Karkkilan Kotiseutuyhdistys. ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry.

Transkriptio

1 ARKKILAN OTISEUTUYHDISTYS ry. Jäsenlehtí N:o 13 Huhtikuu

2 Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 13 Huhtikuu 2005 Toimituskunta: Marja Holli (vastaava) Pekka Wikberg ja Risto Hakomäki Toimituksen yhteystiedot: Marja Holli Huhdintie 7 A 14, Karkkila p marja.holli@kolumbus.fi Pekka Wikberg p. (09) , pekka.wikberg@pp.inet.fi Taitto: Timo Rantanen Paino: Karkkilan Painopalvelu Oy, Karkkila, 2005 Etukannessa Niko Halsion näkemys Karkkilan liikenteenjakajasta, takakannessa Mira Halmeen piirustus Karkkilan kirkosta. Työt ovat viime syksyn piirustuskilpailun satoa. Sisältö: 3 Pääkirjoitus: Kotiseututyötä 40 vuotta... Risto Hakomäki 4 Kaupunginjohtajan kolumni: Kiitos... Minna Karhunen 5 Kotiseutuyhdistyksen alkuvuosilta... Tuure Hasselman 10 Vuosikokouksessa oltiin kielen lähteillä... Marja Holli 11 Antiikkipalsta: Ompelukone... Risto Hakomäki 12 Kylät toimivat... Marja Holli 13 Vertti&Tyyne... Pirkko Kaskinen 14 Sukututkijat tyytyväisiä... Marja Holli 15 Järvenpään kylän historiaa...pekka Wikberg 18 Högforsin vallonit... Tommi Kuutsa 19 Lönnrotin jalkamatka... Klas Alander 21 Kirves silmää myären... Ahti Lindstedt 23 Tapahtui Alimmaisilla... Hannele Toivonen 23 Jäseneksi Piirustusten Karkkila... Marja Holli 25 Keskikoulussa... Jaakko Laaksonen 29 Paikallinen yhteistyö on voimaa... Mervi Heiniö 31 Kirjoituskilpailussa kova taso... Marja Holli 33 Pakarissa tavataan... Raili Kataisto 35 Vaskijärveläistä elämää... Marja Holli 36 Roomaan, Viroon ja teatteriin Terveiset Hythestä... Ilse Jokela-Metcalf 39 Myytäviä tuotteita... 2

3 Pääkirjoitus Kotiseututyötä 40 vuotta Karkkilan Kotiseutuyhdistys Kun Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen johtokunnassa muutama kokous sitten havahduimme huomaamaan sen tosiseikan, että yhdistyksemme saavuttaa tänä vuonna kultaisen keski-iän rajapyykin 40 vuotta, aloimme miettiä miten tapausta pitäisi juhlia. Kun juuri viime vuonna Karkkilassa oli vietetty paikkakunnan 350 -juhlavuotta, tuntui hiukan siltä, että kovin korkealla profiililla ei nyt olisi juhlimiseen tarvetta. Kuitenkin jotain pientä on suunnitteilla, kuten esimerkiksi Liimamäessä järjestettävät Kotiseututanssit elokuun puolivälissä. 40 vuotta on nykypäivän ihmiselle ehkä elämän puolimatkan krouvi elinvuosissa mitattuna, mutta Kotiseutuyhdistyksen kaltaiselle järjestölle se ei ole vielä ikä eikä mikään. Maamme vanhin kotiseutuyhdistys, Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät ry. on perustettu jo vuonna 1894, joten sillä on ikää saman verran kuin Suomen tällä hetkellä vanhimmalla ihmisellä, 111 vuotta. Vaikka yhdistyksen elinvoiman määrä ei olekaan ikävuosista kiinni, on näin keski-iän kynnyksellä hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään minne suuntaan tästä eteenpäin pitäisi mennä ja mihin rahkeet vielä riittävät. Kotiseutuyhdistykset kautta Suomen on perustettu vaalimaan paikalliskult tuuria ja -perinnettä, vahvistamaan kotiseutuhenkeä, hoitamaan kotiseutumuseoita, kulttuurimaisemia ym. menneisyyteen liittyviä asioita. Näiden vanhojen toimintamuotojen lisäksi nykyajan uusia tavoitteita kotiseututyölle ovat mm. elinympäristön viihtyisyyden parantaminen, kotiseudun kehittäminen paikallisten erityispiirteiden pohjalta, alueellisen ja paikallisen omaleimaisuuden korostaminen sekä asukkaiden omatoimisuuden voimistaminen. Kotiseutuyhdistyksistä on tullut enemmän yleisyhdistyksiä, joiden toimintaan on helppo tulla mukaan myös niiden, jotka eivät välttämättä ole erityisen kiinnostuneita historiasta ja perinteestä. Tavoitteet ovat osittain samoja kuin EU:n ja Suomen valtion vahvasti tukemassa maaseudun kehittämistyössä ja voidaan sanoa, että niistä on viime vuosina tullut kotiseututyön suurimmat tukijat. Karkkilan Kotiseutuyhdistyskin on nykyisen EU:n ohjelmakauden aikana saanut kymmeniä tuhansia euroja hankkeittensa toteuttamiseen ja näyttää vahvasti siltä että myös jatkossa suunta on sama. Kotiseututyön tulevaisuuden näen niin, että samalla reviirillä hääräävät toimijat tekevät asioita entistä enemmän yhteistyössä. Länsi-Uudellamaalla uusia mahdollisuuksia voi tuoda onnistunut kuntayhteistyö myös kotiseututyön ja maaseudun kehittämisen saralla. Kotiseutuyhdistys on ollut aktiivisesti mukana Lohjan, Vihdin ja Karkkilan yhteisen maaseudun kehittämisyhdistyksen LUKE:n toiminnassa ja se on omalta osaltaan valmistelemassa alueellista maaseudun kehittämisohjelmaa, jolla haetaan rahoitusta 2007 alkavalle seitsemänvuotiselle kaudelle. Eräs tärkeimmistä kriteereistä valittaessa rahoituksen saajia on se, kuinka paljon kehittämisyhdistyksessä on jäseniä Tällä hetkellä LUKE:ssa on vaivaiset 160 jäsentä kun esimerkiksi omassa yhdistyksessämme meitä on lähes 700. Vetoankin tässä teihin hyvä jäsenistö: liittykää LUKE:n jäseniksi! Jäsenyys on ilmainen, ilmoittautumislomakkeita saa minulta, LUKE:n toimistosta (p ) tai internetistä osoitteesta Näin varmistamme oman yhdistyksemme kyläkirja- ym. hankkeiden toteuttamisen myös tulevaisuudessa. Kaikesta uudenlaisesta hanketoiminnasta riippumatta taustalla säilyy kuitenkin vakiintunut înormaaliî kotiseututyö, johon Karkkilassa kuuluvat kulttuurimatkailu, sukututkimus, keräilyharrastuksen tukeminen, jäsenlehden ja kotiseutukirjojen julkaiseminen sekä muut yllä mainitut perustehtävät. Tämä toiminta on ollut tuloksellista, mistä osoituksena voidaan pitää vuodesta toiseen kasvanutta jäsenmäärää. Yhdistys on omalta osaltaan ollut luomassa Karkkilasta sitä kotiseutua, joka omaleimaisella tavalla poikkeaa edukseen muista. Tänä päivänä on mukava olla karkkilalainen. Toivotan kaikki uudet ja vanhat karkkilalaiset tervetulleiksi mukaan Kotiseutuyhdistyksen toimintaan. Uudet ideat ja toimijat ovat tärkeitä, jotta tämä keski-ikäisemme pysyy elinvoimaisena ja virkeänä. Tulkaa mukaan. Risto Hakomäki puheenjohtaja 3

4 Kiitos Kiitos teille karkkilalaiset sydämellisestä vastaanotosta, jonka olen saanut uutena kaupunginjohtajana. Olen tuntenut itseni erittäin tervetulleeksi. Karkkila on sulkenut minut lämpimästi syliinsä ja tehnyt minuun monella tavalla lähtemättömän vaikutuksen. Ensin ovat tietysti ihmiset. En tiedä mistä ovat syntyneet jutut hiljaisista vaikeasti lähestyttävistä karkkilalaisista. Ainakin itse olen tavannut ainoastaan avoimia ja sosiaalisia kuntalaisia. Olen tavannut näiden kuukausien aikana varmasti enemmän uusia ihmisiä kuin koskaan elämässäni näin lyhyellä ajalla. Kaupungin työntekijät ovat osoittautuneet erinomaisiksi ja innostuneiksi työtovereiksi, luottamushenkilöt loistaviksi yhteistyökumppaneiksi, yrittäjät paikkakunnastaan kiinnostuneiksi kehittäjiksi ja asukkaat innokkaiksi paikkakuntansa tulkitsijoiksi. Karkkila ei ole vain kuoret vaan sillä on myös sielu. Kaupunki sykkii vastuuta omasta yhteisöstä ja halua tehdä kaupungista hyvä paikka elää. Järjestöelämä ja erityisesti kulttuurityö on vaikuttavaa. Karkkila selvästi ruokkii ja houkuttelee luoksensa luovuutta. Olen etuoikeutettuna saanut osallistua jo useisiin tilaisuuksiin, jossa esiintyy myös karkkilalaisia taiteilijoita ja taiteen harrastajia. Olen vaikuttunut. Myös elinkeinoelämän monipuolisuus on yllättänyt minut. Olin toki lukenut Karkkilassa toimivista monista yrityksistä, mutta vasta lähempi tutustuminen on osoittanut miten uskomattoman hienoa sekä kansallisesti että kansainvälisesti merkittävää työtä täällä tehdään niin puhtaasti paikallisin voimin kuin kauempaa tänne tuodun osaamisen turvin. Karkkila on vuoden 2005 alusta saanut uuden kaupunginjohtajan, Minna Karhusen, joka iloisella hymyllään on jo valloittanut monien karkkilalaisten mielet. Olen toistaiseksi tutustunut vain talviseen Karkkilaan ja nähnyt vain häivähdyksen kaupungin kauniista luonnosta. Voin tuskin kuvitella kuinka kaunista täällä täytyy olla kesällä. Työhuoneeni ikkunan alla virtaa Karjaajoki ja perheemme haaveilee kodista järven tuntumassa keskellä kaupunkia. Suomalaisen unelman voi toteuttaa Karkkilassa. Työpaikan kahvipöydässä kuulen päivittäin kertomuksia hiihtoretkistä Toivikkeen majalle ja suunnitelmia kesäisistä vaelluksista Haukkamäen erämaalammille. Maltan tuskin odottaa ensi kesän kesälomaani, jonka olemme päättäneet perheeni kanssa viettää täällä Karkkilassa, toivottavasti omassa uudessa kodissa. Karkkilalla on myös vaikuttava historia, jota ei kannata hävetä. Päinvastoin se tulisi kääntää vahvuudeksi. Vahva teollinen perinne, joka jatkuu tänä päivänä ehkä nykyaikaisemmissa puitteissa, tekee kaupungin itselliseksi. Työläiskulttuuri kukoistaa ja antaa paikkakunnalle omaleimaisuutta. Ja vaihtoehtoiset ajattelu- ja toimintatavat vahvistavat versojaan. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, sillä mikä onkaan sen kauniimpi kuin villisti ja vapaasti kukoistava kukkaniitty. Minna Karhunen kaupunginjohtaja 4

5 Kotiseutuyhdistyksen alkuvuosilta Karkkilan Tienoo kertoi kaksipalstaisessa uutisessaan joulukuussa 1965, että Karkkila ja Pyhäjärvi olivat saaneet kotiseutuyhdistyksen. Ensi joulukuun 8. päivänä tulee kuluneeksi 40 vuotta kotiseutuyhdistyksen perustamisesta. Aikaväli tähän päivään on niin pitkä, että vain harvalla on tarkkoja muistikuvia alkuvuosien tai vuosikymmenen toiminnoista. Myös Tuonen Herra on kutsunut luokseen enemmistön perustajista vieden samalla mukanaan ensikäden tietoa alkuaikojen tunnelmista. Uskon kuitenkin, että jäsenkunnan keskuudessa on aitoa kiinnostusta tietää alkuvuosien taustoista niin paljon kuin on mahdollista muistin tai dokumenttien valossa löydettävissä. Koska itse olin perustamiskokousta lukuun ottamatta johtokunnan erilaisissa tehtävissä ensimmäiset 27 vuotta, uskalsin ryhtyä muisteluaskareeseen käyttämällä hyväkseni hyvien sihteerien tekemiä kokouspöytäkirjoja ja vuosikertomuksia noilta ajoilta. Päätin rajata käsittelyajanjakson välille , mikä edustaa noin kolmasosaa yhdistyksen toimintavuosista. Perustaminen Varsinaisen pohjatyön perustamiskokoukselle tekivät maanviljelijä Reino Syrjänen, opettaja Reino Ollila ja Karkkilan Tienoo lehden silloiset omistaja-toimittajat Eero Ahola ja Orvo Mäkelä. Lehti-ilmoituksessa olleen kutsun lisäksi oli paikkakunnan lukuisille aatteellisille ja myös poliittisille järjestöille lähetetty kirjalliset kutsut ja niiden tuloksena perustamiskokoukseen saapui yhteensä 20 silloisen Pyhäjärven pitäjän ja Karkkilan kauppalan taustavaikuttajaa. Pöytäkirjan mukaan joukko oli seuraava: Olli J. Tuohiniemi, Sakari Korvanen, Juho Karisto, Reino Koivistoinen, Valto Vuorinen, Valto Hämäläinen, Pellervo Hyytiäinen, Karin Niiniluoto, Paavo Saaristo, Sulo Fagerström, Paavo Perkiö, Reino Syrjänen, Reino Ollila, Keijo Kalatie, Alli Syrjänen, Sirkka Jaakkola, Väinö Hellman, Tapio Turunen, Pekka Riekkinen, Orvo Mäkelä ja Eero 5

6 Ahola. Mielestäni joukko oli erittäin edustava otos seudun vaikuttajista. Kokouspaikkana oli U.l. Pyhäjärven seurakuntatalo. Kokouksen avasi Reino Syrjänen perustellen kokoontumista ja yhdistyksen tarvetta kolmella asialla: 1. Kotiseutuharrastusta on paikkakunnalla esiin tynyt jo vuosikausia. 2. Seutukunnalla on 3 huomattavaa museota, joiden kohtalo huolestuttaa ja joista olisi tarvis pitää huolta. 3. Eteläsuomalainen osakunta oli tulossa seuraavana kesänä U.l.Pyhäjärven seudulle kotiseuturetkelle ja tarvitsi isäntäyhdistystä toimintaansa varten. Puheenjohtajaksi valittiin Karkkilan kauppalanvaltuuston puheenjohtaja Paavo Saaristo ja sihteeriksi Eero Ahola. Tilaisuudessa oli läsnä myös Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Vuokko Kivisaari, joka alustuksessaan lämpimästi suositteli yhdistyksen perustamista ja korosti, että kotiseututyö ei käsitä pelkästään menneisyyden vaalimista, vaan myös nykyisyys ja tulevaisuus kuuluvat työkenttään. Alustuksen jälkeen virinneessä vilkkaassa keskustelussa käsiteltiin monipuolisesti perustettavan yhdistyksen toimintaohjelmaa ja sääntöluonnosta, mutta vasta tulevan yhdistyksen nimi antoi aiheen äänestyksiin. Ensimmäinen äänestys koski kysymystä siitä, ollaanko perustamassa yhdistystä vai seuraa. Äänin 13 5 päätettiin, että perustetaan yhdistys. Toinen äänestys koski sitä, ollaanko perustamassa Pyhäjärven-Karkkilan vai Karkkilan- Pyhäjärven Kotiseutuyhdistystä. Edellinen vaihtoehto voitti äänin Tulos näyttäisi aika hyvin myötäilleen osallistujien asuinpaikan kuntarajoja. Seuraavaksi eniten puhuttelutti sääntöluonnoksen 13. pykälä, mikä koski yhdistyksen varojen ohjautumista siinä tilanteessa, jos ja kun yhdistys lakkautetaan. Vaihtoehtoina esitettiin U.l. Pyhäjärven seurakuntaa, museolautakuntaa, Suomen Kotiseutuliittoa ja Eteläsuomalaista osakuntaa. Päätökseksi tuli Suomen Kotiseutuliitto. Perustetun yhdistyksen toimintaa kehittämään valittiin johtokunta, mihin päätettiin valita 3 varsinaista jäsentä ja yksi varajäsen kummastakin kunnasta. Pyhäjärveltä tuli valituksi Reino Ollila, Reino Syrjänen, Valto Hämäläinen ja varalle Valto Vuorinen, Karkkilasta Paavo Saaristo, Tuure Hasselman ja Eero Ahola sekä varalle Karin Niinivirta. Uutta johtokuntaa evästettiin laatimaan vuodelle 1966 toimintasuunnitelma vuosikokoukseen mennessä. Toiminnan käynnistyminen Pari ensimmäistä vuotta kuluivat hiljaiselon merkeissä toimintakuvioita tutkistellen. Yhdistys avusti kykyjensä mukaan Eteläsuomalaisen osakunnan murretutkijoita ja paikannimikerääjiä, jotka taltioivat häviävää nimistöä ja sanastoa arkistoihin. Tutkimustyössä oli vahvasti mukana silloinen suomenkielen opiskelija Juhani Silvan sekä myöhemmin karkkilalaisille tutuksi tullut Pekka Lehtimäki, joka nauhoitti kymmeniä tunteja Kaarlo Lindstedtiä ja eräitä muita kielenoppaita ja niiden perusteella 1997 julkaisi Karkkilan murrekirjan Liistoin Kallei Karkkilasta. Lehtimäki toimi suomen kielen professorina Greifswaldissa Saksassa ja Tampereen yliopistossa. Kotiseuturetket 1968 alkoivat myös Juhani Silvanin järjestämät kotiseuturetket, joihin osallistui yhteensä n.100 henkeä. Ne suuntautuivat naapurikuntiin Lopelle, Pusulaan ja Tammelaan; kohteisiin, joista useimmiten ajetaan ohi. Tarkoitus oli, että myös vanhemmat ihmiset jaksaisivat olla mukana. Vierailukohteina alkuretkillä olivat mm. Haapastensyrjä, Marskin maja ja Lopen porotarha sekä Pusulassa Kärkölän kirkko ja Myllymäen Kallen torppa, jossa Kalle silloin vielä erakkona eleli. Myöhemmin jokavuotiset kesä- ym. retket ovat olleet yhdistyksen ohjelmassa laajentuen vuosi vuodelta sekä kestoltaan että etäisyyksiltään. Niiden kuvaamisen jätän kuitenkin Juhani ja Kaija Silvanin huoleksi. Sen kuitenkin haluan tässä yhteydessä sanoa, että niiden merkitys yhdistykselle jäsenkunnan kasvattajana on ollut oleellisen tärkeä ja hyvin suurelle määrälle jäseniä tärkein syy tulla ja pysyä kotiseutuyhdistyksessä. Kotiseutujuhlat 1969 aloitettiin myös kotiseutujuhlien järjestäminen. Ensimmäinen oli nimeltään Hyvää ehtoopäivää ja läsnä oli n.100 henkeä. Juhlassa piti puheen Juhani Silvan aiheesta Kirjallisia kuvia Ilmari Huitista. Kesällä 1971 kotiseutuyhdistys oli mukana järjestämässä Karkkila-viikon päätapahtumaa teemanimellä Karkkila soi. Tapahtumassa esiintyi pelimanniyhtyeitä Lohjalta, Nurmijärveltä, Nummelta, Porista ja Karkkilasta. Pääjuhla vietettiin Liimamäessä, jonne oli saatu kuuluttajaksi Niilo Ihamäki, tunnettu radioääni 6

7 siihen aikaan. Yleisöä oli paikalla n henkeä. Seuraavana vuonna juhla sai nimekseen Pelimannin iltasoitto ja tapahtumapaikkana oli museopiha. Juhlaväkeä oli n. 200 henkeä. Syyskuussa 1973 juhlittiin samalla nimellä museojunan suojassa pelimannimusiikin tahdissa. Väkeä tässäkin tilaisuudessa n. 200 henkeä alettiin katseita ja toiveita asetella Fagerkullan suuntaan. Alustavia yhteydenottoja oli ollut tehtaan suuntaan museoasiassa. Siksi myös kotiseutujuhlan nimeksi valittiin Muistojeni Fagerkulla. Tehtaan Seuratalolla vietettyyn juhlaan tuotiin sekä Ikkalan että Pitkälän kunnalliskodin halukkaat hoidokit bussikuljetuksella ja yhtenä ohjelmanumerona oli Kyösti Suonojan johdattelema keskustelu Vanhat fagerkullalaiset muistelevat. Väkeä oli salin täydeltä eli n. 280 henkeä. Vuonna 1977 puolestaan muisteltiin kapearaiteista rautatietä juhlassa nimeltään Kun juna tuli asemalle. Juhlassa esiintyi mm. valt. tohtori Jaakko Auer, asemapäällikön poika. Juhlayleisöä Huhdintien koulun salissa oli n. 250 henkeä. Karkkilan Kotiseutuyhdistys Huoli museoista Jo perustamisestaan alkaen kotiseutuyhdistys alkoi kantaa huolta Karkkilan ja Pyhäjärven museokokoelmista ja aihetta sivuttiin lukuisissa yhteyksissä johtokunnan kokouksissa. Useimmat kokoelmat, joista tärkeimmät olivat Karkkilan kauppalanmuseon esineistö, Ilmari Huitin säätiön hallussa olevat ja Juho Aaltosen kokoelmat olivat luetteloimatta ja uhanalaisissa säilytystiloissa. Paikkakunnalla oli vielä mm. Högforsin museon kokoelmat ja eräitä pienempiä yksityiskokoelmia, joista yhdistämällä toivottiin saatavan yleisöä kiinnostava kokonaisuus, mikä palvelisi myös matkailun tarpeita. Kirjeitse käännyttiin mm. kauppalanhallituksen puoleen toivomuksella saada luettelointi käyntiin ja kotiseutumuseo edes kesäaikana yleisölle auki. Molemmissa toimissa saatiinkin aikaan parannusta. Vuonna 1973 alkoi tapahtua Fagerkullan museoalueen suhteen ensimmäisiä virallisia yhteydenottoja. Sitä ennen yksityisissä keskusteluissa mm. Högforsin silloisen isännöitsijän Reino Sandelinin kanssa oli alustavasti tullut selväksi, että Kymi Oy:ssä oli valmiutta luovuttaa museotarkoituksiin muutamia työväen asuinrakennuksia, kunhan Karkkilan kaupunki olisi valmis niitä kunnostamaan ja kaavoittamaan alu- Kotiseutuyhdistys kantoi alusta asti huolta paikkakunnan museoista. Tuloksena oli Karkkila-Högforsin työläismuseo. 7

8 een ennen luovutusta. Näissä merkeissä kokoonnuttiin Tehtaanhotellilla neuvotteluun, missä oli mukana opetusneuvos Veikko Talvi Kymi Oy:stä, nykyään maailman perintöluetteloon kuuluvan Verlan tehdasmuseon perustaja, Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja jne., sekä maisteri Olavi Tapio opetusministeriöstä. Neuvottelussa oli myös mukana kotiseutuyhdistyksen johtokunta ja Karkkilan kaupungin epävirallisena edustajana Sakari Korvanen. Karkkilan kauppalaa ei haluttu tässä vaiheessa mukaan neuvotteluun, koska sen mukana olisivat tulleet vaikeat byrokraattiset kuviot. Oli myöskin tiedossa, että kunnan halukkuus päättäjien osalta samoin kuin kauppalanjohtajan asenne ei tällaiselle isolle projektille ollut suotuisa. Haluttiin valmistella asia rauhassa ja vasta sen jälkeen esittää se kunnan päättäjille. Kokouksessa päätettiin tehdä kotiseutuyhdistyksen toimesta Karkkilan museoitten uudistamissuunnitelma ja esittää se museolautakunnan kautta kunnan päättäjille. Tammikuun 16. päivänä 1975 yhdistyksen puheenjohtajan työstämä museosuunnitelma luovutettiin Karkkilan kauppalalle toimenpiteitä varten. Ja sen jälkeen alkoi odotus! Samana vuonna se ei päässyt edes kauppalanhallituksen esityslistalle. Vuonna 1976 perustettiin kuitenkin 8-jäseninen toimikunta, johon tuli kuulumaan 2 jäsentä Kymi Oy:stä, 3 kauppalan nimeämää jäsentä ja 3 kotiseutu- yhdistyksen edustajaa. Museovirastoa edusti kokouksissa maisteri Ritva Tuomi. Toimikunta otti kantaa museosuunnitelmaan ja toiveeksi tuli mm. maatalous- kulttuuria edustavan osan liittäminen museoalueeseen, mikä kuitenkaan ei myöhemmässä vaiheessa tullut mukaan lopulliseen toteutukseen. Tällaisena asia jäi kauppalan byrokratian hitaaseen pyöritykseen ja jatkotoimenpiteet tarkastelu- jaksomme ulkopuolelle. Huoli ympäristöstä Yhdistyksen toimintakuviot alkoivat v.1972 laajentua myös luonnonsuojelun alueelle mm. yhteistoiminnalla uuden lintujentutkijayhdistys Aplan kanssa. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin nuoria innokkaita lintututkijoita ja alettiin jakaa vuosittaista stipendiä kotiseututyössä kunnostautuneelle lukiolaiselle. Alkuvaiheessaan useana vuonna huomioitiin lähinnä luonnonsuojelulliset näkökohdat jakoperusteeksi. Ulospäin näyttävin tilaisuus oli paneelikeskustelu Siinä oli mukana valtion luonnonsuojeluvalvoja Pekka Borg ja muina osallistujina kansanedustaja Rainer Virtanen, Sakari Korvanen, Esko Sarkanen, Pentti Vaarasalo ja Erkki Mattsson. Teemana oli Ympäristönsuojelulautakunta, sen merkitys ja tehtävät. Johtokuntaan valittiin myös uudeksi jäseneksi Karkkilan yhteiskoulun biologian opettaja Kaija Mäkelä, joka muutaman vuoden jälkeen tunnettiin paremmin sukunimellä Silvan. Kotiseutuyhdistyksen johtokunta vieraili tutustumassa Forssan Luonnon-historialliseen museoon, jota oli esittelemässä museon luoja ja Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnanjohtaja prof. Brander, joka kutsui vierailun päätteeksi johtokunnan kotiinsa tutustumaan laajaan kotiarkistoonsa ja kirjeenvaihtoonsa. Valuriperinteen ja murteen tallentaminen Tulevan museon tarpeita ajatellen Kotiseutuyhdistys oli keväällä 1978 ottanut yhteyttä Turun yliopiston kansatieteen laitokseen pyynnöllä, että yliopiston opiskelijoista saataisiin joukko tallentamaan Karkkilaan valuriperinnettä. Yliopistosta saapuikin neuvottelemaan yhdistyksen johtokunnan kanssa prof. IlmarTalve, maisteri Aukia sekä hum.kand. Antti Metsänkylä. Päätettiin, että Karkkilaan tulee yhdeksän opiskelijaa joiden majoituksesta, opastuksesta ja ruokailusta Kotiseutuyhdistys huolehtii, kymmenen päivän ajaksi. Karkkilan kauppala lupasi 240 markan avustuksen opiskelijoiden ruokamenoihin. Tällä tavalla suoritettiin 88 vanhan tehtaan työläisen haastattelut. Haastattelumateriaalia kertyi 602 sivua, joista saatiin kopiot kotiseutukokoelmiin oikeudella käyttää niitä tieteellisiin tarkoituksiin (lähinnä opinnäytetöihin). Tietääkseni ainakin kotiseutuyhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Risto Hakomäki on opinnoissaan hyödyntänyt aineistoa. Murretutkija Tuulikki Haanpää teki murrehaastatteluja samana aikana ja ne on talletettuna Turun yliopiston kokoelmiin. Muita toimintoja ja aloitteita Nyt tarkasteltavaan aikajaksoon sisältyy vielä monenlaisia muita enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä kotiseututietoisuuden kasvattamiseksi. Mainitsen niistä vain luettelonomaisesti. Ahmon Hemmilän tilalla pidettiin vanhan sudenkuopan kunnostustalkoot vuonna Asiantuntijana oli maisteri Tapani Ahvenisto Kansallismuseosta. 8

9 Yhdistys sai myös huomattavaa taloudellista tukea, kun Lions Club Karkkila lahjoitti vuonna 1978 järjestämiensä markkinoiden tuoton 7125 mk museotoiminnan käynnistämisen helpottamiseksi. Kotiseutuyhdistyksen nimenmuutos pantiin alulle ylimääräisessä kokouksessa, koska a) Pyhäjärven pitäjää ei enää ollut olemassa, b) pitkä nimi oli hankala käytännössä ja c) aakkosjärjestys vaikeuttaa yhdistyksen asioitten hoitamista eri virastoissa. Seuraavassa vuosikokouksessa nimi lopullisesti muutettiin Karkkilan kotiseutuyhdistykseksi. Kotiseutuyhdistyksen johtokunnan miehet tekivät talkootöinä Järvenpään kylässä sijainneen Jussilan aittarakennuksen katon päällystämisen vanhoista päärakennuksen kattopelleistä keväällä Kauppalanhallitus oli pannut aitan myyntiin eniten tarjoavalle, mutta kun yhdistyksen piirissä aitta katsottiin tarpeelliseksi ja käyttökelpoiseksi tulevan museon tarpeisiin, se luovutettiin yhdistykselle säilyttämistä varten. Kotiseutuyhdistyksellä oli tärkeä rooli, kun murretutkijat kävivät tekemässä nauhoituksiaan luvulla. Mukana oli myös Pekka Lehtimäki, joka jututti Raittilan Kallea luvulla nuo tutkimukset päätyivät kirjaksi. Vuonna 1973 yhdistys päätti alkaa tehdä tietokansiota Karkkilaan muuttaville. Kansioon haluttiin sisällyttää muuttaville tärkeää tietoa mm. Karkkilassa toimivista yhdistyksistä ja niiden toimihenkilöistä yhteystietoineen, kunnan virkamiehistä jne. Tietoja kerättiin ja päivitettiin parin vuoden ajan, mutta 1975 kirjapainokunnossa ollut aineisto jouduttiin hylkäämään liian suurien painokustannusten vuoksi. Varainhankinnan tueksi yhdistyi painatti kotiseutuadressin vuonna Sen valmiiksi saattamiseen kului useita vuosia mm. lukiolaisille järjestettyine kilpailuineen, kunnes viimein Olavi Haanpään idea Huitin taulujen käytöstä adressin kuva-aiheena sai yhteisen hyväksynnän ja mm. Karkkilan kauppala valitsi adressin viralliseksi onnittelu- ja surunvalitteluadressikseen. Toimihenkilöt ja virkailijat Yhdistyksen puheenjohtajana ovat ko. jaksolla toimineet Reino Syrjänen , Juhani Silvan ja vuodesta 1976 eteenpäin Tuure Hasselman. Varapuheenjohtajana ovat toimineet Eero Ahola , Reino Syrjänen , Reino Ollila , Tuure Hasselman 1975 ja Kyösti Suonoja Sihteerinä ovat olleet Eero Ahola , Juhani Silvan , Sirkka Jaakkola , Kaija Silvan ja Anja Nousiainen 1975:stä eteenpäin. Rahastonhoitajina ovat toimineet Tuure Hasselman , Kaija Silvan ja Sirkka Jaakkola Johtokunnan jäseninä olivat eripituisina jaksoina lisäksi Juho Karisto, Sulo Fagerström, Hannu Tammelin, Kari Jokinen, Raine Lahtinen, Soili Tuovinen, Olavi Haanpää, Erna Vasama ja Arvo Rintala. Edellä olen pyrkinyt kertomaan, millä lailla on lähtenyt liikkeelle ja kasvanut se monipuolinen kotiseututyö, mikä tänään Karkkilassa voi hyvin ja ymmärtääkseni saa yleisen hyväksynnän osakseen. Muutaman rohkean idealistin joukko on kasvanut n. 700 jäsenen yhdistykseksi, joka haluaa toimia koko seutukunnan parhaaksi. Toivotan onnea ja menestystä tuleville vuosikymmenille! Tuure Hasselman 9

10 Vuosikokouksessa oltiin kielen lähteillä Kielentutkimuksessa on kiinnitettävä huomiota suurten vesistöjen, jokien ja saarien nimiin. Niiden avulla on helpompaa selvittää kielen alkuperää ja paikkakunnan historiaa. Karkkilassa ei tiettävästi ole tehty perusteellista tutkimusta olemassa olevista paikannimistä ja niiden historiasta, mutta ainakin saamelaista asutusta Karkkilan korkeudella on osittain todistettu olleen. Tähän viittaavat nimet Saavajoki ja Karisjärvi. Karkkilan Kotiseutuyhdistys oli saanut tänä vuonna vuosikokoukseensa esitelmöitsijäksi professori Juha Janhusen. Hän pitikin mielenkiintoisen esitelmän kielen kehityksestä, mutta valitettavan harvalukuinen joukko yhdistyksen jäseniä oli ehtinyt esitelmää kuuntelemaan. Janhunen totesi, miten suomen kieli on yhä tutkijoillekin melkoinen kysymysmerkki. Nykytietämyksen mukaan oletetaan, että suomen kieli saapui tänne idän suunnalta, Karjalan kannaksen kautta. Keski-Suomessa eleli tuohon aikaan väestö, joka puhui saamenkielisiä murteita. Kannaksen kautta tulleet heimot puhuivat suomea. He hallitsivat myös kaskiviljelyn taidon. Kaskiviljely levisi nopeasti ja sen mukana levittäytyi myös uusi kieli. Professori Juha Janhunen ja vuosikokouksessa puheenjohtajana toiminut Tuure Hasselman vaihtamassa mielipiteitä. Kuva: Juhani Holli. tumpi, jos ruotsi olisi yksi vähemmistökielistä. Nyt on vaarana, että suomi syrjäyttää ruotsin eikä sadan vuoden kuluttua enää kukaan käytä sitä. Sen sijaan suomen kieli säilyy elävänä jatkossakin, Janhunen uskoi. Risto Hakomäki jatkaa puheenjohtajana Varsinaisten vuosikokousasioiden käsittely sujui Tuure Hasselmanin ollessa kokouksen puheenjohtajana ja Ritva Ahomäen sihteerinä. Yksimielisesti päätettiin, että Risto Hakomäki jatkaa Kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajana ja Pekka Wikberg varapuheenjohtajana. Johtokunnan erovuoroisista jäsenistä Raili Kataisto jätti paikkansa Henna Mitruselle. Muut erovuoroiset jäsenet Marja Holli ja Seppo Kivi valittiin uudelleen. Johtokuntaan kuuluvat lisäksi Marita Astala, Ritva Ahomäki, Kari Laine, Hannu Niklander ja Voitto Suonpää. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Kotiseutuyhdistyksen perustamisesta. Juhlavuotta vietetään lähinnä kotiseututyön merkeissä, mutta karkkilalaisten iloksi järjestetään elokuussa Liimamäessä kotiseututanssit. Kesällä on myös perinteinen Haukkamäki-tapahtuma. Kesäkaudella järjestetään myös kotiseuturetki. Kielentutkija on kiinnostunut myös tulevasta kehityksestä. Niinpä Janhunen pohdiskeli myös suomenruotsin asemaa. Hän totesi, miten Suomi on kaksikielinen maa. Suomessa puhutun ruotsin kielen tulevaisuus olisi ehkä kuitenkin turva- Marja Holli 10

11 Ompelukone Ompeleminen on eräs ihmisen vanhimmista käsityötaidoista. Jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten kivikauden ihmiset osasivat liittää nahankappaleita toisiinsa neulan ja rihman avulla. Ompelutaito kehittyi vuosituhansien kuluessa, mutta vasta 1700-luvun lopulla ompelutyötä alettiin koneellistaa. Ensimmäisen alkeellisen, lähinnä kenkien ompeluun tarkoitetun ompelukoneen patentoi 1790 englantilainen puuseppä Thomas Saint. Hänen keksintönsä jäi prototyypin asteelle ja ensimmäisen toimivan koneen kehitti ranskalainen räätäli Barthélemy Thimonnier Kaksilankajärjestelmällä toimivaa ompelukonetta, jossa on ylä- ja alalanka sekä sukkula, kehiteltiin 1800-luvulla Euroopassa ja Amerikassa useita. Varsinainen läpimurto ompelukoneteollisuudessa oli amerikkalaisen Isaac Merritt Singerin patentoima ompelukone vuodelta Siinä oli ompelua helpottava jalkapoljin. Singeristä tuli 1800-luvun kuluessa maailman myydyin ompelukonemerkki ja lähes synonyymi ompelukone-sanalle luvun vaihteeseen mennessä ompelukoneen tekniset peruskeksinnöt oli tehty. Sähkömoottori ompelukoneen voimanlähteenä tuli käyttöön jo 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi Singeriin sähkömoottorin sai vuodesta 1887 alkaen. Suomessa, jossa ensimmäinen sähkövalo syttyi Finlaysonilla Tampereella jo vuonna 1882, sähköompelukoneet yleistyivät kotitalouksissa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ompelukone syntyi alun perin teollisuutta varten, mutta pian kotiompelukoneista tuli merkittävä teollisuudenhaara. Ompelukoneet olivat oman aikansa huipputeknologiaa ja siksi myös kalliita. Niinpä Singer keksi jo vuonna 1856 maailman ensimmäisen osamaksusysteemin, joka toimi samalla tavalla kuin osamaksu nykyäänkin: käsiraha ja loput pienemmissä erissä. Toinen Singerin kehittämä myyntikeino oli käytettyjen koneiden kauppa. Euroopassa Singer alkoi myydä tuotteitaan 1860-luvulla. Eurooppalaisista koneista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tunnetuimpia Suomessa olivat saksalaiset Kayser, Frister&Rossman, Siedel&Naumann, Pfaff ja ruotsalainen Husqvarna. Kun ompelukoneiden maahantuonti aloitettiin 1850-luvulla, alkoi koneella ompelu ainakin räätäleiden keskuudessa olla tavallista 1860-luvun lopulta lähtien. Ompelukone yleistyi maaseudullakin 1800-luvun lopussa. Tikka-ompelukone vuodelta Tikkakoski Oy ( ) valmisti vuosina satojatuhansia ompelukoneita, joista pääosa meni Neuvostoliittoon. Suomessa ompelukoneita markkinoivat useat eri jälleenmyyjät omilla tuotemerkeillään. Saksalaiseen koneistoon ja pöytään teetettiin tavallisesti suomalaisissa valimoissa jalat, joihin siten vielä valettiin myyntinimi esim. Suomi tai myyjän nimi kuten Sidorow. Ensimmäinen kokonaan suomalainen ompelukone oli Tikka, jota valmisti Jyväskylän maalaiskunnassa sijainnut Tikkakoski Oy. Se oli alun perin valmistanut mm. aseita, mutta toisen maailmansodan jälkeen sen siirryttyä rauhansopimuksen mukaan saksalaiselta Willy Daugsilta Neuvostoliitolle tehdas alkoi tuottaa ompelukoneita. Parhaimmillaan se teki yli konetta vuodessa ja suurin osa niistä myytiin Neuvostoliittoon. Ompelukonevalmistus päättyi 1960-luvun lopulla eikä sen jälkeen maassamme ompelukoneita ole tehty. Ompelukone oli Suomessakin ensimmäinen kodinkone ja sen merkitys kotiteollisuudelle, muodin leviämiselle jne. on ollut suuri. Antiikkiesineenä ompelukonetta ei Suomessa vielä suuremmin arvosteta, mutta muualla maailmassa keräilijät maksavat erikoisuuksista jo huomattavia hintoja. Ompelukoneiden historian harrastajat ovat keränneet eri ompelukoneiden ajoittamista helpottamaan taulukoita, joista koneen sarjanumeron avulla saadaan selville tarkka valmistusvuosi ja -paikka. Esimerkiksi Singerin ja Pfaffin koneet saa sarjanumerolla nopeasti ajoitettua. Risto Hakomäki 11

12 Kylät toimivat Vaskijärven aitta ja Järvenpään kyläkirja Karkkilan kylistä Järvenpää ja Vaskijärvi olivat niiden kymmenen kunnan joukossa, jotka vuonna 2004 osallistuivat Länsi-Uudenmaan Kehitys LUKE ry:n toiminta-alueella kyläsuunnitelman laadintaan. Kumpikin kylä sai myös suunnitelmansa ja samalla kylän oma strategian laadituksi. Työ ei kuitenkaan jäänyt tämän. Kummassakin kylässä on toimintaa jatkettu: Vaskijärvelle on perustettu kyläyhdistys ja haettu rahoitusta kylän yhteisen aitan kunnostamiseen. Järvenpäässä puolestaan on lähdetty kokoamaan aineistoa kyläkirjaa varten. Vaskijärvelle perustettiin kyläyhdistys tammikuun lopussa. Jo sitä ennen saatiin liikkeelle aittahanke, jonka toteuttamiseen haettiin rahoitusta LUKEn kautta. LUKEn hallitus puolsikin hanketta yksimielisesti. Vaskijärven aitta kylän kulttuurikeskus on hanke, joka toteuttaa kyläsuunnitelmaan kirjattua tehtävää perinnetiedon keräämisestä ja kylämuseon perustamisesta. Kunnostettava aitta sijaitsee aivan kylän halki kulkevan tien n:o 1345 varrella. Paikka on osa Vaskijärven kyläkeskusta. Aitta kuuluu Paanun tilaan, joka on yksi Vaskijärven vanhoista tiloista. Paanussa on toiminut muun muassa kyläkoulu, kauppoja ja kestikievari. Tätä perinnettä jatkaakseen tilan nykyiset omistajat haluavat luovuttaa 1800-luvulta peräisin olevan vilja-aitan kylämuseotyyppiseen käyttöön. Aitta peruskorjataan osittain ja sen ympäristö siistitään. Aitan vieressä oleva ränsistynyt puimala puretaan. Järvenpäässä on jo toimiva kyläyhdistys, joka on järjestänyt vuosittain useampia suosittuja tapahtumia. Nyt on innostuttu oman perimätiedon keräämisestä. LUKElta on haettu rahoitusta kyläkirjan aineiston kokoamiseen ja saattamiseen painokuntoon. Tämäkin hanke sai LUKEn hallituksen tuen. Kirjan painatusta tuki ei sisällä Kyläkirjaa toteutetaan Kotiseutuyhdistyksen projektina. Marja Holli Järvenpään kylässä ajatus kyläkirjan kokoamisesta on otettu innolla vastaan. Maaliskuun alussa pidettyyn suunnittelupalaveriin Kauko Saarni (kuvassa edessä oikealla) toi vanhan ilmakuvan Järvenpäästä. Kuvaa tutkittiin joukolla, katsomassa keskellä Veikko Ranta ja oikealla Arto Puumala. 12

13 Vertti &Tyyne Karkkilan Kotiseutuyhdistys Tammikuussa 2005 laaditun hankesuun nitelman kanteen on kuvattu vaskijärveläisten tuleva kokoontumis- ja kulttuurikeskus, joka toimii vaikkapa näyttelytilana. Kylien elinolot paremmiksi yhteisvoimin Parhaillaan on käynnissä EU-rahoitusta saava Vertti&Tyyne-hanke. Sitä hallinnoi Suomen Kylätoiminta ry. Kymmenen maakuntaa on mukana kylien yhteenliittymän palkkaaman kyläasiamiehen vetämänä ja neljä maakuntaa yhteyshenkilöiden välityksellä. Helmikuun alussa myös Länsi-Uudenmaan Kylät ry palkkasi oman kyläasiamiehen kyseiseen projektiin. Vertti keskittyy kylien infrastruktuurin kehittämiseen ja Tyyne täydentävien hoivapalveluiden järjestämiseen. Länsi-Uudellamaalla toteutetaan Verttiä, eli siis vesi- ja roskahuolto, tiet ja tietoliikenne toimimaan kylissä. Hankkeen tarkoituksena on välittää ja jakaa tietoa hyväksi koetuista ratkaisuista sekä luoda uusia toimintamalleja. Tavoitteena on myös verkottaa samoja ongelmia ratkovat kylät keskinäiseen tiedonvaihtoon yli maakuntarajojen. Kyliä avustetaan saamaan tahtoa ja valmiuksia ottaa vastuuta omaehtoisesta infrastruktuurin kehittämisestä. Kyläyhdistysten yhteistyön kehittäminen kuntien, viranomaisten, järjestöjen ja asiantuntijoiden kanssa on myös tärkeä osa hanketta. Kaiken tämän mahdollistaa laaja verkosto, joka koostuu kyläasiamiehistä ja lukuisista yhteistyötahoista. Verkoston avulla etsitään vastauksia kyläläisten kysymyksiin ja levitetään tietoa toimivista ratkaisuista. Kyläasiamies osallistuu mielellään kyläiltoihin ja muihin kylätapahtumiin. Yhteisiä tapaamisia ja seminaareja yms. järjestetään, jopa yli maakunta- rajojen. Toiminta muotoutuu sen mukaan, mitä tarpeita kylistä nousee esiin. Aktiivisten kylien kanssa ryhdytään infraongelmien ratkaisuun. Uusi jätevesiasetus aiheuttaa velvoitteita haja-asutusalueella. Tämän vuoden aikana on kaikkien kunnalliseen viemäriverkostoon kuulumattomien tehtävä selvitys siitä, miten jätevedenkäsittely kiinteistöllä nyt hoidetaan. Vuoteen 2014 mennessä on tehtävä muutostyöt, jos nykyinen järjestelmä ei tuota lain vaatimaa puhdistustulosta. Selvityksen laatiminen, järjestelmien vertailu ja suunnittelu aiheuttavat valtavasti työtä ja kysymyksiä. Näissä asioissa avustaminen on tärkeä osa Vertti-hanketta. Kylillä voidaan järjestää vaikkapa selvityksenlaatimisiltoja yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Samalla voidaan pohtia yhteisten puhdistamojen mahdollisuuksia, vesiosuuskuntien perustamista tai laitehankintojen kilpailuttamista. Muita aiheita voivat olla esimerkiksi kaivojen kunnostus, kuivakäymälöiden edut ja ongelmat, jätehuollon tehostaminen, kevyenliikenteenväylien vaihtoehtoiset toteutustavat tai oman laajakaistaverkon rakentaminen kylälle. Otetaan yhdessä täysi hyöty tästä hankkeesta! Pirkko Kaskinen kyläasiamies, Länsi-Uudenmaan kylät ry p , sähköposti 13

14 Sukututkijat tyytyväisiä Pekka Wikberg (etualalla) ja Juhani Holli olivat jakamassa tietoja sukututkimuksesta kiinnostuneille. Kotiseutuyhdistyksen sukututkimusjaosto järjesti helmi-maaliskuun taitteessa viikon mittaisen tapahtuman Karkkilan kirjaston näyttelytilassa. Viikon aikana saivat kaikki sukututkimuksesta kiinnostuneet käydä keskustelemassa ja hankkimassa tietoja. Kävijöitä riittikin koko viikoksi, ei ruuhkaksi asti vaan juuri sopivasti niin, että kaikkien kävijöiden kanssa ehdittiin puhua ja tutkia yhdessä. Sukututkimusjaosto järjesti tapahtuman jo kolmatta kertaa. Tänä vuonna kävijöitä oli enemmän kuin vuosi sitten, kertoo Juhani Holli, joka on päivystänyt kirjastossa jo kahtena vuonna. Toisena jaoston edustajana oli tapahtumassa paikalla Pekka Wikberg. Keskustelut sukututkimuksen harrastajien kanssa olivat antoisia, ja moni saattoi poistua kirjastosta uusia tietoja saaneina tai ainakin innostusta puhkuen. Sukututkimusviikon aikana saattoi tietoja hakea valmiista tutkimuksista, kirkonkirjoista ja internetistä. Moni oli kiinnostunut siitä, millaista tietoa löytyy mormonien kokoamista tiedostoista. Näyttelyhuoneeseen oli koottu myös paljon materiaalia sekä sukututkimuksesta yleensä että suvuista tehdyistä tutkimuksista. Moni karkkilalaissuku on jo päätynyt kansiin, vielä useammasta löytyy tietoa, sillä Juhani Holli on koonnut yhteen eri suvuista saamiaan tietoja ja saanut näin aikaan suuren tiedoston, joka vahvistaa pitkälle vanhan suullisen perimätiedon: likimain kaikki vanhat karkkilalaiset ovat jotain kautta keskenään sukulaisia. Jaostot toimivat Kotiseutuyhdistyksellä on kolme jaostoa, joiden toiminta tavoittaa jo lukuisia yhdistyksen jäseniä, mutta mukaan mahtuu vielä. Sukututkimusjaostoa vetää Pekka Wikberg. Jaosto kokoontuu joka kuukauden 3. torstai Osuuspankin kerhohuoneessa klo 18. Keräilyjaostoa vetää Antti Valonen. Kokoontumiset ovat joka kuukauden 1. torstai Osuuspankin kerhohuoneessa klo 18. Matkailujaostoa vetää Juhani Silvan. Jaosto järjestää kulttuuri- ja muita matkoja tiheään tahtiin. Lisätietoa tulevista retkistä on tässä lehdessä sekä paikallislehdissä. Tietoa niin jaostoista, tulevista retkistä kuin yhdistyksestä muutenkin on saatavissa myös internetistä. Yhdistyksen kotisivut löytyvät Karkkilan kaupungin sivuilta harrastusosiosta. Marja Holli 14

15 Järvenpään kylän historiaa Karkkilan Kotiseutuyhdistys Mannin talon vanhan rakennuksen eteen ovat kokoontuneet 1920-luvun lopussa vasemmalta Reino Kassari, edessä pikkupoika Leo Saarni, Toivo Saarni, Juho Jaakko Saarni (Mannin isäntä), Elli Saarni (Mannin emäntä) ja Juho Laine (Mannin vävy) sekä oikeassa reunassa oleva Reino Saarni, Sylvi Saarni (myöh. Mäki) ja Väinö Saarni. Muita kuvassa olijoita ei ole tunnistettu. Oikealla takana näkyy Sepän rakennuksia. Kuva kuuluu Heikki Saarnin kokoelmiin. Karkkila, Vattola, Nyhkälä ja Järvenpää muodostivat jakokunnan ja ovat saaneet kaskikansansa miltei samanaikaisesti. Nuorinta järven asutus on Järvenpäässä, jonka emokylä on Nyhkälä. Sieltä, Antin suurtaloudesta, lähti yksi Antin pojista vanhoille kaskimaille, järven toiselle puolelle, Järvenpäähän. Samoihin aikoihin järven pohjoisrannalle oli asettunut mahdollisesti Pusulasta päin muuttaneita karjaalaisia. Talon nimi Karjalainen voi viitata tähän suuntaan, mutta yhtä hyvin sen pohjana voi olla karja-sana. Nimi esiintyy lähteissä ensimmäisen kerran vasta 1600-luvulla, joten se on saattanut syntyä jonkun myöhemmän isännän kotipaikan tai karjanomistuksen myötä. Pyhäjärven seutu ja Ahmoo saivat hämäläisistä, lohjalaisista, karjaalaisista ja varsinaissuomalaisista koostuneen seka-asutuksen (Karkkilan historia) 1500-luku 1500-luvun lopun veroluetteloiden mukaan Järvenpäässä oli kaksi taloa, Karjalainen ja Pukki (nyk Manni). Ensimmäiset nimeltä tunnetut Järvenpään kylän isännät vuonna 1539 veroluettelon mukaan olivat Perttu Antinpoika ja Matti Tuomaanpoika luvulta ei ole paljon kirjallisia lähteitä olemassa. Sakkoluettelosta ja tuomio- kirjoista jotain löytyy. Nyhkälän Anttilan miesten ja järvenpääläisten välit tuntuivat olleen kireitä. Epäsopu puhkesi avoimeksi yhteenotoksi vuonna 1565, jolloin Antti Antinpoika ja Järvenpään Martti Mikonpoika koettivat ratkaista riitansa käsirysyn ja nyrkkien avulla. Antti oli kahakan aloittaja ja voittaja: hän onnistui lyömään Marttiin kaksi mustelmaa; järvenpääläinen osui kunnolla Nyhkälän mahtimieheen vain kerran. Merkillepantavaa on että Martti Mikonpoika rohkeni lyödä takaisin, jopa myöhemmin kostaa vanhat kalavelat. Koston kohde ei tosin ollut isä Antti vaan poika Martti, joka ei kyennyt tai ehtinyt vastaamaan kaimansa iskuun, vaan tyytyi viemään asian käräjille luvulla voimasuhteet olivat kääntyneet lopullisesti toisin päin: Martti Antinpoika sai 40 markan sakon, koska hän oli ryövännyt Järvenpään Erkin omaisuutta. Erkki oli yrittänyt puolustaa omaansa, jolloin Anttilan isäntä oli mukiloinut hänet pahanpäiväisesti 1600-luku 1600-lukua hallitsivat sodat ja väenotot. Palkkaamalla ratsumiehen kuninkaan armeijaan talo sai verovapauden. Syntyivät ratsutilat eli rusthollit. Onneaan lähti yrittämään myös Järvenpään Kar- 15

16 jalaisen isäntä Pietari Erkinpoika, kuten vuoden 1630 ratsutilaluettelosta käy selville. Poika Jaakko oli hevosen kanssa sodassa, jossa hän kuului Matts Larssonin lipulliseen. Täyteen sotisopaan puetun ratsumiehen varustaminen vastasi rahassa mitattuna talon hintaa. Riski menettää sotapelissä kaikki oli myös suuri. Kaatuneen sijalle rusthollin oli varustettava uusi mies, sillä muuten tila menetti ratsutilaoikeutensa ja verovapautensa. Näin kävi myös Karjalaisen isännälle. Sotapelin onnenruletti ei tuonut voittoa, varakkuus riitti vain yhden miehen varustamiseen. Ratsutilaoikeuksien myötä katosi verovapaus, Pietari Erkinpojan oli palattava tavallisten talollisten ruotuun. Vuoden 1630 ruodutusluettelon mukaan Pukin isäntä Erkki Eskonpoika oli vakavasti sairas, eikä häntä näin voitu valita sotaan. Vuoden 1674 Vihdin syyskäräjillä Kaarlo Eliaksenpoika Järvenpäästä kertoi oikeudelle, että hänen isänsä oli lyhyen ajan sisällä joutunut varustamaan ja palkkaamaan kaksi sotilasta itsensä sijasta ja vuosi sitten isän oli täytynyt itse astua riviin, minkä vuoksi talo oli lähes verohylky ja autio eikä hänellä enää ollut lehmää eikä siementä. Halla oli myös tehnyt tuhojaan ja kylvö oli antanut vain kolmen tynnyrin sadon. Tämän kaiken lautamiehet ja naapurit todistivat tapahtuneen, jonka jälkeen oikeus myönsi hänelle tästä kaikesta todistuksen. Vielä vuoden 1704 kruunuvoudin rästilista kertoo, että Kaarlo Eliaksenpoika oli edelleen 38 hopeataalerin verovelassa. Ruotsi-Suomi oli tuohon aikaan suurvalta ja suomalaisia palveli vakituisesti eri varuskunnissa. Heillä oli siellä myös perheensä mukanaan. Niinpä Neumunden varuskunnan pääkatselmuksessa uusmaalaisten joukosta löytyy Matti Eliaanpoika Puck, 38-vuotias ja kirjoitettu sisään vuonna 1680 sekä hänen 12-vuotias poikansa Martti. Sopisi oikein hyvin yllä mainitun Kaarlo Eliaksenpojan veljeksi. Suuri Pohjan sota alkoi jo kahden vuoden kuluttua ja Ruotsi-Suomen suurvalta-asema mureni seuraavan kymmenen vuoden ja Ison Vihan aikana. Sotilaiden ja heidän perheidensä selviäminen tuosta ajasta oli erittäin epätodennäköistä. Pahajärven ympäryskylien maanomistusolot olivat monimutkaiset ja sekavammat kuin vanhakantaisempien Ahmoon ja Haaviston. Samaan jakokuntaan kuuluneilla Vattolalla, Karkkilalla, Nyhkälällä ja Järvenpäällä oli niittyjä ja ulkomaita yhteisomistuksessa. Jotta sekamelska olisi täydellinen, niin monien niittyjen ja metsäpalstojen omistusoikeus oli panttauksen, myynnin ja avioliittojen kautta siirtynyt kylältä toiselle Niittykiistat olivat täydessä käynnissä jo 1620-luvulla, mutta varsinainen käräjäjöinti alkoi vasta 50 vuotta myöhemmin, kun väestömäärä kasvoi ja sadot olivat heikot. Riitelyn kohteina olivat miltei yksinomaan niityt, jotka sijaitsivat kylien rajajokien rannoilla, jakokunnan yhteismailla sekä Köyliön ja Kuninkaanmaan ulkomailla Riitelevillä osapuolilla oli jokaisella oma taktiikkansa: Järvenpään Kaarlo Eliaksenpoika (Manni) käytti taitavasti oikeudessa hyväkseen asemaansa kruununtalonpoikana perintötilallisia vastaan. Tukena hänellä oli Henrich Ekestubbe, jolle Järvenpään toinen tila (Karjalainen) oli läänitetty. Vastavetona jakokunnan muut isännät yrittivät painostaa järvenpääläisiä luopumaan vaatimuksestaan Kuninkaanmaan erääseen niittyyn estämällä heidän viljan jauhatuksensa Karkkilankosken myllyssä. Siikalan Labbarin omistaja kappalainen Mats Sicalenius ja kylän kahden muun tilan haltija leskirouva Elisabet von Rappen olivat palkanneet jutussaan järvenpääläisiä vastaan herrastapaan asianajajan, kirkkoväärtti Niclaus Agricolan. Jutun alkaessa kääntyä siikalalaisten tappioksi, hän yritti jäävätä vastapuolen todistajana toimineen Vattolan Eskolan isännän Jaakko Martinpojan, koska Jaakon ainoaankaan sanaan ei voi luottaa, sillä hänen isänsä oli ollut tunnettu huorapukki. Siveellisyysrikokset olivat Pahajärvellä yleisin rikoslaji vuosina Lapsenruokkojutut käsiteltiin käräjillä. Vuonna 1678 Järvenpään Karjalaisen isäntä suostui maksamaan varattoman poikansa aviottoman lapsen elatuksen luvun alun kadoilta ei säästynyt Järvenpäänkään kylä. Tuhot olivat kylläkin vähäisempiä tai sitten sivuelinkeinot olivat tuottaneet tarpeeksi rahaa viljanostoon. Kaarlo Eliaksenpoika tosin valitti huonoa vuodentuloa vuonna 1674, mutta yhtä tärkeänä syynä taloa uhkaavalle veroautiudelle oli lyhyessä ajassa tapahtunut kahden sotamiehen pestaus. Kaarlo Eliaksenpojan tekemällä valituksella oli todellisuuspohja, vaikka hän joskus hieman liioittelikin. Vuonna 1680 hän ilmoitti jälleen kärsineensä jo muutaman vuoden ajan pahoista kadoista, jotka teki vielä entistä rasittavammiksi kova verotus, sillä Kaarlo piti verolukujensa määrää liian suurena. Talon pienet pellot sijaitsivat vesiperäisillä savimailla, metsistäkin suurin osa oli kivimäkiä ja kallioita ilman puun puuta 1680-luvun alku ei tuonut tilanteeseen helpotusta. Vuonna 1684 heti viljankorjuun jälkeen Järvenpään ja Vattolan talolliset ilmoittivat, että sato tuskin riitti elättämään heidän väkeään talven yli. Kevätvilja oli päässyt tuhoutumaan kuivuuden vuoksi ja syysviljan korjuuaikana halla oli ehtinyt pelloille ja kaskille ennen niiittoväkeä luvun alussa ainakin osa Pahajärven talollisista oli pahasti velkaantunut katovuosien johdosta. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Viimeistään vuoden 1695 kesä ja syksy antoivat Pahajärvellä alkutahdit kauhun vuosille. Toistuvat rank- 16

17 kasateet estivät viljan kypsymisen ja vähäisen korjauskelpoisen laihon vei halla. Kaksi seuraavaa vuotta olivat yhtä tuhoisia. Viljan hinta nousi huippulukemiin. Kun vuonna 1684 yksi tynnyri rukiita maksoi noin kuusi taalaria kuparina, vuonna 1696 huimat 22 taaleria. Seuraavana vuonna sitä ei todennäköisesti ollut edes myytävänä. Vuonna 1697 Vihdin nimismies oli lähettänyt Turun tuomiokapitulille listan Pahajärven autiotiloista, joita oli Karkkilassa kaksi, Vattolassa yksi, Järvenpäässä kaksi, Tuorilassa kolme, Siikalassa kolme, Vaskijärvellä neljä ja Ahmolla kolme. Listalla tarkoitettiin taloja, jotka eivät kyenneet maksamaan veroja luku Tilojen määrä lisääntyi, kun Sepän ja Markkulan talot saivat asukkaansa. Pyhäjärven ensimmäisestä säilyneestä kirkonkirjasta vuodelta 1722 löytyy ensimmäinen maininta Markkulan torpasta luvulla maininta torpasta jää pois. Seppä löytyy kirkonkirjasta 1740-luvulla. Virallisesti tila perustettiin paljon myöhemmin. Vuonna 1780 jaettiin Karjalainen kahtia ja niin sai Seppä alkunsa, kun vuonna 1747 annetulla asetuksella oli kumottu talonpoikaistilojen jakokielto. Röykän uudistilan merkitsi kappalainen Schaeffer kirjoihinsa vuonna 1792, kun Jakob Jakobinpoika Karjalaisesta muutti sinne asumaan. Samaan aikaan ilmestyi kirjoihin myös Mannin talon Kurjen torppa. Karjalaisen mailla oli myös sotilaan torppa. Sotilaista mainittakoon ainakin Hasselkrona, MŒrten Sjöberg, Blom, Isak Braf ja Johan Ahl. Kylässä asui myös unilukkari Henrik Gabrielinpoika 1700-luvulla myös puu alkoi liikkua pois metsistä. Tukkeja uitettiin sahoille aina Mustiolle saakka. Ostajat yrittivät pettää talollisia. Niinpä vuonna 1746 oltiin käräjillä, kun Alfred Liisto oli uittanut 219 tukkia Vanjärvelle, mutta saanut maksun vain 116 tukista. Oikeudessa todistivat Antti Eskola ja Elias Juhonpoika Pukki, jotka myös olivat uittaneet tukkinsa Vanjärvelle. He olivat laskeneet tukit kahteen kertaan ja niin Liisto sai korvauksen puistaan. Ruukeille toimitettiin myös tukkien lisäksi puuhiiltä, jota ne tarvitsivat raudan sulatuksessa. Rahan saaminen ja käyttäminen ei tuonut pelkästään onnea. Ruukit myivät talonpojille myös tavaraa ja sitä kautta sitoivat heidät taloudellisesti talutusnuoraansa. Ylivelkaantuminen uhkasi. Karkin, Sepän ja Pukin isännät olivat 1760-luvulla joutuneet kiinnittämään tilansa Mustion ruukinpatruuna Hagemanille velkojensa vakuudeksi. Järvenpääläiset elivät sovussa eivätkä syyllistyneet rikoksiin, kun käräjäpöytäkirjoista ei juuri löydy heitä koskeneita juttuja. Elanto hankittiin maasta ja metsästä, poltettiin kaskia ja raivattiin hiljalleen lisää peltoa. Koko kylässä peltoa oli vuonna 1779 noin 25 ha ja kaskimaata noin 100 ha. Karkkilan Kotiseutuyhdistys 1800-luku 1800-luvulle tultaessa Manni oli ainoa perintötalo, pinta-ala 327 ha. Karjalaiseen saatiin lainhuuto 1820, jolloin sen pinta-ala oli 117 ha ja Seppään vuonna 1858, pinta-ala 119 ha. Röykän uudistila oli perustettu vuonna 1787, mutta lainhuuto siihen saatiin 1818, sen pinta-ala oli 156 ha. Markkulan uudistila perustettiin vuonna 1822 ja lainhuuto kirjattiin vuonna 1832, tilan pintaala oli 310 ha. Ennen tilojen perustamista niissä oli asuttu jo vuosikymmeniä, Markkulassakin jo ainakin 1700-luvun alusta saakka. Kaikki kantatilat oli siis käytännössä perustettu jo ennen vuosisadan vaihtumista. Isojakoasiakirjasta voimme lukea peltojen ja niittyjen nimiä: Karjalaisella oli mm Rydönniittu, Ämmänniittu, Kettlamminperko, Waimoaidanpelto, Kivisojanpelto, Takapelto, Wariksensuo. Sepällä mm Uuspelto, Kujaropelto, Ritaniittu, Taikhuhdanniittu. Markkulassa mm Wähmapelto, Koriojanpelto, Järvipelto, Pellonkulmanpelto, Kettlammenniittu, Watlastenniittu, Wariksenkorpi luku oli torppien ja mäkitupien perustamisen aikaa. Mannin Kulmalan torppa löytyy kirkonkirjasta 1820-luvulta, Saaren torpasta ja Pykälistöstä ensimmäiset merkinnät 1850-luvulla. Järvenpään kylän taloille oli isojaossa noin vuonna 1820 tullut takamaita ns. Kuninkaanmaankulmalta Pusulan ja Vihdin rajoilta. Niinpä sinne Karjalaisen maille muutti metsänvartijaksi Antti Keliin perheineen v Paikka oli lähellä nykyistä Puistolan talouskeskusta. Samoille seuduille Markkulan tilan maille perusti Koiviston torpan Henrik Wikberg keväällä Henrikin äiti oli Karjalaisen tyttäriä. Kujanpään torppa Karjalaisen maille tuli papinkirjaan noin vuonna 1880 ja samoihin aikoihin Palomäen torppa Markkulan maille Kylän väkiluku vuonna 1813 oli 53 henkeä ja kasvavan väestön piti saada oma toimeentulonsa. Väkiluku oli kasvanut vuoteen 1875 mennessä 95 henkeen. Kylässä eri aikoina asuneita käsityöläisiä olivat satulamaakari H J Wahn, seppä Johan Henrikinpoika, suutarit Jaakko Idström ja Heikki Nikander. Sotilaista asui vielä korpraali Jaakko Ekroth. Kirkon kuudennusmiehenä oli Markkulan isäntä Erik Johan. Vuosisadan loppupuolelta löytyvät muurari Jooseppi Wik, suutari Kaarlo Forsman, puuseppä Juho Laine ja räätäli Aukusti Rök Pekka Wikberg Lähteet: Karkkilan historia, Seppo Aalto-Kimmo Rentola Ul Pyhäjärven srk:n kirkonkirjat Järvenpään kylän isojakoasiakirjat 17

18 Högforsin vallonit Ruotsin rautateollisuuden historiassa 1600-luku merkitsi suurta murrosta. Raudanvalmistusta ryhdyttiin tuolloin kehittämään ja ruukkeihin värvättiin ulkomaista ammattityöväkeä. Raudanvalmistuksen uusimman tekniikan parhaimmat taitajat löytyivät Saksasta sekä Vallonian alueelta Belgiasta ja Pohjois-Ranskasta. Heidän myötävaikutuksellaan Ruotsi nousikin nopeasti maailman johtavaksi raudanviejäksi. Saksalaiset ja vallonialaiset ammattimiehet vaikuttivat myös Suomen ruukkiteollisuuden kehitykseen 1600-ja 1700-luvulla. Varsinkin Antskogin ruukki Länsi-Uudellamaalla tunnettiin valloniruukkina. Pääosa valloneista tuli perheineen Suomeen Ruotsin kautta, he työskentelivät ruukeissa vasaraseppinä, masuunimestareina ja hiilenpolttajina. Osa valloneista muutti aikoinaan takaisin Ruotsiin, mutta osa asettui pysyvästi Suomeen. Heidän jälkeläisiään vaikuttaa täällä vielä nykyäänkin. Karkkilassa Högforsin ruukissa työskenteli luvulla kaksi työntekijää, jotka olivat sukujuuriltaan valloneja. Henrik Johan Jäfvert oli ruukin seppä 1820-luvulla ja Johan Pontus Theodor de Maré toimi konepajan mestarina ja 1850-luvulla. Seuraavassa kerrotaan lyhyesti heidän vaiheistaan. Henrik Johan Jäfvert syntyi Fagervikin ruukissa Hän työskenteli Jokioisten ruukissa seppänä solmiessaan avioliiton Magdalena Ahlbladin kanssa. Sulhanen oli tällöin 23- vuotias ja morsian 29-vuotias. Henrik Johan ja Magdalena muuttivat vielä saman vuoden aikana Högforsin ruukille Vihdin pitäjän Pyhäjärvelle. Henrik Johan työskenteli seppänä Kulonsuonmäen kaivoksella sekä ruukissa. Kaivoksella hänen tehtävänään oli valmistaa ja teroittaa louhintatöissä tarvittavia poria. Vuonna 1829 hän oli todistajana vuorikäräjillä. Kiistan aiheena oli palkanosana maksetun paloviinan rahallinen arvo. Henrik Johanin ja kahden muun ruukin työmiehen lausunnon mukaan palkaksi saatu paloviina oli ollut vähemmän hyvää eli ilmeisesti vedellä laimennettua. Jäfvertin perheeseen syntyi Pyhäjärvellä neljä lasta, Maria Lovisa vuonna 1820, Kristina Vilhelmina 1822, Henrik August 1824 ja Johanna Sofia Lapsista kaksi kuoli jo sylilapsina. Jäfvertit muuttivat Tammelaan vuonna 1829 ja myöhemmin Jokioisten ruukille. Jokioisilla heille syntyi vielä kaksi poikaa, Johan Isak vuonna 1830 ja Karl Vilhelm Seppä Henrik Johan Jäfvert sairastui keuhkotautiin, johon hän kuoli Jokioisilla 38-vuotiaana Johan Pontus Theodor de Maré syntyi Helsingissä Johan Gustaf Sigismund de Marén ja tämän vaimon Sofia Sillströmin perheeseen perheen toisena lapsena. Johan Pontus oli ammatiltaan seppä. Hän avioitui marraskuussa 1836 Carolina Gustava Rundholtin kanssa. Sulhanen oli tällöin 20-vuotias ja morsian 25-vuotias. Perheeseen syntyi Helsingissä seitsemän lasta, Josefina Charlotta vuonna 1837, Pontus 1839, Mauritz Vilhelm 1840, Hilda Theresia 1842, kaksoset Emilia Sofia ja Johan Viktor 1844 sekä Johan Vilhelm Lapsista neljä kuoli sylilapsina. Perhe muutti 1840-luvun puolivälin jälkeen Pohjaan, jossa perheeseen syntyi tytär Antoinetta Maria. Johan Pontus de Maré palkattiin vuonna 1849 Högforsin ruukin konepajan mestariksi. Hän kehitti vuonna 1854 naulojen leikkuukoneen, jonka esikuvina hän käytti ulkomaisia malleja. Marén naulojen leikkuukoneen toimintaperiaate oli varsin yksinkertainen, ja yksi mies saattoi valmistaa sillä jopa naulaa päivässä. Naulojen kysyntä oli kasvanut pärekattojen yleistymisen myötä, ja Högforsin ruukki toimittikin vuoteen 1867 mennessä leikkuukoneita myös muille ruukeille, mm. Fiskarsiin, Tampereelle ja Jokioisiin. De Maré sai vuonna 1857 senaatilta 30 hopearuplan palkinnon hyödyllisen koneen tunnetuksi tekemisestä. Johan Pontus de Maré muutti perheineen Helsinkiin vuonna Tommi Kuutsa 18

19 Lönnrotin jalkamatka Karkkilassa, Pusulassa ja Vihdissä 1828 Elias Lönnrotin ensimmäinen runonkeräysmatka, Sammatti Karkkila Hämeenlinna Nurmes Laukko, kesti viisi ja puoli kuukautta, Tämän matkan Lönnrot teki yksin, seuraaville runonkeruumatkoille hän lähti kaverien kanssa. Hän teki kaikkiaan yksitoista tutkimusja runonkeruumatkaa Suomessa, Venäjänkarjalassa ja Virossa. Ensimmäisen matkan tarkkaa reittiä ei tiedetä. Se täytyy päätellä matkakertomuksen perusteella. Vaeltajasta oletan, että reitti oli seuraava: Paikkarin torppa Saukkola Ikkala Pusulan Kaukola (yöpyminen) Karkkila Vaskijärvi Läyliäinen Sajaniemen kestikievari (yöpyminen) Loppi Räikälän kestikievari Vähikkälä Rehakka Hämeenlinna (yöpyminen)... Matkapäiväkirja Vaeltaja oli kirjoitettu julkaistavaksi. Se ei ollut vain Lönnrotin kirjoittamat muistiinmerkinnät itselleen. Hän oli valmistanut itselleen kirjoituslevyn, jonka avulla saattoi kirjoittaa kävellessään. Mutta hänen piti kirjoittaa mustekynällä, jonka hän kastoi pulloon. Kaikki kirjoitukset ja välineet olivat hyvässä järjestyksessä. Tämä oli ulkoilmakirjallisuutta. Kävellessään hän kirjoitti luontohavaintoja, teki maisematutkimusta, keräsi kansanperinnettä, loruja ja runoja. Hän ehkä puhutti, laulatti ja haastatteli meitä karkkilalaisiakin. Päiväkirjan kirjoittajaksi ei synnytä, on elettävä sellainen elämä, että siitä syntyy päiväkirja. Lönnrot eli niin. Hänellä oli kuluneet talonpoikaisvaatteet yllään ja saappaat jaloissaan. Hän oli ulkoilmaihminen, joka kävi säännöllisesti kävelemässä, uimassa ja hiihtämässä. Lönnrot oli keskimittaista pitempi, tukeva mies, fyysisesti vahva. Hankalat kävelytiet eivät häntä häirinneet. Välillä hän jalkamatkoillaan nukkui metsässä pari tuntia havupatjalla. Luonteeltaan Elias Lönnrot oli sopuisa, suvaitsevainen ja vaatimaton. Hän oli tyynen järkkymätön, mutta kuukausien oleskelu erämaissa ei estänyt häntä viihtymästä urbaaneissakin ympäristöissä. Lönnrotin maisemat vuonna 1828 olivat peräisin menneestä maailmasta. Mikään ei ole samanlaista enää Karkkilassa, Pusulassa, Vihdissä ja muualla. Nyt on hiekkakuoppia, metsäraiskioita, häiritseviä lyhtypylväitä, perattuja metsiä. Menneen ja nykyisen maiseman ristiriitaa Karkkilassa ei kukaan sivustaseuraaja voi ymmärtää paitsi me karkkilalaiset itse. Paljon on tuhoutunut mutta Karkkilan kulttuuriympäristö pysyy, joskin hiukan muuttuneena. Högforsin ruukkia ei oikeastaan vielä ollut olemassa, kun Lönnrot käveli Karkkilassa. Ruukki perustettiin 1820, masuuni ja valimo rakennettiin Konepaja valmistui vasta 1849, valimorakennus Elias Lönnrot kertoo matkapäiväkirjassaan: Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828 Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt kotona vanhempieni ja sukulaisten parissa, olen vihdoinkin saapunut tänne. Olen kaiketi kokenut, mitenkä arkaillaan, kun lähtee kotoa matkalle Joku heistä pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi Milloin minut taas muka ryöstetään, milloin suistun surman suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e... Karkkilassa nälkäiset sudet olisivat voineet syödä Lönnrotin. Tänään yksitoista karhua pitävät Karkkilassa reviiriään ja sudet ulvovat kaukana, välillä hyvinkin lähellä. Petoeläinkanta kasvaa 19

20 jatkuvasti ja leviää uusiin alueisiin Karkkilassa. 180 vuotta aikaisemmin mahdollisuudet nähdä karhu olivat paljon suuremmat. Ja nähdä nälkäisen suden riehuvan.... Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät, joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja, voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan... mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistamisestani lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla, jonka asujainten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen ja lihavien liikkioiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä ja koski minä, selitä tämä seikka miten tahdot kernaammin maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä astua muutaman neljännespeninkulman lisää ja tulin näin Sajaniemen kestikie-variin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille, johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. Eikö siis ollut mitään vierashuonetta? kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolaisännän mielestä kaupungissa nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen... pieni pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan välisen tien varrella olevassa kestikievarissa voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, tuuma, minkä heti toteutinkin tämä kiireessä suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella, kuusenhavuista tehdyllä vuoteella, jolle kokosin niitä melkein yhtä suuren joukon peitteeksi noin kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Lönnrotin matkapäiväkirjoja lukiessa ei pitkästy. Ihmettelee teosten ajankohtaisuutta ja yhtäläisyyttä nykyisen luonnonsuojelukeskustelun kanssa. Tarkat havaintojen raportit saavat ehkä joskus haukottelemaan. Lönnrotin ansioista kansanrunoudesta tuli arvokasta, kansanrunoilijoita ruvettiin ihailemaan. Lönnrot halusi Suomen historiaan elämään sisältöä, ihmisiä ja fantasiaa. Hän teki 1827 väitöskirjansa De Väinämöine, Priscorum Fennorum Numine hän kustansi neljä vihkoa keräämiään kansanrunoja nimellä Kantele. Ensimmäinen Kalevala ilmestyi Sen Lönnrot kirjoitti kansanrunouden aineksista. Elias Lönnrot syntyi Sammatin syrjäkylässä Haarjärvellä tuvassa, josta myöhemmin tuli Paikkarin sotilasvirkatalon torppa. Nyt se on museona. Tähän saakka Sammatti on ankkuroitunut yleisessä tietoisuudessa suureksi osaksi Lönnrotiin. Hänen ansiostaan Sammattiin perustettiin kunnallinen kirjasto 1863 ja kansakoulu 4 vuotta myöhemmin (1867). Emännyyskoulu tuli kuntaan Lönnrotin jälkisäädöksen seurauksena Se on nykyisin Työtehoseuran Lönnrot opisto. Klas Alander Lähteet: Elias Lönnrot: Elias Lönnrotin matkat. I osa vuosina Suom. Kirj. Seuran kirjapaino Oy Elias Lönnrot: Matkat Weilin&Göös, Espoo Elias Lönnrot : taitaja, tarkkailija, tiedemies. Väinö Kuukka, Raija Majamaa, Hannu Vepsä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki