Vaikeneminen on uraania

Transkriptio

1 Vaikeneminen on uraania Valta, ideologia ja organisoitu vastuuttomuus Helsingin Sanomien ja Karjalaisen uraanikaivoskirjoittelussa vuosina 2006 ja 2007 Tiedotusopin pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto Kesäkuu 2008 Hannu Kauhanen 40452

2 Kiitokset Haluan kiittää sanomalehti Karjalaisen toimituksellisen johdon kannustusta ja myötämielistä suhtautumista opintovapaisiini, joita ilman tämän työn tekeminen ei olisi ollut mahdollista. Erityiskiitos lankeaa uutispäällikkö Jouko Salmelalle, joka toimi tämän pro gradu -työn ulkoisena idealähteenä. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos on opettanut ja opastanut asiantuntevasti, erityiset kiitokset Kaarle Nordenstrengille, Kaarina Melakoskelle, Kauko Pietilälle, Juha Koivistolle ja tietysti Risto Kuneliukselle, joka toimi tämän gradun osaavana ja kannustavana ohjaajana. Kiitokset myös kaikille haastateltaville myötämielisestä asennoitumisesta työtäni kohtaan. Vanhempani Marjatta ja Toivo olivat huolissaan opintojeni keskeytymisestä 1980-luvun lopulla, ja heidän kehotuksensa niiden suorittamisesta loppuun eivät sittenkään kaikuneet kuuroille korville: tässä tämä nyt vihdoin on! Poikani Onni oli avuksi muun muassa taulukoiden laadinnassa ja laskutöissä sekä auttoi välillä irtautumaan tietokoneen äärestä tärkeiden harrastusten pariin. Suurin kiitos kaikesta kuuluu tietenkin rakkaalle Sarille, joka oli paitsi äärimmäisen tärkeänä apuna ja neuvojana monessa kiperässä tilanteessa, myös koko ajan korvaamattomana henkisenä tukena.

3 Tiivistelmä Kiinnostus Suomen uraanivarantoja kohtaan kasvoi räjähdysmäisesti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin jälkeen johtuen uraanin maailmanmarkkinahinnan jyrkästä noususta ja Suomen vanhentuneen kaivoslain alalla toimiville yhtiöille tarjoamista mahdollisuuksista. Uraania etsitään eri puolilla Suomea, ja myös merkittäviä poliittisia päätöksiä on tehty: lokakuussa 2006 ranskalaiselle Arevalle myönnettiin valtauslupa Enoon ja Kontiolahdelle Pohjois-Karjalaan sekä tammikuussa 2007 samalta yhtiöltä evättiin valtausoikeudet Uudellemaalle. Luonnollisesti media on ollut mukana seuraamassa Suomen viimeaikaista uraanibuumia. Tässä pro gradu -tutkielmassani olen selvittänyt, miten sanomalehdistä Karjalainen ja Helsingin Sanomat ovat suoriutuneet roolistaan tiedotusvälineinä vuosina 2006 ja 2007, ja kuinka erilaiseksi niiden journalismi tästä aiheesta muotoutui. Uutisten ja taustajuttujen lisäksi olen valinnut tutkielmani piiriin mukaan myös molempien lehtien omat ja ulkopuolisten (yleisön) mielipidekirjoitukset: onko niissä ollut eroja lehtien välillä ja toisaalta, ovatko yleisönosastokirjoitukset heijastelleet erilaista ilmapiiriä asian suhteen kuin lehtien itsensä tekemät uutiset? Millaisia painotuksia erilaiset lähestymistavat ja näkökulmat ovat lehdissä saaneet? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin olen hakenut vastauksia määrällisen sisällönerittelyn, laadullisen analyysin sekä eri toimijoiden haastattelujen kautta. Kaivosyhtiöt esiintyvät mielellään julkisuudessa ja järjestävät tutkimuksistaan innokkaasti tiedotustilaisuuksia. Usein ne korostavat jutuissaan uraanikaivoksen perustamisen epätodennäköisyyttä. Tiedotusvälineet näyttävät herkästi toistavan näitä näkemyksiä. Kaikki toimijat eivät kuitenkaan halua olla esillä julkisuudessa: miksi esimerkiksi poliitikot pysyttelevät näissä asioissa piilossa ja miksi he eivät halua ottaa selkeää kantaa uraanikaivoksen perustamisen puolesta tai sitä vastaan? Onko heiltä näitä kantoja median toimesta edes kunnolla kysytty? Ja onko media laiminlyönyt ehkä joiden muiden tahojen (esimerkiksi yliopistojen ja tieteen edustajien) kuulemisen tyystin? Journalismi ei voi koskaan olla riippumatonta. Lukuisat eri tekijät vaikuttavat julkaistavien juttujen sisältöön. Valtaa myös käytetään tietoisesti hyväksi julkisuuden välityksellä. Onko näin tehty uraanikaivosjulkisuudessa? Jos on, ketkä ovat niin tehneet? Riippumattomuus, tasapuolisuus ja objektiivisuus kuuluvat kuitenkin journalismin ihanteisiin ovatko nämä ihanteet toteutuneet uraanikaivosasioista kirjoitettaessa? Jokseenkin kaikki asiat voitaisiin aina tehdä paremmin kuin ne on tehty. Olisiko journalismi uraanikaivoasioissa voinut olla parempaa, ja jos, niin miten? Voisiko se olla parempaa tulevaisuudessa, ja jos, niin miten? Asiasanat: uraani, kaivos, kaivoslaki, valtaus, toimija, ideologia, valta, julkisuus, journalismi, lähde, kehys, riski, uhka, ympäristö, luonto, suojelu.

4 Sisällysluettelo 1. Johdanto ja työn taustaa Uraanin nousu markkinoiden mielenkiinnon kohteeksi Uraanin nousu median mielenkiinnon kohteeksi Elinkeino- ja ympäristöpolitiikkaa lehtien palstoilla Kehystettyä ideologiaa ja valtaa Menetelmät ja työn toteutus Määrällinen sisällönerittely: Infojournalismia ja vaihtoehtoisia näkökulmia Uutisia, uutisia ja mielipidekirjoituksia Juttujen ajallinen ja alueellinen jakautuminen Idealähteet Varsinaiset lähteet ja ensisijaiset määrittelijät Juttujen asennoituminen uraanikaivoksiin Yhteenveto Laadullinen analyysi: Kahdenlaista yksiäänisyyttä Tiedotusvälineiden kieli toimii ideologisesti Uraanihuoli on turha (Karjalainen ) Areva aloittaa tutkimukset jo keväällä (Karjalainen ) Uraania oli näytteissä niukalti (Karjalainen ) Asukkailta uraanille jyrkkä ei (Karjalainen ) Uraanilla on pitkä tie polttoainesauvoiksi (Karjalainen ) Itä-Uudenmaan kunnat varautuvat pitkään uraanipiinaan (HS ) Uraanikaivosten vastustajat vaativat kaivoslain pikaista uudistusta (HS ) Helsingin seudun mökkiläiset vastustavat Länsi-Uudenmaan uraanivaltauksia (HS ) Uraanikaivosten vastustajat iloitsivat Cogeman valtauslupien epäämisestä (HS ) Kaivoslaki on jäänyt tyystin muun lainsäädännön jalkoihin (HS ) Yhteenveto Johtopäätökset: Mahdollisuuksia parempaan journalismiin? Lähteet vievät toimittajia Propaganda, vaikeneminen ja yksityiskohtien syöverit Epätodennäköisyys, vähättely ja uhka 107

5 1 1. Johdanto ja työn taustaa 1.1. Uraanin nousu markkinoiden mielenkiinnon kohteeksi Euroopassa ei ole tällä hetkellä toiminnassa yhtään uraanikaivosta. Viimeinen, Tshekin tasavallassa sijainnut suljettiin vuonna 2008 sen ehdyttyä. Esimerkiksi Ranskassa toimineet uraanikaivokset on kaikki suljettu ympäristö- ja terveysriskien takia. Uraania louhitaan eri puolilla maailmaa. Vuonna 2004 Kanada tuotti 29 prosenttia maailman uraanista ja Australia 22 prosenttia. Venäjän osuus oli 8 prosenttia. Merkittäviä uraanintuottajamaita on myös Keski-Aasiassa ja Afrikassa ( Koko maailmassa ja myös Euroopassa uraania etsitään koko ajan. Kaivostoimintaan tähtääviä etsintöjä on ollut viime vuosina muun muassa Suomessa, Ruotsissa, Espanjassa, Romaniassa ja Irlannissa. Uraania louhitaan pääasiassa ydinvoimaloiden polttoaineeksi. Elokuussa 2006 maailmassa oli käytössä 442 ydinvoimalayksikköä yhteensä 31 eri maassa. Rakenteilla oli tuolloin 30 voimalaa ja suunnitteilla 200 yksikköä. Ydinvoimalla tuotetaan tällä hetkellä noin kuudennes koko maailman sähköstä. Uraani on uusiutumaton luonnonvara, joten se loppuu aikanaan ja jää väistämättä lyhyehkön aikakauden energialähteeksi. Kohtuullisin kustannuksin louhittavan uraanin varannot ovat koko maailmassa hieman yli kolme miljoonaa tonnia. Nykyvarantojen on laskettu riittävän enää yli puoleksi vuosisadaksi ( Suomessa on tähän mennessä ollut toiminnassa yksi uraanikaivos, nimittäin Enon Paukkajanvaarassa 1 vuosina Kyseisen kaivoksen toiminnan loppumisen syistä 1 Jostain syystä puhutaan Paukkajanvaarasta, vaikka kyseessä ollut kaivos sijaitsi Hutunvaaran kylässä Hiesvaaran länsipuolella Ylä-Paukkaja-nimisen järven pohjoispuolella usean kilometrin päässä varsinaisesta Paukkajanvaarasta.

6 2 ei ole tarkkaa tietoa, mutta todennäköisimmin varannot todettiin liian pieniksi, eikä toiminnasta tullut tarpeeksi kannattavaa. Toisena syynä on mainittu Neuvostoliiton vaatimukset: suurvaltanaapuri ei olisi katsonut suopein silmin mahdollisen ydinasemateriaalin louhintaa Pohjois-Karjalassa. Näiden ulkopoliittisten paineiden todenperäisyydestä ei kuitenkaan ole olemassa varmaa tietoa. Itä-Uudenmaan Askolassa toimi samoihin aikoihin Enon Paukkajanvaaran kaivoksen kanssa koelouhos, joka ei kuitenkaan johtanut varsinaiseen kaivostoimintaan. Jo pelkästään Askolan ja Enon tapaukset todistavat, että Suomen maaperässä on uraania. Aivan viime vuosina ulkomaiset (ranskalaiset, kanadalaiset ja brittiläiset) kaivosyhtiöt ovat yhtäkkiä ruvenneet kiinnostumaan Suomen uraanivarannoista. Asialla on ollut useampi ulkomainen yhtiö ja kiinnostuksen kohteena käytännössä koko maa. Taustalla on vaikuttanut selvästi kaksi syytä: uraanin hinnan jyrkkä nousu maailmanmarkkinoilla sekä Suomen vuodelta 1965 peräisin oleva kaivoslaki. Useimpien metallien ja myös uraanin hinta on noussut maailmanmarkkinoilla viime vuosina todella korkeaksi. Tämä on saanut kaivosyhtiöt kiinnostumaan myös sellaisista uraanivarannoista, jotka aiemmin koettiin heikkolaatuisiksi. Myös mahdolliset pienet esiintymät ovat yhtiöiden kiinnostuksen kohteena toisin kuin aiemmin, jolloin pienten esiintyminen louhinta olisi jäänyt kannattamattomaksi. Alueita, joissa uraani on rikastunut huomattavasti, on Etelä- ja Itä-Suomessa sekä Keski-Lapissa lukuisia. Missään ei kuitenkaan ole toistaiseksi tavattu kaivostoimintaa ajatellen riittäviä uraanivaroja. Kohtuukustannuksin louhittavan uraanipitoisen kiven uraanisisällön on arvioitu Suomessa olevan tonnia, kun esimerkiksi Ruotsissa vastaava luku on tonnia ( Suomen vuonna 1965 säädetty kaivoslaki on monien asiantuntijoiden mukaan vanhentunut. Käytännössä kaivoslaki antaa kenelle tahansa oikeuden harjoittaa kaivostoimintaa missä tahansa riippumatta siitä, kuka omistaa maan ( Kaivoslakia pidetään jopa vuonna 2000 voimaan tulleen nykyisen Suomen perustuslain vastaisena.

7 3 Kaivoslakia on vuosikausia vaadittu uudistettavaksi, ja tämä uudistustyö pantiinkin alulle kauppa- ja teollisuusministeriössä jo vuonna Lain uudistaminen ei kuitenkaan ole edennyt kovin ripeästi, vaan työ on hautautunut piiloon kaikessa hiljaisuudessa. Viimeksi kaivoslakia vaadittiin ripeästi uudistettavaksi poliitikkojen puheissa eduskuntavaalien 2007 alla, jolloin monet heistä lupasivat ottaa asian käsittelyyn heti vaalikauden alussa. Vaalien jälkeen kaivoslaki ei kuitenkaan ole ollut enää juurikaan esillä poliitikkojen puheissa. Elinkeinoministeri (vuoden 2007 loppuun asti kauppa- ja teollisuusministeri) Mauri Pekkarinen (kesk.) totesi sanomalehti Karjalaisessa , että kaivoslaki otetaan esille vasta vaalikauden lopussa. Lainmuutosta on kuitenkin työryhmätasolla koko ajan valmisteltu. Aiheestakin on herännyt yleisiä epäilyjä, joiden mukaan vanhaan kaivoslakiin ei haluta koskea ennen kuin nyt varauksia ja valtauksia tehneet kaivosyhtiöt ovat saaneet luvan perustaa kaivospiirejä, mikä käytännössä tarkoittaa kaivostoimintojen aloittamista. Uraanin kohdalla asiaan vaikuttaa kuitenkin vielä ydinenergialaki, jonka mukaan päätöksen uraanikaivospiirin perustamisesta voi tehdä ainoastaan valtioneuvosto. Työ- ja elinkeinoministeriö (vuoden 2007 loppuun asti kauppa- ja teollisuusministeriö) on toistaiseksi myöntänyt Suomeen kaksi uraanikaivosvaltausta, toisen ranskalaisomisteiselle Areva Resources Finlandille Enoon ja Kontiolahdelle Pohjois-Karjalassa sekä toisen kanadalaisomisteiselle Namura Finlandille Kuusamoon Pohjois-Pohjanmaalla. Areva Resources Finlandille valtaus myönnettiin lokakuussa Valtauksesta tehtiin kolme valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka hylkäsi ne kaikki; näin valtauksesta tuli lainvoimainen helmikuussa Korkeimman hallinto-oikeuden päätös oli odotettu, koska se joutuu noudattamaan ratkaisuissaan vuodelta 1965 peräisin olevaa kaivoslakia. Sen sijaan kauppa- ja teollisuusministeriö hylkäsi Cogeman tekemät valtaushakemukset Itä-Uudellemaalle ja Lapin Kolariin tammikuussa Tuoreeltaan epäämispäätöksen jälkeen yhtiön viestintäosastolta Pariisista ilmoitettiin, ettei yhtiö aio valittaa päätöksestä eikä hakea valtauslupia uudelleen. Areva on ranskalainen valtionyhtiö, joka muodostettiin Cogemasta ja Framatomista muutama vuosi sitten, ja samalla konsernin uusi nimi otettiin käyttöön. Areva Resources Finland Oy on sen tytäryhtiö, joka on tiiviissä yhteydessä emoyhtiöön myös tiedottamista koskevissa asioissa. Cogema ja Framatom oli-

8 4 vat nekin valtionyhtiöitä, ja fuusiolla erilaiset uraanikaivoksiin liittyvät toiminnat saatettiin saman katon alle. Suomessa tapahtuvasta toiminnasta vastaa toimitusjohtaja, joka pitää itseään tiedotusalan ammattilaisena 2. Arevassa tytäryhtiöt keskustelevat kaikista asioista emoyhtiön kanssa, myös tiedottamisesta. (Toimitusjohtaja Osmo Kaipainen, Areva Resources Finland Oy) Valtaushakemuksia oli työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan maaliskuussa 2008 vireillä Suomessa kaikkiaan 17, joista Pohjois-Karjalassa neljä. Tilanne kuitenkin elää koko ajan. Kuriositeettina mainittakoon, että Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö Luonto- Liitto teki kaivosvarauksen Rovaniemen Ounasvaaralle maaliskuussa 2008 demonstroidakseen sitä, kuinka helppoa tällaisten varausten tekeminen Suomessa on. Rovaniemellä ilmestyvä Lapin Kansa uutisoi asiasta etusivuaan myöten. Työ- ja elinkeinoministeriö pyysi Luonto-Liitolta asiasta lisäselvityksiä, mutta ei hyväksynyt niitä. Luonto-Liitto päätti olla valittamatta asiasta, vaikka sen ympäristöpoliittisen sihteerin Hanna-Kaisa Hellstenin mukaan juridisia perusteita hylkäämiselle ei ollut. Selvityspyynnössä meiltä kysyttiin, onko tämä jotain pelleilyä. Kuitenkin varaus täytti kaikki vaaditut ehdot, joita taas monet muut varaukset eivät ole täyttäneet. Tässä nyt nähtiin, kenen pillin mukaan työ- ja elinkeinoministeriö tanssii, siis kaivosyhtiöiden. Me halusimme vain osoittaa, kuinka helppoa Suomessa on ottaa ensimmäinen askel kohti kaivospiirin perustamista. (Ympäristöpoliittinen sihteeri Hanna-Kaisa Hellsten, Luonto-Liitto) 1.2. Uraanin nousu median mielenkiinnon kohteeksi Luonnollisesti myös media kiinnitti huomionsa ulkomaisten kaivosyhtiöiden äkilliseen kiinnostuksen nousuun Suomen uraanivarantoja kohtaan. Sanomalehti Karjalaisessa jul- 2 Osmo Kaipainen on valmistunut Tampereen yliopistosta ja opiskellut sivuaineenaan tiedotusoppia. Hän on aiemmin työskennellyt Teollisuuden Voimassa ja Pohjolan Voimassa tiedottajana ja viestintäpäällikkönä.

9 5 kaistiin vuosina 2006 ja 2007 yhteensä 79 uraanikaivostoimintaa koskevaa juttua (luvussa ovat mukana myös yleisönosastokirjoitukset), kun Helsingin Sanomissa vastaava määrä vastaavana ajankohtana oli 59. Sanomalehti Karjalaisen uraanikaivoksia koskevassa kirjoittelussa keskityttiin alueellisista syistä lähes yksinomaan Pohjois-Karjalan uraanikaivoshankkeisiin, kun taas Helsingin Sanomissa alueellinen kirjo oli huomattavasti laajempi. Itse asiassa valtaosa Helsingin Sanomissa julkaistuista uraanikaivoksia käsittelevistä jutuista ja muista kirjoituksissa liikkui valtakunnallisella tai yleisellä tasolla, kuten myöhemmin tästä tutkielmasta ilmenee. Suurin osa uraanikaivoshankkeista alueellisesti kertovista Helsingin Sanomien jutuista keskittyi Uudenmaan kaivosvarauksiin, mutta joukossa oli joitakin juttuja myös muualta päin Suomea, Pohjois-Karjalastakin kolme. On ehkä syytä tuoda esille se, että termien uraanikaivosuutisointi tai uraanikaivoshanke käyttö on hieman harhaanjohtavaa, koska mitään kaivosta ei ole olemassa eikä ainakaan lähitulevaisuudessa edes näköpiirissä: nythän ollaan vasta vaiheessa, jossa uraania etsitään. Toisaalta etsinnän tavoitteena on löytää uraania ja perustaa uraanikaivos, mitä tosiasiaa ei ole syytä missään vaiheessa unohtaa. Lehdistö on jatkuvasti kirjoittanut uraanikaivoksista, vaikka kysehän on vasta uraanin etsinnästä. (Teollisuusneuvos Alpo Kuparinen, työ- ja elinkeinoministeriö) Uraanikaivostiedottamista ei vielä ole, koska vielä ei ole todettu sellaista esiintymää, joka olisi todennäköisesti taloudellisesti hyödynnettävissä. (Toimitusjohtaja Osmo Kaipainen, Areva Resources Finland Oy) Uraanikaivostoimintaa käsitteleviä juttuja julkaistiin molemmissa lehdissä vuosien 2006 ja 2007 aikana melko tasaiseen tahtiin, joskin joitakin piikkejä esiintyi. Esimerkiksi Karjalaisessa tahti oli kiivainta lokakuussa 2006, jolloin silloinen kauppa- ja teollisuusministeriö teki myönteisen valtauspäätöksen Arevan Enoon ja Kontiolahdelle tekemästä varauksesta. Helsingin Sanomissa samantapainen, joskin pienempi piikki koettiin tam-

10 6 mikuussa 2007, jolloin ministeriö epäsi saman yhtiön valtaushakemuksen Uudellamaalla. Yleisesti ottaen uraanikaivoksia koskevia kirjoituksia julkaistiin lehdissä vuonna 2006 selvästi enemmän kuin vuonna Olen ottanut työssäni kaikki Karjalaisessa ja Helsingin Sanomissa vuosina 2006 ja 2007 julkaistut uraanikaivosjutut ja -kirjoitukset mukaan määrällisen sisällönerittelyn piiriin. Tämän lisäksi olen valinnut kummastakin lehdestä muutaman jutun, jotka analysoin tarkemmin laadullisesti Norman Faircloughin (1997) menetelmiä soveltaen. Olen täydentänyt tutkielmaani vielä haastatteluilla, joilla olen pyrkinyt saamaan sekä määrällisen että laadullisen erittelyn tueksi lisää syvyyttä esimerkiksi juttujen tietoiseen tai tiedostamattomaan kehystämiseen liittyvissä kysymyksissä. Hanna Palo (2006) on selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan lähteiden käyttöä suomalaisessa journalismissa. Hän havaitsi, että journalistit käyttävät lehdistötilaisuuksista tekemissään uutisissa samaa näkökulmaa, jonka tilaisuuden järjestäjä tarjoaa tiedotteessaan tai itse tiedotustilaisuudessa (emt. 65). Näin menetellään, vaikka Palon tutkimissa tapauksissa mikään ei olisi estänyt valitsemasta jotain muuta kuin tilaisuuden järjestäjän tarjoamaa näkökulmaa, toisin sanoen aiheet olivat siinä määrin yleisluontoisia, että valinnanvaraa olisi riittänyt. Yksi syy tähän on Palon mukaan ajanpuute, mutta vaikka aikaa ehkä olisikin, ei lähdekritiikkiä harjoiteta eikä vaihtoehtoisia näkökulmia tule juurikaan esiin. Herbert J. Gansin (2003, 46) mukaan journalistit kunnioittavat virallisia lähteitä. He saattavat olla kriittisiä sen suhteen, mitä lähteet heille sanovat ja jopa suhtautua lähteisiin sinänsä kriittisesti, mutta silti lähteillä on ensimmäinen puheenvuoro, jolloin kriittisyydestä tulee reaktiivista. Gans toteaa myös, että niin sanottu laatulehdistö suhtautuu tällaisiin lähteisiin aivan yhtä kunnioittavasti kuin muukin media, joskin kritiikille se antaa enemmän tilaa. Tarkoituksenani tässä tutkielmassa on ollut arvioida, onko asianlaita ollut näin Karjalaisessa ja Helsingin Sanomissa. Helsingin Sanomiahan on perinteisesti pidetty Suomessa laatulehtenä, ja ehkä näin suhtaudutaan jossain määrin myös maakuntalehtiimme, mutta olennainen kysymys kuuluu, onko kritiikille annettu Helsingin Sanomissa enemmän tilaa kuin Karjalaisessa.

11 7 Oman tutkielmani sisällönerittely- ja analyysiosuuksissa pyrin samoin arvioimaan, miten lähderiippuvaisia toimittajat työssään ovat. Myös se nousee kiinnostavaksi kysymykseksi, kuka ja miten juttujen aiheet on luotu. Kun useimmiten jutun idealähteenä toimii esimerkiksi kaivosyhtiö, niin jutun sisältö palvelee helposti kyseisen yhtiön tarkoitusperiä. Voisiko toimituksen omasta ideoinnista lähtenyt uutinen periaatteessa samasta aiheesta olla sisällöltään täysin erilainen? Varmasti voisi, mutta juurikaan tällaista omaa ideointia ei näytä esiintyvän. Sen sijaan muut tekijät saattavat vaikuttaa jutun painotuksiin ratkaisevasti, kuten esimerkiksi toimittajan ja lähteen suhde, johon taas saattavat hetkellisesti vaikuttaa sinänsä pienet asiat, kuten tutkielmassani käyttämäni eräs esimerkki todistaa (ks. tämä tutkielma, 87). Oma selvittämisen arvoinen aihe on myös toimijoiden vaikeneminen uraanikaivoskysymyksissä. Olen kiinnittänyt tähän erityisesti huomiota työ- ja elinkeinoministeriön teollisuusneuvos Alpo Kuparisen haastattelussa: miksi kaivoslain uudistamisen eteen ei ole suuren yleisön silmissä tehty oikein mitään ja mikä tärkeintä, miksi koko uudistamisesta on julkisuudessa käytännössä vaiettu? Miksi ei ole kerrottu edes sitä, miksi uudistaminen ei etene? Hallitusohjelmassa on mainittu, että kaivoslakia uusitaan. Minun näkökulmastani kaivoslaki pitäisi uudistaa vastaamaan nykyistä tilannetta, jossa toimiala elää avoimessa taloudessa, kun se aikaisemmin oli säännöstelty. Ministeriö ei ole lähettänyt yhtiöille drafteja laista. Tavatessani poliitikkoja olen toistanut kantani kaivoslain uusimiseksi avoimen talouden tarpeiden mukaiseksi. (Toimitusjohtaja Osmo Kaipainen, Areva Resources Finland Oy) Kaivoslain uudistus on edennyt koko ajan. Nyt sitä valmistelevan työryhmän työ on loppusuoralla. Työryhmän esitys valmistuu nykytiedon mukaan parin kuukauden kuluttua, heinäkuussa Valmisteluun käytetyn ajan pituutta arvioitaessa on otettava huomioon, että kyseessä on todella suuri ja vaikea lainuudistus. Uuden lain sisältöön vaikuttaa noin 50 nykyistä lakia. Keskeistä on uuden perustuslain säännösten soveltaminen tilanteessa, jossa eri yhteiskunnalliset tavoitteet ovat ristiriitaisia, esimerkiksi kaivostoiminnan harjoittamista, omistusoikeutta, yritystoiminnan vapautta, luonnonsuojelua, ympäristönsuojelua, kuntien itsehallintoa jne. koskevissa kysymyksissä. (Teollisuusneuvos Alpo Kuparinen, työ- ja elinkeinoministeriö) Kyllä kaivoslaki on ollut työryhmässä valmistelussa koko ajan. Kyllä ainakin me olemme sitä kiirehtineet, koska nykyinen laki on ajastaan jäänyt mm.

12 8 ympäristöasioiden, kansalaisten kuulemisten ja järjestöjen valitusoikeuden osalta. Olemme monilla tavoilla olleet aktiivisia, tavanneet tem:n virkamiehiä, poliitikkoja ja mediaa. Tem:ssä on ollut työryhmä jo pitkään. Ymmärrän sen hitautta kyllä, koska siihen liittyy suuria oikeudellisesti hankalia asioita. Ympäristön lisäksi mm. saamelaiset, omaisuudensuoja, vakuuslainsäädäntö jne. En usko tem:n tahallaan hidastelleen, koska lain kokonaisuudistus on oikeasti vaikea asia. Ja ympäristöasiat olivat vain yksi noin yhdeksästä oikeudellisesta ongelmavyyhdestä. (Luonnonsuojelusihteeri Tapani Veistola, Suomen luonnonsuojeluliitto) Pyrkimyksenäni on ollut arvioida, miten lehdistöä voidaan käyttää vallan ja mielipiteenmuokkauksen jakelukanavana sekä myös, miten vähän lehdistössä harjoitetaan omaehtoista aiheiden ja näkökulmien valintaa. Tarkoitukseni on ollut selvittää, miten lehdistö on toiminut eri toimijoiden (kaivosyhtiö, ministeriö, kansalaisjärjestöt, asukkaat) kilpailtavana areenana ja miten helposti tämä areena on ollut kunkin toimijan valloitettavissa. Lopuksi pyrin hahmottelemaan sitä, millaista uraanikaivoskirjoittelun olisi ehkä pitänyt olla ja millaista sen olisi syytä olla tulevaisuudessa Elinkeino- ja ympäristöpolitiikkaa lehtien palstoilla Samanhenkinen junttaus on käynnissä atomivoiman puolesta. Atomivoima nähdään viisaalle lännelle ongelmattomana sähköntuotantotapana. Argumentoinnista häivytetään, että uraaniraaka-aineen tuottamisen ja säteilevän jätteen säilytyksen ongelmia ei ole vieläkään ratkaistu. Kippaavat ongelmat jälkipolvien niskaan, vaativat vielä arvostusta. (Kulttuuri- ja ajankohtaistoimituksen toimittaja Suonna Kononen Karjalainen ) Uraanikaivostoiminnan voidaan katsoa liittyvän kiinteästi elinkeinopolitiikkaan. Esimerkiksi Karjalaisessa joka päivä sivulla 2 julkaistavassa Lukijalupauksessa (lupaus päivitetään aina jokaisen kalenterivuoden alussa, mutta vuoden mittaan se pysyy muuttumattomana) todetaan muun muassa seuraavaa: Karjalainen edistää Pohjois-Karjalan ja koko Itä-Suomen henkistä ja taloudellista vireyttä Karjalainen toimii julkisen hallinnon ja päätöksenteon arvioijana ja kriitikkona Haluamme luoda maakuntaan

13 9 tulevaisuudenuskoa sekä pitää esillä tiedettä, taidetta ja yritteliäisyyttä. Maakuntalehtenä Karjalainen luonnollisesti julistautuu maakunnan etujen puolestapuhujaksi ja ajajaksi. Olen pyrkinyt tutkielmassani arvioimaan lehden asennoitumista mahdollista uraanikaivostoimintaa kohtaan myös tässä elinkeinopolitiikkaan ja -toimintaan liittyvässä valossa. Uraanikaivostoimintaan liittyy kuitenkin muitakin aspekteja. Ympäristöpoliittinen lähestymistapa asiaan on aivan yhtä tarpeellinen kuin elinkeinopoliittinenkin. Pertti Rannikko on tutkinut suomalaisen ympäristöliikehdinnän historiaa 1960-luvulta aina lähes näihin päiviin asti ja jakanut liikehdinnän neljään aaltoon (Rannikko 2003, 161). Ensinnäkin 1960-luvun alussa syntyi moderni ympäristötietoisuus, jossa oltiin huolestuneita ympäristön saastumisesta ja luonnonvarojen ehtymisestä. Toista vaihetta Rannikko nimittää sivilisaatiokritiikiksi, joka syntyi 1970-luvun lopulla ja jossa etsittiin vaihtoehtoista elämäntapaa. Tästä saivat alkunsa myös Koijärvi-liike ja vihreä liike, joka myöhemmin politisoitui luvulla esiin nousivat metsäaktivistit, jotka vaativat vanhojen metsien ja erämaiden suojelua. Neljännessä vaiheessa 1990-luvun lopulla julkisuuteen nousi eläinoikeusliike, jonka piiristä monet olivat hieman myöhemmin mukana laajenevassa globalisaatiokriittisessä liikehdinnässä. Viimeksi mainittuun kiinnitti huomiota jo aiemmin Pertti Suhonen, jonka mukaan suomalaiset uskoivat jo 1980-luvulla, että vakavat ympäristöuhat ovat maan rajojen ulkopuolella (Suhonen 1994, 127). Tätä käsitystä vahvistaa Suhosen mukaan medioiden tapa käsitellä kansainvälisiä ympäristökysymyksiä ja globaaleja uhkia. Aivan viime aikoihin asti ympäristöpoliittisessa julkisuudessa on keskitytty ympäristöliikehdinnän neljännen vaiheen ja nimenomaan sen globalisaatiokritiikin esille nostamien aiheiden käsittelyyn, kun taas eläinaktivistien rooli on selvästikin pienentynyt. Uraanikaivoskirjoittelussa tämä näkyy siinä, että uraanikaivosten mahdollisia uhkia on aktiivisesti pyritty vähättelemään erityisesti kaivosyhtiöiden ja viranomaisten paljon esillä olleissa puheenvuoroissa. Toisaalta aiheen käsittelyssä voidaan nähdä paluuta Rannikon mainitsemaan ympäristöliikehdinnän toiseen vaiheeseen, jossa kyse oli arvokkaan kansallisperinnön eli metsien suojelemisesta. Uraanikaivosten mahdollisesti

14 10 aiheuttamia ekologisia riskejä on ehkä helppo vähätellä ja pitää niitä hyvinkin epätodennäköisinä, mutta sen sijaan niiden tuomaa sosiaalista riskiä ei. Vastakkain tässä asetelmassa ovat paikalliset ihmiset omistamine maineen ja harjoittamine elinkeinoineen sekä globaalitaloudessa vaikuttavat kaivosyhtiöt, jotka näyttävät myös saavan pyrkimyksilleen enemmän tai vähemmän viranomaistukea. Uraanikaivosvarausten ja -valtausten kohdalla ei voida ainakaan vielä puhua varsinaisista ympäristökonflikteista samaan tapaan kuin esimerkiksi Koijärven, Hattuvaaran tai Natura ohjelman tapauksissa. Uudellamaallahan valtauslupia ei edes myönnetty, joten konfliktia ei siellä ole enää edes odotettavissa. Toisaalta asia voidaan nähdä niinkin, että juuri kansalaisaktivistien, asukkaiden ja myös kuntien voimakas protestointi hankkeita kohtaan aiheutti osaltaan sen, että niistä jouduttiin luopumaan, ja tulkita tämä voitoksi ympäristökonfliktissa. Pohjois-Karjalassa, jonne yksi valtauslupa siis on myönnetty, vastustus on ollut toistaiseksi huomattavasti hiljaisempaa ja mahdollisen ympäristökonfliktin ainekset ehkä vasta syntymässä. Saattaa tietysti olla, että uraanikaivoksia kohtaan Suomessa virinneen teollistaloudellisen kiinnostuksen myötä odotettavissa on jopa ympäristöliikehdinnän viides vaihe millainen se sitten onkaan. Jos valtauksia myönnetään kaivosyhtiöille lisää ja jos yksikin niistä johtaa kaivospiirin perustamiseen eli kaivostoiminnan aloittamiseen, on helppo jo tässä vaiheessa ennustaa, että huomattavasti tähänastista näkyvämpiä ja sitä kautta myös merkittävämpiä kiistoja jopa ympäristökonflikteja on odotettavissa. Samalla voi käydä niin, että ympäristöliikehdinnän aktivismi palaa jälleen paikalliselle tasolle. Selvästi on jo alkanut aaltoliikkeen seuraava vaihe, kysymys luonnonvaroista, joihin tämä uraanikin kuuluu. Uraanin, kullan ja monen muun metallin hinta on noussut Aasian kasvavan kysynnän takia. Suomessahan jo luultiin, että kaivosala loppuu kokonaan. Paitsi kaivannaisista, kyse on myös metsäraaka-aineista, eivätkä puutullit ole siinä ainoa tekijä. Bioenergian tuotantoa halutaan ja niin edelleen. Luonnonvaroista aletaan käydä kiihtyvää kamppailua, ja tulee myös uusia käyttömuotoja. Olemme eläneet pitkään jälkiteollisessa vaiheessa ja nyt näyttäisi tulevan jonkinlainen uusteollistumisen aalto. Sitten ovat nämä virkistyskäyttö ja matkailukäyttö, jotka taistelevat samoista raaka-aineista. Uraani on niistä yksi, siitäkin alkaa olla puutetta. Luodaan Esko Ahon Sitran ja muiden toimesta luonnonvarapoliittisia strate-

15 11 gioita ja ohjelmia. Ja tähän liittyy myös ruoka: ovatko pellot viihdekäytössä hevosille ja käykö niin, että kohta jäätelöteollisuus ei saa maitoa? (Ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko, Joensuun yliopisto) Niklas Luhmann (1986) väittää, että ympäristöuhkista tulee yhteiskunnallisia kommunikaation avulla. Näiden uhkien yhteiskunnallistuminen on myös edellytys niiltä suojautumiselle. Toisaalta tiedotusvälineitä arvostellaan usein siitä, että ne käsittelevät ympäristökysymyksiä valikoiden ja epätarkasti sekä sensaatioita etsien (Väliverronen 1991, 8). Ulrich Beck (1990, 10) puhuu riskiyhteiskunnasta, jossa elämme ilman, että välttämättä huomaamme itse näitä riskejä. Beck on luokitellut riskit kolmeen tyyppiin, nimittäin esiteollisiin vaaroihin (luonto, jumalat), teollisiin riskeihin (yhteiskunnallisia päätöksiä) sekä myöhäisteollisiin suurvaaroihin, jotka kaihtavat riskien arvioinnin ja hallinnan sosiaalista logiikkaa. Beckin luokittelussa esimerkiksi uraanikaivoksiin liittyvä riski on nimenomaan myöhäisteollinen suurvaara. Klassinen teollisuusyhteiskunta on Beckin (emt. 10) muuttumassa riskiyhteiskunnaksi, jota esimerkiksi ydinvoimateollisuuden, kemianteollisuuden ja geeniteknologian suuret riskit hallitsevat. Tätä uutta yhteiskuntamuotoa ohjaavat säännönmukaisuudet poikkeaisivat täysin klassisesta teollisuusyhteiskunnasta. Anthony Giddens (1990) seuraa Beckin jalanjälkiä todetessaan, että sosiologian klassikoiden kokonaisarvio teollisesta yhteiskunnasta on jäänyt liian myönteiseksi. Giddensin mukaan he kyllä näkivät teollistumisen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat, mutta eivät sen aiheuttamia ekologisia ongelmia. Viimeksi mainittuihin on toki kiinnitetty huomiota, mutta ei niinkään sosiologian alalla. Tiedotusopin on sanottu olevan paljossa velkaa sosiologialle, joka tutkii nimenomaan yhteiskuntaa, mutta yhtä lailla yhteiskuntatutkimus näyttää enimmäkseen jättävän ekologiset kysymykset tyystin piirinsä ulkopuolelle. Tiedotusopin tutkima journalismi tarttuu kyllä herkästi ekologisiin ongelmiin, koska ne herättävät huomiota, kiinnostavat ja niistä saa otsikoita, mutta kysymys kuuluu, onko tämä todella ainoa syy siihen, että ympäristöongelmat ovat tietoisuudessamme? Ja kääntäen: jollei asioita nosteta journalismin kautta esiin, jäävätkö ongelmat, uhkat ja riskit tai niiden mahdollisuus kokonaan noteeraamatta?

16 12 Ulrich Beck (1990, 225) puhuu organisoidusta vastuuttomuudesta (ja vastuuvapaudesta), joka on mielestäni erittäin käyttökelpoinen käsite myös oman tutkimukseni perspektiivistä. Onko mahdollista, että organisoidun vastuuttomuuden lainalaisuudet määrittelevät uraanikaivoksia koskevan journalismin sisältöä jo tässä vaiheessa, jolloin yhtään kaivosta ei ole perustettu? Sisällönerittely ja juttujen laadullinen analyysi paljastavat, että uraanin louhintaan aina liittyvät ympäristöriskit ja -uhkat on enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti sivuutettu aiheesta kirjoitetuissa jutuissa. Kummassakaan tutkimistani lehdistä ei ollut yhtään sellaista juttua, jossa olisi nimenomaan keskitytty näihin uhkiin ja riskeihin. Beck puhuu yleistämisestä ja toisaalta yksityiskohtien syövereihin hukuttautumisesta (emt, 20), joista molempiin on useissa uraanikaivosjutuissa turvauduttu (ks. juttujen laadullinen analyysi myöhemmin tässä tutkielmassa). Beckin (emt. 19) mukaan yksilökohtaisesti tulkittu aiheuttajaperiaate on onnettomuuksien torjunnan oikeusperusta, mutta samalla se suojaa aiheuttajaa, joka sen tulisi saattaa vastuuseen. Laeilla kyllästetty ja virallisesti vastaohjelmoitu oikeuslaitos muuttaa Beckin mukaan pöyhkeän byrokraattisine oikeusvaateineen ehdottoman syyllisyyden lähes poikkeuksetta vapauttavaksi tuomioksi. Hänen voisi ajatella tarkoittavan tällä esimerkiksi mahdollisen uraanikaivosonnettomuuden tapahtuessa sitä, että suuronnettomuuden laskun lopullisia maksajia eivät olekaan asiasta vastuussa olevat viranomaisen ja kaivosyhtiö, vaan koko yhteiskunta ja onnettomuuden uhrit. Vaikka mitään kaivosta ei koskaan perustettaisikaan eikä mitään suuronnettomuutta tapahtuisi, niin organisoitu vastuuttomuus vallitsisi joka tapauksessa taustalla ja se näkyy myös Karjalaisen ja Helsingin Sanomien uraanikaivoskirjoittelussa vuosina 2006 ja Beckin ajatushan oli, että keskeinen vallanmuoto yhteiskunnassa oli aikaisemmin sellainen, että kenellä oli resursseja jakaa aineellista hyvää, jakoi sitä niin, että oma ryhmä sai etua. Riskiyhteiskunnassa valtaa kannattaa hankkia itselleen ja ryhmälleen, jotta voi sysätä vastuun muille ihmisille. Poliitikoilla on valtaa Uudellamaalla, siellä on niin paljon kansanedustajia eiväthän Pekkarinen ja muut voi tehdä sellaisia päätöksiä, että uraanikaivos perustettaisiin sinne. Täällä taas on kuusi onnetonta kansanedustajaa, ei täällä ole valtaa, joten sysätään vastuu ja riskit tänne, kun tällä alueella ei ole poliittista merkitystä vaaleissa tai hallituskoalitiossa. (Ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko, Joensuun yliopisto)

17 13 Ympäristöriskit eivät uhkaa pelkästään ihmisten terveyttä tai ekosysteemin toimivuutta, vaan myös erilaisten sosiaalisten järjestelmien toimintaa ollen näin myös sosiaalisia riskejä (Väliverronen 1991, 7). Myös uraanikaivoksissa on kyse sekä ekologisista että sosiaalisista riskeistä. Lehtien kirjoittelussa riskiaspekti on ehkä yleisönosastokirjoituksia lukuun ottamatta jäänyt selvästi elinkeinopoliittisen aspektin alle, minkä olen pyrkinyt todentamaan tutkielmani sisällönerittely- ja analyysiosuudessa. Luonnonsuojelu on tärkeä asia, mutta luonnonsuojelun nimissä tehdään paljon pahaakin: vaalitaan omaa etua, tehdään kiusaa toisille, estetään työpaikkoja syntymästä ja politikoidaan omaan pussiin. (Päätoimittaja Pekka Mervola Karjalainen kolumni ) Rannikon (1994, 14) mukaan kärjekkäisiin ristiriitoihin johtanut ympäristöaktiviteetti väheni Suomessa jo 1980-luvun alun jälkeen, joskin poikkeuksia on sen jälkeenkin esiintynyt. Kuitenkaan suuria, kohua herättäneitä konflikteja ei ole ollut Natura taistelun jälkeen oikeastaan lainkaan. Tietynlainen kyllästyminen ja ympäristöhuolien poistuminen muodista näkyy myös uraanikaivostoimintaa vastustavassa aktivismissa ainakin Pohjois-Karjalassa. Toimintaa toki on koko ajan, mutta kovin vilkasta, näkyvää ja samalla myös mediaa kiinnostavaa se ei tunnu olevan. Osaltaan tämä saattaa Pohjois- Karjalaan kohdistuvan uraanin etsinnän kohdalla kuitenkin johtua siitä, että kyse on todellakin vasta etsinnästä ja uraanikaivoksen perustamiseen tähtäävästä toiminnasta, ei vielä kaivostoiminnan aloittamisesta. Pertti Suhonen on kiinnittänyt huomiota siihen, että 1980-luvulla suomalaisten huoli ympäristöuhkista lisääntyi, mutta ei muuttunut haluksi toimia. Toinen keskeinen syy tähän oli Suhosen mukaan se, että ympäristön käsite oli menettänyt voimansa puhutella ihmisiä ja saada heitä toimimaan (Suhonen 1994, 151). Kun käsite oli levinnyt kaikille elämän alueille, se oli laimentunut ja arkipäiväistynyt. Joukkoviestimet tarjoavat julkisen areenan niille toimijoille, jotka osallistuvat yhteiskunnallisen ongelman määrittelyyn ja julkiseen keskusteluun. Tämä areena on kilpailun ja politiikan areena (Väliverronen 1996, 89). Ympäristöongelmien kuten muidenkin yh-

18 14 teiskunnallisten ongelmien määrittely on myös kilpailua siitä, kenen määritelmästä tulee yleisesti hyväksytty: ketkä ovat luotettavia tiedon tuottajia ja ongelman määrittelijöitä? Mediat osaltaan vaikuttavat siihen, mitkä ongelmat nousevat julkisuudessa esille, ketkä pääsevät määrittelemään ongelmia ja mistä näkökulmasta (emt, 89). Myös Pertti Rannikon (1994, 18) mukaan tiedotusvälineet toimivat taisteluareenana ympäristökonfliktien kilpaileville määritelmille, ratkaisuille ja intresseille, koska niillä on keskeinen rooli koko yhteiskunnan tulkitsijana ja määrittelijänä. Toimittajat eivät niinkään kerää tai välitä uutisia, vaan pikemminkin tekevät niitä. Asiat on nimettävä, määriteltävä ja yhdisteltävä toisiin ilmiöihin ja tapahtumiin. Vasta tämä identifiointi ja kontekstointi tekee ilmiöistä ja tapahtumista uutisia (Hall et al. 1978, 54). Julkilausumattomat säännöt ja tavat ohjaavat toimittajia heidän käsitellessään ajankohtaisia ilmiöitä ja tapahtumia. On muodostunut oma professionaalinen kulttuuri, joka säätelee sitä, millaiset asiat ovat uutisen arvoisia, miten toimittajien on suhtauduttava lähteisiinsä ja miten journalistiset esitykset on rakennettava (Gitlin 1980; Tuchman 1978). Uutinen ei monesti olekaan se mitä tapahtuu, vaan se, mitä voidaan pitää ja esittää uutisarvoisena (Fowler 1991, 13). Mitä merkittävämpi institutionaalinen asema toimijalla on yhteiskunnassa, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on päästä esille myös julkisuudessa (Luostarinen 1994, 50). Tähän vaikuttaa myös se, että media seuraa rutiininomaisesti juuri hallinnon, politiikan tai talouden tapahtumia. Toiseksi pääsy julkisuuteen riippuu toimijan kyvystä ja mahdollisuuksista vaikuttaa suoraan journalistiseen työprosessiin esimerkiksi informaatioavustuksen muodossa: viestimien käyttöön tuotetaan mahdollisimman valmista materiaalia (Gandy 1982, 8). Näiden molempien tekijöiden voi nähdä suoraan vaikuttavan myös uraanikaivostoimintaa koskevaan kirjoitteluun. Edellä kerrottuun liittyy voimakkaasti myös se, miten erilaiset näkökulmat ja suhtautumistavat sijoitetaan lehdissä omiin kenttiinsä. Kuten myöhemmin tutkielmastani käy ilmi, voimakkaan kriittisesti kaivokseen suhtautuvat mielipiteet on julkaistu lähes pääosin yleisönosastossa, kun taas lehtien uutis- ja pääkirjoitussivuilla suhtautuminen on ollut huomattavasti myötäilevämpää.

19 15 Representaation (esimerkiksi uutisen) analysointi on analyysiä siitä, mitä tekstissä lukee (Fairclough 1997, 139). Fairclough kehottaa kuitenkin kiinnittämään huomioon toiseen vähintään yhtä tärkeään asiaan, nimittäin niihin seikkoihin, jotka olisivat voineet olla tekstissä, mutta jotka eivät siinä näy. Mitä tällaista voisi löytyä uraanikaivosaiheesta tehdyistä jutuista? Näyttää siltä, että ajankohdan ilmasto (kaivoslain uudistamisen hitaus, uraanin korkea hinta, ympäristöaktivismin hiipuminen) on ollut uraanikaivoshankkeille myönteinen. Miten hyvin kaivosyhtiöt ovat ottaneet tämän huomioon tavoitellessaan ja saadessaan julkisuutta? Entä kaivostoimintaa vastustavat toimijat, miten he ovat vastanneet omalta osaltaan? Kuinka hyvin journalistit ovat toimijoiden mielestä onnistuneet omassa työssään? Mitä on haluttu kertoa ja mitä jättää kertomatta? Väliverrosta mukaillen olen halunnut löytää tutkielmassani vastauksia kysymyksiin, kenen määritelmästä on tullut yleisesti hyväksytty sekä ketkä ovat luotettavia tiedon tuottajia ja ongelman määrittelijöitä. Ketkä ovat päässeet käyttämään uraanikaivoskirjoittelua koskevaa valtaa sanomalehdissä? Tiedotustilaisuuksissa olemme vastanneet seuraaviin kysymyksiin: mitä teemme, kuka tekee, mitä tarkoitusta varten teemme, milloin työ tehdään sekä suuruusluokan kustannuksista, jos on kysytty. (Toimitusjohtaja Osmo Kaipainen, Areva Resources Finland) Faircloughin (1997, 243) mukaan uusien yhteiskunnallisten liikkeiden (kuten Friends of Earth ja Greenpeace) edustajat ovat merkittävä uusi lisä tiedotusvälineissä esiintyvien poliittisen puheäänien kirjoon. Tällaisten puheäänien huomattava asema tämän päivän medioituneessa politiikassa (McRobbie 1994) heijastaa tällaisen kansalaisaktiivisuuden lisääntynyttä merkitystä ja suosiota sekä perinteisten poliittisten puolueiden suhteellista heikkenemistä. Miten on, kun tehdään juttuja uraanikaivosvarauksista ja -valtauksista? Pääsevätkö ja haluavatko jutuissa ääneen poliittiset vaikuttajat vai kansalaisaktivistit? Yksi varma ja halukas ääneen pääsijä on kaivosyhtiö: onko käynyt niin, että kirjoittelu toistaa ja levittää nimenomaan kaivosyhtiön ajamaa ideologiaa? Miksi taas poliitikot ovat olleet niin hiljaa? Onko se ollut hiljaista myöntymistä ja pelkoa äänestäjien menettämisestä vai jotain muuta? Ja miten on käynyt kansalaisaktiivisuuden tässä taistelussa pääsystä julkiselle areenalle?

20 16 Medioiden ympäristöä koskevista esityksistä vain pieni osa koskee suoranaisesti tiedejärjestelmän piirissä tuotettua informaatiota (Suhonen 1994, 18). Journalismi itsekin tuottaa informaatiota ympäristöasioista. Pertti Suhosen valtavan (3 000 lehtijuttua), Helsingin Sanomien ympäristöjournalismia ja sen muutoksia 35 vuoden aikana koskevan empiirisen tutkimuksen mukaan valtaosa medioiden välittämästä ympäristöä käsittelevästä informaatiosta onkin peräisin julkisen vallan organisaatioista. Myös yhteiskunnallisilla liikkeillä ja talouselämällä on oma asemansa informaation tuottajina. Karjalaisen ja Helsingin Sanomien uraanikaivoskirjoitteluun vuosina 2006 ja 2007 näyttää pätevän sama: enimmäkseen ääneen ovat päässeet viranomaiset, kaivosyhtiön edustajat ja kansalaisjärjestöt, kuten tekemäni juttujen määrällinen sisällönerittely osoittaa. Sen sijaan on suorastaan hämmästyttävää havaita, ettei oikeastaan miltään tieteenalalta kysytä kummankaan lehden julkaisemissa jutuissa käytännössä yhtään mitään tiede ja yliopistot on unohdettu loistamaan poissaolollaan. Tähän samaan on törmätty Suomessa aiemminkin, nimittäin vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvaan ydinjätteen loppusijoitusta koskevaan julkiseen keskusteluun: yliopistojen ja julkisten tutkimuslaitosten edustajat esiintyivät lehtien palstoilla harvoin vuoden 1999 syksyyn saakka (Raittila & Vehmas 2001, 27). Loppuvuonna ja vuoden 2000 puolella heidän osuutensa oli huomattavasti merkittävämpi, kun taas varsinaisessa päätöksentekovaiheessa vuonna 2001 he katosivat lähes näkymättömiin. Yksi mielenkiintoinen ja vastausta suorastaan huutava kysymys on myös, harrastavatko eri toimijat keskenään ei-julkista viestintää, jolla saattaisi olla vaikutusta siihen, millaiseksi toimijoiden julkinen viestintä uraanikaivosasioissa on. Onko kaivosyhtiö esimerkiksi paljonkin tekemisissä työ- ja elinkeinoministeriön kanssa, vaikka julkisuudessa näyttäytyykin täysin itsenäisenä ja ministeriöstä erillään olevana toimijana? Päteekö sama kaivosyhtiöön ja Geologian tutkimuskeskukseen, entä ministeriöön ja Gtk:hon? Ainakin kaivosyhtiöstä sekä työ- ja elinkeinoministeriöstä vakuutetaan, että näin ei ole. Areva ei harrasta ei-julkista viestintää ministeriön tai Gtk:n kanssa. Areva tilaa Gtk:lta geologisia tutkimuksia ja ministeriöltä yhtiö hakee kaivoslain mukaisia lupia. Gtk:lta tilataan niitä töitä, joita me tarvitsemme ja he pystyvät toimittamaan ja sitten työstä maksetaan Gtk:n hinnaston mukaan. Ministeriö on pyytänyt, että heille esitellään hakemukset ennen niiden jättämistä. Olemme esitelleet hakemuksemme, ennen kuin olemme ne jättäneet ja esitte-

21 17 lyssä olemme pyytäneet, hallintolain mukaisesti, viranomaisia opastamaan hakemuksemme laatimisessa. Mitään salaisia muistioita tai vastaavia ei ole, mihin niitä tarvittaisiin? (Toimitusjohtaja Osmo Kaipainen, Areva Resources Finland) En ymmärrä kysymystä; mitä on ei-julkinen viestintä? Kaivoslain mukaisia hakemuksia koskevat asiakirjat mukaan lukien kirjeen- ja viestien vaihto on täysin julkista. Samoin päätökset. Hakemuksista pyydetään lausunnot kunnilta, alueellisilta ympäristökeskuksilta ja tarvittaessa muilta viranomaisilta. Asianosaisille (pääasiassa maanomistajat) ja myös muille varataan mahdollisuus hallintolain mukaisesti ilmaista mielipiteensä. Lausunnonantajille, asianosaisille ja mielipiteen esittäjille annetaan päätökset tiedoksi. Ministeriöllä on yleinen tiedonanto- ja neuvontavelvollisuus. Tiedotamme omaaloitteisesti mm. web-sivuilla ja kaivostoiminta. Palvelemme myös kaikkia, jotka kysyvät näistä asioista. (Teollisuusneuvos Alpo Kuparinen, työ- ja elinkeinoministeriö) Kauppa- ja teollisuusministeriö ei ole teollisuusneuvos Kuparisen mukaan järjestänyt lainkaan yhteisiä tilaisuuksia Arevan tai muiden uraaninetsintäyritysten kanssa. Pääosin varsinaisten kaivostoimijoiden järjestämät tilaisuudet ovat olleet Areva Resources Finlandin järjestämiä, jolloin kaivosyhtiö on ollut selkeästi yksin tarjolla juttujen ensisijaiseksi määrittelijäksi. Vuoden 2006 alussa järjestettiin Pohjois-Karjalassa tiedotustilaisuus yhdessä kuntien (Eno, Kontiolahti) kanssa. Itse en ollut paikalla, mutta osallistujia oli satamäärin ja myös mediaa runsaasti paikalla. Samoin alkuvuonna 2006 järjestettiin yhteinen tilaisuus Itä-Uudenmaan alueen kuntien kanssa. (Teollisuusneuvos Alpo Kuparinen, työ- ja elinkeinoministeriö) 1.4. Kehystettyä ideologiaa ja valtaa Gaye Tuchman (1978, 12) on sanonut, että uutiset eivät niinkään välitä kuvia todellisuudesta, vaan paremminkin rakentavat sitä. Tuchman peräänkuuluttaakin näkemään syvemmälle uutisten sisälle ja ennen kaikkea niiden taakse, paljastamaan enemmän tai vähemmän piileviä valtarakenteita ja -suhteita, joiden vaikutusvallan myötä niiden kannattamat ideologiat tulvivat uutisissa itsestäänselvyyksinä ilman, että edes kunnolla erotamme näitä ideologioita. Tuchmania seuraten esimerkiksi Kevin M. Carragee & Wim

22 18 Roefs (2004) syyttävät journalismin tutkijoita vallan käsitteen ja sen ilmenemismuotojen laiminlyömisestä juttujen kehystämistä koskevassa tutkimuksessa. Myös Norman Fairclough (1997, 23) on sanonut olevansa huolissaan valtaa koskevasta kysymyksestä: siitä, miten yhteiskuntajärjestelmässä toimivat valtasuhteet vaikuttavat joukkotiedotukseen ja miten joukkotiedotus toisaalta vaikuttaa valtasuhteisiin, esimerkiksi luokkaa, sukupuolta ja etnisyyttä koskeviin suhteisiin sekä tiettyjen erityisryhmien kuten poliitikkojen tai tiedemiesten ja suuren yleisön välisiin suhteisiin. Näistä kysymyksistä on, kuten Fairclough toteaa, on mediatutkimuksen piirissä puhuttu ideologiana (Hall et al. 1978). Fairclough (1997, 25) käsittää ideologian merkitykseksi, joka on vallan palveluksessa ideologiat ovat väittämiä, jotka käyvät tekstistä ilmi epäsuorasti ja esiintyvät yleensä sen alkuoletuksissa (itsestäänselvyydet) myötävaikuttaen eriarvoisten valta- ja hallintasuhteiden ylläpitämiseen ja muotoutumiseen. Olen itse taipuvainen uskomaan, että ideologia toimii tällä tavoin myös kirjoitettaessa uraanikaivoksista. Kehys-käsitteen isä on sosiologi Erving Goffman. Kehys on hänen mukaansa tulkintakehys, jonka avulla havainnoimme, tunnistamme ja nimeämme asioita ja tapahtumia (Goffman 1974). Kehykset antavat mielen ja merkityksen asioille, tilanteille ja toiminnalle. Myös uutisia kehystetään etukäteen. Tätä tapahtuu ainakin kahdessa eri suunnassa: jutun lähde (esimerkiksi kaivosyhtiön edustaja) haluaa kehystää antamansa informaation sellaiseksi, että se mahdollisimman hyvin tulisi esille toimittajan esimerkiksi tiedotustilaisuuden annista tekemässä jutussa. Toisaalta toimittaja kehystää usein juttujaan itse: ennen tiedotustilaisuutta, sen aikana tai sen jälkeen hän päättää, minkä näkökulman tai jutuntekotyylin hän valitsee. Joskus haastateltavat kokevat tämän kiusalliseksi tai jopa epäreiluksi, kun he huomaavat, millaisen kehyksen toimittaja on etukäteen päättänyt jutulle antaa, ja miten toimittaja sitten kirjoittaa jutun enemmän tai vähemmän tätä kehystä noudattaen (Kunelius 2000, 21). Journalistisesta professionalismista tai paremminkin sen ja sananvapauden puutteesta olivat huolissaan jo 1800-luvun Preussissa ja Saksassa sellaiset alan sen aikaiset huippuedustajat kuin Karl Marx ja Karl Bücher (Hardt 2001, 26 ja 87). Heidän mukaansa journalismi ei saa toimia vain ja ainoastaan vallanpitäjien yksisuuntaisena äänitorvena, kuten se tuohon aikaan voimakkaassa yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa olleessa Saksassa toimi. Vaikka journalistinen moniarvoisuus on noista ajoista varmasti monin-

23 19 kertaisesti lisääntynyt, Marxin ja Bücherin huoleen on melko helppo yhtyä edelleenkin. Väitän, että tämä näkyy myös uraanikaivostoimintaa koskevassa kirjoittelussa Karjalaisessa ja Helsingin Sanomissa vuosina 2006 ja 2007, ja samalla epäilen, että se näkyy journalismissa yleensäkin. Syitä journalistisen professionalismin ohuuteen on olemassa varmasti useita. Yksi siihen vaikuttava tekijä on journalistien työnkuvan aivan viime vuosina tapahtunut äkillinen muuttuminen. Toimittajan on kyettävä kirjoittamaan samasta aiheesta yhä nopeammin yhä useampia tekstejä, esimerkiksi ensin sähkeuutisen sanomalehden verkkoversioon ja sitten pääjutun itse painettavaan lehteen. Lisäksi varsinkin sähkeitä saattaa joutua päivittämään, jos uutistapahtuma on sellainen, josta saadaan lisää tietoa myöhemmin. Pitkällä tähtäimellä tästä kaikesta on seurannut myös, että toimittajat ovat yhä enemmän sidoksissa työpöytäänsä ja tietokoneeseensa (Davis 2007, 43). Käytännössä uraanikaivosta koskeva uutinen syntyy esimerkiksi Karjalaisessa seuraavalla tavalla. Kaivosyhtiö lähettää toimitukseen kutsun tiedotustilaisuuteen muutaman päivän varoitusajalla. Uutispäällikkö hyväksyy jutun aiheeksi ja merkitsee sen päivälistalle. Kyseisen päivän aamupalaverissa tai sen jälkeen työ annetaan jollekulle toimittajalle ja kuvaajalle tehtäväksi. He käyvät päivällä tiedotustilaisuudessa, palaavat sieltä kirjoittamaan ja tekemään valokuvia. Tähän kaikkeen kuluu useampi tunti, käytännössä koko työpäivä. Koska on kesä, jolloin vallitsee uutisniukkuus, juttu nousee sivun pääjutuksi ja tällä kertaa myös etusivun pääjutuksi. Molempiin liitetään iso kuva. Sivut taitetaan illalla, eikä niihin tässä vaiheessa enää tehdä juuri mitään muita kuin kosmeettisia (esimerkiksi muutetaan otsikon pituutta sopivammaksi tai korjataan huomattuja kirjoitus- ja koodausvirheitä) muutoksia. Juttua saatetaan myös lyhentää, mutta muuten sisältöön ei enää sen enempää puututa. Voi olla, että toimittaja on nähnyt jonkin verran enemmän vaivaa ja ottanut asioista selvää muutenkin kuin yhtiön järjestämän tilaisuuden kautta. Saattaa olla, että tilaisuudessa on ollut läsnä kansalaisjärjestön edustajia ja asukkaita, joita toimittaja myös on haastatellut juttuunsa. Pääasiallinen, ensisijainen jutun lähde ja sitä kautta sen ensisijainen määrittelijä (vrt. Väliverronen 1996, 98) on kuitenkin kaivosyhtiö edustajineen. Kyseessä on siis tyypillinen kutsu tiedotustilaisuuteen -juttu, ei esimerkiksi omasta ideoinnis-