SUOM PU LA FINLANDIA POLSKA

Transkriptio

1 SUOM PU LA FINLANDIA POLSKA Suomi Puola Yhdistysten Liitto ry

2 Pää- Kirjoitus Matka menneeseen tuo tulevaisuuteen Varsovan uusi maamerkki, suomalaisvoimin suunniteltu Puolanjuutalaisten historian museo käynnisti ajatuksen lehden juutalaisteemasta ja Puolan juutalaisen kulttuurin penkomisesta. Löytyi säikeitä Suomeenkin. Saimme yllättäen talkoovoimista kiitettävän paljon asiantuntemusta ja tietämystä lehden tarpeisiin. Lukijalle on luvassa tapaamisia kuolleiden kirjailijoiden kanssa, kosketuksia menneeseen maailmaan, kerrostumien kaivamista, kulttuurin löytämistä. Ei mennyt ole kovinkaan kaukana. Tarjoamme eväät matkalle menneeseen kulttuuriin. Ehkä löydätte sieltä jotain tähänkin päivään. Jäikö miljoonien elämästä sittenkin meille jotain kantavaa? Juutalaismuseo perustettiin nimenomaan vaalimaan mennyttä kulttuuria ja rikastamaan nykypäivää, vaalimaan vuoropuhelua. Aitiopaikka Pala mennyttä Suomea Varsovassa on edelleen mahdollisuus pelastaa. Varsovan ytimessä, parlamentin kyljessä puutalokortteli odottaa tukijoita ja pelastajia. Mikä oiva pari modernille suomalaiselle arkkitehtisuunnittelulle ensimmäisiä valmispuutaloja Varsovan paraatipaikalla, aivan suurlähetystömme juuressa. Puolan ystävät pyrkivät aktiivisesti myötävaikuttamaan Suomi-talojen säilymiseen. Tiedämme historian arvon, sillä Suomen ja Puolan välinen ystävyystoiminta alkoi jo 1928, siis tasan 85 vuotta sitten. Varsovan kaupunki on ojentanut Suomi-taloille kätensä. Maanomistajana se suhtautuu hankkeeseen myötämielisesti, kunhan talojen kunnostukseen ja ylläpitoon löytyy varoja Suomesta. Tarjolla on aitiopaikka. Päivi Erola Vastaava päätoimittaja Tässä lehdessä 4 Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? 5 Sejmin Suomi-ryhmä vierailulla Ansiomerkkejä aktiiveille 6 Puolalaisia tilannekuvia 8 Kieślowski arjen kuvaajasta euro-esteetikoksi 9 Puolalaisessa elokuvassa Suomi on eksoottinen 10 Lyhytelokuvan aaltoja Helsingissä 11 Nuoret kuvittajat Varsovan taideakatemiasta 12 Lohikäärmeitä hiilikaivosten uumenista 14 Juutalaismuseosta uusi maamerkki Varsovaan 16 Keskusteluja Isaac Bashevis Singerin kanssa 18 Krochmalna 19 Juutalaista kaviaaria Krakovassa ja Varsovassa 20 Varsovan geton taiteilijat 22 Hanna Krall vaatii meitä muistamaan 24 Bruno Schulzin kanelipuodit 26 Nena Kafka, 86, muistaa juutalaisen Koziegłowyn 28 Matkailija juutalaisten jäljillä 30 Näkymätön näkyväksi 32 Pieni Judaica-sanasto 33 Suuri nykysäveltäjä 34 Marjut Vallan vinkit 35 Jukka-rouvan seikkailut puolan ihmemaassa 36 Puolalaiset ajokoirat 38 Kašubikaikuja 39 Kevät vilkasta juhla-aikaa 40 Puolan karikkoinen tie moderniin yhteiskuntaan 42 Kohtalona Katyn 44 Paratiisin lumoa hiljaisuudessa 45 Puolan jätevesien käsittely on Itämeren kohtalonkysymys 46 Kolejka ei kun jonon perään siellä! 47 Puolalainen puutarha ei pingota 48 Suomi-tietäjät Helsingissä 50 Lahti 51 Porvoo 52 Vantaa 53 Helsinki Jyväskylä 54 Jawor toi tanssin iloa 55 Adamismia Kääntäjän paradokseja 4 Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? Juutalaismuseosta maamerkki Varsovaan uusi Nena muistaa Kafka, juutalaisen 86, Koziegłowyn Puolalaisia 6 tilannekuvia Keskusteluja Isaac Bashevis Singerin kanssa Puolan karikkoinen tie moderniin yhteiskuntaan Suomi Puola Yhdistysten Liitto ry Toimisto Porvoonkatu 37 A Helsinki liitto@suomi-puola.fi Puheenjohtaja Marjukka Mäyry marjukka.mayry@gmail.com Suomi Puola Finlandia Polska Julkaisija Suomi Puola Yhdistysten Liitto ry Päätoimittaja / toimitus Päivi Erola paivi.erola@nic.fi Toimitusneuvosto Outi Aaltonen,Marjukka Mäyry, Kalevi Saarinen, Merja Åkerlind, Päivi Erola Ulkoasu ja taitto Ville Helttula Ilmoitushinnat ja mediakortti Kirjapaino SLY-Lehtipainot Oy Kirjapaino Uusimaa Painos kpl Kansikuva Jan Nowak: Sleesia, Linoleikkaus. Sleesian museon kokoelma, Katowice. Painettu Sleesian museon luvalla. Liittymällä paikallisen Suomi Puola-yhdistyksen jäseneksi saat lehden postitettuna kotiisi ja samalla tuet ystävyystyötä. Paikallisyhdistysten yhteystiedot sivustolla Lehti on kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

3 Säätiöillä uutta elämää Suomi-taloihin? Teksti: Merja Åkerlind, kuvat: Suomen Varsovan suurlähetystö Varsovan Suomi-talot ovat syksyllä 2013 vielä ajankohtaisempi asia kuin lehtemme esitellessä talokokonaisuutta Jotta edes pieni taloryhmä jäisi kertomaan Suomesta, sodanjälkeisestä historiasta ja puuarkkitehtuurista, on Varsovassa perustettu yksityinen säätiö ja Suomessa sellaista puuhataan. Sejmin Suomi-ryhmä vierailulla Puolan parlamentin alahuoneen Sejmin Suomi-ystävyysryhmä vieraili Suomessa Puolalaisten valtuuskuntaa johti ystävyysryhmän puheenjohtaja Zofia Czernów, joka toimii myös Puola Suomi-yhdistyksen puheenjohtajana Jelenia Górassa. Hänen lisäkseen valtuuskuntaan kuului kolme alahuoneen kansanedustajaa ja yksi parlamentin ylähuoneen edustaja. Vierailu alkoi luontevasti eduskunnasta ja puhemies Eero Heinäluoman tapaamisesta. Keskusteluissa nousivat esille EU-jäsenyyden tuomat haasteet ja muutokset sekä talouskriisi. Heinäluoma toivoi, että Itämeren maiden hallitukset ottaisivat haasteekseen Itämeren tilan parantamisen. Heinäluoman lisäksi vieraat tapasivat eduskunnassa varapuhemies Pekka Ravin, tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajan Päivi Lipposen (sd.), Puola-ystävyysryhmän puheenjohtajan Arto Satosen (kok.) sekä Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) ja Paula Lehtomäen (kesk.) suuresta valiokunnasta. Ryhmä ehti saman päivän aikana vierailla myös Stora Enson pääkonttorissa, valtioneuvostossa ja Suomen luontokeskus Haltiassa Nuuksiossa. Seuraavana päivänä puolalaisvaltuuskunta kävi Porvoossa, missä he tapaavat paikallisen Suomi Puolayhdistyksen jäseniä ja vierailivat Enston pääkonttorissa sekä Albert Edelfeltin koululla. Porvoon tapaamisessa korostettiin ystävyysyhdistysten merkitystä Suomen ja Puolan suhteiden kehittämisessä. Kuva: Satu Ekman Porvoon apulaiskaupunginjohtaja Frederick von Schoulz isännöi Puolan parlamentaarikkojen lounastilaisuutta. Kuva: Marja Huttunen Varsovan kaupunki kaavailee Suomi-talojen tilalle, Puolan parlamentin sekä Saksan ja Ranskan suurlähetystöjen naapuriin, toimistorakennuksia ja jopa uusia lähetystötaloja. Viimeisten 26 talon asukkaita on pyydetty lähtemään taloistaan, joista osa on jo neljättä sukupolvea saman perheen kotina. Suurlähettiläs Jari Viléniä ei ajatus talojen täydestä katoamisesta miellytä. Hän teki kaupunginjohtaja Hanna Gronkiewicz-Waltzille esityksen edes yhden korttelin kuuden seitsemän talon säilyttämisestä. Hän heitti samalla uusia käyttömahdollisuuksia: Varsovan jälleenrakennuksen museo, taiteilijoitten näyttely- ja työskentelytila, yleisökahvila, desingkauppa Suomen ja Viron pää- ja ulkoministerit sekä Viron kulttuuriministeri ovat kannattaneet ajatusta suomalaisvirolaisen kulttuurikeskuksen laittamisesta Varsovaan. Itsestäänselvyys on, että suomalaisuuden esittely vaatisi saunan jollekin takapihalle. Kunnostus ja ylläpito Kaupunginjohtaja Gronkiewicz-Waltz näytti hailakan vihreätä valoa. Ehtona oli, että talot tulevat yleishyödylliseen käyttöön. Kaupunginjohtajan vastauksessa luvataan lisäksi, että Varsova siirtää talot sovituille paikoille ja vuokraa ne säätiölle alle markkinahintojen. Käytännön toimintaa varten päättivät suurlähettiläs Vilén ja muutama muu asialle omistautunut aktiivi perustaa säätiön, joka vastaa käyttöön saatavien talojen hallinnasta, kunnostuksesta ja ylläpitokustannuksista. Jari Vilén oli itse allekirjoittamassa yksityisen Suomi-talot säätiön peruskirjaa Varsovassa Säätiö on valmis ottaman resurssiensa mukaan haltuunsa Varsovan kaupungin kanssa sovitut ja asukkailta vapautuneet talot. Suomi-taloissa nyt asuvien ihmisten asumisoikeuden jatko ratkeaa myöhemmin oikeusteitse. Suurlähettiläs Vilénin mukaan olisi ideaalista, jos korttelin asukkaat saisivat jatkaa asumistaan ja tyhjänä jo oleviin taloihin keskitettäisiin muu toiminta. Yhdeksi käyttäjäksi on ilmoittautunut Suomi Puola Yhdistysten Liiton (SPYL) sisarjärjestö Puola-Suomi-seura. Se kaipaa yhtä taloa kokous- ja toimitilakseen. Yhden talon vuokralaiseksi suunnitellaan Unkarissa pääkonttoriansa pitävän Alueellisen Ympäristökeskuksen REC:n Puolan-toimistoa. Sen kanssa on neuvoteltu viiden hengen toimiston siirtymisestä suomalaiseen puutaloon, kertoo Vilén. Tiedonkulku pätki Suomessakin puuhataan säätiötä, olisihan tilaisuus saada vihdoin Varsovaan Suomen tiede-, kulttuuri- ja talouskeskus. Sellaisesta on SPYL pitkään haaveillut. Puola on ainoa suuri eurooppalainen valtio, jossa Suomella ei ole omaa keskusta tai instituuttia. SPYL:n puheenjohtaja Marjukka Mäyry on juossut kulttuurikeskussäätiötä kasaan syksyn Se tarkoittaa muun muassa rahoittajien ja vaikutusvaltaisen vetäjän etsintää. Valitettavasti tieto ei näytä kulkevan eri ministeriöitten välillä, sillä huolimatta pää- ja ulkoministerin tuesta opetus- ja kulttuuriministeriö torjui hankeapurahaanomuksemme kesällä 2013, harmittelee Mäyry. SPYL oli hakenut :ta euroa selvittääkseen kokonaiskustannuksia. Asiantuntijoitten laskelmia tarvitaan, sillä liki 70-vuotiaitten talojen kunnostus on iso urakka. Vaikka rakennukset ovat kestäneet yllättävän hyvin ajan hammasta, tarvitsisivat esimerkiksi vesi-, sähkö- ja lämmitysjärjestelmät kiireesti uusimista, tietää suurlähettiläs Vilén. Tarjolla olisikin kulttuuriarvoja ymmärtävälle sponsorille nyt mahdollisuus lunastaa paikka historiassa! Ansiomerkkejä aktiiveille Suomen ja Puolan välisen ystävyysseuratyön 85-vuotista taivalta juhlistettiin heinäkuussa 2013 komeasti purjeiden katveessa. Puolan Helsingin suurlähettiläs Janusz Niesyto isännöi lämminhenkistä tilaisuutta The Tall Ships Races -tapahtumaan osallistuneella purjelaiva Fryderyk Chopinilla. Prikin kannella parveili kahdeksankymmentä Puolan ystävää ympäri maata. Suurlähettiläs Niesyto luovutti presidentti Bronisław Komorowskin myöntämät kunniamerkit seuraaville Puola-yhdistysten aktiiveille tunnustuksena ansiokkaasta työstä: Puolan tasavallan ansioritarikunnan upseeriristi: Lars-Olof Selander (Helsinki) Kalervo Hovi (Turku) Kultainen ansioristi: Tuula Mackiewicz (Turku) Hopeinen ansioristi: Marina Mäkelä (Helsinki) Kalevi Saarinen (Kajaani) Tapani Urponen (Vantaa) Pronssinen ansioristi: Matti Holm (Porvoo) Hjördis Laine (Porvoo) Paavo Palm (Kajaani) Titta Tossavainen (Vantaa) 4 suomi puola suomi puola

4 Puolalaisia tilannekuvia Kuinka Jarmo Jääskeläisestä tuli Puolan ja Krzysztof Kieślowskin ystävä Päivi Erola Kuva: Jarmo Jääskeläinen Puolaan menoon vaikutti kolme tekijää: elokuvat, teatteri ja puolalainen isäntäperhe Polański, Axer ja siirtolaisperhe Jarmo Jääskeläinen opiskeli vuonna 1963 Lontoossa dokumenttielokuvien tuotantoa. Brittiläisessä teatteri- ja elokuvainstituutissa esitettiin Łódźin elokuvakorkeakoulun oppilastöitä, muun muassa Roman Polańskin Kaksi miestä ja kaappi. Puolassa sensuroitu Veitsi vedessä taasen pyöri Oxford Streetillä. Sattumalta Jääskeläinen vuokrasi alivuokralaisasunnon Fulhamista puolalaiselta siirtolaisperheeltä. Puhelinkeskustelun perusteella isäntäväen kotimaa jäi mietityttämään. Mies oli Lvovista, taistellut kenraali Andersin armeijassa ja käynyt läpi Tobrukin ja Monte Cassinon. Sodan päätyttyä hän oli monen puolalaisen sotilaan lailla päätynyt Englantiin. Vaimo oli Lvovissa puna-armeijan hyökätessä, joutui pakomatkalla saksalaisten vangiksi ja päätyi Auschwitziin natsi-saksan työleirille työskentelemään IG-Farbenilla, kertoo Jääskeläinen. Jouluna 1963 Jääskeläinen pääsi ensimmäisen kerran puolalaiseen ruokapöytään. Joskus taas isäntäväki tarvitsi Canastaan neljännen pelaajan. Tutustuin itselleni siinä vaiheessa käsittämättömään, Puolan kommunistiseen hallintoon kohdistuneeseen vihaan. Masuria on oma tarinansa ja hyvin sattumanvarainen Masurien mailla Helsingin ETYK-konferenssissa 1975 Länsi- Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Puolan puoluejohtaja Edward Gierek allekirjoittivat sopimuksen, jossa Puola sitoutui antamaan saksalaisperäiselle kansalaiselleen maastamuuttoluvan Saksaan. Vastineeksi Länsi-Saksa tarjosi Puolalle miljardiluokan lainoja. Silloinen Yleisradion Puolan kirjeenvaihtaja Jarmo Jääskeläinen sai tehtäväksi seurata sopimuksen toteutumista. Jääskeläinen päätyi Masuriaan etsiessään elokuvaansa sopivaa sankaria, joka olisi riittävän varakas välttyäkseen puolalaisten haukkumasanalta Volkswagendeutsch. Matka johti vanhan Preussin Krutyńiin (saksaksi Krutinnen), josta ei kuitenkaan löytynyt riittävän varakasta perhettä. Osa kylän asukkaista oli preussilaisia. Oli merkittävä puolalainen kommunistipoliitikko. Oli perhe, jonka mies oli taistellut saksalaisen kenraali Rommelin joukoissa Pohjois-Afrikassa, joutunut liittoutuneiden vangiksi ja palattuaan kotiinsa, joka Saksan sijasta olikin Puolassa, päätti lähteä Lounais-Puolan kärjestä päinvastaiseen nurkkaan. Kolme perhettä kuului aikoinaan Venäjältä paenneisiin ns. vanhauskoisiin lahkolaisiin. Oli masurien 6 suomi puola Krzysztof Kieślowski ( ) Kuva: YLE arkisto Teatterin taikaa Erwin Axerin johtaman varsovalaisen Teatr Współczesnyn vierailu Lontoossa oli Jääskeläisen lähtölaukaus Puolaan. Aleksander Fredron komedia Dożywocie (elinikäinen tuomio tai eläke) hullaannutti yleisön. Sen sijaan Sławomir Mrożekin yksinäytöksiset Zabawa ja Czarowna noc saivat huomattavasti vaimeamman vastaanoton. Olin hämmästynyt. Pääosin puolalainen yleisö ei osannut taputtaa, ikään kuin ei ymmärtänyt. En silloin tajunnut, etteivät he ymmärtäneetkään. Rivien väliin kirjoittamisen taito oli syntynyt kommunistisessa Puolassa, eivätkä puolalaiset emigrantit sitä osanneet! Jääskeläinen käveli Puolan kulttuuri-instituuttiin Devenshire Streetille ja sai sieltä tietoja mahdollisuudesta opiskella Łódźin elokuvakorkeakoulussa. Pitkän kirjeenvaihdon jälkeen Jääskeläinen pääsi vuonna 1964 pyrkimään maineikkaaseen elokuvakouluun ja hyväksyttiin opiskelijaksi ensi yrittämällä. Krzysztof Kieślowski pääsi kolmannella ja Roman Polański neljännellä kerralla, mutta he olivat eri vuosikursseilla. Puolalaisia pyrkijöitä oli monin verroin enemmän, ja heille rima oli korkeammalla. Ensin oli kuitenkin opittava puolan kieli. ja muualta muuttaneiden puolalaisten avioliittoja. Kun kaiken sotkee pieneen länttiin ja mahduttaa 50 talouteen, kiinnostavia puheenaiheita oli yllättävän paljon. Tämä kaikki sai Jääskeläisen päättämään, että hän palaa Krutyńiin joka kesä. Masurian naapureiksi Seuraavana kesänä Jääskeläinen suuntasi taas Masuriaan. Hänen kollegansa Łódźin koulusta, Krzysztof Kieślowski oli kuulema rakentamassa loma-asuntoaan jossain pirun Koczekissa. Piti tarkistaa joku asia Krzysztofilta, jolla oli silmää ja tietoa Puolan poliittisista tapahtumista. Suhteet olivat hyvin läheiset ja luottamukselliset. Oli mentävä autolla, sillä maaseudulla puhelimia ei silloin juuri ollut. Varsovassa kirjeenvaihtajalla toki oli lankapuhelin kotonaan. Suuren kerrostalon toinen puhelin oli sattumalta turvapoliisin asunnossa. Pienen kiemurtelevan tien päästä Zgonin seutuvilta löysin Krzysztofin täydessä puuhassa, rakentamassa ulkoterassia, kertoo Jääskeläinen. Alkukesästä taloon oli hakattu ensimmäiset naulat. Talo laajeni laajenemistaan Gierekin vakiopaketin ympärille, sillä Kieślowski oli koko ajan tekemässä jotain. Kellariinkin valmistui keskuslämmitysyksikkö. Ilmeni, että Koczek on vain kahdeksan kilometrin päässä Krutyńistä. Sovimme, että aina tultuani ilmoittaudun hänelle, koska puhelimia ei silloin ollut. Erillisotoksia Vasara Ensimmäisellä Suomen vierailullaan 1979 Krzysztof kysyi luentonsa jälkeen: Missä on lähin rautakauppa? Sanoin: Ei kaukana. Perillä Renlundilla hän kysyi: Missä vasarat ovat? Krzysztof osti kunnon vasaran, Puolassa ei silloin ollut kunnollisia työkaluja. kirves Kieślowskin viimeisellä Suomenvierailulla keväällä 1995 Yleisradion koulutuspäällikkö Juhani Wiio kysyi minulta, mitä voisimme antaa Kieślowskille läksiäislahjaksi. Vastasin hänen hämmästyksekseen: Antakaamme kunnon kirves. Se ei ollut metsämiehen suuri kirves, vaan hyvä käsityöhön kelpaava peruskirves. Kirves on vieläkin kesämökin varastossa. Grillin rooli Yleisradion kirjeenvaihtajan etuisuuksiin kuului pääsy diplomaateille tarkoitettuun lihakauppaan Nowy Świat-kadun kupeessa Varsovassa. Tavaksi tuli, että ostin riittävästi sisäfileitä. Ne mukanani ajoin aina suoraan Koczekiin. Lihan marinoin huolella. Nopeasti kuitenkin ilmeni, että lihaa on vaikea valmistaa ilman grilliä. Seuraavana kesänä vuonna 1978 Jääskeläisen autossa kulkikin Koczekiin Suomesta hiiligrilli, josta tuli tärkeä yhdessäolon väline. Grillimestarina toimi Jääskeläinen. Krzysztofin vaimo Mariska teki salaatin ja kastikkeen, perunoita ei välttämättä ollut. Jos oli intoa, Krzysztof paistoi perunoita nuotiossa tuhkassa. Grillauksesta tuli melkeinpä tärkeämpi tapahtuma kuin mistään elokuvakeskusteluista. Krzysztof oli myös viihdyttäjämestari lapsille, joita parveili mökillä kymmenkunta. Mukana olivat myös Krzysztofin tytär Marta ja Jarmo Jääskeläisen tytär Mirja. Pihalla oli juoksu- ja hyppyrata, kisoissa startti, maali ja muuta. Jääskeläinen viettää edelleenkin kesiänsä Krutyńissä tuttavia tapaillen. Kieślowskin Mariska-lesken luona Koczekissa hän kyläilee mielellään pyöräillen tai kanootilla. Kanoottireitti mökille Krutyńjoen sekä järvien ja patojen halki on luonnonkaunis. Suomessa Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, jossa Krzysztof Kieślowski luennoi. Hän suostui, kun Jarmo Jääskeläinen lupasi toimia tulkkina. Myöhemmin hän kävi Suomessa useasti luennoimassa. Heistä tuli Suomessakin parivaljakko, koska Kieślowski oli tarkka sanomisistaan eikä halunnut puhua vieraita kieliä. Vuonna 1989 Krzysztof Kieślowski oli Sodankylän elokuvafestivaalien päävieras. Vuosia myöhemmin Kieślowski oli haastateltavana TV 2:n suorassa lähetyksessä. Keskustelu käytiin englanniksi. Kieślowskin pyynnöstä Jääskeläisen tehtävänä oli varmistaa kieliapu lavasteen toiselta puolelta. Tiukan paikan tullen Kieślowskin piti huutaa ääneen sana, jota ei tiedä. Hän tarvitsi apua vain yhden kerran. Victim huusi Kieślowski, johon Jääskeläinen kiljahti Ofiara. The End Maaliskuun 13. päivä 1996 YLEn uutistoimittaja soitti aikaisin aamulla ja kysyi: Voitko kertoa, kuinka lausutaan puolalainen etunimi Krzysztof? Neuvoin häntä ja kysyin mihin hän tarvitsee tällaista tietoa. Silloin hän kertoi, että puolalainen elokuvaohjaaja Kieślowski on kuollut. Hieman myöhemmin Mariska soitti Varsovasta ja sanoi, että hän haluaa kertoa lähimmille ystävilleen henkilökohtaisesti, että Krzysztof on menehtynyt sydänleikkauksessa. En pystynyt sanomaan Mariskalle, että tiedän. Jarmo Jääskeläinen (s. 1937) tekemässä valtion tiedonjulkistamispalkinnon saanutta Pyjas-elokuvaa Hän teki monipuolisen uran Yleisradiossa ja sai 1998 professorin arvonimen ansioistaan elokuvantekijänä. Kuva: Kotiarkisto suomi puola

5 Kieślowski oli Łódźin elokuvakoulun kasvatti. Koulu on tuottanut monta lahjakkuutta. Puolalaisen elokuvan raskassarjalaiset Jerzy Skolimowski, Andrzej Wajda, Krzysztof Zanussi, Roman Polański ja Agnieszka Holland ovat opiskelleet Łódźissa. Yhteneväiset lähtökohdat ovat kuitenkin tuottaneet hyvin erilaisia tekijöitä. Zanussi ja Wajda ovat elokuvissaan paneutuneet politiikkaan sekä historiallisiin ja kirjallisiin aiheisiin. Psykologisesta draamasta ja genre-elokuvista viehättynyt Polański puolestaan suuntasi jo varhain länteen. Toisessa fiktioelokuvassaan Arvessa (1976) Kieślowski kuvaa pohjimmiltaan hyvää tarkoittavan ihmisen teollisuusjohtajan asemaa sosialistisen suunnitelmatalouden ja yksityisten ihmisten puristuksissa. Bednarz perustaa vanhaan kotikaupunkiinsa uutta tehdasta, jota paikalliset vastustavat kiivaasti. Arpi-elokuvan teemaa jatkaa ohjaajalle kansainvälistä mainetta jo aikanaan tuonut Amatööri (1979). Filmikärpäsen tartuttama Filip kuvaa alkuun innokkaasti perhettään, mutta astuu pian kameroineen myös julkisen alueelle ja tallentaa menestyksekkäästi paikallisen tehtaan juhlat. Elokuva vie miehen mennessään, mutta todellisuuden rehellisellä tallentamisella on seurauksia, jotka avautuvat amatöörille vasta vähitellen. Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) ja Lyhyt elokuva rakkaudesta (1988) -elokuvat juontuvat Kieślowskin Raamatun kymmeneen käskyyn pohjaavasta Dekalog-televisiosarjasta. Varsovalaiseen lähiöön sijoittuvissa jaksoissa Kieślowski hahmottaa moraalisten kysymysten ohella puolalaisen yhteiskunnan mentaalista tilaa rautaesiripun murtumisen kynnyksellä. 5. ja 6. käskystä tehtiin pidennetyt elokuvateatteriversiot, jotka avasivat Kieślowskin kansainvälisen uran. Kieślowski arjen kuvaajasta euro-esteetikoksi Teksti: Pasi Nyyssönen, kuvat: Kava Puolalainen mestariohjaaja Krzysztof Kieślowski aloitti uransa dokumentaristina, mutta siirtyi fiktioon huomattuaan, että hän ei voinut olla varma siitä, ettei hänen elokuvillaan ollut vaikutusta niissä kuvattujen ihmisten elämään. Fiktion parissa oli helpompaa olla rehellinen. Vuonna 1996 kuollut ohjaaja pysytteli visusti yksityisen moraalin ja henkilökohtaisen kokemuksen alueella. Yläkuva: Kolme väriä: punainen, Alakuva: Arpi, Vaikka Kieślowskin puolalaiset elokuvat eivät suoranaisesti olleet yhteiskunnallisrealistisia kuvauksia, niiden pohjalla uhkui puolalainen todellisuus. Kieślowskin kansainvälisiä tuotantoja sen sijaan leimaa esteettinen tyylittely, joka syntyi yhteistyössä käsikirjoittaja Krzysztof Piesiewiczin, kuvaaja Sławomir Idziakin ja säveltäjä Zbigniew Preisnerin kanssa. Veronikan kaksoiselämässä (1991) Kieślowski luo henkisen yhteyden puolalaisen Weronikan ja ranskalaisen Veroniquén välille. Eurooppalaisen taide-elokuvan keskiöön Kieślowski kanonisoitiin viimeistään väritrilogiallaan, joka kertoo naisesta (Kolme väriä: sininen, 1993), miehestä (Kolme väriä: valkoinen, 1994) ja miehestä ja naisesta (Kolme väriä: punainen, 1994) Kirjoittaja on suunnittelija Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa. Kirjoitus pohjautuu elokuvateatteri Orionissa Helsingissä esitettyyn Kieślowskin elokuvien sarjaan. PUOLALAISESSA ELOKUVASSA SUOMI ON EKSOOTTINEN Millainen on puolalaisten näytelmäelokuvien tarjoama kuva Suomesta? Onko sellaista yleensä olemassa? Kaikkien puolalaisten elokuvien ystävien iloksi löytyy ainakin kolme filmiä, joissa käsitellään Suomea. Cybulski Suomessa Vuonna 1967 sai ensi-iltansa Stanisław Lenartowiczin ohjaama komediallinen seikkailuelokuva Cała naprzód (Täyttä höyryä eteenpäin). Elokuva rakentuu Zbigniew Cybulskin esittämän merimiehen matkakertomusten ympärille, ja siinä vieraillaan yhden episodin verran myös Suomessa. Tosin missään vaiheessa ei mainita, että maa on juuri Suomi, vaan kyseessä on määrittelemätön ulkomaa. Elokuva on kuvattu Turun ja Naantalin seudulla. Ensin merimies Janek tutustuu Turun kaupunkiin ja kävelee muun muassa Paavo Nurmen juoksijapatsaan ohi. Naantalin Siltapaviljongissa hän tapaa kohtalokkaan naisen. Hieman myöhemmin nainen paljastuu paronittareksi, jolla on aviomiehensä ruumis auton takakontissa. Episodin tapahtumat huipentuvat paronittaren kotona, eli Turun linnassa kuinkas muutenkaan mutta ei niistä sen enempää, jos joku sattuisi vaikka filmin jossain näkemään. Mersulla Suomesta Józef Gębskin ohjaamassa elokuvassa Smażalnia story (Paistamo story, 1984) seikkaillaan sitten jo täysin Puolan maaperällä. Muusikot Zbynio ja Zdzisiek palaavat Suomesta mersulla, johon on piilotettu muodikkaita haalareita ja elokuvakamera. Vauhdikkaiden paluujuhlien jälkeen miehet heräävät tuntemattomasta paikasta. Haalarit ovat kadonneet eikä auto lähde käytiin. Onneksi säilyi sentään kamera. Tekeentymällä television kuvausryhmäksi miehet saavat lähimmässä kylässä hulppean kohtelun ja tutustuvat samalla paistamon rakentamisen ympärillä pyörivään keinotteluun. Missään vaiheessa ei pääse unohtumaan, että päähenkilöt palaavat nimenomaan Suomesta, koska he pitävät koko elokuvan ajan yllään t-paitoja, joissa lukee: Suomi - Finland. Suomalaisen tematiikan kannalta elokuvan kohokohta on kohtaus, jossa koko kylä on kokoontunut kuulemaan, mitä television edustajilla on kerrottavana Suomesta. Saamme tietää, että suomalaiset syövät poronlihaa, juovat viikonloppuisin ja ovat saunassa alasti. Zdzisław Smektała ja Zbigniew Buczkowski. Suomi-PR:ää Józef Gębskin ohjaamassa elokuvassa Smażalnia story, ohj. Józef Gębski Studio Filmowe Kadr Zbigniew Cybulski (vasemmalla) Naantalin Siltapaviljongin edustalla elokuvassa Cała naprzód, ohj. Stanisław Lenartowicz Studio Filmowe Kadr Saunassa Helsingissä Filip Bajonin televisiolle ohjaaman elokuvan Sauna (1992) tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan helsinkiläiseen saunaan. Alasti siellä ei kuitenkaan saunota, koska joukossa on vain yksi suomalainen. Jussia esittää Kieślowskin Kolme väriä: valkoinen -elokuvasta tuttu Zbigniew Zamachowski. Muut saunojat tulevat Neuvostoliitosta, Unkarista, Itä-Saksasta, Tšekkoslovakiasta, Yhdysvalloista ja tietysti Puolasta. Itäblokin murtumista käsittelevä elokuva kattaa vuosien välisen ajanjakson. Yhtään ulkokuvaa Helsingistä ei ole, vaan koko filmi on kuvattu studiossa. Sen sijaan suomalaista rekvisiittaa on hankittu kiitettävästi. Filmissä muun muassa juodaan Karjala-olutta, luetaan Helsingin Sanomia ja poljetaan Tunturin kuntopyörällä. Sinänsä hauska yksityiskohta on, että saunavastasta ovat koivunlehdet mystisesti kadonneet jonnekin. Myös muilla keinoilla on filmiin pyritty luomaan tunnelmaa Suomesta: televisiosta tulee hiihtoa, ulkona sataa lunta ja Stockmann ja Kekkonenkin mainitaan. Puola suomalaisessa elokuvassa Aika eksoottiselta Suomi siis vaikuttaa puolalaisten elokuvantekijöiden silmin nähtynä. Toisaalta ei suomalaisten näytelmäelokuvien antama kuva Puolasta ole juuri tätä kummempi. Matti Kassilan Varsovan laulussa (1953) salakuljetetaan puolalaista pirtua eli Varsovan laulua Suomeen, ja Aki Kaurismäen elokuvassa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) muusikot poikkeavat kotimatkalla Varsovassa. Toisinaan suomalaiset ja puolalaiset elokuvantekijät ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Tosin pitkän fiktion piirissä suomalais-puolalaisia yhteistuotantoja on valmistunut vain kaksi. Ensimmäinen niistä on Erik Blombergin Puolassa ohjaama, Napoleonin sotien aikaan sijoittuva melodraama Hääyö (1959). Toinen on Juha Rosman nyrkkeilijäkuvaus Kuka on Joe Louis? (1992). Se on kaikista edellä mainituista elokuvista myös ainoa, jossa liikutaan suvereenisti kummassakin maassa ja kulttuurissa. Jarno Hänninen Kirjoittaja on filosofian maisteri Helsingistä. Kuvat: Fototeka Filmoteki Narodowej: 8 suomi puola suomi puola

6 Ensto Puolassa jo 20 vuotta Päivi Erola Nuoret kuvittajat Varsovan taideakatemiasta Päivi Erola Puolalaisen lyhytelokuvan festivaali Short Waves on levinnyt jo 50 kaupunkiin ja 14 maahan. Helsingin lisäksi festivaalin aaltoilee muun muassa Varsovassa, Berliinissä, Brysselissä, Dublinissa, Lontoossa, Műnchenissä, Pariisissa ja Prahassa. Huhtikuussa 2013 esitettiin Euroopan komission Suomenedustuston tiloissa yhdeksän puolalaista lyhytelokuvaa: kertomuksia, dokumentteja, animaatioita, videotaideteoksia. Krakovan taideakatemian kasvatin Adela Kaczmarekin Rakkauden valtakunta (Rządy miłości) äänestettiin Short Wavesin vuoden 2013 kuningattareksi; se sai yli yleisöäänestä runsaan enemmistön. Animaation keskiössä on todellisuuden ja mielikuvituksen välillä harhaileva päähenkilö. Arvovaltaisen kansainvälisen tuomariston myöntämän PRO -palkinnon sai Krzysztof Szotin Vartijat (Strażnicy). Poznanilaisen Ad Arte -säätiön järjestämälle festivaalille oli ehdolla yli 200 lyhytelokuvaa, joista raati siis valitsi yhdeksän. Ad Arte on myös kansainvälisen pop up -lyhytelokuvafestivaali Future Shortsin puolalainen järjestäjä. Ad Arten, Euroopan komission Suomen-edustuston ja Helsingin Puola-yhdistyksen järjestämä festivaali aaltoilee Helsinkiin jo viidennen kerran keväällä Syksyisin Helsinkiin rantautuu lyhytelokuvien erikoissikermä Short Waves Allround. Lisätietoja: ja hspy.fi SLIW 50 -liitinsarja on kehitetty suomalais-puolalaisin voimin. Kuva: Ensto Porvoolainen Ensto on toiminut Puolan markkinoilla vuodesta Emokonsernissa Puola lukeutuu suurien maiden joukkoon. Sähkönjakelutuotteissa Puola päihittää Suomen markkinaalueena, kertoo konsernin toimitusjohtaja Timo Luukkainen. Puolan uusissa sähkönjakelulinjoissa on käytetty Enston sähköteknisiä ratkaisuja, jotka pienentävät sähkönsiirron hävikkiä. Puolaan viedään myös teollisuuden ratkaisuja kuten koteloita ja liittimiä sekä Ensto Enerventin lämmön talteenottolaitteita ja LED-valaisimia. Luukkainen kiittelee Puolan talouden nousua. Vuoden 2009 kriisissä se oli harvoja EU-maita, joissa talous ei taantunut. Ensto on palkittu Puolassa useammalla yrityspalkinnolla tunnustuksena kasvusta. Yritys luottaa energiansäästön ja ympäristöystävällisyyden voimaan. Tusinatavara ei ole meitä varten, kertoo Puolan markkinointipäällikkö Przemysław Drozdźik. Hän näkee kasvun mahdollisuuksia mm. sähköautojen latauspylväiden markkinoilla. Enston aktiivisuus kestävän kehityksen edistämisessä on innostanut muitakin. Enstolla on tuotekehitystä myös Puolassa. Suomen ja Puolan tuotekehitysyksiköiden yhteistyö on synnyttänyt muun muassa globaaleille markkinoille suunnatun SLIW 50 -liitinsarjan. Suomalaisväriä Gdanskin toimitiloihin tuo sauna, joka ei ole tyhjän panttina. Ennen kaikkea Suomi näkyy kuitenkin työkulttuurissa, kertoo Enston Puolan toimitusjohtaja Jacek Wagner. Hän uskoo myös Enston perheyritystaustan näkyvän Puolassa. Paitsi työntekijöitä, myös asiakkaitamme miellyttää vapaus, avoimuus ja turhan hierarkian unohtaminen. Toiminta perustuu selkeille periaatteille, joita myös noudatetaan. Olemme myös joustavia. Käytämme usein sanaa suomalainen kertomaan, että tuotteemme ovat korkealaatuisia ja luotettavia. Positiivinen Suomi-kuva on markkinointivalttimme. Työntekijöitä Puolassa 40 Pääkonttori Gdanskissa, toimistot Łódźissa ja Krakovassa kattava myyntiverkosto Lyhytelokuvan aaltoja Helsingissä Suomalais-puolalaisin yhteisvoimin Helsinkiin ja Lahteen saatiin vuodenvaihteessa Puolan nuoren polven kuvittajien näyttely, peräti 50 työtä 50 tekijältä. Töissä heijastuu yksilöllinen muotojen käyttö ja työskentelytapojen runsaus. Varsovan taideakatemian kuvitusstudiota luotsanneen, syyskuussa 2013 menehtyneen professori Zygmunt Januszewskin ohjenuorana oppilaille oli kriittisyys ja rohkeus. Ironia ja leikkisyys kuuluivat myös asiaan. Salonkileijona, vanha kettu, kesäleski ja seremoniamestari telmivät uusissa merkityksissä julistekokoisissa töissä. Näyttely on aiemmin vieraillut Legnicassa ja Kaliszissa. Agata Dudek Kuvittaja, graafikko. Kuvitusstudion assistentti. Lukee keittokirjoja, pitää ruuasta ja jumppaa mielikuvitusta. Kotimaisia ja kansainvälisiä kirjakuvituksia, palkintoja, kunniamainintoja. 1. Miksi kuvitusstudio Kuulin akatemian aloitettuani, että kuvitusstudio on hyvä. Aloin käydä siellä ja tutustuin professori Zygmunt Januszewskiin ja Monika Hanulakiin. Lopputyön tekopaikka oli selkeä valinta. Pidin ilmapiiristä ja päätin jäädä. En kadu valintaani. Na wyspach Bergamutach. Jan Brzechwan teksti, Idean synty Erilaiset asiat, pääasiassa ihmiset ja tilanteet saavat ajatukset liikkeelle. Nyt musiikilla on tärkeä sija, aiemmin se oli vain taustaa. Musiikki vaikuttaa rakenteeseen, väreihin ja muotoihin. Luulen, että kaikesta voi inspiroitua, kyse on vain ajasta, olosuhteista ja kyvystä ottaa virikkeitä ja uusia kokemuksia vastaan. 3. Tulevaisuus Toivottavasti paras ja kaunein on edessä. Haluaisin olla tyytyväinen siihen mitä teen. Ja haluaisin vihdoin aloittaa väitöskirjan teon. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. 4. Suurimmat saavutukset Kontollani on paljonkin kilpailumenestyksiä. Viimeisin saavutukseni on kuitenkin opetustyö. On nautinto nähdä, että keskustelu ja ohjaus ei mene hukkaan, vaan auttaa opiskelijoita eteenpäin. Monika Hanulak Agata Monika Kuvittaja, graafikko. Kuvitusstudion assistentti. Kotimaisia ja kansainvälisiä kirjakuvituksia, palkintoja, kunniamainintoja. Keräilee lastenkirjoja, niitä on reippaasti pakattuina matkalaukkuihin. 1. Miksi Varsovan taideakatemia Pienestä pitäen piirtäminen, kuvitus ja kirjat kiinnostivat, ei mikään muu. Erikoistuin taidegrafiikkaan ja valmistuttuani graafiselta osastolta 2001 jäin akatemiaan töihin. Kuvitusstudion assistentiksi siirryin 2006, onhan kirjojen kuvitus intohimoni. Se nivoutuu hyvin omaan julkaisutoimintaani. Professori Zygmunt Januszewskin menehdyttyä vaikeaan sairauteen jatkan studiossa edelleen, nyt Grażka Langen parina. 2. Idean synty Saan ideoita kaikkialta. Keskustelut taide-ihmisten kanssa inspiroivat ehkä eniten. Kirjastot, kirjakaupat, kirjat, näyttelyt ja maalaustaide sytyttävät. 3. Tulevaisuus Haluan olla yhä parempi siinä mitä teen. Jatkuva kehitys, omien kuvakirjojen julkaisu lapsille ja aikuisille sekä piirtäminen ja maalaaminen siinä se. 4. Tärkeimmät saavutukset Kaikista julkaisuista tärkeimmät ovat Wytwórnia-kustantamolle tekemäni Irena Tuwimin Pampilio-kirjan kuvitus, joka sai kansainvälisen IBBY-pääpalkinnon 2010 ja Rouergue-kustantamolle tehty Zidroun teksteihin perustuva Boucle d Or et les trois ours (Kolme karhua). Ja varmaan väitöskirja, joka käsitteli Grimmin veljeksiä. Pampilio. Irena Tuwimin teksti, Näyttelyn järjestävät yhteistyössä Helsingin ja Lahden Puola-yhdistykset, Puolan Helsingin suurlähetystö ja Suomi Puola Yhdistysten Liitto. 10 suomi puola suomi puola

7 Lohikäärmeitä hiilikaivosten uumenista Puolalainen nykykansantaide kiertää Suomea Kuinka moni meistä erottaa siniviittaisen enkelin hahmon yksinkertaisesta puupöllistä? Kuka loihtii kaivoksessa vietetyn päivän jälkeen lohikäärmeen paratiisiin tai innostuu maan alla nähdystä fossiilista niin paljon, että maalaa kirkkaissa väreissä hehkuvia alkueläimiä koko ikänsä? Juuri näin ovat tehneet Sleesian alueen hiilikaivosmiehet, Tatran vuoristokylien asukkaat ja monet muut itse ilmaisukielensä oppineet puolalaistaiteilijat. Maaseudun Sivistysliiton koordinoiman Puusta pitkään -hankkeen ansiosta Suomeen on saatu lähes 300 veistoksesta, maalauksesta ja grafiikanlehdestä koostuva puolalaisen nykykansantaiteen näyttely Paratiisin hedelmiä. Se esittelee Katowicessa sijaitsevan Sleesian museon ja krakovalaisen keräilijän Leszek Macakin kokoelmien helmiä, joita täydentää kymmenkunta Krakovan etnografisesta museosta lainattua veistosta. Kylien elämää ja hartauskuvia Puolan itseoppineita taiteilijoita yhdistää ilmaisun sisäsyntyisyys: heitä taidetiedon hedelmät eivät kiinnosta. Paratiisin puun antimet ovat joillekin niin kohtalokkaita, että selvitäkseen niistä on tartuttava talttaan ja siveltimeen. Näille taiteeseen pakotetuille kuvien tekeminen on tapa jäsentää todellisuutta ja hallita omaa sisäistä todellisuuttaan, mutta myös tapa kommunikoida muiden ihmisten ja henkimaailman kanssa. Siinä missä suomalaiset ITE-taiteilijat veistävät moottorisahalla miltei luonnollisen kokoisia metsien elämiä, puolalaiset ei-ammattilaiset pitäytyvät kodin mittakaavassa. Teokset kuvaavat kylien elämää ja ihmisiä, mutta ennen kaikkea ne toimivat hartauden harjoittamisen välineinä. Näyttelyn vanhimpiin taiteilijoihin kuuluvat varsovalainen Leon Kudła ( ) ja Jędrzej Wowro ( ) Krakovan läheltä Gorzeń Dolnyn kylästä. Kun he syntyivät, Puola oli jaettu Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken. Kudła viimeisteli harmonisin värein linnut, eläimet, ihmiset ja erilaiset uskonnolliset aiheet. Wowron suosima Kristus murheiden mies -teema sai syvyyttä varsinkin toinen maailmansodan jälkeen. Se vei Kudłalta niin pojan, kodin kuin muunkin omaisuuden. Kristus murheiden mies on erityisen suosittu aihe Sleesian alueella, niin myös Paszynin kylässä lähellä Tšekin rajaa. Tarinan mukaan vuonna 1957 tähän surkeaan seurakuntaan asettui uusi pappi Edward Nitka. Eräänä päivänä kuuromykkä mies toi hänelle pienen, puuvärein väritetyn veistoksen. Mies oli sittemmin Genevessä ja Lontoossakin näyttelyitä pitänyt kuuromykkä maalaismies Wojciech Oleksy ( ). Teksti: Arja Elovirta Kuvat: Sleesian museon arkisto Ylhäällä: Eugeniusz Brożek, Paholaisia, lohikäärmeitä, 1983, öljy kankaalle, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla vasemmalla: Krzysztof Grodzicki, Pyhä Franciscus, 2010, maalattu puu, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla keskellä: Jan Nowak, Jochym Marcen kylästä, 2011, linoleikkaus, Sleesian museon kokoelma. Alhaalla oikealla: Heródek, Enkeli, noin Leszek Macakin kokoelma. Rumia puunpalasia oli kyläläisten mielipide, eivätkä he voineet ymmärtää, että pappi ylipäätään otti vastaan tuollaista roskaa sen sijaan taloudenhoitaja käytti niitä sytykkeinä. Edward Nitka tajusi kuitenkin heti mahdollisuuden sosiaaliseen vaikuttamiseen kylässä. Kun hän otti piispan vierailun yhteydessä vastaan lahjana tällaisen veistoksen ja siitä uutisoitiin televisiossakin, oli pato murtunut, kuvailee Paszynin ihmettä saksalainen keräilijä Volker Dallmeier. Vuosina kylässä raportoidaan toimineen yli kuusikymmentä ITE-taiteilijaa. Oleksyn lisäksi omintakeisimpiin tekijöihin kuului niin ikään kärsimysteemaa kuvaava Stanisław Hołda ( ). Hänen hopeanväriset Kristus-hahmonsa istuvat käsi poskella. Stanisław Mika ( ) veisti kauniita, valkopintaisia enkeleitä. Kylään avattiin 1994 museo, jossa parhaimmat teokset ovat kaiken kansan ihailtavina. Krakovan keskustan yhdessä matkamuistomyymälässä on kaupan vain paszyniläisten puuveistoksia. Loistavia laseja ja kirjavia koteja Puolassa taiteilijat ja keräilijät innostuivat kansan luovuudesta jo 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 Krakovassa perustettu Puolan kansantaiteen yhdistys omistautui itseoppineiden taiteilijoiden luovuuden vaalimiseen, kokoelmien kartuttamiseen ja tiedon levittämiseen. Myöhemmin myös valtio kantoi kortensa samaan kekoon. Varsovan lähellä Zielonkassa asunut Katarzyna Gawłowa ( ) oli jo kahdeksankymppinen, kun hänen madonnan, enkeleiden, kukkien ja lintujen kuvin koristeltuun kotiinsa marssi taiteilija ja toi temperavärit, paperia ja kunnollisia vaneripohjia. Nykyään Gawłowa on yksi Puolan arvostetuimmista itseoppineista taiteilijoista. Harmaista suomalaistuvista poiketen Puolan talonpoikien tuvat oli yleensäkin maalattu kirkkain värein, koristeltu taidokkain paperileikkauksin ja suojeltu lasille maalatuin pyhimyskuvin, jotka oli ripustettu pitkään riviin kapeille hyllyköille. Maalaukset tehtiin aina lasin nurjalle puolelle, minkä vuoksi niiden värit hohtivat hämärässä savutuvassakin kauniisti. Lasimaalauksia myytiin etenkin suurten kirkollisten tapahtumien yhteydessä. Työpajoja ja yksittäisiä, omintakeista kuvakieltään kehittäneitä maalareita asettui myös lasintuotantoalueille, kuten Etelä-Puolan kaivosalueiden tuntumaan. Sieltä maalaustapa levisi 1800-luvun kuluessa kaikkialle Puolaan. Krzysztof Okón (1939 ) on tämän tradition omaperäinen jatkaja, Włodzimierz Czerw ( ) sen sisällöllinen uudistaja. Siinä missä Okón suosii lämpimin sävyn loihdittua väriharmoniaa ja perinteistä aihemaailmaa, Czerw antaa koko groteskin maailmankatsomuksensa roiskahtaa lasille. Hiilikaivosten bruegheleita Suomesta katsottuna puolalaisen ei-ammattilaistaiteen piirissä näyttää olevan harvinaisen paljon maalareita ja graafikoita. Tämä johtunee osittain siitä, että nykykansantaiteen puolalainen vastine painottaa nimenomaan amatööriyttä ja siihen liittyvää sisäsyntyisyyttä, ei niinkään pelkkää itse opittua ja kehitettyä kuvakieltä. Taiteilijat ovat tyypillisesti tehneet elämäntyönsä jossain muussa tehtävässä ennen taiteilijaksi heittäytymistä, mutta silti saattaneet osallistua erilaisiin työpajoihin ja kilpailuihin. Tietty esoteerinen tai surrealismin kanssa flirttaileva ote näkyy niin ITE-taiteen klassikon Teofil Ociepkan ( ) kuin nuorempaan sukupolvea edustavan Erwin Sówkan (1936 ) maalauksissa, Eugeniusz Brożekin (1947 ) erikoisissa paratiisinäyissä tai vaikkapa Sleesian Bruegheliksi kutsutun Pawel Wróbelin ( ) Kyöpelinvuorelle noitasapattia viettämään lentelevien noitien kuvissa. Wróbel ja Jan Nowak (s. 1939) olivat ammatiltaan kaivosmiehiä. Wróbel kuului Ociepkan jo vuonna 1946 perustamaan, amatööritaitelijoista koostuvaan Janów-ryhmään. Ryhmän ja okkultismin elämäntavakseen omaksuneen Ociepkan mielestä taide oli arkirealismin ylittävä elävä yhdysside ja paras mahdollinen tapa syvimpien totuuksien löytämiseen. Elämän satuttamia Ennen toista maailmansotaa Kielcen kaupungin asukkaista kolmasosa oli juutalaisia. Isänsä kuoleman jälkeen töitä etsinyt 13-vuotias Adam Zegadłok ( ) sai töitä juutalaisten omistamasta tehtaasta. Natsimiehityksen aikana tehdas kuitenkin suljettiin ja juutalaiset siirrettiin ensin gettoihin ja vuodesta 1942 alkaen Treblinkan tuhoamisleirille. Omassa työssään Zegadło on halunnut ilmaista myötätuntonsa entisiä työtovereitaan ja tehtaan omistajia kohtaan. Siksi juutalaisaiheet ovat olleet lähellä hänen sydäntään, muiden Raamatun kertomusten ja kansanelämän kuvausten ohella. Jotkut kuitenkin kokivat sodan kauhut vielä omakohtaisemmin kuin Zegadło. Ex-kauppias Edmund Monsiel ( ) vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan piirtäen isosilmäisiä ihmishahmoja vinttihuoneessa, jonne hän pakeni natsimiehittäjiä vuonna Aikanaan parturin hommia tehnyt Edward Sutor ( ) työsti keskitysleirikokemuksiaan veistämällä keittiöveitsellä pyöreäposkisia, rujoja ihmishahmoja, joita hän toisinaan myös hautasi tai poltti. Hänen rikoksensa oli rakkaus saksalaisnaista kohtaan. Paratiisin puun kitkerimpiä hedelmiä nauttineiden, usein mieleltään järkkyneiden tekijöiden töitä kutsutaan ranskankielisellä termillä art brut, raaka taide. Monsielin ohella Maria Wnęk ( ) ja fantasiantäyttämistä saviveistoksistaan tunnettu, varsovalaislähtöinen Stanisław Zagajewski ( ) ovat niitä harvoja puolalaisia art brut -taiteilijoita, joiden teoksia on Lausannen kuulussa Collection L Art Brut -museossa. Ei kuitenkaan ole olennaista, ovatko tekijät mieleltään terveitä, onko heillä fyysisiä tai psyykkisiä kehityshäiriöitä tai ovatko he työskennelleet kaivoksissa vai paimentaneet karjaa. Oleellista on ilmaisun sisäsyntyisyys ja aito läsnäolon tuntu. Kirjoittaja on Keravan taidemuseon johtaja. Näyttelystä vastaa Sleesian museon ei-ammattilaistaiteen osaston johtaja Sonia Wilk. Suomen-kierros alkoi Keravalta ja jatkuu Saarijärvelle ja Kajaaniin ja päättyy kesällä 2014 Lappeenrantaan. 12 suomi puola suomi puola

8 Rainer Mahlamäen ja Ilmari Lahdelman arkkitehtitoimisto päihitti liudan maailman tähtiarkkitehteja Daniel Libeskindista alkaen Puolan juutalaisten museon suunnittelukilpailussa vuonna Alkujaan Frank Gehrylle lupailtu suora toimeksianto järjestettiin avoimena kilpailuna. Ilmoittautumisia tuli noin 250, ja suomalaistoimisto valittiin yhdentoista finalistin joukkoon aiempien työnäytteiden perusteella. Geton kansannousun 70-vuotismuistopäivänä 19. huhtikuuta 2013 avattu rakennus vetää kävijöitä, ensimmäisten avoimien ovien päivänä lähes ihmistä. Itse näyttely avataan Vastakohdista voimaa Paikka geton ytimessä ja sosialistista realismia huokuvan Nathan Rappaportin geton kansannousun muistopaaden (1948) vieressä oli haastava. Sijainti saneli voittorakennuksen pidättyväisen arkkitehtuurin. Paikka oli pyhä. Järjellä piti paketoida tila tiiviiksi monumentiksi. Rakennuskappale oli ajan ja työn tulosta, mutta inspiraatio eli sydämen vuoro tuli lopussa, kertailee Rainer Mahlamäki. Vasta pari viikkoa ennen työn luovuttamista kehittyi voittoon kirittänyt idea: ulospäin hallittu kuutiomainen talo halkaistiin kaarevalla leikkauksella, syntyi kanjoni kuin kahtia jakautunut Punainenmeri. Menneisyys jää taakse, tulevaisuus puistonäkymineen on edessä. Painolasti Kun rakennus on museo ja kertoo juutalaisista, ajatus vie vain keskitysleireihin. Aihepiiristä on jo tehty hienoja rakennuksia; suunnittelun haasteena oli välttää vanhan teeman toistaminen. Museo perustettiin kertomaan puolanjuutalaisten pitkästä taipaleesta. Mahlamäellä ei ollut ristinään menneisyyden taakkaa, hän tulee erotuomarimaasta. Museorakennus on optimistinen. Näkyvillä ei ole kalmanharmaata betonia. Väritys pelaa vastakohdilla: Lämmin hiekkakivi sisällä kietoo museon syleilyynsä. Ulkona hohtaa siniharmaana ja vihreänä puisto, muranowilaisten olohuone. Hillitty rakennus kunnioittaa juutalaisten tuhatvuotista kulttuuria Puolassa. Lähtökohtana oli luoda tilat näyttelyä varten, ei päinvastoin. Monitoimitalossa järjestetään myös luentoja, elokuvaesityksiä, konsertteja. Juutalaismuseosta uusi maamerkki Varsovaan Voittoisaa suomalaista arkkitehtisuunnittelua Päivi Erola Kahdeksan vuotta Puolaa Mahlamäki kävi Puolassa ensimmäisen kerran huhtikuussa 2005, jolloin hän osallistui kilpailuun kutsutuille arkkitehdeille järjestettyyn seminaariin. Hän huomasi, että Varsova ei ole kovin kaukana Helsingistä; matkaa on vain kymmenkunta kilometriä enemmän kuin Ivaloon. Parin sadan lentolipun voimalla Mahlamäki on sittemmin seurannut Varsovan kaupunkikuvan muutosta mittarinaan Krakowskie Przedmieście. Kuva: Wojciech Krynski inspiraatio eli sydämen vuoro tuli lopussa Se on puoliksi aukio, puoliksi katu, harvinaislaatuisen hieno julkinen kaupunkitila. Rakennuksia ja itse katua on korjattu hyvällä maulla, hyvin materiaalein. Nyt Mahlamäki on itse luonut Varsovaan uuden kaupunkitilan. Yksi työn voittoperusteista oli juuri hätkähdyttävä tilan määrittely geton sankareiden muistomerkin luona. Jury arvosti myös rakennuksen hallittua muotoa sekä moduulirakennetta. Aukio on lempipaikkojani. Varsinkin illan hämärtäessä, ihmisten kokoontuessa se on erittäin hieno. Rakennus mitoitettiin aukean mittaan. Vaikuttavin tila on alhaalta portaikosta 24 metriä ylöspäin aukeava näkymä. Byrokratiasta etua Monet rakentamismääräykset olivat jäykkiä. Usein niistä oli mahdotonta poiketa. Hankkeen lopputuloksen kannalta byrokratiasta oli myös etua. Vaikka joskus edettiin hitaasti, asiat tehtiin proseduurin mukaan. Saimme suunnitella rauhassa, viranomaiset eivät pahemmin sotkeneet asioita. Kiirettä piti, kun hitaasti edenneet sopimusneuvottelut piti päättää pikaisesti. Presidentti Lech Kaczyński oli lähdössä valtiovierailulle Israeliin ja sopimus oli saatava kuntoon. Olin Venetsian biennaalissa Piti ostaa lentolippu Varsovaan ja palata illaksi takaisin. Ajoin Lidosta viideltä aamulla asiakirjasalkku mukana pitkin Grand Canalea veneellä. Erilainen työkulttuuri Joskus neuvotteluissa puolalaiset kävivät ajatustenvaihtoa jopa kaoottisuuteen asti. Suomalaisarkkitehti saattoi poistua odottelemaan ratkaisua. Aina ei tiennyt, mistä on kyse. Palatessa sanottiin: Pan profesor, let me explain. Vaikka olen yrittänyt tehdä moneen kertaan sinunkauppoja, kaikkia titteleitä käytetään mielellään, toteaa Mahlamäki. Pohjoismaalaiselle on vaikea sisäistää ainaista teitittelyä. Museon edustajien kanssa toki sinuteltiin, mutta usein sielläkin olen professori Rainer. Suomesta poiketen kokouksista ei tehty aina muistioita, Helsinkiin niitä tuli isolta työmaalta vain muutamia. Arkkitehdin arvostus Mahlamäki halusi ehdottomasti säilyttää vallan allekirjoittaa itse kaikki suunnitelma-asiakirjat. Siihen oikeuttava Puolan arkkitehtikamarin jäsenyys vaati ponnistelua. Tarvittiin kaksi työharjoittelua, mikä Suomessa ei ole pakollista. Mahlamäki joutui pyytämään entiseltä yhtiökumppaniltaan todistuksen opiskeluaikaisesta työskentelystä. Jäsenyyden myötä Mahlamäki pääsi tehtailemaan leimoja. Puolan kulttuurin monikerroksellisuus ja ikä näkyy myös tässä. On vanhoja, pohjoismaalaisille vieraita tapoja kuten leimasimen käyttö. Tunsin olevani kuin aseeton cowboy, jos unohdin leimasimen Helsinkiin. Puolassa arkkitehdin ammatti on suojattu, mitä Mahlamäki pitää erittäin hyvänä asiana. Tärkeitä tahoja Ensimmäiseen viralliseen tapaamiseen Mahlamäki meni Varsovan kaupunginarkkitehti Michał Borowskin komeaan toimistoon kulttuuripalatsin yläkerroksiin. Yli 20 vuotta Ruotsissa asunut paluumuuttaja ehdotti heti keskustelukielen vaihtamista ruotsiksi. Vaikuttavaan työhuoneeseen marssittiin kolmen valtavan täyspaneloidun neuvotteluhuoneen läpi. Itse työhuoneen koko oli arkkitehdin muistikuvalla noin 50 neliötä. Paluumuuttajia on myös marsalkka Józef Piłsudskin Lontoossa arkkitehdiksi opiskellut tyttärenpoika, käyttäjää edustanut tärkeä yhteistyökumppani. Pitkän hankkeen aikana projektiväki vaihtui niin, että vain pari kolme henkilöä on ollut alusta lähtien mukana. En tiedä, onko se leimallista Puolalle, miettii Mahlamäki. Tärkeä keskustelukumppani oli museon ensimmäinen johtaja Jerzy Halbersztadt. Hän oli voimakas, asioita hyvin eteenpäin vievä voima. Myös edesmennyt arkkitehtiguru Stefan Kuryłowicz ( ) lukeutui lähipiiriin. Rakennus piirrettiin Helsingissä, ja varsovalaistoimisto vastasi Puolan määräysten mukaisesta rakennusteknisestä suunnittelusta. Parhaimmillaan arkkitehtisuunnittelua teki parikymmentä henkeä ja haastavan rakennesuunnittelun kimpussa oli kymmeniä insinöörejä. Puolanjuutalaisten historian museo Muzeum Historii Żydów Polskich Osoite: ul. Anielewicza 6 Varsova Rainer Mahlamäki s professori arkkitehti SAFA SAFAn puheenjohtaja suomi puola suomi puola

9 KESKUSTELUJA Teksti: Karmela Bélinki Kuva: Brombergs Bokförlag Isaac Bashevis Singer ( ) oli kirjaimellisesti Batseban poika. Hän syntyi Puolassa, mutta muutti ennen toista maailmansotaa Yhdysvaltoihin, jossa asui kuolemaansa saakka. Hän kirjoitti Jiddišiksi, jonka lukijakunta on yhtä maailmanlaajuinen kuin oli Singerin maallinen vaellus. Isaac Bashevis Singerin kanssa Singerin tapahtumamaailma oli hänen lapsuutensa juutalainen Puola. Singer jatkoi kuuluisien edeltäjiensä I.L.Peretzin, Mendele Mocher Sforimin ja Sholem Alechemin Jiddiškirjallisuuden perinnettä. Haastattelut Jiddišiksi Tapasin Singerin kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran vietin koko päivän hänen kanssaan Tukholmassa hänen saatuaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon Toisen kerran haastattelin häntä radioon Göteborgin kirjamessuilla Ne olivat ensimmäiset haastatteluni Jiddišiksi, kielellä, jota voin kutsua erääksi äidinkielekseni, mutta jota en ollut joutunut tällaisissa yhteyksissä käyttämään. Singeriä ei ennen ensimmäistä haastattelua ollut koskaan haastateltu radioon Jiddišiksi, ja olimme molemmat liikuttuneita. Hän matkusti seurueen kanssa, johon kuului sekä hänen vaimonsa että hänen ystävättärensä. Tästä ei juuri puhuttu, korkeintaan kohteliaasti mainittiin, että se oli osoitus Singerin ehtymättömästä elämänhalusta. Tämä ménage à trois eli miehen, vaimon ja ystävättären yhteisö oli muidenkin elämänhaluisten kirjailijoiden suosiossa, kuten Bertolt Brechtin. Singer oli kasvissyöjä ja lounaalla hän maisteli ruokaansa kuin lintu jyviänsä. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät, eikä ikä ollut vähentänyt hänen viehätysvoimaansa. En ollenkaan ihmetellyt, että hän samanaikaisesti nautti usean naisen seurasta ja että naiset hyväksyivät kaiken. Hän oli sanalla sanoen hurmaava. Alku aikakauskirjassa Kirjailija kertoi, että hänen ensimmäinen teoksensa ilmestyi 1930-luvun alussa kirjallisessa aikakausikirjassa nimeltä Globus. Hän oli Globuksen toimittaja ja tunnettu Jiddiškirjailija Aaron Zeitlin sen päätoimittaja. Ensimmäinen julkaistu teos oli Der sotn in Goray (Saatana Gorayssa). Toteamukseeni, että Singer kirjoitti kadonneesta maailmasta, hän vastasi hymyillen, että se oli olemassa hänen mielessään, se eli. Hänen päässään oli arkistoituna pieni pala Puolan juutalaista historiaa, sen ihmisiä ja tapahtumia. Kysyin, elettiinkö Varsovassa juutalaista elämää. Singer vastasi, ettei tietenkään kaikilla kaduilla, mutta oli katuja, jotka olivat täysin juutalaisia, kuten hänen kotikatunsa. Jokaisessa korttelissa oli uskontokoulu ja synagoga. Hänelle juutalainen elämänmeno oli maailmanjärjestys. Puolan juutalaisten luonteeseen kuului olla yhdessä. Hän jatkoi, että Puolassa juutalaisia oli paljon. Jumalan kiitos, hän tokaisi. Toisen maailmansodan syttyessä juutalaisia alkoi kadota, ja lopulta heitä ei enää ollutkaan. Uusi maa, uusi lehti Singer muutti Yhdysvaltoihin 1935 ja kirjoitti siitä lähtien Vorwärts-lehteen Jiddišiksi. Omien sanojensa mukaan hän jälleen, Jumalan kiitos, pääsi juutalaisten pariin. Siellä missä hänen kansansa oli, siellä hänkin oli. Hän tunsi olonsa kotoisaksi, vaikka ulkoiset puitteet olivat toiset. New Yorkissa ilmestyi juutalaisia päivälehtiä ja siellä oli juutalaisia kustantajia. Singer totesi, että myös kristittyjä kiinnostaa juutalaisten kohtalo. Juutalaiset ovat ainoa kansa, joka jouduttuaan omasta maastaan poisajetuksi on olemassa vielä tuhansien vuosien jälkeenkin. Yhdysvaltoihin muutti aikoinaan miljoonia saksalaisia. Kahden-kolmen sukupolven jälkeen heistä ei ollut jälkeäkään. Juutalaisilla on kaikkialla oma kulttuurinsa, oma uskontonsa, oma ykseytensä. Siksi juutalaiset kirjailijat ovat juutalaisia kirjailijoita kaikkialla. Juutalaiset eivät myöskään ole koskaan unohtaneet maata, josta he ovat välittömästi lähteneet. Puolan juutalaiset eivät unohtaneet Puolaa, Saksan juutalaiset eivät Saksaa. Juutalaiset ovat ikuinen kansa, hän sanoi. Maapallon viimeiset Singer ei koskaan osallistunut juutalaiseen politiikkaan ja hän kertoi miksi. Hän ei ollut osallistuja, kuten eivät myöskään olleet hänen vanhemmat veljensä tai sisarensa. Hänen veljensä Joshua Singer oli hänkin kuuluisa Jiddiškirjailija, kuten postuumisti myös hänen vanhempi sisarensa Esther Singer Kreytman. Politiikka ei ollut Jiddiškirjailijoita varten. Toki Singer kannatti sionismia ja Israelin valtiota, ja hän kävi siellä usein, koska hänellä oli siellä poika ja lapsenlapsia. Hänen mielestään Israelin valtio on juutalaisten onni. Jollei sitä Hitlerin jälkeen olisi perustettu, ei mikään maa olisi ottanut vastaan kodittomia juutalaisia. Se on myös juutalaisen nuorison ja kulttuurin tulevaisuus. Singer uskoi juutalaisten tulevaisuuteen ja kertoi tarinan. Viimeiset kaksi ihmistä maapallolla ovat juutalaisia. He keskustelevat, sillä juutalaiset keskustelevat aina. Sitä luullaan mielipide-eroavaisuudeksi, mutta se on elämänmuoto. Nämä kaksi eivät keskustele puusta ja maasta, vaan sosialismista, sionismista, kapitalismista ja politiikasta, vaikka maailma menisi kumoon heidän edessään. Tämä voi joskus olla totta, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan. Fil.tri Karmela Bélinki (s.1947 Helsingissä) on toiminut tiedotusvälineissä puoli vuosisataa, mm. Yleisradion Radio 1:n puheohjelmissa neljännesvuosisadan. Ennen eläköitymistään 2012 hän toimi ruotsinkielisen kulttuuriaikakauslehden Astra Novan päätoimittajana. Hän on myös toiminut mm. Hufvudstadsbladetin kolumnistina ja eri taiteiden alojen arvostelijana. Hänellä on huomattava akateeminen julkaisutoiminta. Hän on julkaissut parisenkymmentä kirjaa ruotsiksi ja suomeksi, usein juutalaisista teemoista. Uusin Mischa, romaani vanhasta juutalaismiehestä, ilmestyi syksyllä 2013 (Sahlgrens förlag). 16 suomi puola suomi puola

10 Krochmalna Krochmalnakatu on tuttu jokaiselle Isaac Bashevis Singerin lukijalle. Se on Singerin kirjoissa lähestulkoon henkilöhahmo. Krochmalnan varrella asui Shoshan päähenkilö, sieltä Parantumattoman Max Barabander tuli Amerikasta etsimään lapsuutensa maailmaa, ja siellä otti asiakkaitaan vastaan rabbi Pinkas Singer, Isäni seurakuntaa -kertomuskokoelman isähahmo. Yksinkertaista Shosha-tyttöä on sanottu Varsova-kirjallisuuden hahmoista ehkäpä kaikkein varsovalaisimmaksi. Hänhän kirjaimellisesti kuolee joutuessaan pois Krochmalnalta eikä häntä tapa pommi eikä natsien juutalaisviha, vaan hän menehtyy yksinkertaisesti ikävään. Krochmalna oli myös Singerin itsensä lapsuuden kotikatu. Siellä Singerien perhe asui ennen ensimmäistä maailmansotaa. Krochmalna oli tuohon aikaan köyhintä Varsovaa, lähes slummi. Se oli hämärämiesten, ilotyttöjen ja kurjaliston katu. Samalla se oli vanhan Varsovan kaduista juutalaisimpia; kristityt voi laskea yhden käden sormilla. Rauniokasaksi Kirjailija Stefan Żeromski sanoi Krochmalnasta: Muistan, että ensi silmäyksestä alkaen vihasin tuota katua. Sieltä vastaan löyhähti inhottava hautausmaan, kuoleman lemu. Singerin nenässä Krochmalna haisi palaneen öljyn, mätien hedelmien ja savupiipun katkun sekoitukselta. Vähän matkan päässä sijaitseva Grzybowskiaukio tuoksui pilaantuneilta hedelmiltä, sitruunoilta, joltakin makean ja tervamaisen sekoitukselta, Gnojnakatu taas öljyltä, hevosenlannalta, saippualta ja akselirasvalta. Synagogissa tuoksuivat pöly ja vaha, rappukäytävistä pelmahteli öljykakkujen, herne-kanapiiraiden ja perunalettujen tuoksuja. Singerin eloisasti kuvaama Krochmalna kuoli holokaustin myötä. Ensin se jäi natsimiehittäjien perustamaan gettoon ja jakoi sen kohtalot: nälän, kulkutaudit ja epätoivon. Kun getto kesällä 1942 lakkautettiin ja Krochmalnan loputkin asukkaat vietiin Treblinkan kaasukammioihin, Krochmalnalle muutti pariksi vuodeksi kristittyjä varsovalaisia. Lopullisen kohtalonsa katu koki syyskesällä 1944, Varsovan kansannousussa. Sen kukistuttua Krochmalna oli rauniokasa. Katujen ja lähiön alle Kun rauniot sodan jälkeen oli raivattu, Krochmalnan tienoot jäivät pariksikymmeneksi vuodeksi tyhjilleen. Sen poikki vedettiin iso, etelä pohjoissuuntainen katu, nykyinen Aleja Jana Pawła II, ja vähän matkan päähän etelään nousi Kulttuuripalatsi uuden, sosialistisen ajan Teksti: Tapani Kärkkäinen, kuvat: Juutalainen historiallinen instituutti, Varsova Krochmalna leveni alkupäässään pieneksi aukioksi. Sen oikealla reunalla Isaac Bashevis Singer asui lapsuudessaan. Kuva geton ajoilta. symboliksi. Noiden vuosien tunnelmista voi lukea Leopold Tyrmandin Paha mies -romaanista, jonka päähenkilöt käyvät si emassa votkaa hämäräperäisessä Słodycz-baarissa (suomennoksessa Comfit), raunioiden ja tyhjien tonttien keskellä. Kadunpätkä, jonka varrella Singerin lapsuuden kotitalot numerot 10 ja 12 olivat, katosi kartalta kokonaan 1970-luvun alussa, kun alueelle rakennettiin massiivinen Za Żelazną Bramą - eli Rautaportin asuinlähiö. Entisten tiiviiden umpikortteleiden tilalle nousi yhdeksäntoista jättiläismäistä asumiskonetta Le Corbusierin henkeen. Alue oli sosialistinen vastine Länsi-Berliinin Hansaviertelille. Singerin Krochmalnan etsijöiden tulee hakeutua talojättiläisten pohjoislaidalla sijaitsevaan puistoon, Mirówin kauppahallien tuntumaan. Siellä jossain, nurmikon ja puunjuurten alla, ovat varmaan vieläkin Singerin kotitalojen perustukset. Krochmalnan länsipää on säilynyt kartalla, mutta sekin muistuttaa enemmän lähiön pihakatua kuin vanhaa, kapeaa ja väkeä vilisevää katua. Läntisimmästä päästään katu on muutettu Jaktorowskaksi. Siellä sijaitsee kuulun pedagogin ja lastenkirjailijan Janusz Korczakin juutalainen orpokoti. Historia oikaisi Varsovan kapeat ja epäkäytännöllisen mutkikkaat kujat leveiksi ja rationaalisiksi valtakaduiksi. Öljyn, hedelmien, vahan ja ruumiiden haju on haihtunut niiltä jo kauan sitten. Geton muuri kulki vuonna 1941 Singerin entisen kotitalon, Krochmalna 12:n takapihalla. Alkuruokana oli annos juutalainen kaviaari (kawior żydowski). Perinteisesti juutalainen kaviaari tarjotaan leivän kanssa, Rubinsteinilla endiivinlehdellä balsamicon maustamana. Oli muuten taivaallisen hyvää. Nimestä huolimatta annos on vanha perinneruoka, jota syödään juhlapyhinä Puolassa uskonnosta riippumatta. Pääruoka oli tsholentia (czulent) eli sapattiruokaa perunasta ja lihasta. Herkullista, hyvin maustettua. Lasillinen hyvää, kylmää valkoviiniä kruunasi aterian, joka viineineen ja kahveineen maksoi alle 20 euroa. Tämänkin vuoden matkalla nälkäisten askeleet suuntasivat Rubinsteiniin. Ravintola oli yhtä elämyksellinen kuin vuosi sitten. Matkaseuralaisten mielestä Rubinsteinin ruoka oli yksi parhaimmista koskaan. Viinitkin olivat erittäin hyviä. Michelin suosittelee Rubinsteinia, joten niin minäkin! Rubinstein Residence on toki myös pikkuinen boutiquehotelli. Se on saanut nimensä upean uran tehneen kosmetiikkaleidi Helena Rubinsteinin mukaan, joka syntyi viereisessä talossa. Talo on peräisin 1400-luvulta. Katolla on Krakovan tarkimmin varjeltu salaisuus upea kattoterassi. Siellä on pöytiä ja tuoleja, mutta ei tarjoilua. Hotellin aulabaarista voi pyytää drinkit mukaan ylös. Maisema on upea. Auringonlasku kultaa Wavelin linnan, ja kadun kiireiset äänet kuuluvat vain vaimeina ylös. Kirjoittaja on matkustamiseen ja ruokaan intohimoisesti suhtautuva herkkukauppias-yrittäjä. Lisää Herkkumaailma-blogista (herkkumaailma.blogspot.com). ja Varsovassa Perinteinen varsovalainen Pod Samsonem Juutalaista kaviaaria Krakovassa... Samson on perustettu jo vuonna Perinteistä puolalaista ruokaa ja juutalaisen keittiön herkkuja tarjoavalla ravintolalla on uskollinen kävijäkunta. Mutkaton ruoka, edullinen hintataso ja lämmin ilmapiiri ovat varsovalaisten mieleen. Keskeinen sijainti Uudessakaupungissa sopii matkailijallekin. Minna Lehtipuu Kazimierzin keskusaukiolla on vieri vieressä ravintoloita. Ensivisiitilläni päädyin syömään Rubinstein Residence -nimiseen paikkaan. Halusin syödä teeman mukaisesti ja tilasin ruokalistan juutalaisen menyyn. Kuvat: Minna Lehtipuu Juutalainen kaviaari 450 g kananmaksaa 3 4 keitettyä kananmunaa 1 iso sipuli suolaa ja pippuria maustamiseen voita paistamiseen Rubinstein ul. Szeroka 12, Kazimierz, Krakova Kananmunat keitetään kypsiksi ja annetaan jäähtyä. Sipuli silputaan ja maksa leikataan paloiksi. Maksa ja sipuli paistetaan voissa pannulla, varo sipulin palamista. Kananmunat, maksa ja sipuli silputaan pieniksi ja sekoitetaan käsin, tai jauhetaan mössöksi esimerkiksi monitoimikoneessa. Juutalainen kaviaari ja karppirulla (rolada z karpia po żydowsku) ovat hyviä alkupaloja, pääruokana maistuu vaikka piparjuurella silattu taimen galitsialaiseen tapaan (ptrąg po galicyjsku). ul. Freta 3/5, Nowe Miasto, Varsova 18 suomi puola suomi puola

11 Varsovan getto oli natsien perustamista juutalaisgetoista suurin, ja sinne joutui myös monia eri alojen taiteilijoita. Suurin osa heistä ei selvinnyt hengissä. Menetys oli valtava koko Puolan kulttuurille. Varsovan geton taiteilijat Getto perustettiin Varsovaan lokakuussa 1940, reilu vuosi sen jälkeen, kun natsi-saksa oli vallannut Varsovan toisen maailmansodan alussa. Jo syksyllä 1939 oli juutalaisten asuttamien kortteleiden reunoille pystytetty kylttejä: Pilkkukuumevaara! Geton perustamisen yhtenä tekosyynä olikin tautivaara, joka aiheutuu juutalaisissa muka pesivistä loisista. Getto oli kuin miljoonakaupungin keskelle rakennettu valtava keskitysleiri. Se sulki sisäänsä Helsinginniemen kokoisen alueen Varsovan keskustaa nykyisen Kulttuuripalatsin kulmilta aina pohjoiselle Stawkikadulle asti. Kolme metriä korkean tiilimuurin sisään joutui muuttamaan joka kolmas varsovalainen, noin ihmistä. Heidän lisäkseen täpötäyteen gettoon ahdettiin lisäksi yli juutalaista Varsovan lähiseuduilta ja muualta Puolasta. Saksalaiset loivat gettoon kammottavat elinolosuhteet. Jo vuoden kuluessa noin ihmistä kuoli nälkään ja sairauksiin. Yli puolella gettoon joutuneista ei ollut varallisuutta eikä mahdollisuuksia ansaita elantoaan, ja monet joutuivat käymään saksalaisten määräämässä orjatyössä. Heikoimmassa asemassa olivat muualta tuodut siirtolaiset, lapset, sairaat ja vanhukset. Kulttuuri auttoi selviytymään Kurjaan tilanteeseen joutuivat myös gettoon päätyneet henkisen työn tekijät ja taiteilijat. Natsit sulkivat ensi töikseen juutalaiset teatterit, sanomalehdet ja muut kulttuuri-instituutiot, joten niiden työntekijät ja avustajat jäivät vaille työtä. Monet menehtyivätkin nopeasti nälkään tai sinnittelivät köyhäinkeittiöiden tai varakkaampien tuttaviensa avun turvin. Äärimmäisistä olosuhteista huolimatta kulttuurielämä kuitenkin jatkui, ensin maanalaisena ja sittemmin pienessä mittakaavassa myös laillisena. Eloonjääneiden muistelmista käy ilmi, että taide ja viihde antoivat ihmisille voimia, vahvistivat yhteenkuuluvuutta ja myös ilmensivät vastarintaa saksalaisten väkivaltaa ja halveksuntaa kohtaan. Kulttuuritoiminta tavoitti suuren osan geton asukkaista. Varsinkin alkuvaiheessa erilaisten esitysten, konserttien ja lukutilaisuuksien näyttämönä olivat asuintalojen sisäpihat, joilla ulkonaliikkumiskiellon aikana järjestettiin monenlaisia tilaisuuksia. 20 suomi puola Tapani Kärkkäinen Ilmoituspylväs getossa. Sittemmin, geton kurjistuessa, vain pienellä osalla oli voimia, varaa tai mahdollisuuksia käydä vaikkapa teatterissa. Sinfoniakonsertteja nälän varjossa Yksi suurimpia taiteilijaryhmiä olivat muusikot. Marcel Reich-Ranicki, josta sittemmin tuli kuuluisa saksalainen kirjallisuuskriitikko, kirjoittaa muistelmissaan: Ei ole sattuma, että soitetuimpiin teoksiin kuuluivat Beethovenin Eroican, viidennen ja seitsemännen sinfonian ohella Pastorale. Täällä missä ei ollut niittyjä, metsiä, puroja eikä pensaikkoja, ihmiset kuuntelivat Beethoven ohjelmamusiikin idyllisiä osia kiitollisina. (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen, Otava 2001.) Muusikot soittivat kahviloiden, teatterien ja yksityiskotien lisäksi upouuden Femina-teatterin salissa. Siellä pidettiin myös sinfoniakonsertteja, kunnes natsit kielsivät ne rangaistuksena siitä, että juutalaiset muusikot olivat tohtineet soittaa arjalaisia säveltäjiä. Femina toimii nykyään elokuvateatterina. Geton taidemuusikoista legendaarisimpia oli nuori laulajatar Marysia Ajzensztadt, jota kutsuttiin geton satakieleksi. Hänet murhattiin tiettävästi Umschlagplatzin junanlaiturilla, jossa hänen oli määrä nousta Treblinkan kaasukammioihin vievään junaan. Valtaosa geton musiikkirepertoaarista oli kuitenkin kevyttä musiikkia. Sekin auttoi kestämään sietämätöntä todellisuutta ja unohtamaan hetkeksi nälän ja pelon. Kuuluisaksi tuli varsinkin Sztuka-kahvilan pieni lava nykyisen Pankkiaukion pohjoisreunalla olleessa kulmatalossa. Siellä esiintyi pianisti Władysław Szpilman, jonka gettokokemukset on suomennettu muistelmakirjassa Pianisti (WSOY, 2002). Hän säesti usein laulaja Wiera Grania, josta oli tullut Puolan iskelmätaivaan kirkkain tähti juuri sodan alla. Sekä Szpilman että Gran selvisivät hengissä, mutta Ranskaan muuttanut Gran sairastui psyykkisesti, kun syytökset saksalaisliehittelystä eivät laantuneet sodan jälkeen vaan estivät häntä jatkamasta uraansa. Granin kohtalosta on Agata Tuszyńska vastikään tehnyt järkyttävän kirjan, joka hetki sitten käännettiin englanniksikin (Accused: Wiera Gran, Knopf 2013). Szpilmanin selviytymistarina tuli tunnetuksi Roman Polańskin elokuvasta Pianisti (2002). Sitä ennen se oli innoittanut Jerzy Zarzyckin elokuvaa Rauniokaupungin sissit (Miasto nieujarzmione, 1950). Taidemaalari Gela Seksztajn oli mukana keräämässä Ringelblumin arkistoa, todistusaineistoa Varsovan geton elämästä. Syytökset yhteistyöstä natsien kanssa eivät koskaan jättäneet rauhaan laulaja Wiera Grania. Treblinkaan sen sijaan joutui tunnettu viihdemuusikko Artur Gold, joka oli ennen sotaa säveltänyt useita suosittuja tanssikappaleita ja tangoja. Treblinkassa hän joutui ennen kuolemaansa soittamaan natsien perustamassa leiriorkesterissa. Hirtehishuumoria ja uhmaa Sztuka-kahvilan lavalla esitettiin myös Elävä päiväkirja -nimistä (Żywy dziennik) puolankielistä kabareeta, jossa kommentoitiin usein hirtehiseen sävyyn geton arkielämää. Tekstit siihen kirjoitti nuori runoilija nimeltä Władysław Szlengel. Szlengel tunnetaan epätoivoisen uhmakkaasta runosta Vastaisku (Kontratak), joka syntyi geton kansannousun päivinä huhti toukokuussa 1943: Kuule, saksalaisten Jumala, miten rukoilevat juutalaiset hylätyissä taloissa sorkkarauta tai keppi kädessään. Rukoilemme Sinulta, Jumala, veristä taistelua. Anomme Sinulta väkivaltaista kuolemaa. Jotteivät silmämme ennen kuolemaa joutuisi näkemään kiskojen vilinää. (Suom. Tapani Kärkkäinen) Szlengel sai surmansa kansannousussa. Sen kukistuttua saksalaiset tuhosivat, räjäyttivät ja tasoittivat koko geton alueen ja surmasivat kaikki kiinni saamansa juutalaiset. Varsovan juutalainen historia päättyi siihen. Geton rauniomeren päälle rakennettiin sodan jälkeen uusi asuinalue. Nyt sen keskipisteenä on upouusi Puolanjuutalaisten historian museo Anielewiczinkadulla. Todistus epätodellisesta Szlengelin lisäksi getossa laskettiin olevan satakunta puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi kirjoittavaa kirjailijaa ja runoilijaa. Kuulu pedagogi, lastenkirjailija ja orpokodin johtaja Janusz Korczak piti getossa puolaksi päiväkirjaa, joka päätyi geton ulkopuolelle ja säilyi. Runoilija Icchak Kacenelsonin käsialaa on järkyttävä runoelma Dos lid fun oisgehargeten jidišen folk eli Laulu murhatusta juutalaisesta kansasta, joka on käännetty muun muassa puolaksi, ranskaksi ja englanniksi. Gettoelämän kauhut ja uskomattomat kokemukset saivat monet muutkin pitämään päiväkirjaa tai kirjoittamaan muuten kokemuksistaan. He toivoivat voivansa jättää todistuksen äärimmäisistä ja epätodellisen tuntuisista oloista, joihin olivat joutuneet. Ringelblumin arkiston aarteet Getossa syntynyttä kuvataidetta on säilynyt hyvin vähän. Laajimman kokoelman muodostavat Gela Seksztajnin maalaukset, jotka kätkettiin geton kellareihin yhdessä muun ns. Ringelblumin arkiston kanssa. Historioitsija Emanuel Ringelblum kollegoineen käynnisti getossa laajan aineistonkeräysprojektin, jossa pyrittiin tallentamaan jälkipolville dokumentteja geton elämästä. Aineisto kätkettiin kolmeen eri paikkaan, joista yksi on edelleen löytämättä. Gela Seksztajn oli nuori taidemaalari ja piirustuksenopettaja, joka miehineen ja pienine tyttärineen joutui gettoon. Häneltä säilyi noin sadan maalauksen lisäksi jäähyväiskirje, jossa hän kirjoittaa: En halua kiitosta vaan pelkästään sen, että muisto minusta ja pikku tyttärestäni säilyisi. Tämän lahjakkaan pikku tytön nimi on Margolit Lichensztejn (sukunimi isän mukaan), ja hänessä on jo kahden vuoden ikäisenä alkanut ilmetä taiteellisia lahjoja. Hän on juutalainen ja puhuu mitä kauneinta jiddišiä. Gela, hänen miehensä Izrael Lichtensztejn ja pieni Margolit-tyttö kuolivat hekin kevään 1943 kansannousussa. Edellisenä kesänä, kun saksalaiset olivat kuljettaneet suurimman osan geton asukkaista Treblinkaan, oli murhattu myös Roman Kramsztyk, tunnettu taidemaalari. Hänen käsialaansa on muun muassa kuulu muotokuva runoilija Jan Lechońista. Getossa hän piirsi järkyttäviä kuvia ihmisten hädästä. Harvoihin gettoa kuvanneisiin piirroksiin lukeutuvat myös etunimeltään tuntemattomaksi jääneen Rozenfeldin teokset. Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. Władysław Szlengel kirjoitti getossa suosittua kabareekronikkaa. Tuntematon Rozenfeld kuvasi piirroksissaan geton väkivaltaista, epätodellista arkea. suomi puola

12 Hanna Krall vaatii meitä muistamaan Teksti: Rauni Paalanen Reportaasinovellissaan Puu puolalainen kirjailija ja toimittaja Hanna Krall kertoo legendan siitä miten juutalaiset tulivat Puolaan: Juutalaisen legendan mukaan Puola tulee heprean sanoista POL-IN`, `asetu asumaan tänne. Saksasta pogromeita ja ruttoa pakenevat juutalaiset olivat löytäneet sanat paperilapulle kirjoitettuina. Lappu oli tullut taivaasta. Se lojui puun juurella. Puun oksistossa oli harhautuneita sieluja. Niitä saattoi auttaa vain hurskas juutalainen, joka lukee iltarukouksen. Jos Itä-Euroopalla siis on jokin raja, se kulkee puun alta, jonka juurella lappu oli. Kronikka menneestä Tapani Kärkkäisen kokoaman reportaasikirjan Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita tekstit ovat ilmestyneet 1993, 1995 ja Tarinoissaan Krall asuttaa tyhjentyneitä kyliä ja kaupunkeja ja solmii toisiinsa muisteluksia, jotka haarautuvat suvusta ja ihmiskohtalosta toiseen, polveilevat ajoilta ennen maailmansotia holokaustin kuolemanleireille ja juutalaisen diasporan mukana muihin maihin. Haastattelujen ja historiallisten asiakirjojen pohjalta Krall dokumentoi rituaaleja ja seremonioita, tallentaa tapakulttuuria kuin kansatieteilijä, mutta mässäilee detaljeilla ja tarinoilla kuin kirjailija. Krallin reportaaseista kasvaa puolanjuutalaisen kansan kronikka - tarua ja totta. Tarina vie toiseen, syntyy tarinaketjuja ja -kehiä, joita kirjailija pyörittää aloittamalla uuden luvun: Palataanpa... Toisen maailmansodan jälkeen kylistä löytyy usein vain viimeisiä juutalaisia, joita Krall nimeää, luettelee ja luonnehtii. Kunnes lähtevät myös viimeinen kanttori, tai viimeinen peluri. Jää ehkä ainut juutalainen. Joskus kristinuskoon kääntyneenä tämä istuu kirkon takapenkissä unohdettuna kuin rikkaruohojen valtaamat tai betonilla peitetyt juutalaiset hautausmaat. Jää vain muistoja, tarinoita, ja esineitä. Gettoon kadonneesta Kalcia-mummosta on jäänyt jäljelle valokuva ja merkillinen, poloneesia soittava potta. Toisesta, myöhemmästä tarinasta saamme tietää: getossa mummo ottaa myrkkyä, kun hänen 11 poikaansa ovat kuolleet. Monet Krallin reportaasien tarinat ovat samanaikaisesti kauhistuttavia ja koomisia. Juutalaisia, erityisesti juutalaisia kommunisteja, menehtyi myös Stalinin leireissä. Venäjältä palaavia leskirouvia tuli kahdessa aallossa, Krall kertoo, ensin neljäkymmentäluvulla ja toinen aalto Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksen jälkeen. Krall tiivistää rouvien miesvainajien kohtalot:... Vorkuta, Karaganda, Magadan. Ensin kuoli oikeisto, mutta vasemmisto meni pian heidän jälkeensä. Juurien etsijöitä Krall on haastatellut emigroituneita juutalaisia Israelissa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Hän on tavannut aikuiseksi kasvaneita lapsia, jotka säästyivät holokaustista hyvien puolalaisten ansiosta, tai matkalaukkuun pakattuna... Nyt nämä lapset etsivät juuriaan, edes muistin siruja tuhoutuneesta suvustaan. Krall vierailee myös vihollisen puolella, kertoo saksalaisista, joiden kohtalot solmiutuvat Puolan juutalaisten historiaan. Tiesitkö sinä on avainkysymys reportaasissa, jossa kerrotaan Baader- Meinhof-ryhmään kuuluneen terroristin Stefan Wisniewskin tarina luvun nuoret vaativat vanhemmiltaan vastausta: Kuinka annoitte sen tapahtua? Aavesärkyä-reportaasissa kirjailijan yhtenä lähteenä on Saksan liittopresidentti Richard von Weizsäcker, jonka ystäväpiiriin on kuulunut Axel von dem B. Tämä aatelissuvun edustaja tahtoisi tappaa Hitlerin, ja hänen ystävänsä osallistuvat Stauffenbergin attentaattiin vuonna Saksalaisten syyllisyydestä Krall tyytyy lakoniseen tapaansa siteeraamaan rinnatusten kahta tutkijaa: Saksalaisille oli opetettu juutalaisvihaa satojen vuosien ajan, selittää Daniel Goldhagen. Kenestä tahansa ihmisestä voi tehdä murhaajan, kirjoittaa Christopher Browning. Tarinassa nimeltä Dibbuk amerikkalaisen taidehistorioitsijan sisällä asuu gettoon kadonneen pikkuveljen henki, dibbuk. Buddhalainen munkki onnistuu manaamaan dibbukin kuin huoneessa läsnäolevaksi. Munkki kehottaa veljeä päästämään tuon levottoman sielun vihdoin lepoon ja valoon. Isoveli ei pysty päästämään. Hän selittää: Kun hän alkoi mennä, minulle tuli tunne... En tiedä mitä se on puolaksi. Minulle tuli sellainen rakhmones... Sellainen sääli... Oi ei, sellainen rakhmones minulle tuli, ihan valtava, kun hän alkoi poistua tästä maailmasta... Ehkä myös Hanna Krall voisi näin selittää reportaasiensa syntyä. Ne ovat aina epäsentimentaalisia; kauhuja ja kärsimyksiä, ja historian absurdeja käänteitä kuvataan arkisen asiallisesti. Mutta Krallin tarinakehissä, nimi-, ammatti- ja esineluetteloissa on myös kuin maagista manausta, ja uhmaa: En päästä... Kirjailija vaatii meitä muistamaan. Heillä ei ole hautoja, jääkööt edes kirjaan, hän puolustaa työtään. Vaikeita kysymyksiä Krall kaihtaa paatosta, eikä hän etsi erityisiä sankareita. Tämä on näkyvissä jo läpimurtoteoksessa Kilpajuoksu Isä Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on Mark Edelman, yksi Varsovan geton puolustustaistelijoista vuosina , oli sittemmin kuuluisa sydänkirurgi siis monessa mielessä sankari. Hän ei kuitenkaan suostu tähän rooliin. Edelman haluaa puhua myös nälkäkuoleman epäesteettisyydestä ja kertoa taistelijoiden heikoista hetkistä. Hän esittää vaikeita kysymyksiä, joiden eteen taistelijat, piilottajat ja pakenijat joutuivat, kuten: Millä mittapuulla voi ratkaista, kenellä on oikeus elää? Selviytyjä Izolda Romaanissa Herttakuninkaan matkat päähenkilö, varakkaan juutalaisperheen tytär Izolda sinnittelee toisen maailmansodan kauhuissa Varsovan getosta Auschwitzin kautta Wienin Gestapon selliin vain päästäkseen leireihin joutuneen miehensä luokse, pelastaakseen miehensä siis suuren rakkauden tähden. Hän ei kuitenkaan ole mikään romanttinen sankaritar. Hän on neuvokas selviytyjä. Hän hankkii rahaa miehelle lähteviin ruokapaketteihin kaupustelemalla muun muassa syanidia sitähän tietty tarvitsevat lukuisat itsemurhan kuolemantavakseen valinneet juutalaiset. Izoldan tarinan takana on todellinen naishenkilö, joka toivoi kirjailijan tekevän hänen elämästään Hollywoodiin kelpaavan esityksen. Pääosan esittäjäkin oli valmiiksi mietitty: Elisabeth Taylor. Krall ei tehnyt dokumenttia eikä Hollywood-käsikirjoitusta, hän kirjoitti järkyttävän ja tragikoomisen romaanin sitkeästä naisseikkailijasta. Gestapon sellissä tämä pyöräyttää papiljotit natsien Völkischer Beobachter -sanomalehdestä, ja laittaa ne yöksi hiuksiinsa. Aamun kuulustelussa, jossa hänen hampaansa hakataan irti, hänellä on kauniit, aaltoilevat kiharat. Izolda miettii usein juutalaisuuttaan. Getosta päästyään hänen on muuntauduttava hengissä selviytyäkseen arjalaiseksi : hän värjäyttää hiuksensa, hän opettelee puhumaan ja rukoilemaan toisin, ei-juutalaiseen tapaan. Hän vertaa kärsimystään puolalaisten kärsimykseen: Hänen kärsimyksensä on huonompaa, koska hän on huonompi. Koko maailma on sitä mieltä, eikä koko maailma voi olla väärässä siinä, mitä se pitää hyvänä ja huonona, tai oikeastaan siinä, mitä se pitää parempana ja mitä huonompana. Hän on huonompi ja siksi valepuvussa. Auschwitzissa ei-juutalainen vankitoveri pyytää, että Izolda vaihtaisi hänen alushameensa ruokaan. Nainen sanoo: Olen pahoillani, jos siitä on vaivaa, mutta teikäläisillä on paremmat kaupalliset taidot kuin meillä muilla. Izolda vaihtaa alushameen kokonaiseksi kuoriperunaksi, mutta nimenhuudossa seistessään hän vannoo, ettei hänellä ole vastedes oleva minkäänlaisia juutalaisia taitoja eikä mitään muutakaan juutalaista. Olettaen luonnollisestikin, että hän selviää hengissä sodasta. Myöskään hänen miehellään ei ole oleva. Eikä lapsillaan. Eivätkä hänen lapsensa kuole syyttä... Izolda ja hänen miehensä selviävät hengissä, mutta kun heidän juutalaisuutensa paljastuu, heidän on muutettava pois Puolasta. Saamme lukea myös vanhan Izoldan ajatuksia, hän asuu tytärtensä luona Jerusalemissa, vieraantuneena tässä uudessa maailmassa. Kuka jaksaisi kuunnella, kuka osaisi ymmärtää hänen kokemuksiaan? Jiddišiksi Puola on Polin. Sana tule heprean kielen sanoista asetu tänne. Polin on Puolanjuutalaisten historian museon tunnus. Se on painettu myös julkisivun lasipaneeleihin. Ajankohtainen Krall Hanna Krall on jaksanut kuunnella. Kun Herttakuninkaan matkat ilmestyi, kriitikko Päivi Koivisto kyseli (Kiiltomato 2008): Miksi tätä ihmistä kiinnostavat nämä asiat näin paljon? Mikä painava velvollisuus hänellä on kirjata niin monen kuolleen juutalaisen elämä kuin ikinä voi ehtiä? Arjalaisen syyllisyyden takia? Kriitikko kertoo löytäneensä lisätietoja: Krall on juutalaista syntyperää, selvinnyt vainoista aivan pienenä piileskelemällä eri ihmisten luona. Nyt selittyvät monet kertomukset, joissa vauva on heitetty metsään leiriin vievästä junasta, tai jätetty luostariin, kadulle, naapurille. Hanna Krall ei ole halunnut puhua eikä kirjoittaa omasta tarinastaan. Ehkä hän on yrittänyt kaihtaa aikamme markkinoita, joilla kaikki viihteellistetään. Imre Kertész on sanonut nobelpalkintohumussa tunteneensa itsensä holokaustipelleksi (Die Zeit ). Vuonna 2012 Krall sai eurooppalaisen kirjallisuuden Würth-palkinnon, ja kertoi siinä yhteydessä saksalaisille toimittajille jotain työstään. Hän sanoi kirjoittaneensa juutalaisten historiasta ja holokaustista yhä uudestaan, koska meidän pitäisi pysyä hyvin valppaina. Muistan Izoldan mietteet huonommuudesta. Muistan, että olen kuullut yhä meilläkin puhuttavan kaikkien juutalaisten ahneudesta. Ja kaikkien muslimien, niiden rättipäiden, sotaisuudesta. Ja neekereiden laiskuudesta. Ja... Kirjoittaja on kirjailija ja suomentaja. Hanna Krall Syntynyt vuonna Kirjoittanut romaaneja ja haastat teluihin pohjautuvia reportaaseja, jotka usein muistuttavat novelleja tai esseitä. Saanut monia eurooppalaisia palkintoja Teoksia on käännetty 17 kielelle. Suomeksi ovat ilmestyneet Kilpajuoksu Isä Jumalan kanssa (Kansan kulttuuri 1983, suom. Liisa Ryömä), Herttakuninkaan matkat (Like 2008, suom. Tapani Kärkkäinen) ja Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita (Like 2010, suom. Tapani Kärkkäinen). 22 suomi puola suomi puola

13 Bruno Schulzin Tapani Kärkkäinen ampui hänet geton kadulla. Hänet haudattiin juutalaiselle hautausmaalle. Hautapaikkaa ei tiedetä, eikä Schulzille ole hautamuistomerkkiä. tiksi, johon satumaiset kanelipuodit luovat lumoavaa, himmeää hohdettaan. Kaiken ylle kaartuu tähtisumujen ja planeettojen kieppuva, pyörryttävä kosmos, ja öiset kulkijat poimivat pudonneita tähtiä märästä kevätlumesta. Kuten Kafkalla, Schulzinkin henkilöt kokevat muodonmuutoksia. Isä muuttuu korppikotkaksi, torakaksi ja ravuksi. Siinä missä Kafkan maailmaa leimaa eksistentiaalinen ahdistus, Schulz tuntuu kuitenkin ennemminkin rakentavan uudelleen rikkoutuneita merkityksiä ja maailman mielekkyyttä. Vaikka Schulzin maailma onkin groteski, se on täynnä ennemmin lämpöä, haltioitumista ja huumoria kuin kafkamaista angstia. Fantasiaa, myyttiä ja unta Schulzin kertomukset muodostavat yhden, saumattoman kokonaisuuden, jossa eri kertomukset ovat ikään kuin saman tarinan eri kohtauksia. Ne kuvataan pienen Jozef-pojan näkökulmasta, ja henkilögalleria on koko Schulzin omakuva sarjasta ajan sama: kangaskauppaa pitävä isä, Epäjumalanpalveluksen äiti, Adela-sisäkkö sekä suuri määrä kirja, noin vuodelta sukulaisia, perhetuttuja ja isän kangaskaupan kauppa-apulaisia. Kun tuntee Bruno Schulzin elämäntarinan, on helppo aavistella, että kertomusten maailman esikuvana kanelipuodit tysten ykseyteen on Schulzin filosofian keskeisimpiä ajatuksia. Laaja vaikutus Schulz on epäilemättä yksi luvun Euroopan merkittävimmistä kirjallisista äänistä. Siitä kertoo myös hänen laaja vaikutuksensa sekä kirjallisuuteen, teatteriin että elokuvaan. Schulzista inspiraation lähteenä ovat kertoneet muun muassa Bohumil Hrabal, Philip Roth, Danilo Kiš, David Grossman ja John Updike sekä kotimaisista kirjailijoistamme Bo Carpelan. Näinä päivinä tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun varsovalainen Rój-kustantamo julkaisi tuntemattoman kuvaamataidonopettajan Bruno Schulzin kertomuskokoelman Kanelipuodit (Sklepy cynamonowe). Siitä alkaen Schulzin ihmeelliset, surrealistiset ja oudon kauniit maailmat ovat lumonneet lukijoitaan ensin Puolassa ja sittemmin käännöksinä kaikkialla maailmassa. Uusimpana lenkkinä käännösten linkissä on suomentamani, tänä syksynä ilmestynyt Schulz-käännös Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Se sisältää Schulzin koko proosatuotannon: Kanelipuotien lisäksi myös Kuolinilmoituksen sanatorion (Sanatorium pod klepsydrą, 1937) sekä neljä aikoinaan kirjallisuuslehdissä ilmestynyttä yksittäistä kertomusta. Schulz on yksi niistä muulla maailmassa suurta huomiota saaneista keskieurooppalaisista modernisteista, jotka Suomessa on löydetty vasta vuosikymmeniä myöhemmin kuin muualla Euroopassa. Schulzilta julkaistiin tosin suomennosvalikoima jo 1960-luvulla, mutta Aarno Peromiehen kääntämä kokonaisuus (Krokotiilikuja, Otava 1965) on tehty saksannoksesta ja siitä puuttuvat monet Schulzin keskeisimpinä pidetyt tekstit. Pikkukaupungin piirustuksenopettaja Bruno Schulz syntyi 12. heinäkuuta 1892 Drohobytšin kaupungissa (puol. Drohobycz) silloisessa kaakkois-puolassa, nykyisessä Ukrainassa. Lähellä oli Lembergin kaupunki (puol. Lwów, ukr. Lviv), vanha puolalais-juutalaisukrainalainen suurkaupunki ja kulttuurikeskus. Drohobytš oli Schulzin lapsuudenaikaan pieni ja unelias, pitkälti juutalainen maaseutukaupunki Itävalta- Unkariin kuuluvassa Galitsian maakunnassa, joka maailmansotien ajan kuului Puolaan. Myös Schulzin perhe oli juutalainen, mutta pitkälti puolalaiseen kulttuuriin assimiloitunut. Kotikielenä olivat puola ja saksa. Schulzin isä oli vakavarainen kangaskauppias, ja perhe asui kaupungin torin laidalla arvokkaassa kivitalossa. Vakavarainen elämä vaihtui kuitenkin niukkuudeksi, kun isän liiketoimet alkoivat kompastella. Kun Bruno oli 18-vuotias, perhe joutui myymään liikkeen ja muuttamaan vaatimattomampiin oloihin Brunon isosiskon luo. Bruno opiskeli vähän aikaa arkkitehtuuria Lembergin teknillisessä korkeakoulussa ja osallistui myös Wienin taideakatemian opetukseen, kun perhe oli pääkaupungissa paossa ensimmäistä maailmansotaa. Kuvataide olikin Schulzin varhaisin intohimo, ja elantonsakin hän ansaitsi sittemmin piirustuksen- ja puutyönopettajana. Häneltä on säilynyt nelisensataa grafiikanvedosta ja piirrosta sekä tiettävästi ainakin yksi öljyvärimaalaus. Kirjoittaminen tuli Schulzin elämään 1920-luvun jälkipuoliskolla. Hänen tekstiensä ensimmäisten lukijoiden joukossa oli lembergiläinen kirjailija Debora Vogel, joka kannusti Schulzia kehittelemään edelleen fantastisia aihelmia, joita tämä oli kirjeissään esitellyt. Schulzin julkinen kirjallinen ura jäi lyhyeksi: se kesti vajaan vuosikymmenen. Neuvostoliitto valtasi Drohobytšin syksyllä 1939, ja kesällä 1941 kaupunki siirtyi natsien valtaan. Neuvostovalta eväsi Schulzilta julkaisumahdollisuudet, mutta salli hänen jatkaa opettajantyötään. Natsimiehityksen myötä juutalainen Schulz luettiin tuhottavien ali-ihmisten joukkoon, menetti työnsä ja joutui muuttamaan Drohobytšiin perustettuun gettoon. Elämänsä viime kuukaudet Schulz joutui orjatyönä koristamaan seinämaalauksilla paikallisen natsipampun lastenhuonetta. Syksyllä 1942 Schulz sai ystäviensä avustuksella väärennetyt henkilöpaperit, joiden turvin hänen oli määrä siirtyä Varsovaan. Suunniteltua pakoa edeltävänä aamuna, 19. marraskuuta, eräs natsiupseeri kuitenkin on ollut hänen oma elämänsä. Mutta yhtäläisyyksien ei tule antaa hämätä, sillä lukijalle käy pian selväksi, että kyseessä ei ole realistinen kuvaus pikkukaupunkielämästä saati muistelmateos, vaan jotain paljon enemmän. Schulz itse kirjoitti Kanelipuodeista: Tässä kirjassa pyritään tuomaan päivänvaloon erään perheen, erään provinsiaalisen kodin tarina mutta ei sen todellisista aineksista, tapahtumista, hahmoista tai kohtaloista käsin, vaan etsimällä niiden yläpuolelta sen myyttistä sisältöä, sen tarinan syvempää merkitystä. Myytti ja uni ovatkin keskeinen avain Schulzin maailmaan, joka on täynnä kiehtovia ja fantastisia tapahtumia ja kuvia. Minäkertoja saa todistaa isän eriskummallisia kokeiluita niin eksoottisten lintujen kasvattajana kuin omaperäisenä filosofina ja itseoppineena keksijänä. Isä saattaa ryhtyä yhtäkkiä palosotilaaksi, ja lopulta hän päätyy elämään outoa näennäiselämää unohdetussa sanatoriossa, elämän ja kuoleman välitilassa, ajan sivuraiteella. Pikkukaupungin tutut kadut muuttuvat yöaikaan eksyttäväksi labyrin- Myytti kirjasta Yksi Schulzin keskeisistä myyteistä on Kirja. Kirja kasvaa Schulzilla eräänlaiseksi paratiisimyytin ilmentymäksi: on olemassa vain yksi aito ja alkuperäinen Kirja, jonka pystymme erottamaan jäljitelmistä vain lapsuudessamme: Kirja Jossakin lapsuuden alkuhämärissä, elämän ensi sarastuksessa taivaanranta valkeni sen lempeästä valosta. Kertomuksessa Kirja lapsuuden auvo, saumaton yhteys alku-kirjan kanssa on kuitenkin jäänyt jo taakse, ja Kirjasta, tuosta kaikenkattavasta oppaasta universumin salaisuuksiin, on jäänyt jäljelle vain sekava repale, josta Adela-sisäkkö repii aamuisin isälle eväspaperia. Repaleiden seasta humoristi-schulz taluttaa esiin niin karvankasvun apostolin Anna Csillagin, Harzvuorten kanarialinnut kuin miesväen mielenlujuuden murtamiseen erikoistuneen Magda Wangin. Heidän kaltaisiinsa halpoihin siruihin meidän on tyytyminen, kun yritämme ennallistaa kaikkeutta ammoin vallinneen ykseyden, päästä takaisin lapsuutemme nerouden aikaan. Juuri paluu lapsuuteen, alkuun, alussa vallinneeseen merki- Schulzin kotitalo Drohobyczissä nykyasussaan. Talo on yksityisasuntona, mutta sen seinässä on muistolaatta. Kuva: Tapani Kärkkäinen Elokuvan alalla Schulzista ovat innoittuneet puolalainen Wojciech Has (Sanatorium pod klepsydrą, 1973) ja amerikkalaiset animaatiotekijät Quayn veljekset (Street of Crocodiles, 1986). Tadeusz Kantorin teatteriesitys Kuollut luokka (1975) ammensi sekin Schulzin maailmasta. Pari vuotta sitten Schulzin kadonnutta Messias-romaania etsittiin Wienin Schauspielhausin näyttämöllä (Der Messias, 2010). Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Kuvitus Bruno Schulz. Basam Books, suomi puola suomi puola

14 Nena Kafka, 86, muistaa juutalaisen Koziegłowyn Nena Szlezynger, nykyinen Kafka, selvisi juutalaisvainoista ainoana perheestään. Sodan jälkeen hän tuli sukulaistensa luo Suomeen ja on asunut siitä lähtien Helsingissä. Muistissa on kirkkaana säilynyt synnyinseutu sekä lapsuus Koziegłowyssa Etelä- Puolassa ennen toista maailmansotaa. Pienessä maalaiskaupungissa oli parin sadan juutalaisen yhteisö, jonka elämää hän jutussa muistelee. Asuimme Koziegłowyn torin laidalla, missä isälläni oli tekstiililiike. Lähellä meitä, aivan nurkan takana, sijaitsi synagoga. Torin ympärillä oli useita juutalaisia liikkeenpitäjiä. Meidän talon vieressä oli sukulaisemme Rozencwajgin ruokakauppa, ja tietysti oli juutalainen lihakauppa ja leipuri. Koziegłowyssä eli paljon maanviljelijöitä, ja kaupunki oli hyvin rauhallinen. Kävin puolalaista koulua, jossa oli useita juutalaisia oppilaita. Meillä ei ollut mitään ongelmia koulussa, päinvastoin. Monet luokkatoverini halusivat luntata matikantehtäväni, ja usein sain vihkon takaisin juuri ennen tunnin alkua. Varoitin heitä ja sanoin: `Jos minä teen virheen, niin teillä kaikilla on sama virhe, opettaja ei ole tyhmä! Koulu oli peruskoulu, szkoła powszechna, tytöt ja pojat samassa. Muistan vielä jälki-istunnot, ne vasta olivat hauskoja. Kerran jälki-istunnossa kannoimme kaikki tuolit ja pulpetit ulos pihalle, ja kun opettaja tuli takaisin saimme tuplasti jälki-istuntoa Koulussa ei ollut kova kuri. Lauantaina oli myös koulua mutta meidät juutalaiset lapset oli sapattina vapautettu. Luokkatoverini ja ystäväni Jadwiga asui samassa talossa, ja häneltä kyselin lauantaiiltaisin, mitä läksyä meille oli annettu. Tein ne sitten sunnuntaina. Uskonnon opetuksen saimme heder-koulussa. Aamulla olimme puolalaisessa koulussa kello yhteen asti. Sen jälkeen menimme kotiin syömään jotakin ja sitten menimme hederiin, jota pidettiin maalaistalon huoneessa. Sielläkin olimme tytöt ja pojat samassa luokassa. Siellä oli der rebe, opettaja, vanha mies. Nyt aikuisena minun käy häntä sääliksi, sillä kiusasimme häntä niin paljon. Hederissä opiskelimme lukemaan hepreaa. Emme opiskelleet sitä kielenä, pelkästään lukemaan, sillä synagogassa piti osata lukea rukouskirjaa. Tytöille tarkoitetussa Beis Jankevissa opimme myös juutalaisia tapoja. Kävimme siellä niinä päivinä, kun emme olleet hederissä. Opettelimme siellä Jiddišinkielisiä lauluja. Pienet lapset leikkivät ja isommat lapset lukivat. Vietimme näin aikaa juutalaisuuden parissa. halusi opiskella vain musiikkia. Siitä syntyi kova riita kotona, sillä isä ei missään nimessä halunnut sitä. Hänen mielestään musiikkikoulu olisi merkinnyt veljen juutalaisuuden loppua. Vain vanhin veljistämme Szmuel oli uskonnollinen, me kolme muuta lasta olimme vapaamielisempiä. Lauantaina menimme aamupäivällä shuliin, synagogaan. Sitten tulimme kotiin ja ruoan jälkeen isä meni lepäämään. Ja me menimme ulos kavereita tapaamaan. Kuljimme niitylle tai metsään ja juttelimme. Iltapäivällä olisi pitänyt tulla kotiin ja lukea Shir ha-shirim, Laulujen laulu, joka kuluu lauantai-iltapäivään. Usein minulla oli jo Isän kanssa puhuimme Jiddišiä. Äidin kuoleman jälkeen meille hankittiin apulainen hoitamaan taloutta, ja hänen kanssaan puhuimme puolaa. Siskoni ja veljieni kanssa puhuimme myös puolaa. Kavereiden kanssa, jopa juutalaisten kavereiden kanssa, käytimme puolan kieltä. Oli mukava lukea puolaksi romaaneja ja nuorisokirjallisuutta. Minulle oli jo ihan selvää, että menisin Łódźiin opiskelemaan. Juutalaista arkea ja juhlaa Kaikki Koziegłowyn juutalaiset olivat siihen aikaan uskonnollisia. Kaikki pitivät kosheria: leipä ostettiin juutalaisesta leipomosta ja kosher-teurastettu liha jatkesta kuten me nimitimme liikettä. Sapattina ei saanut sytyttää valoja. Isä hankki ajastimen, joka sytytti ja sammutti valot automaattisesti. Sapattina ei myöskään saanut sytyttää hellaa. Sapattina tarjottiin karppia, joka kuului syödä kylmänä, soppaa ja kanaa. Sapattina ei ruokaa voitu lämmittää mutta söimme tsholentia. Siinä oli perunoita, luumuja, makkaraa, papuja. Se laitettiin pataan, joka vietiin perjantaina leipomon Pääsiäisenä leivottiin matsaa leipomossa. Leipomo putsattiin ennen pääsiäistä, eikä viimeisinä päivinä ennen pääsiäistä saanut enää leipää. Myös kotona siivottiin ja vaihdettiin ruokakalusto. Nykyiseen matsaan verrattuna matsa oli paksua ja kovaa kuin kengänpohja. Isä ei syönyt tavallista matsaa, hänelle piti olla shmure matsea. Jauho ostettiin sitä varten erikseen. Jauhoon käytetty vilja oli kasvanut paikassa, missä ei ollut satanut. Isä leipoi itse, autoin häntä kaulimisessa. Se matsa oli vielä paksumpaa! Ilmapiiri kiristyi Pienenä tyttönä en koskaan huomannut juutalaisvastaisuutta luvun puolessa välissä alkoi kuitenkin antisemitismi nostaa päätään. Juutalaisten liikkeiden edessä seisottiin ja sanottiin: `Nie kupuj u Żyda! `Älä osta juutalaiselta!. Yhtenä lauantaina, kun olimme kaikki kotona, yhtäkkiä alkoi ikkunan läpi lentää kiviä. Seisoimme kahden huoneen välissä, kunnes kivien heittäminen loppui. Viimeiset vuodet ennen sotaa olivat jo aika vaikeita. Koulussa en kuitenkaan huomannut mitään muutosta enkä kokenut henkilökohtaisesti mitään ikävää. Olimme edelleen parhaat ystävykset puolalaisen luokkakaverini Jadwigan kanssa. Ennen sotaa koulussa tehtiin käsityötunnilla vanusta ja sideharsosta hengityssuojia kaasuiskujen varalta. Kaasua ei ikinä tullut, tuli pommeja. Suojilla ei ollut minkäänlaista virkaa. Puolalaiset eivät olleet valmistautuneita sotaan vaikka radiosta kuulimme viimeisen puolen vuoden ajan uhkaavasta sodasta peitellysti tietysti. Kun sota sitten alkoi, missään ei näkynyt sotilaita. Lentokoneiden lentäessä Koziegłowyn yllä torin laidalla seisoi miehiä, jotka yrittivät ampua niitä tavallisella kiväärillä. Se oli hassun näköistä. Me lapset olimme kadulla katsomassa sitä. Sitten alkoivat kaikki vaikeudet. Haastattelun teki Helsingissä marraskuussa 2013 Simo Muir. Hän on juutalaisen kulttuurin tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Uskovainen isä ja neljä lasta Isäni oli uskovainen ja pidimme elämässämme kaiken, mitä uskonnolliseen juutalaisuuteen kuuluu. Hän opetti meille myös, mitä juutalaisuuden mukaan saa ja ei saa tehdä. Isäni oli opiskellut jeshivassa ja oli saanut jopa smikhan, luvan toimia rabbina. Isä istui kaiken vapaa ajan lukemassa tanakhia, raamattua, ja sen selityksiä. Muistan, miten hän istui lukemassa niitä mumisten ääneen. Uskonto oli hänelle kaikki kaikessa. Isä oli hasidi ja seurasi gerer rebeä, Gerin rabbia. Hän oli Gerissä (Góra Kalwaria) useaan otteeseen. Minulla oli sisar Chana. Hän oli vanhin ja minä nuorin lapsista. Välissä oli kaksi veljeä: Szmuel ja Binjomin. Nuorempi veli Binjomin oli hyvin musikaalinen ja hän Jiddišinkielisen tyttöjen heder-koulun Beis Jankevin oppilaita noin vuonna Nena istumassa toisena oikealta. Takarivissä Nenan isosisko Chana (kolmas oikealta) ja hänen vieressään keskellä koulun opettajatar. Lapset ovat pukeutuneena itse valmistamiinsa asuihin purim-näytelmää purim-shpiliä varten. nälkä mutta en mennyt kotiin, koska en halunnut, että isäni laittaa minut lukemaan. Kun tulin kotiin, isä kysyi, että: `Missäs olit? Sinun olisi pitänyt olla lukemassa Shir ha-shirimiä. Tietysti teimme paljon sen eteen, ettei isä olisi vihainen. Viihdyin isäni liikkeessä. Hän myi kankaita metritavarana, nappeja, vetoketjuja ja räätäleille tykötarpeita. Koska pidin laskemisesta, pyysin usein isältä, että saisin laskea nappeja ja niiden hinnan. uuniin, missä se kypsyi yön yli. Lauantaina minut laitettiin hakemaan pata. Se oli hyvää! Juhlia vietettiin Esimerkiksi purimina leivottiin shmaltskukhn, joka laitettiin lautaselle kirjekuoren kanssa, jossa oli vähän rahaa. Lapset saivat viedä ne tiettyihin taloihin ja he lauloivat a gutn purim alekh, vi ikh shtei fal ekh... Tämä oli myös minun tehtäväni. Isä sanoi, että ne, joilla oli taloudellisia vaikeuksia, saivat vähän rahaa. Moniin taloihin mentiin. Nena Kafka Anne Frank -näyttelyn avajaisissa Helsingissä Kuva: Alejandro Lorenzo. 26 suomi puola suomi puola

15 Matkailija Tietoja kokosivat Päivi Erola, Tapani Kärkkäinen ja Merja Åkerlind juutalaisten jäljillä Matkailijan on Puolassa nyt helpompaa perehtyä juutalaisuuden historiaan ja nykypäivään kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan. Rappiolle jääneitä hautausmaita ja synagogia kunnostetaan säätiöitten varoilla ja talkoilla. Tarjolla entistä enemmän myös elävää kulttuuria: festivaaleja, ravintoloita, košer-kokkausta, jiddišin tunteja. Juutalaisia alkoi saapua Puolaan 1200-luvulla. Vainotut juutalaiset saivat turvapaikan ja heidän oikeutensa taattiin, kun kuningas Kasimir Suuri avasi maansa ovet luvulla. Juutalaiset asettuivat 400 paikkakunnalle ja loivat elinvoimaisen kulttuurin. Puolan juutalaisyhteisö oli maailman suurin ennen toista maailmansotaa, mutta vain noin , joka kymmenes, selvisi hengissä sodasta ja holokaustista. Moni muutti pois sodan jälkeen, ja vuoden 1968 antisemitistinen kampanja sai loputkin kynnelle kykenevät lähtemään. Arviolta 70 prosentilla maailman juutalaisista on sukujuuria Puolassa. Moni palaa turistina ja osa pysyvästikin. Varsovan rabbi arvioi äskettäin juutalaisjuurisia elävän Puolassa noin Varsova Nożykin synagoga Hautasymboli oli aikanaan Euroopan suurin ja New Yorkin jälkeen maailman toiseksi suurin juutalaiskaupunki ja tärkeä jiddišinkielisen kulttuurin keskus. Entisen geton alueella sijaitsee uusi Puolanjuutalaisten historian museo. Pala geton muuria on jäljellä Złota 62:n sisäpihalla. Pawiakin vankilassa natsit surmasivat tuhansia. Umschlagplatzilta natsit kuljettivat Treblinkaan noin juutalaista kahdessa kuukaudessa. Juutalaisten hautausmaa Okopowa-kadun varrella (33 ha ja hautaa) säilyi natsien tuholta. Kannattaa perehtyä hautapaasien symboleihin ja etsiä vaikkapa esperanton perustajan Zamenhofin hauta. Nyky-Varsovan juutalaisuus keskittyy Grzybowskiaukiolle, jolla sijaitsee mm. sodasta säilynyt Nożykin synagoga (1902) ja juutalainen teatteri. Judaica-kävelyreittejä Uusi juutalainen hautausmaa, Kazimierz, Krakova. Krakova Krakovan juutalaiskulttuuria leimasi vauraus ja renessanssin henki. Kazimierzin juutalaisasutus syntyi 1495, kun kuningas karkotti juutalaiset kaupungista. Myöhemmin sitä asuttivat ortodoksijuutalaiset. Kazimierzissa on säilynyt useita synagogia ja rakennuksia, monet nykyisin eri käytössä. Trendikaupunginosa pursuaa ravintoloita, baareja ja gallerioita. Szeroka-katu on Kazimierzin sydän. Stara eli Vanha synagoga on Puolan vanhin. Remun synagogan vieressä on vanha hautausmaa, jossa rabbi Remun hauta on merkittävä pyhiinvaelluskohde. Sodan aattona Krakovassa asui juutalaista. Getto oli Podgórzessa, jossa nykyisin Oscar Schindlerin tehdasmuseo kertoo tarinan juutalaista pelastaneesta tehtailijasta. Sztutowo Leżajsk on tärkeä hasidismin keskus. Muita juutalaiskaupunkeja Pitkin Puolaa löytyy matkailijalle aarteita, tässä hajanaisia tärppejä: Lublinin juutalaiskaupunginosaa ei enää ole. Brama Grodzka on elävä kulttuurikeskus, Paikalla asui hasidi-rabbi Lublinin selvänäkijä, jonka hautapaasi on Vanhalla hautausmaalla. Łódźin juutalaisyhteisö oli Puolan toiseksi suurin, noin henkeä. Euroopan suurin juutalainen hautausmaa (42 ha, paljon tehtailijasukujen monumentteja) Tykocinissa barokkisynagoga, Zamośćissa renessanssityylinen, Łańcutin synagogassa hienoja seinämaalauksia ja sisäkoristeita, pienessä Włodawassa Bugjoen rannalla viehättävä synagogamuseo Bobowassa yksi kauneimmista hautausmaista; pyhiinvaelluskohde Kazimierz Dolnyssa pieni juutalaiskortteli, Uudella hautausmaalla hautakivistä muurattu seinä Ortodoksijuutalaisia eri puolilta maailmaa kokoontuu joka maaliskuu Leżajskiin odottamaan hasidismiliikkeen oppi-isän Elimelechin paluuta maan pinnalle. Wrocławissa Valkoisen haikaran synagoga ja hautausmaa Juutalaisreittejä merkittynä mm. Białystokissa ja Tarnówissa. Tuhoamisleirit Elävää kulttuuria Natsi-Saksa perusti vallattuun Puolaan noin 400 gettoa sekä lukuisia työ- ja keskitysleirejä. Kaikki tuhoamisleirit olivat Puolassa. Auschwitz-Birkenau, Bełżec, Chełmno, Majdanek, Sobibór ja Treblinka olivat kuolemantehtaita vuodesta 1942 alkaen. Auschwitz-Birkenaussa surmattiin yli miljoona ihmistä. Junat toivat sinne juutalaisia pitkin Eurooppaa. Keskitysleirimuseo on Unescon maailmanperintökohde ja holokaustin tärkein muistomerkki. Se sijaitsee nykyisessä Oświęcimissa. Parakeissa esitellään leirin elämää ja kuolemaa. Kävijöitä yli miljoona vuodessa. Lublinin Majdanekissa surmattiin ihmistä. Jäljellä puuparakkeja samoin kuin Sztutowossa (Stutthof) Gdanskista itään. Treblinkassa muistuttaa tuhoamisleiristä vaikuttava muistomerkki. Krakovan Kazimierzin juutalaisen kulttuurin festivaali paisuu paisumistaan: konsertteja, näyttelyitä, luentoja, työpajoja Seuraava Yhdestoista Singerin Varsova -festivaali kirjailijan entisillä kotikulmilla, www. festiwalsingera.pl. Singer on festivaaliteemana myös Lublinissa. Wrocławin juutalaisjuhlien nimi on Simcha, Białystokin Zachor. Juhliamyös Gdanskissa ja Katowicessa, Juutalaisen elokuvan festivaali mm. Varsovassa Klezmerin renessanssi alkoi 1990-luvulla. Entistä juhlamusiikkia kuulee nyt ravintoloissakin. Tunnetuimpia bändejä ovat Kroke ja Bester Quartet (ent. The Cracow Klezmer Band). Juutalainen teatteri Varsovassa, Varsovan Puolanjuutalaisten historian museossa paljon tapahtumia Lubliner Klezmorim Lisätietoa: suomi puola suomi puola

16 Näkymätön näkyväksi Puolalaisten ja juutalaisten suhteesta Päivi Paloposki Puola ei holokaustin jälkeen ollut entisensä: kokonaisten kaupunkien kulttuuri koki valtavan murroksen, kun niiden juutalaisväestö tuhottiin. Juutalaiset olivat olleet tärkeä osa puolalaista yhteiskuntaa, mikä oli näkynyt arkipäivässä, katukuvassa, naapurustossa, elämässä. Juutalaiset olivat merkittävin kulttuuriltaan, kieleltään ja uskonnoltaan valtaväestöstä poikkeava ryhmä, joka oli puolalaisille se erityinen toinen, jota vasten peilata omaa identiteettiä. Juutalaiset elivät rinnakkain puolalaisten kanssa monta sataa vuotta. Ei kai monimiljoonainen kansanosa, kymmenesosa väestöstä voi täysin ilman jälkiä lakata yhtäkkiä vain olemasta? Miten sellainen vaikuttaa ihmisiin? Miten se että siitä vaiettiin? Toisen maailmansodan muistoretoriikassaan Puolan kansantasavalta minimalisoi tai joskus jopa kokonaan ohitti juutalaiset, mutta vuoden 1989 järjestelmänmuutoksen jälkeen on käyty vilkasta keskustelua antisemitismistä, holokaustista, syyllisyydestä ja uhreista. Jedwabnen naapurit Vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen oli otettava kipeitäkin asioita käsittelyyn. Keskustelua vauhditti etenkin puolalaissyntyisen amerikkalaisen historioitsijan Jan Tomasz Grossin teos Neighbours (2000, Naapurit). Kirja paljasti puolalaisten aktiivisen roolin koillispuolalaisessa Jedwabnen kylässä 1941 tapahtuneessa juutalaisten joukkomurhassa ja rikkoi puolalaisten kuvaa itsestään uhreina. Suhde holokaustiin ja puolalaisten syyllisyys/syyttömyys on herkin kohta puolalaisten kollektiivisessa identiteetissä. Teoksesta alkanutta keskustelua on pidetty puolalaiselle yhteiskunnalle äärimmäisen tarpeellisena. Haluttiin uskoa, että se osoittaa puolalaisen yhteiskunnan kypsyneen tarkastelemaan historiaansa kriittisesti. Puolan elokuvaviikolla 2013 esitetyssä elokuvassa Pokłosie (Odelma) oli selvästi kaikuja tästä keskustelusta. Elokuvassa yhdistyivät keskustelun teemat syyllisyydestä, osasyyllisyydestä, aktiivisesta vai passiivisesta avusta juutalaisten tuhossa, samoin kuin suhteiden taloudellinen puoli: päähenkilöveljesten isä oli sekä ollut murhaamassa kylän juutalaisia että anastanut näille kuuluneen maan. Sodan ja holokaustin jälkeistä elämää leimaa puolalaisten tietoisuus siitä, että he olivat todistamassa rikosta, mutta eivät kyenneet sitä estämään eivätkä juuri vastustamaankaan. Ja yhteiskunta muistaa jossain syvällä että pois ajettujen ja sitten murhattujen juutalaisten tyhjiksi jättämät asunnot ja talot otettiin puolalaisten käyttöön. Tämä trauma nousee usein esiin, kun keskustellaan puolalaisten ja juutalaisisten suhteista. Ehkä Jedwabne-keskustelu sai aikaan myös sen, että juutalaiset tulivat taas näkyvämmäksi osaksi puolalaista yhteiskuntaa. Fyysinen ympäristö oli tuhottu, ihmiset kuolleet tai muuttaneet pois, ja sodanjälkeisen antisemitismin ilmapiirissä jäljelle jääneiden juutalaisten pelko oli vielä pitkään ollut niin suuri, että he olivat vaienneet syntyperästään ja muistoistaan. Vaienneet niin tiukasti, etteivät aina edes omat lapset tienneet vanhempiensa olevan ja siis itse olevansa juutalaisia. Nyt julkisuudessa on nähty useita coming outeja ja julkaistuissa elämäkerroista käsitelty oman perheen juutalaisia juuria, mm. kirjallisuudentutkija Agata Tuszyńska tai kuvataiteilijana tunnettu Ewa Kuryluk. Kadonnut Muranów Nyt on noussut esiin lastenlasten sukupolven tarve selvittää ja selittää menneisyyden vaikeasti hahmottuvaa, vaiettua traumaa, täyttää juutalaisten jättämää tyhjää tilaa. Tälle sukupolvelle asioihin ei liity enää niin valtavaa usein negatiivista arvolatausta. Nuorten mielestä ei pitäisi olla salaisuuksia vaan kaikesta saa, ja täytyykin, puhua. Vanhempien sukupolvi on vaiennut niistä eikä vieläkään halua puhua; sen sijaan vastakaikua löytyy joskus isovanhempien sukupolvesta, niin kuin 1980 syntyneen Mikołaj Łozińskin teoksessa Książka (2012, Kirja). Vaikka kirja on hänen oman perheensä historia, voi sitä lukea yleispätevänä kuvauksena. Samaa ilmentää kiinnostus Varsovan kaupunginosaan Muranówiin, joka rakennettiin kansannousun jälkeen täysin tuhotun juutalaisten geton alueelle. Ennen sotaa alue, jota esimerkiksi Isaac Singer kuvaa kirjoissaan, oli köyhää juutalaiskaupunginosaa. Jälleenrakennettu Muranów kohosi sosialistisen realismin arkkitehtuurin ihanteiden mukaisena Aluetta ei puhdistettu raunioista, vaan talot rakennettiin niiden päälle ja sananmukaisesti niistä: materiaali valmistettiin murskatuista rakennuksista. Näin mennyt haudattiin uusien talojen alle, eikä Muranówissa ole 1950-luvulta aina 1970-luvulle kestäneen rakentamisen seurauksena mitään fyysisiä jälkiä juutalaisesta historiasta toisin kuin vaikkapa Krakovan Kazimierzissa, jossa rakennukset ovat kertomassa menneisyyden tarinaa. Muranówin, ja koko Varsovan, olemassaololla onkin ikään kuin kaksoispohja: näkyvä nykyisyys ja näkymätön mutta koko ajan läsnä oleva menneisyys elävät rinnakkain. Menneisyys on aivan liki kaupungin pintaa ja tulee esiin heti kun sitä vähän raaputtaa konkreettisestikin: viemärityömaan kaivannon seinämässä erottuu vanhojen rakennusten osia, tiiliä, esineitä. Muranówin menneisyys on alkanut pulpahdella pintaan kulttuurissa; puhutaan jopa Muranów-ilmiöstä. Kirjailijat, taiteilijat ja tutkijat ovat kiinnostuneet sen juutalaisesta historiasta ja mainetta on alettu tietoisesti palauttaa, esimerkkinä Beata Chomatowskan jälleenrakennusta käsittelevä reportaasikirja Stacja Muranów (2012, Asema Muranów). Kirjassa on myös mielenkiintoinen kappale, jossa arkkitehti Rainer Mahlamäki kertoo juutalaisen historian museon ympäristön suunnittelulle tuomista vaatimuksista ja sen herättämistä inspiraatioista. Velvollisuus muistaa Jo Jedwabne-keskustelun yhteydessä Adam Michnik, tunnettu toisinajattelija ja lehtimies, kirjoitti, että nykyihminen ei voi olla vastuussa holokaustista. Sitä hän ei voi muuttaa. Mutta on syyllinen kylläkin siihen, ettei juutalaisia haudattu inhimillisesti, ei itketty, ei surtu, ja ennen kaikkea siihen, että tätä kauheaa rikosta ei paljastettu ja sallittiin vuosikymmenien vaikeneminen. Näin juutalaiset ikään kuin murhattiin toiseen kertaan! Igor Ostachowiczin romaani Noc żywych Żydów (2012, Elävien juutalaisten yö) lähtee juuri tästä ajatuksesta: kuolleet juutalaiset elävät elävien varsovalaisten keskellä, mutta maan alla. He eivät voi siirtyä lopulliseen kuolemaan, koska heitä ei ole haudattu eikä surtu ja itketty. Niinpä he vaativat muistamista, vaativat päästä näkyviin. Kirjan päähenkilön kellarissa asuvat juutalaiset nousevat hänen avullaan maan pinnalle, elävien joukkoon nyky-varsovan kaduille. Heti herää antisemitismiin perustuvaa hysteriaa ja ajojahti, joka päättyy yleiseen taisteluun kauppakeskus Arkadiassa. Tämä kulutusparatiisi vetää kuolleita juutalaisnuoria, joilla on nykypäivän teinin mentaliteetti ja halu saada muotivaatteita ja viihde-elektroniikkaa. Kirja on kieli poskella kirjoitettu parodia, mutta vahva muistutus siitä, miten pahuus voi syntyä milloin tahansa. Meidän pidä tuudittautua siihen, että holokausti on menneisyyttä, eikä hiljaisina katsoa vierestä uusfasismin, suvaitsemattomuuden ja nationalismin nousua. Kirjan päähenkilö samoin kuin Pokłosien veljekset murtavat vaikenemisen ja välinpitämättömyyden selvittämällä menneisyyden tapahtumat ja sitoutumalla vääryyksien korjaamiseen. Piotr Paziński on ottanut inspiraationsa Bruno Schulzilta ja hasidien kertomuksista teokseensa Ptasie ulice, jonka nimi Lintukadut viittaa lintujen mukaan nimettyihin Muranowin katuihin, kuten Gęsia eli hanhikatu ja Pawia eli riikinkukkokatu. Pazińskin mustaa huumoria tihkuvat kertomukset liikkuvat nyt jo kadonneessa ympäristössä; ne tallentavat juutalaista elämänmuotoa ennen tuhoa. Huumorin lisäksi uutta aiheen käsittelyssä on kiihkoton ja arvottamaton suhtautuminen ennen negatiivisina pidettyihin asioihin. Esimerkkinä voi nähdä vaikkapa Anna Zawadzkan tai Marceli Łozińskin dokumenttielokuvat, joissa käsitellään juutalaisten ja kommunismin suhdetta, yhtä suurta puolalaisten epäluulon aihetta. Vanhempien sukupolvea leimaa paljolti keskinäinen epäluulo ja historian painolasti, jota ei helposti heitetä syrjään. Osin se siirtyy nuoremmillekin, mistä kertoo joidenkin ryhmien avoin rasismi ja antisemitismi, jota lietsotaan perinteisillä iskulauseilla. Mutta ainakin osa nuorten sukupolvesta etsii muita rakennuspuita tavalleen olla puolalainen, juutalainen, puolalainen juutalainen tai juutalainen puolalainen. Kirjoittaja on puolalaisen kirjallisuuden suomentaja. 30 suomi puola suomi puola

17 Pieni judaica-sanasto Antisemitismi Juutalaisvastaisuutta ja -vihaa. Askenaasi (hepr.) juutalainen, joka periytyy keskiajan saksankielisten maiden juutalaisista. Getto Juutalaiskaupunginosa. Keskiajalta juutalaiset monin paikoin pakotettiin asumaan rajatuilla alueilla. Natsit ottivat tavan uudelleen käyttöön. Getot suljettiin muurein ja portein. Hasidismi Mystinen herätysliike, joka syntyi nykyisen Ukrainan alueella 1700-luvun loppupuolella vastaliikkeenä vanhakantaiselle juutalaisuudelle. Elävä suhde Jumalaan ilmenee rukouksissa ja tansseissa. Hasidit keskustelevatkin Jumalansa kanssa tanssien ja laulaen. Heder-koulu Jiddišinkielinen uskonnollinen alkeiskoulu. Holokausti Natsi-Saksan toimeenpanema juutalaisten kansanmurha, juontuu kreikan polttouhria merkitsevästä sanasta. Erityisesti juutalaiset käyttävät mieluummin katastrofia merkitsevää heprean sanaa shoah. Ješhiva (hepr.) Talmud-koulu, jossa opiskellaan juutalaista lakia. Jiddiš Germaaninen kieli, jossa seemiläisiä (heprea, aramea) ja slaavilaisia vaikutteita. Eroaa saksan kielestä rakenteeltaan ja sanastoltaan. Jiddišiä kirjoitetaan heprean kirjaimin. Oli juutalaisten puhekieli, heprea tekstien ja liturgian kieli. Askenaasijuutalaisten kieli. Jiddišin puhujia on hyvin vähän, lähinnä Israelissa ja Yhdysvalloissa ortodoksi- ja hasidijuutalaisten parissa. Klezmer Itä-Euroopan juutalaisten kansanmusiikkia, jota soitettiin häissä ja muissa perhejuhlissa. Košer (hepr.) Juutalaisen lain mukaan puhdas ja syötäväksi kelpaava ruoka-aine. Matsa (hepr.) Juutalaisena pääsiäisenä pesahina syötävä happamaton leipä. Natsi Hitlerin 1919 perustaman Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP = National Sozialistische Deutsche Arbeiterpartei) jäsen. Rabbi Juutalaisen seurakunnan hengellinen johtaja. Synagoga Jumalanpalveluspaikka. Mistään ei ollut havaittavissa, että päävieras tuli sivukylän galleriaan suoraan Pariisin-näyttelystään ja että hän valmistautui avaamaan seuraavaa eteläisessä Puolassa. Stasys Eidrigevičius siirtyy yhtä joustavasti isoista ympyröistä pieniin kuin julisteitten parista valokuvaukseen tai performanssiin. Moneen kertaan puolalaisena julistetaiteilijana palkittu Stasys esiintyi kahden liettualaisen lastenkirjakuvittajan rinnalla kesällä 2013 Kuhmoisten kunnan Riihigalleriassa. Tosiasiassa Stasys onkin syntynyt Liettuassa 1949 ja saanut taideoppinsa Kaunasin taideteollisessa korkeakoulussa ja Vilnan kuvataideakatemiassa. Puolaan hän muutti vasta Riihigallerian tummat hirsiseinät saivat taiteilijan muistelemaan kotiseutunsa puukulttuuria. Hän herkistyi jopa laulamaan liettuaksi. Taakseen hän valitsi sen hetken ajaksi äidin toiveesta syntyneen julisteen. Siinä ei poikkeuksellista kyllä esiintynyt pyöreäsilmäistä ihmistä, josta Stasysin omaperäisen jäljen parhaiten erottaa. Minusta ihminen ei ole konkreettinen. Siksi silmiäkään ei tarvitse kuvata realistisesti. Kahden suomennoksen vuosi Päivi Erola Vuoden 2013 suomennossato jäi Puolan kirjallisuuden osalta kahteen teokseen. Yksi olisi vähän, kolme paljon. Määrällisesti vuosi on keskinkertainen, mutta laatu kantaa kauas. KULTTUURITEKO BASAMILTA Kanelipuodit suoraan puolasta Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa Bruno Schulzin Kanelipuotien esipuheessa Schulzin kaikkien proosateosten kääntymisen suomeksi olevan kansainvälisessäkin mitassa kulttuuritapaus. Teos avaa kirjailijoitakin inspiroineen modernistin maailman suomalaislukijoille. Unelias puolalainen provinssikaupunki värittyy elävänä Schulzin kertomuksissa. Hämeen-Anttila kiittelee Tapani Kärkkäisen suomennosta saavutukseksi, sillä Schulzin kieli ja tyyli tekevät kääntämisestä vaikeaa. Suoraan alkukielestä suomennettu teksti tuo kirjailijan iholle. Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Kuvitus Bruno Schulz. Basam Books, Noiturista kultti-ilmiö Aiemmin ei puolasta ole käännetty kokonaistakirjasarjaa, mutta puolalaisen fantasiakirjailijan Noiturisaagasta on saatu suomeksi jo neljäs osa. Kunnianhimoinen ja omaperäinen fantasia on tavoittanut kirja kirjalta yhä enemmän uusia lukijoita. Sarja on tehnyt historiaa voittamalla 2010 ja 2011 Tähtifantasia-palkinnon, joka myönnetään parhaalle suomennetulle fantasiateokselle. Viides osa ilmestyy keväällä Noituri on jo kultti-ilmiö. Andrzej Sapkowski: Halveksunnan aika (Czas Pogardy). Suomentanut Tapani Kärkkäinen. WSOY Stasys Kuhmoisissa Merja Åkerlind Suuri nykysäveltäjä Merja Åkerlind Kun katselee vuoden 2013 konserttiohjelmia, ei jää epäilystä Krzysztof Pendereckin asemasta aikamme suurimpiin kuuluvana säveltäjänä. Puolalaisen teoksia on esitetty kymmenissä konserteissa Kuhmosta Bonniin ja Söuliin. Marraskuussa 80 vuotta täyttänyt maestro on vuoden mittaan itse johtanut musiikkinsa tulkintoja niin Minskissä, Budapestissa, Pekingissä, New Yorkissa kuin Turussakin. Olen käynyt Suomessa jo 1960-luvulta asti, koska avantgarde kehittyi silloin ja Helsingissä oli hyvin tärkeitä musiikkini esityksiä, totesi Penderecki Helsingin Sanomien haastattelussa. Yhteistyö sellotaiteilija Arto Noraksen kanssa jatkunut pitkään tiiviinä. Penderecki on tuttu vieras Noraksen johtamilla Naantalin musiikkijuhlilla ja Noras Pendereckien myös puoliso Elżbietan festivaaleilla. Välillä herrat esiintyvät yhdessä maailmalla. Kansainväliseksi 1959 Penderecki syntyi Dębicassa Etelä-Puolassa Hän opiskeli musiikkia Krakovassa ja jatkoi opintojen jälkeen opettajana ja myöhemmin musiikkiakatemian rehtorina. Vuonna 1959 Penderecki pääsi esittäytymään kansainväliselle yleisölle Varsovan syksy -tapahtumassa. Hän oli silloin juuri voittanut kolmella eri teoksella palkinnon Puolan nuorten säveltäjien kilpailussa. Samana vuonna syntyi Hiroshiman uhreja muistellut teos, joka toi Unescon palkinnon. Sittemmin ovat palkinnot seuranneet toisiaan. Cannesin Midem-tapahtumassa 2000 Penderecki julistettiin aikamme merkittävimmäksi säveltäjäksi. Sibelius-palkinto oli myönnetty jo Vuosi 2013 toi elämäntyöpalkinnon Istanbulin musiikkijuhlilta, ja Krakova nimesi säveltäjän kunniakansalaisekseen. Grammy-levypalkintoja on tipahtanut muun muassa viulukonsertosta, jonka Penderecki omisti Ann-Sophie Mutterille ja sellokonsertosta, jonka solistina soitti Mstislav Rostopovich. Tilaajia maailmalta Maine on tiennyt tilaustöitä ympäri maailmaa. Pendereckin sävelin on juhlistettu niin Jerusalemin 3000-vuotisjuhlia kuin Moskovan 850:tä ja Gdanskin tuhatta vuotta. Neljännen sinfoniansa hän sävelsi Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhliin ja sen johti Lorin Maazel. Vuonna 2013 saivat kantaesityksensä Adagio jousille Prahassa sekä Mutterille sävelletty viulusoolo New Yorkissa. Kööpenhaminassa juhlittiin uutta versiota Pendereckin ensimmäisestä oopperasta Loudunin paholaiset, joka syntyi 1960-luvun lopulla Hampurin oopperan tilauksesta. Oma musiikkikeskus Juhlavuoden merkkitapahtumiin kuului Krzysztof Penderecki -musiikkikeskuksen avajaiset toukokuussa Lusławicessa. Säveltäjämestari loi nuorille eurooppalaisille muusikoille mahdollisuuden kehittyä mestareiksi huippuprofessorien opastuksella. Nuorille opetetaan niin musiikkityylejä, teosten rakennetta ja merkitystä kuin musiikin filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia taustoja. Moderni rakennus sisältää myös 650-paikkaisen salin, missä Penderecki johti juhlavuonnaan kaksi isoa konserttia. Arkkitehtonisesti rakennus on sovitettu läheiseen kartanoon, josta maestro on jo aiemmin kunnostanut itselleen ja perheelleen maaseutukodin työtiloineen. Lusławice, Krakovasta 90 kilometriä itään, tunnetaan jo vuosisatojen takaa merkittävänä koulutuskeskuksena. Penderecki-kantaesityksiä oopperat: - Loudunin paholaiset 1969, Hampuri, uusi versio 2013 Kööpenhamina - Kadotettu paratiisi 1978, Chicago - Musta naamio 1986, Salzburg - Kuningas Ubu 1991, München sinfonioita: N:o , Peterborough Englanti N:o , New York, johtajana Zubin Mehta N:o Söul N:o München N:o Luxemburg muuta: Cosmogonia 1970, kirjoitettu YK:lle Magnificat 1973, Salzburg, johti itse Viulukonsertto 1977, Basel, solistina Isaac Stern The Deum 1980, Assisi, johti itse Puolalainen requiem 1984, Würtemberg Agnus Dei 1981 Consertto Crosso per Tre Celli 2001, Tokio Largo sellolle ja orkesterille 2005, Wien, solistina Rostropovich, johtajana Seiji Ozawa Pendereckin musiikkia on käytetty kauhuelokuvissa Manaaja (1973) ja Hohto (1980) suomi puola suomi puola

18 Junayhteys Anne Hujala Tallinnasta Varsovaan etenee vähitellen Marjut Vallan vinkit Puolan matkoihin erikoistuneen Poltravel Oy:n myyntipäällikkö Marjut Valta tuntee Puolansa. Matkatoimisto on vienyt suomalaisia Puolaan jo 20 vuotta kahden naisen voimin. Toinen voimanaisista on Krystyna Hyyryläinen. Krakova Sopivan pieni ja iso, paljon historiaa. Lähellä Wieliczka, Auschwitz, Wadowice, upea Tatra. Hotelli: Astoria ja Regent Kazimierzin juutalaiskortteleissa. Ravintola: Marmolada, Miod i Wino ja Pod Aniołami sekä kaikki maitobaarit, joita paljon. Jazzklubeista U Muniaka on legendaarisin. Pihviravintola Diego i Bohumil sopii urheilufanille. Kolmoiskaupunki Gdansk, Gdynia ja Sopot Mainio yhdistelmä vanhaa ja uutta. Gdanskin Vanhassakaupungissa on paljon arkkitehtonisia helmiä ja valokuvauksellisia yksityiskohtia. Hotelli: Hanza tai viljasiiloon tehty Gdansk, molemmissa pieni wellness-osasto. Ravintola: Vanhakaupunki on täynnä hyviä ravintoloita, minun valintani on Hanza-hotellin Kokieteria ja joenran nan Baryłka. Vehreässä Sopotissa on rento meininki varsinkin kesäisin. Ravintola: Hotelli Rezydentin ravintolan savustettu ankanfilee lienee Euroopan parasta. Wrocław Mukava ilmapiiri ja edullinen ostoskaupunki. Upea Vanhakaupunki ja goottilainen Ostrów Tumskin alue. Ravintola: panimoravintola Spiżissä hyvää paikallista olutta ja kohtuuhintaista ruokaa. Hotelli: Vanhankaupungin kodikas Art Hotel. Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikula on käynyt Krakovassa kaksi kertaa. Hänen tapanaan on matkaillessa kiertää ainakin kirkot ja usein museotkin ulkoa ja kujat, kadut ja kellarit sisältä. Krakova on maailman parhaiten maleksittava kaupunki Kuten joistain paikoista jää hyvä fiilis, on Krakovasta minulle jäänyt. Krakovassa tuntuu olevan myös hyvää elävän musiikin pop/ rock-tarjontaa. Nikula pitää myös Nowa Hutasta. Sekä asuinosasta että tehtaan puolesta, jonne hän pääsi sisään ilmeisesti portinvartijan nuokahduksen takia. Junayhteydestä Tallinnasta Varsovaan on puhuttu Baltian maiden uudelleen itsenäistymisestä lähtien. Avaisihan nopea junavuoro uudenlaisen yhteyden Keski-Euroopan ytimeen. Suomi, Puola ja Baltian maat ovat osallistuneet yhteiseen työryhmään, jossa asiaa on viety eteenpäin. Baltian maat ovat rakentaneet rautatiehankkeen ympärille osakeyhtiötä. Suomi ja Puola eivät ole lähdössä rahallisesti mukaan osakeyhtiöhankkeeseen. Voi olla, että kumpikin maa saa kuitenkin aikanaan paikan osakeyhtiön hallitukseen, kertoo ylitarkastaja Leena Sirkjärvi liikenne- ja viestintäministeriöstä. Alun perin tavoite oli, että osakeyhtiö olisi muodostettu 2013 loppuun mennessä, mutta aikataulu näyttää nyt epärealistiselta. Ajatus on, että rakentamisen suunnittelu saataisiin käyntiin vuonna 2016, ja junayhteys Tallinnasta Varsovaan olisi matkustajien käytössä noin vuonna 2025, arvioi Sirkjärvi. Tällöin liikuttaisiin eurooppalaisella raideleveydellä ja juna kulkisi 240 km tunnissa. Matka-aika Tallinnasta Puolan rajalle olisi noin neljä tuntia. Kun minulle soitetaan ja kysytään, onko rouva (Pani) Jukka tavattavissa, vastaan, että kaikin mokomin, jos keskustelun jatkamisen edellytyksenä ei ole, että minun pitäisi olla nainen... Seuraa muutaman sekunnin äimistynyt hiljaisuus. Näet, etunimeni loppukirjaimen perusteella minut mielletään Puolassa naiseksi. Jotkut puolalaiset tuttavani puhuttelevatkin minua mieluummin nimeni puolalaisella vastineella Jan. Puolassa kaikista etunimistä ja valtaosasta sukunimityyppejä erottuu kantajan sukupuoli; Jan Kowalski on mies ja Janina Kowalska nainen. Myös adjektiivit ja nominit taipuvat pääsanan mukaan suvussa: maskuliinissa, feminiinissä ja neutrissa. Sukuihin jaottelu ulottuu jopa verbien menneeseen aikamuotoon. Mistäpä puolalainen siis voi tietää, että Jukka, Jorma ja Vesa ovat tietenkin poikia, mutta Kirsti ja Päivi tyttöjä? Ja entäs, kun viimeinen kirjain on neutrinen o: Pirjo, Aino, Mauno tai Tauno? Keskity suhinaan Luulen, että suomalaisilta eniten harjoittelua ja keskittymistä vaativat puolan suhuäänteet. Jos yritämme ääntää puolaa ymmärrettävästi, ei suuvärkin mahdollisimman vähäinen voimistelu riitä. Eräs suomalainen sanoi kerran turhautumisen Jukka-rouvan seikkailut puolan ihmemaassa Jukka Kiljunen hetkellä, että nämä puolan monet suhuäänteet ovat kuin yksi ja sama vissypullon korkkauksen suhahdus. Valitettavasti asia ei ole niin helposti ohitettavissa. Puolalaisia huvittavia ääntämisvirheitä meiltä suomalaisilta syntyy helposti esimerkiksi sanapareissa szczur/wzór rotta/malli tai śluz/ śluza räkä/kanavan sulku. Paljon muitakin kompastuskiviä ja sudenkuoppia löytyy, eikä niiltä aina voi välttyä. Harjoittelu ja keskittyminen auttavat. Onneksi puolalaiset ovat ymmärtäväisiä ja arvostavat ääntämykseltäänkin vaikean kielensä yritteliästä harjoittelijaa. Itse esimerkiksi joudun olemaan joka kerta erityisen tarkkana głównasanassa ääntäessäni esimerkiksi ilmausta pääkatu główna ulica. Jos näet u:na ääntyvä ł ei äänny selvästi erillisenä ennen ó-vokaalia joka sekin ääntyy u:na, sana muuttuu kiinteän ulosteen vulgaarinimityksen gówno genetiiviksi. Mielleyhtymiä Toisentyyppisiä ongelmia ovat suomalaiset sanat, jotka synnyttävät puolassa ns. ei-soveliaan mielleyhtymän. Ongelmallisia etten sanoisi, suorastaan mahdottomia ovat esimerkiksi sukunimet Hujanen ja Kurvinen. Ensin mainittu tuo puolalaisille väistämättä mieleen miehen sukupuolielimen vulgaarin nimityksen. Olen nähnyt siitä poikien aitoihin ja seiniin spreijaamina ainakin kolmenlaista kirjoitusversiota. Joskus jopa oikean, vaikka sitä ei ole luultavasti opetettu koulussa. Takavuosina opetusryhmässäni ollut 15-vuotias tyttö laukaisi, että Suomessa voi lääkäri kirjoittaa potilaan oireista, että tällä on hui/ma/ usta (miehen sukupuolielimellä on huulet). Vain puolalaisille avautuva kielellinen hauskuus oli kulkeutunut lääkäriäidille ilmeisesti Suomesta puolalaiskollegojen välityksellä. Kurvinen kuulostaa alkuosaltaan sanan kurwa genetiiviltä tai monikon nominatiivilta. Sana tarkoittaa prostituoitua eli maksullista naista. Kurewski charakter sanotaan kierosta, epäaidosta, teeskentelevästä ja laskelmoivasta ihmisestä. Sanaa käytetään myös kirosanana ja karkeassa kielenkäytössä puheen jaksottamiseen eli lauseiden erottamiseen siellä, missä suomessa käytetään v-alkuista sanaa. Nyt varmaan ymmärrätte, miksi Puolassa kannattaa ainakin julkisilla paikoilla muistaa yrittää välttää pelästyksen hetkellä kovin äänekästä spontaania reaktiota eli huudahdusta: Hui! Kirjoittaja on asunut Puolassa maaliskuusta 1984, eikä kolmikymmenvuotiselle sodalle puolan kanssa näy loppua. On kielenkääntäjä ja opettaa puolalaisille suomea Varsovassa. 34 suomi puola suomi puola

19 Puolalaiset ajokoirat Teksti ja kuvat: Paula Heikkinen-Lehkonen Lähes jokaisella Euroopan maalla on omia ajokoira-rotuja, jotka ovat erittäin harvinaisia kotimaansa ulkopuolella. Ikiajoista on metsästetty sekä vainun perusteella ajavilla, haukkuvilla koirilla että näköaistin avulla, äänettömästi ajavilla vinttikoirilla. Jälkitarkkoja ajokoiria käytetään pääasiassa metsäisillä seuduilla, vinttikoirat soveltuvat aukeille aromaastoille. Ajokoiria käytetään monissa maissa suurina ajueina, jolloin metsästäjät saattavat seurata ajuetta ratsain. Tällöin koirat ovat suurikokoisia ja nopeita, ja riistana on nopea kettu tai suuret sorkkaeläimet. On selvää, että isojen koiramäärien ja hevosten pitäminen on kallista ja tällainen touhu vaatii laajoja tiluksia, joten tämäntyyppinen metsästys on perinteisesti ollut yläluokan harrastus nykymaailmassa katoava sellainen. Etenkin pohjoisessa Euroopassa ajavia koiria on perinteisesti käytetty yksin tai korkeintaan pareina, ja metsästäjät liikkuvat jalan. Tavallisesti ajettavana on jänis tai kettu, mutta Keski-Euroopassa myös sorkkaeläimet ja villisika. Puolassa on kaksi kansainvälisen kennelmaailman kattojärjestön FCI:n tunnustamaa ajokoirarotua, ogar polski, joka on suomennettu puolanajokoiraksi, sekä gonczy polski, josta käytetään Suomessa nimitystä puolanjahtikoira. Ogar on näistä ollut kauemmin järjestäytyneen kennelmaailman tuntema, gonczy tunnustettiin virallisesti roduksi vasta muutama vuosi sitten, vaikka tämäntyyppisiä koiria tiedetään olleen metsästäjillä jo ammoisista ajoista. Ogar on toinen puolalaisista ajokoirarodusta. Ogarilla juuret luostarissa Ogar on ajokoiraksi melko raskasrakenteinen, joten se on todennäköi-sesti sukua vihikoirille. Nykyiseen muotoonsa Englannissa kehitetyllä vihikoiralla on runsaasti löysää nahkaa ja erittäin pitkät korvat, ja sen sanotaan olevan maailman tarkkavainuisin koirarotu. Alun perin näitä koiria kasvatettiin belgialaisessa luos- tarissa. Pyhä Hubertus oli metsästyksen suojeluspyhimys, ja luostarin koirat tulivat kuuluisiksi loistavina metsästyskoirina. Rotua nimitetäänkin ranskankielisessä maailmassa Pyhän Hubertuksen koiriksi. Hyvien ominaisuuksiensa ansiosta niitä levisi vähitellen muihinkin maihin, ja useiden eurooppalaisten ajokoirarotujen katsotaan polveutuvan niistä. Ogar polskilla ei kuitenkaan ole vihikoirien pitkiä korvia ja löysää nahkaakin vain hieman kurkun alla. Epäilemättä myös venäjänajokoira, joka aikoinaan tunnettiin nimellä kostromanajokoira, on ogarille läheistä sukua ja niillä on yhteisiä esi-isiä. Koska ogar polski on raskastekoinen, se on ajaessaan hidas, mutta kestävä ja jälkitarkka ja sen ääntä sanotaan erityisen kauniiksi ja kuuluvaksi. Kun koira haukkuu ajaessaan, metsästäjä tietää, missä koira liikkuu. Kokeneimmat ajokoiramiehet osaavat haukun perusteella sanoa myös, mitä riistaa koira on ajamassa ja kuinka kaukana se on riistaeläimestä. Aikoinaan puolanajokoiria käytettiin ajueina, mutta nykyisin se toimii yksin ajavana. Rodun kasvatus on hiipunut toisen maailmansodan jälkeen ja se on harvinaistunut kotimaassaan, muualla näitä koiria ei juuri näekään. Nykyisin rotua käytetään lähinnä ketun ja villisian metsästykseen. Puolanajokoira on keskikokoinen, säkäkorkeudeltaan cm. Se on väriltään kellanruskea ja sillä on yleensä hailakka musta mantteli. Rinnassa ja käpälissä sallitaan pieniä valkoisia merkkejä. Karvapeite on pinnanmyötäistä, mutta säänkestävää, karheaa ja kaksinkertaista, eli koostuu pitemmästä peitinkarvasta ja pehmeästä pohjavillasta. Korvat ovat melko pienet ja lyhyet, häntä pitkä ja tukeva ja sen alapuolella on hieman pitempiä harjaksia. Koiran työskennellessä ja innostuessa häntä voi nousta selän tasolle ja ylemmäskin, mutta rauhallisen koiran häntä on riippuva. Villisikatyöskentely vaatii koiralta huomattavaa rohkeutta ja kovuutta, mutta ajokoirien tapaan puolanajokoira on kotioloissa kiltti, rauhallinen ja sävyisä. Voimakkaan riistaviettinsä takia se ei tietenkään sovellu pelkäksi seurakoiraksi. Karpaatialainen gonczy Gonczy polski on ogaria pienempi ja kevyempi. Se muistuttaa suuresti muita eurooppalaisia ajokoirarotuja, etenkin slovakianajokoiraa sekä unkarilaista transsylvaniankopoa. Rodut polveutuvat epäilemättä samoista esi-isistä. Näitä koiria käytettiin etenkin Karpaattien metsäisillä rinteillä, ja niistä puhuttiinkin yleisesti karpaatialaisina. Gonczy esiteltiin kansainväliselle kennelmaailmalle Poznańin maailmannäyttelyssä vuonna 2006, jolloin FCI myös tunnusti sen virallisesti. Puolan Kennelklubi oli kuitenkin alkanut rekisteröidä näitä koiria jo aikaisemmin, ja rodulle oli laadittu myös rotumääritelmä. Rodun historiaan mahtuu moninaisia käänteitä, ja se on ollut sukupuuton partaalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajokoirat pääsivät melkein häviämään. Niitä voitiin pitää ja käyttää vain syrjäisillä metsä- ja vuoristoseuduilla. Toisen maailmansodan jälkeen lähes ainoastaan Pawlusiewiczin suku oli saanut säilytetyksi koiransa. Eversti Józef Pawlusiewicz tekikin paljon työtä rodun elvyttämiseksi ja tunnustamiseksi. Hän oli itse ajokokeiden tuomari, ja hänestä tuli myös Puolan Kennelklubin kunniajäsen. Valitettavasti koirat rekisteröitiin kuitenkin rotunimellä ogar polski, puolanajokoira, vaikka sellainen rotu oli jo olemassa ja tästä aiheutui sekaannusta. Vuoristoseutujen kevyemmät ja yleensä väriltään mustat koirat olivat selvästi erityyppisiä. Niinpä niitä ei kelpuutettu jalostukseen, ja koko asia vähitellen unohtui. Salametsästäjiä ja rouva Vuoristoseutujen metsästäjillä erityisesti salametsästäjillä oli kuitenkin säilynyt näitä koiria, ja ne tiedettiin erinomaisiksi metsästyskoiriksi luvulla myös Puolan Kennelklubin piirissä havahduttiin huomaamaan vanhan ajokoiratyypin olemassaolo. Niitä alettiin rekisteröidä uudelleen, mutta nyt toisella nimellä, siis gonczy polskina. Gonczyn säkäkorkeus on cm, karvapeite on lyhyttä, kovaa ja kiiltävää. Väriltään gonczy on joko musta punaruskein merkein, maksanruskea punaruskein merkein tai yksivärinen punaruskea. Muuten se on rakenteeltaan tyypillinen ajokoira, runko on korkeuttaan pitempi, luppakorvainen ja pitkähäntäinen. Varsin nopeasti tämä erittäin kaunis rotu on saanut suosiota, ja näitä koiria näkee jonkin verran Euroopan kansainvälisissä näyttelyissä. Yksi yksilö on vieraillut Karpaatialainen gonczy tunnustettiin virallisesti Raban z Huculskiej Łąki Suomessakin: 2012 joulukuun suuressa Messukeskuksen näyttelyssä punainen uros Raban z Huculskiej Łąki herätti huomiota peräti ajavien koirien ryhmävoittajana. Tämä yksilö on kilpaillut ahkerasti ja esiintynyt oikeana rodun suurlähettiläänä osallistumalla moniin Euroopan arvonäyttelyihin. Pari vuotta sitten se kiersi näyttelyitä italialaisen ammattihandlerin kanssa. Rabanin omistaja, rouva Anna Pyra-Czernik on sanonut syyksi tällaiseen metsästyskoiraroduilla harvinaiseen näyttelyinnostukseen sen, että rotu ja tämä koira olivat hänen edesmenneelle miehelleen kaikki kaikessa. Niinpä miehen kuoltua hän on päättänyt jatkaa tämän työtä rodun hyväksi ja tehdä sitä tunnetuksi. Kirjoittaja on kaikkien rotujen ulkomuototuomari, freelance-toimittaja ja valokuvaaja. 36 suomi puola suomi puola

20 Kašubikaikuja Teksti, kuvat ja runojen suomennokset Kirsti Siraste Kauan sitten, autonomian aikaan, nuori keisarillisen Aleksanterin yliopiston dosentti Jooseppi Julius Mikkola sai apurahan kašubimurteiden tutkimukseen. Elokuussa 1896 hän matkusti pariksi kuukaudeksi kašubien pariin mukanaan nuorikkonsa Maila Talvio. Matkan tulokset slavistien ja polonistien suuresti arvostama Mikkola julkaisi venäjäksi 1897 ja saksaksi Mikkolan kasvattama professorini, oppi-isääkin slavistina arvostetumpi Valentin Kiparsky halusi minun jatkavan Mikkolan työtä, mutta kun elämä vei nuoren naisen 1960-luvulla Prahaan, gradun aihe vaihtui. Kašubien pariin palasin vasta 1980-luvulla. Kimmokkeena olivat Gdanskin elokuu 1980 ja tohtori Tadeusz Fiszbachin tulo Puolan asiainhoitajaksi Suomeen. Tutustuminen ZKP:n eli Kašubipommerilaisliiton ihmisiin, varsinkin journalisti Izabella Trojanowskaan, herätti halun korvata tekemättä jäänyt kašubigradu kirjallisuudella, jokakesäisillä piipahduksilla kašubien mailla ja kašubikirjailijoiden kutsumisella Sippolan hovin 1990-luvun tapahtumiin. Satuvalikoima Lumottu kampela ilmestyi Otavan kustantamana Izabellan menehtyminen sydänkohtaukseen 1995 sai minut perustamaan symbolisen muistopalkinnon nuorille kašubirunoilijoille. Palkittujen säkeet ovat päässeet Kymenlaakson lehtiin. Gdansk syksyllä 2013 Edellisestä käynnistäni kašubien mailla on vierähtänyt kuusi vuotta. ZKB:n Mestwin-tavernaan kerääntyy syyskuisena perjantaina melkoinen joukko vanhoja ystäviä. Liiton nuori puheenjohtaja Łukasz Grzędzicki toteaa, että paikalla oli kolme puheenjohtajaa, hänen lisäkseen entiset, runoilija Stanisław Pestka ja maaherran virastossa pitkän uran tehnyt Jerzy Kiedrowski. Mukana on myös Kartuzyssa koulunsa käynyt tohtori Fiszbach. Kuulen kašubikulttuurin kiinnostavan tätä nykyä varsinkin kiinalaisia ja pääsevän esittäytymään Šanghaihin. Lähempänä se esittäytyy syksyn 2013 Krakovan kirjamessuilla. Niillä esitellään varmasti vuoden 2012 kirjallinen tapaus, Pan Tadeuszin kašubinnos, joka vei runoilija Stanisław Jankelta vuosia. Huomiota saanee osakseen myös nuori runoilija Hana Makùrôt, joka opettaa Gdanskin yliopistossa kašubin kieltä ja kirjallisuutta. Kielitieteestä väitelleestä Hanasta, joka kašubintaa esimerkiksi Zbigniew Herbertin runoutta, tullee ensimmäinen kašubistiikan professori. Tunnelma haikeutuu tilaisuuden lähestyessä loppuaan. Onneksi on sähköposti, joka helpottaa yhteyksien pitämistä vastaisuudessa. Stanisławn Jankelta saan suurenmoisen lahjan, liudan äidinisäni mahdollisten sukulaisten sähköpostiosoitteita. Vilnan kuolleet Sawiczit saavat rinnalleen eläviä Sawiczeja Kirjoittaja on slaavilais-balttilaisen kielialueen suomentaja. Hän esitelmöi kašubeista keväällä 2013 Helsingin suomenkielisen työväenopiston ja Helsingin Puola-yhdistyksen yhdeksänosaisessa Katsaus Puolaan -luentosarjassa. 38 suomi puola Pan Tadeuszin kašubinnos. Lukeva ei eksy, kirjamarkkinat Gdanskin Pitkällä torilla Stanisław Janke (s. 1956) Omien keskellä Kieli oli minulle kuin ylisille jätetty vuosiksi unohdettu viulu välistä puhalsin siitä pölyä kosketin uteliaana kevyesti kieltä ääni joka joskus ärsytti tai hävetti alkoi kuulostaa omalta joskus karheammalta muttta palaajien laulua uskollisesti odottavalta lopulta minäkin soitin tuhlaajapojan sävelmää ja kun se soi surullisena heimolaisen ovella minut otettiin vastaan vailla syytöksen sanaa Hana Makùrôt. Kirjottuja kašubikukkia. Hana Makùrôt Kukat Kukat ovat maan balladi ja taivaan katve kevään hyräilemä hajujen psalmi mehiläisten kera karkeloiva kirjava kudos Kukat ovat perhosten tuoksuvaa hengitystä ja kuun värikylläistä unta Ne ovat esteettisesti täydellisiä vailla mitään aikomusta, yksinkertaisesti kauniita Kukat ovat kasvien vaikenevat kasvot joilla niiden pienet päät hymyilevät maailmalle Tohtori Tadeusz Fiszbach ja rouva Hana. Puolalaiset vuodenaikaperinteet Puolalaisen perinteisiin kuuluu kevään aikana niin kansanperinteitä mukailevia tapoja, keväisiä kujeita, koululaisten epävirallisia perinteitä, pilailua kuin kaupunkien kulttuuritointen järjestämää ohjelmaa. Pääsiäinen on katolisen Puolan vuoden juhlista tärkein. Pääsiäisperinteet esitellään omana kokonaisuutenaan tämän juttusarjan seuraavassa osassa. Marzanna aloittaa kevään Paitsi menneen talven lumet myös kaikki epäonni ja paha hyvästellään kevään kynnyksellä Marzanna-perinteen menoin. Puolalaisissa kouluissa lapset valmistavat isokokoisen, valkoisella kankaalla verhotun olkinuken, jolla on pitkät letit ja jolle puetaan naisen vaatteet, hame ja esiliina. Laulujen saattelemana nukke viedään joen rantaan, missä se sytytetään palamaan ja hukutetaan. Marzannan päivään 21. maaliskuuta yhdistyy myös tuoreempi, koululaisten oma perinne. Se tunnetaan myös Lintsarin päivänä (Dzien wagarowicza), jolloin koululaiset pukeutuvat karnevaaliasuihin ja ovat luvatta pois koulusta. Lintsauksen juhlapäivänä, kun kauniit ilmat jo houkuttelivat ulos, olimme poissa omin luvin, tietenkin käytöksenalennuksen tai muun rangaistuksen uhalla, muistelee varsovalainen Karina Kaczor. Sovimme kavereiden kanssa, että kukaan ei tulisi kouluun, jottei kukaan saisi rangaistusta. Koulun vastaveto oli, että meille ruvettiin sittemmin tarjoamaan lintsauksen vaihtoehdoksi museokäyntejä ja muuta ohjelmaa. Keväisiä kujeita Kevättä jatketaan pilanteon merkeissä, kun huhtikuun ensimmäisenä on Prima Aprilis, aprillipäivä, jolloin monet toivovat voivansa höynäyttää perheenjäseniään tai naapureitaan, tietenkin vain hyväntahtoisesti. Myös tiedotusvälineet pitävät yllä aprilliperinnettä tiedottaen uskomattoman kuuloisesta uutisesta, jonka sitten seuraavana päivänä paljastavat harmittomaksi pilaksi. Yritämme arvuutella, mikä uutinen oli pilaa, mutta tiedotusvälineissä on asia usein esitetty niin taitavasti, että arvaus menee vikaan, kertoo Magda Miśkiewicz Częstochowasta. Työn juhlaa vapailla Toukokuun ensimmäinen tunnetaan kansainvälisestikin työn päivänä (Święto Pracy). Sosialistiset perinteet, joihin kuuluivat juhlapuheet, punaiset ja valkoiset neilikat, plakaatit iskulauseineen, kulkueet ja liehuvat liput, ovat jääneet historiaan. Nykypuolalaiselle toukokuun alku tarjoaa oivan tilaisuuden pieneen lomaan, sillä peräti kolme ensimmäistä päivää ovat kaikki erityisiä. Työn päivän jälkeen 2. toukokuuta on ollut vuodesta 2004 ollut Lipun päivä, joka tosin ei ole vapaapäivä työstä. Kevät vilkasta juhla-aikaa Outi Aaltonen Lipun päivänä järjestetään asiapitoisempaa ohjelmaa, kuten konsertteja ja luentoja, joiden aiheena ovat Puolan lipun värit valkoinen ja punainen ja niiden symboloima kansallinen historia, kertoo varsovalainen Lucyna Tkacz- Kulawik. Kolmas peräkkäinen juhlapäivä on perustuslain päivä, edellisten tapaan liputuspäivä sekin. Puolan perustuslaki vuodelta 1791 on Euroopan vanhin ja saatiin pian maailman ensimmäisen eli Yhdysvaltojen perustuslain jälkeen. Perustuslain päivänä yhdistetään nykyisin historiaa ja isänmaallisuutta viihteellisempiin elementteihin ja huvituksiin päivän ohjelmistossa, Toukokuun ensimmäinen viikko tunnetaankin nimellä toukokuun pitkä viikonloppu, jonka ympärille saattaa kertyä melkein viikon mittainen loma. Juhlapyhien rytmittämien ylimääräisten lomajaksojen etsinnästä kalenterissa on Puolassa tullut eräänlaista uutta kansallisurheilua, johon saa valmennusta myös internetissä julkaistavista oppaista, naurahtaa Lucyna. Äidit, isät ja lapset juhlivat Perheenjäsenten juhlapäivistä toukokuulle asettui äitienpäivä, jota vietetään Puolassa 26. päivä toukokuuta. Äidit saavat vähintäänkin puhelinsoiton, kukkia, suklaata tai pieniä lahjoja. Puolassa vietetään myös Lapsen päivää, jonka ajankohta on ensimmäinen päivä kesäkuuta, jolloin lapsille järjestetään juhlia ja kulttuuriohjelmaa. Heitä muistetaan tuona päivänä kaikkialla: kotona, päiväkodeissa, kouluissa, puistossa, kauppakeskuksissa, televisiossa. Juhlapäivä on lähinnä kaupallinen, ja lasten odotukset päivälle ovat suuret, tietää Lucyna Tkacz-Kulawik. Viimeisenä perheenjäsenille omistetuista juhlapäivistä on vuorossa isänpäivä 23. kesäkuuta. Se on perinteisesti jäänyt vähemmälle huomiolle kuin kaksi edellistä, mutta on nyt kasvattamassa suosiotaan. Uusimmat uutiset Puolan kulttuurista: Puola Nyt suomi puola