EPÄSOSIAALISTA TUTKIMUSTA. Lyazzat Kaltayeva, puheenjohtaja, SHYRAK Vammaisten naisten yhdistys

Transkriptio

1 EPÄSOSIAALISTA TUTKIMUSTA Lyazzat Kaltayeva, puheenjohtaja, SHYRAK Vammaisten naisten yhdistys Tässä puheessani saatte vastaanne enemmän tunteita kuin numeroita. Numerot löytyvät sosiologien raporteista. Samalla kun teemme tutkimusta vammaisten naisten yhteiskunnallisesta asemasta Almatyn kaupungissa ja alueella, me haluaisimme, että muut kiinnostuisivat tutkimuksemme tuloksista. Tänään puhun enemmän siitä, miksi päädyimme tekemään tätä tutkimusta, itse tutkimusprosessista sekä niistä johtopäätöksistä, joihin tulimme järjestönä, jonka tarkoitus on ajaa vammaisten naisten etuja. Idea Aluksi oli idea. Aivan työmme alussa meillä oli vain tunne, ei faktoja. Itse asiassa, vammaisista tytöistä ja naisista ei ole olemassa mitään tilastotietoja eikä valitettavasti tutkimustakaan. Mutta me tarvitsimme tutkimusta saadaksemme yhteiskuntamme näkemään, ymmärtämään ja uskomaan, että ne ongelmat, joista puhumme, ovat melkoisen vakavia ja monitahoisia ja ne koskettavat jokaista 20. kansalaista. YK:n mukaan joka 10:nnellä planeettamme asukkaista on vamma. Olemme voineet toteuttaa tutkimuksemme Kynnys ry:n CET-projektin ansiosta Suomen hallituksen taloudellisella tuella. Projektin tarkoituksena on tukea vammaisia naisia viidessä Keski-Aasian valtiossa: Kazakstan, Kirgisian, Uzbekistan, Tajikistan ja Turkmenistan. Projektin koordinaattorina on toiminut vammaisten naisten yhdistys SHYRAK. Tutkimusta voidaan pitää ainutlaatuisena, ei vain koska se on laatuaan ensimmäinen vaan koska se toteutettiin useassa maassa samanaikaisesti. Sen avulla voimme tarkastella kunkin maan paikallisia oloja ja saamme mahdollisuuden verrata tuloksia, muovata suosituksia ja yleisen toimintaohjelman kaikille verkostoomme osallistuville alueen vammaisten naisten järjestöille. Miten me sen teimme? Valmistellessamme tutkimusta päätimme, että tutkimuksessa tulee olla mukana niin paljon kuin mahdollista juuri ne vammaiset naiset, joiden tilanteesta halusimme tietää enemmän. Siksi 7 vammaista naista Almatyn kaupungista ja ympäröivältä alueelta toimi tutkimushaastatteluissa

2 asiantuntijoina. Vammaiset tytöt huolehtivat käännöstyöstä englantiin ja kazakin kieleen sekä aineiston käsittelystä ja ylläpidosta tietokoneella. Näin halusimme lisätä heidän omanarvon tuntoaan, tietoisuutta omasta itsestään ja kannustaa heitä toimimaan aktiivisemmin. Haastattelujen tekeminen ei ollut helppoa. Monet haastattelijamme kohtasivat epäluuloa ja pelkoa vastaamisen suhteen. Yksi mielenkiintoinen havainto oli se tosiseikka, että jotkut naisista eivät halunneet puhua tuloistaan tai elinoloistaan. Selitykseksi vastahakoisuudelleen he sanoivat sen, että menettävät vammaiseläkkeensä. Tästä näkyy, miten olemattomat tiedot naisilla oli omista oikeuksistaan ja kuinka alttiina vaaralle he kokivat olevansa. Jotkut haastatelluista sanoivat pessimistisesti, että tilannetta ei kukaan valvo, eikä mikään tule muuttumaan. Yksi haastattelijoista kieltäytyi tekemästä haastatteluja vastaajien kielteisen ja jopa aggressiivisen asenteen takia. Kielteisyys koski vain pientä osaa vastaajista. Useimmat olivat tyytyväisiä siihen että heitä haastateltiin, he tunsivat jonkun olevan kiinnostunut heidän elämästään. Työn kuluessa kävi selväksi, että vammaiset naiset tuntevat suurta tarvetta puhua tilanteestaan jonkun kanssa. Monille heistä se oli tärkeä tilaisuus jakaa omaa tilannettaan toisen kanssa. Haastattelijat huomasivat, että joskus kyselykaavakkeen täyttämiseen kului useita tunteja. Tämä oli vaikea mutta mielenkiintoinen prosessi. Jokaisen kaavakkeen myötä rakensimme pala palalta oman elämämme moniulotteista kuvaa. Mitä siis löysimme? Mitä tutkimus meistä kertoi? Koulutus Vasta täyttäessämme kaavakkeita saimme tietoa koulutustilanteesta. Saatoimme verrata näitä tietoja Kirgisiasta ja Tadzikistanista saamiimme tietoihin, näissä maissa tosin ongelmana on, että monet vammaiset naiset eivät saa edes alakoulutason koulutusta. Kaikki kyselyymme vastanneet olivat käyneet koulua. Samalla haluamme kiinnittää huomiota siihen, että tuloksiimme vaikutti se tosiasia, että maissamme on vammaisia naisia, joilla on vaikea älyllisen kehityksen häiriö, (heitä usein kutsutaan erityisoppilaiksi), samoin kuin naisia, joilla on kaksi tai useampia vammoja, kuten kuurosokeus. Monivammaiset lapset eivät voi opiskella missään sisäoppilaitoksessa, koska nämä koulut on suunniteltu yksittäisiä eri vammoja silmällä pitäen. Siksi monivammaiset lapset eivät opiskele lainkaan. Monivammaisia henkilöitä emme haastatelleet oikean tiedon saamisen vaikeuden ja eristyneisyytensä vuoksi. Jotkut haastatelluista naisista opiskelevat parhaillaan yliopistossa. Eräs nainen esimerkiksi suorittaa filosofian tohtorin tutkintoa. Hän menetti näkönsä trauman seurauksena. Hän on voittanut sisällä liikkumisen esteet,

3 hänellä on hyvä suunnistautumisvaisto, mutta hän ei voi kulkea kurssitovereidensa kanssa valmistautuessaan kokeisiin. On olemassa maailmanlaajuisia standardeja siitä, millaisia erityisolosuhteita vammaisten opiskelun tukemiseksi tulee järjestää, esimerkiksi he voivat saada kokeessa lisäaikaa, erityisiä apuvälineitä tai viittomakielen tulkin. Valitettavasti vain näitä standardeja ei meillä noudateta, eikä meillä ole mitään tahoa, mistä vammainen yliopisto-opiskelija saisi ohjausta tai tukea. Työllistyminen Kun saimme vammaisten naisten työllistymistä koskevat tiedot tutkimusta tehneeltä sosiologilta, emme yllättyneet. Joka päivä naiset joko soittavat meille tai tulevat toimistollemme pyytäen meiltä apua työnhaussa. Heidän tärkein tavoitteensa on saada lisätuloja. Vain harvat haluavat tehdä jotakin erikoista tai määrällisesti paljon enemmän työtä. Odotukset palkan suuruudesta eivät ole korkealla. Lisäksi on vaikeaa löytää minkäänlaista työpaikkaa, joten vammaiset naiset suostuvat mihin ehtoihin tahansa. Työnantajat ottavat mielellään näitä henkilöitä töihin, koska heidän kanssaan ei ole pakko solmia työsopimusta ja palkka voi olla pienempi kuin virallinen minimipalkka. On kaikkein vaikeinta löytää työtä niille, jotka eivät voi kulkea portaita ylös alas tai kapeista ovista sisään. Nykyään jotkut työnantajat ovat alkaneet arvostaa työntekijän ammattitaitoa siitä riippumatta, millainen tämän fyysinen olemus tai ulkonäkö. Kaikki työnantajat eivät ole valmiita rakentamaan luiskia tai suurentamaan wc:tä, ja monet toimivat lisäksi vuokratiloissa. Esteellisyyttä on muuallakin kuin työpaikoilla, liikenteessä, linja-autoasemilla, rakennusten sisäänkäynneissä Haastateltujen naisten joukossa oli joitakin yrittäjiä ja tämänkaltainen itsensä työllistäminen voi olla ratkaisu monillekin. Monesti halutaan tehdä kaikki itse, mutta elämänkokemus ei kuitenkaan riitä, kun eristyneisyys ja esteet ovat päässeet lannistamaan. Yrittäjät tarvitsisivat enemmän tietoa markkinoinnista, yritystoiminnan suunnittelusta ja verotuskysymyksistä. Erehdysten jälkeen monet pelkäävät aloittaa yrittämistä uudelleen, koska ajattelevat, että menettävät jälleen kerran kaiken. Tulot ja köyhyys Kuten tutkimuksen sosiologisessa osassa todetaan, enemmistö haastatelluista naisista piti itseään keskiluokkaisina, vaikka he eivät kyenneetkään maksamaan ruokaansa tai vuokraa. Mikseivät naiset kertoneet köyhyydestään? Ensiksi, vammaisten ihmisten matala tulotaso on näiden naisten ajattelussa normaalia, osa sitä miten he ymmärtävät yhteiskunnan ja oman paikkansa siinä. Toiseksi, monet naiset elävät eristäytynyttä elämää, eivätkä

4 he tiedä, millaista elämää keskiluokkaiset ihmiset viettävät. He eivät tiedä, miten rahaa ansaitaan, mihin ansaitut rahat tulisi käyttää, miten levätä tai mitä syödä. Monien vastaajien mukaan asunnon korjaaminen tai auton ostaminen ovat asioita, joihin vain rikkailla ihmisillä on varaa. Vain köyhät ihmiset kerjäävät rahaa kadulla, köyhillä ei ole mitään tuloja, ei edes eläkettä, jota minä saan. Saan eläkkeen, joten en ole köyhä. Kolmanneksi, on häpeä puhua avoimesti vammaisuudestaan tai köyhyydestään. Tämä stereotypia ei salli puhua avoimesta ongelmista ja siitä seuraa, että yhteiskunnalla ei koskaan ole mahdollisuutta saada ongelmista tietoa. Myös oman kodin, elintilan saaminen, on suuri asia, mutta sen saaminen on erityisen hankalaa vammaisille henkilöille. Asunnon saaminen sosiaaliohjelmien kautta on elämän ikäinen urakka, elämän ja kuoleman kysymys. Ikävä kyllä, monet eivät koskaan saa tätä mahdollisuutta toteutettua omalla kohdallaan. Elämä näyttää kovin lyhyeltä. Lainan hakeminen on mahdotonta jopa niille vammaisille, jotka kykenisivät sen maksamaan. Pankkien ohjeissa todetaan, että vammaiset ihmiset ovat riskiryhmä. Tärkein asia vammaiselle naiselle, jolla on oma koti, on välttää velkaa. Viimeiseksi vasta huomataan esteettömyys, pääseekö kodistaan sisään ja ulos. Yksityiskohtaisessa haastattelussa tulikin esille se, että liikkumisrajoitteiset vammaiset naiset sanovat, että he eivät käy kotoaan ulkona kotioven rappusten takia. Monet naiset kertoivat, että heidän on pestävä vaatteet keittiössä, koska kylpyhuoneeseen ei pääse esteettä. Voimme vain kuvitella, miten siinä tilanteessa voi hoitaa päivittäiset tarpeensa! Vaikka pyörätuolin käyttäjä pääsisikin sisään kylpyhuoneeseen, pesut on silti tehtävä pyörätuolissa istuen. Nämä naiset eivät osaa edes kuvitella, että jossain päin maailmaa, muissa maissa on saatavilla erityisiä apuvälineitä peseytymistä varten. Tämä tarkoittaa myös sitä, että olemme yhdenvertaisten olosuhteiden luomisessa maahamme vasta aivan alussa; siksi ihmisille tulisi kertoa, ei pelkästään ongelmista, vaan ongelmiin muualla löydetyistä ratkaisuista. Terveydenhoitoon pääseminen Kun kysyimme naisilta heidän diagnoosiaan, useimmat heistä eivät osanneet antaa tarkkaa vastausta. Jotkut nimesivät vammansa lisäksi jonkun yksinkertaisen sairauden, kuten kystan tms. Tällaisista sairauksista ei ole vamman syyksi, ne eivät voi yksinään aiheuttaa vammaisuutta. Emme muuttaneet vastauksia mitenkään, ne ovat alkuperäisessä muodossaan. Terveyspalvelujen suhteen vastaajamme nimesivät kaksi pääongelmaa: ei pääsyä laitosten tiloihin sekä kalliit hoidot. En usko, että syntyy mitään kiistaa seuraavasta havainnosta: poliklinikoille ei ole yhtään esteetöntä sisäänkäyntiä, gynekologista tutkimustuolia tai edes klinikan

5 vessaa on vammaisen naisen mahdoton käyttää. Puhun tässä vammaisten naisten peloista oman biologisen lisääntymisjärjestelmänsä suhteen, koska naiset, joilla on vaikeuksia liikkumisen suhteen, vain harvoin käyvät lääkärissä tai heille ei ole koskaan tehty perustutkimuksia, kuten mammografiaa. Yksi vastaajistamme, pyörätuolia käyttävä nainen, kuoli rintasyöpään. Sukulaiset kertoivat, että hänelle ei voitu tehdä ultraääni tai mammografiatutkimusta, hän ei edes päässyt käymään lääkärissä. Syitä oli monia: ei ollut soveltuvaa kulkuvälinettä, keneltäkään ei saanut apua, ultraäänilaite sijaitsi poliklinikan kolmannessa kerroksessa tai sitten hissi ei toiminut. Kun naisen terveys oli jo kovasti huonontunut, hän pääsi lopulta tarkastukseen syöpäsairaalaan, missä hänelle kerrottiin, että oli jo liian myöhäistä tehdä leikkausta. Valitettavasti tällaisia tapauksia on paljon. Miksi vastanneet naiset pitivät heille taattua ilmaista lääkärintarkastusta kalliina? Monen mielestä on parempi hoitaa itse itseään tai jäädä tyystin ilman hoitoa kuin mennä poliklinikalle, missä ei ole mitään keinoa päästä vessaan ja jonot ovat sietämättömän pitkät. Monet pitivät parempana turvautumista parantajien apuun tai joihinkin rohtoihin ja uskoivat ihmeparantumiseen. Niille, jotka eivät kykene liikkumaan lainkaan, tarkastuksessa käyminen tai tutkimuksen tekeminen merkitsee hyvin pitkää odotusta. Ainoa ratkaisu on jos vammaisen henkilön sukulaiset jäävät päiväksi pois työstään, ottavat taksikyydin ja auttavat vammaista henkilöä käymään maksullisessa laboratoriossa tai sairaalassa. Usein toteamme, että vammaisen henkilön tarve arjen asioiden suhteen tulisi tunnustaa muita isommaksi. Mikäli naiset eivät saa hoitoa ajoissa, he saavat uusiakin sairauksia, mikä vain pahentaa heidän tilannettaan ja vammaansa. Tunteemme ja elämän odotuksemme Miksi vastaajat mainitsivat ensimmäiseksi huolenaiheekseen Almatyssa maanjäristyksen ja Almatya ympäröivän alueen kylissä tulvan, eivätkä näiden sijaan lähiomaisten menetystä, yksinäisyyttä, köyhyyttä tai tauteja. Vastaajamme kertoivat syyksi sen, että he ovat avuttomia ja he ymmärtävät omat selviytymismahdollisuutensa katastrofeissa liian pieniksi. Naisemme ovat vahvoja, he selviytyvät sairaudesta ja köyhyydestä, ja ovat tottuneet avuttomuuteen; sen sijaan katastrofista selviämisekseen he eivät voi tehdä yhtään mitään. Onko normaalia se, jos vammaisille naisille annetaan mahdollisuus tulla äidiksi? Haastattelijamme kertoivat tyttöjen olleen kovin ujoja yksityiselämän kysymysten suhteen. Havaitsimme, että vanhemmat eivät useinkaan kerro vammaisille lapsilleen mitään äitiydestä ja seksuaalisuudesta, eivät edes rakkaudesta. Lapsuudestaan asti tytöt kasvatetaan tyttäriksi, siskoiksi, mahdollisesti tädeiksi, mutta ei naisiksi, äideiksi tai vaimoiksi. Vanhemmat pelkäävät lapsilleen koituvan vahinkoa heidän toiveestaan rakastaa ja kokea naiseuden onnea. Vanhempienkin pelot tyttäriensä suhteen kalpenevat mitättömiksi sen

6 rinnalla, miten yhteiskunta katsoo, että vammaisilla naisilla voi olla vain vammaisia lapsia. Tämä ennakkoluulo ei ole vain yksinkertaisten ihmisten, vaan myös asiantuntijoiden. Yksi vastaajistamme, hänellä on CP-vamma, kertoi, että hän pääsi ensi kertaa gynekologille vasta seurustelun aloitettuaan. Lääkärit vastustivat voimakkaasti sitä, että hänellä olisi seksuaalista kanssakäymistä ja pakottivat hänet luopumaan siitä. Kun hän kyseli lasten saamisesta, lääkärit eivät antaneet mitään selitystä. He sanoivat vain, että hän ei voi hankkia lapsia tai harrastaa seksiä. Monet raskaaksi tulevista vammaisista naisista pakotetaan tekemään raskaudenkeskeytys, kun he menevät lääkäriin. Eräs tytöistä kertoi meille ottavansa gynekologin hänelle määräämiä vitamiinipillereitä. Vitamiinit olivat itse asiassa ehkäisypillereitä. Näyttää siltä, että tämän naisen lääkäri oli päättänyt ottaa itselleen oikeuden ajatella ja tehdä päätökset potilaan sijasta kaikissa tärkeissä asioissa. Samankaltaisessa tapauksessa eräs nainen oli steriloitu raskaudenkeskeytyksen yhteydessä hänen sukulaistensa pyydettyä sen tekemistä ilman naisen omaa lupaa. Hän on nyt naimisissa ja haaveilee aviomiehensä kanssa tyttärestä, mutta he eivät tiedä, ettei nainen voi tulla raskaaksi ja naisen sukulaiset eivät uskalla kertoa, että he päättivät asian hänen puolestaan kauan aikaa sitten. Väkivalta ja suvaitsevaisuus Haluan käsitellä erikseen väkivallan teemaa. Useimmat vastaajista kiistivät sen, että he olisivat koskaan joutuneet fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi. Kuitenkin haastattelun edetessä, kun vastaajat huomasivat haastattelun olevan ystävällinen keskustelu, kävi selkeästi ilmi, että väkivalta on yksi vammaisten naisten salaisista ongelmista. Tutkimuksen kuluessa kohtasimme tapauksia, joissa vammaista henkilöä hakkasivat juopuneet sukulaiset, koska tämä ei suostunut luovuttamaan heille eläkettään. Seksuaalisen väkivallan tapaukset sellaisia vammaisia kohtaan, jotka eivät kykene puolustautumaan tai pakenemaan tilanteesta vammansa vuoksi ovat kaikkein pelottavimpia, koska tällainen väkivalta koskee kaikkein eniten henkisesti, ottaa kovimmin sydämestä. Yksi haastattelemamme vammainen tyttö muisti, kuinka setänsä oli raiskannut hänet vain kuuden vuoden ikäisenä. Nyt vanhempana hän ymmärtää, kuinka vakavasta teosta oli kysymys. Hän ei tuolloin voinut kertoa vanhemmilleen asiasta, mutta aikoo sen tehdä. Vielä useammin kuin fyysistä, me kohtaamme henkistä väkivaltaa. Naisia loukkaa se, miten ihmiset nauravat heidän ulkonäköään, kävelytapaansa tai puhetapaansa. Tämä vaikuttaa naisten itsetuntoon. Monet vastaajista valittivat sitä, että heidän mielipidettään ei kysytä tai heidät sivuutetaan perhettä koskevissa asioissa ja ratkaisut tehdään heitä kuulematta. Kuinka se satuttaakaan, kun omat lapsesi ujostelevat sinua, yrittävät

7 välttää kaikkea yhteydenpitoa ollessaan poissa luotasi, ottavat puhelimen sinulta pois eivätkä puhu sinulle päiväkausiin. Miksi haastateltavamme eivät kertoneet näistä tapauksista haastattelujen kuluessa? Syynä on usein riippuvuus toisista ja halu olla puhumatta yhteiskunnan ongelmista. Monet elävät tyynesti ajatellen, että tämä kaikki on aivan normaalia ja näin tulee ollakin, koska he ovat vammaisia. Suvaitsevaisuudesta puhuen, vastaajamme huomauttivat, ettei ympäröivä yhteiskunta koskaan muistuttanut heitä heidän vammastaan. Näin totesivat etenkin ne, joiden vamma on näkymätön ulospäin (heillä on tavallinen ulkonäkö) tai ne, jotka eivät koskaan käyneet ulkona kotoaan. Monet heistä sanoivat joskus kuulleensa toisten ilmaisevan negatiivisia asenteita, esimerkiksi sanoen, etteivät itse koskaan suostuisi elämään tuollaista vammaisen elämää jne. CP-vammaiset naiset valittivat sitä, että heidän oletetaan olevan mieleltään heikkoja tai juoppoja. Tämänkaltaisia esimerkkejä meillä on paljon. Toisaalta yhteiskunta ei odota vammaisten ihmisten kykenevän mihinkään ja toisaalta tekee heistä sankareita. Molemmissa tapauksissa kyse on poikkeusajattelusta. Muuttaako yhteiskunta vai taistella vammaa vastaan? Vastaajien mukaan terveys on ainoa asia, mikä tekisi heistä onnellisia. Monen vammaisen naisen tapauksessa vain on niin, että vammaisuus tarkoittaa terveyden puuttumista. Vammaisuus on onnellisuuden este. Miksi näin on? Vammaisena oleminen tarkoittaa, että tunnen itseni ujoksi ja rumaksi. Tämä leima on pitkään säilynyt yhteiskuntamme muistissa. Ympäröivät ihmiset joko pyrkivät auttamaan meitä, tai tuntevat sääliä tai pelkoa meitä kohtaan, joskus ylpeyttäkin meistä, mutta vain hyvin harvoin he kohtelevat meitä tasa-arvoisina normaaleina ihmisinä. Naiset tietävät, että ovat aina tyytymättömiä itseensä. Vammaiset naiset eroavat liikaa lehtien kannessa ja televisiossa näkyvistä kaunottarista. He ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä, siihen, miten pukeutuvat tai siihen, miten hoitavat kotiaan, koska eivät voi tehdä sitä samalla tavoin kuin muut ystävänsä. Tekee kipeää kun ymmärtää, ettei ole samalla tavoin seksuaalisesti puoleensavetävä kuin toiset. Muutkaan eivät usko että kukaan voisi rakastua vammaiseen henkilöön: jos näin kumminkin kävisi, syynä pidetään yksinomaan vammaa. Tulisiko meidän sitten taistella vammaa vastaan? Maassani on vallalla sellainen toimintamalli, jonka mukaan tohtorien tulisi käyttää mitä tahansa hoitokeinoja vammaisuuden voittamiseksi. Sen lisäksi ympärillämme olevat ihmiset yrittävät auttaa vammaista henkilöä olemaan vahva, opiskelemaan; häntä kohdellaan huolellisemmin kuin muita, jotta vammainen henkilö ei luovuttaisi taistelua. Toivo kuolee viimeksi,

8 sukulaisemme sanovat saadakseen meidät uskomaan taianomaiseen paranemiseen. Sinun on oltava kärsivällisempi, he sanovat kun taikaa ei tapahdukaan, ja yrittävät saada meidät uskomaan siihen, että jokin toinen lääke auttaisi. Siksi monet vammaiset tytöt kärsivät kovasti, koska unelma terveenä elämisestä ei koskaan toteudu. Vammaisuus ei sinänsä ole pelottavaa, sen seuraukset elämällemme tosin sellaisia ovat. Elämä on kaunista ja kiinnostavaa kaikilta puoliltaan. Ja me elämme elämäämme juuri nyt. Meidän ei tulisi koskaan joutua elämään turhassa toivossa siitä, että jonain päivänä tulee olemaan joku ihmehoito, joka poistaisi vammamme. Sitä odotellessa hukkaamme aikaa, rahaa ja hermoja ja kohtaamme pettymyksen yhtä uudelleen ja uudelleen. Joskus tulee vain elää. Tästä me puhumme koulutuksissamme, jotka on suunnattu tukemaan nuorten vammaisten vaikuttajien ja vertaisryhmien toimintaa. Johtopäätöksiä Yhteenvetona tuloksistamme teimme joitain johtopäätöksiä, jotka haluaisimme jakaa kanssanne. 1. Valtion politiikan tulisi huomioida genderaspekti vammaisuutta käsitellessään, naisia ja perheitä koskevan politiikan osana tulisi erityistä huomiota kiinnittää vammaisiin tyttöihin ja naisiin. 2. valtiollisen suunnittelun tilastojen tulisi vammaisten henkilöiden kohdalla antaa ei vain numeroita vaan laadullista tietoa, joka tekisi tarpeet näkyväksi mitä tulee genderiin, ikään tai muihin aspekteihin. 3. erityistä huomiota tulee kohdistaa maaseudulla asuviin vammaisiin naisiin ja tyttöihin, koska maaseutualueet ovat suurimmassa vaarassa. 4. Tiedon epätasaista jakautumista vähentävät tiedotusohjelmat tulee rakentaa siten, että niissä otetaan huomioon vammaisten henkilöiden yhtäläinen mahdollisuus osallistua sekä siten, että ne tarjoavat niin paljon tietoa maan omalla kielellä kuin vain on mahdollista. 5. Oikeudellinen perusta, perustuslait, olisi tehtävä sellaisiksi että ne vaikuttavat myös vammaisia henkilöitä koskeviin lakeihin. 6. tarvitaan vammaisia henkilöitä neuvovia sosiaalityöntekijöitä, neuvontajärjestelmiä koulutus- ja hoitolaitoksiin 7. Sukupuolten tasa-arvo tulisi ottaa huomioon myös vammaisten henkilöiden työllistämiseksi olevassa kolmen prosentin kiintiöjärjestelmässä

9 8. Valtion tuotantotoimintaan tulee sisältyä aloitteita jotka tukevat vammaisten naisten oma-aloitteellisuutta ja toimia heidän psyykkisen ja sosiaalisen kuntoutuksensasuhteen.