KIRKON DIAKONIATYÖNTEKIJÖIDEN NEUVOTTELUPÄIVÄT OULU Kommenttipuheenvuoro / Pyhä ja diakonia - TT Carl-Erik Sahlberg 26.9.

Transkriptio

1 1 Markku Kukkonen johtava diakoni Rovaniemen seurakunta KIRKON DIAKONIATYÖNTEKIJÖIDEN NEUVOTTELUPÄIVÄT OULU Kommenttipuheenvuoro / Pyhä ja diakonia - TT Carl-Erik Sahlberg Arvoisa piispa, vieraamme pastori, TT Carl-Erik Sahlberg ja muu juhlayleisö, Back to basics! - Takaisin perustuksille on tänään muotia. Mitä oli ja tapahtui oikeasti ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina? Kristinuskon leviäminen on täytynyt olla dynamiittia? Mitkä olivat alkuseurakunnan menestystekijät? Tänään kuulimme pastori Sahlbergin johdattavan meitä Back to the deaconbasics! Palattiin diakonian lähtöruutuun. Meille kaikille diakoniatyöntekijöille diakonian historia on tuttua, mutta ehkä meille ei sitä ole aina diakonian näkökulmasta - näin kirkastetusti opetettu. Nostan nyt joitakin näkökulmia Sahlbergin puheesta ja ajattelen ääneen. Puheenvuorossani on neljä osaa: Herramme Jeesus Kristus, Pyhä Henki, diakoniatyöntekijä ja pappi ja työnäkymme tänään. 1. Herramme Jeesus Kristus Sahlberg kuvaa puheessaan hyvin mistä käsin alkuseurakunnassa ohjauduttiin. Seurakunnan keskellä oli edelleen Jeesus Kristus mutta nyt ylösnousseena, Pyhän Hengen kautta läsnä olevana. Apostolit olivat oppineet ohjautumaan yhdessä Jeesuksen johdolla kaikkeen siihen palveluun, mitä Jeesus itsekin teki. Onko meille tänään seurakunnissamme Jeesus edelleen kirkkaana esikuvana ja johtajana? Onko Jeesus taivasten valtakunnan kuninkaana sinun korkein työantajasi ja mitä se tarkoittaa käytännössä? Olemme kahden valtakunnan palvelijoita; Jeesuksen valtakunnan ja tässä ajassa olevien rakenteiden palvelijoita, aikaamme ja paikkaamme sidottuina. Tärkeä kysymys on, mahdollistavatko kirkolliset rakenteemme Kristuskeskeisen työn myös kaikessa Pyhän Hengen inspiroimassa luovuudessa? Jos katsomme Jeesukseen, saatamme joutua kävelemään veden päälle niin kuin Pietari (Matt.14:22-33). Pietari halusi samaa kuin mitä Jeesuskin teki. Pietari pysyi vain niin kauan veden päällä kuin katsoi Jeesukseen. Katsoessaan sitten aaltoihin ja tuntiessaan tuulen poskellaan, hän alkoi itse järkeilemään ja epäilemään ettei tämä ole mahdollista. Niinpä hän vajosi veteen. Hädässä hän huusi Jeesusta apuun, joka nosti hänet taas takaisin veden pinnalle. On siis kyse katsomisesta. Ei ole samantekevää mitä

2 2 ajattelemme, mihin sisäisesti katsomme. Jos emme katso Jeesukseen, näköalamme ja tavoitteemme hämärtyvät ja uppoamme Pietarin tavoin aaltoihin. Ja omin voimin emme edes kykene katsomaan Kristukseen. Siihen tarvitsemme Pyhää Henkeä, kuten Sahlberg kertoi. 2. Pyhä Henki Mitä sinä ajattelet Pyhästä Hengestä? Jos olisin pitänyt tämän puheenvuoron kolmisen vuotta sitten, olisi se ollut erilainen. Olisin tulkinnut sitä kenties ylihengellisenä, ja osin kyseenalaistanut juuri Pyhän Hengen todellisuuden. Olemme tottuneet, että helluntailaiset kyllä puhuvat Pyhästä Hengestä, mutta me luterilaiset olemme tässä kohtaa varovaisia. Omavoimaisena, älyä ja tahtoa arvostavana en aikaisemmin kokenut ymmärtäväni ja käsittäväni Pyhää Henkeä. Isä ja Poika ristinteologia riittivät minun uskooni. Käsitin Pyhän Hengen jotenkin vain Jumalan abstraktina voimana, joksi apostolit nimittivät Jumalan antamaa hyvää ja rakkauden kokemusta. Kolme vuotta sitten olin sisäisesti kuiva kuin kelo. Hengellisistä asioista kylmettyneenä menin hengelliseen retriittiin, jossa teemana oli Pyhä Henki. Siellä puhuttiin yksinkertaisesti, kiihkottomasti, vailla vaatimusta, meille luterilaisille sopivalla tavalla Pyhästä Hengestä. Monet kertoivat omakohtaisesti kokeneensa Pyhä Hengen kosketuksen ja uudistuneensa sitä kautta. Pidin vastaavaa mahdottomana omalla kohdallani oman persoonani tuntien. En näe olevani herkkä uskonnollisille kokemuksille. Mutta sitten yhdessä rukoushetkessä sain kokea jotakin sellaista Jumalan läheisyydestä ja läsnäolosta, jota en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Koin uudistumista, jossa Jumala tuli minulle enemmän Jumalaksi, todellisuudeksi. Uskon Jumalaan olen toki saanut lahjaksi jo kauan aikaa sitten, mutta kokemukseni oli eräänlainen tuhlaajapojan kotiinpaluu. Ymmärrän tällaisten kokemusten olevan hyvin henkilökohtaisia, joista ei voi tehdä mallinnusta. Minun on helppoa näin yhtyä Sahlbergin kuvaan Pyhästä Hengestä seurakunnan keskellä. Pyhä Henki kirkastaa Jeesuksen keskellemme ja Hänen todellisuutensa pyhyytensä - jota me niin syvästi kaipaamme. Sahlberg sanoi, että diakoniatyöntekijän tulisi antaa täyttyä Pyhällä Hengellä, joka rohkaisee ja lohduttaa, huolehtii että pysyt pehmeänä, johdattaa arkaluonteisissa tilanteissa, varoittaa kun joku vaara uhkaa, antaa voimaa ja viisautta ja johdattaa. Kysyn, mitä ajattelemme Pyhän Hengen armolahjoista tänään diakoniatyön arjen keskellä? Käsitän, että Pyhää Henkeä emme voi sitoa ja puristaa kaavoihin. Hän on kuin tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo usein hiljaa, joskus myrskyn lailla. Ihmisen osa on vain yksinkertaisesti pyytää. Uskossa ei ole kyse alkamisesta joksikin toiseksi, puhtaaksi, synnittömäksi, ei kokemuksien

3 3 puristamisesta tai luomisesta, vaan lahjana annettavasta elävän Jumalan kosketuksesta ja voimasta, joka uudistaa meitä. 3. Diakoniatyöntekijä ja pappi Sahlbergin kuvaamat jännitteet diakoniatyöntekijän ja papin välillä tunnistetaan myös Suomessa. On syntynyt mielikuva, että valitettavan vähän useat papit tietävät diakoniatyöstä. Kuitenkin monista papeista tulee ns. työalan vastaavia, vaikka diakoniatyön osalta puuttuu koulutusta ja kokemusta (osaamisen johtaminen). Vain suurissa seurakunnissa diakonityöntekijät voivat olla myös oman työalansa johtajia. Kehitys tässä kohtaa on ollut kohti parempaa. Kirkon pitkän pappeuden historian kautta papin virkaan liittyy itseymmärrystä, jossa papin viralla on nähty erikoisasema ja usein automaattinen johtajuusasema. Se on heijastunut siihen, että muilla työntekijäryhmillä on saattanut syntyä kokemuksia toisarvoisesta asemasta ja työstä. Sahlbergin puheen pohjalta syntyi kuva tasavertaisesta alkuseurakunnan sananpalvelijoiden ja pöytäpalvelijoiden työnjaosta ja kumppanuudesta. Molemmat työt, sanan palvelus ja rakkauden palvelu, olivat seurakunnan perustehtäviä joita molempia tarvittiin. Papin ja muiden hengellisen regimentin työntekijöiden välinen jännite on keskeinen muuttuja ns. diakonaatti-uudistuksessa. Diakonaatti-uudistusta on valmisteltu kirkossamme jo 1970-luvulta lähtien. Uudistuksessa on mm. pyritty hakemaan juuria, miten diakonian virka on ymmärretty varhaisessa kirkossa. En ole voinut muuta kuin ihmetellä, miten asian valmistelu ja päätökset ovat kestäneet jo nelisenkymmentä vuotta, ja nyt valmisteilla olevaa esitys vaikuttaa oudolta. Olen huolestunut nykyisessä esityksessä erityisesti siitä, hämärtyykö diakonian virka rakkauden palvelun virkana ja hämärtyykö diakonia perustehtävässään auttaa niitä joita kukaan muu ei auta ja jotka eivät saa apua riittävästi. Jos kirkko ei todista diakoniatyöllä, häviää sen uskottavuus. Tässäkin on helppoa yhtyä Sahlbergin näkemykseen, jossa hän kirkastaa diakonian viran tärkeyttä ja keskeisyyttä seurakunnassa. Ehdottaisin hänen puheensa lähettämistä myös kirkolliskokoukselle kun diakonaatti-asiaa käsitellään. 4. Työnäkymme tänään Sahlbergin puheeseen liittyen, kysyn tässä nyt etsivän työn suuntaan? Olisiko meillä taas aika jalkautua uusinkin työtavoin enemmän kaduille, ostoskeskuksiin ja muille ihmisten luontaisille poluille ja toreille kohtaamaan eksyneitä ja särkyneitä? Mitä jos hankkisimme seurakunnille soppatykkejä ja niiden ympärille toimintaryhmiä? Suomessa sodan jälkeen alkanut katulähetystyö pullakirkkoineen, joissa tarjotaan leivän ohella todistusta ja sielunhoitoa muistuttaa alkuseurakunnan diakoniatyötä. Mihin on hiipunut kadulla tehtävä kutsutyö

4 4 ja niihin liittyvät evankelioimisillat? Meillä on jo tiedossa paljon hyviä malleja, mutta ovatko ne unohtuneet pölyn alle vintille? Rovaniemen seurakunnassa toimii vielä yksi 90-luvun laman aikana toiminnan aloittanut diakonian keittopäivä. Kerran viikossa Ounasrinteen kappelilla vähävaraiset saavat pienellä rahalla vapaaehtoisten valmistaman lounaan ja lounasseuraa. Tässä toiminnassa on siunausta, mikä heijastuu moneen suuntaan. Vapaaehtoisia on riittänyt, ruokailijat nauttivat ruuan lisäksi yhteyttä. Tässä voisi sanoa toteutuvan Lutherin ajatuksen, että yksi ateria nälkäiselle vastaa sataa hyvää saarnaa. Olen miettinyt karitatiivista ja missionääristä diakoniaa. Olemme kaksoispätevyyskoulutuksen myötä kasvaneet vahvasti karitatiiviseen diakoniaan. Toimimme tässä mielessä samoin kuin sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset. Olemmeko mieltäneet itsemme turhankin vahvasti sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisiksi ja unohtaneet hengellistä tehtäväämme? Olemmeko turhaan oppineet pitämään arvokkainta lamppuamme vakan alla piilossa, vaikka sen valo saattaa olla tärkeintä, mitä eksynyt ja särkynyt asiakas on syvimmiltään tullut meiltä hakemaan? Olemmeko ulkoistaneet missionäärisen diakonian vain lähetystyöhön? Alkuseurakunnan diakonian käsitän olleen vahvasti näitä molempia lajeja! Sahlbergin puhe kirkastaa meille hienolla tavalla, miten diakoniatyö on hengellistä ja samalla käytännöllistä työtä. Tutkija Kaisa Åstrand teki tutkimuksen 1990-luvulla (1995) diakoniatyön vaativuudesta. Työnsä nimeksi hän laittoi Käytännöllistä ja hengellistä työtä. Hyvin oli tutkija asian nähnyt ja nimen keksinyt. Kun tarkastelemme alkuseurakunnan päiväohjelmaa Sahlbergin olettamana, muistuttaa se itse asiassa hänen omaa Tukholman Santa Klara - seurakuntaa. Työ on vahvasti painottunut diakoniaan ja kaikesta näkee, että seurakunta elää todeksi vanhaa luostarisääntöä; rukoile ja tee työtä. Arkipäivisin seurakunta kokoontuu rukoilemaan aamulla ja iltapäivällä. Olen käsittänyt, että palkatut työntekijät vapaaehtoisten kanssa ovat kaikki samassa hengessä ja ovat sitoutuneita seurakuntaansa. Santa Klaran työnäky perustuu Sahlbergin tutkimukseen (1982), jossa hän selvitti mitkä tekijät yhdistävät niitä kirkkoja, jotka ovat kahden vuosituhannen aikana kasvaneet. Hän luettelee yhdeksän kasvavia kirkkoja yhdistävää tekijää: 1. Avoimuus kaikille (ekklesia), 2. Välittäminen (diakonia), 3. Rakkaudellinen yhteys (koinonia), 4. Jeesus-keskeisyys (kerygma), 5. Eettinen elämäntapa (praxia), 6. Valmius kärsiä (martyria), 7. Rukous (liturgia), 8. Maallikot (missio) ja 9. Pyhän Hengen voima (dynamis). Olen lukenut, että kaikki muutos Santa Klarassa alkoi rukouksesta. Herraa Jeesusta pyydettiin seurakunnan keskelle. Seurakunnasta tuli

5 5 karismaattinen. Niin kuin alkuseurakunta alkoi kasvaa kadulta, alkoi Santa Klarakin. Tänään mietin paljon rukousta. Kuuluuko rukous työvalikkoosi kohdatessasi asiakkaasi? Huomaatko kysyä esimerkiksi sairaalta, toivooko hän, että rukoilisit hänen puolestaan? Kuuluuko yhteinen rukous koko työyhteisösi arkeen ja kahdenkeskiseen matkakumppanuuteen? Puhummeko vain rukouksesta, mutta emme itse rukoile. Kolmisen vuotta sitten löysin myös rukoukseen uuden näkökulman. Rukouksen kautta olen kokenut useasti, että olen voinut auttaa ihmisiä uudella tavalla. Myös oma ilo ja rohkeus työssäni on lisääntynyt. On vapauttavaa, kun saa rukouksessa pyytää rakkautta ja viisautta kuormittavien ja vaikeiden asioiden keskellä, ja tietää, että kaikki ei ole oman voiman ja ymmärryksen varassa. Lopuksi haluan rohkaista itse kutakin yksinkertaisesti takaisin kirkkomme aarteiden pariin tutkimaan Raamattua ja rukoilemaan yksin ja yhdessä. Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä. (Jaak.4:8) on vankka lupaus meille tänäänkin. Kiitos vieraallemme, pastori Sahlbergille, hyvästä ja rohkaisevasta matkasta diakonian juurille, ja Jumala siunatkoon meidän kaikkien työtä.