Transkriptio

1

2

3

4

5

6

7

8 MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN

9

10 MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE M A NOH ALAINEN K I R J O I T T A N U T MIGUEL DE CERYANTES SAAVEDRA E S P A N J A N K I E L E S T Ä S U O M E N T A N U T J. HOLLO J Ä L K I M M Ä I N E N OS A II NIDOS P O R V O O WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

11 f A J A ' J L s». 4 W ERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA 1928

12 Neljäsneljättä luku, jossa kerrotaan, kuinka saatiin tieto, miten verraton Dulcinea Tobosolainen p iti vapautettaman lumouksestaan, m ikä on tämän kirjan m ainioim pia seikkailuja. H erttu a ja h e rttu a ta r n au ttiv at kovin keskustelusta Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa, ja p ääte tty ä än to te u tta a aikom uksensa ja teh d ä ritarille joitakin kepposia, joissa olisi seikkailujen leim aa ja näköä, he k ä y ttiv ät aiheenaan n iitä seikkoja, jo ita Don Q uijote oli heille kertonut Montesinon luolasta, saadakseen juonensa m ainiosti onnistum aan (m utta h erttu a ta r ei ihm etellyt m itään m uuta niinkuin sitä, e ttä Sancho saattoi olla kyllin yksinkertainen lopulta uskoakseen Dulcinea Tobosolaisen todella olevan lum ottuna, vaikka hän itse oli ollut noitana ja keksinyt koko juonen). A nnettuaan siis palvelijoilleen m ääräyksen, m itä kaikkea heidän piti tehdä, he o ttiv at kuusi päivää m yöhem m in Don Quijoten kanssaan ajom etsästykseen, m ukanaan niin suuri m äärä m etsästäjiä ja pyssym iehiä, ettei kruunatulla kuninkaalla olisi voinut olla enem pää. He antoivat Don Quijotelle m etsästyspuvu n ja Sancholle sam anlaisen, kaikkein hienoim m asta viheriästä verasta tehdyn. M utta Don Quijote ei halunnut pukea sitä ylleen, koska sanoi olevansa velvollinen lähim pinä päivin ä p alaam aan

13 6 ankaraan asetoimeen, jo ta harjo ittav a ei m itenkään voin u t k u ljettaa m ukanaan k irstu ja ja kaappeja. Sancho sitävastoin otti, m itä hänelle annettiin, aikoen m yydä sen ensim m äisessä tarjo u tu v assa tilaisuudessa. K un siis o d otettu päivä oli saapunut, puki Don Quijote ylleen valuksensa, Sancho verhoutui uuteen pukuunsa ja liitty i m etsästäjäjoukkoon ratsastaen harm ollaan, josta ei ta h to n u t luopua, vaikka hänelle hevosta ta rjo t tiin. H e rttu a ta r ilm aantui näkyviin upeassa asussa, ja Don Quijote ta lu tti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden vaatim uksia noudattaen hänen ratsuansa suitsista, vaikka h erttu a ei tah to n u t siihen suostua. Vihdoin he saapuivat kahden sangen korkean vuoren välissä sijaitsevaan m etsikköön, missä sijoituttiin paikoilleen, järjestettiin v äijy ty k set ja k etju t, jaettiin väki eri puolille ja aloitettiin sitten m etsästys suurella m elulla, huutaen ja hihkuen, niin ettei toinen voinut kuulla toisen p u h etta koirain haukkuessa ja m etsästy sto rvien raikuessa. H e rttu a tar astui m aahan ja asettui, terävä m etsästyskeihäs kädessään, paikkaan, m istä tiesi villisikojen tavallisesti hyökkäävän esiin. H erttu a ja Don Quijote astuivat hekin m aahan ja sijoittuivat hänen viereensä. Sancho asettui heidän kaikkien taakse, yhä ratsastaen harm ollaan, jo ta ei u sk altan u t jä ttä ä, koska pelkäsi sille sattu v an jo tak in o n nettom uutta. He olivat tuskin ennättäneet sijoittua ketjuun, sivuillaan lukuisa joukko palvelijoita, kun n äkivät m etsästä hyökkäävän koirien ahdistam an ja m etsästäjien tak aa-ajam an v altav an suuren m etsäkarjun, joka syöksyi h eitä kohti ham paitaan hioen, to rah am p aat paljaina ja k ita vaahdossa. Sen n äh tyään Don Quijote o tti kilven käsivarrelleen, ta rttu i m iekkaansa ja läh ti sitä kohti. Samoin teki h erttu a,

14 7 m etsästyskeihäs kädessään; m u tta h erttu a ta r olisi en n ättä n y t ennen m uita, jollei h e rttu a olisi h än tä siitä estänyt. Sancho, nähdessään tuon peloittavan eläimen, jä tti harm on om an onnensa nojaan, pötki pakoon, m inkä ennätti, ja y ritti kiivetä korkeaan tam m een, kum m inkaan onnistum atta. E h d itty ään keskitiehen hän näet ta rttu i oksaan kokiessaan kiivetä latv aan saakka, m u tta pahaksi onneksi oksa katkesi, ja Sancho jäi pudotessaan johonkin oksantynkään riippum aan pääsem ättä siitä m aahan. H avaitessaan olevansa sellaisessa pinteessä, huom atessaan viheriän m etsästysnuttunsa repeävän ja ajatellessaan vielä, e ttä tuo kam ala peto, jos se saapuisi luo, voisi y ltää häneen, hän alkoi parkua niin ankarasti ja rukoilla apua niin h artaasti, e ttä kaikki, jo tk a hänen huutonsa kuulivat, m u tta eivät h än tä nähneet, luulivat hänen joutuneen jonkin pedon raadeltavaksi. H irm uisia toraham paitaan v älk y ttäv än m etsäkarjun lävistivät v ih doin lukuisat m etsästyskeihäät, joita ojennettiin sitä kohti, ja Don Q uijote, k ääntyessään k atso m aan sinnepäin, m istä Sanchon huudot kuuluivat (hän näet oli ne tu n ten u t aseenkantajansa huudoiksi), näki Sanchon riippuvan tam m esta pää alaspäin, ja siinä vieressä seisoi harm o, joka ei ollut jä ttä n y t kovaonnista isäntäänsä. Cide H am ete sanookin, e ttä hän vain harvoin näki Sancho Panzan ilm an harm oa: niin harras ystävyys ja lu o ttam u s liitti h eitä toisiinsa. Don Quijote tuli luo ja auttoi Sanchon alas, ja Sancho, h u o m attu aan päässeensä irti ja seisovansa jä l leen m aan kam aralla, katseli reven n y ttä m etsästysnuttuansa aivan murheellisena; h än näet piti sem m oista v aa te k ap p ale tta kokonaisen säteritilan arvoisena. V altav an suuri m etsäk arju no stettiin n y t m uulin selkään,

15 8 peitettiin r o s m a r iin in ja m yrtin oksilla ja k u ljetettiin voittosaaliina suurten teltto jen luo, jo tk a oli p y sty tetty keskelle m etsikköä. Sinne oli jo järje ste tty pöydät ja ateria, niin runsas ja suurenm oinen, e ttä siitä hyvin saattoi huom ata, kuinka ylhäinen ja antelias isän tä oli. Sancho n ä y tti h erttu attarelle n u ttu n sa repeäm iä ja sanoi: Jos tässä oltaisiin jänis- ta i lintujahdissa, niin n u t tu n i ei olisi k äy n y t näin huonosti. Minä en ym m ärrä, m itä huvia voi olla siitä, e ttä odotetaan eläintä, joka voi ihm isen tap p aa, jos pääsee tokaisem aan toraham paillaan. M uistan kuulleeni lau lettav an vanhaa laulua, jossa sanotaan: Karhu sinut syököön kuin suuren Favilan. F avila oli goottilaiskuningas, sanoi D on Q uijote jo n k a k arh u söi hän en ollessaan m etsästäm ässä. S itäh än m inä tässä sanonkin; vastasi Sancho m inun m ielestäni ei ru h tin aitten ja k u n in k aitten pitäisi an tau tu a semmoisiin vaaroihin pelkän huvin vuoksi, jonka m inusta nähden ei pitäisi olla m itään huvia, koska siinä vain y ritetään tap p aa eläintä, joka ei ole teh n y t m itään pahaa. Te varm aan erehdytte, Sancho, vastasi h e rttu a sillä suuren riistan pyynti on kuninkaille ja ru h tinaille soveliaam paa ja tarpeellisem paa kuin m ikään muu ruum iinharjoitus. M etsästys on k u in sotaa: siinä k ä y te tä ä n sotajuonia, v iek k au tta ja väijytyksiä, jo tta voidaan v o ittaa vihollinen jo u tu m a tta itse vahinkoon, siinä k estetään ankaraa k y lm y y ttä ja sietäm ättöm intä hellettä, joutilaisuus ja uni h äiriytyy, voim at vahvistuvat,

16 9 ja sitä h arjo ittav an ihm isen jäsenet tulevat notkeiksi; sanalla sanoen, se on to in ta, jo ta voidaan h arjo ittaa kenenkään saam atta siitä vahinkoa ja monen huviksi; ja p arasta vielä, ettei sitä voi h arjo ittaa kuka tahansa, kuten m uita m etsästyslajeja, lu k u u n o ttam atta haukkajah tia, joka sekin kuuluu yksinom aan kuninkaille ja suurille herroille. M uuttakaa siis m ielipidettänne, hyvä Sancho, ja h arjo ittak aa käskynhaltiaksi tu ltu anne m etsästystä, niin saatte nähdä, e ttä teille koituu siitä satakertainen hyöty. Sitä en tee; vastasi Sancho hyvä käskynhaltija pysyy kotonaan, kuin olisi koipi k atkennut. Olisihan m ainiota, jos ne, joilla on hänelle asiaa, tulisivat m atkasta uupuneina h än tä tap aam aan, ja hän olisikin m etsässä huvittelem assa! Siinähän menisi koko käskynhaltianvirka päin hiiteen! Totisesti, arm ollinen herra, jah ti ja huvitukset ovat pikem m in ty h jän to im ittajia kuin lcäskynhaltioita v arten. Minä aion k u lu tta a aikaani suurina ju h lin a pelaam alla k o rttia ja pyhäisin pelaam alla keilaa, sillä tuo m etsästyshom m a ei sovi m inun asemaani, eikä om atuntoni siihen tyydy. Suokoon Jum ala, e ttä niin käy, Sancho, sillä sanom isesta tekem iseen on p itk ä m atka. Olkoon kuinka p itk ä tahansa; virkkoi Sancho hyvää m aksajaa ei p a n tti rasita, eikä au ta varhainen nousem inen, jos Jum ala apunsa kieltää, ja m aha se jalkoja k an n a tta a eikä ja la t m ahaa; m inä tark o itan, e ttä jos Jum ala m inua a u tta a ja m inä teen hyvissä m einingeissä, m itä m inun tehdä p itää, niin varm asti h a llitsen parem m in kuin jah tih au k k a. Jo k a ei usko, p istäköön sorm en suuhuni, niin saa nähdä, osaanko purra vai en!

17 10 Jum ala ja kaikki hänen pyhim yksensä sinut k iro t koot, k iro ttu Sancho sanoi Don Q uijote. Koska koittaakaan, kuten olen jo m onta k ertaa sanonut, se päivä, jolloin kuulen sinun lausuvan selvän ja järkevän lauseen ilm an sananparsia! Teidän ylhäisyytenne jä ttä köön tuon hölmön om aan oloonsa, sillä hän jauhaa teistä hengen, ei kahden, vaan kahdentuhannen sananlaskun välissä, jo ita hän esittää niin sopivasti ja oikealla hetkellä, e ttä Jum ala hänelle te rv e y ttä suokoon, tai m inulle, jos v iitsin h ä n tä kuunnella. V aikka Sancho Panzalla on sananlaskuja enem m än kuin kreikkalaisella kom endöörillä, sanoi h erttu a ta r ei niitä silti sovi halveksia, sillä ne ilm aisevat ajatu sta ytim ekkäästi. O m asta puolestani voin sanoa, e ttä ne h u v itta v at m inua enem m än kuin m uut, vaikkapa ta ita vam m in ja sopivam m issa tilaisuuksissa k äy tety t. Näissä ja muissa mielenkiintoisissa keskusteluissa he läh tiv ät teltasta m etsään tark astam aan m uutam ia odotuspaikkoja ja m etsästysasem ia, ja niin kului päivä ja tuli ilta. Ei ollut kum m inkaan valoisaa ja hiljaista, kuten olisi voinut odottaa näin keskellä kesää; m u tta illan puolihäm ärä oli erittäin otollinen h erttu an ja h erttu a ttaren aikeen toteuttam iselle. K un näet yö lähestyi, alkoi h iukan ennen pim eän tuloa koko m etsä äkkiä n ä y ttä ä kuin joka puolelta tuleen syttyneeltä, ja kohta senjälkeen kuultiin eri tahoilta, milloin lähem pää, milloin kauem paa, lakkaam atonta to rv en to ito tu sta ja m uuta sotaista soittoa, kuin olisi m etsän läpi liikkunut lukuisia ratsujou kkoja. T ulen loimo ja sotaisten soittim ien räm y h ä i käisi ja huum asi läsnäolevien, vieläpä kaikkien m etsässä olevien silmiä ja korvia. Sitten kuului loppum attom iin m aurien lelili, to rv et ja sarvet raikuivat, rum m ut päri

18 11 sivät ja huilut vihelsivät, melkein yhtaikaa, niin keskeyty m ä ttä ja kiivaasti, e ttä olisi tä y ty n y t olla kuuro, jollei olisi kuuloaan m en ettän y t niin m onien soittim ien sekaisin pauhatessa. H erttu a häm m ästyi, h e rttu a ta r säpsähti, Don Quijote oli ihm eissään, Sancho Panza vapisi, ja nekin, jo tk a asian tiesivät, jo u tu iv at pelon valtaan. Säikähdys toi m ukanaan syvän hiljaisuuden, ja sam assa saapui piruksi p u ettu kuriiri; hänellä oli torven asem esta v altav an suuri ontto sarvi, josta lähti kum ea ja kaam ea ääni. Hei, hyvä kuriiri, huusi h erttu a kuka olette, minne m enette, ja m itä sotaväkeä on tuo, joka n ä y ttä ä kulkevan tä m ä n m etsän halki? Siihen vastasi kuriiri kam m ottavalla ja huikealla äänellä: Minä olen piru ja tu len etsim ään Don Quijote M anchalaista. Tänne saapuva väki on kuusi noitajoukkoa, jo tk a k u ljetta v at riem usaatossa v errato n ta Dulcinea Tobosolaista. H än saapuu lum ottuna ja hänen kanssaan uljas ranskalainen M ontesinos, joka tulee Don Quijotelle ilm oittam aan, kuinka m ainittu neiti voidaan lum ouksesta v ap auttaa. Jos olette piru, k u ten san o tte ja k u ten ulkom uotonne osoittaa, niin teidän olisi jo p itän y t tu n tea m ainitsem anne ritari Don Quijote M anchalainen, koska hän on teid än edessänne. Jum alan ja om antuntoni nimessä vastasi Piru en tu llu t sitä huom anneeksi; ajatukseni liikkuivat niin monissa eri seikoissa, e ttä unohdin pääasian, jonka vuoksi olen tänne tidlut. Täm ä paholainen sanoi Sancho on varm aan kelpo mies ja hyvä k ristitty ; jollei olisi, ei hän vannoisi

19 12 Jum alan ja om antuntonsa nimessä. A lanpa uskoa, e ttä helvetissäkin tä y ty y olla kunnon ihm isiä. Paholainen k äänty i n y t, ratsunsa selästä astu m atta, sanom aan Don Quijotelle: Sinun luoksesi, L eijonaritari (jospa näkisin sinut niiden kynsissä), läh ettää m inut kovaonninen, m u tta m iehuullinen ritari Montesinos käskien m inun tuoda terveisiä ja sanoa sinulle, e ttä sinun tulee o dottaa h än tä siinä paikassa, m issä sinut k ohtaan, koska hän k u ljettaa m ukanaan henkilöä, jo ta m ainitaan Dulcinea Tobosolaisen nim ellä, ja tulee sinulle ilm oittam aan, m itä on teh täv ä, jo tta hän pääsisi lum ouksestaan. J a koska olen tu llu t vain tä tä v arten, en saa viipyä tässä kauem paa; m inunlaiseni paholaiset olkoot kanssasi, ja h y v ät enkelit tä t ä herrasväkeä v arjelkoot. Niin san o ttu aan hän puhalsi v altav aan sarveen, käänty i ja lähti pois m itään v astau sta o d o ttam atta. K aikki jo u tu iv at jälleen ihm etyksen valtaan, varsinkin Sancho ja Don Quijote; Sancho senvuoksi, e ttä huom asi kaiken totu u d en uhalla ta h d o tta v a n p itää Dulcineaa lum ottuna, ja Don Quijote siksi, ettei vieläkään päässyt varm u uteen, olivatko h än en M ontesinon luolassa k okem ansa seikat todellisia vai ei. H änen n äitä m ietteitä hautoessaan h e rttu a k ysyi häneltä: Aikooko teidän arm onne herra Don Quijote jääd ä odottam aan? Miksi en jäisi? vastasi hän. Minä odotan tässä pelotonna ja urhoollisena, v aik ka koko h elv etti h y ö k käisi kim ppuuni. J a m inä puolestani, jos näen vielä toisen p irun ja kuulen sam anm oista sarven m örinää, odotan tässä y h tä v arm asti kuin Flanderissa virkkoi Sancho.

20 13 Yö oli sillävälin yhä pim ennyt, ja m etsässä alkoi v äik kyä lukuisia valoja, niinkuin m aan kuivat haih tu m at väikkyvät taivaalla n äy ttäen m eidän silmissämme lentotähdiltä. Sam assa kuului kam alaa melua, kuin härkära tta itte n jäm eiden pyörien räm inää, lakkaam atonta v ihlovaa kitinää, jo ta susien ja karhujen kerrotaan pakenevan, jos sattu v at paikalle. K aiken täm än melskeen lisäksi tu li vielä jotakin m uuta, m ikä kaikui kaiken yli: tu n tu i todella siltä kuin m etsässä olisi kaikilla neljällä suunnalla ollut yhtaikaa käynnissä neljä eri taistelua, sillä toiselta tah o lta kuului peloittavan ty k k itu len kum ea jyske, toiselta pyssyjen alinom ainen pauke, läheltä kuului taistelevain h uutoja ja kauem paa kaikui jälleen m aurien Hiili. Sanalla sanoen: torvien, sarvien, häränsarvien, h u i lujen, rum pujen, tykkien, pyssyjen äänet ja ennen k aik kea ra tta itte n peloittava räm inä m uodostivat yhdessä niin sekavan ja kaam ean m elun, e ttä Don Q uijoten tä y ty i k erätä koko rohkeutensa voidakseen sitä sietää. M utta Sanchon rohkeus raukesi, ja hän k aatu i pyörtyneenä h erttu a ttaren ham een laahustim elle. H e rttu a ta r o tti hänet v astaan ja käski kiireesti pirskottaa v e ttä hänen kasvoihinsa. Niin teh tiin, ja hän tu li tajuihinsa p a ra hiksi, kun eräät ra tta a t saapuivat paikalle vinkuvin pyörin. R a ttaitte n eteen oli v aljastettu neljä laiskaa härkää, joiden kaikkien selässä oli m usta loimi; jokaiseen sarveen oli sidottu iso palava tuohus, ja ylim pänä rattailla oli korkea istuin, missä istui kunnianarvoinen ukko, jonka vitivalkoinen p a rta u lo ttu i vyönsijaa alem m aksi. H ä nellä oli yllään m usta parkkum iviitta; koska näet ra tta a t olivat kirkkaasti valaistut, voi selvästi nähdä ja ero ttaa kaikki, m itä niissä oli. Ajom iehinä oli kaksi rum aa pirua,

21 14 joiden v aatteet olivat sam aa parkkum ia ja joiden naam at olivat niin h irv ittävän ru m at, e ttä Sancho ne kerran n äh ty ään um m isti silmänsä, jo tte i näkisi niitä toista kertaa. K un siis ra tta a t olivat saapuneet luo, nousi kunnianarvoisa ukko korkealta istuim eltaan seisomaan ja lausui raik uvalla äänellä: M inä olen tie tä jä Lirgandeo. Sitten ra tta a t vierivät eteenpäin, eikä ukko virkkanut enää sanaakaan. Senjälkeen saapuivat toiset sam anlaiset vaunut, joissa istui istuim ellaan toinen ukko. H än käski pysäh d y ttää ja lausui y h tä juhlallisesti kuin edellinen: Minä olen tietäjä Alquife, U rganda T u n tem atto m an hyvä ystävä. H än kin ajoi eteenpäin. S itten tu liv at taas toiset v au n u t sam aan tap aan, m u tta niissä ei istu n u t valtaistuim ella m ikään ukko, kuten edellisissä, vaan rum a, roteva mies, joka perille saav u ttu aan nousi seisomaan sam oinkuin toiset ja lausui vielä karheam m alla ja pirullisem m alla äänellä: Minä olen noita A rkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen su k u k u n tan sa verivihollinen. H än ajoi eteenpäin. V ähän m atkan päässä sieltä näm ät kolm et ra tta a t p y säh ty iv ät. Niiden pyörien kam ala melu taukosi, ja kohta kuului toinen ääni, joka ei ollut m itään m elua, vaan suloista ja sointuisaa m usiikkia. Siitä Sancho ilahtui pitäen sitä h y v än ä m erkkinä ja sanoi h erttu attarelle, jonka luota ei hetkeksikään hiev ah tan u t: Armollinen rouva, missä on musiikkia, siellä ei h ätää m itään. E i m yöskään siellä, missä on valoa ja k irk k au tta vastasi h erttu a ta r.

22 15 Siihen virkkoi Sancho: Valoa lähtee tulestakin ja k irk k au tta polttorovioista, kuten voimme nähdä siitä, m itä ym pärilläm m e on, ja saattaisi käydä niin, e ttä ne m eidät polttaisivat; m u tta m usiikki on aina ilon ja ju h lan m erkki. Se pian nähdään sanoi Don Quijote, joka oli ku ullu t koko keskustelun. H än sanoikin oikein, k u ten seuraava luku osoittaa.

23 Viidesneljättä luku, missä jatkuu kertomus Don Quijotelle tuodusta, Dulcinean lumouksesta vapauttamista koskevasta tiedosta, sekä muista ihmeellisistä tapahtumista. N yt he huom asivat, e ttä heitä kohti saapuivat mielly ttävän m usiikin tahdissa semmoiset ajoneuvot, joita nim itetään trium fivaunuiksi. N iitä vetäm ässä oli kuusi harm aata, m u tta valkoisilla loimilla p eitetty ä muulia. Jokaisen m uulin selässä istui katum uksentekijä, hänkin valkoisissa v aatteissa ja pidellen käsissään su u rta p a la vaa vahasoihtua. V aunut olivat kaksi, jopa kolmekin kertaa edellisiä suurem m at, ja niiden sivuistuim illa ja sam oin korkeim m illa istuinpaikoilla n äk y i vielä kaksitoista m uuta katum uksentekijää lum ivalkoisissa v a a t teissa ja jokaisella kädessään palava soihtu, m ikä näky sai katselijan sam alla k ertaa ihm ettelem ään ja kauhistum aan. Korkealla valtaistuim ella istui neito verhottuna lukem attom iin hopeaharsoihin, joissa kiilsi kaikkialla kultakoruja saaden hänen pukunsa n äy ttäm ään ainakin loistavalta, jollei kallisarvoiselta. H änen kasvojansa peitti hieno h u n tu, jonka läpinäkyvän kudoksen ta k a a kuulsivat ihm een suloiset ty tö n kasvot. Niiden kauneuden ja nuoruuden voi varsin hyvin ero ttaa kirkkaassa valaistuksessa, ja ne eivät n äy ttän eet kahtakym m entä-

24 v u o tta vanhem m ilta eikä seitsem äätoista v u o tta nuorem m ilta. H änen vieressään istui m aataviistävään v iittaan k ääriy ty n y t hahm o, jonka p äätä p eitti m usta huntu. M utta vaunujen p y säh d y tty ä h erttu an, h e rttu a ta r e n ja Don Quijoten eteen puhallussoittim et sam assa lakkasivat soim asta ja kohta senjälkeen myös vaunuissa soineet h arp u t ja lu u tu t, v iittaan verhoutu n u t hahm o nousi, lev itti v iitan reunaa k u m m altakin puolelta, o tti hunnun päästään ja n ä y ttä y ty i itse kuolem an hahm ossa, rum ana luurankona. Don Quijote oli siitä harm issaan, Sanchoa peloitti, ja h erttu a ja h e rttu atark in n äy ttiv ät hiukan säpsähtävän. Täm ä elävä kuolema nousi seisom aan, suoristihe ja lausui v errattain uneliaalla äänellä ja hiu k an tah m ein kielin seuraavaa: Don Quijote II ä 2 17 Oon Meriin, jonka isä tarun mukaan on ollut pimeyden ruhtinas (ja tähän valheeseen myös uskotaan); ma tunnen opit Zoroasterin, oon noitain mestari ja valtias; ei minuun pysty paino vuosisatain, ne vaikka peittävätkin mielellään työt sankareitten, joita rakastan. Ja vaikka sanotaankin, että noidat ain ovat raakoja ja julmia, oon minä sentään lempeä ja hellä vain hyvää ihmisille tahtoen. Kun syvän Hadeen kuiluss alahalla ma uutterasti mietin, askaroin ja sommittelin merkkejäni juuri, niin kuulin, kuinka valittaen kutsui ihana Dulcinea Tobososta. Sain tietää, että lumottu hän oli: hän, ennen ylhäinen ja hieno nainen, nyt oli m aalaistyttö kömpelö ja arka.

25 18 Mun häntä sääliks kävi, siksi myös luurankoon rumaan puin henkeni, kun tutkinut ma olin tarkoin ensin, mik apu lähteä vois kirjoistani ja m itä neuvoa vois moiseen hätään mun pirullinen noitatieteeni. Oi Sinä, ihanne ja kaunistus sen joukon, joka teräspaitaa kantaa, Sa, majakka ja pohjantähti kirkas, tienviitta niiden, jotka velttoutta ja höyhenpatjain unteiuutta pakoon päin vaaroja ja vastuksia nousten niin rohkeasti miekan kastaa vereen, ma Sulle puhun, urho pelvoton, jok ylistyst et koskaan kylliks saanut, oi urhoollinen, viisas Don Quijote, sa Manchan maine, tähti Espanjan: ihana Dulcinea saavuttaa voi entishahmon kyllä, m utta vain siten, että Sancho, asemiehcs, nyt pakaroilleen piiskaniskuja saa kolmetuhatta ja kolmesataa ja sellaisella voimall, että niistä jää särky, kipu paikkaan paljaaseen. Näin kuuluu päätös noitain, joista sai alkunsakin neidon onnettomuus, ja siksi saavuin, hyvä herrasväki. Hiisi vieköön! virkkoi n y t Sancho. E ipä vähän m itään; kolm etu h atta ruoskaniskua! M utta m inä en anna itselleni niitä kolm eakaan, enem pää kuin kolmea tikariniskua. Piru periköön semmoisen lum ouksesta päästäm isen! E n m inä ym m ärrä, m itä pakaroillani on noituuksien kanssa tekem istä! Jum aliste, jos herra Meriin ei ole kek sinyt p arem p aa keinoa neiti Dulcinea

26 19 Tobosolaisen lum ouksesta päästäm iseksi, niin olkoon lum ouksessaan, kunnes kuolee! M inä o tan te id ä t kiinni, sanoi D on Q uijote te herra m oukka ja sipulinsyöjä, ja sidon teid ät johonkin puuhun niin alastom ana kuin äitinne teid ät synnytti ja annan teille, en sano kolm etuhattakolm esataa, vaan kuusituhattakuusisataa raippaa, ja ne kyllä istu v at niin liljassa, etteiv ät puto a pois, vaikka ravistelisitte itseänne kolm etuhattakolm esataa kertaa. Ja älkää huoliko v astata m inulle sanaakaan, m u u ten riistän sielun ruum iistanne. Tuon kuultuaan Meriin sanoi: Niin ei saa tap ah tu a; ne iskut, jo tk a kelpo Sanchon tulee saada, hänen tulee o ttaa v astaan vapaaehtoisesti eikä pakosta ja ainoastaan milloin hän itse haluaa; hänelle näet ei ole m äärätty m itään varm aa aikaa. Jos hän kuitenkin haluaa suorittaa katum usharjoituksensa n äitten ruoskaniskujen puolella m äärällä, niin hän voi sallia, e ttä ne an taa hänelle jokin vieras käsi, vaikka se olisikin raskaanlainen. M inuun ei saa koskea m ikään käsi, vastasi Sancho ei vieras eikä oma, ei raskas eikä keveä. Olenko k u k a ties sy n n y ttän y t neiti Dulcinea Tobosolaisen, jo tta pakaroitteni p itää sovittaa, m itä hänen silm änsä ovat rikkoneet? Toisin on herrani ja isäntäni laita, sillä hän ja neiti Dulcinea ovat y h tä, ja koska hän lak k aam atta n im ittää neitiä eläm äkseen ja sielukseen, tuekseen ja turvakseen, niin hän voi ja hänen tuleekin piiskata itseänsä hänen tähtensä ja ry h ty ä kaikkiin tarpeellisiin toim enpiteisiin päästääkseen hänet lum ouksesta. M utta m inäkö itseäni piiskaisin? Pois se. Sancho oli tuskin en n ättän y t tuon sanoa, kun Merlinin hengen vieressä istu v a hopeaharsoinen neito siirsi sy r

27 20 jään hienon hunnun ja paljasti kasvot, jo tk a n äy ttiv ä t kaikista tav atto m an kauniilta. S itten hän k äänty i luontev an m iehekkäästi suoraan Sancho Panzan puoleen ja lausui hänelle äänellä, joka ei ollut erittäin naisellinen: Oi sinä onneton aseenkantaja, sinä pölkkypää, sinä, jolla on sydän korkkipuuta ja m uut sisukset piikiveä! Jos sinua käskettäisiin, sinä h äv y tö n lurjus, syöksvm ään m aahan korkeasta tornista, jos sinua v aadittaisiin, sinä ihm issuvun vihollinen, syöm ään tu sin a ru p i konnia, kaksi tu sin aa sisiliskoja ja kolm e tu sin aa k ä ä r m eitä, jos sinua y lly tettäisiin surm aam aan om aa eukkoasi ja lapsiasi jollakin hirm uisen terävällä käyräm iekalla, ei olisi ihm ekään, jos arkailisit ja ujostelisit, m u tta kun pidät suurena asiana kolm eatuhattakolm easataa ruoskaniskua, vaikka ei ole y h täk ään orpokodin poikaa, olipa hän kuinka heiveröinen tahansa, joka ei saa y h tä m onta joka kuukausi, niin se ih m ety ttää, h äm m ästy ttää ja k au h istu ttaa kaikkien kuuntelijoiden sääliväisiä sydämiä, ja myös kaikkien niiden, jo tk a aikojen kuluessa tu lev at sen tietäm ään. K äännä, sinä k u rja ja p aatu n u t otus, käännä, sanon m inä, nuo pelästyneet kissapöllön-silmäsi minun silm äteriini, jo ita on v errattu taiv aan tuikkiviin täh tiin, niin saat nähdä, kuinka ne v u o d attav at kyyneliä solkenaan ja v irtan aan, u u rtaen vakoja, te itä ja polkuja m inun poskieni armaille niityille. L iikuttakoon m ieltäsi, sinä konna ja ilkeä kuvatus, e ttä kukoistavan nuoruuteni, joka on v asta toisella kym m enellä olen näet tä y ttä n y t yhdeksäntoista, m u tta en vielä k ahtakym m entä tä y ty y riu tu a ja k uihtua köm pelön m aalaistytön kuoren alla, ja jollen n y t n äy ttäy d y sellaisena, niin se jo h tu u erityisestä arm osta, jonka on minulle suonut tässä läsnäoleva h erra M eriin vain siinä tark o itu k sessa, e ttä kauneuteni

28 21 saisi sinut heltym ään; murheellisen k aunottaren kyynelet näet m u u ttav at kalliot puuvillaksi ja tiik erit lam paiksi. Piiskaa, piiskaa paksuja lihojasi, sinä kesyttäm ätön peto, kannusta mielesi rohkeutta, joka y lly ttää sinua vain syöm ään syötyäsikin, ja p äästä vapauteen m inun hieno hipiäni, lem peä luonnonlaatuni ja kauniit kasvoni. J a jollet tahdo m inun täh ten i taip u a ja suostua järkevästi toim im aan, niin tee se tuon ritarirau k an tä h den, joka seisoo vieressäsi, tark o itan, herrasi tähden; sillä m inä näen, e ttä hänen sielunsa on jo poikkipuolin hänen kurkussaan, ei kym m enenkään tu u m an päässä hänen huuliltaan, ja odottaa siinä sinun tö y k eätä ta i lem peätä vastaustasi tullakseen suusta ulos ta i painuakseen tak aisin v atsaan. Tuon kuultuaan Don Quijote tunnusteli kurkkuaan ja lausui h e rttu a n puoleen käänty en: Totisesti, arm ollinen herra, Dulcinea puhui to tta : sieluni on poikkipuolin kurkussani kuin pähkinä jousessa. M itä te asiasta arv elette, Sancho? kysyi h e r t tu atar. M inä sanon, arm ollinen rouv a, v astasi Sancho m itä jo sanoin: piiskaam isesta m inä sanon itseni irki. Teidän tulee sanoa irti, Sancho, eikä niinkuin sanotte - virkkoi h erttu a. Jättäk ö ö n teidän korkeutenne m inut rauhaan; vastasi Sancho m inä en ole n y t sillä tuulella, e ttä välittäisin saivartelusta ta i yhdestä kirjaim esta enem m än ta i vähem m än: m ieltäni häm m entävät niin nuo iskut, joita minulle pitäisi an taa ta i jo ita m inun pitäisi an taa itselleni, etten tiedä m itä sanoa ta i m itä tehdä. H aluaisin kum m inkin kuulla arm olliselta neidiltä neiti Dulcinea Tobosolaiselta, m issä h än on oppinut tuom m oisen pyy-

29 22 täm istavan. H än tulee tänne ja p y y tää m inua piiskaam aan itseni vialle, haukkuu m inua pölkkypääksi ja kesyttäm ättöm äksi pedoksi ja nim ittelee vielä monilla muilla rum illa nim illä, jo ita piru sietäköön. Onko m inun pintani pronssia, ja koskeeko m inuun rahtu akaan, p ääseekö hän lum ouksesta vai ei? Millaisen korin täy n n ä liinavaatteita, paitoja, m yssyjä ja sukkia (vaikka enhän m inä semmoisia käytä) hän on tu o n u t m ukanaan minua suostuttaakseen? Ei m uuta kuin haukkum asanan to i sensa jälkeen, vaikka hyvin tietää täällä yleisesti käyte ty n sananparren, e ttä kullalla k u o rm itettu aasi kulkee helposti vuoren yli, e ttä lah jat halkovat kallioita, että rukoile Jum alaa ja ju n tta a päälle, ja e ttä parem pi pyy pivossa kuin kym m enen oksalla? E n tä sitten täm ä m inun herrani ja isäntäni, jonka pitäisi silittää selkääni ja hyvitellä m inua, niin e ttä tulisin pehm eäksi kuin karta ttu villa, hän uhkaa kiinni saatuaan sitoa m inut alastom ana puuhun ja an taa ruoskaniskuja kaksinkertaisen m äärän. M utta näiden arm eliaitten herrojen tulee m uistaa, etteiv ät he tahdo piiskattavaksi ainoastaan aseenkantajaa, vaan myös käskynhaltian, ja siitä on jo sentään suhta pois. H eidän tulee oppia, heidän tulee piru vieköön oppia oikein pyytäm ään, p y y täm ään ta i ta v a s ti ja siivollisesti, sillä a ja t eiv ät ole aina sam an moiset eivätkä ihm iset ole aina hyvällä tuulella. Minä olen harm iin pakahtum assa, koska huom aan viheriän n u ttu n i revenneen, ja n y t tullaan vaatim aan, e ttä m inun p itää vapaaehtoisesti piestä itseäni, vaikka olen niin k au kana kaikesta semmoisesta, e ttä y h tä hyvin tahtoisin m u u ttu a intiaaniksi. Totisesti, h y v ä Sancho, sanoi h erttu a jos ette pehm ene pehm eäm m äksi kuin kypsä viikuna, ette

30 23 m illoinkaan pääse käskynhaltiaksi. Olisihan mainiota? jos m inä lähettäisin saareni asukkaille julm an ja kovasydäm isen m aaherran, jo ka ei helly neidon k y y nelistä eikä äly k k äitten, m ah tav ien vanh ojen velhojen ja tietäjäin pyynnöistä! Sanalla sanoen, Sancho, teidän tulee joko itse piiskata itseänne ta i an tau tu a toisten piiskattavaksi; m uuten ette pääse käskynhaltiaksi. Arm ollinen herra, vastasi Sancho enkö voisi saada kahden päivän ajatusaikaa harkitakseni, m ikä on itselleni p arasta? Ei, ei m illään m uotoa virkkoi Meriin. N yt, tällä hetkellä ja tässä paikassa on p ä ä te ttä v ä, kuinka tässä asiassa käy: joko niin, e ttä D ulcinea palaa Montesinon luolaan ja m aalaistytöksi, kuten ennen, ta i niin, e ttä hänet viedään nykyisessä hahm ossaan Elysionin kentille, missä hän tulee oleskelemaan odottaen ruoskaniskujen lukum äärän täy tty m istä. Kas niin, kelpo Sancho, virkkoi h e rttu a ta r rohkaiskaa n y t mielenne ja osoittakaa kiitollisuutta herra Don Quijotelle, jonka leivissä olette ollut ja jolle m eidän kaikkien tulee olla alttiita ja m yöntyväisiä hänen hyvän m ielenlaatunsa ja jalojen ritaritö itten sä täh d en. Suostukaa, poikani, täh än kuritukseen, ja piru pirun periköön ja pelko lähteköön käpäläm äkeen, sillä rohkeus voittaa kovan onnen, kuten itse hyvin tied ätte. Siihen vastasi Sancho näillä asiaankuulum attom illa sanoilla, k ään ty en kysym ään M erliniltä: K uulkaahan, arm ollinen herra Meriin, tullessaan tänne kuriirina piru toi isännälleni terveiset herra M ontesinolta; h ä n n äe t käski M ontesinon puolesta isän tän i odottaa h än tä tässä, koska hän aikoi ry h ty ä toim en'