vakiintuneen suomalaiseen yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun. Syrjäytymisen on jopa katsottu olevan vain journalistinen iskusana, mutta termi on pitänyt pintansa jo lähemmäs 20 vuotta. Sitä on kritisoitu epämääräisyydestä ja soveltumattomuudesta tieteelliseen kirjoittamiseen, mutta edelleen syrjäytymiskeskustelun pysyessä elinvoimaisena ei sitä voida pitää ainoastaan heikosti perusteltuna muotikäsitteenä. Syrjäytymisen on perinteisesti Suomessa katsottu yhteiskunnan makrotasolla olevan vahvasti sidoksissa työmarkkinanäkökulmaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Useimmat suomalaiset tutkijat ovatkin katsoneet syrjäytymisen olevan nimenomaan pakotettu, vastentahtoinen tapahtuma. (Granfelt 1998, 77.) Hannu Tuomikoski (1990, 50 57) on puolestaan määri-

24 24 tellyt yhteiskunnasta syrjäytymisen elementeiksi mm. terveyden ja työn menetyksen ja tästä johtuvan köyhyyden ja normaalien kulutusmahdollisuuksien ulkopuolelle joutumisen. Tuomikosken mukaan sairauden, köyhyyden ja työttömyyden kombinaatiossa kaikki osatekijät voidaan tulkita sekä toistensa syyksi että seuraukseksi. Jos ihminen on menettänyt terveytensä ja työnsä ja jos hän on vielä köyhyytensä vuoksi normaalien kulutusmahdollisuuksien ulkopuolella, häntä voidaan pitää jotakuinkin totaalisen syrjäytyneenä yhteiskunnasta Huono-osaisuuden kolmiportainen jaottelu Syrjäytymisen käsitettä on käytetty suomalaisessa keskustelussa horjuvasti. Välillä sillä on viitattu selvästi lopullisen luonteiseen huono-osaisuuteen (utslagning, exclusion) ja välillä sillä on taasen kuvattu marginaalistumista ja sen prosesseja. Huono-osaisuuden ongelmia voidaan tarkastella kolmiportaisen jaottelun avulla. Tilapäisellä karsiutumisella (temporary discarding) tarkoitetaan suhteellisen lyhytaikaista ja tilapäistä sosiaalista huono-osaisuutta, jolloin käsitteeseen ei tavallisesti liity eri elämänalueiden ongelmien päällekkäisyyttä. Tällöin myös riippuvuus sosiaalivaltiosta on vähäistä ja tilapäistä. Syrjäytyminen (marginalisation) tarkoittaa erilaista elämänhallinnan prosessia yhteiskunnan laita-alueilla ja kohtalaista ajoittaista sekä yleensä toistuvaa riippuvuutta sosiaalivaltion tukijärjestelmistä. Samalla ilmiöön liittyy myös sosiaalisten ongelmien lievähköä päällekkäisyyttä sekä jatkuvaa pysyvää tilapäisyyttä tai laidalla oloa suhteessa vallitsevaan normaalisuuteen. Uloslyönti (exclusion) tarkoittaa puolestaan vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin ajautunutta elämäntilannetta, jolle on tyypillistä muun muassa alkoholismi, mielenterveysongelmat, perheongelmat ja asunnottomuus. Sosiaalisiin ongelmiin liittyy vahvaa eri ongelmien päällekkäisyyttä sekä myös voimakasta pysyväisluonteista riippuvuutta sosiaalivaltion eri instituutioista. (Vähätalo 1998, ) Syrjäytymistä vai uloslyömistä Granfeltin (1998, 80, 82 83) mukaan syrjäytymiseen liittyy aina menetys ja useimmiten menetysten kierre, joka johtaa pahimmassa tapauksessa krooniseen syrjäytyneisyyden tilaan. Marginaalissa eläminen sen sijaan voi olla myös näköalapaikka, josta käsin voi

25 25 katsella yhteiskuntaan ja omaan elämään eri näkökulmasta. Marginaalissa ollessaan ihminen ei kuulu oikein mihinkään, ja toisaalta hänellä on kiinnikkeitä niin keskukseen kuin periferiaan. Marginalisaatioon liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka voi olla kokemus elämän merkityksen katoamisesta. Käsite liikkuu pakon ja valinnan välisellä janalla, osittain ihminen ajautuu ja toisaalta osittain valitsee marginaalin. Marginalisaatio on hyvin väljä kattokäsite, jonka alle voi sijoittaa termejä, jotka tarkemmin kuvaavat kulloinkin kyseessä olevan ihmisen luonnetta. Granfeltin (1998, 78) mukaan suomalaisessa keskustelussa on painottunut erityisesti näkemys, jonka mukaan syrjäytymisen kohteeksi joudutaan tai ajaudutaan syrjäytyneisyyden tilaan. Ilmiöllä on siis läheinen yhteys elämänhallinnan menettämiseen tai toisin ilmaistuna subjektiuden kadottamiseen suhteessa omaan elämään. Syrjäytymisellä kuvataan prosessia, jossa yksittäiset ihmiset ajautuvat yhteiskunnan laidoille useiden toisiaan seuraavien menetyksien tuloksena. Syrjäytymisen määrittely on edennyt huomattavasti ajan kuluessa ja käynyt avarammaksi ja samalla tarkemmin eritellyksi. Spatiaalinen erottelu, syrjään työntäminen ja ääritilanteena paikattomuus ovat syrjäytymisen olennaisia aspekteja. Suuremmissa kaupungeissa on myös havaittu alueellisen segregaation kehittymistä, eli köyhyyden, työttömyyden ja erilaisten sosiaalisen pahoinvoinnin ilmentymien kasautumista kaupungin tietyille alueille. On jopa puhuttu alaluokan synnystä ja sukupolvittaisesta syrjäytymisestä. (Granfelt 1998, 79.) 3.4 Etsivä sosiaalityö Käsite fakta se mitä on olemassa on harhaanjohtava. Todellisuudessa on puhuttava käsitteestä capta siitä mihin on päästy käsiksi. (Hjort 1995, 13.) Sinänsä ei ole mitään uutta, että mennään potilaan tai asiakkaan kotiin tai etsitään asianomaisia julkisilta paikoilta, mutta sitä ei ole kuitenkaan mielletty yhdeksi sosiaali- ja terveydenhuollon perustyömenetelmäksi, jossa tarvitaan erityisiä metodeja ja strategioita ammattimaiseen työskentelyyn, vaikka lukuisat tutkijat ovat todenneet, että monia sosiaaliryhmiä ei tavoiteta ilman etsivää työtä. Etsivän työn juuret ovat nähtävissä var-