JÄSENLEHTI 2/2011 MEDLEMSBLAD

Transkriptio

1 VILLA KARON YSTÄVÄT LES AMIS DE LA VILLA KARO Annankatu E Helsinki JÄSENLEHTI 2/2011 MEDLEMSBLAD 12. VUOSIKERTA Pronssipantteri Tiina Lindforsille Villa Karon ystävät ry:n hallitus on myöntänyt vuoden 2011 Pronssipantteri-palkinnon tanssitaiteilija, koreografi Tiina Lindforsille. Palkinto jaettiin nyt 11. kerran. Pronssipantteri myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle, yritykselle tai yhteisölle, joka merkittävällä tavalla on edistänyt yhteisymmärrystä eri kulttuurien kesken sekä vähentänyt rotujen välisiä ennakkoluuloja. Luovuttaessaan jäsenillassa palkinnon Villa Karon hallituksen puheenjohtaja Jouko Koskinen sanoi:

2 - Vuoden 2005 stipendiaattikautesi jälkeen on Afrikka saanut vahvan otteen Sinusta vai onko se tapahtunut päinvastoin? Joka tapauksessa Sinä kuulut maamme luovimpiin ja näkyvimpiin tanssitaiteilijoihin ja afrovaikutteet ovat monin tavoin näkyneet Sinun ja tanssiteatteri ERI:n ohjelmistossa. Olet myös avoimesti kertonut, miten Afrikka on vienyt osan sielustasi ja me toivomme, että se valtaa enemmänkin Sinua, kun lähiaikoina toivottavasti näemme Sinut taas Grand Popossa. - Tämä nyt jaettava 11. pronssipantteri on kopio muinaisen Beninin kuninkaan palatsin pronssisesta pantterista, jonka tehtävä oli vartioida ja suojella kuningasta. Nyt sen tehtävänkuva hiukan muuttuu kun siitä tulee tanssin suojelija, tanssipantteri. - Onneksi olkoon! Ryhdy vapaaehtoiseksi järjestösihteeriksi! Jos kaipaat sisältöä elämääsi tai muuten vain olet kiinnostunut kantamaan kortesi kekoon Villa Karon hyväksi ihan konkreettisesti, tule osa-aikaiseksi järjestösihteeriksi Villa Karon toimistoon. Villa Karon hallitus on päättänyt rekrytoida muutaman osa-aikaisen järjestösihteerin tekemään toimiston töitä. Vapaaehtoisen järjestösihteerin on mahdollista tehdä töitä oman aikataulunsa mukaisesti, esim. 1-2 päivää viikossa, tai yksi viikko kuukaudessa. Kaikki on neuvoteltavissa. Työssä tarvitaan toimistorutiinien hallintaa, ja kaikki kielitaito on hyväksi, vaikka selvästi suurin osa työstä tehdään sujuvalla suomenkielellä. Jos haluat seurata yhdistyksen toimintaa näköalapaikalta, ja tukea toimintaamme tekemällä töitä toimistossamme muutaman tunnin parina päivänä tai vaikka vain yhtenä päivänä - viikossa, ota yhteyttä Juha Vakkuriin ja tule juttelemaan. Tehtävästä ei makseta palkkaa, mutta pääset hyvään seuraan, ja työtehtävät ovat kiinnostavia ja Afrikka-tietoutesi laajenee merkittävällä tavalla!! Kiitos jäsenmaksusta! Olette taas, hyvät Villa Karon kannatusjäsenet, olleet taas paitsi tunnollisia, aktiivisia ja anteliaita: jäsenmaksuja on tullut hyvin runsaasti ja on mahdollista että teemme tänäkin vuonna uuden ennätyksen. Ja niin kuin tiedätte: kulttuurikeskus ei tulisi toimeen ilman tukeanne. Eli suurkiitos, taas kerran! 2

3 OKM korotti tukeaan Villa Karolle Opetus- ja kulttuuriministeriö korotti tukeaan Villa Karolle. Se tulee suureen tarpeeseen, koska olemme tekemässä Villa Karon hallinnossa sukupolvenvaihdosta, mihin liittyy väistämättömästi kustannusten nousua. Emme saaneet valtioilta aivan niin paljon tukea kuin olisimme toivoneet, mutta vakaa uskomme on, että lähivuosina todelliset tarpeemme tullaan ottamaan huomioon myös valtionvallan toimesta. Villa Karo on edelleenkin kustannustehokkain Suomen kaikista ulkomailla olevista kulttuurikeskuksista. Miikka Pörsti Villa Karon hallitukseen Villa Karon ystävien vuosikokous on nimittänyt yhdistykselle hallituksen tälle vuodelle. Uutena jäsenenä hallituksessa aloittaa Miikka Pörsti, joka toimi viime vuonna kulttuurikeskuksessa CIMO:n harjoittelijana. Muuten hallitus jatkaa entisellään, eli sen puheenjohtajana jatkaa Jouko Koskinen, varapuheenjohtajana Matti-Juhani Karila ja jäseninä Maria Björnberg-Enckell, Saara Juvonen, Matti Remes ja Juha Vakkuri. Yhdistyksen kirjanpitäjänä jatkaa Riikka Olin ja tilintarkastajana Tilintarkastusrengas Oy:n Tom Turja. Syksyn stipendiaatit Villa Karon ystävät ry:n hallitus on antanut seuraaville hakijoille työskentelystipendin ensi syksyksi Villa Karoon: Liisa Kauppinen, taidekasvattaja (stipendi myönnetty aikaisemmin), Maija-Liisa Honkasalo, antropologi, Antero Honkasalo, ympäristöneuvos, tekn. tri (kummankin stipendi on aiemmin myönnetty) Raija-Sinikka Rantala, teatteriohjaaja, Marko Turunen, kuvataiteilija (sarjakuva), Tiina Lindfors, koreografi, tanssitaiteilija, Riikka Pulkkinen, kirjailija, Helmi Kekkonen, kirjailija, Pasi Karjula, kuvataiteilija, Janne Halosen musiikkityöryhmä (Juha Räsänen, Sampo Riskilä) Wilma Hurskainen, valokuvataiteilija, Minna Havukainen, valokuvataiteilija, Kaisa Koulu, tanssitaiteilija, Antti Kulmala, sirkustaiteilija, Jussi Vuori, muusikko (stipendi myönnetty aiemmin). 3

4 Villa Karo yhteistyöhön Helinä Rautavaara museon kanssa Helsingin afrikkalaisen taiteen museo eli Helinä Rautavaara museo (HRM) ja Villa Karo ovat aloittaneet yhteistyön tänä keväänä. Toukokuussa Villa Karossa vieraili HR-museon konservaattori Elina Torvinen arvioidakseen kulttuurikeskukseen kuuluvan pienoismuseon tilannetta. Matkan aikana hän antoi hands on -opetusta ja opastusta pienoismuseon hoitajalle Georgette Singbelle. Elina ja Georgette kävivät esine esineeltä läpi myös koko museon esineistön ja taideteoksen. Kuntokartoituksen tarkoituksena oli tukea lähiaikojen toimenpiteiden suunnittelua museon kokoelmien suhteen. Mikäli yhdistyksen taloudellinen tilanne sallii, Georgetten on tarkoitus tulla kesällä 2012 työharjoittelijaksi Helinä Rautavaara museoon. Ensi syksynä Villa Karoon suorittaa tutustumismatkan HR-museon johtaja Maria Koskijoki. Jäsenmatkalle vielä pari paikkaa jäljellä! Jäsenmatkan siirtäminen syyskuusta marraskuulle aiheutti välittömästi ilmoittautumisaallon. Ilmeisesti aurinkoinen Benin tuntuu sateiseen Suomeen verrattuna hyvältä vaihtoehdolta! Jäsenmatkan ohjelmassa on runsaasti uusia ekskursiovaihtoehtoja, joten myös aikaisemmin Villa Karossa käyneille on luvassa uutta nähtävää ja koettavaa. Eli jos haluat lähteä virkistäytymään marraskuussa, ota mahdollisimman pikaisesti yhteyttä toimistoon. 4

5 Jäsenmatkan päivämäärät ovat ja matkan hinta edelleen sama kuin ennen eli 1850 euroa, joka sisältää lennot, kuljetukset Beninissä, majoituksen, hotelliaamiaisen, ja tervetuloillallisen. Suurenmoisen runsaasti kirjalahjoituksia Olemme saaneet tänä keväänä poikkeuksellisen paljon useita satoja - kirjalahjoituksia Villa Karon kirjastoon. Olemme niistä hyvin kiitollisia, koska kunnianhimoinen pyrkimyksemme on rakentaa Suomen oloissa vertaansa vailla oleva Afrikkaan liittyvä kirjasto. Lahjoittajien joukossa ovat mm. Matti-Juhani Karila, Aino Kervinen, Tini Sauvo ja Like Kustannus. Lämmin kiitos. Ja muillekin tiedoksi: jos haluatte tehdä suursiivousta omissa kirjahyllyissänne ja eteen tulee Afrikkaan liittyviä kirjoja, joille haluaisitte etsiä uuden kodin, sellainen löytyy täältä Annankadun toimistosta, mistä me sitten lähetämme kirjoja joko Afrikkaan Villa Karoon, tai pidämme täällä, jos ne tuntuvat sopivan tänne paremmin. Svenska Kulturfonden höjde sitt understöd Svenska Kulturfonden inflationsjusterade sitt stöd till Villa Karo. Årligen arbetar i medeltal 3 svenskspråkiga stipendiater på Villa Karo. Vissa år har antalet varit betydligt fler. Understödet har dessutom en stor betydelse för stipendieverksamheten som helhet. 5

6 HAFF valtasi elokuvateatterit Toukokuussa järjestetty Helsinki African Film Festival (HAFF) toi afrikkalaiset elokuvat suomalaisten iloksi jo toistamiseen. Tällä kertaa teemana afrikkalaiset naiset tarkemmin sanottuna Naisten äänet. Helsinki African Film Festivalin 15 elokuvasta 10 oli naisten ohjaamia. Festivaali järjestettiin Helsingissä, mutta tänä vuonna elokuvia esitettiin myös muissa kaupungeissa. Elokuvakeskukset näyttivät festivaalin elokuvia Kuopiossa, Oulussa, Tampereella ja Lahdessa. Pääkaupungissa elokuvia näytettiin Kino Andorrassa ja Kiasma-teatterissa osana ARS11-näyttelyä. HAFFin ohjelmistoon oli koottu hieno valikoima niin fiktio- kuin dokumenttielokuvia, joissa afrikkalaiset naiset näyttivät osaamistaan. Festivaaliviikonloppu näytti elokuvia yhteensä 11 Afrikan maasta. Monet elokuvista olivat menestyneet myös muilla kansainvälisillä festivaaleilla. Festivaalin suojelijana toimi elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki. Mami Wata ja jumalan puupalikat Amos Andersonille joulukuussa Amos Andersonin taidemuseoon tulee tämän vuoden lopulla vielä yksi Afrikka-näyttely. EMMAN Afrikan voima-, oman Afrikka nyt- ja Kiasman ARS11-näyttelyn jälkeen Amoksen vintille tuleva Mami Wata ja jumalan puupalikat -näyttely on pieni ja samnalla Afrikan arkeen lujemmin liittyvä vaihtoehtoinen näyttely. Näyttely rakentuu Matti-Juhani Karilan Mami-Wata -veistoksista sekä Juha Vakkurin puisista, pronssisista ja keraamisista pienoisveistoksista. 6

7 Miten kirjoittaa Afrikasta? Afrikkalainen nykytaide, Afrikan nykytodellisuus, kokonainen mielikuvien manner on avautunut Kiasman monisärmäisessä ja hämmentävässäkin ARS 11 näyttelyssä huhtikuussa. Huikean satiirisen esseen ennakkoluuloista ja länsimaita vaivaavasta afropessimismistä on näyttävästi toimitettuun näyttelykatalogiin laatinut kenialainen, vuonna 1971 syntynyt kirjailija ja Kwani- kirjallisuuslehden perustaja Binyavanga Wainaina otsikolla Miten kirjoittaa Afrikasta. Tässä Wainainan ehdotus Afrikasta kirjoittavalle länsimaalaiselle toimittajalle: Käytä aina otsikossa sanoja Afrikka tai Pimeys tai Safari. Alaotsikkoon sopivat sellaiset sanat kuin Sansibar, Masai, Zulu, Sambesi, Kongo, Niili, Suuri, Taivas, Varjo, Rumpu, Aurinko tai Muinainen. Käyttökelpoisia ovat myös sanat Sissit, Ajaton, Alkukantainen ja Tribaali. Huomaa, että Ihmiset tarkoittaa valkoisia afrikkalaisia, Väki mustia afrikkalaisia. (Granata, The magazine on New Writing 92, Winter 2005, London) Villa Karon kannalta on kiintoisaa, että laajan mantereen kolmenkymmenen taiteilijan joukkoon on Beninistä valikoitunut kaksi eturivin taiteilijaa, jotka kumpikin monista afrikkalaisista taiteilijoista poiketen elävät ja vaikuttavat omassa kotimaassaan Beninissä. Kun tapaan Georges Adéagbon, joka asuu ja työskentelee Cotonoussa, ei hän osaa eikä halua käyttää itsestään taiteilija nimikettä. Koetamme etsiä sopivaa termiä, apuun tulee hänen managerinsa, saksalainen Stephan Köhler ja päädymme käsitteisiin keräilijä, löytäjä tai hiukan kuluneelta kalskahtavaan käsitetaiteilijaan. Kaduilta ja toreilta kerätystä /löydetystä materiaalista on Adéagbo rakentanut monimielisen installaationsa Napoleonin ja Mannerheimin kohtaaminen - Suomen asema eurooppalaisten valtioiden joukossa, jossa on osia aikanaan Roomassa olleesta Napoleon näyttelystä, mutta nyt mm Mannerheimilla täydennettynä kooste toimii itsenäisenä kokonaisuutena. Yhteen tilaan räjähtäneestä historian ja kuvien ilotulitus haastaa katsojan joko ihastumaan tai pettymään. Joka tapauksessa on rohkeata avata beniniläinen näkökulma suomalaiseen historiankirjoitukseen. Tapaan Adéagbon Kiasman kirjakaupassa kyselemässä Ernest Hemingwayn teoksia. Pari päivää myöhemmin toimitan hänelle kaksi divarista ostamaani suomenkielistä Hemingwayta ja saan kiitokseksi pitkän ystävällisen kirjeen. Helsingissä olimme puhuneet mahdollisuudesta raken- 7

8 taa installaatio Villa Karoon työnimellä Vanhus ja meri, jonka yhtenä keskeisenä teemana olisi orjuus. Ehkä se on alkua vuoden 2012 tapahtumalle Grand Popossa? Onko siinä mukana Hemingway, se jää nykytermein tulkittuna nähtäväksi. Ajatus on jäänyt kytemään. Tunnen kevyttä länsimaista syyllisyyttä, kun keskustelen Porto Novossa asuvan Romuald Hazoumén kanssa, joka nerokkaasti on vastakulttuuristanut sen perinteisen käyttötaiteen, jota Afrikan kävijät ripustavat seinilleen todisteeksi Afrikka-käynnistään ja ilmoittavat ymmärtävänsä afrikkalaista taidetta. Hänen käytetyistä muovikanistereista tekemänsä naamarit ovat vastaisku länsimaiselle ylikuluttamiselle ja jätteille. Hän haluaa taiteellaan kostaa länsimaille ottamalla materiaalikseen kaiken sen hajoamattoman romun, jota länsimaat Afrikkaan syytävät. Hazoumélla on vankat mielipiteet kaikesta, hän on mm varma, että vielä meidän aikanamme muuttovirta kääntyy ihmiset alkavat valua takaisin Afrikkaan yhä enemmän paremman elämän toivossa, pois yhä kaoottisemmasta ja hysteerisemmästä eurooppalaisesta kulutusyhteiskunnasta. Siis myös me valkoiset. Hazoumé puhuu myös afrikkalaisesta taiteilijasukupolvesta, joka on löytänyt kierrätyksen. Huomaan jälkikäteen, että Kiasman näyttelykatalogiin Hazoumésta artikkelin Ihmiset odottavat afrikkalaisten tekevän naamioita. Siispä teen naamioita. kirjoittanut sosiologi ja taiteen tutkija Daniela Roth kyseenalaistaa Hazoumén omat ajatukset: Haluaako Hazoumé kierrättää? Vai tekeekö hän sittenkin juuri päinvastoin: ottaa hylätyt esineet pois kierrosta tekemällä niistä taidetta, joka säilötään museoihin ikuisiksi ajoiksi? Summa summarum: Romuald Hazoumé on hauska ja omapäinen, virkistävien mielipiteiden kehittelijä, joka toivottaa suomalaiset stipendiaatit tervetulleiksi tutustumaan hänen töihinsä ja hänen ajatusmaailmaansa Porto Novoon. Kostoa kulutukselle tai ei, Hazoumén kanisterinaamarit ovat haluttua tavaraa maailman taidemuseoihin. Ja ne naamarit ryhtyvät dialogiin katsojansa kanssa. Matti-Juhani Karila Kirjoittaja on toimittaja ja Villa Karon ystävät ry:n vpj 8

9 Kala joka halusi siivet beniniläislasten tarinoita sanoista kuviksi Villa Karossa järjestettiin tammikuussa 2011 lasten kuvataidetyöpaja Kala joka halusi siivet. Tavoitteena oli houkutella esiin lasten näkemyksiä afrikkalaisista tarinoista. Mikään ei ole Afrikassa ennakoitavissa, ei myöskään työpajan kulku, mutta sekä lapsille että ohjaajille yhteistyö oli ikimuistoinen elämys. Työapajan tuloksia saattoi ihailla keväällä 2011 Ateneumin taidemuseon Fokus-näyttelyssä Maailman synty ja muita tarinoita. Loppukesästä näyttely siirtyy Hämeenlinnan ARX-talon galleriaan. Taustalla Kalevala Kala joka halusi siivet -lasten kuvataidetyöpaja oli jatkoa Lissa Gbassassa marraskuussa 2010 avatulle Le Kalevala-näyttelylle, josta idean isä, Villa Karon Ystävät ry:n vpj. Matti-Juhani Karila kertoi jäsentiedotteessa 4/2010. Näyttelyn ydin muodostui kymmenistä eri kielille käännetyistä Kalevala-kirjoista, jotka olivat vapaasti yleisön selailtavissa, sekä suomalaistaiteilijoiden Kalevala-aiheisista maalauksista, jotka esitettiin suurina printteinä mm. Ateneumin taidemuseon ja Gallen- Kallelan Museon kokoelmista. Kalevalan innoittamina nähtiin myös viiden beniniläis- ja viiden togolaistaiteilijan näkemyksiä alkurunosta Maailman synty. Lisäksi näyttelyssä oli koululaisille järjestetyn piirustuskilpailun satoa. Ateneumin taidemuseo, yksi näyttelyn yhteistyökumppaneista, pyrkii taidekasvatusprojekteissaan löytämään monikulttuurisia lähestymistapoja kokoelmiinsa. Nyt toivottiin virikkeitä taidekasvatustyöhön Suomessa, joten museon aloitteesta beniniläislasten osuutta päätettiin jatkaa yhteistyössä Villa Karon Ystävät ry:n ja Villa Karon henkilökunnan kanssa. Grand-Popossa saatiin projektin koordinaattoriksi Hämeenlinnan lasten ja nuorten kuvataidekoulun rehtori Pekka Lehtimäki. Työpajan opettajana toimi beniniläistaiteilija Victor Amoussou, ja opettajan assistenttina sekä projektin dokumentoijana tekstiilitaiteilija Leea Pienimäki-Amoussou. Villa Karon johtaja Kwassi Akpladokou vastasi paikallisista kontakteista ja työtilaksi saatiin monitoimitila Lissa Gbassa, joka sopi mainiosti tarkoitukseen: heleänturkoosi, bambulla katettu avopiha, josta on esteetön merinäkymä kauas maailman ääriin, herkistää aistit ja avaa mielen. 9

10 Ghislain (vas.) ja Nestor nauttivat maalaamisesta ja värien sekoittamisesta. Työpajaan osallistui kahdeksan vuotiasta lasta: Geneviève Abokini, Bernardin Akakpo, Victorin Akossou, Ghislain Alowa-Kinnou, Faissoltah Balley, Modeste Djossou, Ephésienne Kouvide ja Nestor Noutchet. Heidät oli valittu etukäteen Kalevala-näyttelyn piirustuskilpailun tiimoilta, mutta maalaaminen kuvan tekemisen tekniikkana oli kaikille aivan uutta. He tulivat useasta eri koulusta, eivätkä tunteneet toisiaan ennestään. Lapset olivat työpajan takia pois koulusta kolme päivää, joten Kwassi hankki heille luvat työpajaan osallistumiseen sekä vanhemmilta, että kouluista. Päivittäiseksi työajaksi sovimme klo Afrikassa lapset heräävät varhain ja syövät ennen kouluun lähtöä kotona kevyesti, joten Victorin vinkistä aloittaisimme päivät aamiaisella ja alkuiltapäivästä olisi lounas. Ensimmäinen aamu Kuvittelimme lähteneemme hyvissä ajoin Villa Karoon viemään materiaaleja ja järjestelemään työskentelytilaa. Yllättäen kaikki lapset olivat paikalla jo saapuessamme. Esittäydyimme lapsille, sekä esittelimme kameran ja nauhurin, joilla dokumentoisimme työskentelyä. Lapset esittäytyivät hiukan ujostellen. Kävi selväksi, että useimpien lasten suullinen ranskankielentaito oli vähäinen, joten kukin sai puhua omalla kielellään. Arkaa Nestoria puhuminen ylipäätään hämmensi niin, että hento käsi meni tämän tästä ohimolle katseen suojaksi. Victor otti tilanteen haltuunsa saman tien. Aina kun hän avasi suunsa, lapset kuuntelivat keskittyneesti. Näyttelytilassa jokainen lapsi esitteli oman kilpailutyönsä. Victorin kysymysten innostamina lapset kertoivat kuvistaan pitkään. Piirustuksissa kuvattiin muun muassa ihmisiä, työtä ja leikkiä, 10

11 rakennuksia, veneitä, eläimiä, lintuja, käärmeitä, kasveja, puita, hedelmiä. Useissa piirustuksissa oli myös sekä aurinko että kuu. Kuvaelementit osoittautuivat pääosin tarkoin harkituiksi ja ne olivat lapsille merkityksellisiä. Kaikki ilahtuivat silmin nähden teoksensa saamasta huomiosta. Onnistuneen avauksen jälkeen Victor esitteli työpajan teeman: halusimme lasten tekevän kuvia maailman synnystä joko oman käsityksensä siitä, tai jonkin tuntemansa tarinan pohjalta. Keskustelimme Victorin tulkkaamana aiheesta. Lapset eivät suoralta kädeltä muistaneet maailman syntyyn liittyviä tarinoita. Faissolath kertoi tarinan jäniksestä, joka halusi juosta kilpaa maan kanssa. Ehdotimme, että jokainen kyselisi kotona vanhoja tarinoita, ja kertoisi omansa kaikille seuraavana päivänä. Aihe saisi olla muutakin kuin antamamme teema, jos siihen liittyviä tarinoita ei ole tiedossa. Pitkien puheiden jälkeen viivästynyt aamiainen tuotiin paikalle. Tauko tuli tarpeeseen sekä opettajille että oppilaille. Lasten syötyä siirryimme työskentelytilaan. Olimme varanneet kaislamattoja lattialle, mutta lapset halusivatkin työskennellä pöydillä, vaikka ne olivat liian korkeita nuorimmille. Esittelimme lyijykynällä ja puuväreillä piirtämään tottuneille lapsille erilaisia värejä ja siveltimiä, värien sekoittamista ja maalaamisen tekniikkaa kädestä pitäen, sillä kukaan ei ollut maalannut aiemmin. Uuden oppimisen ilo oli käsin kosketeltavaa, mutta harva rohkeni tarttua suoraan siveltimeen. Suuret paperit täyttyivät lyijykynäpiirroksista, jotka väritettiin. Tytöt kyselivät viivoitinta, joita ei ollut, eikä haluttu käytettävänkään. Ensimmäisenä päivänä työtilassa vallitsi hieno tunnelma: täydellisen keskittymisen synnyttämä hiljaisuus, kun jokainen ahersi oman työnsä parissa. Ruokailun aikana lapset alkoivat tutustua toisiinsa ja puheensorina vilkastui Boniface --- valmistaman herkullisen afrikkalaisaterian äärellä. Aamiaisen tapaan lounastarjoilukin oli venähtänyt oletettua myöhäisempään, joten ruokailun jälkeen työaikaa ei ollut paljoa jäljellä. Päätimme katsoa yhdessä päivän aikaansaannoksia ja keskustella niistä. Jokainen esitteli jälleen oman työnsä. Victorin johdattelemina lapset lähtivät hienosti mukaan palautekeskusteluun. Victor käytti hyväkseen kaikki tilaisuudet puhua maalauksiin liittyen muun muassa ympäristönsuojelusta, sekä kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista. 11

12 Tarinoita ja tanssia Toisen päivän aamuna jännitimme saapuisivatko kaikki lapset paikalle, vai oliko kotona pidetty normaalia koulupäivää tärkeämpänä. Oli riemastuttavaa nähdä vapautuneesti hymyilevien lasten tulevan juosten tervehtimään ja uusien haasteiden pariin. Kaikilla oli tarina kerrottavanaan, eikä kukaan enää ujostellut ohjaajia, toisiaan tai nauhuria. Oli sovittu, että toinen päivä todella alkaisi aamiaisella, mutta toimitus tuli jälleen afrikkalaisessa ajassa. Aloitimme siis tarinoilla, jotka nauhoitettiin. Välttääksemme lasten pitkästymisen, sovimme, että Victor tulkkaisi tarinat jälkikäteen. Lasten suullinen ilmaisu oli tavattoman sujuvaa, joten intensiivistä tarinankerrontaa oli kiinnostavaa seurata, vaikka kieltä ei ymmärtänytkään. Monet puhuivat pitkään, mutta jokaisen tarina kuunneltiin antaumuksella. Kuvista ja myöhemmin käännöksistä paljastui, että monissa tarinoissa seikkailivat eläimet, mutta yhtä lailla keskeisiä hahmoja olivat legbat ja bokonot, jotka kuuluvat beniniläislasten arkeen. Victorille tarinat olivat tuttuja, ja hän avasi huolellisesti merkityksiä jokaisen tarinan jälkeen. Hän puuttui välillä myös tarinaan kesken kerronnan, jos lapsilta jäi jotain tärkeää mainitsematta. Tarinoinnin jälkeen puhuimme uudestaan maalaamisesta, ja sovimme, että tänään käytettäisiin vain siveltimiä, eikä lyijykynää lainkaan. Victor esitteli lapsille perinteisten savi- ja kaoliinipitoisten pohjustusseosten valmistamisen ja kertoi mistä tarvittavia aineita saa. Lapset saivat kokeilla kaoliinipallojen murskaamista tyhjällä pullolla kauliten. He sivelivät molempia seoksia papereilleen, jotka saivat kuivua auringossa aamiaisen ajan. Toisena päivänä paikalle oli kutsuttu initioitu vodoun-pappi Alpha Omega djembe-rumpuineen. Tarkoituksena oli saada lapset rentoutumaan, ja suunnitelma toimi mainiosti. Alphan maaniset rytmit ja sielukas laulu houkuttivat sekä lapset että Victorin tämän tästä villiin tanssiin maalaamisen lomassa. Osa lapsista ei malttanut jättää työtään kesken, mutta he keinahtelivat ja taputtivat rytmiä maalatessaan. Modeste pyörähti välillä keskilattialla, toisinaan maalasi hauskasti paikallaan tanssien. Ruokailun jälkeen Alpha viihdytti lapsia marionettinukeillaan. Letkeästi liikkuvat hahmot olivat erityisesti Nestorin ja Ghislainin mieleen. Pojat tarttuivat nukkeihin kuin vanhat konkarit ja improvisoivat marionettiteatteria, mutta Victor palautti heidät takaisin maalausten ääreen. Työntäyteisen päivän aikana syntyi komeita maalauksia. Opettajat lumoutuivat Ghislainin ja Nestorin paneutumisesta työhön ja omaperäisistä taiteellisista ratkaisuista. Faissolathin minimalisti- 12

13 nen maalaustyyli ja herkkä värimaailma yllättivät epäafrikkalaisuudellaan. Kaikkien työt tarkasteltiin yhdessä seinällä, aina yhden lapsen molempien päivien työt rinnakkain. Lapsetkin olivat vaikuttuneita tuloksista, ja sanoivat sivellintyöskentelyn olevan mieluisampaa kuin lyijykynällä piirtämisen. Jokainen sai esittelynsä päätteeksi koko ryhmältä raikuvat aplodit. Lystikkäitä hahmoja Kolmantena päivänä oli kunnianhimoinen ajatus tehdä tarinoista pienimuotoisia valokuva-animaatioita, osin yhteistyönä. Lapset jaettiin kahteen ryhmään ja tehtävänä oli aluksi maalata kaksi suurta taustaa, joita vasten animaatiot kuvattaisiin. Lisäksi annettiin muovailuvahaa ja savea, joista jokainen saisi muovailla oman tarinansa keskeiset hahmot. Ne sai myös piirtää paperille ja leikata ääriviivoja pitkin. Ryhmätyö osoittautui vaikeaksi afrikkalaislapsille ja taustoja maalatessa lasten välillä alkoi syntyä valtataistelua ja kinaa. Tunnelma lässähti hetkeksi, mutta tilanne rauhoittui nopeasti, kun jokainen pääsi taas oman tarinansa hahmojen pariin. Innokkaat animaattorit esittävät kuinka kaksoset kiipeävät puuhun paetessaan ilkeää noitaa. 13

14 Tarinoiden kuvaaminen olisi vaatinut moninkertaisesti enemmän aikaa kuin oli käytettävissä. Vaikka varsinaisia animaatioita ei syntynytkään, kuvaustilanteesta tuli ratkiriemukas. Monet hahmot olivat liikuttavan suurpiirteisiä ja huvittivat sellaisenaan. Jotkut olivat muodoltaan niin viitteellisiä, että hahmoja oli äkkiseltään hankala tunnistaa tai erottaa toisistaan. Rotta ja elefantti saattoivat olla samankokoiset. Mutta Victorin ja lasten ja kyky eläytyä tarinaan oli kerrassaan valloittavaa. Milloin kuvassa näkyi useita käsiä, milloin hahmoja liikuttavat tikut sotkeutuivat toisiinsa. Taustaan ilmaan läntätyt hahmot saivat ylimääräisiä muotoja sormen painalluksista ja putoilivat irti omia aikojaan. Hennot puut kaatuivat kiipeilevien savikaksosten painosta. Kalaa, joka halusi siivet, kuvattiin hassujen kahvamallisten siipien kanssa pitkään, ennen kuin tarinassa tuli hetki, jolloin sen piti ne oikeasti saada. Siivet nyhtäistiin irti ja kerronta alkoi alusta. Erityisen lystikäs oli maan kanssa kilpaa juokseva jänis, joka ei lukuisista yrityksistä huolimatta milloinkaan päässyt pystyasennossa kuvauspaikalle, vaan kiepsahti aina tikun nokassa kyljelleen h- hetkellä. Keskeytyksistä huolimatta kerronta jatkui kiihkeänä kuin intensiivinen leikki. Samalla kun jonkun tarinaa kuvattiin, osa lapsista seurasi kuvausta ja muut tekivät uusia maalauksia. Lapset ryhmäkuvassa: ylhäällä vasemmalta Faissolath, Ephésienne, Victorin, Nestor, Ghislain ja Modeste, alhaalla vasemmalta Geneviève ja Bernardin Kun jokaisen tarina oli kuvattu, työpaja läheni loppuaan. Lapset kokoontuivat yhteiseen valokuvaan. Kuvaussessio oli karata käsistä, kun kaikki halusivat tulla kuvatuiksi myös maalaustensa kanssa, yksin ja kaverin kanssa ja sitten tämän kanssa ja sitten tämän kanssa... Myös Nestor, jonka itsetunto kasvoi kohisten työpajan aikana, pyysi henkilökohtaista kuvaa. Kavereiden nauratusyrityksistä huolimatta poika otti tietoisen vakavan ilmeen, 14

15 mutta onnellinen hymy levisi kasvoille, kun hän katsoi omaa kuvaansa digikameran ruudulta. Nestor ja Ghislain intoutuivat esittämään painia ja nyrkkeilyä valokuvaa varten. Kameran patteri alkoi vilkuttaa tyhjentymistä, joten lasten harmiksi kuvaaminen oli pakko lopettaa. Työpajan päätteeksi jokaiselle lapselle annettiin lahja, jonka merkitystä Victor painotti erityisesti: lasten vanhemmat eivät olisi tyytyväisiä, ellei työpajasta jäisi käteen jotain normaalia koulutyötä palvelevaa. Victorin esityksestä lapsille hankittiin vuoden aikana tarvittavat kouluvihkot, sekä Le vrai dessinateur -laatikko, penaalinkaltainen metalliboksi, jossa oli lyijykynät, teroitin ja erilaisia viivaimia. Jokaisen tämänikäisen lapsen tulee hankkia sellainen kouluun, ja perheelle on iso apu, jos sen saa lahjana. Luovutushetkestä muodostui juhlallinen kaikessa epämuodollisuudessaan. Kiitosten ja halausten aikana oppilaat olivat yhtä hymyä, ja ohjaajat liikuttuneita lasten onnesta ja elämyksellisestä yhteistyöstä. Victor selittää lapsille seuraavaa työvaihetta, taustalla Pekka Lehtimäki. Lasten lähdettyä hiljaisuus valtasi talon. Ghislainin tarinan paperista leikattu kameleontti ja jumala, Mawu, olivat unohtuneet seinälle. Mawun ylöspäin kurottavat kädet heiluivat tuulessa kuin hyvästiksi vilkuttaen. Jäimme miettimään mitä tällaisen lapsiryhmän kanssa saisikaan aikaan pitkäjänteisessä taidekasvatuksessa. Beninissä sellaista ei tunneta. Työpajan opettaja, beniniläinen toisen polven itseoppinut kuvataiteilija Victor Amoussou on joka solullaan vihkiytynyt taiteelle. Oman taiteellisen työnsä ohella Amoussou kokee lasten kanssa työskentelyn elämäntehtäväkseen, vaikka ei taidekasvatuksen käsitettä ole tuntenutkaan. Hän on työskennellyt vuosia kutsumuksesta ja omalla kustannuksellaan valitsemiensa lapsiryhmien kanssa erilaisten teemojen parissa päivän tai pari, joskus pidempäänkin. Keskeistä Amoussoun toiminnas- 15

16 sa lasten kanssa on väkevästi afrikkalaiseen kulttuuriperintöön keskittyvä sisältö, koska hänen mukaansa se jää tavallisessa koulussa nykyisin täysin taka-alalle. Työpajojen tuloksena syntyy usein kuvataidetta, mutta toisinaan myös teatteria tai performansseja. Lissa Gbassassa nähtiin 2007 Amoussoun suunnittelema ja ohjaama musiikillinen performanssi Tokpa-Aizon lasten esittämänä. Vuonna 2008 nähtiin Amoussoun omia maalauksia. Monialaisesti lahjakkaan taiteilijan teoksiin voi tutustua osoitteessa Teksti ja kuvat: Leea Pienimäki-Amoussou Afrikka nyt! Hyvä Afrikan valokuvaaja! Kuten ehkä muistat, olen rakentanut Villa Karon monitoimihalliin Grand Popoon kaksi valokuva-aiheista näyttelyä, MUISTIKUVIA MENNEESTÄ (2007) ja STUDIO AFRICA (2009). Nyt suunnitteilla on sarjan kolmas osa, AFRICA NOW!, johon tarkoituksena on koota Afrikassa käyneiden suomalaisten valokuvaajien tutkielmia afrikkalaisesta ihmisestä arjessa ja juhlassa. Sama on ollut teemana myös aikaisemmissa näyttelyissäni. Ajatukseni on koota kokonaisuus niistä valokuvista, joita suomalaisilla Afrikan kävijöillä on jo valmiina vähintään A3 -kokoisina. Monet kuvista ovat olleet esillä näyttelyissä eri puolilla Suomea, mutta eivät yhtenä kokonaisuutena paikallisten ihmisten nähtävänä Lissa Gbassassa. Kerro, millaisia kuvakokonaisuuksia (5-10) sinulla on kokoelmassasi. Toivon, että yhdeksi keskeiseksi osaksi voisi muodostua Grand Popon ja Villa Karon lähialueiden ihmisistä rakentuva kuvagalleria. Toivomukseni on, että Villa Karo saisi kuvasi korvauksetta käyttöön näyttelyn ajaksi (n ). Kuvat palautetaan sinulle, ellet halua lahjoittaa niitä Villa Karon pienoismuseon pysyviin kokoelmiin. Toivon, että saisin tarjouksesi kesäkuun 2011 aikana, jolloin on mahdollista katsoa, onko materiaalia tarpeeksi syysnäyttelyyn. Tämä on alustava kutsu, lopullinen päätös tehdään, jos riittävä määrä talkoolaisia ilmaantuu. Uskon, että kuvien erilaisuudesta syntyy puhutteleva kokonaisuus. Matti-Juhani Karila 16

17 Linnea Olamo: TYTTÖ PÄÄSI RAKENNUKSELLE TÖIHIN (LOMÉSSA) Nollaisikohan se päätä, jos näpyttäisi menemään viime hetkien, eli viime kuukausien vuosien? tuntoja? Nollaisi tai ei, mutta kirjoittaminen on kivaa, joten täältä pesee. Ankeata? Uutteruuden osoitus? Ottaa tuon nyt sitten negatiiviselta tai positiiviselta kannalta, niin työ se ensimmäisenä haluaa puskea esiin. Ensisijaisesti se tuntuu saavutukselta. Toissijaisesti kasvattavalta ja/tai opettavaiselta. Ja kolmassijaisesti jollain kieron palkitsevalla tavalla mehut vievältä. Kaikesta päätellen siis ärsyttävä ylioptimisti ei ole minusta lähtenyt mihinkään, kun mieleen tulee työstäkin vain noin valoisia asioita. Yksi. Saavutukselta siis. No, onhan tuo. Kuuna kullan valkeana ei ole tullut mieleenkään lähestyä insinöörikouluja, paitsi ehkä arkkitehtien pienoismallien ihastelun muodossa, siitä johtuen olen opiskellut umpihumanistisia asioita. Ja umpihumanistihan tietysti hakeutuu harjoitteluun Suomi-Afro-taidekeskukseen Beniniin, puhun TIETENKIN Villa Karosta, ja sittemmin kirjallisuusaiheisen gradun valmistuttua maailmanparannustöihin Togoon. Sopii kuvaan. Missä vaiheessa humanisti sitten hairahtuu sivuraiteelle? No juuri silloin, kun Lomén esikaupungin hikisessä ja kärpäsrikkaassa nettikahvilassa on niin hyvä yhteys-päivä, että Hesarin sivut aukeavat ja siellä kerrotaan Wärtsilän rykivän voimalaprojekteineen Togoon. Mitä!? Tuolloin oli Loméssa itseni lisäksi tasan yksi Suometar, eikä Suomen läsnäolo Länsi-Afrikan ranskankielisissä maissa muutenkaan päätä huimaa. Villa Karoa ja ehkä Senegalia lukuun ottamatta. (Miksi tuntuu, että Senegalissa muka olisi joitain suomalaisia? Tämä mielikuva ei perustu yhtään mihinkään.) Eli oli se yllätys että moinen suomalainen iso projekti tulisi Togoon.. No niin, tiivistettynä, joitain kuukausia eteenpäin ja voimalarakennustyömaa on työpaikkani. Voimalaitosta en ollut nähnyt ikinä paikan päällä. Teollisuusaluetietämykseni rajoittui siihen, että aika usein olin mennyt Roihupellon läpi, mutten juuri koskaan sielläkään pysähtynyt. Rakennuksella olen ollut ehkä joskus peruskoulussa, kun kaverin vanhemmat rakensivat taloa. Ja siinä se. Eli kokemusperäinen osaaminen alalla oli huimaa. No mikäs siinä, yleensä asiat onnistuu, tai korkeintaan epäonnistuu, kun vaan ottaa ja te- 17

18 kee, eikä niin paljon mieti, että osaako ollenkaan. Vastuuta jos tahtoo, niin sitäkin saa ja oppii niin pirusti joka päivä ja päässä on kaaos, suuren suuri kaaos (l. stressaavahko sellainen). Mutta kun yhä vaan puskee sen sijaan, että pähkäisi että onkohan minusta tähän niin kas: voimala valmistuu! Ja minä viimeisenä henkilönä maassa vastaamassa, no, suunnilleen kaikesta. Nyt olen sitten nähnyt voimalaitoksen, vieläpä joka jumalan päivä. Aimo annos numero- ja hallintohyypiötäkin on umpihumanistiin istutettu. Kätevää, koska silloin kun risoo, voi muka oikeutetusti ruikuttaa, että minä en KOSKAAN valinnut tätä ammatikseni. Tap tap hyvin tehty tehdas silti. Saavutus. Kaksi. Kasvattavais-opettavaista. Kyllä. Olen oppinut vaikka mitä! Esimerkiksi sen, että rakennustyömaa on mainio työympäristö. Jos raksa(=rakennustyömaa)ihmistä kyrsii, niin hän ehkä sanoo (tosi) pahasti tai vetäisee turpaan, mutta se on sitten sillä selvä. Ei raksaihminen juoruile ja kyräile ja patouta ja juoni. raksaihminen saattaa vapaailtana joutua ongelmiin virkavallan tai jonkun muun kanssa, ja herättää kauhua kaupungilla, mutta kun hänet pelastaa tilanteesta, hän on kiitollinen ja tuo suklaata pelastajalleen. Jotenkin reilu vaikkakin raju meininki. Sitten olen oppinut, että suomalais-amerikkalainen projekti ranskalaisten kansoittamassa Afrikan maassa onkin minun alaa. Ja sitä paitsi luovaa. Siinä saa asettua moniin housuihin ja taivuttaa mieltä melkoisille korkkiruuveille, että saa suomalaisen insinöörin ja togolaisen työläisen jotenkin puhaltamaan yhteen hiileen tai edes osittain ymmärtämään toisiaan tai 18

19 edes sietämään noudattaen jenkkisääntöjä (ja aikatauluja, auts!) ja pokkuroiden ranskalaispampuille. Siinä sopii olla luova. Suomalainen mieli on togolaisen mielen... ehkä, no, vastakohta. Sitten kun otat suomalaisen miesinsinöörin, joka näkee ja tekee ja kommunikoi asiat hyvin tehokkaasti ja hyvin suoraviivaisesti (vrt. raviheposen silmälaput), niin voipi olla, että moista saa vähän avata afrikkalaisen epäsuoran auktoriteetinpelkoisen kollektiivi-ajattelun kasvatille. Insinöörissä tuppaa jotenkin kärjistymään kaikki äärisuomalaisuus. Mutta kyllä sitä ihan eurojenkin kesken saa olla välikappaleena, kun se suomalainen insinöörismies joutuu kohteliaisuusillastamaan ranskalaisen johtajan kanssa. Vaikka kaikki puhuisivat englantiakin. Oikeastaanhan tämä on juuri sitä, mikä minusta on hauskaa! Itse muka ymmärtää kaikkia, jotka ei itse muka ymmärrä toisiaan saati itseään. Olla olevinaan kaikkitietävä. Kyllä! Ja sitten tiedän nyt senkin, että maailmaa kiertävä suomalainen hitsaaja on paitsi tatuoitu pohojalaane helevetin enkuli, myös vähän niin kuin merimies. En korrektiuttani nyt viitsi ääneen sanoa, että merirosvo. Hauskoja poikia kaiken kaikkiaan kaikki. Ja kolme. Meni mehut. Opettavaisuuskappaleeseen voisi vielä ynnätä, että vaikka sitä kuvitteleekin olevansa stressiä aika hyvin sietävä, niin joku raja jossain on, jonka voi ylittää ja sen kun tekee, niin ei ole kivaa. Senkin olen oppinut nyt. Vaikkei tulisi hermoromahdusta, eikä itkupotkuraivareita saatikka itsetuhoa, niin silti voi elimistö sanoa stop. Stop nukkuminen. Stop ruuansulatus. Nuo kaksi stoppia saavat jo aika mehevän olotilan aikaan ihan muutamassa viikossa ja kuukaudessa. Stressirajaa kannattaa kunnioittaa, siellä on kalashnikovein aseistetut rajamiehet, jotka tykittävät armotta. Niin. Mutta mehut menivät erityisesti sillä lailla kivalla tavalla. Vähän kun silloin kun palautti gradun. Että no niin, ok, se oli sitten siinä, iso GEE valmis, eli voimala pykätty, tap tap, mitäs sitten? Voisi vaikka vähän lepuuttaa itseään ja taitella origamia, kun on vähän raukea olo. Kuohuviininkin olen ehkä ansainnut. Mikä oli tunne silloin kun kaikki entiset patriootit ja työläiset olivat viimeistä päivää raksalla? Kaikki energia oli imetty pois, mutta pään sisällä rauha. Fiuuh. Ei sen enempää töistä. Privé Yksityiselämästä sen verran, että varmaan ihan ensimmäiseksi tarvitsisi kommentoida sitä, että reilu 10 kuukautta rouvaseloa on kyllä ollut varsin mukavaa. 19

20 Rauhaa ja rouvuutta. Auktoriteettia on rouvalla huimasti enemmän kuin neidillä, varsinkin ranskaksi. Ja rasittavia valkoisten maahan hamuavia kosijoita voi tirvaista vasemmalla nimettömällä nenään. Timantti on hyvä nyrkkirauta. Tästä roisiudesta päätellen olen sisäistänyt raksaäijyyden. Muuten olisi varmaan kuulunut olla, että ai miten ihanan romanttista, kyynel. Mutta vakavasti ottaen (ei siis ole minkään silmäkulmapilkkeen paikka) naimisissa on varsin mukavaa, kun on mitä parhain mies. Joka puuhaa aamulla espressot ja smoothie-bamixauxet on se niin hyvä, kyynel. Hyvä mies muuten jaksaa painaa töissä päähän potkittujen lasten hyväksi. Tekevät paljon musiikkia ja origameja (Jess!) ja oppivat lukemaan ja promovoivat lasten oikeuksia. Jonka lisäksi hyvä mies on melkein saanut valmiiksi meidän keskiluokkaisen esikaupunkitalomme mangopuutarhoineen ja kattoterasseineen. Ja mikä parasta, siellä on minulla oma todella tyylikäs aula. On se hyvä, kyynel. Ja timantti. Vähäisen perhe-elon lisäksi yksityiselämäsektoriin on pakko panna urheilu ja keittiö. Origamit ja allasnorkoilu on jäänyt vähän vähemmälle viime aikoina, tosin helmikuussa tein aika mahtaisan kaleidoskooppimaisesti liikkuvan tosimoniosaisen ilotulitusorigamin ja leipaisin sitten siihen sopivan ilotulituskakun. Mutta sitä lukuun ottamatta on paperintaittelu- rintamalla ollut vähän hiljaista. Eli urheilu. Endorfiineihin ollaan koukussa joo ja kuten yleensäkin kultainen keskitie ei ole koskaan vaihtoehto missään. Se on liikaa tai liian vähän. En voi ymmärtää tyyppejä, jotka pitävät jotain suklaalevyä kaapissa ja ottavat palan silloin 20

21 tällöin. Haloo! Joko vedät sen yhdellä istumalla ruskea vana suupielestä valuen tai sitten et osta sitä! Sama pätee urheiluun. Tasainen pari sopivan raskasta treeniä viikossa. Varmaan. Se on se vähintään 5-8 ihan hirveätä vetoa viikossa tai sitten ei yhtään mitään. Viime aikojen paras (lue: urpoin) idea oli alkaa harjoitella maratonille kun on loppuunpalanut tila alla ja 60-tuntiset työviikot jatkuvat. Eikä samalla malta luopua tanssi-, lihas- ja stretchaussessioista. Eli lisätään siihen kaikkeen vain lähes päivittäinen kestävyyslenkki. Ei kovin kestävää välttämättä. Mutta liha tottelee kuria ja rajoja pitää koetella. Väitän. Missään tapauksessa kohtuus kaikessa tai yhtään missään ei ole se minun juttuni. Maratonin päätin unohtaa tuossa taannoin sillä verukkeella, että Helsinki Maratoni menee oman selviydy-ruuatta-viikko-pohjois-lapin-erämaassa -kesäleirin päälle. Olisi tietty ollut äärimmäistä vetää ensin maraton ja sitten mennäsinne puskaan värjöttelemään ja rouskimaan jäkälää. Mutta joka tapauksessa, tanssitunnit ovat päivieni valo yhä vieläkin 2 kertaa viikossa. Valitettavasti tanssiguru-opettajani katosi muutamaksi kuukaudeksi Senegaliin harjaantumaan, mutta onneksi Togossa on muitakin tanssijoita. Vaikkei se olekaan ihan sama. Mutta meno on hyvä ja rumpalit paukuttavat nopeasti = täti hyppii aika lujaa. Rintakehää osaan vatkata jossain määrin, mutta en sitten kuitenkaan. Eli jos olkien pitäisi pysyä paikoillaan ja pelkän rinnuksen mennä ihan kauheata tahtia ees taas, niin en minä kyllä ihan sillä lailla pane kuin nuo afropojat. Jonain päivänä sitten. Muita asioita, joita ne autenttiset afrotanssijat tekevät vähän eri meiningillä on hyppiminen. Ihan hemmetin korkealle ja pitkälle kauas sivulle! Heillä on jotkut salavieterit jaloissa. Jonain päivänä sitten. Siksi olen alkanut hyppiä narua ja keksimään ponnistustekniikoita. Olen jäljittelijä-afro ja tah- 21

22 don pompata kuin aito. Ja kyllä minä juoksentelemassakin käyn, mutten niinkään 42 km silmissä vilkkuen. Lähinnä pompin ja spurttailen ja vedän välillä rantalentohiekassa ja välillä ylös alas monumenttia (joku päivä joutunen ottamaan mittaa patrioottisesta järjestyksenvalvojasta, Togossa monumentit EIVÄT yleisesti ole hölkkääjien käytössä) jne. Käsilläni en ole vieläkään oppinut seisomaan, tosin olen vähän niin kuin lopettanut yrittämisenkin. Töissä jos on ummehtunutta, stressi tai ylipäänsä turhan konttorirottamainen olo, niin otan ja kiipeän voimalan savupiippuun. Siinä saa adrenaliinit liikkeelle, kun menee togolaisten turvaalisuussäädösten (=?) mukaisia ulkotikapuita pitkin 40m kohti taivasta. Lisätunnelmaa tuo, jos voimalaitoksen kaikki moottorit ovat käynnissä, silloin ne 6 piippua hohkavat kuumuutta ja tärisevät kivasti. Ne pirut ovat jättäneet pari poikkipuutakin laittamatta, joista toinen on se ihan ylin, niin se kanssa tuo oman säväyksensä. Saa vähän tehdä töitä kiivetäkseen. Miksi suoraan ylöspäin meno tuntuu siltä, kuin kaatuisi selälleen? Käsilihakset treenautuvat, kun tarraa tiukasti kiinni ja oikeasti siinä taitaa olla koko vartalo melko hyvin jännitetyssä tilassa. Ja simsalabim on konttorirottaolo tiessään ja sitä tuntee elävänsä taas! Jossei siis tipahda. Pieni tärinä päällä seuraavan tunnin suunnilleen. Apina tykkää. Enkä minä keittiöasioista jaksakaan nyt ihan mahdottomasti kirjoittaa, muuta kuin että hyvin täyttää kokkailu vapaa-aikani ja ruoka ajatukseni. Kirjotan sen keittokirjan sitten mieluummin kuin että panisin kaikki asiat tähän. Välillä melkein ärsyttää, kun näkee vaikka pari kivaa väriä jossain ja sitten tulee pakkomielle tehdä ko. värinen mahtiherkullinen ateria ja sitten menee puoli päivää siihen, että koettaa pähkätä oikean värisiä raaka-aineita, joita saa Togosta ja googlata ja plärätä Gordon Ramsay-kirjaa ja shopata ja pykertää ja ei sitä kestä viinilasillisetta. Eikä minulla ole keittiössä edes valoa, vaan yhdellä pienellä kynttilällä mennään. Antavaa ja luovaa ja mukavaa ja hyvänmakuista, mutta välillä vähän turhan aikaa vievää ja pakkomielteistä ja luomisentuskaista. Että siksi(kin) joskus on sellainen olo, että olisi se näppärää olla jossain läntisessä urbaanissa ympäristössä, jossa voisi lounasaikaan vaan kopsutella nappaamaan jotain sellaista ruokaa mitä tahtoo. Ihan tuosta vaan ja voi valita vaikka kuinka monesta miljoonasta vaihtoehdosta. Eurooppa-lomat ovat mm. tämän takia todella vapauttavia, hyvää ruokaa saa kuin Manu illallista ja ruokakaupoista / toreilta saa kaikkea eikä tarvit- 22

23 se olla suunnitelma b:tä ja c:tä ja d:tä, jos tomaatit ovatkin loppu tai vuohenjuustoa tuleekin maahan vasta ensi viikolla tai avokado sesonki loppui eilen. Kun siis samalla täytyy olla pakkomielteinen keittiössä. Sielläkin. Mietteet. Mitä tähänkin ny oikein muka panisi. Mitä mietin. No vaikka mitä. Joo. Ei. Seuraava. Juuret. Ai kauheata mikä klisee. Mutta on se vaan niin, että kyllä minusta koko ajan patrioottisempi tulee. Suomalaiset outoudet kärjistyvät, tai siis kärjistän niitä itse. Suomessa on jotenkin aina ollut kiva, jos on eksoottista ja kaikkea. Kansainvälistä meininkiä. Ja umpisuomalainen suomalaisuus on aika usein risonut. No en vieläkään ehkä voi sietää minuutti- ja sekuntiaikataulu-stressausta, ihan kuin joku kuolisi jos menee metro nenän edestä ja seuraava tulee vasta kolmen minuutin kuluttua. Enkä naurettavista asioista valittamista. Kuten sää. Tai että julkinen liikenne ei toimi (jessus että se Suomessa TODELLAKIN toimii). Sataa. Ranteet auki. Pakkanen. Kauheata kun on lunta ja jäätä ja mitään ei voi tehdä. Aurinko. Melanooma. Hohhoijaa. No mutta yleisesti ottaen etäisyys on tuonut jotenkin fanittavan suhtautumisen suomalaisuuteen. Joskus aiemmin kun oli matkalla ulkomailta Suomeen, niin Finnairissa tuli sellainen olo voi jessus, että ihmiset ovat vaikeana ja jäykkänä, eivätkä uskalla vinkata lentoemolle, vaikka heidän istuimensa olisi katkennut. Viime aikoina olen huomannut olevani Finnairin koneissa, että ooooo ollaan me suomalaiset niin arvokkaita. Ei tarvitse melskata jos ei tarvitse. Mikä rauha. Ja tämä kypsästi käyttäytyvä lentohenkilökunta varmasti osaa hoitaa hommansa vaikka tulisi mikä lentokoneen räjähdystilanne päälle. Vähän kuin haltiat Sormusten herrassa. Että sellaista. Suomi-juurien lisäksi olen ihan innoissani Pohjanmaa-juurista. Jotenkin on niin kiva kun Togossa työmaalla kaikki puhuu ihan samalla tavalla kuin koko äidin puolen suku. Sellaista hepaasia. Jessss. Hyvä mieheni tietää myös olevansa Isäntä ja keekoilee jussipaita-kuvioisen kaulakorunsa kanssa joka päivä. Ehdotin että hän tatuoisi salmiakkiketjun nilkkansa ympäri. Puhumattakaan Duudsonit Amerikassa fanituksesta (ko. ohjelmaa voi siis katsella Togossa telkkarista, mikä tuli minulle lievänä järkytyksenä, kun yksi yö en saanut unta ja kanavasurffasin ja ihan yllättäen ne olivat siinä ne junkkaripölöhöt). Jotenkin ei yllätä, että yksi Duudsoni on ollu meidän raksapoikien hitsausfirman leivissä. Vielä kun olisi ollut aiheuttamassa tilanteita Loméssa, niin vot. Kaikki muut kivat paikat. Niin monta paikkaa maailmassa missä voisi olla tai käydä. Mutta nyt ei pää eikä jännetuppi kestä tästä avautumista, kun 23

24 uhkaisi tulla kokonainen kirja. Rooma. Helsinki. Pariisi. Abidjan, muttei ehkä juuri nyt. Jne. Sota. Eli pysykäämme köykäisissä aiheissa. En liene ainoa, joka ottaa henkistä osumaa uutisista, joissa ei nykyään ole ydinkatastrofin lisäksi kuin sotia. Mutta siis kaikkein shokeeraavinta tällaiselle pumpulissa kasvaneelle on kyllä tuo Norsunluurannikko. Viime yönä näin sotapainajaista, jossa pelotti niin paljon että oli herätessä ihan hakattu olo. Miksi tämä? No tietenkin Norsuranta on ihan lähellä. Tunnen paljon norsunluurannikkolaisia (mm. paras ystäväni ja kollegani ja monia monia muita). Abidjaniin on ollut aie mennä useamman vuoden, heti kun vaan tulisi viikko vapaata, onhan se sentään kaupunki, josta kaikki tykkää. Afrikan Manhattan. Ja on jo päässyt jaloilleenkin 10 vuoden takaisesta sisällissodasta. Siellä on kaikkea ja kaikki tulee siitä. Ja norsurantalaisten kanssa on aina jotenkin samalla aaltopituudella. Ei voi olla paha maa. Vaalit eivät sitten mennet putkeen, se nyt ei ollut yllätys, pikku hiljaa siellä alkoi tulla kuumemmat ja kuumemmat paikat. Noin kuukausi sitten kaverini lopetti autolla liikkumisen, koska norsurannan autorekisterinumerot alkoivat saada aikaan kohtuutonta ahdistelua kansan Gbagbo ou Ouattara?? ja varsinkin poliisien taholta, pysäytyksiä pidätyksiä ja kauheata rahankiskontaa monta kertaa päivässä. Pakolaisia riistetään, koska he ovat nurkkaan ajettuja. Pari viikkoa sitten norsurantalaisten määrä Loméssa yhtäkkiä monikymmenkertaistui. Kansainväliset kanavat eivät sen kummempia uutisoineet kuin aiemminkaan, mutta yhtäkkiä hirveästi lisääntynyt pakolaistulva antoi ymmärtää, että asiat ovat siellä tosi huonosti. Jo pari kuukautta sitten ystävieni perheet Abidjanissa eivät enää menneet ulos, vaikka asuivat rauhallisessa kaupunginosassa. Naapuriasuntoon muutti suurehko määrä nigerialaisia. Kuulemma Abidjanista. Heidänkin kodit ja työpaikat ryöstettiin vallattiin, olivat onnekkaita kun pääsivät tänne saakka. Tällä hetkellä maateitse Abidjanista rajoille on aika todennäköinen hyökkäyksen kohteeksi joutuminen ja jos sattuu pääsemään rajalle, niin en tiedä kuinka realistista sieltä on mennä yli. Lentokentät ovat kiinni. Joka kerta kun menee ulos ja näkee norsurantalaisen, joita lienee aika iso prosentti meidän naapurustosta, tekisi mieli mennä ottamaan osaa tai kättelemään tai halaamaan tai jotain. Mutta sitten ei sitä osaa edes suhtautua ihmisiin, jotka ovat menettäneet kaiken, perhe jäänyt sotatantereelle, oma koti ollut tolkuttoman hyökkäilyn ja ryöstelyn kohteena kuukausia ja viimein henkensä kaupalla jotenkin toimintasankarimaisesti päässyt pakolai- 24

25 seksi, togolaisten poliisien ja muiden riistettäväksi maahan, jolla ei ole mitään resusseja melkein pitää huolta edes omista kansalaisistaan. Huh. Ranska evakuoi ranskalaisia, muita ulkomaalaisia ym. Norsunluurannikolta nimenomaan Togoon. Suurin osa ei jää tänne, vaan lähtevät seuraavalla lennolla kotimaahan tai resurssien mukaan ylipäänsä jonnekin missä heillä on minne mennä. Ystäväni on Ranskan konsulaatissa töissä ja vastaanottamassa joka päivä ko. evakkolentoja. Ranskalaiset sotilashelikopterit, jotka tekevät evakuointia Abidjanissa, eivät tällä hetkellä pysty laskeutumaan esim. talojen katolle ollenkaan, sillä heti on joku ampumassa ja muutenkin kaaos valmis. Narutikkailla ja muilla ilmasta käsin nappaavat ne onnekkaat, jotka pystyvät, samalla kansa talloo toisiaan yrittäessään kopteriin, suurin osa jää, ja ilmeisesti ainoastaan 1-2 koneellista päivässä saadaan kyörättyä maasta pois. Koko kaupunki on muuttunut ryöstelykentäksi, ihmiset laittaneet eläimellisen sota-selviytymis moodin päälle. Elintarvikkeet ja muut loppuneet. Kotien ja kaikkien ryöstely, tappaminen, raiskaaminen on silmitöntä. Pakolaiset, jotka ovat tätä kestäneet kuukausia ja viimein jollain toiminta-helikopteri-iskulla saatu armeijan koneeseen (jossa siis ei siinäkään ole istuimia tai ikkunoita, vaan ollaan kuin orjalaivassa) laskeutuvat Loméen ilman mitään siteitä tähän maahan. Aika ihmisraunioita. Jotenkin haluaisi auttaa. Koitin tarjota Ranskan konsulaatille panostani, varmaan ottivat tietoni ylös, mutta tällä hetkellä on kuulemma liikaa ihmisiä, jotka haluaa leikkiä sankaria. Evakkolentojen vastaanotto lähinnä kaoottista, kuitenkin harva antaa todellista tukea = ottaa pakolaisen kotiinsa tms. Mieli tekisi kanssa majoittaa joku sieltä paennut, mutta jos se sitten muuttuu koko perheeksi, koko suvuksi, sota jatkuu, on yhtäkkiä vastuussa jostain isosta joukosta. Ei pitäisi ajatella noin, vaan auttaa ihmisiä. Lupaan yrittää. Ja tässä ei ole edes kyse sellaisesta jalosta tilalnteesta, että kansa vihdoin vaatisi oikeuksiaan pahalta diktaattorilta. Silkka raadollinen sisällissota. Puolet kansasta yhden puolella, toinen puoli toisen. Molemmat puolet ampuvat siviilejä armotta. Ranskalainen media (ja heitä seuraillen monet muutkin ulkomaailman kanavat) toki ovat hyvin mustavalkoisesti sitä mieltä, että Gbagbo on paha ja Ouattara hyvä. Harvalle norsurantalaiselle se on noin yksinkertaista. Suurin osa omista tutuistani on Gbagbon kannalla ja on aivan selvää, että molemmat herrat tappavat häikäilemättömästi omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Mutta milloin ei-afrikkalainen media olisi uutisoinut jotenkin täysipäisesti mitään tästä mantereesta? Ei- 25

26 pä juuri. Sotaa, nälänhätiä, kärpässilmäisiä lapsia, villejä ja ylipäänsä kaikki on kuitattu kauhaen nopeasti ja mustavalkoisesti. Afrikan historiaa ei kouluissa opeteta (ainakaan mitään muuta kuin siirtomaapointtia) ja silti muka pariminuuttiseen uutispätkään voidaan hyvin tiivistää kaikki. Ilman sen kummempaa tietämystä. No niinhän se aina on ollut. Traagista on, että ulkomaat Ranskan johdolla ovat heti aseet pystyssä Norsunluurannikolla, kun väärä henkilö tahtoo pysyä vallassa. Miksei ku- kaan halunnut puuttua Togon vilpillisiin vaaleihin vuosi sitten? No kyllähän minä ihan hyvin tiedän, ettei niillä ole intressejä Togon suuntaan. Mutta pahaa tekee katsoa lähes sotaa ja pakolaisia ja samaan aikaan kansainvälinen media selittelee kaikkea tuota ihan huuhaa-argumenteilla ja periaatteilla, jotka valitaan täysin tilanteen ja maan mukaan. Kai se vaan on niin, etten minä koskaan ole päässyt näin lähelle sotaa ja olen sen tähden jotekin shokissa. Kuin jatkuva paino. Avaa telkkari ja siellä se on sota. Mene lähikauppaan ja matkalla näet monia monia pakolaisia. Mene töihin ja siellä on se tyyppi, joka muistuttaa omalla norsunluurannikkolaisuudellaan tilanteesta. Mene tanssitunnille ja siellä on vaikka kuinka paljon porukkaa, joilla on sukua ja ystäviä Abidjanissa. Ja toisia, jotka hoitelevat työnsä puolesta evakkoja ja ovat henkisesti ihan hakattuja. Yleisesti jutustelun aihe tällä hetkellä on ko. sodan kauhistelu. Mene nukkumaan ja sotapainajaisia näet. Eikä se sota edes ole täällä eikä naapurimaassa. Onneksi. Riittää jo, olkoon tässä tarpeeksi painajaisen aihetta teille muillekin. No vielä yksi pointti. Se pakolaisuuskin muuttuu hyvin pian ongelmalliseksi. Norsuranta on valtava maa ja paljon ihmisiä. Ghanaa lukuunottamatta kaikki lähimaat on paljon pienempiä, köyhempiä ja alikehittyneempiä. Ajatusleikki: jos ranskalaiset yhtäkkiä ryöstettäi- siin puille paljaille ja he kaikki pyrkisivät rahatta Beneluxiin. Ainoa ero on, että Beneluxit eivät ole köyhiä eikä kehitysmaita. Ihmisen luonto. Yhä enenevissä määrin olen pohtinut ja koettanut toteuttaa sitä, että ihminen on eläin ja asuu puskassa ja tykkää poukkoilla ja syö sitä mikä on metsästetty tai keräilty. Mutta ei hem- metti, en voi nyt koko tuon sota-avautumisen jälkeen ruveta puhumaan jostain luonnomukaisuusnäkemyksestäni. Varmaan mistään muustakaan. Ihminen on peto ja macchiavelli samaan aikaan, sillä hyvä. Lintu. Meillä on pikkulintu, joka naputtaa aamuin illoin tohon olkkarin ikkunaan. Lähinnä se sanoo huomenta ja hyvää yötä. Olen houkuttunut uskomaan, että se saattaa olla joku öö tuonpuo- 26