7.3. KESKIVIIKKOSARJA 12

Transkriptio

1 7.3. KESKIVIIKKOSARJA 12 Musiikkitalo klo Ernest Martinez-Izquierdo, kapellimestari Ilari Angervo, alttoviulu Maurice Ravel: Narrin aamulaulu Matthew Whittall: Alttoviulukonsertto The heaven that dwells so deep, kantaesitys (Ylen tilaus) Tommy Mansikka-aho, didgeridoo 10 min 34 min VÄLIAIKA 20 min Igor Stravinsky: Satakielen laulu 20 min I Presto Andantino Presto (Johdanto) II Kiinalainen marssi III Satakielen laulu IV Mekaanisen satakielen laulu Manuel De Falla: Sarja nro 2 baletista Kolmikolkkahattu 12 min I Naapurien tanssi II Myllärin tanssi III Lopputanssi Väliaika noin klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (yle.fi/rso). 1

2 MAURICE RAVEL ( ): NARRIN AAMULAULU Aina siitä lähtien, kun Maurice Ravel oli ensimmäisessä julkaistussa teoksessaan Sites auriculaires (1897) käyttänyt habaneran rytmejä, hän oli ollut espanjalaisuuden lumoissa. Se heijastui hänen teoksissaan sekä maan musiikista ammennettuina aineksina että espanjalaisten aiheiden käyttönä. Sinänsä innoituksen etsiminen oman kulttuuripiirin ulkopuolelta ei ollut hänelle mitenkään tavatonta, ja hän maustoi mielellään musiikkiaan mm. itämaisuudella sekä mustalaismusiikista ja jazzista saaduilla virikkeillä. Usein tyylittelyä eri aineksilla on pidetty eräänlaisena naamiona hänen todellisten kasvojensa edessä, mutta se saattoi yhtä hyvin olla hänen ominta itseään. Hän totesikin olevansa luonnostansa keinotekoinen. Kiinnostuksesta espanjalaisuuteen todistavat mm. pianoteos Pavana kuolleelle prinsessalle (1899), orkesteriteos Rapsodie espagnole (1907) ja ooppera L heure espagnole (1909). Kaikki nämä teokset syntyivät jo ennen kuin Ravel vuonna 1911 kävi ensimmäisen kerran Espanjassa, ja sen jälkeen syntyivät vielä mm. orkesteriteos Bolero (1928) sekä hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt laulusarja Don Quichotte à Dulcinée (1933). Vuonna 1905 valmistuneessa pianosarjassa Miroirs (Peilejä) espanjalaisvaikutteet rajoittuvat viisiosaisen teoksen neljänteen osaan Alborada del gracioso (Narrin aamulaulu). Ravel teki sarjan kahdesta osasta orkesterisovitukset, joista Alborada del gracioson sovitus on vuodelta 1918, ja kummassakin muodossa kappale kuuluu Ravelin suosituimpiin. Otsikon termi alborada viittaa pohjoisespanjalaisen Galician aamuiseen serenadi-traditioon, kun taas gracioso on Calderónin, Lope de Vegan ja muiden espanjalaisklassikoiden komedioissa arkkityyppisenä hahmona esiintyvä rikkaan miehen palveluksessa oleva narri. On hämmästyttävää - mutta Ravelin muiden orkesterisovitusten valossa tuskin yllättävää - että niinkin luonteenomaisesti pianistinen teos kuin Alborada del gracioso on kääntynyt soittimellisesti yhtä luonteenomaiseksi ja taiturilliseksi orkesterimusiikiksi. Iskevien rytmien elävöittämä ja säihkyvien värien kirjoma joskin keskitaitteessa myös verhotumpia tunnelmia maalaileva musiikki on toteutettu juuri sellaisella vivahteikkaalla tarkkuudella, joka sai Stravinskyn luonnehtimaan Ravelia sveitsiläiseksi kellosepäksi. Ravelin musiikin vangitsevia tunnelmia ja hehkuvaa loistoa Stravinskyn sanat eivät kuitenkaan tavoita. Ravel on ollut Alborada del gracioson sovitustyössä uskollinen alkuteokselle. Orkesteritekstuurissa kiinnittävät huomiota mm. kitaramaisten näppäilyjen jäljitteleminen harpulla ja jousten pizzicatoilla, tehokas lyömäsoittimien käyttö, fagotin esiintyminen hitaammassa välitaitteessa eräänlaisena narrin soittimellisena alter egona, fagottia säestä- 2

3 vän jousitekstuurin hienostunut monivivahteisuus, erilaiset glissandot (joissa ovat paikoin lähtökohtana alkuteoksen erikoiset kaksoisglissandot) sekä alkuteoksen tiheiden säveltoistojen toteuttaminen pääosin puhaltimien voimin. Kimmo Korhonen MATTHEW WHITTAL: ALTTOVIULUKONSERTTO THE HEAVEN THAT DWELLS SO DEEP (NIIN SYVÄLLÄ ASUU TAIVAS) Alttoviulukonserttoni otsikko on parafraasi psykoanalyytikko Carl Jungin yksityisestä kirjeestä ja viittaa tarpeeseen tarkkailla itseään, löytää kätketty luovuuden lähde, jonka kautta yksilön todellinen ääni on mahdollista saada kuuluviin. Jotta tällainen introspektio olisi mahdollinen, on havainnoitava ympäristöään, kuunneltava ulkomaailmaa ja reagoitava siihen, Jung kirjoittaa. Samaan aikaan, Jung painottaa, on kyettävä käytännöllisesti järjestämään ulkoinen elämänsä niin, että oma ääni tulisi kuulluksi ja olisi merkitsevä, jotta tämä mahdollisuuksien luomus saisi pakottavan viestinsä ilmaistuksi. Mielestäni ajatus äänen antamisen ja kuuntelun vastakkainasettelusta vastaa hienosti solistin ja orkesterin suhdetta soitinkonsertossa, ja toden totta työtilauksen vastaanottamista laajan julkisen orkesterijulkilausuman kirjoittamiseksi. Tematiikka liittyy tiiviisti myös minulle erityisen läheiseen luontoon ja ihmiskunnan sekä taiteemme sijoittumiseen siinä. Luonto taiteessa on hankala aihepiiri. Länsimainen taide kokonaisuudessaan pyrkii enemmänkin heijastamaan inhimillisiä tunnetiloja ympäristöä kohtaan kuin kuvaamaan luontoa itseään, toisin sanoen luomakunta näyttäytyy siinä pikemminkin peilinä kuin kaunistelemattomana itsenään. Tästä syystä pidän enemmän aasialaisesta luontotaiteesta, kuten japanilaisista mustepiirustuksista (sumi-e), mutta arvostan myös länsimaisia taiteilijoita, kuten Van Goghia, Turneria ja kanadalaista nk. seitsemän ryhmää. Heidän teoksissaan luonnollinen maailma on kuvattu etäisenä, villinä ja kaiken ylle kaareutuvana, yhtä aikaa ajattomana ja katoavaisena paikkana, jonka mahdollinen subjektiivinen kauneus on kokonaan katsojansa mielen ohikiitävää ajatusrakennelmaa kuin eräänlaista taidetta kuunteluna, jos sallitte. Niin syvällä asuu taivaan solistin ja orkesterin välistä leikkiä karakterisoi laulamisen ja vähäisemmän ritualistisen aktin, kuuntelemisen, välinen jännite, samoin kuin molemmille toimille ominainen, samanaikainen sisäänpäinkääntyneisyys ja halu tulla esiin. ( Matka jonnekin on matka sisimpään, kirjoitti amerikkalainen luonnontieteilijä John Muir.) Muodollisesti teos 3

4 ei noudata perinteitä, vaan koostuu yhdestä pitkästä jaksottaisesta osasta. Alttoviuluosuus on pikemmin lyyrinen kuin avoimen virtuoottinen, mutta teos säilyttää kuitenkin mielestäni aidon konserttoluonteensa, jossa kerronnan pääpaino on solistilla. Minun on tosin myönnettävä, että pitkäaikaisessa kiintymyksessäni konserttomuotoon minua on aina kiehtonut vähemmän perinteinen yksilön ja kollektiivin retorinen konflikti kuin ajatus solistista yksinäisenä vaeltajana, joka etsii paikkaansa laajemmassa jatkumossa. Siksi juuri alttoviulu vaimeine, mietteiliäine, lähes ihmismäisine sointiväreineen tuntui täydelliseltä tulkilta teokseen, jonka perimmäisenä lähtökohtana oli ääni. Teoksen alussa solisti uskaltautuu matkaan uteliaalla melodialla, kuin laulaen itsensä olevaksi. Orkesteri toistaa aiheen kutoen laulusta varjojen ja heikon valon maiseman, jossa alttoviulu kuljeskelee rakentaen haaveitaan alun teeman ylle. Väliin maisema muuttuu uhkaavaksi, ja liiaksi omiin mietteisiinsä keskittynyt alttoviulu nujerretaan orkesterin alle. Solisti ryhdistäytyy pakotettuna, ja vapaammat kadenssinomaiset kulut saavat taustalleen pehmeämpiä tuulikellomaisia sävyjä. Usein taustasta esiin nousee didgeridoo, eräänlainen maan ääni (vox terrae) tai korvin kuultava luonnon jatkumo, joka alkukantaisella soinnillaan pohjustaa alttoviululle tietä. Tasapaino saavutetaan vähitellen solistin oppiessa kuuntelemaan ja orkesterin omien äänten syttyessä elämään. Intensiivistä yhteistä kliimaksia seuraa vielä orkesterin viimeinen laulu, jonka viitteitä oli kuultavissa jo teoksen alkuteemassa, mutta jonka solisti vasta nyt täysin hyväksyy omakseen. Alttoviulu sitoo lukuisat temaattiset säikeet ja äänikimput yhteen riemukkaaksi kertosäkeeksi ja siirtyy sitten sivuun melodiasta irtautuen ja sulautuen orkesterin haipuviin kaikuihin, kuin valmiina astumaan maailmaan entistä puhtaampana ja ehjempänä. Niin syvällä asuu taivas on Suomen yleisradion (YLE) tilaus, jonka sävellystyötä ovat tukeneet Suomen kulttuurirahasto ja Suomen säveltäjäin Sibeliusrahasto. Matthew Whittall Suomennos: Terhi Siirala 4

5 TOMMY MANSIKKA-AHO SAI DIDGERIDOO-OPPINSA VIIDAKOSSA Mitä syntyy, kun otetaan australialainen puun oksa tai runko, jonka keskustan termiitit ovat syöneet läpi? Vastaus on didgeridoo, australialaisten alkuperäiskansojen möreä-ääninen soitin, jolle Matthew Whittall kirjoitti merkittävän osuuden alttoviulukonserttoonsa. Didgeridoosoolot konsertissa päästelee Tommy Mansikka-Aho. Matthew oli kuunnellut soittoani folk-yhtye Gjallarhornissa, jossa on didgeridoon lisäksi viulu, lyömäsoittimet, laulu ja alttoviulu. Hän kiinnostui juuri alttoviulun ja didgeridoon yhdistelmästä ja pyysi minut konserttoprojektiin mukaan, Tommy kertoo. MAAILMAN VANHIN PUHALLINSOITIN Luultavasti yli 1000 vuotta vanha didgeridoo on todennäköisesti maailman vanhin puhallinsoitin, vaikkakaan täysin varmoja todisteita tästä ei ole. Australian alkuperäisheimot käyttävät soitinta säestämään tanssia ja laulua uskonnollisissa rituaaleissaan. Perinteinen didgeridoo on useimmiten valmistettu eukalyptuspuusta, mutta Tommylla on käytössään hänelle mittatilaustyönä tehty alumiininen, niin sanottu slideridoo, joka toimii samalla periaatteella kuin vetopasuuna. Puiset soittimet reagoivat herkästi ilmaston kanssa ja tällöin vire voi heittää melkoisesti. Kiertäessäni maailmaa Gjallarhornin kanssa tästä tuli ongelma ja niinpä minulle rakennettiin tämän veto-ominaisuudella varustettu soitin. Didgeridoota soitetaan pärisyttämällä huulia suukappaletta vasten käyttämällä kiertoilmahengitystä. Erilaisilla hengitystekniikoilla saadaan aikaan erilainen soundi. Esimerkiksi palleahengityksellä saa aikaan rytmikkäämpää soittoa ja käyttämällä poskia pumppuna soittoon tulee enemmän kontrollia. Oikean kiertoilmahengityksen oppiminen onkin yksi vaikeimmista asioista didgeridoon soitossa Tommy kertoo. AUSTRALIAN VIIDAKOISTA EUROVIISUIHIN Tommy Mansikka-Aho tutustui didgeridoohon asuessaan parikymppisenä Australiassa. Vietin monta vuotta Pohjois-Australian viidakoissa ja rannoilla. Siellä törmäsin soittimeen ensimmäisen kerran ja kiinnostuin heti sen mielenkiintoisesta soundista. Tommy palasi sivistyksen pariin ja alkoi tosissaan harjoitella. Ensiksi oli kuitenkin pyydettävä lupa alkuperäisväestöltä. Kävin vanhuston puheilla ja pyysin lupaa didgeridoon soittamiseen ja opettamiseen. Lupa heltisi, kun kerroin minussa virtaavan hieman Suomen alkuperäiskansan, saamelaisten verta. Palattuaan Suomeen Tommy on tehnyt uraa Gjallarhorn-yhtyeen lisäksi Edeassa, jonka riveissä hän edusti Suomea Euroviisuissa Lisäksi hän on osallistunut lukuisiin muihin pop- ja folkprojekteihin, toiminut dj:nä ja perustanut ohjelmatoimiston. 5

6 Didgeridoon lisäksi Mansikka-Aho soittaa muita etnisiä puhaltimia, kitaraa, lyömäsoittimia sekä laulaa, säveltää ja opettaa. Koululaisten parissa hän on tehnyt paljon työpajoja ja konsertteja. Matthew Whittallin teos ei ole ensimmäinen klassinen sävellys, jossa hän on mukana. Olen soittanut virolaisen Helena Tulven teoksissa mm. Stuttgartin filharmonikkojen ja Varsovan radion sinfoniaorkesterin solistina. Whittallin sävellyksestä Tommy on innoissaan. Pidän konsertosta todella paljon. Ihan karvat nousivat pystyyn, kun kävimme sitä Matthewin kanssa läpi. Mahtavaa päästä soittamaan sitä Musiikkitaloon, hän iloitsee. Satu Kahila IGOR STRAVINSKY ( ): SATAKIELEN LAULU Stravinsky oli juuri saanut oopperan Satakieli ensimmäisen näytöksen valmiiksi loppukesällä 1909, kun hänen uransa sai uuden, yllättävän suunnan. Venäläisen baletin johtaja Sergei Djagilev tilasi häneltä baletin Tulilintu esitettäväksi seuraavassa kesäkuussa Pariisissa. Menestys oli valtava ja tempasi nuoren säveltäjän mukaansa. Kaksi seuraavaa Djagilevin tilaamassa balettia Petruška (1911) ja Kevätuhri (1913) jatkoivat menestystarinaa, jälkimmäisessä tapauksessa modernistisen «succès de scandalen» muodossa. Djagileville kirjoitetut baletit sinkosivat Stravinskyn suoraan aikansa uuden musiikin kärkeen. Kun hän niiden jälkeen palasi Satakieli-oopperan pariin, hän oli aivan eri säveltäjä kuin ensimmäisen näytöksen aikaan, jolloin hän oli vielä opiskellut Nikolai Rimski- Korsakovin johdolla. Ooppera valmistui alkuvuodesta 1914, eikä välillä kuluneiden kiihkeiden kehitysvuosien valossa ollut yllätys, että sen kaksi jälkimmäistä näytöstä poikkesivat tyyliltään olennaisesti ensimmäisestä. Kolme vuotta myöhemmin Stravinskylle tarjoutui tilaisuus tehdä oopperan materiaalista uusi, tyyliltään yhtenäisempi teos, kun Djagilev ehdotti sen muokkaamista baletiksi. Stravinsky ehdotti puolestaan, että hän voisi muokata sinfonisen runon oopperan kahdesta jälkimmäisestä näytöksestä, ja Djagilev voisi halutessaan käyttää sitä balettina. Ajatus miellytti Djagilevia, ja sinfoninen runo Chant du Rossignol (Satakielen laulu) valmistui keväällä Oopperan ja sinfonisen runon taustalla on Hans Christian Andersenin klassikkosatu (1843) Kiinan keisarista, joka ihastuu satakielen lauluun. Kun keisari saa lahjaksi mekaanisen satakielen, oikea satakieli unohdetaan ja pakenee ystävänsä kalastajan luokse. Mekaaninen satakieli kuitenkin särkyy, keisari sairastuu ja on lopulta kuolemaisillaan, kun oikea satakieli palaa ja pelastaa hänet laulullaan. Sadun innoittajana oli Andersenin yksipuoliseksi jäänyt ihastuminen laulajatar Jenny Lindiin, mutta kertomus kasvaa pelk- 6

7 kää rakkaudentunnustusta syvempiin merkityksiin, esimerkiksi pohdintoihin alkuperäisen ja jäljitelmän suhteista. Satakielen laulu kuuluu Stravinskyn värikkäimpiin ja ihastuttavimpiin teoksiin. Se jatkaa Tulilinnun fantastista sadunomaisuutta mutta rikastettuna Petruškan ja Kevätuhrin antamilla kokemuksilla. Sointikudoksen eksoottisuus ja paikoin pentatoninen asteikko ilmentävät jo Andersenin kertomuksessa ilmenevää «chinoiseriaa», eurooppalaisia haavekuvia toteuttavaa kiinalaisten ainesten jäljittelyä. Oopperassa koloratuurisopraanon esittämän satakielen korvaa tässä soolohuilu, kalastajan roolin saa trumpetti. Teoksen avaus heittää kuulijan suoraan keisarin palatsin juhliin, joissa kuullaan myös satakieltä. Kiinalainen marssi etenee eksoottisen kulmikkain askelin ja purkautuu hetkittäin iskeviin rytmeihin, joissa kuuluu Kevätuhrin etäisiä kaikuja. Huilun lyhyt soolo aloittaa Satakielen lauluksi merkityn, lyyrisen kauniin jakson, jonka vastakohtana on mekaanisen satakielen konemaisempi esitys. Trumpetin esittämä surumielinen kalastajan laulu on sinfonisen runon ainoa katkelma, joka on peräisin oopperan ensimmäisestä näytöksestä. Sävyt tummenevat, kun keisari sairastuu, mutta oikean satakielen laulu palauttaa hallitsijan elinvoimat. Teos niin kuin jo oopperakin päättyy kalastajan lauluun. Kimmo Korhonen MANUEL DE FALLA ( ): SARJA NRO 2 BALETISTA KOLMIKOLKKAHATTU Manuel de Fallan syntymäkaupunki Cádiz on samannimisen provinssin pääkaupunki, ja provinssi taas on yksi kahdeksasta Andalusian maakuntaan luetusta. Andalusialla on tunnetusti vahva musiikkiperinne: flamencoa ja cante jondo -laulua arabialaisine vaikutteineen. Falla ei kuitenkaan vielä lapsuudessaan tutustunut kotimaakunnan traditioon. Kun äiti ja isoisä aloittivat hänen musiikillisen koulutuksensa, tavoitteena oli koko ajan klassisen musiikin aarteiden omaksuminen. Pianonsoitto oli tärkeintä, mutta Fallalla oli myös muita mielenkiinnon kohteita. 15-vuotiaana (!) hän perusti kaksi kirjallisuuteen erikoistunutta aikakauslehteä näiden historia tuskin oli pitkä, mutta hankkeet kertovat kulttuuri-innostuksesta jo varhain. Falla sai myös kontrapunktin ja harmoniaopin opetusta, mutta säveltämisestä hän innostui vasta kuultuaan 16-vuotiaana Edvard Griegin musiikkia. Tämä sai hänet toteamaan: Musiikki on selvästi minun kutsumukseni. Andalusialaisen nuorukaisen uranvalinta pohjoisessa vuonomaisemassa syntyneen musiikin äärellä kertoo musiikin kyvystä ylittää rajoja helposti. Parikymppisenä Falla lähti opiskelemaan Madridiin, jossa hän pian sävelsi varhaisimman säilyneen sävellyksensä, Melodian sellolle ja pianolle; tämä kaunis pieni teos kuuluu yhä sellistien ohjelmistoon. Samoihin aikoihin 7

8 hän muutti sukunimensä muotoon de Falla ; de -etuliite ei tarkoita espanjalaisessa nimikulttuurissa mitään aateluuteen viittaavaa. Sittemmin vakiintui tapa käyttää tuota etuliitettä silloin, kun sanotaan säveltäjän koko nimi, muulloin ei. Vasta Madridissa nuoren lahjakkuuden kiinnostus suuntautui andalusialaiseen musiikkiin. Sen vaikutus alkoi tuntua hänen sävellyksissään vähitellen. Näihin aikoihin Falla sävelsi joukon zarzuela-tyylisiä musikaaleja, jotka valitettavasti ovat yhtä ( Inésin rakkaudet, 1902) lukuun ottamatta kaikki kadonneet. Sitten hän sävelsi ensimmäisen varsinaisen oopperansa La vida breve ( Lyhyt elämä, 1905). Vuonna 1907 kollegat neuvoivat Fallan matkustamaan Pariisiin. Siellä hän tutustui mm. Debussy hin, Raveliin, Dukas han ja vähän myöhemmin Stravinskiin. Kaikki nämä tarjosivat runsaasti virikkeitä sekä Fallan perimmäiseen musiikilliseen ajatteluun että hänen orkestraatioonsa. Ennen pitkää hänestä tuli yksi jälki-impressionistisen soitinnuksen mestareista, ja kun ranskalainen sointiväriajattelu yhdistyi pohjimmaiseen espanjalaiseen ja erityisesti andalusialaiseen taustaan, tuloksena oli kaikin puolin vahva ja omintakeinen tyyli. Sellaisen hän vei mukanaan palatessaan maailmansodan sytyttyä Madridiin, ja syntyi joukko sävellyksiä, joille Fallan kansainvälinen maine perustuu vielä nykyäänkin: baletti Noiduttu rakkaus (1915), johon sisältyy kuuluisa Tulitanssi, runoelma Öitä Espanjan puutarhoissa pianolle ja orkesterille (1916) sekä baletti Kolmikolkkahattu ( ). Viime mainitun syntyhistoria on kaksivaiheinen. Falla valitsi juonen pohjaksi andalusialaisen Pedro Antonio de Alarcón romaanin, joka kertoo vallasta ja viinistä juopuneen poliisikomentajan yrityksistä valloittaa pikkukylän myllärin vaimo, joka puolestaan haluaa vain olla miehelleen uskollinen. Falla sävelsi pian Madridiin palattuaan kaksi kohtausta käsittävän balettipantomiimin El corregidor y la molinara ( Komentaja ja myllärin vaimo ), jonka hän soitinsi pienelle kamariorkesterille. Se esitettiin vuonna Pariisin Ballets russes -teatterin johtaja Sergei Djagilev näki ensiesityksen ja kuuluisalla vaistollaan uumoili siinä olevan potentiaalia enempään. Niinpä hän tilasi Fallalta uuden version suurelle orkesterille. Syntyi kaksinäytöksinen baletti El sombrero de tres picos ( Kolmikolkkahattu ); nimi viittaa paitsi 1600-luvulta periytyvään espanjalaiseen sotilaspäähineeseen myös triangelidraamaan. Teos sai oman ensiiltansa Lontoon Alhambra-teatterissa heinäkuussa Kysymyksessä oli suuri tapaus; puvut suunnitteli Pablo Picasso, koreografian Léonide Massine, ja Fallan kieltäydyttyä yhden harjoituksen jälkeen johtamasta liian vaikeana pitämäänsä teosta kapellimestariksi pestattiin Ernest Ansermet. Kolmikolkkahattu on andalusialaiseen maalaismiljööseen sijoitettu komedia, johon kuuluu perinteisiä elementtejä: viettelemistä, piiloutumisia, salajuonia, vaatteiden vaihtumisen aiheuttamaa sekaannusta ja hilpeä loppu, jossa yleisen riehan takaa häämöttää sovinnainen opetus. Falla on orkestroinut teoksen normaalille romanttiselle sinfo- 8

9 niaorkesterille. Musiikkia soitetaan konserteissa kahtena sarjana, joiden sisältö noudattaa baletin näytösjakoa. Niinpä Sarja n:o 2 käsittää kolme tanssia toisesta näytöksestä. Ensimmäisenä kuullaan Naapureiden tanssi; ystävät ovat tulleet myllärin luokse pieneen juhlaan. Rytmi on Carmen-oopperastakin tutun seguidillan, mutta vierasjoukko ei heti pääse yksimielisyyteen temposta, jolloin seguidilla soi ⅜- ja ¾-tahtilajeissa yhtä aikaa. Toiseksi on sijoitettu Myllärin tanssi, jolla isäntä viihdyttää vieraitaan. Juonen mukaan mylläri pidätetään tekaistuilla syytteillä kesken karkelon, mutta hän pääsee pakenemaan. Vaatteiden vaihtumisen sotkettua tilannetta hetken aikaa hän pääsee niskan päälle ja saa näytettyä poliisikomentajalle, mitä lopulta kuuluu ja kuka käskee. Kolmas tanssi on sitten suuri riehakas finaali, Yleinen tanssi, jonka aikana poliisikomentajaa nöyryytetään viskelemällä häntä lakanalla ylös alas. Varsinkin tässä kolmannessa tanssissa Fallan orkesterinkäytön kekseliäisyys ja virtuoosisuus pääsevät oikeuksiinsa. Ja jokseenkin kaikissa baletin kohdissa on flamencon ja cante jondon läsnäolo voimakasta ja itsestään selvää. Jouni Kaipainen ERNEST MARTINEZ-IZQUIERDO Ernest Martínez-Izquierdo on Suomessa jo tuttu vierailija mm. RSO:ssa, Helsingin kaupunginorkesterissa ja Avanti!ssa. Hän on vieraillut johtamassa myös mm. Ensemble Contemporain de Montréal-orkesteria, Ensemble Modernia (Frankfurt), Klangforumia (Wien) sekä Ranskan radion sinfoniaorkesteria. Oopperaa Ernest Martinez-Izquierdo on johtanut mm. Suomen Kansallisoopperassa, jossa hän johti Kaija Saariahon Adriana Mater-oopperan. Barcelonassa syntynyt Martínez- Izquierdo opiskeli kotikaupunkinsa musiikkikorkeakoulussa sävellystä sekä orkesterinjohtoa opettajanaan Antoni Ros-Marbà. Vuonna 1985 hän oli perustamassa nykymusiikkiin erikoistunutta Barcelona 216 -kamariyhtyettä, jonka ylikapellimestarina hän toimii edelleen. Vuonna 1988 Martínez-Izquierdo aloitti Jesús López-Cobosin johtaman Espanjan kansallisorkesterin apulaiskapellimestarina, ja vuotta myöhemmin Pierre Boulez kutsui hänet Pariisiin Ensemble InterContemporainin apulaiskapellimestariksi. Vuosina Martinez-Izquierdo toimi Barcelonan sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana ja jatkoi vielä saman orkesterin päävierailijana 2009 saakka. Nykyään hän toimii Pamplonan Pablo Sarasate -orkesterin kapellimestarina. Martínez-Izquierdo on vieraillut omien kokoonpanojensa kanssa mm. Châtelet-teatterissa, Concertgebouw ssa, Queen Elisabeth Hallissa sekä Berliinin ja Wienin tärkeimmissä saleissa. Levytyksiä Ernest Martínez-Izquierdo on tehnyt mm. Harmonia Mundi-, Col 9

10 Legno-, Ircam- Stradivarius-, Telarcsekä Naxos-levymerkeille. Ernest Martínez-Izquierdo on palkittu Espanjan radion Ojo Criticopalkinnolla 1995, Catalan Roland Journalism -palkinnolla 2000, Barcelonan kaupungin myöntämällä palkinnolla 2001 sekä Latin Grammylla ILARI ANGERVO Ilari Angervo opiskeli viulunsoittoa Sibelius-Akatemiassa Leena Siukosen johdolla, kunnes hän vaihtoi alttoviuluun Helge Valtosen ja Jouko Mansneruksen oppilaaksi. Diplomistaan hän sai 1993 korkeimmat mahdolliset arvosanat. Angervo on lisäksi opiskellut Berliinin taidekoulussa Wolfram Christin johdolla ja saanut lisäoppia myös Matti Hirvikankaalta ja Rainer Moogilta. Suomen Kansallisoopperan orkesterin alttoviulun äänenjohtaja Angervo toimi Radion sinfoniaorkesterin alttoviulun äänenjohtaja hän aloitti Ilari Angervo on maineikkaan Uusi Helsinki -kvartetin perustajajäsen. Lisäksi hänet tapaa Suomalaisen Kamariorkesterin, Avanti!n, Kerberoksen ja Uuden Renttukvartetin riveistä. Angervo on esiintynyt RSO:n ja monien muiden kotimaisten orkesterien solistina. Hän on kantaesittänyt Jouni Kaipaisen alttoviulukonserton Tapiola Sinfoniettan ja Hannu Linnun kanssa (1999) sekä Juha T. Koskisen Hamletmachinen Zagrosin kanssa (2000). RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin ylikapellimestarina on vuodesta 2003 alkaen toiminut Sakari Oramo. Uutena ylikapellimestarina syksyllä 2013 aloittaa Hannu Lintu, joka toimii ensin RSO:n päävierailijana kaudella Orkesterin kunniakapellimestari on Jukka-Pekka Saraste, joka toimi ylikapellimestarina vuosina ja tekee edelleen tiivistä yhteistyötä orkesterin kanssa. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfo niaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Saariahon, Resphigin, Kaipaisen ja Kokkosen teok- 10

11 sia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Nordgrenin 3. ja 5. sinfoniasta julkaistu levytys (Ondine) sai ranskalaisen Académie Charles Cros n palkinnon. Magnus Lindbergin klarinettikonserton levytys palkittiin BBC Music Magazinen palkinnolla Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberg-levytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla yli 300 konserttia. Kaudella orkesteri esiintyy mm. Bonnin arvostetulla Beethoven-festivaalilla ja Amsterdamin Concertgebow-konserttitalossa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella ja katsella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (yle.fi/rso). 11