No Annikki sitten, tyttö, jonka kanssa en enää koskaan

Transkriptio

1 7 No Annikki sitten, tyttö, jonka kanssa en enää koskaan puhuisi. Annikki oli tämän toisen näkönaapurin tenava, mutta häntä emme päästäneet syvimmästä ystävyydestä osalliseksi. Perusteena rajoitteelle oli pelkästään se, että hän oli tyttö. Myöhemmin tunteet, halut ja tilanteet alkoivat hiljalleen rönsyillä ja taisivat välistä jopa riistäytyä. Voin tietenkin kertoa vain omista kokemuksistani, mutta puheidensa mukaan Sakarilla oli pitkälti samansuuntaisia mielihaluja. Hän oli myös löyhempi kielenkannattimiltaan ja äkäisempi liikkeiltään, siten potentiaalisempi tekijä kuin aikoja. Vakaasta päätöksestä huolimatta antauduin minäkin lopulta seuraavana päivänä Annikin kanssa puheisiin. Annikki oli sellaista hienokseltaan hihittävää ja, tilanteen niin vaatiessa, kainosti kikattavaa ihmistyyppiä. Niin minun täytyy sanoa. Naapuruston perheet olivat lähes päivittäin tekemisissä. Kun ei muita leikkikavereita ollut lähimailla, oli Sakarin puuttuessa helppo tyytyä Annikkiin. Hän oli lupsakka tyttö, vaikkei hänestä pallonpelaajaksi tai seikkailijaksi ollut, mutta kuten sanottu, yksinäisyys kelpuutti naapurintytön kaveriksi leikkeihin. Koulussa Annikki istui muutamana lukuvuonna edessäni. Olin saanut itseni ujutettua ovensuun etupulpetista hänen taakseen toisen rivin vapaaseen paikkaan, kun väitin opettajalle, että ikkunasta kajastava valo häikäisi taulua niin pahasti, etten nähnyt liituviivoja lukea. Uskoi mokoma sellaisenkin selityksen, vaikka todellinen tarkoitus oli aivan toinen. Olin alkanut tykästyä Annikkiin. Tyttöön! Sellaista ei tietenkään voinut kenellekään kertoa, ei Saka rille, ei Elmerille, ja vielä vähemmän Annikille itselleen. Oli paras 47

2 vain nykiä häntä saparoista ja tökiskellä muuten. Toivottavaa oli, että kohde äkkäisi syyt ja yhteydet, tai muuten rakkautta osoittavat hevosenpotkut saavuttaisivat ehkä väkivaltaiset mitat. Välillä sidoin Annikin lettejä solmuun. Hän kyllä huomasi, mutta samalla yritti näyttää, ettei muka ollut lainkaan tietoinen toimistani. Mitä nyt joskus tuhahti. Tai pikkiriikkisen tirskahti ja välillä mulkaisi taakseen olevinaan vihaisena. Kerran ryhdyin totisempiin toimiin ja pudotin pyyhekumin purusia hänen paitansa kaula-aukosta. Sen Annikki näytti hoksanneen pikimmiten, sillä hän kääntyi ja tinttasi minua nokkaan. Vedet valuivat silmistäni, ja oli helppo päättää, että olisin jatkossa tekemättä yhtä rajuja kepposia. Varmasti oli Annikki täysiverinen mustaleski, jos vain sai tilaisuuden. Sen verran näytti intohimon ja väkivallan piirteitä olevan tarjolla vähäisimmässäkin lemmenleikissä. Nenään torppaamisen jälkeisellä välitunnilla ajauduin yltiöpäisille teille. Taisin olla päähän hakkaamisen seurauksena poissa tolaltani. Yritin mitä ilmeisimmin lievittää Annikin kiukkua. Onnistuin lopulta verrattain hyvin, mutta vähän alkuperäisestä aikomuksestani poiketen. Tasapainottelin kou lun aidalla ja vilkuilin Annikin suuntaan, josko tämä katsoisi ja ihastelisi. Annikki ei esitystäni noteerannut, tähtäili jäykällä niskalla katsettaan toisaalle. Niinpä ajauduin tehostamaan temppuilua muutamalla terävällä ja korkealla loikalla. Viimeistään tämä osoittautui ratkaisevaksi virheeksi. Olisi kannattanut noudattaa normaalia varauksellisuutta hulluttelun sijasta, ei alkaa uhkarohkeilla lainkaan. Ensimmäinen hyppy oli kaareltaan pitkä ja aivan käsittämättömän korkea. Useampia niitä ei tullutkaan, mutta hyppyä seurasi sentään pitkä ja korkea mouruaminen, sillä alastulojalka ei tavannut kaidetta, vaan luiskahdin puolittain kaiteelta alas puolittain ja molemmille puolille. Se oli tyylipuhdas haarahypyn torso, tasapainoinen tankoistunta, ja kirpaisi juuri niin paljon kuin kuka tahansa miespuolinen kuvitella saattaa. Tavattomasti! Voi sitä salamoiden loistetta, voi sitä ulvontaa! 48

3 Rötkähdin maahan nurin niskoin. Esitykseni uljaat loikat olivat yhdessä hujauksessa muuntuneet käärmemiehen kiemuroiksi. Henki ei kulkenut, ja siihen tukeutuen toivoin, että kuolema minut välittömästi korjaisi. Pelkäsin, etten kestä häpeää. Ja kuolema ainakin poistaisi kivun ja tuskan. Nyt ja heti, lopullisesti. Ympäristöstä minulla on vain kelmeitä aavistuksia, mutta nyt oli myös Annikki suunnannut katseensa minuun, kuten myös vieressä vetelehtinyt poikalauma. Annikki parahti, ja pojat omalla tavallaan osaa ottaen ja yhteishenkeä todentaen rähähtivät täyteen ilonpitoon, Sakari etunenässä. Minkä kivultani tajusin, myös Sakari makasi kyljellään maassa. Nauroi kuollakseen. Se pisteli kaikkein eniten, mutta onneksi Annikki tuli minua lohduttamaan ja hoivaamaan. Mahtoiko huono omatunto kaivertaa vai oliko kyseessä naisen vaisto. Alavatsassani jäytävä kipu ei Annikin sairaanhoidosta huolimatta talttunut, mutta Sakarin alulle saattama henkinen pistely ei tuntunut enää niin karvaalta kuin hetkeä aikaisemmin. Siitäs sai nenilleen, mokomakin paras ystävä ja veriveli! Alkuaan minun ja Annikin kanssakäyminen oli normaalia leikkimistä. Vaari kiusoitteli, että Poika vissiin häntä vihille tähtää, kun yhtenään yhdessä pelailee. Pisimmilleen vietyinä yhteiset leikkimme etenivät hätäisiin kädestä pitämisiin ja huipentumina voisin pitää joskus vahingossa vääristä paikoista hipaisemisia. Enempäänkin olisi ollut tahto, ainakin minulla, luultavasti myös Annikilla, sillä ei hän koskaan laittanut hihittelyä hanakammin hanttiin. Tai mennyt karkuun, kun olimme kahden. Yhtä kovan jännityksen vallassa kumpainenkin. Kehittelin mielessäni melkoiset suunnitelmat, miten leikki etenisi kohti lopullisempaa tavoitetta. Vaari oli oikeassa. Naimisiin Poika tähtäsi, mutta tavoitteen yllä oli raskaana varjona kauhukuva hengen ja ruumiin yhteiselon päättymisestä. Sen verran pikaluontoinen ja äkeä neito Annikki oli osoittanut olevansa. Leikimme milloin milläkin ja missäkin. Viimein askartelin tapahtumaketjun, jonka esiaviollisena loppuhuipennuksena 49

4 oli tarkoitus toteuttaa pelokkaan neidin ritarillinen turvasyleily ja mahdollinen pussaaminen, jos vain jännitykseltäni suinkin kykenisin. Kosiomenoista siinä oikeastaan oli kyse. Kävin hakemassa Annikkia ulos. Aikamme pihapiirissä turattuamme pyysin häntä kanssani puuseehen. Minkä tähen sinne? Hyvä kysymys. Olin arvellut, että vastaus olisi kyllä tai ei. Kysymystä en vastaukseksi osannut odottaa. Menipä heti kimurantiksi. Onko muka joku kehnompi paikka mielessä? Huono vastaus. Mutta parempaa ei suustani ulos tullut. Annikki katseli minua tarkkaan, punnitsi pyyntöä ja kihitteli. Mitä lie miettinyt, mutta suostui. Aloin uskoa suhteen kehittymiseen. Hajulaan päästyämme johdattelin keskustelua tiettyyn suuntaan. Käynnistin jutustelun muka ilkikurisesti ja tiedustelin, onko tullut Sakaria pussailtua, kun tämä on sellaista väittänyt ja jopa vannonut. Hihittely loppui. No ei varmana ole! Topakka vastaus, jonka varaan saatoin uskoni perustaa. Jatko näytti edelleen lupaavalta. No sitä en oikeasti epäillytkään, kunhan kiusoittelin. Annatko anteeksi? Sain. Ja sitten lisäsin, etten Annikkia moisesta syystä niin erityiseen paikkaan ollut kutsunutkaan. Hän huojentui, ja palasi yhteisen silmäilyn päätteeksi normaaliin rooliin kihittelyineen. Onnittelin itseäni. Kun perustavaa laatua olevat seikat oli kiertotien kautta tiedusteltu ja saatu siten neitseellisyys selvitetyksi, saatoin siirtyä toteutusvaiheeseen. Kysyin, oliko Annikki koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Ei ollut, kuten olin ounastellut. Kauhistuttavan aihevalinnan seurauksena Annikin tirskuminen osoitti hiipumista. Aloin kertoa sarjakuvasta lukemaani tarinaa omana kokemuksena. Olin toki punninnut toimintatapaa useampana edeltäneenä päivänä ja tullut lopulta siihen 50

5 tulokseen, että voisin esittää tarinan näin, vaikkei se aivan totta ollutkaan. Olin pähkäillyt, ettei Taivaan Isä vessaan näkisi tai kuulisi, jos esittäisin kertomuksen kuiskaamalla, eikä siten saisi tietää tarinoinnin totuudesta poikkeavia vaiheita. Hämyisessä vessassa pelontunne tiivistyi, ja Annikki oli jo aivan hiljaa, jännittyneenä ja hieman kauhuissaan, kun etenin kertomuksessani. Pian olisi seuraavan siirron paikka. Sitten turvahalaus ja pussaaminen. Mutta vielä hetkisen täytyi kauhutarinaa paisutella. Annikki kävi entistä pelokkaammaksi. Jos kammoksuttaa, niin voin kyllä suojella. Ojensin käsiäni. Annikki värisi ja alkoi tulla lähelleni turvaan. Nyt! Laitoin silmät kiinni ja huulet tötterölle. Odotin lämmintä ja nopeaa hengitystä sekä värisevien huulten jännittävää kosketusta. Juuri ennen kriittistä hetkeä hajulan ovi riuhtaistiin selälleen. Mitä helvettiä täällä tehdään! Minulta meinasi tulla sonnat housuun ja melko varmasti myös Annikilta. Hänen isänsä seisoi oviaukossa. Jos ihminen osasi olla vihaisen näköinen, niin Annikin isän kasvonpiirteistä saattoi jotain tuonkaltaista päätellä. Kouritko minun tyttöä, nulkki? E-en. En minä. Enhän Annikki? Annikki ei saanut sanaa suustaan. Annikki pelkää. Etkö pelkääkin? Kauhutarinassa oli hirveä loppu, kohtuuttoman paljon pelottavampi kuin itsessään alkuperäisessä kertomuksessa. Mitä! huusi Annikin isä uudestaan. Jos kourit, minä revin pään irti ja vasta sitten tapan! Saat nähdä ja tuntea kuinka henki pakenee tuonelaan. Annikki sai suhautettua hiljaisen ein ja livahti avoimesta rakosesta pakoon. Minä en vastaavaa liukenemista ehtinyt 51

6 toteuttaa, sillä tytön karattua isä osasi sulkea poistumistien vartalollaan. Jos kerrankin hoksasin toimia nopeasti, tuolloin sellainen ihme pääsi käymään. Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä valmis harkitsemaan toisenlaista vaihtoehtoa, mutta kuolematta kuitenkin paras. Annikin isä luuli olevansa tilanteen herra, mutta eipäs vain ollut, sillä hätätie oli vartioimaton. Huitaisin kannen sivuun ja hoikkana poikana sukelsin aukkoon. Kiireestä huolimatta tähtäys osui kohdalleen. Tuuskahdin otsa edellä sontaan. Nenät, suut, korvat menivät lietettä täyteen, mutta pakoon pääsin, ja se oli kaikkein oleellisinta. Pään irrottamiseen tai kuolemaan en tekemättömästä teosta halunnut suostua. Juoksin oksennusta ja itkua lykäten tontin reunaa tielle ja siitä kohti kotia. Annikin isä huitoi kourat nyrkissä ja huusi jälkeeni hurjassa vimmassa. Aivan kaikkea en pakokauhultani, oksennukseltani ja sontaisilta korviltani kuullut, mutta ukko varoitti ainakin kopeloimasta tyttöä tai seuraavalla kerralla lähtö heidän tiluksiltaan tapahtuisi jalat edellä. Taakseni uskalsin vilkuilla vain sen verran, että näin, tarvitsiko juoksuvauhtia kiristää. Ukko oli onneksi jäänyt nyrkit pystyssä aloilleen. Sen verran Annikin isän puolustuspuhe minuun vaikutti, etten muutamaan aikaan uskaltautunut poikkeamaan neidon kotosalle, ja kun ukko tuli kylänraitilla vastaan, osasin pitää välimatkaa varmuuden varoiksi. Ylemmillä luokilla kiinnostukseni Annikkia kohtaan muuttui ärhäkämmäksi. Vaalea ja hyvälihainen neitokainen alkoi vaikuttaa entistäkin kiinnostavammalta. Rinnat pullistelivat paidan alla ja lantiossa oli tervettä pyöreyttä. Jos kohta ajatukseni alkoivat lennähdellä kohti kiihkeämpiä päämääriä, niin usein siitä seurasivat melkoiset väristykset, kun mieleeni juohtuivat tosiasiat naarasmustaleskien murhatöistä, joita Annikin tapauksessa näytti toimittavan julma appiukko. Vähän jos vain ajatteli kouraisevansa, heti joutui turpakäräjille. Aistin henkisen puukon kutittelemassa kylkiluitteni tuntumassa. Tunsin ukon 52

7 sormiotteen kurkullani. Kuulin, kuinka pääni plopsahti irti. Yllättäen se ei sattunut yhtään, mutta pelotti vietävästi. Silti minun olisi tehnyt mieli kosketella Annikkia vähän muualtakin kuin vain nykiä tukasta, mutta sellaiseen ei siunaantunut luontevaa tilaisuutta. Puuseehen en uskaltanut rakkauteni kohdetta toistamiseen kutsua, olisiko hän edes suostunut. Muutkin kylän kollit olivat kiinnostuneita Annikista, myös Sakari. Kun olimme Annikin kanssa kaksin, oleilu tuntui luontevalta ja ymmärsin, että enempäänkin kanssakäymiseen voisi olla mahdollisuuksia. Mutta jos olimme kolmin, Annikki antautui Sakarin otteisiin. Kiinnostus näytti olevan kahdenkeskistä, kaikuna se kimpoili heidän välillään. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olosuhteiden pakosta yritin loihtia malleja siitä, miten kääntäisin asetelmat päälaelleen, mutta sopivaa tilaisuutta ei koskaan tullut tai ympäristömuuttujat ohjasivat kupletille toisenlaisen juonen. Ken meistä oli se, joka hallitsi improvisaation jalon taidon? Ikäväkseni joudun toteamaan, etten se ollut minä. Vain huusista paetessani olin osoittanut kykyä nopeaan toimintaan, mutta silloin oli ollut henkikulta kyseessä. Vaikutti siltä, että avioliiton solmiminen Annikin kanssa ei kävisi aivan niin helposti kuin olin kaavaillut. 53