TURVETUOTANTOON SOVELTUVIEN SUOPELTOJEN ESIINTYMINEN JA KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET ETELÄ-POHJANMAAN K-8 KUNTIEN ALUEELLA.

Transkriptio

1 TURVETUOTANTOON SOVELTUVIEN SUOPELTOJEN ESIINTYMINEN JA KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET ETELÄ-POHJANMAAN K-8 KUNTIEN ALUEELLA. Metsätieteiden pro gradu-tutkielma Maatalous- ja metsätieteiden maisterin tutkintoa varten Helsingin yliopisto, Metsätieteiden laitos Frans Haapaniemi

2 ALKUSANAT Tämän tutkimuksen idea on lähtöisin Seinäjoen kaupunkiseudun K-8 kuntien ilmastostrategiaprojektista. Tutkimus toteutettiin useiden eri tahojen yhteistyönä. Kiitän kaikkia työhöni tavalla tai toisella osallistuneita. Kiitos ohjaajilleni FM Mika Yli-Petäykselle ja professori Harri Vasanderille. Kiitos asiantuntija-avusta FT Päivi Pickenille, FT Kimmo Virtaselle, FT Meri-Liisa Airolle, FT Kristiina Reginalle ja LuK Laura Lundgrenille. Kiitos maastotöissä avustamisesta eläinlääket. yo Malin Mäkiselle. Kiitos työn rahoituksesta Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahastolle, Vapo Oy:lle ja Seinäjoen kaupungille. Kiitos mittausvälineiden lainasta ja paikkatietoaineistoista GTK:lle, MTT:lle, HY:lle ja Etelä-Pohjanmaan liitolle. Kiitos maanomistajille mittausluvista ja kiinnostuksesta työtäni kohtaan. Helsingissä Frans Haapaniemi

3 SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO Tutkimuksen tausta Suopeltojen ilmastovaikutukset Turpeen käyttö Tutkimuksen tarkoitus ja aiemmin tehdyt selvitykset Suopeltojen maatalouskäyttö Historia Suopeltojen viljely Turvetuotannon mahdollisuudet suopelloilla Turvetuotantomenetelmät Turvetuotannon edellytykset Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö Turvetuotannon ympäristösuojelu ja lupaehdot AINEISTO JA MENETELMÄT Tutkimusaineisto Paikkatietoaineistot Tutkimusmenetelmä Paikkatietoanalyysi Maastotyöt TULOKSET Paikkatietoanalyysin tulokset Tutkitut suopellot Turvenäytteiden laboratorioanalyysit TULOSTEN TARKASTELU Tutkimusmenetelmän arviointi Suopeltojen esiintyminen ja käyttömahdollisuudet Jatkotutkimustarpeet JOHTOPÄÄTÖKSET LÄHDELUETTELO Kirjallisuus Paikkatietoaineistot... 58

4 1. JOHDANTO 1.1. Tutkimuksen tausta Suopeltojen ilmastovaikutukset Luonnontilaisiin soihin varastoituu suuria määriä hiiltä kuolevien kasvinosien kerrostuessa niihin ajan saatossa. Maatuminen on hyvin hidasta soiden vähähappisissa olosuhteissa. Ojituksen, maanmuokkauksen ja lannoituksen seurauksena turvekerros muuttuu hapekkaammaksi, minkä seurauksena mikrobitoiminta lisääntyy ja turpeen hajoaminen nopeutuu. Maanviljelyskäytössä olevilta turv ta vapautuu ilmakehään suuria määriä hiilidioksidia (CO 2 ), typpioksiduulia (N 2 O) ja metaania (CH 4 ) (Maljanen ym. 2007). Turvemaiden arvioidaankin tuottavan jopa 25 % (4 Tg/vuosi) maatalousmaista peräisin olevasta N 2 O päästöistä (Kasimir-Klemedtsson ym. 1997). Suopeltojen pinta-ala on kuitenkin vain noin 13,6 % kaikista maatalousmaista (Myllys & Sinkkonen 2004). Soisella Etelä-Pohjanmaalla melko suuri osa peltoalasta on suopeltoa, joten soiden viljelystä aiheutuu maan keskiarvoa suuremmat alueelliset kasvihuonekaasupäästöt. Suopeltojen päästöjä voidaan vähentää esimerkiksi maanmuokkaus- ja viljelymenetelmien avulla. Pitkäaikaisen nurmiviljelyn on todettu olevan kohtuullisen nopea ja kustannustehokas päästöjen vähentämismenetelmä. Suopeltoja voidaan myös muuttaa turvetuotantoalueiksi, jolloin maatalouden kasvihuonekaasupäästöt vähenevät. Kuitenkin vain osa suopelloista soveltuu turvetuotantoon. Osalla suopelloista turvekerros on maatunut hyvin ohueksi tai suolle on ajettu niin paljon kivennäismaata, että pelto luokitellaan orgaaniseksi multamaaksi. Turvetuotantoon soveltuvakin paksuturpeinen suopelto saattaa sijaita niin lähellä asutusta, ettei ympäristöluvan saaminen tuotannolle välttämättä ole mahdollista. Yleensä asutuksen ja turvetuotantoalueen välisen puustoisen suojavyöhykkeen tulisi olla vähintään 400 metriä (Väyrynen ym. 2008) Turpeen käyttö Turve on kotimainen luonnonvara, joka sopii moniin käyttötarkoituksiin. Turvetta käytetään eniten energiantuotantoon ja kasvu- ja ympäristöturpeena. Myös muita pienempiä erikoiskäyttökohteita, kuten turvehoidot ja turvetekstiilit, on olemassa. Energiaturve käytetään Suomessa tuotantopaikan läheisyydessä (Savolainen & Silpola 1

5 2008), mutta kasvu- ja ympäristöturpeita sekä erikoistuotteita viedään myös ulkomaille (Reinikainen & Picken 2008). Energiaturpeelle on hyvät markkinat, sillä useimmat metsäbiomassaa polttavat laitokset käyttävät turvetta seospolttoaineena (Lahtinen ym. 2005). Turpeen ohella kotimaisia polttoaineita ovat metsäbiomassa, peltobiomassa, biokaasu ja polttokelpoiset jätteet. Lisäksi ulkomailta tuotavia polttoaineita ovat etupäässä kivihiili, öljyjalosteet ja maakaasu. Energiaturpeen kysyntään ja hintoihin vaikuttavat muiden polttoaineiden hinnat, voimassa oleva päästökauppa ja erilaiset tuet. Turve on huoltovarmuuden kannalta merkittävä sillä se on kotimaisista polttoaineista ainoa, jota voidaan varastoida suuria määriä (Flyktman 2005). Turvevarastot ovat nykyään kuitenkin melko pieniä. Suomessa tuotetaan vuosittain 6-40 miljoonaa kuutiometriä energiaturvetta, mikä vastaa 5 35 TWh energiamäärää. Turpeen osuus koko maassa käytetystä energiasta on 6 7 % (Kuva 1.) (Tilastokeskus 2010). Vuosituotannot voivat vaihdella suuresti sääolosuhteiden mukaan, sillä sateiden sattuessa märkää turvetta ei voida kerätä. Pääosa energiaturpeesta tuotetaan jyrsinmenetelmällä, mutta myös muita menetelmiä on käytössä. 2

6 Muut 3 % Suomessa käytetty energia ja sen lähteet Energian kokonaiskulutus PJ = 287 TWh Turve 6 % Vesi- ja tuulivoima 3 % Sähkön nettotuonti 3 % Puuperäiset polttoaineet 20 % Ydinenergia 17 % Öljy 25 % Hiili 13 % Maakaasu 10 % Kuva 1. Suomessa käytetty energia ja sen lähteet tammi syyskuussa (Tilastokeskus 2010) Tutkimuksen tarkoitus ja aiemmin tehdyt selvitykset Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää turvetuotantoon soveltuvien suopeltojen esiintymistä ja käyttöpotentiaalia Etelä-Pohjanmaan Seinäjoen kaupunkiseudun (K8) kunnissa (Alavus, Ilmajoki, Jalasjärvi, Kauhava, Kurikka, Kuortane, Lapua, Seinäjoki) (Kuva 2.). Ensimmäisenä osatehtävänä oli selvittää minkälaisilla edellytyksillä turvetuotanto suopelloilla on mahdollista; 2. osatehtävänä oli hankkia paikkatietomateriaalia ja pyrkiä niiden avulla paikallistamaan alueen paksuturpeisia suopeltoja; 3. osatehtävänä oli mitata maastossa suopeltoja joilla on arvioitu olevan turvetuotantopotentiaalia. Lähtö-aineistona käytettiin aluetta koskevia erilaisia paikkatieto- ja kartta-aineistoja, joita yhdistelemällä tuotantoon soveltuvien alueiden jakautumista ja pinta-aloja voitiin selvittää. Tarkastelun jälkeen valikoiduilla alueilla tehtiin tarkempia maastoselvityksiä. Maastotöiden ja turpeen laboratorioanalyysien avulla selvitettiin kohteiden turpeen 3

7 paksuutta, kemiallista ja fysikaalista koostumusta, vesiolosuhteita ja kohteiden etäisyyttä tuotannon aikana mahdollisesti häiriytyvistä kohteista. Tutkimuksen karttatyöt tehtiin pääosin 2010 keväällä. Maastomittauskohteiden valinta, maastomittaukset ja näytteidenotto tehtiin 2010 kesällä. Etelä-Pohjanmaalla on pyritty selvittämään suopeltojen turvemääriä aiemmin vuosina 1994 ja Tutkimuksissa on vertailtu GTK:n maaperätietoja peruskarttaan ja valittu osa suopelloista linjoittaiseen turvepaksuuden mittaukseen tutkitusta 2020 peltohehtaarista turvetuotantoon soveltuvaa oli 555 hehtaaria (Pasanen 1995) tutkituista 1154 peltohehtaarista 44,4 ha turvetuotantoon sopivaa suopeltoa (Pasanen 1995). Oulun läänin pohjoisosissa ja Lapin läänin eteläosissa on selvitetty suopeltojen soveltuvuutta turvetuotantoon vuonna 1995 (Kokkonen 1995). Tutkimuksessa etsittiin suopeltoja ilmakuvatulkinnan avulla ja arvioitiin myös turpeen paksuutta 10 cm tarkkuudella. Tutkimuksessa luetellaan alueelta löytyneiden 481:n mielenkiintoisen suopellon tiedot. Merkillepantavaa on, että osa turvetuotantoon soveltuvista kohteista oli laajuudeltaan useita satoja hehtaareja. Keski-Suomessa on selvitetty turvepeltojen esiintymistä gammasäteilyaineiston avulla (Virtanen & Vanne 2008). Selvityksen tarkoitus oli tuottaa alustavaa tietoa turvepelloista myöhempiä maastotutkimuksia varten. Turvepelloiksi tulkittuja alueita löytyi 9500 ha. Tutkimuksessa kerrotaan lisäksi gammasäteilyaineiston käyttöön liittyvistä virhelähteistä. Gammasäteilymittauksiin vaikuttavat ainakin mineraalimaan säteilyn määrä, turpeen vesipitoisuus, ojituksessa paljastunut mineraalimaa, alueen kumpareisuus ja infrastruktuuri. Ruotsissa on tehty 2003 tutkimus, jossa kokeiltiin suopeltojen etsimistä maaperää kuvaavien paikkatietoaineistojen avulla Uppsalan läänissä (Berglund ja Berglund 2003). Tutkimuksessa käytettiin maaperän gammasäteilymittaustietoja suopeltojen paikantamiseksi alueilla, joilta ei ollut saatavilla muuta maaperätietoa. Koko Ruotsin viljellyt suopellot on paikannettu vastaavalla menetelmällä vuosina (Berglund & Berglund 2008). Näissä tutkimuksissa gammasäteilyaineistoa käytettiin 4

8 yli 50 cm paksujen turvekerrosten paikantamiseen, mikä onnistui ilmeisen hyvin. Tutkimuksissa selvitettiin pääasiassa suopeltojen pinta-aloja, mutta turpeen paksuutta ei selvitetty ollenkaan. Kuva 2. Seinäjoen kaupunkiseudun kunnat. (Etelä-Pohjanmaan liitto, 2010) 5

9 1.2. Suopeltojen maatalouskäyttö Historia Aluksi luonnontilaisilta suoniityiltä niitettiin heinää karjan rehuksi, mutta myöhemmin soita alettiin raivata pelloiksi kuivattamalla niitä. Eniten soita on raivattu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Suomen noin 9,4 miljoonan hehtaarin suopinta-alasta n. 0,7 miljoonaa hehtaaria on raivattu maatalouskäyttöön. Enimmillään suopellot ovat muodostaneet jopa kolmasosan Suomen peltopinta-alasta (Myllys 2008). Viimeaikoina soiden raivaaminen on lisääntynyt maataloustukikelpoisten peltohehtaarien tarpeen vuoksi. Soiden raivaaminen pelloksi on helpompaa kuin kivennäismaan, ja lisäksi parhaiten peltokäyttöön sopivat kivennäismaat on useimmiten jo raivattu. Suopeltoja on viljelyksessä nykyisin arviolta hehtaaria, eli noin 13 prosenttia peltopinta-alasta (Myllys & Sinkkonen 2004). Suopeltojen pinta-ala on pienentynyt, kun huonoimpia alueita on jätetty pois viljelyksestä. Osa suopelloista on siirtynyt luokittelussa multamaiksi ja siitä edelleen kivennäismaiksi, kun turvepaksuus on pienentynyt Suopeltojen viljely Suopellon viljelyyn vaikuttaa alkuperäisen suon tyyppi, ojitus ja viljelyhistoria. Parhaimmillaan suopellot ovat erinomaisia viljelymaita. Yleensä ne ovat tasaisia ja yhtenäisiä alueita, joilla on helppo työskennellä koneilla. Maanmuokkaus on helppoa ja turvemaan vedenpidätyskyvyn ansiosta kasvit eivät kärsi kuivuudesta sateettomina kausina. Ruskorahkasammalta sisältävät suopellot ovat ravinteikkuudeltaan parhaiten viljelyyn sopivia. Seuraavaksi tulevat saraturvevaltaiset suopellot. Rahkaturvepellot ovat suopelloista vähäravinteisimpia, joten niitä on lannoitettava muita enemmän. (Myllys 2008) Viljelyä vaikeuttavina tekijöitä on kuitenkin useita. Heikko kantavuus saattaa vaikeuttaa tai jopa estää kylvön tai sadonkorjuun. Ojitus on oltava kivennäismaita perusteellisempi turvemaan vedenpidätyskyvyn vuoksi. Vähäravinteisuuden ja happamuuden vuoksi suopeltoja on lannoitettava ja kalkittava kivennäismaapeltoja 6

10 enemmän. Suopellot sijaitsevat yleensä alavilla mailla, joten ne eivät sovellu hyvin hallanaroille tai pitkän kasvukauden vaativien lajien viljelyyn. (Myllys 2008) Viljeltäessä suopellot muuttuvat pohjaveden pinnan alenemisen, toistuvan muokkauksen, lannoituksen, kalkituksen ja mahdollisen kivennäismaan lisäämisen vaikutuksesta. Turpeen hajottajien elinolosuhteet paranevat ja turpeen hajoaminen nopeutuu. Suomalaisilla suopelloilla turpeesta hajoaa vuosittain enimmillään noin 1-2 cm:n kerros (Myllys 2008). Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa suopellon raivaamisesta seuraavina neljänä vuotena mitattiin 8,5 cm:n vuosittainen pinnan aleneminen (Berglund 1989). Myöhemmin pinnan aleneminen vakiintui kuitenkin 0,9 cm:n vuosivauhtiin. Suopellon pinta laskee hajoamisen lisäksi tiivistymisen vuoksi. Ojituksen vaikutuksesta turpeen kosteus laskee ja turve painautuu pienempään tilaan. Tiivistymisen vaikutukset ovat selvimmin havaittavissa paksuturpeisilla syvään ojitetuilla suopelloilla Turvetuotannon mahdollisuudet suopelloilla Turvetuotantomenetelmät Ennen turvetuotannon aloittamista suopellolla täytyy tehdä kohteesta riippuen erilaisia esivalmisteluja. Valmisteluja tarvitaan muita turvetuotantoalueita vähemmän maanviljelyksen ansiosta. Ojitus muutetaan turvetuotantoon sopivaksi, sarkoja muotoillaan, turveaumojen paikat rakennetaan ja tiestö kunnostetaan kestämään turpeen kuljetusta. Luonnontilaisten soiden kuivattaminen tuotantokelpoiseksi kestää 3-5 vuotta, mutta useita vuosia viljelty pelto saattaa olla jo valmiiksi riittävän kuiva. Suopellot kantavat koneita ainakin kohtalaisesti ja niille on yleensä tie perille saakka, joten turvetuotannon valmistelu on nopeaa. (Savolainen & Silpola 2008) Turvetuotanto tapahtuu pääsääntöisesti traktoreilla, joihin on liitetty sopivat lisälaitteet. Lähes kaikki tuotanto tapahtuu jyrsin- tai palaturvetekniikalla. Jyrsinturvemenetelmässä suosta jyrsitään mm paksu kerros, joka jätetään kuivumaan. Kuivumista nopeutetaan kääntämällä jyrsöstä 9 18 metrin levyisillä lusikkakääntäjillä. Kun turve on saavuttanut tavoitellun 40 prosentin kosteuden, se karhetaan saran keskelle. Kuiva turve siirretään hihnakuormaajalla toisen traktorin vetämään perävaunuun. Turve voidaan kerätä myös kokoojavaunulla, joka nostaa turpeen kokoojalaitteistolla vaunuun. Imuvaunut keräävät turpeen imusuuttimilla 7

11 suoraan säiliöönsä. Kokooja- tai imuvaunua varten tarvitaan vain yksi traktori, joten menetelmä sopii hyvin pienille turvetuotantokohteille. Suomessa imuvaunuilla kootaan noin 10 prosenttia tuotetusta turpeesta. (Savolainen & Silpola 2008) Palaturvetta tuotetaan traktorivetoisella kiekkonostimella, jolla jyrsitään turvekenttään noin 50 cm syvä ja 5-10 cm leveä railo. Kuljetinruuvi siirtää turpeen kiekolta suuttimelle, joka pursottaa turpeen laineen muotoiseksi palaturpeeksi. Palaturpeen alkukosteus on yleensä %. Paloja käännetään ja karhetaan kunnes alle 35 % tavoitekosteus saavutetaan. Palaturve kootaan itsekeräävällä kokoojavaunulla tai kokoojatraktorin ja 2-4 suoperävaunua vetävän traktorin ketjulla. (Savolainen & Silpola 2008) Vapo Oy on kehittänyt niin sanottua uutta turvetuotantomenetelmää, joka poikkeaa merkittävästi vallitsevista menetelmistä. Turve nostetaan märkänä massana kaivinkoneella kaivamalla ja kuljetetaan asfalttikentälle kuivatettavaksi. Kuivatuskenttää lämmitetään ja turvetta käännellään kuivumisen nopeuttamiseksi. Uusi menetelmä on useilta osin perinteisiä menetelmiä parempi. Suurimpia etuja ovat vesistövaikutusten, melu- ja pölyhaittojen väheneminen ja tuotantotehon jopa 20 kertainen kasvu (Savolainen & Silpola 2008). Tuotantoaika lyhenee vuodesta alle viiteen vuoteen. Nopeamman tuotannon ansiosta haitta-ajat lyhenevät ja jälkikäyttöön päästään aiemmin. Uudella menetelmällä voidaan tuottaa turvetta myös sokkeloisista ja kivisistä kohteista, mikä on perinteisin keinoin melko työlästä. Merkittävistä eduista huolimatta uusi menetelmä ei ole vakiintunut käyttöön korkeiden kustannusten vuoksi. Turve varastoidaan tuotantoalueen lähelle aumoihin, sillä pääosa energiaturpeesta käytetään vasta talven aikana. Sateisten kesien varalta säilytetään myös jonkin verran ylivuotisia aumoja. Aumat kasataan traktorin puskulevyillä, etukuormaajalla tai kaivinkoneella. Aumat peitetään yleensä muovilla, joka suojaa turvetta kostumiselta Turvetuotannon edellytykset Kannattavalle turvetuotannolle on useita tuotantoalueen ominaisuuksiin liittyviä vaatimuksia. Lisäksi hyvälläkin kohteella saattaa olla turvetuotannon aloittamisen suoranaisesti estäviä tekijöitä. Seuraavaksi esitellään ensin turvetuotantoalueiden 8

12 edellytykset ja turvetuotannon estävät tekijät. Turvetuotantoa harkitsevan on huomioitava erityisesti tuotettavan turpeen laatu ja käyttötarkoitus ja siitä saatava hinta. Lopullinen turvetuotannon kannattavuus on monien tekijöiden summa, joten tässä lueteltuja kriteerejä tulee pitää vain suuntaa antavina. Turvetuotantoa suunniteltaessa on otettava huomioon myös tuotannon laajuus. Teollinen turvetuotanto tapahtuu yleensä useilla tuotantoketjuilla suurilla pinta-aloilla. Tuotettu turve käytetään usein suurten voimalaitosten polttoaineena. Pienimuotoisena turvetuotantona pidetään yleensä yhdellä tuotantoketjulla, ja turvetuotanto voi olla esimerkiksi sivutoimi. Yleensä pienimuotoisen tuotannon turvetta käytetään lähiseudulla sijaitsevien paikallisten kaukolämpölaitosten polttoaineena tai se myydään välittäjän kautta muualle. Kotitarvetuotanto voi tapahtua hyvin pienilläkin alueilla. Yleensä kotitarvetuotannon turvetta käytetään esimerkiksi omien rakennusten lämmittämiseen tai omalla karjatilalla kuivikkeena. 1) Pinta-ala: Turveteollisuuden osalta turvetuotannon taloudellisesti kannattavien suokohteiden vähimmäispinta-alana tulee arvioida tapauskohtaisesti. Vähimmäispinta-alana pidetään 5 hehtaarin aluetta (Virtanen & Hirvasniemi 2007). Suurten turvetuottajien kiinnostus kohdistuu kuitenkin eniten yli 50 hehtaarin alueisiin. Seinäjoen kaupunkiseudun alueella on lukuisia pieniä, vähän alle 10 ha:n turvetuotantoalueita, joten pienimuotoinenkin turvetuotanto on todennäköisesti kannattavaa. 2) Turvekerroksen keskisyvyys: Turveteollisuuden osalta syvyysvaatimuksena on n. 1,5-2 m:n paksuinen turvekerros (Taipale ja Saarnisto 1991, Picken 2010). Suopelloilla turpeen energiatiheys voi olla suurempi kuin muilla turvetuotantokohteilla, sillä turve on saattanut tiivistyä maanviljelyn aikana. Turvekerroksen paksuusvaatimus voi siten olla myös pienempi. Myös syvään alueeseen rajoittuva ohuempi turvekerros voidaan ottaa käyttöön turvetuotannossa, mikäli se sisältää sopivaa turvetta (Picken 2010). 3) Turpeen tilavuus: Turveteollisuuden kannalta tavoiteltu turpeen vähimmäistilavuus on ja suokuutiometrin välillä (Picken 2010) kuutiometrin tilavuus tulee esimerkiksi 1 metrin paksuisesta 9

13 kerroksesta jonka pinta-ala on 10 ha. Tuotetun turpeen saanto ei ole yhtä suuri kuin suon tilavuus, sillä osa jää aina keräämättä. 4) Turpeen laatu: Turpeen käyttötarkoitus ja tuotantomenetelmät valitaan sen koostumuksen mukaan. Energiaturpeeksi soveltuu maatuneisuudeltaan H5-10 rahka- ja saraturpeet (Virtanen ym. 2003). Heikosti maatuneet rahkaturpeet sopivat viljely-, kasvu- tai maanparannusturpeeksi (Virtanen ym. 2003). Turpeen lisätekijät heikentävät tuotetun turpeen käyttöominaisuuksia. Turpeen laadunmäärityksestä on kerrottu tarkasti Energiaturpeen laatuohjeessa (Energiaturpeen laatuohje 2006) ja kasvuturpeen ja turvepohjaisten kasvualustojen laatuohjeessa (Kasvuturpeen ja turvepohjaisten 2009). 5) Suopellon pintamaalaji: Suopellolle ajettu kivennäismaa heikentää turvetuotannon kannattavuutta korkeiden tuhkapitoisuuksien vuoksi. Kivennäismaasekaista turvetta on kuitenkin yleensä pääosin vain pellon muokattavassa kerroksessa, mistä se on tietyissä tapauksissa mahdollista kuoria pois mullan raaka-aineeksi (Picken 2010). 6) Maanpinnan muodot: Maanpinnan muodot vaikuttavat vesien pumppaamistarpeisiin. Turvetuotannon kannalta olisi parasta, jos vedet voitaisiin johdattaa painovoimaisesti ojia myöten pois turvetuotantoalueelta. Nykyisten ympäristövaatimusten mukaisessa turvetuotannossa käytetään usein pintavalutuskenttiä joille vesi johdetaan pumppaamojen kautta. Siten pumppaamo ei välttämättä olisi ainakaan este turvetuotannolle. Seinäjoen kaupunkiseudun maat ovat pääosin hyvin alavia, joten pumppaaminen olisi todennäköisesti välttämätöntä useissa kohteissa. 7) Tuotetun turpeen kuljetusvaatimukset: Turpeen kuljettamiseksi tuotantoalueelle on oltava tieyhteys, joka kestää kuorma-autolla ajon vähintäänkin talvella. Pelloille on yleensä tämän vaatimuksen täyttävät tiet, sillä viljelyajoa on pakostakin ollut jo vuosien ajan. 8) Asuintalojen läheisyys: Turvetuotanto saattaa aiheuttaa esimerkiksi melu- ja pölyhaittoja, joten turvetuotantoa ei voi yleensä harjoittaa rakennusten 10

14 välittömässä läheisyydessä. Tässä työssä vähimmäisetäisyytenä pidettiin 400 m:ä, mutta tilanne on arvioitava tapauskohtaisesti mahdollista turvetuotantoa suunniteltaessa. 9) Suojelu tai muu määräys: Turvetuotannon esteenä voi olla läheinen pohjavesialue, suojelukohde tai muu maankäyttöä rajoittava seikka Turvetuotantoalueiden jälkikäyttö Turvetuotannon loputtua tuotantoalueella tehdään jälkikäyttösuunnitelman mukainen jälkihoito, jonka aikana suopohja muokataan jälkikäyttöön sopivaksi. Turvetuotannosta vapautuvalle suopohjalle on useita mahdollisia jälkikäyttömuotoja, joista maanomistaja voi valita mieleisensä. Sijainti ja muut ominaisuudet saattavat kuitenkin sulkea pois osan vaihtoehdoista. Jälkikäyttöä on tarpeen miettiä jo turvetuotantovaiheessa tai ennen sitä, jotta jälkikäyttö onnistuisi sujuvasti turvetuotannon loputtua Metsitys ja maatalouskäyttö ovat suopohjien yleisimmät jälkikäyttömuodot. Molempien edellytyksenä on suopohjan hyvät kuivatusmahdollisuudet. Maatalouskäytön mahdollisuuksiin vaikuttavat lisäksi suopohjan turpeen viljavuus, alueen koko ja sijainti maatalouskeskukseen nähden. Maatalouskäyttöön sopivat erityisesti tiestön lähellä sijaitsevat suuret yhtenäiset suopohjat. Jos turvetuotannosta poistunutta aluetta on vaikea pitää kuivana ilman turvetuotantovaiheen pumppausjärjestelyjä, niin viljely- tai metsityskäyttö ei ole mahdollista. Silloin suopohjasta voidaan tehdä järvi tai kosteikko, tai se voidaan ennallistaa takaisin suoksi. Järvi-, kosteikko- ja ennallistamisvaihtoehdot lisäävät luonnon monimuotoisuutta, alueen viihtyvyyttä ja virkistyskäyttömahdollisuuksia. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että näissä vaihtoehdoissa perustamiseen kuluneita resursseja ei saada välttämättä takaisin. 11

15 Turvetuotannon ympäristösuojelu ja lupaehdot Ympäristönsuojelulakia (2000) sovelletaan toimintaan, josta saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista. Ympäristönsuojeluasetuksen (2000) mukaan turvetuotannolla ja siihen liittyvällä ojituksella on oltava ympäristölupa, jos tuotantoalue on yli 10 hehtaaria. Alle 10 hehtaarin tuotantoalueista on ilmoitettava alueelliselle ELY-keskukselle tai kunnan ympäristösuojeluviranomaiselle mahdollisen ympäristöluvan tarpeen arvioimiseksi (Väyrynen ym. 2008). Jos turvetuotantohankkeet yhtenäiseksi katsottava tuotantoalue on yli 150 hehtaaria, niin siihen sovelletaan Ympäristövaikutusten arviointimenettelyä (YVA) (Valtioneuvoston asetus ympäristövaikutusten arviointimenettelystä 2006). YVA-menettelyä voidaan soveltaa harkinnanvaraisesti myös alle 150 hehtaarin hankkeisiin, jos hanke todennäköisesti aiheuttaa laadultaan ja laajuudeltaan YVA-asetuksen hankeluettelon hankkeiden vaikutuksiin rinnastettavia merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia (Laki ympäristövaikutusten arviointimenettelystä 1994). Päätöksen alle 150 hehtaarin turvetuotantoalueiden YVA-menettelyn soveltamisesta tekee alueellinen ELY-keskus (Väyrynen ym. 2008). Uudessa suostrategiassa esitetään kuitenkin, että myös alle 10 hehtaarin suuruiset kotitarvekäytön ulkopuoliset turvetuotantohankkeet tulisivat ympäristölupamenettelyn piiriin (Suostrategia 2011). Turvetuotannon aiheuttamien vesistöhaittojen vähentämiseksi on useita erilaisia menetelmiä. Vesiensuojelutoimet keskitytään etupäässä kiintoainehuuhtouman vähentämiseen. Turvetuotannon ympäristösuojeluoppaan mukaan perusvaatimuksena on, että kaikilla turvetuotantoalueilla on oltava hienoaineksen liikettä hidastavat sarkaojat, säätöpadot ja laskeutusaltaat (Väyrynen ym. 2008). Lisäksi vesien puhdistukseen on käytettävä pintavalutuskenttää, imeytysaluetta, kemikalointia tai jotain muuta riittävän tehokasta keinoa, joka poistaa ravinteita ja turvekentältä tulevaa hienoainesta. Muut keinot eivät tosin ole kovin suosittuja korkeiden kustannuksien ja vaikean käytännön toteuttamisen vuoksi (Turveteollisuusliitto 2011). Esimerkiksi haihdutusaltaat, erilaiset mekaaniset suodattimet ja veden imeyttäminen maaperään ovat esimerkkejä menetelmistä jotka eivät toimi ainakaan ilman merkittäviä jatkokehittelyjä. 12

16 2. AINEISTO JA MENETELMÄT 2.1. Tutkimusaineisto Paikkatietoaineistot Tutkimuksessa käytettyjen paikkatietoaineistojen esittely. Kuntakartta (2010) Tutkimusalueen kattava vektorimuotoinen kuntakartta saatiin käyttöön Etelä- Pohjanmaan liitolta. Kartassa on kuvattu alueen kuntien rajat. Yleiskartta (2010) Koko Suomen kattava Maanmittauslaitoksen (MML) yleiskartta ladattiin PaiTulipaikkatietopalvelusta. Peruskartta (2009) ja Maastotietokanta (2010) MML:n 1: rasterimuotoinen peruskartta on digitaalinen versio tavallisesta peruskartasta. MML:n maastotietokannassa on peruskartan tiedot vektori ja pistemuodossa. Esimerkiksi maankäyttötiedot ja ihmisen tekemät rakennelmat löytyvät maastotietokannasta. Molemmat aineistot ladattiin PaITuli palvelusta. Maaperäkartta (2008) Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 1: vektorimuotoinen maaperäkartta kattaa vain noin puolet tutkimusalueesta. Maaperäkarttaa on tehty GTK:n ja MML:n yhteistyönä vuoteen 1995 saakka, jolloin työ päättyi MML:n osalta (Haavisto- Hyvärinen & Kutvonen 2007). Maaperäkartan tiedot on koottu useista maaperää kuvaavista aineistoista, sekä maastossa tehdyistä mittauksista. Aineisto ladattiin PaITuli-paikkatietopalvelusta. Maannostietokanta (2007) Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) 1: maannostietokanta saatiin tätä työtä varten MTT:ltä. Maannostietokanta on koko suomen kattava maannoksia kuvaava aineisto, joka on tehty yhdistämällä GTK:n, MTT:n ja Metsäntutkimuslaitoksen maaperää kuvaavia tietoja (Lilja & Nevalainen 2007). 13

17 Gammasäteilyaineisto (2010) GTK:n gammasäteilyaineisto on rasterimuotoista matalalentomittauksilla kerättyä tietoa maaperän radioaktiivisesta säteilystä. GTK on tehnyt systemaattisia radiometrisiä matalalentomittauksia vuodesta 1972 lähtien (Hyvönen ym. 2005). Mittaukset on tehty 200 metrin linjavälillä, ja ne kattavat tällä hetkellä koko Suomen. Gammasäteilyn lisäksi lennoilla on mitattu useita muitakin fysikaalisia ominaisuuksia. Alun perin mittauksia on tehty malminetsintää varten, mutta aineistoa on käytetty myös turvekerroksien paksuuden alustavassa selvittämisessä 1980-luvulta alkaen (Virtanen ym. 2003). Tässä työssä käytettiin gammasäteilymittausten kalium-kanavaa. Mineraalimaasta lähtevä gammasäteily vaimenee vesipitoisessa turvekerroksessa, joten paksuturpeiset suot näkyvät säteilyn minimialueina (Virtanen ym. 2003). Ohut turvekerros puolestaan päästää enemmän gammasäteilyä lävitseen, joten ne näkyvät kartta-aineistossa heikon gammasäteilyn alueina. Voimakkaimpana gammasäteilyn alueina näkyvät paljaat mineraalimaa-alueet, joiden päällä ei ole säteilyä vaimentavaa materiaalia. Koko tutkimusalueen kattava aineisto saatiin tätä työtä varten GTK:lta. Turvetutkimustietoja (2010) GTK:n turvetutkimustiedoista saatiin tätä työtä varten syvyys- ja koordinaattitiedot 166:sta suopelloilla tehdystä turvekairauksesta. Excel-taulukkona saatu tieto sisälsi pisteiden X ja Y koordinaatit sekä turpeen syvyystiedon millimetreinä. Suojelualueet (2010) Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) suojelualue-aineistot ladattiin PaITulipaikkatietopalvelusta Tutkimusmenetelmä Paikkatietoanalyysi Suopeltojen paikantamiseksi tehtiin paikkatietoanalyysi, jossa yhdisteltiin useiden aineistojen tietoja. Tavoitteena oli paikantaa tutkimusalueen pelloista ensin suopellot ja sitten oletettavasti paksuturpeiset suopellot. Työ tehtiin vaiheittain käyttäen ArcMap Modelbuilder-ominaisuutta. Seuraavaksi esitellään eri vaiheissa tehdyt toimenpiteet, Modelbuilder-kaaviot ja havainnollistavia kuvia. 14

18 Maaperakarttamalli (Kuva 4.) GTK:n maaperäaineistosta erotettiin vaiheittain erilaiset turvetta sisältävät maannokset (Kuva 3.), jotka yhdistettiin lopulta yhdeksi turvemaat -tasoksi. Aluksi GTK:n maaperäaineistosta valittiin Select-työkalulla turvetta sisältävät maannokset (Maaperakartan rahkaturve, -saraturve, -rahkaturve sekamaannos, -saraturve sekamaannos). Rahka- ja saraturve sekä rahkaturve sekamaannos ja saraturve sekamaannos yhdistettiin keskenään Merge-työkalulla. Lopuksi kaikki turvealueet yhdistettiin yhdeksi tasoksi (Maaperä turvemaat) joka muutettiin myös rasteriksi Feature to Raster-työkalulla. Kuva 3. Turvemaiden paikantaminen. Punaisella on kuvattu maaperäkartan kuviota ja vihreällä maannostietokannan kuvioita. Alemmassa kuvassa on korostettu vinoviivoituksella maaperäkartan ja maannostietokannan mukaiset turvemaat. 15

19 Kuva 4. Modelbuilder kaaviokuva turvemaiden erottamisesta GTK:n maaperäaineistosta. Select-työkalulla valittiin turvemaita kuvaavat alueet, jotka yhdistettiin Merge-työkalulla turvemaat tasoksi. Maannostietokantamalli (Kuva 5.) MTT:n maannostietokannasta valittiin Select-työkalulla turvetta sisältävät maannokset (Maannostietokannan maalajiluokka 620 ja -maalajiluokka 610) (Kuva 3.). Ne yhdistettiin Merge-työkalulla yhdeksi turvemaat sisältäväksi tasoksi. Turvemaatasosta poistettiin Erase-työkalulla GTK:n maaperäaineiston kattamat alueet. 16

20 Kuva 5. Modelbuilder-kaaviokuva turvemaiden erottamisesta MTT:n maannostietokannasta. Turvemaiden valinnan jälkeen maannostietokannan turvemaatasosta poistettiin GTK:n maaperäaineiston kattamat alueet. Suopellot (Kuva 7.) MML:n maastotietokannan maatalousmaatasosta leikattiin Clip-työkalulla Maannostietokannan turvemaiden kattama alue, jolloin saatiin turvepellot sisältävä taso (Kuva 6.). Maatalousmaa leikattiin maaperäkartan turvemaatasolla, jolloin saatiin turvepellot sisältävä taso. Edellä tehdyt tasot yhdistämällä Merge-työkalulla, saatiin koko tutkimusalueen turvepellot sisältävä taso (Kuva 7.). Multipart to singleparttyökalulla hajotettiin peltokuviot siten, että jokaisesta irrallisesta peltokuviosta tuli itsenäinen polygoni. Aggregate polygons -työkalulla poistettiin yksittäisten peltokuvioiden sisällä kulkevat maalajirajat ja karttalehtien vaihtumisalueiden rajat. Samalla alle 20 metrin etäisyydellä olevat suopeltokuviot yhdistettiin siten, että esimerkiksi pellon poikki kulkeva tie ei enää jakanut peltoa kahteen osaan. Lopuksi taso muutettiin myös rasteriksi. 17

21 Kuva 6. Suopeltojen paikantaminen. Turvemaita kuvaavista tasoista valittiin maatalousmaata sisältävät alueet, jolloin saatiin suopeltoja kuvaavat tasot. Maannostietokannan perusteella tehdystä suopeltotasosta poistettiin myös alueet jotka maaperäkartta kattoi. Kuva 7. Maaperäkartan ja maannostietokannan perusteella paikannetut suopellot yhdistettiin yhdeksi tasoksi. Peltojen sisäiset rajat poistettiin ja kapeiden esteiden erottamat suopeltoalueet yhdistettiin. Kuvassa on suopeltotaso korostettuna punaisella vinoviivoituksella. 18

22 Kuva 8. Modelbuilder-kaaviokuva turvetta sisältävien peltojen paikantamisesta. Maastotietokannan maatalousmaat tasosta valittiin Clip-työkalun avulla alueet joilla oli GTK:n Maaperäkartan tai MTT:n Maannostietokannan mukaan turvemaata. Saadut suopeltoja kuvaavat tasot yhdistettiin Merge-työkalulla yhdeksi suopeltotasoksi. Peltopisteet (Kuva 9.) GTK:n turvetutkimuksien peltojen turpeen paksuuden sisältäville pistetiedoille haettiin Extract Values to Points-työkalulla jokaisen pisteen kohdalla oleva gammasäteilyn intensiteettiarvo. Pisteet eriteltiin sen jälkeen gammasäteilyn intensiteetin mukaisesti kuuteen luokkaan. Luokat valittiin ArcMap:issa tehdyn gammasäteilyrasterin visualisoinnin luokkajaon mukaan. Luokat ja niiden turvepaksuuksien keskiarvot olivat: >0,12 = 159,5 cm, >0,43 = 115,4 cm, >0,71 = 110,2 cm, >0,92 = 104,6 cm, >1,11 = 95,3 cm ja >1,26 = 63,3 cm. Seuraavaa karttatyön vaihetta varten valittiin todennäköistä paksuturpeisuutta osoittavan gammasäteilyn rajaksi 0,70. 19

23 Kuva 9. Modelbuilder-kaaviokuva GTK:n turvetutkimuksien suopeltojen syvyystietojen luokittelusta. Syvyyspisteille haettiin gammasäteilyn intensiteettiarvot, minkä jälkeen ne luokiteltiin gammasäteilyn intensiteetin mukaan kuuteen luokkaan. Kuva 10. Modelbuilder-kaaviokuva todennäköisesti paksuturpeisten suopeltojen paikantamisesta. Jo löydetyistä suopelloista erotettiin gammasäteilyn intensiteetin mukaan alueet joilla gammasäteilyn intensiteetti oli alle

24 Suopeltojen muokkaus (Kuva 10.) Suopeltoja kuvaavasta tasosta valittiin alueet joiden gammasäteilyn intensiteetti oli alle 0,71. Aluksi tehtiin bufferialue, eli puskurivyöhyke, joka ylitti suopeltotason kuviot 20 metrillä (Kuva 11.). GTK:n gammasäteilyaineistosta valittiin kaikki bufferialueen sisällä olevat pisteet. Valituista pisteistä valittiin Extract by Attributesttyökalulla kaikki alle gammasäteilyarvoltaan alle 0,71 olevat pisteet. Valituille pisteille luotiin säteeltään 26 metrin bufferit. Lopulta alkuperäisestä suopeltoja kuvaavasta tasosta valittiin Clip-työkalulla alueet jotka sijoittuivat pisteiden bufferialueelle (Kuva 12.). Kuva 11. Paikannettujen suopeltojen ympärille muodostettiin 50 metrin bufferi, jonka kattamalta alueelta valittiin gammasäteilyrasterin pisteet. Alle 0,7 intensiteetin pisteet valittiin kuvaamaan paksuturpeisia alueita ja niille tehtiin omat bufferit, jotka on korostettu sinisellä värillä 21

25 Kuva 12. Gammasäteilyn intensiteetin perusteella paksuturpeisiksi oletetut alueet korostettuna vihreällä vinoviivoituksella. Punaisella vinoviivoituksella korostetut alueet ovat suopeltoa, jossa on todennäköisesti ohuempi turvekerros. Alempana kuvioita on muokattu hieman sulavalinjaisemmaksi Simplify-työkalulla. Samalla todella pienialaiset kuviot on poistettu. Rakennukset (Kuva 13.) Maastotietokannan rakennuksista valittiin Select Layer by Attribute-työkalulla erikseen asuinrakennukset, lomarakennukset ja julkiset rakennukset. Valituille rakennuksille tehtiin Buffer-työkalulla 400 metrin rajoitusalue, jota käytetiin myöhemmin turvetuotantopotentiaalia arvioitaessa. Rajoitusalueet yhdistettiin yhdeksi tasoksi joka muutettiin rasteriksi. 22

26 Kuva 13. Modelbuilder-kaaviokuva rakennusten valinnasta ja 400 metrin rajoitusalueen muodostamisesta. Rajaukset (Kuva 14.) Oletetusti paksuturpeisia suopeltoja kuvaavasta tasosta poistettiin Erase-työkalun avulla aiemmin luotu rakennuksien lähialueita kuvaava alue. Sen jälkeen Erasetyökalulla poistettiin vielä pohjavesialueella sijaitsevat suopellot. Aggregate polygons-työkalulla yhdistettiin suopeltokuviot jotka olivat alle 20 metrin etäisyydellä toisistaan. Samalla poistettiin alle 5 hehtaarin kuviot. Lopuksi suopeltokuvioita muokattiin hieman sulavalinjaisemmiksi Simplify Polygon-työkalulla. 23

27 Kuva 14. Oletetusti paksuturpeisista suopelloista poistettiin alueet jotka olivat alle 400 metrin etäisyydellä rakennuksista. Myös pohjavesialueella olevat alueet poistettiin. Lopuksi suopeltokuvioita muokattiin hieman sulavalinjaisemmiksi Simplify Polygon-työkalulla. Karttatyön lopullinen suopeltotaso Lopussa saatu taso sisälsi alueet jotka: 1. olivat peltoja 2. maalajina oli turve 3. gammasäteilyn intensiteetti oli alle 0,71 4. sijaitsivat yli 400 metrin päässä rakennuksista 5. eivät sijainnet pohjavesialueella 6. olivat pinta-alaltaan yli 5 hehtaaria. Tähän mennessä peltokuvioiden mahdollisesti epäsääntöistä muotoa ei huomioitu. Osa kuvioista saattoi olla jo turvetuotannossa, ja osa jo turvetuotannon läpikäynyttä jälkikäyttövaiheessa olevaa aluetta. Näin ollen yhteenlasketut pinta-alat tai muut laskennallisesti saatavat tiedot ovat vain aluetta kuvaavia teoreettisia arvioita. Paikkansapitäviä arvioita varten tarvittaisiin maastokäynti jokaisella kuviolla Maastotyöt Turvetutkimuksissa käytettiin pitkälti vakiintuneita menetelmiä, jotka Lappalainen ym. ovat kuvanneet teoksessa Turvetutkimuksen maasto-opas (1978). Turvekairaukset tehtiin samoilla menetelmillä, mutta karttatyöt ja suunnistaminen hoitui tietokoneen ja GPS-laitteen avulla. Maastotöissä käytettiin pientä ja keskikokoista Hiller-kairaa sekä keskikokoista venäläistä turvekairaa. Kairoihin oli 5 metriä varsia. Paikoissa joissa 24

28 kairan käyttö oli mahdotonta, käytettiin 1,5 m pitkää rassia syvyyden mittaamiseen. Laboratorionäytteiden otossa käytettiin aaltoteräistä leipäveistä. Mittauspisteet paikannettiin Garmin CSX60 GPS-laitteella, jonka paikannustarkkuus on muutamien metrien luokkaa. Maastossa tarkasteltaville kohteille tehtiin mittauspisteverkosto ArcMap-ohjelmalla. Mitattavan pellon halki tehtiin selkälinja, jolla pisteitä oli sadan metrin välein. Kahdensadan metrin välein tehtiin poikkilinjoja, joiden pistetiheys oli myös sata metriä. Useat pellot olivat kuitenkin muodoltaan sellaisia, että mittauspisteverkosta oli pakko tehdä melko epäsäännöllinen. Maastotöitä varten tulostettiin koordinaattitiedot sisältävät kohdekartat, gammasäteilykuvat sekä muita maastossa tarvittavia dokumentteja. Mittauspisteillä kairattiin pienellä Hiller-kairalla näytteitä pinnasta pohjaan saakka kerroksista 0-10, 10-40, ja 100 cm:n jälkeen 30 cm:n näyte puolen metrin välein, kunnes pohja tuli vastaan. Kairatuista näytteistä määritettiin makroskooppisesti turvelaji, turpeen lisätekijät ja ylimääräinen aines. Turpeen maatuneisuus määritettiin von Postin puristustestillä, jonka asteikko on H1-10. H1 on täysin maatumatonta ja H10 täysin maatunutta turvetta. Von Postin menetelmä soveltuu parhaiten maastokosteudessa oleville rahkavaltaisille turpeille (Lappalainen ym. 1978). Von Postin menetelmä ei täysin sovi kuivahkojen suopeltojen turpeen arvioimiseen, mutta se on kuitenkin ainut käytettävissä oleva maasto-oloihin soveltuva menetelmä. Turpeen kosteus määritettiin asteikolla 1-5, missä 1 on ilmakuiva ja 5 on täysin vetinen. Kuituisuus määritettiin asteikolla 0-6, missä 0 on täysin kuiduton ja 6 on lähes pelkkiä kuituja. Pohjamaa kirjattiin ensimmäiseksi vastaan tulleen maalajin mukaan. Laboratorionäytteitä otettiin viideltä kohteelta yhteensä 20 kappaletta. Tavallisessa turvetutkimuksessa näytteitä otetaan noin yksi per hehtaari. Tässä tutkimuksessa näytteitä otettiin vain yhdestä kohdasta per pelto, joten tulokset ovat vain suuntaaantavia. Näytteet kairattiin keskikokoisella venäläisellä turvekairalla, joka soveltui olosuhteisiin nähden parhaiten näytteenottamiseen. Laboratorionäytteiden kairaaminen tiivistyneiltä suopelloilta oli hyvin vaikeaa. Useimmiten venäläiselle kairalle joutui kairaamaan ensin aloitusreiän näytteenottosyvyyteen saakka 25

29 keskikokoisella Hiller-kairalla. Kokkonen (1995) kohtasi vastaavanlaisia ongelmia tutkimuksessaan, mistä hän toteaa: Mm. venäläisen turvekairan ja tilavuustarkan mäntäkairan käyttäminen osoittautui siten mahdottomaksi. 30 cm pitkät laboratorionäytteet leikattiin venäläisen kairan laipan päältä aaltoteräisellä leipäveitsellä, minkä jälkeen ne pussitettiin ja merkittiin. Näytteet lähetettiin postissa Labtium oy:lle Kuopioon analysoitavaksi. Turvenäytteistä mitattiin lämpöarvo, tehollinen lämpöarvo, vesipitoisuus, kuivaaineen määrä ja rikkipitoisuus. Vesipitoisuus on turvenäytteen veden osuus prosentteina. Kuiva-aineen määrä on näytteen vedetön osuus, joka sisältää sekä palavan että palamattoman materiaalin. Lämpöarvo kertoo miten paljon täydellisessä palamisessa kehittyy lämpöä massaa kohden. Tehollinen lämpöarvo on hieman pienempi, sillä siinä otetaan huomioon turpeen sisältämän vedyn palamisessa syntyvän ja savukaasuissa poistuvan vesihöyryn haihduttamiseen kuluva lämpömäärä. 3. TULOKSET 3.1. Paikkatietoanalyysin tulokset Karttaohjelmalla laskettuja erilaisten alueiden pinta-aloja on listattu taulukkoon 1. Taulukko 1. Paikkatietoanalyysissä saatuja pinta-aloja. Tutkimusalue = K8-kunnat, Maatalousmaa = viljelyssä olevat pellot, Suopellot = maatalousmaa, jonka maalaji on GTK:n maaperäkartan tai MTT:n maannostietokannan mukaan turvetta, Suopellotbufferi = Suopellot joista on vähennetty alueet jotka ovat 400 metriä lähempänä rakennuksia, Paksuturpeiset = Gammasäteilyn intensiteetin mukaan paksuturpeisiksi arvioidut suopellot. Osuus kohdassa on laskettu alueiden keskeisiä suhteita. Esimerkiksi paksuturpeisia suopeltoja on 0,5 % koko tutkimusalueesta. Pinta-ala ha Osuus % Tutkimusalue Maatalousmaa Maatalousmaa/Tutkimusalue 23,3 Suopellot Suopellot/Maatalousmaa 16,9 Suopellot-bufferi Suopellot-bufferi/Suopellot 47,8 Paksuturpeiset 3703 Paksuturpeiset/Suopellot 13,0 Paksuturpeiset/Tutkimusalue 0,51 26

30 3.2. Tutkitut suopellot Tutkitut suopellot valittiin karttatyön aikana havaittujen mielenkiintoisten kohteiden joukosta. KTJ-tietojärjestelmästä etsittiin maanomistajuustiedot ja numerotiedustelusta maanomistajien yhteystiedot. Maastotöitä tehtiin vain niiden maanomistajien mailla, joilta saatiin puhelimitse lupa tehdä turvekairauksia. Peltoja tutkittiin kolmetoista kappaletta. Yhteensä tutkittuja suopeltoja on 13 kappaletta, ja tutkittuja pisteitä 158 (Taulukko 2). Yli metrin paksuisille alueille arvioitiin karttatyönä pinta-ala, jonka mukaan tehtiin laskennallinen arvio turvemäärästä. Turvesyvyydelle laskettiin keskiarvo, josta vähennettiin 50 cm, minkä jälkeen saatu luku kerrottiin pinta-alalla. Vähennys tehtiin koska useimmiten pinnasta ja pohjalta jätetään yhteensä vastaava määrä turvetta käyttämättä. Saatu turvemäärä on vain karkea arvio, sillä se perustuu melko harvalukuisiin syvyystietoihin. Esimerkiksi vaihtelevia pohjanmuotoja tai kivisyyttä ei voida huomioida. 27

31 Taulukko 2. Tutkittujen pisteiden keskisyvyydet ja määrät pelloittain. Yli 100 cm:n alueiden osalta on laskettu suuntaa antava turvemäärän tilavuus. myös 0 cm yli 100 cm Tutkittujen pisteiden keskisyvyys cm Kpl. Paksut. Alueen keskisyvyys Kappaletta Laskennallinen turvemäärä m3 Sutelanneva Larvakytö Loueskytö Partaneva Kuppelonneva Plökinneva Mannilanneva Laatokanneva Kiimarämäkkä Polvenneva Lamminneva Ahvisenneva Saarineva

32 Sutelanneva, Seinäjoki Sutelanneva sijaitsee Seinäjoen kaupungissa. Pelto on melko uusi, sillä pintakerroksen rahkaturve on melkein maatumatonta ja tiivistymätöntä. Kaivinkoneella kaivetut rajaojat ja jyrsimällä tehdyt sarkaojat ovat erinomaisessa kunnossa. Pellolle ei ole varsinaista tieyhteyttä, mutta sen itäpuolella 300 metrin päässä kulkee sorapintainen tie. Turve on rahkavaltaista ja heikosti maatunutta. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on noin 2,3 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Paksuturpeinen alue erottuu selvästi muusta ympäristöstä kohoavan reunapalteen perusteella. Aiemman turvetutkimuksen perusteella koko Sutelannevan pohja on melko tasainen ja liekojen määrä on pieni (Toivonen 1998). Toivosen tutkimuksen perusteella Sutelannevaa pidetään mahdollisena kasvu- ja ympäristöturvekohteena. Sutelannevan suopelto soveltuu todennäköisesti hyvin pienimuotoiseen turvetuotantoon. Turvekerros on riittävän paksu ja tasalaatuinen, pinta-ala on riittävä ja kuivatusolosuhteet ovat hyvät. 29

33 Kuva 15. Sutelannevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 30

34 Larvakytö, Seinäjoki Larvakytö sijaitsee Seinäjoella. Pelto on pitkään viljelty, sillä turve on pintakerroksessa hyvin tiivistynyttä ja maatunutta. Ojitus on hyvässä kunnossa. Pellolle johtaa viljelystie. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,6 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Pellon reuna-alueilla turvekerros on melko ohut. Larvakydön suopelto ei sovellu perinteiseen turvetuotantoon pienen turvemäärän vuoksi. Loueskytö, Seinäjoki Loueskydön suopelto sijaitsee Seinäjoella. Pelto on pitkään viljelty, sillä turve on pintakerroksessa hyvin tiivistynyttä ja maatunutta. Ojitus on hyvässä kunnossa. Pellolle johtaa viljelystie. Yli metrin syvyisiä pisteitä mitattiin vain yksi. Laskennallinen turvemäärä on 3000 m3. Loueskydön suopelto ei sovellu perinteiseen turvetuotantoon pienen turvemäärän vuoksi. 31

35 Kuva 16. Larvakydön suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 32

36 Kuva 17. Loueskydön suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 33

37 Partaneva, Seinäjoki Partaneva sijaitsee Seinäjoella. Pelto on melko uusi, sillä pintakerroksen turve on melko maatumatonta ja vain vähän tiivistynyttä. Kaivinkoneella kaivetut syvät ojat ovat melko uusia ja ne ovat erinomaisessa kunnossa. Pellon pohjoispuolella kulkee sorapintainen tie. Turve on rahkavaltaista ja heikosti maatunutta. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 2,2 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Pellon pinnalla on paljon savea. Aiemman turvetutkimuksen mukaan Partanevan turve sopii vaalean kasvuturpeen, kuivike- ja imeytysturpeen raaka-aineeksi (Toivonen 1998). Suopellon vieressä onkin pieni turvetuotantoalue, mikä vahvistaa Toivosen tuloksen. Partanevan suopelto ei kuitenkaan sovellu turvetuotantoon pintakerroksessa olevan todella runsaan savimäärän vuoksi. 34

38 Kuva 18. Partaneven suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 35

39 Kuppelonneva, Kauhava Kuppelonneva sijaitsee Kauhavalla. Pelto on uudehko. Sen eteläosa on ojitettu jyrsimällä ja pohjoisosa kaivinkoneella. Pohjoisosassa on nostettu savea pellolle ojituksen yhteydessä. Kuppelonneva on kosteahko, mutta meneillään koko alueen ojien perusparannushanke, joka parantaa kuivatustilannetta nykyisestä. Pellolle pääsee soratietä sekä lännestä että idän suunnasta, joten kulkuyhteydet ovat hyvät. Turve on rahkavaltaista. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,9 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Aiemman turvetutkimuksen mukaan koko Kuppelonevan turve soveltuu vaalean kasvuturpeen, kuivike- ja imeytysturpeen raaka-aineeksi (Toivonen 1998). Kuppelonnevan suopelto sopii todennäköisesti pienimuotoiseen kasvu- tai ympäristöturpeen tuotantoon. Pellon pohjoisosissa oleva savinen pintakerros täytyisi kuitenkin poistaa ennen turvetuotantoa. 36

40 Kuva 19. Kuppelonnevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 37

41 Plökinneva, Kauhava Plökinneva sijaitsee Kauhavalla. Pelto on melko uusi. Sen rajaojat on kaivettu kaivinkoneella ja sarkaojat on tehty jyrsimällä. Pellon eteläpuolelta kulkee soratie, joten kulkuyhteydet ovat hyvät. Paksuturpeinen alue erottuu selvästi muusta ympäristöstä selvän reunapalteen ansiosta. Turve on rahkavaltaista. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 2,6 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Aiemman turvetutkimuksen mukaan Plökinnevan rahkavaltainen pintaturvekerros ei ole turvetekijöiden vaihtelun vuoksi hyvälaatuista. Turvetta voitaneen käyttää kuivike- tai imeytysturpeen raaka-aineena, mutta viljelyturpeeksi se ei sovi (Toivonen 1998). Plökinnevan suopelto soveltuu pienimuotoiseen turvetuotantoon. Turpeen laatua heikentää suuri lisätekijöiden määrä. 38

42 Kuva 20. Plökinnevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 39

43 Mannilanneva, Ilmajoki Mannilanneva sijaitsee Ilmajoella. Pelto on pitkään viljelty, sillä turve on pintakerroksessa hyvin tiivistynyttä ja maatunutta. Tutkimushetkellä pelto oli viljelemätön ja ojat olivat puskittuneet. Kulkuyhteydet ovat erinomaiset, sillä pellon koilliskulman ohi kulkee asfalttitie. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,7 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Pintakerroksissa on melko paljon savea. Mannilannevan suopelto ei todennäköisesti sovellu turvetuotantoon savisuuden vuoksi. Laatokanneva, Kurikka Laatokanneva sijaitsee Kurikassa. Pelto on melko uusi, sillä pintakerroksen turve on vain hieman tiivistynyttä. Ojitus on erinomaisessa kunnossa. Pellolle johtaa metsätie läheiseltä sorapintaiselta autotieltä. Turvekerros on pellon keskiosassa melko paksu, mutta laidoilla ohuehko. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 2,2 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Laatokannevan suopelto ei sovellu pienen turvemäärän vuoksi perinteiseen turvetuotantoon. 40

44 Kuva 21. Mannilannevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 41

45 Kuva 22. Laatokannevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 42

46 Kiimarämäkkä, Kurikka Kiimarämäkkä sijaitsee Kurikassa. Osaa pellosta on viljelty pitkään maatuneen ja tiivistyneen pintaturvekerroksen perusteella. Osa pellosta on kuitenkin melko uutta. Ojitustilanne on hyvä. Kulkuyhteydet ovat hyvät pohjoisen ja etelän kautta pellolle tulevia viljelysteitä pitkin. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 2,0 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Kiimarämäkkä soveltuisi turvemäärän puolesta pienimuotoiseen turvetuotantoon. Tosin turpeessa on huomattavan paljon lisätekijöitä, minkä aiheuttanee laatuongelmia. Polvenneva, Kurikka Polvenneva sijaitsee Kurikassa. Pellon ikää on vaikea arvioida. Ojitus on hyvässä kunnossa. Pellolle pääsee läheiseltä asfalttitieltä viljelystietä pitkin. Polvennevan suopellon turvekerros on hyvin ohut, joten se ei sovellu turvetuotantoon. Lamminneva, Lapua Lamminneva sijaitsee Lapualla. Osaa pelloista on pintakerrosten perusteella arvioituna viljelty pitkään. Pohjoisessa sijaitseva peltopala on sen sijaan muita osia uudempi. Pelloille johtaa viljelystiet läheiseltä asfalttitieltä. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,6 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Lamminnevan eteläosan suopellot eivät sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. Pohjoisosan suopelto sopisi turvemäärän perusteella pienimuotoiseen turvetuotantoon, mutta runsas turpeen lisätekijöiden määrä heikentää laatua. 43

47 Kuva 23. Kiimarämäkän suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 44

48 Kuva 24. Polvennevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 45

49 Kuva 25. Lamminnevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 46

50 Ahvisenneva, Kauhava Ahvisenneva sijaitsee Kauhavalla. Peltoa on viljelty pitkään turpeen pintakerroksen ja ojituksen perusteella arvioituna. Pelto on melko märkä ja ojitus kaipaisi kunnostusta. Kulkuyhteys on hyvä kohteelle johtavaa metsäautotietä myöden. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,5 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Ahvisenneva soveltuu turvemäärän puolesta kotitarvetuotantoon. Saarineva, Kurikka Saarineva sijaitsee Kurikassa. Peltoa on viljelty pitkään todella maatuneen pintaturpeen perusteella arvioituna. Ojitustilanne on hyvä. Tieyhteys on hyvä peltoaukean halkovan viljelystien ansiosta. Paksuturpeisen alueen keskisyvyys on 1,1 metriä, ja laskennallinen turvemäärä on noin m3. Saarinevan suopelto ei sovellu turvetuotantoon ohuen turvekerroksen vuoksi. 47

51 Kuva 26. Ahvisennevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 48

52 Kuva 27. Saarinevan suopellolla tutkitut pisteet ja turpeen paksuudet. (GTK:n maaperäkartta 2008, GTK:n aerogeofysikaalisten mittausten k-kanava 2010, MTT:n maannostietokanta, 2007 SYKE:n suojelualueet 2010, MML:n peruskartta 2009 ja MML:n maastotietokanta 2008) 49