Vertaissovittelu kansalais- ja työelämäosaamisen perustana

Transkriptio

1 Vertaissovittelu kansalais- ja työelämäosaamisen perustana Sovittelua on kutsuttu nykyaikaiseksi kansanliikkeeksi, jonka pyrkimyksenä on palauttaa ihmisille oikeus ratkoa omia ristiriitojaan ja konfliktejaan. On ymmärrettävää, että sovitteluliike sai ensimmäisenä laajaa jalansijaa Yhdysvalloissa, jossa on syntynyt ennennäkemättömän laaja asianajajien ammattikunta ratkomaan ihmisten välisiä ongelmia. Esimerkit kertovat advokaattiyhteiskunnasta, jossa nuoret asianajajat metsästävät asiakkaita jopa ensiapuklinikoilla. Siten mikä tahansa onnettomuus saattaisi kelvata oikeusprosessin aiheeksi, jolloin syyttömät saisivat aineellisen korvauksen ja syylliset tuntuvan rangaistuksen. Sovitteluliike pyrkii päinvastaiseen: kansalaiset kykenevät ratkomaan konfliktejaan, ja siinä tehtävässä heitä kyetään myös tukemaan. Advokaatit hyötyvät turbulenssista, jonka keskellä yksilöt elävät ja jonka kouriin maailma on joutunut muutaman vuosikymmenen aikana. Teollisesta yhteiskunnasta ollaan siirtymässä jälkiteolliseen yhteiskuntaan, mikä historiassa tarkoittaa modernista aikakaudesta postmoderniin aikaan siirtymistä. Joidenkin yhteiskuntafilosofien mukaan elämme keskellä transmodernia yhteiskuntaa, jonka käyttövoimaksi tulisi valjastaa modernin ajan parhaat innovaatiot ja luoda uusi suuri kertomus ihmiskunnan selviytymistä varten. Kasvatuksen, koulutuksen ja oppimisen tutkijoiden näkökulmasta meneillään on murros ja siirtymä teknologiaa korostavasta koulutusyhteiskunnasta uudenlaiseen tieto- ja oppimisyhteiskuntaan. 8

2 Vertaissovittelu kansalais- ja työelämäosaamisen perustana Näkökulmia meneillään olevaan murrokseen on paljon. Valistuksen suuri edistyskertomus on tullut tiensä päähän, kansallisvaltiot heikentyvät ja kansakunnat hajoavat ja integroituvat uudelleen mantereiden rajojen mukaan. Koko globaalin yhteiskunnan perusta on neuvoteltava uudelleen väestönkasvun, kansainvaellusten, ylikansallisten pääomaliikkeiden, energiatalouden ja ilmastomuutoksen vuoksi. Kukaan ei ole muutosten ulkopuolella, vaan jokainen on jollain tavalla osallinen tapahtumiin, jotka ovat seurausta koko maapallon käsittävistä megatrendeistä. Ihmiset joutuvat päivittäin tilanteisiin, joissa heidän on selvittävä omia kykyjään hyödyntäen, kanssaihmisiin ja keskinäiseen yhteistyöhön tukeutuen. Pulmat, haasteet, ristiriidat ja konfliktit ovat arkipäivää, ja niiden ratkaisemiseen kansalaiset tarvitsevat valmiuksia ja tukea riippumatta siitä, missä asuvat ja keitä ovat. Advokaattiyhteiskunta ei saa aikaan kestäviä ratkaisuja, koska asiantuntijat tuottavat ratkaisuja kansalaisten puolesta. Asiantuntija ihmissuhdeongelmien ratkaisijana on hyväksytty harha, joka heikentää ymmärrystä kansalaisten oikeudesta ja yksilöiden kyvykkyydestä ottaa itse vastuuta elämästään. Ihmisten erottaminen omien ongelmiensa ja keskinäisten ristiriitojen ratkaisemisesta ei tuota oppimista eikä niin ollen osaamista, jolla konflikteja kyettäisiin itse tai vertaisten tukemana ratkomaan. Nykyajan turbulenssiyhteiskunta vaatii kansalaisilta sovittelun taitoja, jotta kertaratkaisujen sijaan saadaan aikaan pysyviä ongelmanratkaisuvalmiuksia, tuotetaan oppimaan oppimisen taitoja ja tuetaan kestävää kehitystä kansalais- ja työyhteisöissä. Jos sovittelusta halutaan tehdä kansalaistaito, kouluyhteisö on luonnollinen paikka taidon oppimista varten etenkin koska se on täynnä oppilaiden välisiä konfliktitilanteita. Käsillä olevassa kirjassa Maija Gellin osoittaa vakuuttavasti, miten tilanteet voi hyödyntää tässä ja nyt ja kuinka samalla voidaan valmistautua tulevaisuuteen, aktiiviseen kansalaisuuteen ja työelämään. Viime vuosien aikana koulututkimuksessa on nostettu esiin sanapari koulun valmius (ready school). Tällöin ei tarkastella vain koulun rakenteita, oppiaineita, tuntijakoja tai opetusmenetelmiä vaan myös 9

3 koulun sitoutumista jokaisen lapsen menestykseen, koulun sisäisten toimintaprosessien parantamiseen ja johtamisen onnistumiseen. Kyse ei ole vain lapsen valmiudesta kouluun vaan myös siitä, onko koulu valmis lasta varten. Juuri tästä on kysymys, kun keskustellaan lasten pystyvyydestä toimia keskinäisten ristiriitojensa ratkaisijoina tai kun koko koulua tutkitaan restoratiivisena, ristiriitojen sovitteluun kykenevänä yhteisönä. Sovittelutaitoa ei voi pitää pelkästään toivottavana kansalaisyhteiskunnan valmiutena vaan pätevyytenä, joka kantaa myös työelämään ja aina yrittäjyyteen asti. Koulu yhteiskunnassa ja yhteiskunta koulussa on sanonta, joka kuvaa oppilaan kyvykkyyden ja koulun valmiuden välillä vallitsevaa kohtalonyhteyttä: on kohdattava tulevaisuus tässä ja nyt kansalaisena, työntekijänä ja yhteisönä. Koulu ei valmista vain tulevaan työelämään ja yhteiskuntaan vaan juuri siihen yhteisöön, joka vaatii tekemään ratkaisuja tässä hetkessä. On oppimisresurssien tuhlausta, jos kuvitellaan, että yksilöt panevat itsensä likoon vasta oikeassa työssä ja elämässä. Se olisi sekä koulun että oppilaiden aliarviointia, josta koituu niin kansantaloudellisia kustannuksia kuin monia menetettyjä lahjakkuuksia ja hukattuja kykyjä. On paljon tutkimusta, joka kertoo, millaisessa yhteiskunnassa koulut toimivat, mitä koulutus sisältää ja mitä kouluissa tapahtuu, mitä rehtorit ja opettajat ajattelevat ja kokevat ja millainen heidän arvomaailmansa on. Sen sijaan on vähän tutkimusta, jonka näkökulma on oppijan. Tällaisessa tutkimuksessa haetaan vastausta siihen, miten koulun pitäisi tuottaa sisäiset, oppimista ja osaamista kehittävät prosessinsa, jotka puolestaan ovat oppilaiden, opettajien ja rehtorien sekä vanhempien yhteistyön tulosta. Mekaaninen oppiaine- ja tuntijakoinen opetussuunnitelma sekä ylisuuret ryhmät rajaavat tehokkaasti yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden syvämerkitykset kasvun ja oppimisen lähteinä. Vertaissovittelu tapahtuu pääosin välitunneilla, kuten tässä kirjassa kerrotaan ja silti se on tavattoman tehokas keino juuri siinä vaativassa tehtävässä, johon se on tarkoitettu! Maija Gellinin Sovittelu koulussa -kirja on opettajan, tutkijan ja aktiivin kansalaisen puheenvuoro sosiaalisen kasvun, oppimisen ja 10

4 Vertaissovittelu kansalais- ja työelämäosaamisen perustana kasvatuksen, toisin sanoen positiivisen sosiaalisen pääoman kasaamisen puolesta. Kirjan merkitys korostuu, kun sitä peilataan valitsevaan taloudelliseen liberalismiin ja individualismiin, median sankari- ja hylkiötarinoihin, television menestys- ja pudotuspeleihin tai hyvien ja huonojen koulujen rankinglistoihin. Listaa voisi jatkaa sosiaalisuuden, solidaarisuuden ja yhteisöllisten arvojen katoamisella, mutta se olisi jo liikaa sanottu, sillä kirja itsessään on vahva todistus niiden olemassaolosta. Rovaniemellä 4. lokakuuta 2011 Esa Poikela, professori, Lapin yliopisto 11

5 Alkusanat Koulusovittelun käynnistyminen Suomessa Suomalaisen vertaissovittelumenetelmän (Verso) kehittäminen käynnistyi vuonna 2000, kun olin työskennellyt Punaisen Ristin nuorisotiimin kouluttajana jo viitisen vuotta. Tuolloin Oman Elämän Valtias -koulutus oli valtakunnallisesti koonnut jo satoja pitkäaikaistyöttömiä alle 25-vuotiaita nuoria yhteen kursseille, joiden teemana oli etsiä ratkaisuja elämän erilaisiin tilanteisiin. Kursseille työvoimatoimistojen ja sosiaalitoimen kautta ohjautuneet nuoret olivat usein vaikeassa tilanteessa: työttömyys oli johtanut rikoksiin, päihteiden väärinkäyttöön ja mielenterveysongelmiin. Ratkaisukeskeisyys oli kouluttajan ja käytettyjen menetelmien keskeinen työote, ja se tuotti tulosta. Toiminnasta teetetyn ulkopuolisen evaluoinnin mukaan lähes 80 prosenttia kurssin käyneistä nuorista oli vuoden sisällä joko työllistynyt tai löytänyt opiskelupaikan. Muistan kouluttajakollegoiden kanssa usein miettineeni, miten voisimme jo kouluyhteisössä vahvistaa nuorten vuorovaikutustaitoja ja mahdollisuutta päästä puhumaan kokemuksistaan, sillä useimmiten nuorten pulmat juonsivat juurensa juuri kommunikaation puutteesta. Helsingin opetusviraston Hesan Nuorten Ääni -kampanjasta otettiin yhteyttä syksyllä 2000 Punaisen Ristin nuorisotiimin ja toivottiin yhteistyötä oppilaiden osallisuutta vahvistavan sovittelutoiminnan 12

6 Alkusanat kehittämiseksi kouluille. Minua pyydettiin mukaan koulutuksen sisällön ja menetelmien suunnittelijaksi ja käytännön toteuttajaksi. Pian pidimme palavereja, joihin osallistui tutkija Sari Vesikansa sekä SPR:n nuorisotiimin kouluttajia. Sarin kanssa jatkoin koulutuksen sisällön luomista lähinnä hänen kokoamansa ratkaisukeskeisyyteen ja win-win-ajatteluun pohjaavan materiaalin avulla. Oma kokemukseni ratkaisukeskeisistä menetelmistä antoi hyvän pohjan luoda harjoituksia, joilla sovitteluosaamista koulun henkilökunnalle ja oppilaille lähdettiin tuomaan. Ensimmäisen pilottikoulutuksen jälkeen keväällä 2001 Sari jätti toiminnan kehittämisen minun tehtäväkseni. Samaan aikaan koulutuksia ryhdyttiin Hesan Nuorten Ääni -hankkeen kanssa tarjoamaan helsinkiläisille kouluille. Hyvä vastaanotto ja tulokset innostivat jatkamaan, ja lisääntyneen koulutuskysynnän vuoksi järjestimme SPR:n vapaaehtoistoimijoille suunnatun kouluttajakoulutuksen. Näin valtakunnallinen kouluttajaverkosto alkoi kehittyä. Ensimmäinen Helsingin ulkopuolinen koulutus toteutuikin jo vuonna 2001 Kuusamossa, jossa nykyään kaikki peruskoulut ja lukiot ovat ottaneet vertaissovittelun menetelmäkseen ja myös ammattikoulussa toiminta on käynnistymässä. Ensimmäiset vuodet kehitin ja koulutin toimintaa oman päätyöni ohessa. Toimin kotikuntani Kirkkonummen kuntouttavan työtoiminnan nuorten ohjaajana, ja vastuullani olivat edelleen pitkäaikaistyöttömät nuoret ja heidän elämän hallintansa vahvistaminen. Esimieheni työnkuvaan kuului myös alueellisen rikos- ja riita-asioiden sovittelutoiminnan koordinointi ja vapaaehtoissovittelijoiden koulutus. Esimieheni pyysi minut mukaan toimintaan vuonna 2001, ja pian olin itsekin sovittelemassa. Vuotta myöhemmin alueellinen rikos- ja riitaasioiden sovittelutyön vetäminen siirtyi minun vastuulleni. Tässä tehtävässä oppimistani asioista toin soveltuvin osin tietoa ja käytänteitä myös koulujen sovittelutyön kehittämiseen. Kouluttajatiimimme muodosti kehittämistyöryhmän, jonka toiminta on ollut ensiarvoisen tärkeää, kun vertaissovittelutoimintaa on kehitetty koulun arkeen sopivaksi menetelmäksi. Sain aktiiviseksi 13

7 työparikseni Ala-Malmin koulun laaja-alaisena erityisopettajana toimineen Harri Väisäsen, joka oli omalla koulullaan yhteistyössä kuraattorin kanssa jo sovittelutoimintaa soveltanut. Harri toi mainiosti käytännön näkökulmaa koulutusten kehittämiseen ja toiminnan sisältöön. Pian olimme työparina kouluttamassa lähes viikoittain ja samalla kehitimme ja hioimme menetelmää koululta saadun palautteen perusteella. Koulutuskysynnän kasvaessa oli pian selvää, että toiminta tarvitsisi valtakunnallisen koordinaation sekä suunnitelman seurantatutkimuksen aloittamisesta. Pidin toimintaa edelleen yllä oman toimeni ohella, joskin sain esimieheltäni luvan ottaa sopivassa määrin vapaata koulutuskeikoille lähtiessäni. Monet kerrat pohdimme tilannetta. Makuuhuoneeni työpöytä oli muuttunut Verson päämajaksi, josta käsin pyrin ohjaamaan kouluttajat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan koulujen toiveiden mukaisesti. Valmistelin ja kirjoitin myös koulutusmateriaalin, ja saimme ensimmäiset oppaat ja kansiot koulujen käyttöön. Tähän hajaannukseen toi helpotusta SPR:n Helsingin ja Uudenmaan piirin yhteistyössä HOK-Elannon kanssa vuosiksi käynnistämä Paljon Väliä! -hanke, jonka keskeisenä sisältönä olivat vertaissovittelu, ensiaputaidot sekä monikulttuurinen työ. Hanketta vetämään palkattiin mieheni Jens Gellin, joka on 80-luvulta lähtien toiminut aktiivisesti SPR:n vapaaehtoistyössä sekä päihde-, sosiaalija nuorisotoiminnan kouluttajana ja lukuisten tapahtumien toteuttajana. Hankkeen ansiosta vertaissovittelutoiminta laajeni osaksi SPR:n piirien nuorisotoimintaa ja Jens pystyi työnsä kautta koordinoimaan koulutustoimintaa ja välittämään piirien kyselyt minulle ja kouluttajatiimillemme. Hankkeen ja keskitetyn koordinaation ansiosta Verso säilyi hengissä ja vahvistui. Harri ja minä laadimme ja toteutimme ensimmäisen seurantakyselyn vuonna 2003, ja tulokset rohkaisivat jatkamaan. Tiesimme, että oppilaat osaavat tuettuina omaksua sovittelijan roolin ja auttaa ristiriidan osapuolia itse löytämään ratkaisut. Vuonna 2003 käynnistyi myös Suomen sovittelufoorumin (SSF) toiminta. Yhdistys perustettiin tukemaan kaikkien eri yhteiskuntaalueiden sovittelutoimintaa. SSF:n hallituksesta otettiin minuun yh- 14

8 Alkusanat teyttä ja kyseltiin mahdollisuuttani lähteä pohjoismaiseen sovittelutyön konferenssiin Norjaan Holmenkollenille kertomaan kouluissa tapahtuvasta sovittelusta. Koska Jens on äidinkieleltään ruotsinkielinen, ehdotin häntä tilalleni. Näin tapahtuikin, ja Jens lähti samalla foorumin toimintaan mukaan. Näin oma tietämykseni muista sovittelun osa-alueista laajeni. Vertaissovittelutoiminnan kannalta tärkeä käännekohta toteutui vuonna Olin Harrin kanssa koulutuspäivän päätteeksi ajamassa poispäin eräältä koululta, kun puhelimeni soi. Soittaja oli Jens, joka kertoi, että opetusministeriöstä toivottiin meidän tekevän avustushakemuksen vertaissovittelutoiminnan laajentamiseksi ja kehittämiseksi. Hän kertoi, että opetusministeriöön oli kentältä jatkuvasti kantautunut myönteistä palautetta koulutuksistamme ja vertaissovittelutoiminnasta. Onneksi emme ajaneet ojaan tämän iloisen uutisen kuultuamme! Yhteistyö opetusministeriön kanssa käynnistyi ja on jatkunut eri kokoonpanoissa edelleen. Oli myös aika etsiä Versolle kotia, sillä SPR:n kanssa käydyissä neuvotteluissa ilmeni, että laajaa yleishyödyllistä toimintaa ylläpitävä järjestö ei voinut fokusoida yhden toiminnan vahvaan kehittämiseen. Käännyin Suomen sovittelufoorumin puoleen, jossa toiminta jo tunnettiin. Neuvottelujen jälkeen Suomen sovittelufoorumi otti mielellään vertaissovittelutoiminnan siipiensä suojaan, ja opetusministeriön avustuksella Verso siirtyi vuoden 2006 alusta alkaen SPR:n alaisuudesta Suomen sovittelufoorumin organisaation alle. Minusta tuli nyt kokopäiväinen ja päätoiminen projektikoordinaattori. Näin käynnistyi vertaissovittelutoiminnan kiinteä ja vahva kehittäminen. Järjestimme kouluttajakoulutuksia yhteistyössä kehittämistyöryhmän kanssa. Päivitin koulutusmateriaalin, ja tuotimme myös Verso-videon tukemaan koulutusta ja toimintaa kouluilla. Helsingin normaalikoulun erityisopettaja toi merkittävän panostuksen toiminnan edistämiseen yhdistämällä työryhmämme ja harjoittelukoulujen johdon. Tämä yhteistyö tuotti yhä kokeneempia kouluttajia tiimiimme eri puolille Suomea. Yhteistyö harjoittelukoulujen kanssa loi samalla myös väylän tiedottaa opetusharjoittelijoille toiminnasta. 15

9 Suomen sovittelufoorumin järjestämä kansainvälinen Sovittelun ja konfliktinhallinnan konferenssi Helsingissä toukokuussa 2006 toi yhteen pohjoismaisia ja eurooppalaisia koulusovittelutyön tutkijoita ja edistäjiä. Yhteistyö kansainvälisellä kentällä pääsi vauhdikkaasti käyntiin, ja verkostoituessa ymmärryksemme vertaissovittelusta osana restoratiivisia käytäntöjä syntyi. Verson kehittäminen sai nyt entistä laajemman kontekstin ja paljon kokemus- ja tutkimustietoa taustakseen. Vuoden 2006 jälkeen olemme osallistuneet esityksin ja workshopein muun muassa European Forum for Restorative Justice -järjestön konferensseihin, joissa tärkeimpänä yhteistyökumppanina on ollut brittiläinen Transforming Conflict -keskuksen johtaja Belinda Hopkins. Samalla jatkoin opintojani ja tein opinnäytetöinä seurantatutkimuksia Humanistiseen ammattikorkeakouluun ja Turun yliopistoon. Näitä tuloksia saatoimme käyttää edelleen toiminnan kehittämiseen. Vuoden 2008 alusta alkaen vertaissovittelutoimintaa on ylläpidetty ja kehitetty kouluilla Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin. Verso on vahvistunut merkittävästi, kun olen saanut kaksi uutta päätoimista työntekijää tueksi tiimiimme: koulutuspäällikkö Eeva Saarinen ja yhteyspäällikkö Harri Väisänen ovat jo pitkään olleet mukana Versoa kasvattamassa, joten heidän kokemuksensa on saatu nyt yhä paremmin hyödyksi ja versokoulujemme tueksi. Uusimman seurantakyselyn tuloksia on luettavissa professori Esa Poikelan vuonna 2010 toimittamassa suomalaista sovittelutyötä kattavasti valaisevassa teoksessa Sovittelu: ristiriitojen kohtaamisesta konfliktien hallintaan. Kevään 2011 aikana valmistui pro gradu -työni Lapin yliopistolle. Tutkimuksessa avaan lähes 500 sovittelijaoppilaan mielipidettä siitä, mitä sovittelutoiminta on heille ja osapuolille opettanut. Vuonna 2009 valmistunut tutkija Tomi Kiilakosken ulkopuolinen evaluointi vertaissovittelutoiminnasta osaltaan vahvistaa kokemuksiamme ja toisaalta antaa haasteita ja eväitä kehittämistyöhön. Tohtori Belinda Hopkinsin ohjauksessa olemme saaneet opin myös syksyllä 2010 käynnistyneen sovittelevan ja restoratiivisen koulun koulutukseemme. Koulutusprosessi ja koulujen toiminta restoratii- 16

10 Alkusanat visista lähtökohdista on myös professori Esa Poikelan ohjauksessa aloittelemani väitöstutkimukseni aihe. Seuraan kursseille osallistuvan kahdeksan koulun kehitystä. Kehittämistyöryhmän aktiivinen ja innostunut työ on edelleen toiminnan kehittämisen keskeinen voimavara. Työryhmän työskentelyyn ovat ottaneet osaa minun, Eevan ja Harrin lisäksi seuraavat henkilöt: Jens Gellin, kouluttaja, työnohjaaja, psykoterapeuttiopiskelija, sovittelija Tanja Hakoluoto, FM, nuoriso-ohjaaja, kouluttaja Sara Harju, KM, teknisen työn lehtori Juha-Pekka Husso, KL, vararehtori, sovittelija Marjatta Junkkaala, KM, luokanopettaja, työnohjaaja Inga Järvinen, KM, psykoterapeutti, sovittelija Mika Koskinen, MBI, valmentaja, sovittelija Katri Lindström, yhteisöpedagogi (AMK), nuorisotyön opettaja Sirkku Myllyntausta, FM, lehtori, luokanopettaja Ulla Sara-aho, KM, rehtori Virpi Sivonen-Sankala, FK, englannin lehtori Belinda Hopkins, FT, johtaja, Transforming Conflict -keskus (Iso- Britannia) Linda Marklund, OTT, Luleån yliopisto (Ruotsi) Olemme matkalla kohti restoratiivista koulua ja oppimisyhteisöä, jonka kaikilla jäsenillä on mahdollisuus osallistua ja saada äänensä kuuluviin. Näitä alkusanoja kirjoittaessani nyt jo viisi henkiseksi kasvanut Verso-tiimi on toteuttanut ensimmäiset sovittelukoulutukset päiväkodeissa. Miniverso on saanut erinomaisen vastaanoton, ja siemen konflikitin hallintaan on kylvetty jo alle kouluikäistenkin pariin. Tämä teos antaa hyvän kuvan nykytilanteesta, mutta on pidettävä mielessä, että toiminta Suomessa ja ulkomailla on tällä hetkellä vahvassa kasvussa ja tutkimustyö tuottaa rohkaisevia tuloksia niin meillä kuin muuallakin. Tutkimusten mukaan restoratiivinen lähestymistapa voi muuttaa kasvamisympäristön ilmapiiriä. Lapset ja nuoret 17

11 voivat näiden menetelmien ansiosta oppia niitä sosiaalisia taitoja, joita me kaikki elämässämme tarvitsemme. Kun vuonna 1983 vastavalmistuneena artesaani-kutojana aloitin ensimmäisen koulutustyöni kansalaisopiston tekstiilityön opettajana itärajan tuntumassa, olin innoissani siitä, että sain mahdollisuuden opettaa ihmisiä, joilla oli jo pitkät perinteet kankaan kutomisesta. Opetin ja opin; teimme töitä yhdessä, ja kankaamme saivat huomioita erilaisuudellaan keväisissä näyttelyissä. Syksyllä 2010 kuulin seuraavalla sivulla eteenne aukeavan restoratiivisen tarinan kutojasta enkä voinut välttyä miettimästä sitä, mitä niin monesti olen nuorille koulutuksissa sanonut: Kuunnellaan sydämemme viisautta, niin kasvamme siksi, joita olemme. Kutojan viisaus Kaukana eräässä laaksossa eli onnellinen kylä. Laakson alavilla mailla kasvoi vilja, pienissä puutarhoissa monenlaiset vihannekset ja metsistä löytyi marjoja ja sieniä. Ylempänä laaksoa ympäröivillä rinteillä oli lehmien ja vuohien hyvä laiduntaa, ja rinteiltä laskevista vesistä muodostuneessa järvessä oli yllin kyllin kalaa syötäväksi. Kylän keskellä kasvoi satoja vuosia vanha tammi, jonka ympärille kylän väki kokoontui juhliin ja ilonpitoon sekä tarvittaessa neuvotteluihin, joita johtivat kylän vanhimmat. Nyt kylän väki istui piirissä tammen ympärillä ja kierrätti ruokapatoja istujalta toiselle. Oli juhlan aika, sillä kaksi kylän pojista, Erik ja Albin, olivat lähdössä perinteen mukaisesti kasvumatkalleen kohti toisia laaksoja. Jo vuosisatoja kylän nuoret miehet ovat lähteneet omasta laaksostaan katsomaan maailmaa, etsimään itseään, näkemään erilaisuutta ja löytämään vastauksia palatakseen lopulta takaisin valmiina jatkamaan sukunsa elämäntapaa omassa laaksossaan. Kylän vanhimmat opastivat poikia, naiset pakkasivat eväitä ja lapset katsoivat silmät loistaen kahta komeaa 18

12 Alkusanat nuorukaista, joita tytöt pukivat matkaa varten valmistettuihin pukuihin. Niin nuoret miehet saatettiin matkaan. Poikki rinteen ja yli vuoren kulkivat pojat rinnatusten. Erik ihaili kirkasta taivasta, kukkaloistoa ja punaturkkisia kauriita vuoren rinteillä. Albin puolestaan tähyili taivaanrantaa etsien merkkejä savuista ja ihmisasumuksista. Ensimmäiset yöt pojat nukkuivat nuotion vierellä kääriytyneinä paksuihin villahuopiin, jotka he olivat kylän tytöiltä lähtiessään saaneet. Erik kuunteli lumoutuneena yön ääniä, pöllöjen siipien suhinaa, kettujen haukahduksia ja susien kaukaista ulvontaa, jota kaiku kierrätti vuoren rinteillä. Albin nukkui ja näki unta tuntemattomista kylistä, majataloista ja neidoista. Eräänä aamuna poikien syötyä viimeisetkin eväänsä polku kohosi pienen rinteen laelle. Poikien edessä oli nyt tervetullut näky, sillä alas laskeutuva tie vei uuteen kylään. Albin oli innoissaan ja hoputti Erikiä kiirehtimään. Erik kun tuon tuostakin pysähtyi ihailemaan maisemaa, tutkimaan outoa kasvia tai hämmästelemään ennennäkemätöntä lintua. Lähestyessään kylää hieman epävarmana pojat kohtasivat ystävällisen paimenen, joka opasti heidät majatalolle, jossa heidät otettiin avosylin vastaan. Ruoka maistui erinomaisesti nälkäisille matkalaisille, ja pian majataloon kerääntyi paikallisia miehiä ja naisia kuuntelemaan poikien kertomuksia kylästään, laaksostaan ja matkastaan. Pojat viihtyivät kylässä hyvin. Albin kisaili kylän nuorten miesten kanssa jousiammunnassa, kalastuksessa ja kilparatsastuksessa. Erik auttoi viljelijöitä sadonkorjuussa ja karjanajossa. Iltaisin kokoonnuttiin majataloon syömään ja seurustelemaan. Aika menetti merkityksensä, ja kylän väki opetti pojille monenlaisia uusia taitoja. Yllättäen oli jälleen kevät. Albin ja Erik istuivat aamuauringon loisteessa haistellen kevättuulta. Molemmilla pojilla oli nyt hevoset, jotka he olivat ansainneet kyläläisille tekemistään töistä. Puhumatta toisilleen pojat tiesivät, että oli aika jatkaa matkaa. Pakattuaan ja saatuaan jälleen hyvät eväät ja ohjeet matkaansa 19

13 nuoret miehet jättivät kylän taakseen. Näin kului kesiä ja talvia, ja pojat oppivat tuntemaan monta kylää ja monenlaisia taitoja. Eräänä keväänä tuuli kävi etelästä tuoden mukanaan kuvia ja muistoja omasta laaksosta ja kylästä. Kuinkahan siellä voidaan, vieläkö vanhemmat elävät, miten voivat sisarukset? Tunnistaisikohan kylän väki heitä enää nyt kun kumpikin oli kasvanut ja vahvistunut miehen mittoihin. Albin ja Erik päättivät palata takaisin. Yli vuorten ja halki laaksojen ratsastivat nuoret miehet rinnakkain, kunnes edessä oli tuttu kylä. Pian kylässäkin huomattiin tulijat ja arvattiin Albinin ja Erikin palaavan. Äkkiä kylässä oli kuhinaa. Kylän pojat lähtivät juosten tulijoita vastaan. Naiset ja tytöt valmistivat juhla-ateriaa, ja kylän miehet kokoontuivat suuren tulen tekoon vanhan tammen aukiolle. Halauksin ja onnen kyynelein nuoret miehet otettiin vastaan, ja pian koko kylän väki istui jälleen tammen ympärillä. Perinteen mukaan oli aika kuulla miesten tarinat matkoiltaan. Erik sai luvan aloittaa. Hän kuvaili näkemiään maisemia, korkeita vuoria, metsiä, eläimiä ja kasveja, joiden värit ja tuoksut vieläkin huumasivat Erikin mielen. Hän kertoi ystävällisistä viljelijöistä, karjasta, ja joskus raskaastakin työstä, jota kylissä oli tehtävä elämisen eteen. Väki kuunteli, kunnes äkkiä Albin keskeytti Erikin ja huudahti: Erik ei puhu totta, emme me mitään tuollaista nähneet! Ja sitten Albin alkoi kertoa kokemuksistaan. Hän kertoi pimeistä öistä tummissa metsissä ja riemusta, kun uusi kylä tuli näkyviin. Hän kuvaili kylän miesten otteluita, upeita hevosia ja kauniita tyttöjä. Hän kehui majatalojen ruokaa ja vahvaa mutta pehmeää olutta, jota iltaisin kyläläisten kanssa nautittiin. Nyt vuorostaan Erik pudisteli päätään ja totesi, että Albin ei kerro kaikkea, mitä matkoilla nähtiin. Pian väittely yltyi, ja äkkiä kylän väki oli jakautunut kahtia. Osa puolusti Erikiä ja osa Albinia. Juhla päättyi suureen hämmennykseen kylän vanhinten vetäytyessä levottomina nukkumaan. Päivät ja viikot kuluivat. Nuorten miesten kokemuksista liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja, eikä kukaan tuntunut tietävän, 20

14 Alkusanat mitä oikeastaan tapahtui. Huhuihin lisättiin kertojien vaihtuessa yksityiskohtia, jotka lisäsivät hämmennystä ja aiheuttavat jopa pelkoa kyläläisissä. Kylän keskellä olevan tammen aukio oli tyhjä ja hiljainen, sillä kylä oli jakautunut kahtia eikä kukaan halunnut ylittää aukiota. Vihdoin eräänä iltana kylän vanhimmat kokoontuivat piiriin ja totesivat, että tilanne on niin vakava, että on käännyttävä vuoren rinteellä asuvan kutojan puoleen. Kylän vanhimmat päättivät, että heti seuraavana aamuna Albin ja Erik lähetettäisiin paimenen opastamana kutojan majalle. Majalla kutoja otti vastahankaiset pojat vastaan. Saatuaan paimenen lahjaksi pakkaamat juustot ja kuultuaan kylän vanhempien toiveet kutoja istutti miehet majan keskellä olevan nuotion ympärille. Kutoja itse istui kangaspuidensa taakse ja pyysi miehiä kertomaan tarinansa, nyt vuorotellen kummankaan toisiaan keskeyttämättä. Lämmin maja ja pehmeä yrttitee, jota kutoja oli tarjonnut, toi turvallisuuden tunteen, eikä ajalla ollut enää merkitystä. Erik kertoi kokemastaan, ja kutoja kutoi. Erikin muistot kukkien väreistä, kirkkaasta taivaasta ja kettujen haukuista saivat kankaalle omat muotonsa ja kuvionsa. Ja Erikin työ maatiloilla ja väsymys pitkien päivien jälkeen kulki loimissa ja kuteissa saaden oman sidoksensa kankaaseen. Kun Erik lopetti, kutoja pyysi Albinia kertomaan tarinansa. Kutojan sormissa Albinin ottelut, rohkeat miehet ja korskeat hevoset hahmottuivat kankaalle Erkin metsien ja niittyjen lomaan. Albinin kokemukset kylän kauniista tytöistä ja hämäristä majataloista loivat kankaalle kuvioita, jotka aivan kuin elivät kankaan pinnassa. Lopulta Albinkin oli saanut kertoa kyllikseen. Nyt kutoja tarjosi miehille juustoa metsän marjoista survotun hillon kera ja pyysi heitä hetken odottamaan. Kutoja päätteli kankaan langat, irrotti loimen niisistä ja näppärin sormin sitoi syntyneen kankaan kehykseen. Sitten hän nosti työn poikien eteen tulen luomaan pehmeään valoon. Voi kuinka kaunis oli kangas ja sen kuvat! Nuoret miehet katsoivat kangasta, kutojaa ja toisiaan ja sitten kuin yhdestä suusta kähisten kysyivät kutojalta: Tuon- 21

15 ko kaiken me olemme kokeneet? Kutoja nyökkäili ystävällisesti hymyillen, ja samassa Erik ja Albin oivalsivat, miksi kylän vanhimmat olivat heidät kutojan luokse lähettäneet. He halasivat toisiaan ja alkoivat kilvan muistella yksityiskohtia kokemistaan. Ja he nauroivat ja itkivät yhdessä kutojan kanssa kaikelle tapahtuneelle. Nyt heti tiesivät ratkaisun; oli aika palata kylään ja kertoa koko tarina. Sinä iltana kylän tammen juurella juhli onnellinen kylän väki. Tammi tarjosi oksansa kutojalta saadun kankaan pitimeksi, ja kylän väki sai ihastellen kysyä kaikkia yksityiskohtia kuvioista, jotka lumoavina hehkuivat kankaan pinnassa. Ja Albin ja Erik istuivat rinnakkain ja kasvot ilosta loistaen kertoivat toisiaan täydentäen kokemastaan. Eikä tarinoille liene tullut loppua vielä tänäkään päivänä. (Belinda Hopkinsin englanninkielistä kertomusta mukaillen Maija Gellin) Kirkkonummella Maija Gellin 22