VARHAISLAPSUUDEN VALOKUVALLINEN DOKUMENTOINTI

Transkriptio

1 VARHAISLAPSUUDEN VALOKUVALLINEN DOKUMENTOINTI Matti Itäranta Opinnäytetyö Kevät 2009 Pirkanmaan ammattiopisto Pyynikintien toimipiste

2 TIIVISTELMÄ Pirkanmaan ammattiopisto Pyynikintien toimipiste ITÄRANTA, MATTI: Varhaislapsuuden valokuvallinen dokumentointi Opinnäytetyö, 42 sivua Kevät 2009 Valokuvaus on nykyään jokaiselle tuttu aihe. Digitaalitekniikan ja sen halpenemisen myötä lapsia ja lapsuutta kuvataan todella runsaasti. Tämä opinnäytetyö käsittelee aihetta lähihoitajan ja kasvattajan näkökulmasta muutamista perusasioista lähtien ja antaen myös vinkkejä arkipäivän tilanteisiin sekä nykytekniikan hyödyntämiseen. Opinnäytetyö käsittelee myös mm. digitaalitekniikan vaaroja antaen ohjeita dokumenttien arkistointiin ja säilytykseen. Vihkonen pitää sisällään myös valokuvan ja valokuvaamisen käyttömahdollisuuksia sosiaalisten tilanteiden tukena, niin lähihoitajan ja lasten, kuin myös lähihoitajan ja lasten vanhempien välillä. Opinnäytetyöhön sisältyy myös toiminnallisena osana valokuvanäyttely. Näyttelyn materiaali on kymppikuvakoossa työn lopussa. Valokuvaukseen liittyvän opinnäytetyön tekeminen lähihoitajaopiskelijana ja lähihoitajan näkökulmaa ajatellen oli erittäin mielenkiintoista. Olen kuvannut lapsia sivutyönä vuodesta 2004 lähtien. Valitsin aiheen puhtaasti maailmanparannusmielellä siksi, että koen saaneeni valokuvauskokemukseni ja oppieni mukana paljon myös sellaista tietoa, josta olisi hyötyä lähihoitajille ja kasvattajille. Tavoitteeni on, että tämän työn lukenut lähihoitaja, kasvattaja, tai muuten vaan aiheesta kiinnostunut ihminen saisi hyvää perustietoutta parempien tuloksien aikaansaamiseksi. Toivon myös, että työni antaisi ihmiselle sytykkeen hankkia aiheesta lisää tietoa ja sitä kautta parantaa varhaislapsuuden dokumenttien laatua, jotka edelleen palvelevat jälkipolvia sekä aikuistunutta dokumentin kohdetta.

3 SAMMANFATTNING Pirkanmaa yrkesinstitut Utbildningsprogrammet för vård och forstran av barn och unga ITÄRANTA, MATTI: barndom dokumentation med fotografering Lärdomsprov, 42 sidor våren 2009 Fotografering är nuförtiden en välbekant sak för var och en. Tack vare en alltmer bättre och billigare digitalteknik dokumenterar man barn och barndom med lätthet. Det här lärdomsprovet handlar ämnet från närvårdarens och uppfostrarens synvinkel utgående från enkla grundprinciper och ger också tips till nyttjandet av modern teknik vid vardag-liga tillfällen. Lärdomsprovet handlar m.m. om problem med digitalteknik och ger instruktioner om arkivering och förvaring av dokument. I häftet presenteras också möjligheter att utnyttja bild och fotografering som ett socialt stöd, inte bara mellan närvårdaren och barn utan också mellan närvårdaren och barnens föräldrar. Lärdomsprovet innehåller en fotografutställning som en integral del. Materialet för utställningen är bifogat här i 10 x 15 cm bildformat. Att genomföra lärdomsprov som en studerande, från närvårdarens synvinkel var särskilt intressant för mig. Jag har fotograferat barn som extraknäck från och med år Jag valde temat rentav för att förbättra världen" då jag har genom fotografering och studier samlat på mig mycket sådana kunskaper som kan vara av nytta för närvårdare och uppfostrare. Min målsättning är att närvårdaren, uppfostraren eller vem som helst som är intresserad av temat, skulle få en bra grund för bättre resultat. Förhoppningsvis skulle mitt lärdomsprov inspirera en att skaffa sig mera kunskaper kring temat och således främja dokumentation av tidig barndom, som vidare betjänar kommande generationer och även de vuxna som tidigare varit dess objekt.

4 SISÄLLYS 1. JOHDANTO VALOKUVASTA JA KUVAUSTEKNIIKASTA 2.1 Valokuvauksen historiaa Digitaalisen median vaarat Lapsen valaisusta ja sommittelusta Lapsikuvia väreissä ja mustavalkoisina LÄHIHOITAJA LAPSIKUVAAJANA - VALOKUVAUS PÄIVÄKODISSA 3.1 Lapsikuvauksen perusperiaatteet Mikä kamera päiväkotiin Valokuva - realistinen dokumentti? Kasvun kansio - lapsen ja aikuisen näkökulma VALOKUVAUS LAPSIPERHEESSÄ JA PERHETYÖSSÄ 4.1 Valokuvia esikoisesta kuopukseen Lapsihavainnointi Kun lapsi pelkää kameraa VALOKUVAT SOSIAALISINA VÄLINEINÄ JA KASVUN TUKENA LOPUKSI 22 LÄHTEET TOIMINNALLINEN OSUUS VALOKUVANÄYTTELY...24 Valokuvia...25

5 1. JOHDANTO Muistatko vielä, kun olit lapsi? Useimmilla meistä on muistikuvia lapsuudesta. Ensimmäinen muistikuva saattaa olla se, kun luovuit tutistasi heitit sen kalavauvalle tai päätit ohjatusti auttaa pulassa olevaa siiliperhettä jättämällä tuttisi metsään. Onko tuosta hetkestä olemassa valokuvaa? Muistatko vielä, mitä sait joululahjaksi ollessasi neljävuotias? Uskallan väittää, että et muista. Sen sijaan muistat joulumielen ja sen, kuinka koristelit perheesi kanssa joulukuusta aattoaamuna. Saatat jopa muistaa, millainen asu sinulla oli jouluisin päällä. Tuon saatat jopa voida tarkistaa valokuvista, joita vanhempasi tai tarhan tädit ottivat silloin, kun olit vielä lapsi. Murheellista tässä johdannossa esitettyjen esimerkkien sisällöstä tekee se, että on ihan tavallista, jos joulu- ja juhannuskuvat on valotettu samalle filmille. Murheellista tämä on siksi, että ne tärkeimmät hetket, mukavimmat ja epämukavimmat muistot, aidoimmat ilot ja surut sijoittuvat mitä suurimmalla todennäköisyydellä juurikin juhlapyhien väliin arkeen. Toinen lähes yhtä murheellinen seikka on se, että et ehkä pidä niistä valokuvista, joissa olet lapsi. On mahdollista, että osasyy aikuisilla esiintyvälle kamerakammolle on kokemus siitä, mitä lapsena tapahtui ja minkälaisia kuvia sieltä loppujen lopuksi jäi. Tämä voi kuulostaa lannistavalta, jopa turhauttavalta asialta, mutta näin se vain on. Tämä opinnäytetyö käsittelee aihetta, joka koskettaa, tai jonka ainakin tulisi koskettaa ihmisiä ja lapsiperheitä. Muistutan lukijaa siitä, mitä lapsen arki on. Kerron arjesta ja sen merkityksestä lapselle auttaakseni lukijaa ymmärtämään sen, kuinka tärkeää noiden joskus mitättömiltäkin tuntuvien hetkien tallentaminen on. Haluan osaltani edesauttaa lapsuuden valokuvien dokumentaarista arvoa ja dokumentin tärkeyden ymmärtämistä. Haluan muistuttaa lukijaa siitä, että lapsikuvat jos mitkä ovat aina ainutkertaisia ja sen vuoksi ne tulisi tehdä mahdollisimman huolellisesti alusta loppuun saakka.

6 2 Vanhempien ja ammattikasvattajien lapsen ympärille muodostaman kontekstin tehtävä ja nykyään jopa velvollisuus on myös dokumentoida. Tämän tehtävän mahdollisimman hyvä suorittaminen ja ennen kaikkea ymmärtäminen palkitsee kasvattajia, mutta etenkin lasta hänen vartuttuaan. Onnistunut lapsikuva ei vaadi kallista kameraa, ei omaa pimiötä eikä itse asiassa edes tietokonetta, vaikka eletäänkin 2000-lukua. Onnistunut lapsikuva syntyy sillä hetkellä, kun kameran suljin räpsähtää tai valitettavan usein jää syntymättä. Lähihoitajalla on monta tehtävää ja velvollisuutta. Muutamia ei-niin-yleisesti tiedostettuja mainitakseni, lähihoitajan tulee tiedottaa ja pitää perheet ajan tasalla kaikenlaisten asioiden suhteen. Vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin kaikki muutkin, on kannustaminen dokumentointiin! Lähihoitajan tulisi huolehtia siitä, että lasta kuvataan. Tähän tavoitteeseen päästäkseen hän toimii paitsi esimerkkinä dokumentoimalla itse, niin myös ottamalla asian esille siellä, missä tapaa muita lapsen kasvukontekstiin kuuluvia ihmisiä.

7 2. VALOKUVASTA JA KUVAUSTEKNIIKASTA VALOKUVAUKSEN HISTORIAA Maailman ensimmäisen valokuvan otti ranskalainen valokuvaaja Joseph Niécephore vuonna Teos nimeltä Näkymä on otettu Valokuvaajan työhuoneen ikkunasta. Valotusaika oli peräti 8 tuntia ja mustavalkoinen kuva vedostettiin siten, että sen tummat alueet tehtiin tinalevylle ja vaaleat alueet kovetetulle asfaltille luvun puolivälissä otettiin jo muotokuvia ihmisistä. Valotusajat olivat kuitenkin vieläkin 30 sekunnista ylöspäin, joten tarkkojen ja tärähtämättömien kuvien aikaansaamiseksi kuvattaville asetettiin niskatuet. Useat valokuvauskirjat tietävät jopa kertoa, että valokuvaajien asiakkaat saivat näkövammoja useiden kymmenien minuuttien mittaisesta aurinkoon tuijottamisesta! Tästä syystä vanhat valokuvat ovat usein kovin jäykän oloisia. Edellä mainituista syistä johtuen lasten kuvaaminen tuli mahdolliseksi vasta vuosisadan loppupuolella. (Hedgecoe, Valokuvaajan suuri käsikirja) 1880-luvulla pystyttiin jo kuvaamaan ohikiitäviä tilanteita. Tuolloin tulivat markkinoille myös ensimmäiset pienikokoiset kamerat, mutta ne olivat tavallisille pula-ajan kuluttajille vielä aivan liian kalliita ja niitä käyttivät etupäässä poliisit, reportterit, sekä toisin kuin nykypäivänä valokuvaajat. (Hedgecoe, Valokuvaajan suuri käsikirja) Omista isovanhemmistani on jo lapsuudenkuvia. Ne ovat kuitenkin vielä hyvin jäykkiä, tunnelmaltaan pakonomaisia ja omalla tavallaan mekaanisia kuvia lapsista. Silloisissa studioissa oli jo harkittuja lavasteita ja tasokasta luonnonvalon käyttöä, mutta kuvista paistaa selkeästi läpi yksi seikka kuvan ottaja oli ammatiltaan puhtaasti valokuvaaja, ei lastenhoitaja tai yleensä edes välttämättä sen erikoisempi lapsituntijakaan. Valokuvaajat nauttivat tuolloin melko suurta yhteiskunnallista arvostusta ammatissaan ja ihmiskuvissa se näkyy luonnottomina, tyhjinä ja jopa pelokkaina katseina. Kaikesta huolimatta vanhoissa valokuvissa on oma viehätyksensä ja valokuvauksen kehityksen kannalta tuokin aika oli elettävä, mutta se siitä ja katse tulevaisuuteen. Aivan kuten isovanhempieni lapsuudessa vain harvoilla vanhemmilla oli varaa kuvauttaa lapsiaan, niin myös vanhempieni ikäluokasta kuvia on vain niillä perheillä, joilla oli varaa näihin mittaamattoman arvokkaiksi muodostuneisiin dokumentteihin.

8 4 Esimerkiksi äidistäni on jo huomattava määrä lapsuudenkuvia, jota osaltaan selittää se, että äitini isä oli poliisi ja oppinut valokuvaamaan ammattinsa puolesta. Poliisilaitoksen putkassa ollut pimiö mahdollisti myös suhteellisen halvan kuvien kehityksen ja vedostamisen. Isäni sen sijaan hänestä on tasan yksi kuva, hänen isänsä oli ammatiltaan maalari. Tänä päivänä jokaisella lapsella pitäisi lain, tai ainakin moraalisten ja eettisten suuntausten mukaan olla samanlaiset mahdollisuudet tulla kuvatuksi ja dokumentoiduksi myös valokuvien, eikä pelkästään kymmenien arviointilomakkeiden voimin. Tämän päivän hyvinvointivaltion vanhemmilla ja kasvattajilla on myös periaatteessa erittäin hyvät mahdollisuudet valokuvata lapsiaan ja arkistoida kuvat. Toisaalta, nykypäivän digibuumi on vienyt suuren osan ihmisistä takaisin 1800 luvun alkupuolelle; Missä ovat kaikki valokuvat? 2.1 DIGITAALISEN MEDIAN VAARAT Yhä useammin kuulee ihmisten puhuvan kuva-cd:istä, digitaalisista kuvapankeista ja tietokoneiden kovalevyistä valokuvauskeskusteluiden yhteydessä. Mielestäni tämä ilmiö pitäisi tiedostaa jopa kulttuurillisena uhkana! Digitaaliseen muotoon tallennettu informaatio muuttuu valokuvaksi vasta siinä vaiheessa, kun sen voi laittaa albumiin, kirjahyllyyn tai vaikkapa seinälle siinä vaiheessa kun sen katsomiseen ei tarvita teknisiä laitteita. Aivan samalla tavalla negatiivit ovat dokumentaristisessa ja taiteellisessa mielessä visuaalisesti hyödyttömiä. Olkoonkin, että digikuvia pystyy katselemaan näyttöruudulta ja internetistä kaikkialta maailmasta loistavaa! Mutta väliaikaista. Tärkeät kuvat tulisi aina arkistoida ensitilassa ja se ei tapahdu cd-asemaa käyttäen, vaan se tapahtuu niin, että filmit kehitetään ja digikuvat printataan ja näistä prosesseista syntyneet paperikuvat laitetaan kuivaan ja viileään paikkaan, jossa ne ovat valolta, pölyltä ja mahdollisesti jopa tulipaloilta suojattuina. Tekniikan kehityttyä näin pitkälle on jo kyse laiskuudesta, jos lapselle vastataan 20 vuoden kuluttua, että valitettavasti meillä ei ole dokumentteja lapsuudestasi, koska silloiset Jpg-tiedostot ovat joko tuhoutuneet, tai vuosimallin 2030 tietokoneet eivät ymmärrä ko. tiedostotunnistetta.

9 5 Negatiivit ovat siinä mielessä luotettavampia, että niitä voidaan suurentaa valokuviksi niin kauan, kuin Tohtori Richard Maddox:n keksimä gelatiiniemulsio monimutkaisine vaiheineen pysyy ihmisten tietoisuudessa. Olettaen tietysti että filmin kehitys ja kiinnitys on tehty asianmukaisesti. (Hedgecoe, John Valokuvaajan suuri käsikirja) 2.3 LAPSEN VALAISUSTA JA SOMMITTELUSTA Valokuvan visuaalisen ulkoasun peruslähtökohta on valo. Ilman valoa ei tule kuvaa valokuvaa. Pelkkä valo ei kuitenkaan riitä. Valon täytyy olla laadukasta. Tässä vihkosessa en syvenny sen tarkemmin valo-opin perusteisiin, mutta yksi asia on silti valaisustakin nostettava esille. Tavallisimmin kohde valaistaan joko vallitsevassa valossa tai salamalla. Vallitsevalla valolla tarkoitetaan sitä valaistusta, joka tilassa vallitsee, eli esimerkiksi luonnonvalon ja tavallisten kattovalojen tuottama sekavalo, tai pelkkä luonnonvalo. Pelkkä luonnonvalo on kiistämättä paras vaihtoehto varsinkin silloin, kun käytössä ei ole erillissalamaa tai studiovarustusta ammattiosaajineen. Toisaalta, dokumentille paras valo on usein vallitseva valo, olipa se sitten loisteputki tai kynttilä. Kamera tulisikin valita tässä tapauksessa sen mukaan. (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 25). Suuresta ikkunasta, josta aurinko ei paista suoraan (esimerkiksi pohjoisikkuna), saadaan erittäin laadukasta valoa (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 22). Ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinkin kompaktikameroilla ja etenkin halvoilla digikompakteilla se, että valoa ei saada riittävästi ja valotusaika kasvaa pitkäksi (tärähdysvaara). Kun ostat kameraasi filmiä, niin mieti missä kuvaat. Filmin herkkyys ilmoitetaan ISO arvoilla (International Standards Organisation), tavallisesti ISO Huomioitava seikka on se, että ISO 100, 200 ja 400 kuuluvat markettien valikoimiin, mutta filmiä saa myös valokuvaamoista ja monista muista liikkeistä (Freeman, John. Käytännön valokuvaus s. 26). Huomion arvoinen seikka tämä on siksi, että sisällä ilman salamaa ja Suomessa tapahtuvassa lapsikuvauksessa tarvitaan herkempää filmiä, esimerkiksi ISO 800:sta. ISO arvojen logiikka on yksinkertainen: Aina, kun luku kaksinkertaistuu (100, 200, 400, 800, 1600 ), niin valotusaika puolittuu tai aukkoa voidaan pienentää yhdellä pykälällä (Freeman, John. Käytännön valokuvaus s. 26,36,38).

10 6 Olen huomannut, että käsivaralta kuvatessa pisin käyttökelpoinen valotusaika on suunnilleen sama kuin käytössä olevan objektiivin polttoväli, riippuen tietysti käytettävästä aukosta ja filmiherkkyydestä. Esimerkiksi laajakulmaisella 28mm objektiivilla kuvat saattavat tärähtää 1/30s pidemmillä valotusajoilla. Tai jos kamera ei tärähdä, niin ainakin mallisi, eli lapsi, ehtii liikahtaa. Jalustan käyttö on suositeltavaa. Herkän filmin käyttö on siis perusteltua myös ulkona tapahtuvassa lapsikuvauksessa, varsinkin jos tarkoituksesi on saada tallennettua hetkiä vilkkaasti liikkuvan lapsen elämästä. Vielä tänä päivänä ns. digikompakteissa (digitaalinen kompaktikamera) suurin käyttökelpoinen herkkyys on mielestäni yleensä ISO 400, tai korkeintaan ISO 800. Ongelma on kuitenkin siinä, että mitä pienempi kuvakenno digitaalikamerassa on, sitä enemmän se kohisee etenkin suurilla ISO arvoilla. Kohinalla tarkoitetaan sellaista lumisateen tapaista värillistä mössöä. Filmien yhteydessä puhutaan rakeisuudesta. Mitä hitaampi filmi (100 on hitaampaa filmiä kuin 200), sitä hienojakoisempi rae ja päinvastoin (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 48). Periaatteessa siis luonnonvalon maksimaaliseen hyödyntämiseen tarvitsisit digitaalikameraksi järjestelmäkameran (digijärjestelmä), mutta filmille kuvatessasi riittää, kun ostat tilaisuuden varalle rullan herkkää filmiä. Pahin kaikista on kuitenkin mielestäni suora salamavalo! Kaikissa kameroissa on tuo varsin harmittomalta näyttävä suorakulmainen laatikko, jonka nimi on yhdysrakenteinen salamavalo. Tuota yleensä vähässä valossa automaattisesti välähtävää kuvantuhoajaa olisi hyvä käyttää vain äärimmäisessä hädässä. Kuinka se sitten tapahtuu. Tarvitaan jalustaa sekä herkkää filmiä (ISO 400, 800, ). Kamerassasi on todennäköisesti myös nappula, jossa on salaman kuva. Tuota nappia pitää painaa niin monta kertaa, että salaman päälle tulee viiva. Silloin se ei välähdä.

11 7 Jos kuitenkin tilanne välttämättä vaatii salamavaloa, kannattaa vieläkin yrittää välttää sen suoran salaman käyttöä. Suora salama tarkoittaa salamavaloa, välähtää suoraan kohti kohdetta (Hart, Russel. Valokuvaus keltanokille s. 165). Salaman heijastaminen on varsinkin erillisten salamavalojen kanssa pienen harjoittelun jälkeen varsin oivallinen vaihtoehto. Erillissalama on sellainen salamavalo, jonka välähdyspäätä voidaan kääntää pysty- ja/tai vaakasuunnassa ja tällä tavoin heijastaa välähdys seinän tai katon kautta. Valon heijastuessa kohteeseen katosta tai seinästä se tulee isommalta pinta-alalta valaisten kohdetta pehmeämmin (katso sivun 38 kuva). Sivulta tuleva valo myös muotoilee kohdetta paremmin (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 17) (Katso sivun 26 kuva). Myös kompaktikameroiden salama voidaan oman kokemukseni mukaan heijastaa, tai ainakin pehmentää, mutta huomioitava seikka on kuitenkin sellainen, että yhdyssalamat ovat erillissalamoita heikompia. Salaman voimakkuus ilmoitetaan ohjelukuina. Tavallisesti yhdysrakenteisten salamavalojen ohjeluku on välillä 5-15, kun erillissalamoiden ohjeluku on 25 tai siitä ylöspäin (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 48). Taskukamerasi salaman raakaa valoa voit kokeilla pehmentää laittamalla välähtävän suorakulmion eteen esimerkiksi nenäliinan. Myös jonkin pienen valkoisen esineen asettaminen salaman eteen n. 45 asteen kulmassa heijastaa salamavalon kattoon ja siitä edelleen kohteeseen. Tavallinen piirustuspaperi toimii tässä käytössä hyvin varsinkin kompaktikameroiden kanssa, koska se päästää lävitseen vähän pehmentynyttä valoa ja heijastaa sitä kohteeseen myös katon kautta. Periaate on siis, että mitä laajemmalta alueelta valo tulee, sitä pehmeämpää se on. Pilvettömänä päivänä valo tulee suoraan auringosta. Se aiheuttaa teräviä varjoja. Pilvisenä päivänä auringonvalo tulee pilvien läpi, eli valo tulee "koko taivaalta" > hajavaloa > ei teräviä varjoja (Aalto, Jussi. Kohteena ihminen s. 22). Luonnonvalo on lapsen kasvoille silti mielestäni kaikista edullisin vaihtoehto. Omasta mielestäni hieman alivalottunut luonnonvalossa otettu lapsikuva on paljon parempi kuin suoralla salamalla samassa tilanteessa otettu oikein valottunut kuva.

12 2.4 LAPSIKUVIA VÄREISSÄ JA MUSTAVALKOISINA 8 Tekniikan kehittyessä vaihtoehdot lisääntyvät. Nykyään valtaosa valokuvista on värikuvia. Valokuva jossa punainen villapusero on punainen, on informatiivisempi kuin valokuva, jossa sama paita on harmaa. Silti vielä nykyäänkin mustavalkokuvat koetaan värikuviin verrattuna ajattomampina ja "taiteellisempina" kuvina. Mustavalkokuvat kuitenkin jakavat mielipiteitä. Osa kokee, että koska värikuvatkin on keksitty, on aika tyhmää ottaa mustavalkokuvia. Kuitenkin esimerkiksi itse olen sitä mieltä, että hyvä mustavalkoinen valokuva on monessa suhteessa käyttökelpoisempi kuin värikuva. Ensinnäkin, vain murto-osassa värikuvia värit toistuvat oikein ja ovat enemmän suuntaa antavia. Koska valo on vain harvoin puhdasta luonnonvaloa, loisteputkivaloa tai vaikkapa jotain siltä väliltä, ainoastaan kalibroidulla kuvankäsittelymonitorilla ja kokemuksen tuomalla tietämyksellä se punainen villapaita saadaan valokuvassa oikean väriseksi, ihonsävyistä ja muista yksityiskohdista nyt puhumattakaan. Hetki sitten mainittu sana "suuntaa antava" onkin mielestäni yksi avainsanoista, sillä valokuvahan ei ole suora kaappaus todellisuudesta, vaan kuvaajan määrittelemä tai jopa tahaton tulkinta tilanteesta. Valokuva on kaksiulotteinen, joskin kolmiulotteisuuden illuusiota voidaan myös jäljitellä esimerkiksi sijoittamalla jotain etualalle, vaikkapa ennen kohdetta ja vielä jotain kohteen taakse taka-alalle.

13 9 Mustavalkokuvan hienous onkin siinä, että se jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa ja tilaa mielikuvitukselle. Toki, jos on olennaista, että informaatio punaisesta villapaidasta säilyy jälkipolville, on syytä tallentaa kuva väreissä. Jos taas olennaisempaa on tallentaa vaikka jokin leikki jossain tietyssä paikassa, toimii mustavalkokuva aivan yhtä hyvin. Lisäksi värikuvat (värikuvien värit) säilyvät huonommin. Vaikka nykyisille digilaboratorioissa valotetuille valokuville luvataan usein jopa 100 vuotta ikää, muuttuvat värit sinä aikana varmasti. Mustavalkokuvat sen sijaan ne ehkä vain hieman haalistuvat. Luulen, että edellä mainittujen seikkojen valossa myös lasten kanssa mustavalkokuvien tutkiminen on erittäin hedelmällistä ja mielikuvitusta ruokkivaa. Mustavalkokuvien tekeminen värillisistä digitaalisista kuvatiedostoista onkin sitten aivan oma lukunsa, johon kirjoittaja antaa mielellään muutamia vinkkejä. Aiheesta kiinnostuneille löytyy paljon hyviä konsteja myös internetistä. Nyrkkisääntönä pitäisin, että värikuvasta ei saa hyvää mustavalkokuvaa vain poistamalla siitä väri-informaation (desaturointi).

14 10 3. LÄHIHOITAJA LAPSIKUVAAJANA VALOKUVAUS PÄIVÄKODISSA 3.1 LAPSIKUVAUKSEN PERUSPERIAATTEET Miksi ei riitä se, että kuvataan lapsen ristiäiset ja 1-vuotissyntymäpäivät? Mistä lapsi itse jää paitsi silloin, kun aikuisena selaa itseään esittäviä kuvia jouluaatoista ja juhannuksen vietoista? Miten isän tai äidin, tai mummon tai lähihoitajan tulisi toimia, jotta perhealbumeiden kuvasisältö saataisiin laadukkaammaksi? Perhealbumista ei tietenkään missään nimessä tarvitse löytyä ammattitason valokuvateoksia eikä maailmanluokan valokuvanäyttelyitä, mutta muutamaa jokaisen näppäimillä olevaa asiaa hiomalla kaikki ovat tyytyväisempiä lopputuloksiin. Luonnollisuus on dokumentin A ja O. Usein kuulee sanottavan..sano siili.. naura isille vähän! Katsopas Pekka, täällä mummon korvassa asuu pesusieni Liian usein lapsia mielistellään ja nauratetaan niin kauan, kunnes heistä saadaan ulos hymy tai nauru. Jos lapsi on kuvassa naama peruslukemilla tai jopa surullinen, vanhemmat katsovat kuvaa ja pitävät sitä epäonnistuneena. Tavallaan oman lapsen näkeminen jotenkin muuten kuin nauravana saattaa aiheuttaa vanhemmissa jopa defenssireaktion eihän meidän lapsi ole noin surullisen oloinen! Meidän Liisa on niin iloinen ja nauravainen lapsi. Tai ainakin tällainen kuva lapselle ja naapureille halutaan usein antaa. Jos kuvassa onkin sitten lapsi naama korvissa halkeamassa nauruun tai tukehtumassa pullaan, niin kuvalle nauretaan makeasti isolla porukalla ja puhutaan, kuinka suloinen lapsi tuo meidän Liisa onkaan. Tähän liittyy eräs tärkeä asia, jota käsittelen luvussa Mitä jos lapsi pelkää kameraa.

15 3.2 MIKÄ KAMERA PÄIVÄKOTIIN 11 Päiväkodissa olevan kameran tulee olla sellainen, jota kaikki työntekijät osaavat käyttää ja joka kulkee ryhmän mukana sinne missä lapset ovat. Ihanteellista olisi, jos jokaisella osastolla olisi oma kameransa. Yksi kamera on nimittäin aina jollain toisella osastolla, jonkun toisen jäljiltä ja patterit ovat jonkun toisen tyhjentämät. Lyhyesti: Kamera ei ole käytettävissä silloin, kun sitä tarvitaan. Kuvanlaadultaan kaikki nykyaikaiset kamerat riittävät dokumentoimaan lapsen kehityksen ja arjen, lukuun ottamatta kännykkäkameroita! Mikäli kameran puutteet ja vahvuudet huomioidaan jo kuvatessa, kuvista näkee elämän. Päiväkodissa olisi hyvä olla kameravastaava, joka huolehtisi kameran ja kameratarvikkeiden kunnosta, filminkehityksistä ja/tai digikuvien teettämisestä valokuviksi. Kameravastaava osaa myös vastata muiden työntekijöiden esittämiin kysymyksiin kameran käyttöön liittyvissä ongelmissa. Kukaan ei jaksa päivästä toiseen kuvata, jos sille ei löydy sisäistä, tai edes ulkoista tarkoitusta. Tavoite on tietenkin ymmärtää dokumenttivalokuvauksen tärkeys, mutta mikäli tämä tuottaa ongelmia, voi päiväkoti keksiä joitain ylläpitäviä kannusteita ja rutiineja pitämään kuvausintoa yllä. Digikameroiden kanssa esimerkiksi näin: Perjantaisin valitaan yhdessä lasten kanssa viikon valokuva. Samalla käydään läpi kaikki tietokoneella olevat kuvat, jotka on viikon aikana otettu. Jokaisen kuukauden lopussa valitaan kuukauden valokuva viikon valokuvien joukosta, joista siis on olemassa jo oikeat paperiset valokuvat.

16 3.3 VALOKUVA - REALISTINEN DOKUMENTTI? 12 Nykyinen teknologia tarjoaa kuluttajille jo lähes rajattomat valikoimat erilaisia kameroita, sekä video-, että niitä tavallisia, ns. still-kameroita. Täytyy kuitenkin muistaa, että teknologia elää murroskautta. Se tarjoaa kuluttajille kaikkea, mitä ihminen vain ikinä keksii pyytää. Huolestuttavinta tässä asiassa lapsuuden dokumentoinnin kannalta on mielestäni se, että kaikki mahdolliset kamerat, niin kuin kaikki muutkin tekniset vempeleet, ahdetaan kännyköihin. Tätä tekstiä kirjoittaessani keväällä 2009 en ole tavannut vielä ensimmäistäkään kännykkäkameraa, jolle voisi edes hyvällä tahdolla antaa arvonimen kamera. Ei riitä, että nappia painamalla kuvaan ilmestyy 256:sta väristä koostuvaa puolukkapuuroa, vaikka sen seasta juuri ja juuri voisikin tunnistaa jonkun ihmishahmon. Kännykkäkamerat toimivat hyvin omassa lajissaan multimediaviesteissä. Ne on tarkoitettu katsottavaksi kännykän ruudulta. Muistan omasta lapsuudestani sen, kun eräs kotikyläni valokuvaaja tuli joka vuosi ottamaan luokkakuvia. Hänelle ei riittänyt se, että jokaisella lapsella oli kuvassa silmät auki. Hän pyysi sanomaan juusto, hän kertoi huonoja vitsejä ja teki kaikkensa, jotta olisi saanut meidät lapset nauramaan. Miksi? Kun nyt katson ala- ja yläasteaikaisia luokka- ja passikuvia (ko. tilanteessa otetut yksilökuvat eivät varsinaisesti ole muotokuvia), en näe niissä itseäni. En myöskään näe niissä kouluaikaani, en luokkatovereitani enkä opettajiani. Omaan muistooni tietenkin vaikuttaa silloin tapahtunut raju koulukiusaus, mutta siitäkin huolimatta, vaikka koulussa oli joskus hauskaakin, niin harvoin meitä todella nauratti! On myös paljon ihmisiä, itseni mukaan lukien, joiden perusilme on apaattis-vivahteinen, mutta siitä huolimatta todellinen, realistinen ja aito. Miksi siis kylän valokuvaaja ei kuvannut meitä sellaisina kuin me olimme? Miksi muistojamme yritetään muuttaa ja minkä vuoksi dokumentaariselle valokuvalle ei anneta mahdollisuutta olla rehellinen?

17 13 Näihin kysymyksiin haluaisin vastata, ainakin yrittää niin hyvin kuin osaan luvun valokuvissa oli se hyvä puoli, että sen ajan tekniikan aiheuttamat visuaaliset puutteet saivat esimerkiksi kaikki perheet näyttämään samanlaisilta. Kuvista ei voinut erottaa, oliko kyseessä köyhälistö-, vai porvariperhe, paitsi ehkä vaatetusten perusteella. Tosin, köyhälistöllä oli vain harvoin varaa valokuvaajaan. Nykyään valokuvat ovat teknisesti jo lähes huippuluokkaa ja ne ovat ihmisille tuttuja. Jokainen tietää, millainen tunne-ero on karrikoituna ns. hymykuvan ja itkukuvan välillä. Kuvasta, jossa lapsi hymyilee, saa paremmin sen käsityksen, että hän on jopa nauttinut elämästä silloin, kun kuva otettiin. Samalla tavoin ihmiset saattavat saada ristiriitaisia käsityksiä perheestä, mikäli albumissa on paljon kuvia sekä itkevistä, nauravista, että apeista lapsista. Mutta sitähän lapsuus ja elämä muutenkin ovat!

18 14 Kun kuvaat, lasta tai aikuista, niin älä kehota kohdettasi hymyilemään, jos häntä ei hymyilytä (katso sivu 25). Tärkeintä on vain saada kohde pysymään luonnollisena ja ikään kuin tehdä kamera olemattomaksi. Eri asia on, jos taide-, tai muussa mielessä nimenomaan yritetään saada tallennettua filmille tiettyjä ilmeitä (katso sivu 35). Vielä kerran - usein kuulee isän tai äidin sanovan lapselleen, että hymyilepäs Liisa nyt oikein nätisti niin saadaan sinusta kiva kuva mummolan seinälle. Onhan se totta, että hymyileviä ihmisiä on tavallaan mukavampi katsella kuin heitä, joilla suu on ns. varttia vaille viisi. Edelleen tulemme kuitenkin siihen, että jos lasta ei kuvaushetkellä hymyilytä, tai Liisan perusilme on surullinen, niin hymykuva mummolan seinällä ei ole kuva Liisasta, se on vain kuva hymyilevästä tyttölapsesta. Mutta mitäpäs, jos haluat kuitenkin mummolan seinälle hymykuvan Liisasta? Silloin kuvan tulee olla kuva hymyilevästä Liisasta, eli se tulee ottaa tilanteessa, jossa Liisa näyttää aidosti iloiselta itseltään. Jokaisella lapsella on joku paikka, josta heidät voi löytää iloisena. Ainakin vesi on sellainen elementti, joka saa monet lapset hymyilemään (Katso sivu 38). Jokainen vanhempi ja tarhantäti tuntevat lapsensa ja ryhmänsä paremmin kuin yksikään valokuvaaja ja tätä tulisi käyttää etulyöntiasemana ja hyödyntää. Jos haluat aidon dokumentin aidosti iloisesta lapsesta, tulemme kuin varkain takaisin lapsilähtöisyyden piiriin. Sinun on järjestettävä kuvaustilanne sellaiseksi, että lapsi nauttii olostaan. Jos lapsi pitää majanrakentamisesta, joka käytännönsyistä yleensä kuitenkin kotona tai tarhassa kielletään, voit kysyä lapselta, että haluaisiko hän leikkiä majaleikkiä. Leikkiessään lapsi on aito! Kuitenkin edelleen, mikäli haluat dokumentoida lapsen kasvua ja elämää kotona tai tarhassa, niin nämä ilonhetket tulevat kyllä järjestämättäkin, ne tulevat itsestään ja ne tulevat päivittäin - keskellä arjen kiireitä! Sinun ei tarvitse muuta kuin pitää kamera saatavilla ja ottaa paljon kuvia.

19 3.4 LAPSEN JA AIKUISEN NÄKÖKULMA KUVAKULMAN VALINNASSA 15 Nykyään lähes jokaisessa päiväkodissa käytössä on kasvunkansio-menetelmä dokumentointia varten. Kyseessä on yleensä mappi, johon kerätään dokumentteja lapsen kasvusta, kehityksestä ja siitä, mitä hän päiväkodin arjessa saa aikaiseksi. Se, että kansio pitää sisällään lukuisia lapsen piirtämiä kuvia, lapsen askartelemia lumihiutaleita ja kasvattajien laatimia kehityksenseurantalomakkeita, ei yksin riitä antamaan tasapuolista, realistista ja helposti ymmärrettävää dokumenttia lapsen lapsuudesta ainakaan lapselle itselleen. Kasvunkansion olisi hyvä sisältää myös mahdollisimman paljon erilaisia valokuvia. Valokuvilla jos millä dokumentointi voidaan toteuttaa totuudenmukaisesti. Kasvattajan täytyy pohtia lapsen ominaispiirteitä ja hänelle luontaisia ilmeitä, eleitä ja tapoja siis kaikkea, mikä tekee lapsesta yksilön. Esimerkiksi, jos lapsi on vaikkapa luonteeltaan vilkas, utelias, ujo ja niin edelleen, tulee näiden piirteiden näkyä kasvunkansiosta löytyvistä valokuvista. Jos lapsi on esimerkiksi huono nukkumaan päiväunia, kiemurtelee ja höpisee itsekseen sängyssään toisten ollessa jo höyhensaarilla, ota hänestä kuva. Jos lapsi on nukahtanut, ota silti kuva. Päiväunet hyvänä esimerkkinä ovat myös erittäin olennainen osa lapsen arkea, kasvua ja kehitystä. Jokainen lapsi myös käyttäytyy omalla tavallaan silloin, kun hänet tuodaan tai hänet haetaan päiväkodista. Tallenna kameralla nuo hetket. Muista aina miettiä ennen kameran laukaisua, haluatko tallentaa kuvan lapsen, vai omasta näkökulmastasi. Jos esimerkiksi näet lapsen ihmettelevän jotain, voisi lapsen näkökulmasta otetusta kuvasta olla enemmän iloa lapselle itselleen sitten joskus. Jos ja kun arjessa, niin kodissa kuin päiväkodissakin on paljon tilanteita, joista haluaisit joskus kertoa lapselle aikuisten tuntemuksia, ota kuva aikuisen näkökulmasta. Perustavaa laatua oleva tekninen seikka tässä on se, että kun kuvaat lasta lapsen maailmassa, ota kuva lapsen tasolta, valitse kuvakulma siltä korkeudelta, jolta lapsi maailmaa kokee, ehkä jopa hieman alempaa vahvemman vaikutelman synnyttämiseksi. Vastaavasti, jos haluat ottaa kuvia omasta näkökulmastasi, niin otat kuvan omien silmiesi korkeudelta. Jälkimmäistä kannattaa kuitenkin käyttää lasten kuvaamisessa mahdollisimman säästeliäästi, koska dokumentoimme lasten elämää.

20 4. VALOKUVAUS LAPSIPERHEESSÄ JA PERHETYÖSSÄ VALOKUVIA ESIKOISESTA KUOPUKSEEN Erittäin usein kuulee sanottavan, että ensimmäisestä lapsesta on kuvia ihan hirveästi, toisesta ei ihan niin hirveästi, kolmannesta jokunen ja kuopuksesta tuskin yhtään. Kuten edellä mainittua, ei kuvaamista jaksa, jos sille ei löydä tarpeeksi syitä. Jos kuvaaminen on ollut "vain" uuden ihmeellisen ikuistamista sen suurempaa päämäärää, ei se välttämättä enää neljännellä kerralla jaksa kiinnostaa, niin karulta kun se kuulostaakin. Se on täysin inhimillistä ja kuten sanottua - normaalia. Pitäisikin pyrkiä hyödyntämään lapsen tuntemusta kuvaustilanteissa. Jos esikoinen esimerkiksi on vähän villi luonne ja hänestä on albumikaupalla kuvia soppakattila päässä, niin onko kuopus samantyyppinen vai suhtautuuko hän vaikkapa soppakattiloihin jollain toisella tavalla? Useiden lasten vanhemmilla olisi käytettävissään lukemattomia eri keinoja, joilla ylläpitää kiinnostusta kuvaamiseen. Keinot tosin löytyvät useimmiten omakohtaisen pohdinnan kautta.

21 4.2 LAPSIHAVAINNOINTI 17 Dokumentoinnin kannalta lapsihavainnointi on etenkin päiväkodissa asia, jota ilman dokumentilta puuttuu pohja. Lapsi siis täytyy tuntea ennen kuin häntä ryhdytään varsinaisesti valokuvaamalla dokumentoimaan. Kuvaaminenkin on tietenkin asia, johon lapsi täytyy tutustuttaa ja näin olisi näin ollen hyvä sisällyttää lapsihavainnointiin. Lapsihavainnointi on myös lisäksi jatkuvaa, eikä vain toimenpide, joka suoritetaan aluksi. Valokuvaus on tietenkin luova taiteenlaji ja siksi dokumentoija voi miettiä esimerkiksi, millaisia kuvia olisi halunnut itsestään lapsena otettavan, tai mitä on ehkä otettu. Tällöin hän voi lasta havainnoidessaan kiinnittää huomiota erilaisiin luonteenpiirteisiin. Viihtyykö lapsi mieluummin yksin vai ryhmässä, onko hän erityisen lahjakas jossain tai olisiko joku muu asia, jota kuvaamisessa voisi erityisesti painottaa. Päiväkotiryhmien koot vaihtelevat suuresti ja integraation sekä inkluusion myötä ryhmät voivat olla hyvinkin värikkäitä. Jokainen lapsi on mielestäni erityislapsi, olipa hänellä diagnoosia tai ei. Isossa ryhmässä luonteenpiirteet voivat korostua - vähän villimmät lapset ovat esillä enemmän, jolloin he luonnollisesti vievät hoitajien huomion. Tärkeää olisi kuitenkin muistaa kuvata myös niitä lapsia, jotka ovat rauhallisesti omissa oloissaan. Päiväkodeissa kuvataan vain lapsia, joiden huoltajat ovat antaneet siihen kirjallisen suostumuksen. Tällöinkin kaikki materiaali on periaatteessa vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa, ellei erikseen sovita kuvien käyttämisestä esimerkiksi päiväkodin ilmoitustaululla tai jossain muussa yhteydessä. Lapset viettävät usein päiväkodeissa suurimman osan hereilläoloajastaan ja siten myös varhaislapsuudestaan. Päiväkoti on siis ehdottomasti paikka, jossa lasta kannattaisi kuvata. Eikä vain sisällä laululeikin yhteydessä, vaan myös ulkona silloin kun syksyn kurakelit ovat lapsen mielestä hienoimmillaan ja kun ensilumi on vihdoin satanut. Nykytekniikka myös tarjoaa rajattomat mahdollisuudet kuvien jakamiseen vanhempien kanssa. Muistitikut ja jopa kännykät voivat toimia datan siirtovälineinä, jolloin vanhemmat saavat helposti kuvat mukaansa vaikkapa tarhaviikon päätteeksi. Mikäli halutaan tarkemmin valvoa sitä, kuka vanhemmista saa mitäkin kuvia, edellä ehdotettu valokuvavastaava voi jaotella eri lapsista olevat otokset lapsen omiin kansioihin tietokoneelle, josta ne on helppo edelleen vaikkapa lähettää sähköpostin liitetiedostoina.

22 4.3 KUN LAPSI PELKÄÄ KAMERAA 18 Pienelle lapselle kaikki on uutta. Tavallisesti lapsi suhtautuu uusiin asioihin suurella mielenkiinnolla ja ennakkoluulottomasti, mutta lapsenmaailmassakin ensivaikutelmalla on arvaamaton merkitys. Lapsi voi saada elinikäisiä traumoja mitä erilaisimmista asioista. Esimerkiksi ensituttavuus pölynimurin kanssa voi johtaa siihen, että myöhemmin elämässä pelkkä imurin haju assosioituu inhoksi siivoamista kohtaan. Itse muistan, kuinka hoitotätini kerran pakotti minut juomaan piimää. Piimä on ainoa tuntemani juoma, jonka maku saa minut voimaan pahoin. Tulen aina muistamaan sen, kuinka radiosta kuului STT:n uutiset ja minä join itkien piimää. Tiivistän varmuuden vuoksi seuraavat asiat lauseeseen ÄLÄ KUVAA LASTA VÄKI- SIN!. Mainitsen tämän isoilla lihavilla kirjaimilla sen vuoksi, että jos mahdollisesti silmäilet tätä vihkosta ihan vaan muuten vaan, niin opit ainakin sen tärkeimmän neuvon. Tuon neuvon noudattaminen on lapsuuden fotografisen dokumentoinnin lähtökohta! Ihanteellinen tilanne on silloin, kun lapsen totuttautuminen valokuvaukseen ja kuvattavana olemiseen on alkanut jo heti syntymän jälkeen, ehkä jo ennen sitä. Valokuvauksesta, aivan kuten mistä tahansa asiasta tulee lapselle normaalia ja arkista silloin, kun siihen tottuu lapsesta asti ja siihen kasvaa huomaamatta. Lähihoitaja, tuo mm. yhteiskuntamme tulevaisuutta käsissään pitelevä ihminen tulee kuitenkin monesti lapsen elämään uutena, vieraana ihmisenä. Esimerkiksi päiväkodeissa on usein sellainen tilanne, että lähihoitaja tulee tekemään sijaisuutta, tai joka tapauksessa ikään kuin liittyy seuraan kesken kaiken. Niin tärkeää kuin valokuvaaminen onkin, ei lähihoitajan kuitenkaan tule hyökätä ensitöikseen lapsen eteen kamera kasvojensa peitteenä. Itselläni on sellainen tapa, että kamera on aina mukana, olinpa sitten tekemisissä lasten tai aikuisten kanssa. Pyrin myös pitämään kameraa mahdollisimman paljon esillä ja nähtävillä. En siksi, että haluaisin näyttää kaikille hienoa kameraani (!), vaan kahdesta muusta syystä:

23 1. Ihmiset näkevät kameran ja tätä kautta tottuvat siihen taas hivenen verran enemmän Kun keskustelen ihmisten kanssa, tuttujen tai tuntemattomien, he tottuvat kameran läsnäoloon ja unohtavat sen. Kuvaaminen on paljon helpompaa aloittaa silloin, kun tilanteessa on vain yksi uusi elementti kuvaaminen, ei enää kamera! Esimerkkitapaus Pääsin kerran kohtaamaan erään 2-vuotiaan lapsen, jonka kamerakammo oli todellinen. Aluksi en voinut käsittää ollenkaan sitä, että miksi lapsi alkoi suorastaan pelätä minua itseäni sen vuoksi, että yritin kuvata häntä. Pian minulle kuitenkin selvisi, että mistä kenkä oikein puristi. Lapsi oli kuvautettu ammattivalokuvaajalla studiossa. Kuvaaja oli monien ihmisten suosittelema, osaava pitkänlinjan ammattimies. Aran lapsen käsittelyssä hän ei kuitenkaan ollut edes välttävää tasoa! Hän oli vaatinut lasta pysymään paikoillaan ja periaatteessa ohjannut häntä kuten aikuista. Valokuvaaja oli jopa korottanut ääntään ja kehottanut lapsen vanhempia asettelemaan lapsi tietyllä tavalla ja rauhoittamaan lasta. Kun lapsi oli hermostunut, valokuvaaja oli hetkeksi poistunut paikalta ja palannut takaisin ottamaan loput kuvat hetkeä myöhemmin lapsen hieman rauhoituttua. Tästä sessiosta jäi kuitenkin lapselle muisto ja erittäin huono sellainen. Tästä syystä hän alkoi jo pelätä minuakin, joka vilpittömän innokkaana halusin kuvata häntä. En halunnut antaa periksi, vaan päätin yrittää auttaa lasta voittamaan kamerakammonsa, jos ei muuten, niin ihan vaan ammatillisista syistä tulevana lähihoitajana. Ensiksi kuvasin lasta peilin kautta hänen leikkiessään. Kaikki sujui periaatteessa hyvin siihen asti, kunnes lapsi tajusi mitä tein. Olin vähällä pahentaa ongelmaa. Sitten eräs toinen aikuinen keksi, että lapsen täytyy saada tutustua siihen pelon ytimeen, juuri siihen vehkeeseen, josta kuuluu se pelottavaakin pelottavampi raksahdus silloin kun iso paha setä painaa nappia. Päätin antaa lapselle erään vanhan ison kameran, joka oli jo poistettu käytöstä. Pikkuhiljaa huomasimme, että ratkaisu oli oikea! Lapsi tottui vähitellen kameraan ja kuvaukseen.

24 20 Parin päivän siedätyshoidon ja kameraterapian jälkeen lapsi antoi jo ottaa itsestään dokumentaarisia valokuvia. (Mielenkiintoinen elementti tuossa tilanteessa oli se, että lapsi kuvasi kamerallaan siten, että objektiivi ( linssi ) oli lapsen silmää vasten, eli kamera oli väärin päin. Ilmeisesti sama teoria kuin siinä, että kun lapsi oppii vilkuttamaan, hän vilkuttaa ensin itselleen kämmen samaan suuntaan kuin vanhemmilla heidän vilkuttaessaan.

25 21 4. VALOKUVAT SOSIAALISINA VÄLINEINÄ JA KASVUN TUKENA Valokuvilla on erittäin tärkeä rooli myös sosiaaliseen toimintaan johtavana välineenä. Normaalisti tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että lapsen vanhempi, tai mummo, tai joku muu joka tuo lasta päiväkotiin tai hakee häntä sieltä, tuo mukanaan valokuvia näytettäväksi. Niitä sitten ihaillaan yhdessä hoitajan kanssa (älä unohda näyttää valokuvia myös malleille itselleen - lapsille!) Yleensä kuitenkin päiväkodissakin valokuvataan enemmän tai vähemmän. Tavallisesti kuvat liimataan vähin äänin lapsen kasvunkansioon tai seinälle. Miksi niin tehdään? Tässä asiassa voitaisiin menetellä myös toisin. Yleisellä tasolla voidaan todeta, että ne tilanteet, joissa usealla ihmisellä on tarkasteltavanaan yksi mielenkiinnon kohde tässä tapauksessa vieläpä sellainen, joka voi jopa jakaa mielipiteitä, synnyttävät keskustelua. Keskustelu vaatii luonnollisesti kahden tai useamman ihmisen osallistumisen, joka edelleen johtaa vuorovaikutukseen. Ihmiset, varsinkin me suomalaiset olemme sellaisia, että saatamme olla hyvinkin seurallisia, mutta vasta sitten, kun olemme saaneet suumme avattua sen ensimmäisen kerran (alkoholi on valokuvia tunnetumpi jännityksenpoistaja, mutta sen käyttö on kielletty päiväkodeissa!). Vanhempainilloissa, tapahtumissa, tai vaikka ihan varta vasten valokuvien katselua varten järjestetyssä tilaisuudessa valokuvia voitaisiin katsella yhdessä perheiden kanssa. Valokuva, jonka kohteena on isin tai äidin oma pieni kultamussukka ja samalla hoitotädin luottamusta nauttiva ihmislapsi, saa todennäköisesti kummankin osapuolen sanomaan kuvasta jotain. Yleisesti käytetään sanoja söpö, voi kun hän on.., tai ihan vaan kiva kuva!. Jos siis et keksi kuvasta mitään muuta sanottavaa, niin noilla lausahduksilla pääset mukavasti alkuun. Mikä olisikaan parempi keino käydä läpi lapsen päiväkotiarkea kuin se, että hoitoneuvottelussa katseltaisiin yhdessä valokuvia sekä kotoa että päiväkodista.

26 5. LOPUKSI 22 Riippumatta siitä onko valokuva väreissä tai mustavalkoinen, onko se otettu 50 vuotta sitten tai eilen, palauttaa valokuva aina mieleen juuri sen nimenomaisen hetken. Toisin kuin muut dokumentit, valokuva tekee sen lisäksi kaikilla kielillä yhtä aikaa. Nämä ovat osasyitä siihen, miksi koen aiheen niin kiinnostavana. Toivottavasti tästä vihkosesta on apua aiheesta kiinnostuneille ja myös heille, jotka eivät ole tulleet asiaa sen kummemmin ajatelleeksi. Itseäni joudun aika ajoin muistuttamaan siitä tosiasiasta, että loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain valokuvista. Valokuvaajat ovat oma ammattiryhmänsä ja lähihoitajat omansa. Valokuvaajat eivät kuitenkaan normaalisti tee työtä esimerkiksi päiväkotiarjen dokumentoijina, tai jos tekevät, on hinta liian suuri. Lisäksi, kuten jo aiemmin mainittua, näkisin lähihoitajan olevan suuressa etulyöntiasemassa lapsen arjen dokumentoijana onhan hänen asemansa lapsen elämässä muutenkin korostunut. Luottamus lapsen ja kuvaajan välillä on mielestäni avain onnistuneisiin otoksiin. Ilman luottamusta lapsi ei rentoudu eikä käyttäydy luonteelleen tyypillisellä tavalla. Toivotan lukijalle antoisia hetkiä lasten parissa, sekä intoa ja jaksamista dokumentointiin. Hyvä dokumentti paranee vanhetessaan ja voi nousta vuosikymmenten päästä arvoon arvaamattomaan. Tsemppiä! - Matti

27 LÄHTEET 23 Aalto, Jussi, Kohteena Ihminen muotokuvauksen opas Calder, Julian. Carret, John, Valokuvaajan käsikirja - 35mm Freeman, John, Käytännön valokuvaus kuinka valokuvat onnistuvat aina Hart, Russel, Valokuvaus keltanokille Hedgecoe, John. Valokuvaajan suuri käsikirja Rinne, Veikko, Valokuvaajan niksikirja Dölle, Sirkku. Ehrström Thomas. Fagerström, Raimo. Syrjänen, Timo. Kuvat kunniaan - museovirasto

28 24 OPINNÄYTETYÖN TOIMINNALLINEN OSUUS VALOKUVA- NÄYTTELY Varhaislapsuuden valokuvallinen dokumentointi Matti Itäranta Näyttelyssä olleet kuvat on kuvattu vuosina Jokaisen kuvan alla on kuvan/teoksen nimi ja kuvausvuosi. Lisäksi laitoin esille hieman teknisiä tietoja. Jokaisen kuvan yhteyteen on merkitty käytössä olleen objektiivin polttoväli, valotusaika ja kuvausaukko, sekä herkkyys ISO arvona. Lisäksi liitin kuvien yhteyteen tekstinpätkät, joissa kerron lyhyesti kuvaustilanteista, sekä valaisusta. Teknisten tietojen tarkoituksena on antaa aiheesta kiinnostuneille havainnollistavia esimerkkejä ja karkeita arvioita siitä, millaisia asetuksia missäkin tilanteessa voi käyttää. Itse kuvaan aina ilman automatiikkaa, jolloin pystyn nopeasti keskittymään kohteeseen eikä minun tarvitse odotella kameran automatiikan arpomia asetuksia. Manuaaliasetuksilla kuvista myös tulee sellaisia kuin haluan, tai jää tulematta, jolloin syy on minun eikä kameran. Termistöstä sen verran, että käsivaralta tarkoittaa kuvaustapaa, jossa kamera ei ole jalustalla, vaan kuva otetaan normaalisti pitämällä kameraa kädessä. Toivotan mukavia hetkiä kuvien parissa!

29 25 Kirjoitusleikki 2006 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/25s Aukko: f 1.4 ISO 400 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu jalustalta kuvassa esiintyvän lapsen mummolassa. Valona hehkulamppu n. 2 metrin päässä suoraan kohteen sivulla.

30 26 En syö! 2009 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/100s Aukko: f 2 ISO 400 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta lapsen kotona. Kuvassa esiintyy kuvaajan oma poika. Valona kameran päällä pystyasentoon käännetty salamavalo. Pystykuvausasennossa salama siis osoitti kuvaajasta päin vasemmalle ja heijastui sieltä kohteeseen. Sivusta tuleva hajavalo muotoilee kasvoja antaa valopisteen myös kyyneleelle.

31 27 Kaksiviikkoinen 2009 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/150s Aukko: f 2 ISO 200 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta lapsen kotona.. Valona kameran päällä pystyasentoon käännetty salamavalo, joka putoaa kohteeseen tasaisesti katosta.

32 28 Lehtisodassa 2005 Polttoväli: 85mm Valotusaika: 1/1000s Aukko: f 1.5 ISO 200 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta päiväkodin pihalla. Valona luonnonvalo. Aurinko paistaa syksyisin erittäin matalalta ja tulee tässä kuvassa takavasemmalta. Valokuvaaja Jussi Aalto määrittelee tällaisen valon sivuvastaiseksi valoksi. Vastavalo-efektin ansiosta lehdet piirtyvät irti taustasta ja osittain lähes loistavat.

33 29 Rokkidiggari 2009 Polttoväli: 18mm Valotusaika: 1/20s Aukko: f 3.5 ISO 800 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta eräässä makuuhuoneessa. Valona tavallinen pöytälamppu. ISO-arvon suurentuessa kuvainformaation dynamiikka pienenee, jolloin mustan ja valkoisen väliin ei jää niin paljon harmaan sävyjä kuin pienemmillä ISO arvoilla. Tämä ilmenee mm. rakeisuutena ja digiaikana ns. kuvakohinana. 1/20s valotusajalla kuva ehti hieman tärähtää, mutta toisaalta myös lapsen käsien liike tuli kuvaan mukaan.

34 30 Ruoka-aika 2006 Polttoväli: 20mm Valotusaika: 1/90s Aukko: f 3.5 ISO 800 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta. Lapsi oli tätinsä luona kyläilemässä. Valona lumesta heijastuva hajavalo, joka tulee sisään viereisestä ikkunasta. Laajakulmaobjektiivin (polttovälialue 10-30mm) käyttö liioittelee etualan mittasuhteita ja saa puolestaan taka-alalla olevat yksityiskohdat näyttämään kuvassa luonnottoman pieniltä.

35 31 Kakka! 2004 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/50s Aukko: f 4 ISO 50 Kamera: Konica Minolta Dimage Z3 (Digitaalinen kompaktikamera) Kuvattu käsivaralta. Lapsi harjoitteli pottahommia mummolassaan. Valona pienestä ikkunasta kohtisuoraan sivulta tuleva luonnonvalo.

36 32 Kaverukset 2009 Polttoväli: 55mm Valotusaika: 1/20s Aukko: f 5.6 ISO 400 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta. Hieman alle puolitoistavuotiaat lapset lukevat yhdessä kirjaa. Ikkunasta tuleva vastavalo korostaa ääriviivoja ja aiheuttaa objektiivin sisällä heijastumia, jotka huonontavat kontrastia ja saavat kuvan näyttämään pehmeältä.

37 33 Kuistilla 2005 Polttoväli: 100mm Valotusaika: 1/320s Aukko: f 4 ISO 50 Kamera: Konica Minolta Dimage Z2 (Digitaalinen kompaktikamera) Kuvattu käsivaralta puolipilvisessä säässä. Kohde istuu mummolansa rappusilla ihmettelemässä.

38 34 Sairaalassa 2008 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/15s Aukko: f 1.4 ISO 400 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta sairaalassa. Kotona poika alkoi äkillisesti oksentaa ja lopulta päädyttiin osastolle tarkkailtavaksi. Säikähdyksellä selvittiin, mutta kamera lähti sillekin reissulle mukaan yhtä huomaamatta kuin kotiavaimet.

39 35 Vuotias hurjapää 2008 Polttoväli: 50mm Valotusaika: 1/100s Aukko: f 6.3 ISO 200 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta lapsen kotona yksivuotispäivänä. Valaistuksena oli kameran päällä ylös suunnattu salama antamassa yleisvaloa ja ohjaamassa jalustalla seissyttä studiosalamaa, joka antoi päävalon kohteelle. Studiosalamassa oli kiinni iso sateenvarjo ja salama toimi *orjakennolla *Orjakenno on salamaan kytkettävä lisälaite, joka reagoi välähdykseen. Havaitessaan välähdyksen, orjakenno väläyttää salamaa johon se on kytketty. Näin voidaan käyttää yhtäaikaisesti ja langattomasti niin montaa salamaa kuin on kulloinkin tarpeen.

40 36 Ei ihan ryömijä 2008 Polttoväli: 18mm Valotusaika: 1/40s Aukko: f 5 ISO 200 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta omassa olohuoneessa. Tämä on viiden kuvan sarjan viimeinen kuva, jossa lapsi lopulta turhautui kun ei päässytkään eteenpäin. Kuukausi tämän kuvan jälkeen meillä kontattiin.

41 37 Morsiusneito 2006 Polttoväli: 24mm Valotusaika: 1/125s Aukko: f 12 ISO 200 Kamera: Pentax *ist D (Digitaalinen järjestelmäkamera) Kuvattu käsivaralta puolitutun häissä. Yleisesti valkoisen kuvaaminen on haasteellista, koska se *palaa puhki hyvin helposti. Tässä kuvassa sävyt kuitenkin säilyivät. Aurinko paistaa kohtisuoraan kuvaajaan päin, mutta sain kätkettyä sen kohteen pään taakse. Tällöin linssiin ei päässyt suoraa auringonvaloa ja kohdekin piirtyy irti taustasta, vaikka *syväterävyysalue on suuri. * puhki palaminen tarkoittaa peruuttamatonta ylivalottumista, jolloin käytetty formaatti ei enää kykene toistamaan valkoisen sävyjä/sävyeroja. Vastaavasti alivalottuessa puhutaan, että mustat menevät tukkoon. Digitaalikameroilla puhkipalamisen riski on negatiivia suurempi ja dynaaminen alue paljon pienempi. Siksi digikameralla kuvattaessa valotus kannattaa mitata huippuvaloista, eli kaikkein valoisimmasta kohdasta mitä kuvaan halutaan/kohdasta, johon vielä halutaan sävyeroja. Tässä tapauksessa lapsen mekosta. * Syväterävyysalue on se alue, joka toistuu kuvassa terävänä syvyyssuunnassa. Tässä kuvassa sekä etuala, kohde, että tausta toistuvat terävinä pienen kuvausaukon ansiosta. Kompaktikameroissa syväterävyysalue on yleensä suuri. Järjestelmäkameroissa syväterävyysalue pienenee merkittävästi 35mm ja sitä pidempien objektiivien kanssa, johtuen kennon/filmin suuremmasta halkaisijasta. Voit testata asiaa sulkemalla toisen silmäsi ja asettamalla etusormesi n. 10cm päähän silmästä tai lähemmäs. Kun nyt yrität nähdä sormesi terävänä, huomaat, että sormen taakse jäävät asiat toistuvat sumeina. Kun laitat tuon pystyssä olevan sormen ja silmäsi väliin toisen käden ja muodostat etusormi-peukaloyhdistelmällä mahdollisimman pienen reijän, josta katsot pystyssä olevaa sormea, huomaat, että taustakin terävöityy. Pienellä aukolla syväterävyysalue on siis suurempi kuin isolla aukolla.