Sokeain Ystävät r.y. De Blindas Vänner r.f.

Transkriptio

1 Sokeain Ystävät r.y. De Blindas Vänner r.f. Vuonna 1887 Suomen suuriruhtinaskunnan väkiluku oli vajaat kaksi ja puoli miljoonaa. Viimeisten suurien nälkävuosien muisto oli parinkymmenen vuoden takana. Mahtavan Venäjänmaan kaikkivaltiaan keisarin enemmän tai vähemmän armollinen käsi ulottui hänen valtakuntansa jokaiseen kolkkaan, niin myös vähäiseen Suomeen ja sen harmillisen itsepäisen ja niskoittelevan kansan kohtaloihin. Kulumassa olevan vuosikymmenen aikana sisäisen kielitaistelun aallot suomea ja ruotsia puhuvien välillä ja kansallisen heräämisen vahvistuvat hyrskyt olivat yhä ankarammin ruvenneet ravistelemaan Suomea. Nuori viuluniekka ja säveltäjän alku Jean Sibelius, vasta alun kolmannellakymmenellä, oli ottamassa ensi askeleitaan tulevaan maineeseen. Kansallinen kulttuuri nosti päätään joka puolella. Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisten merkkihenkilöitten yhtenä kärkihahmona esiintyi senaattori Leo Mechelin, jonka jälkimaailma on lähes tyystin unohtanut. Kokonaan häntä ei kuitenkaan ole unohdettu, löytyyhän häntä esittävä patsaskuvakin pääkaupungista. Sitä paitsi tuhannet ajoneuvot päivittäin pyyhältävät etelästä pohjoiseen ja pohjoisesta etelään pitkin Mechelininkatua ja häiritsevät Hietaniemen hautausmaan vanhimman osan rauhaa. Senaattori Leo Mechelinin nimen mainitseminen tämän historiikin yhteydessä on tietystä syystä paikallaan. Hänen senaattorin arvovaltansa ja erityisesti hänen puolisonsa Aleksandran verraton toimeliaisuus ja hyväntekeväisyydelle altis sydän olivat varsin ratkaisevia tekijöitä, kun tänä nimenomaisena vuonna josta nyt puhutaan, siis 1887 oli perustettu yhdistys De Blindas Vänner - Sokeain Ystävät. Sen lisäksi heidän tyttärensä Cely Mechelin puolestaan oli aloittamassa sokeain kirjaston toimintaa, joka sekin läheisesti liittyy Sokeain Ystäväin historiaan, nimenomaan sen alkuaikoina. Matka sadassa vuodessa Tämä käsillä oleva suppea katsaus on matka niissä sadassa vuodessa, jotka ovat kuluneet Sokeain Ystäväin perustamisesta. Samalla silmätään sokeain asemaa Suomessa ja muualla ennen yhdistyksen syntyä. Sokeain Ystäväin perustaminen liittyi osana siihen ihmisläheiseen ja auttamistahtoiseen liikkeeseen, joka 1700-luvun lopussa alkoi vaikuttaa Euroopassa ja vähitellen saapui myös Suomeen. Tämä liike vavahdutti niin sanotut parempiosaiset ihmiset oivaltamaan vastuunsa ja velvollisuutensa syrjittyjen ja kovaosaisten elämän helpottamiseksi. Tosin tämä oivallus sai hyvin hitaasti jalansijaa. Yksi kaikkein kovaosaisimmista ihmisryhmistä löytyi sokeista. Kunnianosoitus mukana olleille Sokeain Ystäväin historiikki on vaatimaton, mutta vilpitön kunnianosoitus ja kiitos niille henkilöille, jotka yhdistyksen olemassaolon vuosina ja jo paljon aikaisemminkin ovat kukin omalla paikallaan ja mahdollisuuksiensa mukaan tehneet työtä sokeiden ja muiden vaikeasti näkövammaisten hyväksi ja tukeneet heitä vaihtelevissa elämäntilanteissa. Monet nimet, monet arvokkaat teot ja epäitsekkään ponnistukset jäävät tässä historiikissa mainitsematta. Pyyteetön työ, auttamisen tahto ja ilo ovat leimanneet Sokeain Ystäväin omaksumaa ohjelmaa ja niitä ihmisiä, jotka eri aikoina ovat tätä ohjelmaa toteuttaneet. Sokeain Ystäväin toiminta on kannustanut ja innostanut monia sukupolvia ja niin voidaan odottaa tapahtuvan edelleenkin huolimatta suuresti muuttuneista olosuhteista, jotka nykyaikaisessa, valistuneessa yhteiskunnassa ovat käänteentekevällä tavalla helpottaneet sokeain ja vaikeasti näkövammaisten asemaa.

2 Sokeainopetus alkoi Pariisissa 1700-luvulla Tämän ajankohdan ihmistä 1900-luvun viimeisinä vuosina ympäröi joka taholta moninainen sosiaaliturva, hoiva ja auttava ymmärtäminen. Niinpä nykyhetken ihmisen on epäilemättä vaikea tajuta sitä nöyryyttävää, poljettua tilaa, jossa sokeat joutuivat elmään ja kärsimään vielä parisataa vuotta sitten ja pitkään sen jälkeenkin, itse asiassa oman aikamme kynnykselle asti. Sokeain pääasiallinen ammatti, viheliäisen toimeentulon lähde, oli kerjääminen, almuilla eläminen. Sairashuoneet, köyhäintalot, missä niitä olikaan, luostarit saattoivat osaltaan tarjota armeliasta apuaan. Muutamilla onnekkaimmilla oli ehkä riittävän varakkaita ja suopeita sukulaisia antamaan sokealle leivän ja suojan. Sokeain opetuksen, kirjojen ja sokeainkirjoituksen puuttuessa he jäivät käytännössä kaiken tiedon ulkopuolelle. Tietenkin on kaikkina aikoina ollut poikkeavin lahjoin siunattuja sokeita, jotka vammastaan huolimatta ovat asettaneet itselleen tavoitteen ja päässeet siihen. Poikkeavaa huolenpitoakin sokeista oli jo ammoin. Niinpä Ranskan kuningas Ludvig IX perusti Pariisiin 1290 hoitolaitoksen ristiretkillä näkönsä menettäneille sotilaille luvun viimeiset vuosikymmenet merkitsivät sokeain elämänpulmissa ensimmäistä käännettä parempaan. Näkövammaisopetuksen uranuurtajana on historiaan jäänyt Pariisin amiraliteetin kielenkääntäjä Valentin Hauy, joka kauan mahdollisuuksia pohdittuaan alkoi opettaa yhtä sokeaa vuonna Se oli pieni, mutta ratkaisevan tärkeä askel kohti sokeain ihmisen arvoista elämää aikana, jolloin valtio enempää kuin kirkkokaan eivät tunteneet vastuuta sokeista. Varsin yleisesti ja käsittämättömän julmasti sokeutta pidettiin jopa Jumalan rangaistuksena vanhempien tekemistä synneistä. Vuonna 1785 Valentin Hauy laajensi opetustyötään Pariisissa jo kahdentoista oppilaan sokeainkouluksi. Hänen esimerkkinsä sai pian seuraajia. Sokeainkouluja alettiin perustaa eri puolille Eurooppaa, myös Pietariin, missä sokeainkoulu aloitti toimintansa Ruotsissa sokeain ja kuuromykkäin opisto avattiin Mainittakoon, että ensimmäinen kuurojen koulu alkoi toimintansa Porvoossa 1846, siis jo kauan ennen Suomen ensimmäistä sokeainkoulua ja kansakouluasetuksen antamista. Sokeainkirjoituksen syntyminen Pahin este sokeain tehokkaan opetuksen tiellä oli tietenkin lukemisen ja kirjoittamisen mahdottomuus. Tämän esteen poistamiseksi oltiin jo kuitenkin tekemässä työtä. Englannissa muuan William Moon kehitteli omaa kirjoitustapaansa, jossa teksti oli näkevienkin luettavissa kohollaan olevista muunnelluista suurista latinalaisista aakkosista. Tämä moon-kirjoitus ei kuitenkaan saavuttanut yleistä suosiota. Pariisin sokeainkoulun oppilas Louis Braille, joka oli menettänyt näkönsä tapaturmaisesti viiden vuoden iässä, keksi Moonin systeemiä paremman järjestelmän: pistekirjoituksen. Louis Braille, joka oli vasta 16-vuotias esitellessään pistekirjoitusmenetelmänsä vuonna 1825, joutui käymään vuosikausia kestäneen kiistan järjestelmänsä etevyydestä. Aikaa myöten, kuten tiedetään, Braillen pistekirjoitus levisi käyttöön kaikkialle maailmaan. Sokeain opetuksen alku Suomessa Samaan aikaan, jolloin kansakouluasetus Suomessa 1860-luvulla astui voimaan, Uno Cygnaeus, kansakoulumme isäksi sanottu, osoitti kiinnostusta myös sokeain opetuksen aloittamiseen. Tosin tieto ja taito siihen puuttui Suomesta tyystin. Papiston myötävaikutuksella järjestettiin ensin kysely sokeain lukumäärästä. Kyselyn tulos kertoi, että Suomessa oli sokeita vuonna 1862, koko maa mukaan lukien, Kouluiässä heistä oli 255. Kouluikäisiksi luettiin 7-18-vuotiaat. Todettakoon, että täyssokeiden luku Suomessa 1986 oli suunnilleen sama kuin Uno Cygnaeus innosti Matilda Linsenin ( ) lähtemään valtion kustantamalle opintomatkalle perehtymään sokeain opetukseen, olihan jo monissa Euroopan maissa monikymmenvuotisia kokemuksia sokeainkouluista. Kuka oli Matilda Linsen? Sivistynyt ja lämminsydäminen, tiedot kertovat. Roomalaisen kirjallisuuden professorin Johan Gabriel Linsenin tytär. Linsenin nimi tuo jälkimaailman mieleen jotakin perin tuttua. Aivan oikein. Matildan veli Gabriel Linsen sävelsi kaikkien tunteman ja osaaman laulun Mä oksalla ylimmällä... Matilda Linsen toteutti opintomatkansa Palattuaan hän teki ehdotuksensa, ja keisarillisella käskykirjeellä määrättiin avattavaksi valtion ruotsinkielinen sokeainkoulu, aluksi kuudelle lapselle. Matilda Linsenin johdolla Suomen ensimmäinen sokeainkoulu aloitti toimintansa lokakuun l. päivänä 1865 Helsingin Kaivopuistossa Melinin huvilasta vuokratuissa tiloissa.

3 Myöhemmin koulu joutui muuttamaan vuokratiloihin Meritullinkadulle, Maneesinkadulle ja viimeksi Ensimmäiselle linjalle Kalliossa. Helsingin ruotsinkielisen sokeainkoulun alku oli hankala ja vaatimaton. Niinpä vain yksi oppilas, 16-vuotias Olga Grönlund ( ) ilmoittautui ensimmäiselle lukukaudelle. Ilmeisesti koulua kaihdettiin ja katseltiin epäluuloisesti. Arvattavasti sokean lapsen vanhemmat vanhasta tottumuksesta edelleenkin lähettivät mieluummin lapsen kerjuulle ja ansaitsemaan rahaa kotiin kuin kouluun jotakin oppimaan. Lisää oppilaita jouduttiin etsimään sanomalehti-ilmoittelulla ja papiston apuun turvautuen. Näin lähti sokeain opetus vaivalloisesti käyntiin. Järjestetyn sokeainhuollon alkamisvuotena Suomessa voidaan siis pitää Helsingin ruotsinkielisen sokeainkoulun perustamisvuotta. Koulun ensimmäisinä vuosina sen oppilaat olivat pääsääntöisesti tyttöjä. Koulun opetuksesta ja tuloksesta saadut kokemukset olivat siinä määrässä myönteisiä, oppilasmäärän vähitellen kasvaessa ja sokeain opetuksen saadessa uusia ystäviä ja lisääntyvää ymmärtämystä, että Helsingin ruotsinkielisen sokeainkoulun rinnalle perustettiin keisarillisella asetuksella vuonna 1871 suomenkielinen sokeainkoulu Kuopioon. Koulu joutui aloittamaan toimintansa kahdella oppilaalla. Sen johtajaksi nimitettiin Kaarle. M. Stenius ( ), joka Matilda Linsenin tavoin oli laajalla opintomatkalla tutustunut sokeain opetukseen Saksassa, Itävallassa, Italiassa, Sveitsissä, Tanskassa ja Ruotsissa. Helsingin ja Kuopion sokeainkoulut saatettiin vakinaiselle kannalle 1892 annetulla asetuksella. "Kristillisiksi ja hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi" Sokeainkoulujen moraaliset ja kasvatukselliset säännöt ja päämäärät olivat ehdottomia ja ankaraan kuriin ja Herran nuhteeseen nojautuvia. Seuraava ote on Kuopion sokeainkoulun ohjesäännöstä, jossa koulun tehtäväksi määriteltiin mm.:...kasvattaa ja walmistaa parantumattomia sokeita, suomea puhuvia lapsia kumpaisestakin sukupuolesta, kristillisiksi ja hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi ei ainoastaan jakamalla heille sitä hengellistä siwistystä, jota he woiwat wastaanottaa, waan myöskin neuwomalla ja harjoittamalla heitä käsityöhön, jolla he sitten saattawat mahdollisimmassa määrässä olla toimeentuloonsa awullisina... Sokeainkouluihin hakeutuneet ja uskaltautuneet oppilaat saivat siis tietopuolisen opetuksen lisäksi ammattikoulutusta, tytöille opetettiin alkuvuosina käsitöitä, pojille harjansidontaa.

4 Sokeain Ystävät perustetaan Vuonna 1872 Helsingin sokeainkoulun perustaja ja johtaja Matilda Linsen kuoli ehdittyään johtaa kouluaan vain seitsemän vuotta. Koulu joutui toimimaan ilman vakinaista johtajaa muutaman vuoden, kunnes tehtävään 1877 nimitettiin Johanna Maria (Hanna) Ingman ( ). Hän oli koulun johdossa aina vuoteen Sokeain Ystäväin synty ja yhdistyksen ensimmäisten vuosien kehitys liittyivät mitä läheisimmin Hanna Ingmanin henkilöön ja toimintaan. Sokeain Ystäväin 50-vuotismuistojulkaisussa 1937 luonnehditaan Hanna Ingmania mm. seuraavasti: Tämä lujatahtoinen nainen antautui jo nuorena aistivialliskoulualalle perehtyen tehtäväänsä lukuisilla opintomatkoillaan Euroopan sivistyskeskuksiin ja antautui kokonaan sokeitten palvelemiseen. Hän sanoi itse: "Kehoitus 'Valoa sokeille' on siinä määrin niin sanoakseni hypnotisoinut minut, että kaikki ajatukseni, aikeeni ja työni koko elämäni kuluessa ovat kohdistuneet tähän päämäärään." Hanna Ingman viritti aikalaisissaan harrastusta ja tahtoa sokeain auttamiseen. Tämän harrastuksen keskeisenä sisältönä oli sokeainkoulun oppilaiden tulevaisuuden turvaaminen heidän jättäessään koulun. Erityistä huolta tunnettiin sokeista naisista, joiden pelättiin vailla turvakotia joutuvan sokeainkoulun jättäessään heitteille ja alttiiksi moraalittomuuden vaaroille. Esimerkkejä sokeille naisille perustetuista turvakodeista oli jo eri tahoilta Eurooppaa. Sokeainkoulun opettajat ja eräät muut sokeain auttamiseen paneutuneet henkilöt pohtivat asiaa. Sokeille olisi luotava mahdollisuus huolehtia itsestään ja päästä niin riippumattomaan asemaan kuin suinkin. Käytännöllisimmäksi ratkaisuksi osoittautui sokeainkodin eli työkodin perustaminen sokeainkoulun entisille tyttöoppilaille. Periaate oli nyt selvillä. Kysymys oli enää rahasta. Tulevan sokeainkodin pohjarahasto saatiin sokeain lasten konsertista, joka järjestettiin sokeainkoulun kevättutkinnon yhteydessä Konsertti tuotti silloista rahaa 180 Suomen markkaa. Pohjarahastoa alettiin kärsivällisesti kartuttaa lukuisilla sokeainlaulajaisilla, keräyksillä, myyjäisillä, arpajaisilla ja yksityisillä lahjoituksilla, näillä toimenpiteillä, jotka ovat varsin tuttuja hyväntekeväisyydelle myöhemminkin. Ennen pitkää kuitenkin havaittiin, että sokeainkodin toteutuminen vaatii järjestäytymistä asiaa hoitavaksi yhdistykseksi. Tammikuun 29. päivänä 1887 Helsingin sokeainkoulussa pidettiin kokous, jossa päätettiin yhdistyksen perustamisesta. Historiallisen kokouksen puheenjohtajana toimi lääninsihteeri T.L. Eck ja sihteerinä varatuomari C.B. Federley. Näiden kahden lisäksi väliaikaiseen johtokuntaan valittiin senaattorinrouva Aleksandra Mechelin sekä neidit Fanny Palmen, Viktorine Lagus, Rosina Heikel ja Hanna Ingman. Johtokunnan laatimat säännöt saivat keisarillisen senaatin vahvistuksen Toukokuun 16. päivänä 1887 valittiin uuden yhdistyksen ensimmäinen hallitus. Sen puheenjohtajaksi tuli rouva Aleksandra Mechelin, joka sitten hoiti puheenjohtajan tehtäviä aina vuoteen Varapuheenjohtajaksi valittiin lääninsihteeri T.L. Eck ja sihteeriksi sokeainkoulun johtaja Hanna Ingman, joka toimi yhdistyksen sihteerinä kuolemaansa asti eli vuoteen Rahastonhoitajaksi valittiin neiti Amanda Eklund ja hallituksen jäseniksi vapaaherratar V Mellin, neiti Viktorine Lagus, prof. rouva N. Törnegren, tohtorinrouva E. Grefberg ja neiti J. af Schulten. Näin oli perustettu Suomen ensimmäinen näkövammaisten hyväksi toimiva järjestö. Sokeain Ystävät oli ottanut edelläkävijän osan. Yhdistyksen lähimpänä suurena tavoitteena oli aikaisemmin mainittu sokeainkoti eli työkoti sokeille naisille. Yhdistyksen hallitus sai käyttöönsä siihen mennessä erilaisin hyväntekeväisyystoimin kerätyt varat, tarkalleen sanottuna Suomen markkaa. Summa ei kuitenkaan ollut riittävä työkotiaikeen toteuttamiseen. Niinpä rahaston korkotuloista jaettiin avustuksia sokeainkoulun köyhimmille oppilaille. Sokeainkoti toteutuu Kahden vuoden järjestäytyneen toiminnan jälkeen, vuoteen 1889 mennessä, yhdistyksen rahasto oli kasvanut lähelle Suomen silloista markkaa. Sokeainkodin rakentaminen oli käynyt mahdolliseksi ja ajankohtaiseksi. Sopiva tonttikin löytyi, osoitteena Eläintarha 7, jokseenkin vastapäätä nykyistä Finlandia-taloa. Vuokrasopimus Helsingin kaupungin kanssa tehtiin aluksi 50 vuodeksi. Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, senaattori Leo Mechelinin ansiosta yhdistys vapautettiin vuokran maksamisesta 1897, ja sopimus uusittiin toisin ehdoin. Sokeainkodin rakennustyöt pääsivät alkamaan syksyllä 1890, ja koti valmistui osapuilleen vuoden kuluttua.

5 Jo joulukuussa 1891 kaksi sokeaa tyttöä hoitajineen oli päässyt muuttamaan uuteen taloon. Tammikuussa 1892 sokeita asukkaita oli kuusi. Sokeainkodin viralliset ja arvokkaat vihkiäiset pidettiin maaliskuun 6. päivänä Kutsuvieraiden joukossa nähtiin Zacharias Topelius. Itseoikeutettuina puhujina vihkiäistilaisuudessa olivat tietenkin Aleksandra Mechelin ja Hanna Ingman. Lisäksi juhlassa esiintyi suurta puhujan mainetta nauttiva pastori Elis Bergrot. Kunnioittava vetoomus anteliaisuuteen Se noin markan rakennusrahasto, josta edellä mainittiin, oli suurelta osin kerätty erilaisilla arpajaisilla. Pian sokeainkodin valmistuttua kävi ilmi, että aikaisemmin kerätyt varat olivat huvenneet rakentamiseen ja talon sisustamiseen. Nyt tarvittiin rahaa kodin ylläpitoon. Marraskuussa 1892 päätettiin järjestää suuret arpajaiset, joiden puolelle saatiin silloisen sanomalehdistön täysi tuki. Senaattori Leo Mechelin kirjoitti itse yhden näistä ennakkouutisista eli puffeista: "Kun yhdistys Sokeain Ystävät ryhtyi sokeainkodin rakentamiseen Eläintarhanhuvila n:o 7asä, saattoi edeltäpäin arvata, että lisävarat laitoksen ylläpitämiseksi pian olisivat tarpeen. Oli kuitenkin välttämätöntä viivyttelemättä tyydyttää pakottava tarve saada laitos täysi-ikäisille sokeille tytöille, missä he saivat sen, mitä heiltä muuten puuttui, oman kodin ja järjestettyä uutteraa työtä sekä sielunravintoa. Ja yhdistys oli vakuutettu siitä, ettei se anteliaisuus, joka on luonteenomaista parempiosaisille yhteiskunnan jäsenille, jättäisi sokeainkotia varoja vaille. Nyt yhdistys vetoaa kunnioittavasti tähän anteliaisuuteen. Se ei tapahdu ilman epäröimistä, kun uhrautuvaisuutta niin suuressa määrässä kysytään hädän lievittämiseksi niissä maamme osissa, joita on kohdannut kato. Mutta se tapahtuu toivossa, että roposia kuitenkin liikenee sokeitten säälittävän tilan parantamiseen. Yhdistys on onnistunut hyväntahtoisen avun turvin järjestämään arpajaiset marraskuun 10 p:nä ohjelmalla, joka voi tarjota huvitusta ja viihtymystä kunnioitetulle yleisölle, joka ottaa sydämenasiakseen käydä tässä hyväntekeväisyystilaisuudessa". Senaattorin "kunnioittava vetoomus parempiosaisten yhteiskunnan jäsenten anteliaisuuteeri" lankesi kiitolliseen maaperään. Arpajaisvoitoiksi saatiin lahjoituksena monenkaltaista houkuttelevaa tavaraa, ei vähimmin kakkuja, leivoksia ja hedelmiä herkkukauppiailta ja leipureilta. Pääkaupungin rouvat ja herrat valmistelivat innokkaasti arpajaisiltamaa ja -konserttia, ja runoilija Rafael Hertzberg kirjoitti tapahtumaa varten juhlarunon, jonka kirjailija Martti Santavuori vapaasti suomensi Sokeain Ystäväin 50- vuotishistoriikkiin. Seuraavassa muutama säkeistö runosta. Sokeat Te, onnelliset, jotka nostatte avoimet silmänne kohden valoa, ja vaivatta erotatte vähäisimmänkin tomuhiukkasen, riittääkö teiltä ainoatakaan ajatusta niille, joiden ahtaan maailman vaiheilla viipyy iankaikkinen yö - ja pimeys? He eivät näe päivänkoiton hulmahtavan kullan ja purppuran hehkuun kevään henkiessä tuoksujaan, ja kaiken olevaisen loistaessa värien hurmiossa. He eivät näe kuutamon kimallusta ulapan syvyyksien yllä, eivät yötaivaan sylissä tuikkivien tähtösten käsittämätöntä ihmettä. Mitä heidän elämänsä olisikaan kohtalonsa painon alla, ellei heidänkin olisi suotu oppia tuntemaan iloa ja riemus, kaipaamaan vapautusta Tomun kahleista, sen suruista, sen murheista ja aavistamaan verhon tuolta puolen säteilevää iankaikkista valkeutta. (Kirjottanut Rafael Hertzberg, vapaasti suomentanut Martti Santavuori. Runo De Blinda on alkuperäisasussaan luettavissa tämän historiikin ruotsinkielisessä osassa.) Arpajaiset 1892 täyttivät hienosti tarkoituksensa ja toivat varoja sokeainkodin ylläpitämiseen, kuten oli tarkoitettu. Yhtä tärkeää vastaisuutta ajatellen oli se huomio, joka näin saatiin laajoissa piireissä kiinnitetyksi sokeain asiaan.

6 "Epätoivoisen ballaadi ' Helsingin Seurahuoneella Kolme vuotta edellä selostettuja arpajaisia myöhemmin, marraskuun 9. päivänä 1895, järjestettiin todella suurimittaiset arpajaiset sokeainkodin korjaustöitä varten. Niiden valmistelut aloitettiin jo saman vuoden helmikuussa kertomalla tulevasta tapahtumasta sanomalehdissä. Sokeain Ystäväin johtokunta, joka oli ottanut myös arpajaistoimikunnan tehtävät - Aleksandra Mechelinin puheenjohdolla, kuten muistettaneen - lähetti kiertokirjeen Helsingin seurapiirirouville. Kirjeessä heitä pyydettiin perustamaan tuttavapiiriinsä ompeluseura tai muilla keinoin toimimaan arpajaisvoittojen hankkimiseksi. Lokakuussa 1895 eräissä sanomalehdissä ilmoitettiin niiden 650:n naisen nimet ja osoitteet, jotka olivat suostuneet toimimaan arpajaisten hyväksi kiertokirjeessä pyydetyllä tavalla. Ompeluseuroja oli perustettu, ja arpajaisvoittoja valmistui. Maaseudulle lähetettiin arpatilauslistoja. Sanomalehdissä kerrottiin yhdistyksestä, sokeainkodista ja arpajaisista. Sokeain Ystäväin johtokunta harjoitti todella mittavaa PR-toimintaa, vaikkei tuota käsitettä silloin vielä tunnettukaan. Rouva Aleksandra Mechelinin muistiinpanot kertovat yhtä ja toista kiinnostavaa näistä suurarpajaisista: Ohjelma oli valittu ja valmistettu erinomaisen huolellisesti ja hienostuneella maulla. Arpajaiset pidettiin Seurahuoneella. Ovet avattiin kello 10 aamulla. Arpoja, töitä, kahvia ja muita virvokkeita myytiin Uudenmaan Pataljoonan soittokunnan soitellessa. Taidenäyttely oli avoinna koko päivän. Yleisö sai tutustua näyttelyyn selostavan luettelon johdolla, jonka olivat laatineet Leo Mechelin ja R.F. v.willebrand. Kello 1 päivällä esitettiin laulu- ja soittonäytelmäuutuus 'Epätoivoisen ballaadi'. Musiikkiopiston yhdistetty kuoro esitti mm. 'Kypron prinsessan: Voittokokoelmassa oli paljon kallisarvoisia lahjoja, useimmat pääkaupungin ompeluseurojen valmistamia käsitöitä. Suurimpina voittoina oli hieno huonekalusto, sohvia ja nojatuoleja. Juhlailtaman ohjelmassa oli kuvaelma 'Psyche-satu; näytelmä 'Ystävä' ja laulunäytelmä 'Laulun mahti'. Ilta päättyi yleiseen tanssiin. Nämä Aleksandra Mechelinin muistiinpanoista poimitut näytteet osoittavat, millaisiin mittoihin hyvänmtekeväisyys saattoi kasvaa, kun aate oli sytyttävä ja innostavia ihmisiä oli riittävästi aatteen takana. Vuoden 1892 marraskuussa järjestetyt arpajaiset ja iltamat tuottivat tuloja liki markkaa. Aleksandra Mechelinin muisto Arpajaisten ja iltamien aika varojen keräämiskeinona alkoi vähitellen väistyä uuden vuosisadan mukana ja uusien tapojen, mahdollisuuksien ja työmuotojen myötä. Kuitenkin Sokeain Ystäväin hallitus vielä 1907 vetosi pääkaupungin seurapiirirouviin ja -neiteihin arpajaisten järjestämiseksi yhdistyksen työainehankintojen auttamiseksi. Tällöin oli sokeainkoulun lisäksi toiminnassa myös sokeain miesten työkoulu ja työainehankinnat olivat kummankin koulun asukkaille elinehto. Aleksandra Mechelin oli mukana näidenkin arpajaisten toimikunnassa. Vuonna 1903 hän seurasi miestään, senaattori Leo Mecheliniä Ruotsiin maanpakoon, mihin Mechelin monien muiden suomalaisten isänmaanystävien kanssa Bobrikoffin käskystä joutui. Arpajaistoimikunnan jäsenyys jäi ilmeisesti Aleksandra Mechelinin viimeiseksi työksi Sokeain Ystäväin hyväksi. Yhdistyksen kahdennessakymmenennessäkolmannessa vuosikertomuksessa vuodelta 1909 kerrotaan:

7

8 "Suruun ja kaipaukseen verhoutuu yhdistyksen viimeksi kulunut toimintavuosi, sillä kuolon uneen vaipui silloin rouva Aleksandra Mechelin, yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, sen apu, tuki ja turva, yksi sokeain uskollisimpia ystäviä. Lämpimän sydämensä vaikuttamana antautui Aleksandra Mechelin laajaan, ihmisystävälliseen hyväntekeväisyystyöhön. Tosin on suuri osa siitä pysynyt julkisuudessa tuntemattomana, vaan sekin, minkä hän on osaltaan tehnyt yleisessä hyväntekeväisyystyössä, on kylläksi tekemään hänen nimensä unohtumattomaksi. Varsinkin sokea tolivathänen erityisen harrastuksensa esineenä. Hän ei ollut ainoastaan yhdistyksen Sokeain Ystävät perustajia, vaan myöskin tämän yhdistyksen puheenjohtaja sen ensimmäisenä 15 olemassaolovuotena. Hän ei ollut ainoastaan sokeain ystävä, vaan henkilö, joka aina väsymättömällä harrastuksella ajoi sokeain asiaa ja juuri täten tuli hän uurtamaan tietä alalla, joka kauan kyllä oli meillä pysynyt raivaamattomana. Uupumattomalla huolenpidolla ja toimeliaisuudella otti hän osaa työkodin perustamiseen sokeille, turvattomille naisille ja järjesti siinä kaikki yksityisseikkoja myöten. Kun tämä koti sitten vuonna 1891 valmistui, suojeli hän sitä äidin hellyydellä ja seurasi sen vaiheita alati elävällä ja lämpimällä harrastuksella. Samoin uhrasi hän aikaansa ja voimiansa silloinkin kun sokeille miehille perustettiin työkoulu, joka avattiin vuonna 1900, ja ylipäänsä ei ole mitään tehty sokeain hyväksi, johon ei hän itsekohtaisesti ja tehokkaasti olisi ottanut osaa." 16 vuoden jälkeen Vuonna 1903 Tukholmassa pidettiin viides pohjoismainen aistivialliskokous. Sokeain Ystävät oli tällöin toiminut 16 vuotta. Yhdistyksen hallituksen pyynnöstä professori Alma Söderhjelm kirjoitti selostuksen Sokeain Ystäväin toiminnasta perustamisvuodesta alkaen. Asiallinen, riittävän tyhjentävä liki 50-sivuinen ruotsinkielinen kirjanen herätti säilyneen tiedon mukaan ansaittua arvostusta sekä kotimaassa että ulkomailla ja levitti tietoisuutta yhdistyksen toiminnasta ja tavoitteista. Alma Söderhjelm selvittää verraten perusteellisesti yhdistyksen vanhinta toimintamuotoa, työkykyisten naisten sokeainkotia, jossa 1903 oli 12 sokeaa. Koti oli mitoitettu 24 sokealle naiselle, ja Alma Söderhjelm sanoo yhdistyksen 15 tavoitteena olevan kaikkien paikkojen täyttämisen. Hän selostaa myös yhdistyksen toimenpiteitä sokeain miesten auttamiseksi. Sokeain miesten työlaitos oli avattu vuokratiloissa vuonna 1900, mutta juuri kirjoittamisvuonna 1903 oli yhdistykselle käynyt selväksi, että ahtaat vuokratilat eivät enää riittäneet. Niin ikään Kirjoja sokeille-yhdistyksen voimakkaasti kasvava kirjasto vaati tilavampia ja tulelta suojattuja tiloja. Yhdistyksen toiveissa oli myös erityisen sokeain lasten koulun aikaansaaminen, mutta tämä toive ei käytännön syistä, ilmeisesti taloudellisista, milloinkaan toteutunut. Sokeain naisten kodissa noudatettiin erittäin täsmällistä päiväjärjestystä, jonka Alma Söderhjelm kirjasessaan selvittää: Klo 6. Ylösnousu, tytöt siivoavat huoneensa. Klo 8. Rukous, heti sen jälkeen aamiainen, joka koostuu vellistä ja leivästä tai myös leivästä ja silakasta sekä perunasta ynnä kahvista. Aamiaisen jälkeen kaikki työskentelevät käsitöissään joko työsalissa tai huoneessaan. Klo Oppintunteja kirjoituksessa, lukemisessa ja laskemisessa. Klo 11. Välipala, joka koostuu voileivästä ja maidosta. 1/2 1-1/2 2. Käyskentelyä ulkoilmassa. Klo 2. Päivällinen, jonka muodostaa kaksi tukevaa ruokalajia, useimmiten keitosta ja liharuoasta. Päivällisen jälkeen tytöt jokolukevat tai tekevätkäsitöi tä ä n. Klo 4. Kahvi. Klo 4-1/2 8. Työskentelyä työsalissa ja käsitöitä. 1/2 8. Iltapala, tavallisimmin voileipää ja olutjuustoa. Klo 8-9. Askartelua mielen mukaan. Klo 9. Iltarukous, minkä jälkeen tytöt sijaavat vuoteensa. Viimeistään klo 10 on kaikkien asetuttava levolle. Tätä päiväjärjestystä noudatetaan tarkoin ja samankaltaisena kaikkina viikonpäivinä, paitsi lauantai-iltapäivisin, jolloin ei työskennellä työsalissa. Sunnuntaisin asukkaat osallistuvat Jumalanpalvelukseen jossakin kaupungin kirkossa.

9 Kivitalo "Arlå" Sokeain naisten kodissa eli työkoulussa, miksi sen nimitys muotoutui, oli 1890-luvulla aika ajoin myös miespuolisia sokeita saamassa oppia tiettyyn ammattiin ja täysihoitolaisina hierontaa harjoittavia ja esim. musiikkia Helsingissä opiskelevia sokeita miehiä. Sokeat miehet olivat tuolloin vailla omaa työkoulua Sokeain Ystäväin Kuopion haaraosasto perusti yli-ikäisten sokeain miesten työkoulun. Kuopiossa oli näet jo vuodesta 1888 toiminut lähinnä sikäläisen sokeainkoulun opettajien aloitteesta perustettu Sokeain Ystäväin haaraosasto. Helsingissä ei kuitenkaan ollut sokeille miehille minkäänlaista työkoulua. Sokeain Ystävät oli varojensa sallimissa puitteissa kustantanut joitakin sokeita miehiä saamaan ammattiopetusta mm. Ruotsiin ja Pietariin, mutta nämä tapaukset jäivät yksittäisiksi. Kouluiän sivuuttaneet sokeat miehet jäivät suurimmalta osalta vaille ammattitaitoa. Sokeain Ystäväin vuosikertomuksessa vuodelta 1899 kirjoitetaan "Yhdistyksellä on jo kauan ollut sydämen asiana voida enemmän kuin tähän asti auttaa miespuolisia sokeita. Erikoisesti niitten paikkakunnalla asuvien sokeain asema, jotka m uodossa tai toisessa ovat na uttineet yhdistyksen avustusta, on viime vuosien kuluessa tullut yhä vaikeammaksi. Korkeat asuntovuokrat ja kaikkien elintarpeiden korotetut hinnat tekevät heille melkein mahdottomaksi ansaita riittävästi voidakseen tulla edes siedettävästi toimeen. Nyt vallitsevissa oloissa on erittäin vaikeata hankkia asunto, jota voisi käyttää myös työhuoneena, ja luonnollisestikin työ tästä kärsii. Hallitus on ajatellut, että Helsingissä asuville sokeille käsityöläisille olisi suureksi hyödyksi yhteisen työlaitoksen perustaminen ja ylläpitäminen yhdistyksen kustannuksella. Jos tämä suunnitelma toteutettaisiin, voitaisiin tässä huoneessa antaa opetusta myös vanhemmille miespuolisille sokeille, niin että sokeainkotiin niinkuin ennenkin otettaisiin oppilaiksi ainoastaan naisia." Tähän tarkoitukseen senaatti ja kaupunginvaltuusto myönsivät kumpikin apurahan, ja miesten työlaitos voitiin avata vuokratiloissa. Laitoksen johtajana ja opettajana toimi nuori sokea Fredrik v.zanzen, ja yhdistyksen puolesta sitä valvoi hallituksen jäsen neiti A. v.collan. Aluksi neljä sokeaa miestä sai korvauksetta työskennellä laitoksella, jossa he huokeata maksua vastaan saivat tarpelliset ateriat ja kerran päivässä kahviakin. Fredrik v.zanzenia lukuunottamatta he kuitenkin asuivat muualla kaupungissa. Kalliossa 1. linjan varrella sijainnut vuokrahuoneisto kävi pian ahtaaksi ja työlaitokselle jouduttiin vuokraamaan lisää tilaa, niin että 1904 siellä työskenteli 11 sokeaa miestä. Työnohjauksen lisäksi laitoksen ohjelmaan otettiin muutakin opetusta. Sokeitten erilainen kehitystaso pakotti jakamaan heidät eri ryhmiin, ja tarvittiin myös lisää opettajavoimaa. Sokea August Salo tuli v.zanzenin avuksi toiseksi opettajaksi. Vuonna 1904 opetusohjelmassa oli mm. tunti laulua viikossa muun opetuksen ohessa. Työlaitos oli saamassa sokeainkoulun luonteen. Alkuperäinen tarkoitus oli jäämässä muun opetuksen jalkoihin. Paineen kasvaessa Sokeain Ystäväin hallitus ryhtyi suunnittelemaan omaa taloa nimenomaan miesten työlaitokseksi, johon sijoitettaisiin myös työaineitten ja valmiitten töiden varastot, kirjapaino ja sokeain kirjasto, joka edelleen oli tulenaroissa suojissa Eläintarhan puisessa sokeainkodissa. Valtiolta saadun kuoletuslainan turvin työlaitosta ryhdyttiin rakentamaan. Rakennustoimikunnan puheenjohtajana oli yhdistyksen hallituksen silloinen puheenjohtaja tohtori Rosina Heikel. Lahjoituksia rakentamistyöhön saatiin yksityiseltäkin taholta, mm. kauppaneuvos Otto A. Malm'in lahjoitusrahastosta sillä nimenomaisella ehdolla, että Kirjoja sokeille-yhdistyksen lainakirjasto taatusti turvattaisiin tulenvaaraa vastaan. Kivitalo, joka sai nimekseen Arla, aamunkoiton talo, valmistui nopeassa tahdissa rakennusmiesten monista lakoista huolimatta. Harjannostajaiset olivat Syyskuun 1. päivänä 1906 alkoi varsinainen työ Arlassa. Oppilaita oli 19, opettajia 3. Valtio lisäsi rahallista apuaan. Vuonna 1907 laitos sai nimekseen työkoulu, mikä pysyikin sen nimenä aina Sokeain ammattikouluksi muuttumiseen asti vuoteen Työkoulu olikin sopivampi nimi laitokselle, koska työhuoneiston tarjoaminen helsinkiläisille sokeille jäi vähitellen pois ohjelmasta. Lähivuosina perustettavat sokeiden omat yhdistykset ottivat työhuoneiden tarjoamisen omiin toimintamuotoihinsa. Näin Sokeain Ystäväin taholta lähtenyt ajatus työhuonetilojen tarjoamisesta joka tapauksessa tietyssä mittakaavassa toteutui. Suojatyökeskuksena tämä toimintamuoto yhä jatkuu.

10 Sokeain miesten työkoulun toimintaa Työkoulun oppilaiden asunto-olojen järjestely aiheutti Sokeain Ystäville etenkin alkuvuosina paljon huolta. Asuntoja jouduttiin vuokraamaan eri tahoilta kaupunkia, kunnes 1924 saatiin omaan taloon järjestymään asuntola, jossa kolmisenkymmentä oppilasta saattoi asua. Oppilaiden ikä oli vaihdellut vuoteen. Ennen kuin kehittyvän ja uudistuvan yhteiskunnan antamat mahdollisuudet ratkaisevasti laajensivat myös sokeain kouluttamisen ulottuvuuksia, työkoulussa opetettiin pääasiassa perinteisiä harja- ja koritöitä. Lukeminen, kirjoittaminen, uskonto, laulu ja historia, ajoittain myös voimistelu ovat kuuluneet opetusohjelmaan. Sokeain Ystäväin hallituksen kertomuksessa vuodelta 1908 kerrotaan: "Kuten ennen on yhdistys kuluneenakin vuonna ahkerasti koettanut toteuttaa jo alusta alkain päämääräkseen asettamaansa aatetta: pysyväisesti hyödyttää sokeata kasvattamalla hänet hyväksi ja uutteraksi ihmiseksi ja siten tarjota hänelle tilaisuus elää tyytyväistä ja onnellista elämää. Vuoden työ ja aikaisemmat kokemukset osoittavat, että paras työtapa on auttaa sokeata itseapuun. Sokeat, opittuaan tekemään työtä ja saatuaan yhdistykseltä työaineita ja -kaluja sisäänostohintaan, voivat itsenäisesti hankkia toimeentulonsa sekä itselleen että perheelleen, kuitenkin edellyttäen, että he omaavat työkyvyn, sekä ovat tottuneet kestävyyteen, ahkeruuteen ja huolellisuuteen. Laiskat ja huolimattomat, jotka useinkin ovat juomareita, saavat sitävastoin kärsiä jos jonkinlaista puutetta... Annamme puheenvuoron eräälle työkoulun nykyiselle oppilaalle, joka nyt on neljättä vuotta koulussa. Mies kertoo: 'Kouluun tullessani en omistanut enkä taitanut mitään. Olen nyt 33-vuotias ja syntymästäni asti ollut sokea. Koulussa olen oppinut paljon, mutta ennen kaikkea tekemään työtä. Työlläni olen ansainnut niin paljon, että olen saanut rahoja säästöönkin. Viime kesänä oli isäni sairas ja silloin tulivatrahathyvääntarpeeseen, jakunhänsitten kuoli, hautasin hänethuolellisesti. Tämä kesä maksoi minulle 300 mk, mutta olen iloinen voidessani täyttää lupa ukseni isälle. Vanhaa äitiäni tahdon nyt auttaa ja pitää hänestä huolta. Eräs toinen oppilas, joka nyt on kolmatta vuotta koulussa, pyysi ensimmäisenä kouluvuotenaan tuon tuostakin opettajakunnalta sekä muiltakin henl:ilöiltä rahoja ostaakseen vaimolleen lehmän. Häntä kehoitettiin lykkäämään ostoksensa tuonnemmaksi sekä työskentelemään ahkerasti, kunnes voisi itseansaitsemilla varoilla ostaa sen. Nyt on heillä miehen ansaitsemilla rahoilla ostettu lehmä, ja hän myöntää sen olevan juuri sen tähden kallisarvoisemman." Vuosikertomuksessa vuodelta 1915 on julkaistu sokeain miesten työkoulun päiväjärjestys: Klo. 6. Noustaan vuoteista, pukeudutaan, harjoitetaan läksyjä. Klo 1/2 8. Kahvia. Klo Aamurukous. Klo Tunteja luku- ja työjärjestyksen mukaan. Klo 10. Aamiainen, vapautta. Klo Tunteja luku- ja työjärjestyksen mukaan. Klo 2. Päivällinen, sen jälkeen oleskelua ulkona. Klo 4-7. Tunteja, ammattitöitä työjärjestyksen mukaan. Klo 7. Iltarukous, heti sen jälkeen illallinen ja läksyjen harjoittelua. Klo 10. Levolle. Sunnuntaisin 10-1/2 11 päivän tekstin selitys, sen jälkeen saavat ne, on halua, mennä kirkkoon. Sunnuntai- ja lauantai-iltoina pidetään rukouksetklo 1/28, sen jälkeeniltaateria. Lauantai-iltapäivänä on lupa ja kylpy.

11 Suuren perheen jäseniä Koulukurssi työkoulussa kesti 3-5 vuoteen. Oppiajan pituus riippui oppilaan henkilökohtaisista taidoista ja taipumuksista omaksua sekä teoreettinen koulutus että ammatti. Koulu pyrki alkuvuosikymmeninä seuraamaan entisten oppilaittensa elämänvaiheita. Todettiin, että noin 16 % heistä oli kehittynyt yritteliäiksi ja uutteriksi työntekijöiksi harja- ja koritöissä ja pystyi työllään hankkimaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Parikymmentä prosenttia oli pystynyt vain osittain hankkimaan itse elantonsa ja loput olivat hävinneet koulun tavoittamattomiin. Koulu joutui enimmäkseen toimimaan vaikeissa taloudellisissa oloissa. Valtion apu oli niukka, ja yksityiset lahjoitukset, joita onneksi saatiin, olivat elinehto. Koulua uhkasi ajoittain jopa lakkauttaminen. Sokeain Ystäväin haaraosasto kokonaisuudessaan hiljakseen sammui. Kaikkina aktiivisina vuosikymmeninään sekä sokeain naisten koti että miesten koulu olivat oppilailleen turvallinen tyyssija, sanalla sanoen koti, jossa oppilaat yhdessä opettajien ja muiden työntekijöiden kanssa saivat tuntea olevansa saman suuren perheen jäseniä. Tämä nimenomaan oli elähdyttävä ja toiminnan jatkuvuutta ylläpitävä päämäärä. Vuonna 1936 erään sokean, Arlan entisen oppilaan vaimo kirjoitti Sokeain Ystäville: "Siitä on jo monta vuotta, kun unen näin, mutta yhä on se mielessäni yhtä selvänä. Monesti, kun elämän taakka raskaana painaa, lohduttaa se minua. Olimme taistelleet sokeutta, köyhyyttä, ihmisten pilkkaa vastaan, olimme laahustaneet eteenpäin erämaamatkaamme. Niinpä eräänä ehtoohetkenä, kun toivottomana kaiken puutteen ahdistamana ja itkuun uupuneena levolle vaivuin, näin virkistävän unen. Mieheni ja minä kävelimme tiellä ja jalkamme olivat sangen raskaat. Emme enää jaksaneet askeltakaan eteenpäin. Silloin havaitsimme olevamme valkoisen talon

12 kohdalla. Se oli monikerroksinen ja komea talo sekä hyvin ihmeellinen. Sillä kun me sitä katselimme, näimme hymyileviä ystävän kasvoja joka ikkunasta. Ja yhdessä ikkunassa seisoi valkopukuinen nainen ystävällisesti meille nyökkäillen. Kiertäessämme taloa ja joka puolella vain samaa ystävällistä hymyä nähdessämme, alkoivat jalkamme sulaa sen lämmöstä. Se jalkojen kankeus oli silloista elämän vaikeutta ja se talo oli Arla: Tunsin sen siellä käydessäni. Arla; aamunkoiton talo. Ja valkopukuinen nainen oli työkoulun johtajatar. Hymyoli sitä suurta rakkautta ja apua, jota olimme sieltä osaksemme saaneet. Se rakkaus on antanut meille voimia samoamaan eteenpäin." Kirjoja sokeille Sokeainkirjoituksen vaiheita on lyhyesti selostettu tämän historiikin alkupuolella. Ensimmäinen sokeainkirja painettiin Pariisissa Se oli kohokirjaimin painettu sekä näkevien että sokeiden luettavaksi. Samaa järjestelmää kehitteli englantilainen William Moon ja hänen järjestelmällään painettiin myös ensimmäiset Suomessa ilmestyneet sokeainkirjat aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Jo 1864 Frenckellin kirjapainossa Turussa painettiin moonilaisin kirjaimin Lukukirja Sokioille, seuraavana vuonna Pyhän Markuksen evankeliumi. Yleensä ensimmäisten vuosikymmenien sokeain kirjat olivat uskonnollisia. Sokeain Lukukirja I painettiin pistekirjaimin Kokonaan "maallinen" oli pistekirjaimin 1895 painettu Vänrikki Stoolin tarinat. Moonilaiset kohokirjaimet syrjäytti vähitellen tyystin Braillen pistekirjoitusjärjestelmä. Pariisin sokeainkoulussa painettiin 1837 historiallinen teos, ensimmäinen pistekirjaimin painettu kirja. Sokeain kirjat Suomessa ja Kirjoja sokeilleyhdistys Helsingin sokeainkoulun entinen oppilas ja sittemmin sen opettaja Ina Hoffren sai ystävättäreltään Anna Vikströmiltä Ruotsista lahjaksi täydellisen pienen kirjapainon Braillen pistekirjoituksella painettavia kirjoja varten. Omilla varoillaan Ina Hoffren aloitti Helsingin sokeainkoulun suojissa sokeain kirjallisuuden painattamisen lahjaksi saarnassaan kirjapainossa. Tämä tapahtui Sokeain Ystävät oli alusta lähtien tukemassa Ina Hoffrenia, kun hän ryhtyi uraauurtavaan työhönsä. Parina ensimmäisenä vuonna hän käytti pistekirjoituspainannan rinnalla myös moonilaista painantaa, koska painatukseen tarvittavia laattoja oli saatavissa Ruotsista hän siirtyi kokonaan käyttämään pistekirjoitusta painossaan. Hengellisen sokeain kirjallisuuden rinnalla alkoi vähitellen ilmestyä muutakin. Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi eri vuosina korjailtuna laitoksena. Alettiin painattaa myös historiaa, käsityökirjallisuutta, maantiedon ja luonnontiedon oppikirjoja ja 1914 tehtiin uusi aluevaltaus, kun Vilho Setälän Lyhyt esperanton oppi alkoi perehdyttää sokeita tähän kansainväliseen kieleen oli tärkeä vuosi Suomen sokeille sikälikin, että silloin neiti Cely Mechelin, Aleksandra ja Leo Mechelinin tytär, teki aloitteen Kirjoja sokeille -yhdistyksen perustamiseksi. Ranskassa ja Saksassa sokeain kirjastot olivat olleet olemassa jo muutamia kymmeniä vuosia, mutta esim. Lontoossa vasta vuodesta Ajatus sokeain kirjastosta toteutettiin siis Suomessa verraten varhain. Cely Mechelinin kiinnostuksen sokeain kirjaston perustamiseen herätti Helsingin sokeainkoulun johtaja ja Sokeain Ystäväin sihteeri Hanna Ingman. Aleksandra Mechelin puolestaan antoi lämmintä tukea tyttärelleen Kirjoja sokeille -yhdistyksen perustamisessa. Yhdistyksen tarkoitus määriteltiin sen sääntöjen 1. pykälässä: - hankkimalla pistekirjoituksella painettuja kirjoja perustaa lainakirjasto, jonka avulla sokeat voivat tutustua kirjallisuuden parhaisiin tuotteisiin... Cely Mechelin toimi vuosikymmeniä perustamansa yhdistyksen puheenjohtajana. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhtenä käytännön pulmana oli tilojen löytyminen sokeain kirjastolle. Tässä vain kolme vuotta vanhempi yhdistys Sokeain Ystävät tarjosi apuaan. Olihan sillä jo olemassa sokeain naisten koti, jossa oli tilava kokoussali. Tähän kokoussaliin järjestettiin tilaa kirjahyllyille, jossa kirjat pikku hiljaa vuosien mittaan lisääntyivät. Lainaus oli aluksi varsin vähäistä, mutta laajeni vähitellen myös Helsingin ulkopuolella asuville sokeille. Vuosi vuodelta karttuva kirjasto oli läheisessä yhteistyössä Sokeain Ystäväin kanssa. Sokeain naisten kodin kokoussalin kirjahyllyistä kirjasto pääsi parempiin ja tulipalon vaaroilta suojatumpiin tiloihin 1906 valmistuneeseen kivitalo Arlaan, kuten kauppaneuvos Otto A. Malm'in testamenttilahjoitus nimenomaan edellytti.

13 Valtio tuli Kirjoja sokeille -yhdistyksen avuksi kovin verkkaisesti. Aikanaan kunnille annettiin suositus sokeain kirjaston avustamisesta. Varoja kertyi kuitenkin hitaasti. Pitkän kehityksen tuloksena sokeain kirjasto siirtyi kokonaan valtiolle vasta Sokeain kirjaston perustaminen ja Kirjoja sokeille-yhdistys sen aikaansaajana merkitsivät sokeille ratkaisevaa askelta tiedon ulkopuolelta tiedon piiriin. Sokeain Ystäväin apu ja tuki sokeain kirjastolle oli eittämättä yksi yhdistyksen keskeisiä toimintoja vuosisadan vaihteen kymmenluvuilla. Myöhemmin, kun jo lähestytään uuden vuosituhannen vaihdetta, äänikirjat, puhutut lehdet, koko nykyajan sähköisten keksintöjen monipuolisuus on avartanut sokeain ja muiden vaikeasti näkövammaisten mahdollisuuksia opin, tiedon ja viihtymisen tavoittamiseen lähes rajattomiin, jos tilannetta verrataan vaikkapa siihen aikaan, jolloin Sokeain Ystävät aloitti toimintansa. Louis Braillen suuri oivallus, pistekirjoitus, on kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta joka tapauksessa säilyttänyt asemansa, onpa sen merkitys jopa kasvanut. Tietokoneiden aikakaudella on tehty mahdolliseksi esim. muuntaa pistekirjoitettu teksti näkevien selväkielisesti luettavaksi ja päinvastoin. Näiden asioiden tarkempi käsittely ei kuitenkaan kuulu tämän historiikin puitteisiin. Tähdellistä oli sen sijaan muistuttaa Sokeain Ystäväin osuudesta sokeain kirjaston vaiheissa, kun Ina Hoffren aloitti sokeain kirjojen painamisen ja Cely Mechelin perusti yhdistyksensä. Sokeain ammattikouluksi Monivaiheinen ja tapahtumista rikas taival toi vuosikymmenien mittaan uusia tehtäviä Sokeiden Ystäville. Yhdistyksen kodeissakävijä auttoi sokeita arkisissa töissä ja pulmissa. Yhdistys avusti sokeita heidän valmistamiensa käsitöiden myynnissä yhdistys perusti sokeille naisille erittäin välttämättömäksi todetun koulukeittiön ja asuntolan sen oppilaille. Asuntolassa, jonka osoite oli Eläintarhantie 7, saivat kodin oppiaikanaan myös hieromakursseja käyvät tai esim. lauluopintoja harjoittavat sokeat naiset. Suurten muutosten vuodet olivat edessä sokeain ammattikoulutuksessa. Vuonna 1951 Sokeain Ystäväin laitokset Eläintarhantie 7asä muuttuivat Sokeain ammattikouluksi, joka toimi sosiaaliministeriön valvonnassa Sokeain ammattikoulu siirtyi kokonaan opetusministeriön alaisuuteen, mutta pysyi edelleen Sokeain Ystäväin omistuksessa. Näkövammaisten ammattikouluksi Sokeain perinteisten ammattien, kuten harja- ja koritöiden parista Sokeain ammattikoulussa siirryttiin jatkuvasti laajenevan ja monipuolistuvan opetuksen pariin. Myös atk-opetus tuli näinä vuosina ohjelmaan. Koulun vuosikertomuksessa mainitaan: Kulunut lukuvuosi on ollut merkittävä koulumme historiassa sikäli, että ensimmäiset sairaalakonekirjoittajat, kotitalousapulaiset ja hierojien jatkokurssilaiset ovat saaneet ammattiopetusta. Tämä on sitä uutta aluevaltausta, josta jo monet valtioneuvoston asettamat komiteat ovat vuosia sitten velvoittavassa sävyssä puhuneet. On myös jatkettu viime vuonna aloitettuja opintolinjoja puhelinvälitys-, pianonviritys-, filminkehitys- ja teollisuuslinjalla. Sokeain ammattikoulun omistaja oli saakka Sokeain Ystävät koulu muuttui valtion kouluksi ja sen uudeksi nimeksi tuli Näkövammaisten ammattikoulu. Joulukuussa 1971 eduskunta sääti lain kuulo- ja näkövammaisten ammattikouluista ja tammikuussa 1972 tuli voimaan asetus, jolla tarkemmin määriteltiin yksityiskohdat, miten oppilaitosta ja sen toimintaa oli valvottava ja hoidettava. Näkövammaisten ammattikoulussa annettiin aluksi opetusta Sokeain Ystäviltä lunastetuissa tiloissa Eläintarhantie 7asä ja Valtion ammattikoululta vapautuneissa tiloissa Leppävaarassa. Vuodesta 1974 Näkövammaisten ammattikoulu on toiminut entisessä Valtion ammattikoulussa Mäkkylässä, Helsingin Leppävaarassa. Sokeain muuttunut asema Tapahtumien kehityksessä Sokeain Ystäväin huoli ja vastuu sokeain koulutuksesta ja heidän henkisistä tarpeistaan alkoi vähitellen helpottua. Sokeain asema ja kohtelu yhteiskunnassa oli radikaalisti muuttunut parempaan, inhimillisempään suuntaan. Tänä päivänä sokeain ja myös muiden vaikeasti näkövammaisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mahdollisuutta omaehtoiseen elämään autetaan monin keinoin ja suurella ymmärtämyksellä. Sokeiden ei enää tarvitse turvautua kerjäämiseen ja armeliaisuuteen, vaikka niihin aikoihin ei ihmiskunnan historiassa mitaten olekaan kovin monta askelta taaksepäin.

14 Sokeain ammattikoulun muuttuessa Näkövammaisten ammattikouluksi ja siirtyessä samalla pois Sokeain Ystäväin omistuksesta koulun silloinen rehtori Jukka Ahola kirjoitti vuosikertomuksessa Sokeain Ystävistä tiennäyttäjänä ja raivaajana monilla elämänaloilla, joista näkövammaiset olisivat jääneet syrjään, mikäli Sokeain Ystävät ei olisi toiminut ansiokkaana edelläkävijänä. Hän sanoi: "Pitkän ja tuloksekkaan työn on yhdistys suorittanut näkövammaisten ammattiopetuksen saralla. Tuhannet maamme näkövammaiset ovat saaneet ammattikoulutuksen yhdistyksen omistamassa Sokeain ammattikoulussa. Ammattikoulun ylläpito ja kehittäminen on ollut kulttuurityötä sen syvimmässä mielessä. Nykyajan kiireinen elämänrytmi ei anna muisteloillesijaa, mutta siitä huolimatta meidän tulisi pysähtyä hetkeksi toiminnoissamme ja omistaa vilpittömät, kiitolliset ajatuksemme edellisille sukupolville, jotka ovat näkövammaisten ammattikoulutuksen parissa suorittaneet elämäntyönsä. Tämä elämäntyö on jo tähän mennessä kantanut hyvän sadon". Uusi talo Petaksentiellä Vuodesta 1889 Sokeain Ystävät oli toiminut Helsingin kaupungilta vuokratulla tontilla Eläintarhantie 7asä, tontilla, jonka yhdistys aikoinaan senaattori Leo Mechelinin myötävaikutuksella sai käyttöönsä. Kun yhdistyksen tälle tontille rakennuttamat laitokset sokeille naisille ja miehille siirtyivät valtiolle 1972, Sokeain Ystävät sai uuden vuokratontin Helsingin Länsi-Pakilasta, Petaksentie 2-4. Vielä samana vuonna sinne nousi yhdistyksen omistama uusi kaksikerroksinen talo, jossa alkoi toimia Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n suojatyökeskus. Näkövammaisten lisäksi siellä saavat työskennellä ohjauksen alaisina myös eräät muut vammaiset. Sokeain Ystävät on antanut työskentelymahdollisuuden yhdistyksen omaan käyttöönsä varaamissa tiloissa mm. muutamille sokeille verhoilijoille. Edellä mainittu suojatyökeskus saa Sokeain Ystäviltä toimintaavustusta. Petaksentie 2-4:n toinen kerros on vuokrattuna ulkopuolisille ei-näkövammaisille toimistotiloiksi. Leppävaarassa toimiva Näkövammaisten ammattikoulu samoin kuin näkövammaisten peruskoulut Jyväskylässä ja Helsingissä ovat jatkuvasti Sokeain Ystäväin avustuskohteita. Yhdistys tukee mm. heidän opinto- ja virkistysmatkojaan sekä avustaa kurssimaksuissa. Näkövammaisten perheet ja yksityiset näkövammaiset saavat yhdistykseltä apua taloudellisiin vaikeuksiinsa. Erityisen avustuskohteen muodostavat näkövammaiset kodinperustajat avioliittoon mennessään. Sokeain teknisten apuvälineitten jakaminen ja niiden kehittelytyön tukeminen ovat niinikään keskeisiä tavoitteita. Sokeain Ystäväin hallituksen puheenjohtaja ja yhdistyksen toiminnanjohtaja, rovasti Tapio Tähtinen selostaa yhdistyksen nykyistä toimintaa ja tavoitteita omassa puheenvuorossaan tämän historiikin yhteydessä. Puheenjohtajia ja hallituksen jäseniä Sokeain Ystäväin hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja oli senaattorinrouva Aleksandra Mechelin , joka omisti elämänsä parikymmentä viimeistä vuotta lähes kokonaan yhdistykselle. Pitkäaikainen puheenjohtaja oli myös tohtori Rosina Heikel ja uudestaan Myöhempien aikojen puheenjohtajista on mainittava Holger Boije ( ). Raatimies Boijen kuoleman jälkeen hallituksen puheenjohtajana on toiminut sen siihenastinen pitkäaikainen sihteeri, rovasti Tapio Tähtinen, joka on myös yhdistyksen toiminnanjohtaja. Pisimmän päivätyön yhdistyksen sihteerinä teki Helsingin sokeainkoulun ensimmäinen johtaja ja Sokeain Ystäväin perustajiin kuulunut Hanna Ingman ( ). Sokeain Ystäväin hallituksessa sadan vuoden kuluessa uhrautuvaa ja vaativaa työtä tehneiden henkilöiden luettelo on ymmärrettävästi pitkä. Poimittakoon siitä eräitä nimiä: rouva A.Wilhelms, tohtorinna E. Grefberg, neiti J. af Schulten, kirkkoherra SW Roos, insinöörinrouva E. Norrmån, teol.tohtori Sigfrid Sirenius, kauppaneuvoksetar G. Klingendahl, rouva Esther Alfthan, professorinrouva Vera Brotherus, rovasti EX Pakkala, maaherratar Signe Sarlin, professori Mauno Vannas, rouva Rakel Werner, professori Niilo Pesonen, professorinrouva Olga Kaira, professori Gustaf Elfving, hovioikeudenneuvos Bertil Schwindt, rehtori Eero Latvala, lääk.lis. Kivi Lydecken, rouva Saga Wegelius, raatimies Per-Erik Förars, professori Ole Wasz-Höckert, valtiotiet. maisteri Olavi Schalin, rovasti Tapio Tähtinen. Yhdistyksen täyttäessä 100 vuotta sen hallituksen kokoonpano on seuraava: puheenjohtaja rovasti Tapio Tähtinen, varapuheenjohtaja valtiot.maist. Olavi Schalin, rehtori Solveig

15 Sjöstedt, neiti Kaarina Jahnukainen, pastori Sverker Sieversen, opettaja Veikko Pekkanen, lehtori Astrid Segersven, pastori Arimo Suutarla sekä varajäsenet maisteri Olof Lind, rouva Mirjam Alhola, rouva Helena Nevalainen ja pääsihteeri Arvo Karvinen. Yhdistyksen toimintaa käytännössä suunnittelee ja toteuttaa hallituksen asettama työvaliokunta hallituksen puheenjohtajan johdolla. Avustuksia ja lahjoituksia Sokeain Ystäväin toiminta oli ymmärrettävästi monien vuosikymmenien ajan ratkaisevasti riippuvainen saaduista avustuksista ja lahjoituksista. Tosinhan peruspääoma työkykyisten naisten sokeainkotia ja miesten työkoulua varten hankittiin ahkeralla arpajais- ja myyjäistyöllä. Valtio avusti yhdistyksen työtä ensi kerran 1890 ja säännöllisesti vuodesta 1893 lähtien, joskaan avustus ei missään mielessä ollut menoja kattava. Vuosisadan taitteesta lähtien myös Helsingin kaupunki antoi vuosittaisia avustuksia ja on toki muistettava kaupungin myötämielisyys sen antaessa nimellistä vuokraa vasten yhdistyksen käyttöön Eläintarhantie 7:n tontin. Yksityiseltä taholta saadut lahjoitukset ja avustukset olivat yhdistyksen omatoimisten keräysten ja varainhankintakeinojen ohessa Sokeain Ystäväin toiminnan peruskivi. Lukuisat henkilöt tukivat erisuuruisin lahjoituksin yhdistyksen tarkoitusperiä. Vanhoista vuosikertomuksista voidaan seurata kansalaisten myötätunnon osoituksia. Muutamia esimerkkejä: 1907: Sokeainkoti työkelpoisia naisia varten sai Fredrique Grotellilta testamentillisen käyttöoikeuden 500 markalle. Neiti Amanda Holmberg lahjoitti Sokeain Ystäville 'lämpimällä kädellä' mk 88p. Lahjaan liitti neiti Holmberg määräyksen saada loppuosan elämästään nauttia yhdistykseltä koroista 450 Sink, jotka hänelle neljännes vuosittain maksetaan. KauppaneuvoksetarEva Ahlström on vuosittain muistanut yhdistyksen turvatteja 100markalla joululahjoiksi. -Kivitalo7lrlan valmistuttua huomattiin, että sinne oli hankittava soittokone."onhan sanottu, että laulu ja soitto on aurinko sokean elämässä. Urkujen hankkiminen uuteen rakennukseen tuli rakkaaksi ajatukseksi, koska tämä soittokonekenties parhaiten ilmaisee sokeiden sielunelämän vakavan perussävelen. Urut tilattiin urkujenrakentajalta B.A. Thulelta Kangasalla, joka määräsi hinnaksi 4000mk. Varatsaatiin osaksi keräyksien kautta. Urut vihittiin kahdella sokeiden laulajaisella, joista nettosisääntulo 500mkkäytettiin urkurahaston hyväksi. Konserteissa oli paljon väkeä ja lippujen kysyntä oli suuri." 1908: Vuoden kuluessa on yhdistys saanut erinäisiä lahjoituksia ja rahalahjoja: Leipurimestari Karl Fredriksson ja hänen vaimonsa Hedvig Fredriksson ovat testamentissaan muistaneet sokeainkotia työkelpoisia naisia varten 3000 Smkala. Kauppias E.J. Willstedt testamenteerasi samaan tarkoitukseen 5000 mk, ja neiti Minna Sucksdorffin kuolinpesästä saatu 500 mk, joka summa, la usutun toi vom uksen m ukaan, on lisä tty 'Hilda Björkstein vaatetusrahastoon sokeita varten'. Kauppaneuvoksetar Eva Ahlström on myös tänä vuonna muistanut yhdistyksen holhokkeja lahjoittamalla 100 mk, jolla kuten ennenkin ostettiin joululahjaksi lämpimiä vaatteita talvipakkasten varalle. Sitäpaitsi on sokeainkoti saanut lahjoja luonnossa kaupungin kauppiailta ja internit joululahjoja usealta eri henkilöltä sekä kukkia puutarhuri Sagulinilta. 1909: neiti7lmelie v.willebrandilta testamentin kautta 7.661,43mk. Salaneuvoksetar W. Nyberglahjoitti miesvainajansa muistoksi 1000mk, vah timestari W. Lindeman 1000mk, neiti Olivia Dahl teki 7000mksuuruisen, kauppiasalexejpaischeff20.000mksuuruisensekä kelloseppä E. Lindroos 5000 mk suuruisen testamenttilahjoituksen. Tirehtööri F. Tilgman lahjoitti suuremman ameriikkalaisen urkuharmoonin. Vielä saivat sokeainkodin interni t su ureksi ilokseen senaa ttori ja neiti Cel y Mechelinil tä mustan leninkikankaan rakastetun, lämminsydämisen suojelijansa ja ystävänsä, senaattorinrouva Aleksandra Mechelin-vainajan muistoksi. Leipuri Ekberg sekä puutarhuri Sagulin ovat, samoin kuin edellisinäkin vuosina, lähettäneetsokeainkotiin lahjoja luonnossa. Periksi ei saa antaa Sokea pystyy siihen, mihin näkeväkin ja jotkut hyvinkin paljon enempään. Tästä on Sokeain Ystäviä lähellä mitä parhain esimerkki: Herman Walentin Schalin. Liikemies ja talonomistaja H.W.Schalin ei milloinkaan henkilökohtaisesti osallistunut Sokeain Ystäväin toimintaan, mutta hän testamenttasi v huomattavan osan suuresta omaisuudestaan yhdistykselle käytettäväksi sokeain hyväksi. Tätä velvoittavaa tehtävää Sokeain Ystävät vaalii tänä päivänä.

16 Herman Walentin Schalin syntyi köyhän mökkiläisen poikana Ilmajoella Tulirokon seurauksena hän menetti lopullisesti näkönsä 12-vuotiaana. Kuopion sokeainkoulussa hän muun opin ohessa hankki pianonvirittäjän taidon. Parhaat mahdolliset paperit mukanaan hän asettui pianonvirittäjäksi Helsinkiin, mistä teki opintomatkoja mm. Ruotsiin ja Saksaan. Hänen maineensa poikkeuksellisen taitavana pianonvirittäjänä levisi laajalle ja hän sai mestaripianisteilta kutsuja konserttiflyygelien virittäjäksi. Näin hän matkasi esim. Pietariin. Kaikki matkansa niin koti- kuin ulkomaillakin hän teki yksin. Täydellinen sokeus ei ollut hänelle este hän perusti pianoliikkeen, jossa hänellä oli kumppanina varsin maineikas mies, säveltäjä Oskari Merikanto, joka tuolloin oli H.W. Schalinin huonetoveri. Merikanto väsyi kuitenkin ennen pitkää liike-elämän pulmiin, ja H.W. Schalin lunasti liikkeen kokonaan itselleen ja laajensi sitä suurella menestyksellä. Kerrotaan hänen muistaneen niiden kaikkien seurakuntien ja kuntien sekä yli 500 papin ja kanttorin nimet, jotka suurelta osin kuuluivat hänen asiakaspiiriinsä hän ryhtyi rakennuttamaan ostamalleen tontille Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulmassa Helsingissä valtaisaa taloa, joka vieläkin seisoo vaikuttavana ja mahtavana paikallaan, todellisena elävänä monumenttina rakennuttajastaan. Talo valmistui Myöhempinä vuosikymmeninä hän jonkin aikaa omisti mm. pari maatilaa ja ryhtyi liiketoimiin erityisesti kiinteistöalalla. Niinpä hän talvisodan syttyessä omisti viisi kerrostaloa, niistä kolme Viipurissa. Herman Walentin Schalin oli harvinainen persoonallisuus, jonka elämäntietä viitoitti horjumaton luottamus ja usko yksityisyritteliäisyyden voimaan. Hän ei suinkaan ollut yksinomaan etevä liikemies, vaan myös monitietoinen, huumorintajuinen kulttuurihenkilö, jota sokeus ei estänyt olemasta keskipisteenä kaikkialla, missä hän liikkui ja seurusteli. Hänen sitkeytensä ja fyysinen kuntonsa kesti myöhäiseen ikään. Vielä liki 90-vuotiaana hän päivittäin tarkasti suuren, seitsenrappuisen ja viisikerroksisen kivitalonsa Kapteenin- ja Tehtaankadun kulmassa kellarista katolle. Erikoista oli se, että hän kulki portaat ylös ja alas kävellen hisseistä piittaamatta. Herman Walentin Schalin kuoli Sokeain Ystävät on hänelle suuresta perinnöstä kiitollinen, ei yksin rahallisesta perinnöstä. Hänen elämänsä, työnsä ja sitkeytensä jäivät olemaan henkisenä, rohkaisevana testamenttina kaikille näkövammaisille: periksi ei saa antaa.

17 Rovasti Tapio Tähtinen Sokeain Ystävät ry:n johtokunnan puheenjohtaja Toiminnanjohtaja Uutta suuntaa haetaan Yhdistyksemme syntyaikoja ja kulunutta 100-vuotistaivalta ajatellessani tulevat mieleeni viime vuosisadan puolivälin monet kansallisesti kovin merkittävät tapahtumat. Tässä yhteydessä on niistä erikoisesti mainittava kotimaisissa herätysliikkeissä ilmennyt lähimmäisenrakkaus, halu auttaa ja huolehtia heikoista. Vapaaehtoisuuteen perustuva diakonia eli maassamme nousukauttaan. Sen olennaisimpia piirteitä oli etsiä niitä, joita mikään muu apu ei ollut tavoittanut. Silloinkin osoittautui, että vapaaehtoisuuteen perustuvan avustustoiminnan parhaimpia ominaisuuksia piilee juuri siinä, että sen au ttamismahdollisuudet ovat joustavammat kuin virallisten avustuskanavien. Hätätilahan yllättää usein sekä avustettavan että auttajan. Siinä tilanteessa osoittautuu oikeaan aikaan annetun avustuksen merkitys suuremmaksi kuin myöhästyneenä tullut ehkä paljon suurempikin tuki. Jotakin tästä verrattain muotovapaasta päätöksenteosta, tarpeen selvittelystä ja avun jaosta on säilynyt yhdistyksemme toiminnassa näihin päiviin asti. Sosiaaliset olot ovat maassamme muuttuneet muutaman vuosikymmenen aikana aivan uskomattomalla tavalla. Muutoksen suuruus selviää jokaiselle, joka vertaa omia muistikuviaan sodan jälkeisiltä ajoilta tämän päivän tilanteeseen tai toisaalla tässä julkaisussa kerrottuja olosuhteita tämänpäiväisiin. Tämä nopea muutos on merkinnyt myös yhdistyksemme toiminnan joutumista äkillisen murroksen kouriin. Voisimme ehkä liioittelematta sanoa, että yhdistyksellemme annettiin etsikon aika hädän uuden muodon ja avustustarpeen uusien painopisteiden löytämiseksi. Kun lakisääteinen yhteiskunnan avustustoimi nykyään käsittää jo esimerkiksi erilaisia kuljetuspalveluja, autoja, autopuhelimia ja ajokorttejakin myötai erilaisia vapaa-ajan viettoon liittyviä välineitä, avustusta asunnon muutostöissä vammaisille sopivaksi, koulutus- ja muiden henkilökohtaisten avustajien palkkaamista jne. saattaa pinnallisesti ajatellen tuntua siltä, ettei vapaaehtoiselle avustustyölle enää jää suurtakaan rakoa toimia. Tällainen ajattelutapa ei kuitenkaan ota huomioon hädän luonteen jatkuvaa muuttuvaisuutta ja sen mukana avustamisen jatkuvaa velvoitetta muuntua tarpeiden mukana - eräänlaista juoksua ehtiä hätään aina ajoissa. Vaikka esim. asutuskeskuksissa on niin paljon ihmisiä, ettei oikein voi käsiään levittää toisia sohaisematta, yksin ja unohdettuna siellä tungoksessa kulkee moni näkevä niinkuin näkövammainenkin. Samoin jää hyvin hoidetun virallisen avustusverkon ulkopuolelle moni, joka ei osaa tai tohdi pitää suurta ääntä tarpeistaan. Näin ainakin vammautuneisuuden alkuaikoina, jolloin tilaansa on vaikeata myöntää edes itselleen. Eivätkähän avustusnormitkaan voi täydellisesti kattaa koko inhimillisen elämän hädän kirjoa. Sen havaitsemiseen ja nopeaan auttamiseen tarvitaan yhä vapaaehtoisen avustustyön sisältämää joustavuutta ja inhimillistä rakkautta. Toivoisin sitä tulevaisuudessakin sisältymään yhdistyksemme työhön yhtä paljon kuin on ollut ennenkin. Yhdistyksemme on viime vuosikymmeninä luovuttanut yhteiskunnalliselle sektorille esim. ammattikoulun, apuvälineiden jaon ja pääosan kaikesta huollon alaan kuuluvasta avustustoiminnasta. Näin voimavaroja on vapautunut sellaisten vapaa-ajan toimintojen, opiskelun, kodinperustamisen, virkistysmatkojen, uusien apuvälineiden kehittelyn sekä sokeutta ja näkövammaisuutta ehkäisevien tai parantavien tutkimusten rahoittamiseen, joita muut eivät vielä rahoita. Huomattavaa on, että ammattikoulutuksesta luopumisen jälkeen yhdistys ei näihin tarkoituksiin ole saanut ropostakaan ns. yhteiskunnallisista avustusvaroista. Kaikki on tapahtunut vapaaehtoisten rahoituslähteitten avulla. Viime vuosina on yhdistyksen taloutta kuitenkin voitu saneerata voimakkaasti, joten se katsoo luottavaisesti voivansa ottaa vastaan tulevaisuuden velvoitteet. Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että se ammattikoulu, jonka yhdistys v luovutti valtiolle, oli vaatimattomista ulkonaisista puitteistaan huolimatta mitä uudenaikaisinta koulutusta antava. Yhdistyksen kustannuksella kutsuttiin maahan Israelista insinööri järjestämään näkövammaisten koulutus atk-ohjelmoijiksi, kun sellaisista mahdollisuuksista

18 Israelissa oli tänne kantautunut tietoja. Samoin siinä koulussa kokeiltiin jo bulgarialaisen prof. Lotzagnovin succestopedista kielten opiskelumenetelmää, joka vasta nyt noin puolitoista vuosikymmentä myöhemmin on maassamme saavuttanut suurta yleisyyttä. Yhdistys oli siis tässä aloitteentekijänä valtakunnallisestikin ajatellen. Yhdistyksen tulevan suunnan painopisteitä ajatellessani olen toistuvasti päätynyt siihen huomioon, että kaikkein tukalimmassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä näyttää todella olevan vaikeinta löytää. He ovat usein niitä "maan hiljaisia", jotka eivät ole tottuneet vaatimaan, usein vanhenevia ja sen mukana yksinäistyviäkin. Olisikohan tämän päivän ajatteluun avunantamisesta etupäässä taloudellisessa muodossa tultava uusi näkökohta. Olisikohan keskityttävä etsimään, löytämään, auttamaan, tukemaan ja innostamaan vammansa murtamia ja masentamia ihmisläheisiin kontakteihin - aineellisen avun merkitystä tietystikään laiminlyömättä. Tiedän, että sellainen työskentely on verrattomasti vaativampaa kuin keskittyminen aineellisiin. Sellaisissa tehtävissä joutuu lähitaisteluun inhimillisen hädän syövereiden kanssa, antamaan osan omasta persoonallisuudestaan. Mutta voisimmekohan me ihmiset toisillemme jakaakaan mitään sen arvokkaampaa? Näen tämäntapaisen suunnan hienotarkistuksen tarpeellisena ja välttämättömänäkin yhdistyksemme tulevaisuutta ajatellen - vaativana, mutta suuria lupauksia sisältävänä.

19

20