päihdetyön erikoislehti 5/2011

Transkriptio

1 päihdetyön erikoislehti 5/2011 Terapeuttinen järkeily huumehoitojen taustalla Lähisuhde- ja perheväkivalta ja ongelmapelaaminen Iankaikkisia totuuksia alkoholista Korvaushoitopotilaiden ajatuksia hoidosta ja elämästä TOISEUS PÄÄOMAKSI

2 sisältö 5/2011 Tiimi toivottaa lukijoilleen ja kirjoittajilleen hyvää joulua ja onnellista vuotta Sakkoa vai parempia vaihtoehtoja? OLAVI KAUKONEN Lyhyesti Normaali narkomaani? MAI PELTONIEMI Aivottomuudesta mielettömyyteen? Terapeuttisen järkeilyn muutoksesta huumehoidoissa JANI SELIN Pulloon mahtuu paljon AULI SAUKKONEN Kuluttajaparlamentti kokoontui ensimmäisen kerran PIRKKO HAKKARAINEN Työ & tekijä: Lapsen asialla AULI SAUKKONEN Kolumni: Himmelintekijät JUKKA HEINONEN Onko syytä huolestua väkivallasta ongelmapelaajien perheissä? JOHANNA JÄRVINEN-TASSOPOULOS & KOSTAS TASSOPOULOS Peliklinikka tavoittanut uutta asiakaskuntaa Tutkittua: Tie on pitkä ja kivinen Korvaushoitopotilaiden ajatuksia hoidosta ja elämästä TEEMU KASKELA, TUULI PITKÄNEN & JOUNI TOURUNEN Kolumni: Mestari ja oppipoika JUSSI SIMPURA Kuka auttaa lasta, kun vanhempi juo? MAIJA SEPPÄ Päihde- ja mielenterveyspäivät 2011 Palkittuja Henkireikä: Pihakisat luonnon kanssa RITVA VARAMÄKI KANNEN KUVA: RODEO/YURI ARCURS Tiimi Päihdetyön erikoislehti, x 47. vuosikerta Ilmestyy viisi kertaa vuodessa, ISSN x Julkaisija A-klinikkasäätiö, Paasivuorenkatu 2 A, Helsinki, p. (09) , fax (09) x Päätoimittaja Olavi Kaukonen, olavi.kaukonen@a-klinikka.fi x Toimitussihteeri Auli Saukkonen, auli.saukkonen@a-klinikka.fi x Ulkoasu Kaija Savola x Toimitusneuvosto Pirkko Hakkarainen, Pekka Heinälä, Marja Holmila, Ulla Järvi, Olavi Kaukonen, Satu Lipponen, Katriina Pajupuro, Ilpo Salonen, Tapani Sarvanti (pj.), Kaija Seppä, Tuukka Tammi, Teemu Tiensuu x Tilaukset & osoitteenmuutokset A-klinikkasäätiön keskustoimisto, p. (09) , tilaukset@a-klinikka.fi, tilaushinta 25 euroa/vuosi x Ilmoitukset Auli Saukkonen, 2 auli.saukkonen@a-klinikka.fi x Painopaikka Esa Print 2011

3 OLAVI KAUKONEN pääkirjoitus SAKKOA VAI PAREMPIA VAIHTOEHTOJA? Päihdehuolto ja etenkin sen asiakaskunta elävät rajamaastossa. OTT Heini Kainulainen on tutkinut väitöskirjassaan huumeiden käyttäjien rikosoikeudellista kontrollia. Siitä yksi erityistapaus on huumausaineen käyttörikosuudistus vuosituhannen vaihteessa. Kun syyttäjälaitos koki, että syyttämättä jättäminen pelkästään huumeiden käyttöön liittyvissä rikoksissa ei muodosta riittävää yleistä pelotetta, eduskunta päätti säätää, että tällaisesta käyttörikoksesta voidaan määrätä sakko. Sakottamisesta oli mahdollista luopua, mikäli nuori huumeiden käyttäjä parantaisi tapansa puhuttelemalla, tai kokeneempi hoidon tarpeessa oleva hakeutuisi hoitoon. Käytännössä kävi päinvastoin: käyttäjäkontrolli kiristyi, eikä hoitoon hakeutuminen juurikaan lisääntynyt. Syytä on ollut hoidossakin. Päihdehuollossa on korostettu asiakkaiden vapaaehtoisen hoitoon hakeutumisen merkitystä niin pitkään ja systemaattisesti, että vaikka hoitoon ohjattaisiin, ongelmia syntyy myös vastaanottopäässä. Päihdepalveluissa on ollut vaikea vakiinnuttaa kiinni pitäviä toimintatapoja silloinkin, kun asiakas ilman puuttumista selvästi aihe uttaa itselleen vahinkoa. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tulisi synnyttää toimintarakenteita, jotka ehkäisevät sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien oikeudellistumista. Oikeushallinnollinen kontrolli on kovempaa ja siitä on asiakkaille haitallisempia seurauksia kuin sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamasta kontrollista. Trendi on kuitenkin päinvastainen. Ensimmäisen historiallisen Kuluttajaparlamentin istunnossa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajilta kysyttiin, tulisiko valtion määrätä kunnalle tuntuva taloudellinen sanktio, jos kunta ei pysty tarjoamaan kuluttajalle lain takaamaa sosiaali- ja terveyspalvelua. Parlamentti oli lähes yksimielisesti sitä mieltä, että tuntuvat sakot olisivat paikallaan. Kun nykyisessä hyvinvointivaltiossa valtion rooli on ohut ja palvelut kuntien vastuulla, asia voikin nopealla ajattelulla jäsentyä noin. Sakottaminen saattaa tuntua toimivalta ja oikeutetulta. Luultavasti se kuitenkin toimisi samalla tavalla kuin valvovan viranomaisen huomautukset, uhkasakon käyttömahdollisuudet tai hallinto-oikeuden päätökset nykyisin, eli erittäin huonosti ja erittäin myöhään. Huonon kohtelun saaneelle asiakkaalle jälkikäteiskontrollista ei ole juuri apua eikä iloa. Päihde- ja mielenterveysongelmaisten palveluihin on erityisen vaikea soveltaa millään kovin täsmällisellä tavalla kuluttajuuden käsitettä, mutta jos sitä sovelletaan, kuluttajuus viittaa markkinoihin. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä on kuitenkin kyse enemmän kansalaisuudesta ja tarpeisiin vastaamisesta kuin kuluttajuudesta. Päihde- ja mielenterveysasiakkaiden kohtelu ei kaikissa kunnissa ole likimainkaan tyydyttävällä tasolla, mutta järjestelmän ohjauksessa tarvitaan huomattavasti enemmän ennakoivia toimia kuin jälkikäteiskontrollia. Palvelujärjestelmän ohjauksen oikeudellistaminen tuottaisi saman paradoksaalisen lopputuloksen kuin pyrkimys huumeiden käyttäjien kontrollin kohtuullistamisessa: seurauksena olisi entistä enemmän kohtuuttomuutta. Päihdeasiakkaita tai palvelujen järjestäjiä eivät sakot auta tai motivoi, sen sijaan molemmat tarvitsevat parempia vaihtoehtoja. Tätä kutsutaan hyvinvointipolitiikaksi, ja tähän liittyy myös järjestöjen päihdetyön yhteiskunnallinen tehtävä juuri nyt: asiakkaiden tarpeita ja oikeuksia on syytä nostaa julkiseen keskusteluun. Ennen muuta palvelujen tuottajien ja muiden asiantuntijoiden olisi löydettävä parempia vaihtoehtoja kentän ja raastuvan välissä seilaaville asiakkaille ja palvelutarpeita määrittäville kunnille. x Kommentoi: fi/tiimi

4 lyhyesti SOSTE järjestämään Päihde- ja mielenterveyspäiviä Päihde- ja mielenterveyspäiviä ryhtyy jatkossa järjestämään SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry. Päiviä tähän asti järjestäneen Terveyden edistämisen keskuksen toiminta siirtyy vuoden 2012 alusta lukien toimintansa aloittavalle Sostelle. Seuraavat Päihde- ja mielenterveyspäivät pidetään Paikkana on Helsingin Messukeskus. Terveyden edistämisen keskus on saanut hyvää palautetta Päihdepäivien laajentamisesta Päihde- ja mielenterveyspäiviksi. Yli 80 prosenttia palautekyselyyn vastanneista piti yhdistämistä hyvänä asiana. Päiville osallistui tänä vuonna noin kävijää. Suomessa vähiten tupakoivia naisia Suomessa on vähiten tupakoivia naisia muihin Pohjoismaihin verrattuna. Suomalaisista naisista tupakoi kuudesosa. Färsaarilla joka neljäs nainen tupakoi, mikä on eniten Pohjoismaissa, kertoo Pohjoismaiden tilastollinen vuosikirja. Ruotsissa ja Islannissa naiset tupakoivat miehiä enemmän. Nordisk statistisk årsbok Myös internetissä: Neuvoa-antavat avattu uusittuna Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Neuvoa-antavat -verkkopalvelu on avautunut uudistuneena. Sivusto on päihteitä ja päihteidenkäyttäjiä työssään kohtaavien tietolähde ja työväline. Verkkopalvelu sisältää muun muassa tietoa päihdepalveluista, hoitomenetelmistä ja ehkäisevän Alkoholimainonta vetoaa nuoriin Alkoholilaissa säädetyt mainonnan rajoitukset eivät toteudu järin hyvin, jos toteutumista tutkaillaan nuorten kokemusmaailman kautta. Terveyden edistämisen keskus kyseli vuotiailta nuorilta heidän mielipiteitään alkoholimainonnasta. Kyselyyn vastanneista 53 prosenttia koki alkoholimainosten vetoavan nuoriin. Nuorista 70 prosentin mielestä alkoholimainoksissa esitetään tilanteita, joissa alkoholin juominen päihdetyön menetelmistä. Palvelussa on avattu uusi Päihdetutkimus ja -tilastot -osio. Sinne on työstetty laaja Suomi juo -verkkoaineisto, jossa kerrotaan, miten suomalaisten juomatavat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Neuvoa-antavat: www. thl.fi/neuvoa-antavat. Jos sais kolme toivomusta Lasten kanssa toimiville ammattilaisille on nyt tarjolla kaivattuja työvälineitä aikuisten alkoholinkäytön ja siitä lapselle aiheutuvien haittojen käsittelyyn. Jos sais kolme toivomusta -kirja koostuu keskustelukuvista, tehtävistä, tarinoista, itsearviointi- ja tunneharjoituksista, leikeistä ja peleistä. Kirjan on toimittanut A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus ja julkaissut Alkon koordinoima Lasten seurassa -ohjelma. Minna Magnusson & Minna Ilva (toim.): Jos sais kolme toivomusta. Työkirja päihdeasioista varhaiskasvatuksen työntekijöille. Lasten seurassa -ohjelma Ladattavissa nettiosoitteista www. lasinenlapsuus.fi ja www. lastenseurassa.fi. lisää hauskanpitoa kavereiden kanssa. Vastaavasti 41 prosenttia oli sitä mieltä, että alkoholimainoksissa esitetään tilanteita, joissa juominen saa vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen heräämään. Alkoholilaki kieltää alkoholin mainonnan muun mu assa, jos se kohdistuu alaikäisiin tai jos siinä luodaan kuva, että alkoholinkäyttö edistää sosiaalista tai seksuaalista menestystä. Kyselyn tulokset kertovat, että nuoret kohtaavat alkoholimainontaa arkiympäristöissään. Mainoksia oli nähty eniten televisiosta, lehdistä ja kaupoissa. Kyselyä varten haastateltiin heinäkuussa 2011 yhteensä 500:aa vuotiasta nuorta TNS Gallupin vastaajapaneelissa. Anna Järvinen & Ritva Varamäki: Nuorten näkemyksiä alkoholimainonnasta. Terveyden edistämisen keskuksen julkaisuja 5/2011.

5 Huostassa lasta Vuoden 2010 aikana oli huostassa lasta, kertoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastoraportti. Kiireellisesti sijoitettuna oli lasta. Huostassa olleiden lasten määrä väheni edellisvuodesta runsaat 2 prosenttia, mutta kiireellisesti sijoitettuja oli 21 prosenttia enemmän kuin vuonna Kaikkiaan kodin ulkopuolelle oli vuoden 2010 aikana sijoitettuna runsaat lasta ja nuorta. Lastensuojelun sosiaalityön asiakkaana ja avohuollollisten tukitoimien piirissä oli yhteensä yli lasta ja nuorta. Tämä on 11 prosenttia enemmän kuin vuonna KAIJA SAVOLA Puolet huumeasiakkaista hakeutui hoitoon opiaattien vuoksi Opiaatit olivat jälleen yleisin hoitoon hakeutumiseen johtanut ensisijainen ongelmapäihde vuonna 2010, kertoo THL:n huumehoidon tietojärjestelmä. Opiaattien vuoksi hakeutui hoitoon 55 prosenttia päihdehuollon huumeasiakkaista. Pääosa opiaattien käy- Tunnustuksia Asunnottomien yönä Asunnottomien yö -kansalaisliike luovutti asunnottomuudesta muistuttavan Hiertävä kivi -teoksen tänä vuonna Pelastusarmeijalle. Se toimii käytännön tasolla asunnottomien hyväksi tarjoamalla yösijaa ja kohtaamalla asunnottomia asumispalveluyksiköissään. Hiertävä kivi on ollut aiemmin muistutus tekemättömistä tai väärin tehdyistä töistä, mutta tällä kerralla haluttiin antaa kiitos tehdyistä hyvistä töistä. Päihdeongelmaisille asumispalveluja tuottava Suoja-Pirtti ry on myöntänyt vuoden 2011 Arskan patsaan Tarinaa ja tuntoa -esityksen työryhmälle. Tarinaa ja tuntoa -esityksessä musiikki ja teatterin töstä oli buprenorfiinin ongelmakäyttöä. Buprenorfiinia käytti ensisijaisena ongelmapäihteenä 32 prosenttia hoitoon hakeutuneista. Tiedot perustuvat 84 huumehoitoyksikön noin asiakkaasta toimittamiin tietoihin. keinoin esitetyt tositarinat kertovat ihmisistä, päihteistä ja kierteestä. Mitä tapahtuu, kun elämä lähtee käsistä, ihmistä viedään eikä mikään ole hallinnassa. Esitys viestittää myös muutoksen mahdollisuudesta ja selviytymisen toivosta. Esityksen on ohjannut Kari Laiho. Arskan patsas on tunnustus henkilölle tai organisaatiolle, joka on avannut aktiivisesti keskustelua asunnottomuudesta. Varsinainen Arskan patsas kunnioittaa yhdistyksen perustajan Arvo Parkkilan muistoa Lapinlahden puistossa Helsingissä. Hiertävä kivi ja Arskan patsas luovutettiin saajilleen Asunnottomien yönä Uusi yhdistys palveluohjausta kehittämään Suomeen perustettu uusi yhdistys, Suomen palveluohjausyhdistys SPO ry, pyrkii kehittämään sosiaali- ja terveysalalla tehtävää palveluohjausta. Tavoitteena on koordinoida eri puolilla Suomea palveluohjaustyötä tekevien ja sitä suunnittelevien yhteistoimintaa. Palveluohjausta teh- dään hyvin erilaisilla työotteilla. Uuden yhdistyksen avulla halutaan luoda yhteistä ymmärrystä palveluohjauksen sisällöstä ja vahvistaa palveluohjauksen toimintaedellytyksiä Suomessa. Yhdistyksen puheenjohtajaksi on valittu Katja Malin-Kaartinen Omaiset huumetyön tukena ry:stä. TIIMI ILMESTYY 2012 Aineistopäivä Ilmestyy 1/ / / / /

6 VEIKKO SOMERPURO NORMAALI NARKOMAANI? Veikko Somerpuro Uskon muutoksen mahdollisuuteen ja siihen, että kaikki on mahdollista. Asiakkaan ei tarvitse jäädä asiakkaaksi. MAI PELTONIEMI x mai.peltoniemi@hel.fi H uumeiden ongelmakäyttäjä on asunnoton, kouluttamaton, työtön sosiaalihuollon asiakas, joka tekee rikoksia rahoittaakseen huumeiden käyttönsä. Nämä ajatukseni ovat ajalta, jolloin itse käytin päivittäin amfetamiinia suonensisäisesti. Pystyin huolellisesti salatusta huumeidenkäytöstä huolimatta täyttämään ulkoiset yhteiskuntakelpoisuuden ja normaaliuden mittarit: elin parisuhteessa, maksoin vuokrani, opiskelin AMK-tutkintoa. Ansaitsin työllä myös ne rahat, jotka käytin huumeisiin. En ajatellut olevani narkomaani. Valtakulttuurin arvojen säilyttäminen ja eläminen lähestulkoon lain oikealla puolella saivat minut uskottelemaan itselleni entistä vahvemmin, ettei huumeidenkäytössäni ollut mitään ongelmallista. Stereotyyppiset käsitykset, joita media ja osaltaan myös sosiaali- ja terveysalan tutkimus yhteiskunnassamme ylläpitävät, kaipaavat hieman ravistelua. Leimojen lyöminen huumeidenkäyttäjiin elämänhallinnan menettäneenä homogeenisena joukkona vahvistaa marginaalisuutta entuudestaan. Stereotypiat myös estävät päihdeongelman tunnistamista. Edes huumeidenkäyttäjä itse ei ole vapaa asenteellisuudesta ja ennakkoluuloista ihmisryhmää kohtaan, jota itse tietämättään edustaa. Tutkimusaineistona oma elämä Sosionomi (AMK) -tutkinnon opinnäytetyönä tekemäni kokemustutkimus Normaali narkomaani? Kokemustutkimus huumeriippuvuudesta, hoidosta

7 ja toipumisesta perustuu omaan kokemustietooni. Se tuottaa toista tietoa dialogissa perinteisen päihdetyön tutkimuksen kanssa ja avaa näkökulman henkilökohtaiseen riippuvuus- ja toipumisprosessiini. Aineistona ovat omat elämänvaiheeni huumeriippuvuuden syntymisestä, elämästä narkomaanina ja toipumisprosessista pitkäkestoisessa psykososiaalisessa lääkkeettömässä huumehoidossa. Päihdetyön tutkimuksessa on huomioitu tarve riippuvuuden ja toipumisen kokonaisvaltaisten prosessien kuvaamiselle. Opinnäytetyöni vastaa tähän yhden kokemuksen panoksella. Vuosi sitten kirjoittamassani opinnäytetyössä aikaa huumeidenkäytön lopettamisesta oli kulunut seitsemän vuotta ja hoidon päättymisestä viisi vuotta. Tutkimukseni kokemusaineistoksi kirjoitin riippuvuuteen liittyvistä elämänvaiheistani kuvaukset, jotka koostin kronologiseksi tarinaksi. Lisäksi käytin kuvamateriaalia, lausuntoja, muistiinpanoja ja haastattelua. Tutkin päihderiippuvuuden syntymistä, päihteidenkäyttäjän identiteetin muodostumista, hoitomotivaation kehittymistä sekä toipumisprosessia päihteidenkäytön lopettamisen jälkeen noin kahden vuoden ajan. Vertasin omia kokemuksiani tutkimustietoon, yleisiin käsityksiin sekä hoidon kohdalla hoidostani vastanneen terapeutin kokemuksiin ja näkemyksiin. Selvitin, millaisia erityispiirteitä omaan riippuvuuteeni ja toipumisprosessiini sisältyi ja mitkä niistä vaikuttivat tyypillisiltä. Lisäksi pohdin ammatillisen kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan työn kannalta, millaisia interventioita, tietoa, tukea ja apua olisin elämänvaiheissani tarvinnut, ettei amfetamiini olisi jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi saavuttaa edes jonkinlainen mielekkyys elämässä. Mikä ja miten olisi voinut mennä toisin? Tutkin erityisesti omaa pitkäkestoista päihdehoitoani tarkastellen palvelua asiakkaan näkökulmasta. Mitä toipumisessa oikeastaan tapahtui? Mikä oman toipumiseni kannalta oli ratkaisevaa ja merkittävää? Yhteistyösuhde ammattiauttajaan hoidossa tärkeintä Oman asiakaskokemukseni perusteella hoidon merkittävin osatekijä oli toimiva yhteistyösuhde ammattiauttajan kanssa. Se edellyttää ehdotonta molemminpuolista luottamusta ja arvostusta. Olennaista oli myös hoidon oikea-aikaisuus ja sen vastaavuus hoidon tarpeeseeni ja vastaanottokykyyni. Hoitoa aloittaessani en täyttänyt hoitomallin suosituksia ja kriteereitä hoitoon pääsystä. Raittiuden lyhyt kesto ja se, että en ollut sitoutunut itseapuryhmiin olisivat voineet kohdallani johtaa ainakin hoidon aloittamisen lykkääntymiseen. Yksilöllisen arvioinnin tuloksena pääsin kuitenkin hoitoryhmän jäseneksi Toipumisen edetessä ja toipumisvaiheiden muuttuessa myös tavoitteet muuttuivat. nopeasti. Terapeutti kertoi tutkimustani varten tekemässäni haastattelussa ajatelleensa, että saa ohjattua minut avohoidon kautta laitoshoitoon, jonka tarpeessa vaikutin olevan mutta jonne en suostunut lähtemään. Hoidon ja asiakkaan yhteensopivuutta päihdetyössä on tutkittu laajasti. Kokemukseni mukaan yksilöllinen arviointi ja oman toiveeni kuuleminen olivat avainasemassa hoitoon sitoutumisessa ja sen onnistumisessa. Voin nyt todistaa hoidon olleen itselleni oikea-aikaista ja riittävää. Toipumisen edetessä ja toipumisvaiheiden muuttuessa myös tavoitteet muuttuivat. Elämä ei enää ollut pelkkää päivittäistä taistelua päihteitä vastaan. Hoitoprosessi osoittautui kokonaan uusien toimintamallien opetteluksi ja uuden identiteetin ja tulevaisuuden rakentamiseksi. Ajattelin usein hoidon aikana, että jos olisin etukäteen tiennyt, mitä hoitoon lähteminen tarkoittaa ja mitä kaikkea joudun itsessäni muuttamaan ja kohtaamaan, en olisi lopettanut huumeiden käyttöä. Hyvä etten tiennyt. Hyvin merkittävänä pidin myös psykoedukaatiota. Hoitomallissa käytiin kuukausittaisten luentopäivien muodossa läpi käytössä olevan terapeuttisen viitekehyksen perusteet. Viitekehyksenä oli Eric Bernen ( ) kehittämä transaktioanalyysi, joka on humanistiseen psykologiaan perustuva malli ihmisen psyyken rakentumisesta. Muun muassa tämän koulutuksen kautta sain ymmärrystä itsestä, ihmissuhteista, syistä ja seurauksista sekä valinnoista, joiden kautta olin päätynyt huumeidenkäyttäjäksi. Asiat, joita minulle tapahtui, olivatkin loogisesti ymmärrettävissä. Hahmottomat olot ja ilmiöt saivat nimiä. Ja mikä hienointa, muutos oli mahdollista. Merkittävänä pidin myös jo hoidon alkuvaiheessa sitä lähtökohtaa, ettei minua tiedon vastaanottajana aliarvioitu, vaikka olinkin melko räikeällä tavalla epäonnistunut elämänhallinnassani. Kokemus ja tietäminen Kokemukseen perustuva tietäminen ja kokemusasi antuntijuus ovat nousseet kiinnostuksen kohteeksi asiakkaan osallisuuden ja osallistumisen huomi oimisen myötä. Marginaalisuuden kokemuksista ja toisesta tiedosta on kiinnostuttu. Ammattilaisten keskuudessa kokemukseen perustuva tietäminen tunnustetaan enenevässä määrin erityisasiantuntijuudeksi.

8 Millaisia toipumisen mahdollisuuksia päihderiippuvaisille ihmisille tarjotaan? Kokemustutkimuksen näkökulmasta kysymys on ensisijaisesti siitä, kenen intresseistä lähtien tietoa kerätään ja kuka päättää, millainen tutkimus on tärkeää. Tutkimuskohteiden määrittely tapahtuu useimmiten marginaalisuuden kokemuksen toiselta puolelta, jolloin kokemustietäjän tehtäväksi jää vastata asiantuntijan tekemiin kysymyksiin. Omaehtoisessa kokemustutkimuksessa kokemustietäjä ei ole ainoastaan tutkimuksen kohteena vaan myös tutkijana päättäen itse, millaisen tiedon tuottaminen on tärkeää. Kuka tahansa voi tietenkin ryhtyä kokemustutkijaksi ja hankkia kokemuksia marginaalisuudesta, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Asunnottomana voi elää viikon tai toimeentulotuella kuukauden, mutta päihderiippuvuutta tai mielenterveysongelmaa ja kuntoutumista ei tutkimusasetelmana ole mahdollista tai suositeltavaa! luoda suunnitelmallisesti. Kokemustieto on siis eräänlainen luonnonvara. Kokemustutkimus on siis luonnonvarojen hyödyntämistä ja niiden näkyväksi tekemistä myös muun tutkimuksen käyttöön. Toipumiskokemus pääomana ja leimana Huumeidenkäyttäjä edustaa yhteiskunnassamme vahvasti toiseutta. Omalla nimelläni tekemäni tutkimus yhdistää myös varsin mielenkiintoisesti narkomaanileiman ja sosiaalialan ammatillisuuden. Ammatti-identiteetin rakentaminen ja siirtyminen opiskelun myötä pöydän toiselta puolelta toiselle on ollut mielenkiintoinen matka. Mitä on olla vertainen, opiskelija tai ammattilainen? Mistä ammatillisuus ja identiteettini muodostuvat päihdetyössä? Entä muussa sosiaalialan työssä? Entä millaisia leimoja minulle antavat toiset sosiaalialan ammatilliset toimijat, kollegat? Omat kokemukseni asiakkuuksista, riippuvuudesta ja toipumisesta avaavat samaistumisen ja yhteisen kielen kautta ymmärrystä asiakkaan tilanteeseen. Koen omien marginaalisuuden kokemusteni jäsentyneen itselleni ammatilliseksi pääomaksi. Kuitenkin kokemustutkimuksen hengessä asiakkaani olisivat oikeat ihmiset arvioimaan mahdollista kokemukseen perustuvaa ammatillista lisäarvoa. Yksi kokemus on vain yksi kokemus ja toipumisen polkuja on monia. En väitä olevani parempi päihdetyön ammattilainen kuin ammattilaiset ilman omaa toipumiskokemusta. Itseäni ovat matkani varrella erinomaisesti auttaneet erityisesti ammattilaiset ilman omaa päihdetaustaa. Toiselta puolelta hankkimistani kokemuksista on itseni lisäksi maksanut myös yhteiskunta. Olisi hölmöä jättää huomiotta kokemusten kerryttämä tieto ja erityisasiantuntijuus, jota nyt tutkimukseni muodossa haluan jakaa eteenpäin. Oma kokemus antaa uskoa asiakkaan mahdollisuuksiin Oma toipumiskokemus ammatillisena pääomana antaa itselleni ennen kaikkea uskoa asiakkaan mahdollisuuksiin. Kokemus siitä, että joku toinen on uskonut minuun ja mahdollisuuksiini hetkessä, jossa itse en enää nähnyt toivoa, muutti elämäni täysin. Minuun uskottiin, joten opin uskomaan itseeni. Voin ja haluan siirtää kokemaani eteenpäin ihmisille, jotka ovat lakanneet uskomasta vaihtoehtojen olemassaoloon. Uskon muutoksen mahdollisuuteen ja itse asiassa siihen, että kaikki on mahdollista. Asiakkaan ei tarvitse jäädä asiakkaaksi. Idealismia? Ehkä sitä, mutta ilman sitä ei olisi toivoa. Itselleni vahvana motiivina tutkimuksen tekemiseen toimi halu puhua lääkkeettömän psykososiaalisen päihdehoidon puolesta. Nostamalla tarkastelun kohteeksi saamani hoidon merkityksen ja nyt ammattilaisena myös tämän hetkisen lopputuloksen haluan ottaa kantaa siihen, millaisia toipumisen mahdollisuuksia päihderiippuvaisille ihmisille tarjotaan. Mitä ylipäätään pidetään mahdollisena, mikä lasketaan kannattavaksi ja millä mittarilla? Tarkoituksena oman huumeriippuvuuden ja siitä toipumisen nostamisessa julkisen tarkastelun kohteeksi on myös herättää keskustelua siitä, mistä narkomaani voi näennäisesti olla osallinen ja mistä kaiken normaaliuden keskellä voi jäädä kokemuksellisesti osattomaksi. Mistä puolestaan voi toipumisen ja hyvän hoidon avulla tulla osalliseksi? Voiko asiakkaassa nähdä tulevan työtoverin vai onko turvallisempaa nähdä asiakas ikuisena asiakkaana? Haluan omalta osaltani murtaa stereotyyppisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja sekä avata edelleen huumeita käyttävän asiakkaan kuin huumeita käyttäneen ammattilaisenkin näkökulman joka tänään ja tässä yhteydessä näyttää esimerkiksi tällaiselta. x LÄHDE: Mai Peltoniemi: Normaali narkomaani? Kokemustutkimus huumeriippuvuudesta, hoidosta ja toipumisesta. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja B, Raportteja 49. Diakonia-ammattikorkeakoulu Sosionomi (AMK) Mai Peltoniemi työskentelee sosiaaliohjaajana Helsingin kaupungin Eteläisellä A-klinikalla.

9 RODEO/MICHAEL BROWN AIVOTTOMUUDESTA MIELETTÖMYYTEEN? Terapeuttisen järkeilyn muutoksesta huumehoidoissa Huumeriippuvuuden hoitomuotoja yhdistää terapeuttisen järkeilyn tapa: olennaista ei ole selvittää riippuvuuden syitä vaan hoitaa oireita. Vuonna 1986 psykiatri Leon Eisenberg pohti kirjoituksessaan Mindlessness and brainlessness in psychiatry siirtymää mielen toimintaan keskittyneestä aivottomasta psykoanalyysista aivojen toimintaan keskittyväksi mielettömäksi biologiseksi psykiatriaksi. Jos siis psykoanalyysille keskeistä on mielen sisältöjen tutkiminen ja tulkinta, biologiselle psykiatrialle keskeistä on aivojen toiminnan tutkiminen. JANI SELIN x jani.selin@jyu.fi

10 Käsitys huumeriippuvuudesta on muuttunut 60-luvulta tähän päivään. Korvaushoitojen ilmentämää huumehoitojen lääketieteellistymistä Suomessa voi tarkastella samankaltaisena siirtymänä. Korvaushoidot toivat paljon uutta suomalaiseen huumehoitoon, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt, että korvaushoidoilla ja monilla nykyään käytetyillä psykososiaalisilla hoitomuodoilla on myös paljon yhteistä. Niin korvaushoitoja kuin psykososiaalisia hoitoja luonnehtii samankaltainen terapeuttisen järkeilyn tapa. Siinä keskiössä ei ole etsiä riippuvuuden syitä, vaan lievittää ja hallita oireita. Terapeuttisella järkeilyllä tarkoitan tapoja, jolla hoidon kontekstissa huumeriippuvuus rajataan tietynlaiseksi kohteeksi (persoonallisuuden patologia, aivojen välittäjäainetoiminnan häiriö, perheen sisäisen vuorovaikutuksen ongelmien ilmentymä jne.), joka on mahdollista tietää, arvioida, mitata ja joka toimii erilaisia hoidollisia toimenpiteitä organisoivana tekijänä. Terapeuttinen järkeily mahdollistaa puhumisen riippuvuudesta ymmärrettävästi. Huumeriippuvuuden syitä etsimässä 1960-luvun puolivälissä, jolloin huumeiden käyttö alkoi Suomessa lisääntyä, huumeriippuvuuden hoito oli pääasiassa psykiatristen sairaaloiden vastuulla. Silloin oli tavallista etsiä riippuvuuden syitä yksilön persoonallisuudesta ja sen kehityksestä. Huumeriippuvuus nähtiin psykodynaamiselta kannalta persoonallisuuden patologian ilmentymänä luvun lääketieteellisissä keskusteluissa huumeriippuvuuden nähtiin olevan synnynnäisen poikkeavuuden, psykopatian ilmentymä. Tällaisia näkemyksiä ei enää 1970-luvulla juurikaan esitetty. Toinen tapa käsittää huumeriippuvuus oli tarkastella sitä yksilön persoonallisuuden kehityksen häiriintymisen näkökulmasta. Tämä psykodynaaminen näkemys yhdisti niin huumeriippuvuutta hoitaneita lääkäreitä kuin sosiaaliterapeutteja. Riippuvuuden taustalla nähtiin lukuisia yksilön elämänhistoriaan liittyviä syytekijöitä. Näitä olivat muun muassa varhaislapsuuden traumaattiset kokemukset ja ongelmat suhteissa vanhempiin. Hoidon tavoitteena ja edellytyksenä oli riippuvuuden syiden selvittäminen. Huumeriippuvuuden taustalla nähtiin muun muassa varhaislapsuudessa muotoutunut passiivis-riippuvainen persoonallisuus. Huumeiden käytön syitä selvittelevässä hoidossa keskusteluterapia oli keskeisessä osassa. Keskusteluterapian tavoitteena oli tulla tietoiseksi oman huumeongelman taustalla vaikuttavista tekijöistä ja muutos omassa minäkäsityksessä. Tässä lähestymistavassa keskiössä oli yksilön sisäisen elämän tulkinta. Myös yksilön sosiaaliseen tilanteeseen liittyvien syiden etsiminen oli osa hoitoa. Tähän pyrittiin muun muassa A-klinikkasäätiön 1970-luvun alussa perustamilla nuorisoasemilla. Syiden etsiminen, tiedostaminen sekä niiden kanssa elämään oppiminen edellyttivät pysyvää terapeuttista suhdetta. Tämä ei käytännössä onnistunut, koska huumeriippuvaiset harvoin pysyivät hoidossa riittävän pitkään tai eivät hakeutuneet hoitoon lainkaan. Selityksiä tälle etsittiin käyttäjien persoonallisuudesta ja hoidon toteutuksen ongelmista. Passiivis-riippuvainen persoonallisuus saattoi ajaa hoidon umpikujaan. Tällaiset henkilöt olivat taipuvaisia takertumaan hoitoon, mikä mobilisoi hoitajissa tarvetta hoivata. Hoidon toteuttamisen kannalta erityisesti nuoret kokivat monet tarjolla olleet hoitopaikat (psykiatriset sairaalat, alkoholistihuoltolat) epädemokraattisiksi, eivätkä hakeutuneet niihin. Myöskään alkoholistihuoltoloissa vielä luvun lopulla yleisesti käytetty työterapia ei kohdistunut riippuvuuden syihin, vaan se oli luonteeltaan kasvattavaa ja kurinpidollista luvun myötä vuorovaikutuksen merkitystä huumeriippuvuuden hoidossa korostaneet perheterapian ja terapeuttisten yhteisöjen menetelmät alkoivat yleistyä. Tämä koski niin psykiatrian kuin psykososiaalisen sektorin huumeongelmaisille tarjoamia päihdepalveluja. Samalla riippuvuuden syitä etsivä terapeuttinen järkeily muuttui vähitellen käytännölliseksi järkeilyksi, joka korosti toimivien ratkaisujen löytämistä vuorovaikutuksen, ajattelun ja toiminnan ongelmiin. Toimivia ratkaisuja 1970-luvulla perheterapia päihdehoidon menetelmänä sai paljon huomiota alan asiantuntijoiden keskusteluissa. Toinen menetelmällinen uutuus, joka koski erityisesti huumehoitoja, oli terapeuttinen yhteisö. A-klinikkasäätiö perusti vuonna 1970 Helsingin nuorisoaseman hoitokodin, josta pyrittiin luomaan terapeuttinen yhteisö. Niin ikään Hesperian sairaalan huumeklinikalla hyödynnettiin aineksia terapeuttisten yhteisöjen toiminnasta luvulla oppimisteoreettiset sekä ratkaisukeskeiset lyhytterapian muodot lisääntyivät. Vielä 1960-luvun lopulla voimissaan olleen psykodynaamisen psykoterapian merkitys väheni. Lyhytterapioissa, systeemisessa perheterapiassa ja behavioraalisissa terapioissa toimivat ratkaisut, Tehokkuuden seuraus voi olla asiakkaan yksilöllisen tilanteen unohtuminen. 10

11 jotka vähentävät ja ehkäisevät huumeiden käyttöä, ovat keskeisiä. Syyt eivät ole enää tärkeitä, sillä oireet (käyttäytyminen, ajattelu ja vuorovaikutuksen tavat) ovat se mitä hoidetaan. Tällöin yksilön sisäinen elämä ja sen tulkinta eivät enää ole edellytyksiä huumeiden käytön lopettamiselle. Esimerkiksi perheterapiassa ei etsitä syytä yksilön huumeongelmaan tämän sisäisestä elämästä vaan vuorovaikutussuhteista toisiin perheenjäseniin. Korjaamalla vuorovaikutuksen ongelmia voitiin luoda uudenlainen tasapaino perheeseen. Käsitys huumeriippuvuudesta on muuttunut luvulta nykypäivään siten, että huomio on siirtynyt pois yksilöstä. Psykososiaalisissa hoidoissa tämä ilmenee hyvin esimerkiksi perheterapiassa, jossa 1970-luvulta alkaen päihdeongelmaista tarkasteltiin osana koko perheen vuorovaikutussysteemiä. Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa puolestaan päihdeongelmaisen ongelmana ovat opitut käyttäytymis- ja ajattelutavat, eivät niinkään hänen persoonallisuutensa tai elämänhistoriansa. Hoitokeinona on uusien, toimivien tapojen opettelu. Lääketieteellisissä hoidoissa on siirrytty niin ikään pois psykodynaamisesta viitekehyksestä kohti aivojen välittäjäainetoimintaa. Tältä kannalta huumeriippuvuudessa on kyse huumeiden käytön seurauksena syntyneistä välittäjäainetoiminnan muutoksista. Hoitokeinona on laittomasti käytetyn opiaatin korvaaminen lääkeopiaatilla. Korvaushoidot ja psykososiaaliset hoidot Nikolas Rose on todennut kirjassaan The politics of life itself nykypsykiatrian tarkastelevan mieltä pinnan tasolla. Pinnan tasolla Rose viittaa siihen, että nykypsykiatrian mielenkiinto kohdistuu ennen kaikkea aivoihin eikä syväpsykologisesti käsitettyyn mieleen, jota on tulkittava. Aivojen välittäjäainetoimintaa koskeva tutkimus ja siihen farmakologisesti vaikuttaminen on ollut nostamassa psykiatriaa yhä kiinteämmäksi osaksi lääketiedettä. Opiaattiriippuvuuden hoidon kohdalla korvaushoidoissa käytettävät lääkkeet (buprenorfiini, metadoni, naloksoni) vaikuttavat aivojen välittäjäainetoimintaan ja ilmentävät psykiatrian biologisoitumista. Psykososiaalisten terapiamenetelmien tapaan korvaushoidotkaan eivät poista riippuvuuden syitä, vaan ne kohdistuvat ennen kaikkea oireisiin. Korvaushoidot ovat tehokkaita ja toimivia, koska ne poistavat oireet. Psykososiaalisissa terapioissa toimimattomat vuorovaikutuksen, ajattelun ja toiminnan tavat korvataan toimivilla ratkaisuilla. Kummassakaan tapauksessa riippuvuuden syiden selvittäminen ei ole olennaista. Olennaista on terapeuttisen järkeilyn kannalta se, että molemmissa tapauksissa riippuvuutta hoidetaan pinnan (käytös, vuorovaikutus, ajattelu, välittäjäaineet) tasolla ja etsitään toimivia ratkaisuja. Korvaushoidot ja monet psykososiaaliset hoidot ovat siten terapeuttisen järkeilyn kannalta hyvin lähellä toisiaan. Se, että ratkaisukeskeisyyttä painottavat psykoterapiat ja lääkkeelliset hoidot muistuttavat toisiaan terapeuttisen järkeilyn tasolla, liittyy psykiatrian muutokseen monin tavoin. Ensinnäkin psykoanalyysin suosio alkoi jo 1960-luvulla hiipua ja syntyi sadoittain uusia psykoterapian muotoja. Toiseksi psykofarmakologian kehitys mullisti psykiatriaa ja tarjosi entistä tehokkaampia keinoja hoitaa mielenterveyden ongelmia. Eri hoitomuodoilta alettiin vaatia todistettua vaikuttavuutta. Myös suomalaisessa päihdehuollossa käytiin 1970-luvun puolivälistä alkaen vilkasta keskustelua hoidon tuloksellisuudesta. Toimivista käytännöistä on tullut nykyään tärkeä osa sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämistä kustannustehokkaammiksi. Kolmanneksi psykiatrian siirtymistä pois mielenterveyshäiriöiden syiden etsimisestä edistivät 1980-luvun alusta lähtien eri mielenterveyden häiriöille ominaisten oireiden listaamiseen keskittyneet diagnostiset käsikirjat. Näiden muutosten myötä eri hoitomuotoja alettiin arvottaa niiden todistetun tehokkuuden nimissä. Tehokkuuden mitaksi on tullut oireiden lieventäminen. Muutos on koskenut sekä psykososiaalisia hoitomuotoja että lääkkeellisiä hoitoja. Viime aikoina keskustelua on Suomessa herättänyt ylläpitomuotoista korvaushoitoa saavien potilaiden määrän kasvu, joka on liitetty kuntien pyrkimykseen järjestää huumehoidot kustannustehokkaammin. Tämä ilmentää näyttöön perustuvan hoidon erästä paradoksia. Näyttöön perustuvien hoitojen eräänä lähtökohtana on ollut ajatus tarjota asiakkaille entistä tehokkaampaa hoitoa. Tämän tehokkuuden seuraus voi kuitenkin olla asiakkaan yksilöllisen tilanteen unohtuminen. x KIRJALLISUUTTA: Alain Ehrenberg: The weariness of the self. Diagnosing the history of depression in the contemporary age. McGill-Queen s University Press Leon Eisenberg: Mindlessness and brainlessness in psychiatry. British Journal of Psychiatry, May Nikolas Rose: The politics of life itself. Princeton University Press Jani Selin: Lääketiede, huumeriippuvuus ja huumeriippuvuuden hoito Suomessa Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 4/2010. Jani Selin: Huumeriippuvuuden hoito ja lääketieteen haaste. Terapeuttinen järkeily ja hallinta psykososiaalisissa huumehoidoissa Sosiologia 2/2011. YTM Jani Selin on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. 11

12 Pulloon mahtuu PALJON Alkoholista on moneksi, väittää Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori Matti Peltonen. JUSSI ANTTONEN AULI SAUKKONEN x auli.saukkonen@a-klinikka.fi Peltonen kiinnostui alkoholista 1980-luvulla tehdessään väitöskirjaansa maatalouden kaupallistumisesta Suomessa. Silloin hän törmäsi tapahtumiin, joissa alkoholia oli käytetty vaihdon välineenä, alkukantaisena rahana kokonaan muussa tarkoituksessa kuin päihteenä. Siitä alkoi näihin päiviin kantanut kiinnostus, joka on tuottanut useampia kirjoja. Miksi alkoholi on näin kiinnostava aihe? Alkoholi on poliittinen tavara. Leipävilja on ollut keskeinen elintarvike 1600-luvulta saakka. Sen käyttöä alkoholiksi jouduttiin säätelemään, koska välillä oli pula viljasta ja nälänhätä uhkasi. Alkoholi on ollut kallista ja harvinaista herkkua. On juotu vähemmän mutta puhuttu enemmän. Humalaa piti liioitella. Koska varaa oli vain pieneen tujuun, loppu piti näytellä. Raittiusliike liittyi äänioikeustaisteluun Päihdetyö on vaikea ala. Päihteidenkäyttöön liittyy paljon myyttejä, ihmisten päähän iskostuneita totuuksia, joihin monesti vedotaan mutta jotka eivät ole totta. Tiedättehän. Suomalainen juo rähinäviinaa. Alkoholivalistuksen tarpeessa ovat juopot. Työmies on pullonsa ansainnut. Ja niin edelleen. Myytit vaikuttavat ihmisten ajattelun taustalla ja sitä kautta suhtautumisessa, asenteissa ja päätöksenteossa. Ne tekevät osaltaan päihdetyön vaikeaksi. Piintyneitä käsityksiä on vaikea muuttaa. Matti Peltonen pitää myyteistä vahvimpana käsitystä suomalaisesta viinapäästä. Se kehitettiin kieltolain perustelemiseksi. Vaikka suomalaisten alkoholinkäyttö oli käsitteen syntyaikoina 1900-luvun alussa vähäistä, siinä nähtiin ongelma. Suomalaisilla oli taipumus juoda humalaan asti ja olla humalassa väkivaltaisia. Tämä taipumus erotti suomalaiset sivistyskansoista. Siksi piti säätää alkoholin kieltolaki. Historioitsija Irma Sulkunen on mielestäni parhaiten selvittänyt kieltolain syntytaustan väitöskirjassaan. Se ei liittynyt juuri lainkaan alkoholipolitiikkaan vaan oli luonteeltaan moraalis-poliittinen. Raittiusliike oli osa äänioikeustaistelua. Äänioike ustaistelu oli kätevä järjestää laajan kannatuksen omanneen raittiusliikkeen kautta. Katsokaa nyt, kuinka hienosti nämä kansan syvät rivit käyttäytyvät, eivätkö he ansaitsekin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden! Raittiusliikettä oli helppo kannattaa, koska yläluokkaa lukuun ottamatta juuri kukaan ei käyttänyt alkoholia. Alkoholia juotiin alle kaksi litraa per asukas. Se oli aivan mitätöntä, Peltonen hymähtää. Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta hyväksyi alkoholin kieltolain yksimielisesti Sen 12

13 vahvisti kuitenkin vasta tsaarinvallan jälkeinen väliaikainen hallitus keväällä 1917, kun Suomi oli viittä vaille itsenäinen. Kieltolaki astui voimaan 1919 ja se lakkautettiin Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden Suomi oli saanut jo Varmaan joku kuvitteli, että kieltolaki olisi raitistanut kansan. Optimismiin harhautti ensimmäisen maailmansodan aikainen alkoholikielto, joka kuitenkin vuoti ratkaisevista kohdista: eliittiryhmät saivat alkoholia. Ensimmäisen luokan ravintoloista sitä sai ruuan kanssa ja pirtua saatiin lääkärin resepteillä. Varsinaisen kieltolain aikana lakia piti rikkoa saadakseen alkoholia. Mutta myös salakuljetus kukoisti. Vankilat olivat täyttyneet salakuljettajista. Kymmeniä poliiseja erotettiin lahjusten ottamisen takia. Syntyi iso moraalinen ongelma, koska ne, joiden elämäntapaan alkoholi kuului, joutuivat tekemään rikoksen saadakseen sitä. Lain rikkominen on tietysti aina vakava asia, mutta kieltolakiin liittyy piirteitä, jotka nyt hymyilyttävät. Hallitus saattoi lähettää vahtimestarin kottikärryillä hakemaan juotavaa iltakouluunsa sen varjolla tietysti, että oli ulkomaisia vieraita. Valtion takavarikoiman alkoholin varastoa hoitanut kamreeri Hyttinen kertoi muistelmissaan, että hän ei mahtanut mitään, kun tultiin sellaisen lapun kanssa, että valtioneuvosto haluaa rikkoa lakia ja vielä rikollisella viinalla. Suomen luokkakantaisuutta ei nähdä Luokka-ajattelu, käsitys rahvaasta ja hienommista piireistä, liittyy Peltosen mukaan olennaisesti kuvaan suomalaisesta alkoholinkäytöstä. Yksi alkoholinkäytön myyteistä on, että kun osaa juoda hienommin, alkoholi ei aiheuta vaurioita. Juoppoja ovat ne, jotka heiluvat humalassa kaikkien näkyvissä turuilla ja toreilla. Peltonen allekirjoittaa väitteen, että Suomi on ollut ja on edelleen luokkayhteiskunta. Oli säädyt. Ravintolat oli varattu vain yläluokalle. Oli oppikoulu-kansakoulusysteemi. Puhuttiin ruumiillisesta työstä ja henkisestä työstä. Luulen, että olemme vain olleet sokeita luokkakantaisuudelle. Yleensä verrataan Englantiin, jossa puhetapa erottaa luokkia. Suomessa sitä ei enää tarvita erottautumiseen, koska se näkyy jo muussa. Kaupunkitutkija Timo Kopomaa tutki väitöstutkimuksessaan 1997 Helsingin Hakaniemen toria. Hän sai selville, että aivan samat halvat valkoviinit ovat sekä ns. rantojen miesten että meidän muiden suosikkijuomia. Ihmiset eivät suostu uskomaan sitä. Eikä sitäkään että juodut määrät olivat suunnilleen samoja. Väite osuu juuri siihen hermoon, että eron on pakko olla olemassa. AULI SAUKKONEN Alkoholi on ollut Matti Peltosen tutkimustyön aiheena 1980-luvulta asti. Kieltolakipuheesta alkoholin vapauttamiseen Kieltolaki jäsensi alkoholipoliittista keskustelua aina 1800-luvun lopulta 1950-luvulle, huomauttaa Peltonen. Ensin sitä vaadittiin, sitten sitä vaadittiin toteutettavaksi kunnolla. Lopuksi sitä vaadittiin takaisin. Tai sitä pyrittiin estämään. Kieltolaki oli keskustelun taustalla kaiken aikaa. Kun tultiin 1960-luvulle, raittiusliike ei enää pärjännyt vanhoilla ajatuksillaan. Se leimattiin vanhoilliseksi ja tuli nitistetyksi. Tämän jälkeen alkoholipolitiikassa vallalla on ollut vapauttamisen aate. Kieltolakimentaliteetti on leima, jota käytetään vapautusaatteen vastustajia vastaan. Kuten alkoholisosiologit Klaus Mäkelä ja Christoffer Tigerstedt ovat todenneet, yhteiskunnalle alkoholikysymys on kuollut. Alkoholipolitiikka on muuttunut puhtaasti elinkeinopolitiikaksi. Miksi kieltolakipuhetapa hävisi 1960-luvulla? Rajoituspolitiikka oli onnistunut yli odotusten, jolloin se alkoi toimia itseään vastaan, arvelee sosiaalihistorian professori Matti Peltonen. Alkoholimyymälöitä ja ravintoloita oli vain kaupungeissa ja maaseutu pidettiin kokonaan kuivana. Korvikealkoholi oli suuri ongelma: oli helpompi ostaa paikallisesta liikkeestä suuvettä tai hiusöljyä kuin etsiytyä alkoholimyymälään matkojen taakse. Alko pärjäsi taistelussaan korvikealkoholia ja pontikan keittoa vastaan, mutta yksi jäi. Lääkäreiltä ja elinlääkäreiltä ei saatu vietyä pirtureseptien kirjoitusoikeutta. Lääkintöviranomaiset tunnustivat, että alkoholi on vaarallista elämille, mutta oikeutta pirturesepteihin ei silti saatu pois. Pirtu ei ollut tarkoitettu sioille vaan isännille. He saivat pitää etuoikeutensa. x 13

14 IKUISIA TOTUUKSIA ALKOHOLISTA Väitteitä kommentoi sosiaalihistorian professori Matti Peltonen Suomalaisilla on suomalainen viinapää. Me saimme suomalaisista sen käsityksen, että ennemmin he syövät ruokansa raakana tai kuolevat nälkään kuin ovat ilman viinaa ja tupakkaa. Edward Daniel Clarke: Matka Suomen halki Pietariin (1799) Käsityksen suomalaisesta viinapäästä voi ajoittaa 1900-luvun alkuun. Tämä on sikäli ironista, että silloin suomalaisten alkoholinkulutus oli Euroopan alhaisin. Käsitys suomalaisesta viinapäästä ei perustu faktoihin, vaan se tarvittiin kieltolain säätämisen perusteluksi. Suomalainen ei ole vaarallinen pelkästään juodessaan, vaan myös juomatapahtumien väliaikoina. Käsitys suomalaisesta viinapäästä sisältää ajatuksen, että suomalaisten juominen eroaa muiden juomisesta. Se on humalahakuista ja johtaa poikkeuksellisen usein väkivaltaisuuteen. Viinapääkäsitteen auktorisoi 40-luvulla viralliseen alkoholipolitiikkaan ja alkoholisosiologiaan Helsingin yliopiston sosiologian professori Veli Verkko. Tosiasia on, että juomatavat ovat heitelleet sinne tänne. Naiset joivat pitkään ihan eri tavalla kuin miehet. Jos suomalainen viinapää tai edes jonkinlainen kulttuurinen syvärakenne olisi olemassa, juomatavat olisivat aika pysyviä. Suomalainen viinapää selittää väkivaltarikollisuutta. Syyttömänä syntymään sattui hän / tähän maahan pohjoiseen ja kylmään / jossa jo esi-isät juovuksissa totta kai / hakkasivat vaimot, lapset jos ne kiinni sai. Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa Käsityksen syntyhistoriaan vaikutti olennaisesti raittiusliikkeen konservatiivisen siiven 1900-luvun alkuvuosina kaikille Suomen vangeille kohdistama kysely. Siinä pyrittiin selvittämään, olivatko he tehneet rikoksensa selvin päin vai humalassa. Selvisi, että rikoksista suunnilleen yhtä paljon oli tehty humalassa Suomessa ja muissakin maissa joissa alkoholin käyttö oli sallittua. Tästä vedettiin valtavat johtopäätökset. Kyselyn tulos esitettiin hälytyskellona: katsokaa näin suuri osa rikoksista tehdään humalassa! Tutkimuksen tekijä itse oli hyvin tietoinen siitä, että Suomen tulokset eivät olleet mitenkään erikoisia. Alkoholin ja rikollisuuden yhteys on olemassa kaikissa maissa, joissa alkoholia käytetään. Alkoholi tekee rikosten tekemisen helpommaksi. Perimä tuottaa alkoholismia. Ko Luoja varjelis siut viina juojalt ja korti lyöjält. Karjalainen isoäiti pojantyttärelleen, kansanperinnettä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista Kun perinnöllisyyden käsite keksittiin, sitä alettiin soveltaa välittömästi kaikkeen. Esimerkiksi aina 50-luvulle saakka melkein kaikkien johtavien oikeusoppineiden päässä oli sellainen idea, että rikollisuus periytyy. Alkoholinkäyttö oli helppo laskea periytyvien asioiden joukkoon. Syntyi käsitys, että suomalaisilla on erilaiset perintötekijät tai verestä silloin puhuttiin. Ajateltiin, että kun suomalaiset tulevat idästä, aines on jotenkin huonompaa. Sivistysero näkyy alkoholinkäytössä. Viina on viisasten juoma. Iankaikkinen totuus Ehkä hauskinta, mihin olen tutkimuksissani törmännyt, ovat olleet suomalaiset käytösoppaat, joissa ilakoidaan sillä, miten on kiva, kun on paljon ja väkevää viinaa. Tarkoitan etenkin miesten kirjoittamia käytösoppaita. Ginipaukun pitää olla sellainen, että mies kaatuu selälleen. Kunnon gini kaataa miehen siinä missä elefantinkin. Kyse oli hyvien tapojen omaksumisen osoittamisesta ja viinalla ilottelu muistuttaa paljon ruotsalaisia 1900-luvun alun käytösoppaita. Opastettiin nuoria miehiä käyttäytymään säätynsä mukaisesti. Samat ihmiset kirjoittivat samaan aikaan ryhtiliikepropagandaa. Käytösoppaat suunnattiin eliitille ja ryhtiliike kansan miehille. Alkoholinkäyttöä pitää piilotella. Minä en sitten koskaan onnistu löytämään täydellistä käsilaukkua. Sen pitäisi olla naisellinen, kulkea mukavasti olalla, siinä pitäisi olla useita erillisiä taskuja ( ) Mistä sellaisia saa? Unohdin, että pitäis mahtua vielä silmälasikotelo. Ja punkkupullo huomaamattomasti. Facebook-kaveri statuspäivityksessään Raittiusaate oli suosittu ja demokraattinen. Raittius oli se ok. 14

15 PIRKKO HAKKARAINEN x pirkko.hakkarainen@a-klinikka.fi Kuluttajaparlamentti kokoontui ensimmäisen kerran Jos käytät alkoholia, joudut tekemään sen jotenkin salaa, ulkona, puskissa taskumatista. Tai sitten pitää päästä eliitti-illalliselle, jossa voidaan ryypätä reilusti. Alkon ostajaintarkkailujärjestelmä ( ) ainakin ylläpiti alkoholinkäyttöön liittyvää häveliäisyyttä. Huonolla omallatunnolla on oma roolinsa. Vain alkoholistien on syytä olla huolissaan alkoholinkäytöstään. Alkoholipolitiikkaa ei pidä alkaa tekemään heikoimman lenkin mukaan koko kansalle. Jos joku tuhoaa terveytensä ja perheensä viinalla niin ei se muiden vika ole. Turha paapominen on naivia. Nimimerkki Htalk kommentoi Uusisuomi.fi -verkkolehdessä Hetken aikaa 1970-luvulla on sellainen paradigma, että puhuttiin alkoholin kokonaiskulutusteoriasta: kokonaiskulutuksen määrä määrää haitat. Sitä eivät ymmärtäneet muut kuin alkoholiasiantuntijat. Eräs opiskelija teki sosiaalihistorian gradun siitä, miten kokonaiskulutusmalli meni läpi. Alkoholipolitiikka-lehden kirjoittajat vielä ymmärsivät, mitä sillä ajettiin takaa. Sanomalehtien toimittajat eivät enää ymmärtäneet. Se ei kelvannut uutiseksi. x Soile Kallio A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Olavi Kaukonen piti päihdekuntoutuksen asiaa esillä Kuluttajaparlamentin istunnossa. Kuluttajaliiton toimesta perustettu Kuluttajaparlamentti tähtää uudeksi vaikutuskanavaksi yhteiskunnalliseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Jäseniksi kutsutaan valtakunnallisia sosiaali- ja terveysalan järjestöjä. Kuluttajaparlamentti kokoaa yhteen heikkojen kuluttajaryhmien puolustajia ja toimii niiden äänenvahvistimena, toimintaa koordinoiva Kuluttajaliiton pääsihteeri Juha Beurling sanoo. Ensimmäinen Kuluttajaparlamentti kokoontui eduskunnan lisärakennuksessa, missä keskusteltiin, väiteltiin ja tarvittaessa äänestettiin kolmesta terveyspoliittisesta kysymyksestä. Tuleeko Suomeen luoda yhtenäinen laadunseurantajärjestelmä sairaalatoimenpiteille? Tuleeko valtion määrätä kunnille sanktio, jos ne eivät tarjoa lain takaamaa terveys- ja sosiaalipalvelua? Tuleeko Suomeen luoda sitovat yhtenäiset käytännöt, jotta kaikki kuluttajat saisivat tarkoituksenmukaisimmat hoitotarvikkeet? Kuluttajaparlamentin puheenjohtajana toimi tohtori Pentti Arajärvi. Kuluttajaparlamenttiin osallistui yli sata henkilöä. Äänivaltaisia jäsenjärjestöjä oli 26, joista lähes kaikki olivat paikalla. Keskustelu oli vilkasta. Päihdehuoltoa tilaisuudessa edustaneen A-klinikkasäätiön toimitusjohtajan Olavi Kaukosen mukaan kuluttajan rooli on päihdehuollossa siinä mielessä erityinen, että asiakas vaikuttaa itse merkittävästi hoidon onnistumiseen. A-klinikkasäätiö kannatti laadunseurantajärjestelmää mutta ei sanktioiden määräämistä kunnille, vaan ehdotti sen vaihtoehdoksi julkisuuden kautta vaikuttamista. Enemmistön päätöksellä kaikki kolme terveyspoliittista kysymystä vahvistettiin Kuluttajaparlamentin kannanotoiksi poliittiseen päätöksentekoon. Kuluttajaparlamentin on tarkoitus kokoontua täysistuntoon vuosittain ja pitää välillä pienempiä istuntoja. Syksyn 2012 täysistuntoon suunnitellaan sosiaalipoliittisesti ajankohtaisia painotuksia. Kuluttajaparlamentti hakee vaikuttajana vielä muotoaan, mutta kokemukset ensimmäisestä täysistunnosta olivat jäsenistössä positiivisia. Myös asiantuntijatahot THL, Kela, Suomen Kuntaliitto, Suomen Lääkäriliitto ja Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY ovat edistäneet Kuluttajaparlamentin toimintaa. Lisätietoa Kuluttajaparlamentista ja tiedotteista löytyy netistä, Pirkko Hakkarainen työskentelee A-klinikkasäätiön ma. viestintäpäällikkönä. 15

16 Teksti & kuvat: AULI SAUKKONEN Lapsen asialla Lasten kokemista päihdehaitoista ei saa vaieta, sanoo imatralainen alan aktivisti Annikka Taitto. Olemme sopineet treffit Imatran kulttuurikeskuksen kahvioon. Annikka Taitto pyyhältää paikalle tuulipuvussaan. Hän kertoo lähteneensä suoraan kotipihaltaan, jossa on leikkinyt piilosta lastenlasten kanssa. Parkkipaikalla hän havaitsee tuttunsa, käy halaamassa ja vaihtamassa pikakuulumiset. Mennään sisälle. Annikka haluaa tarkastaa päivän lehdet. Edellisenä päivänä on pidetty tiedotustilaisuus vasta ilmestyneestä Jos sais kolme toivomusta Työkirja päihdeasioista varhaiskasvatuksen työntekijöille -kirjasta. Uutis- Vuoksessa on juttu kuvan kanssa. Hyvä! Etelä- Saimaassakin on juttu. Hyvä! Kirjastossa tulee vastaan seuraava tuttava, ja hänen kanssaan vaihdetaan muutama sana lehtijutuista. 16

17 17

18 Annikka Taitto on ollut jo viitisen vuotta eläkkeellä Imatran kaupungilta, jossa hän työskenteli 22 vuotta lastentarhanopettajana ja päiväkodin johtajana ja sittemmin lapsi- ja perhekonsulttina. Silti hän edelleen suunnittelee, kirjoittaa ja puhuu asiasta, joka on ollut hänelle tärkeä vuosikymmenet: lähipiirissä tapahtuvan päihteidenkäytön varjossa elävät lapset ovat ahtaalla. Heidän tilanteensa pitäisi huomata ja heitä pitäisi auttaa. Sen asian eteenpäin viemisestä en jää varmasti koskaan eläkkeelle. En tee tätä rahasta enkä saadakseni mainetta tai kunniaa. Ajattelen, että minulle on suotu sellaista elämänkokemusta, että minulla on annettavaa tässä asiassa. Olen iloinen ja onnellinen, jos tästä on apua. He tarvitsevat välittämistä, rakkautta ja luottamusta siihen, että tuo ihminen kestää sen mitä hänelle kerron, sanoo Annikka Taitto perheen päihteidenkäytön vuoksi oireilevista lapsista. Älä katso pois Annikka Taitto herkistyi jo työuransa alussa lastentarhan kokopäiväryhmien lapsille, joista näkyi, että heillä ei ollut kaikki hyvin. He kerjäsivät huomiota, mykistyivät ja vetäytyivät, olivat pelokkaita, takertuivat sisaruksiinsa, olivat sen näköisiä, että ketään aikuista ei ollut kiinnostanut. He tarvitsivat korostetusti aikuista ja syliä, vaikka eivät ehkä osanneet syliin hakeutua. Perheiden päihteidenkäyttö näkyi selkeästi jo 1970-luvulla. Kyllä asiaan puututtiin jo silloin. Toimittiin silloisen osaamisen mukaan. Minäkin sain nokilleni monta kertaa. Kerran otettiin lapsi poiskin hoidosta, Annikka Taitto huudahtaa. Toisaalta oli myös hyviä kokemuksia. Eräänä aamuna hän veti lapsensa päiväkotiin tuoneen aina vain kireän ja loppuun asti väsyneen äidin sivuhuoneeseen, sanoi, että huomaan, että sinulla eivät ole asiat hyvin. Miten me voisimme sinua auttaa? Äitiparka romahti itkemään, eikä alkuun päästyään ollut saada itkuaan loppumaan. Hän kertoi tarinansa, joka vyöryi päälle hyökyaallon tavoin. Äiti päätyi siihen ratkaisuun, että hänen piti lähteä lasten kanssa pois perhetilanteesta. Tähän hän sai tukea päiväkodin henkilöstöltä. Ei voi kuvitella, että päiväkotien henkilökunnan tehtävä olisi toimia päihdeasioiden puheeksiottajana, sanoo Annikka Taitto. Päiväkodissa keskitytään lapsiin ja heidän hyvinvointinsa turvaamiseen. Sen sijaan kun nähdään, että lapsi ei voi hyvin, voidaan kysyä ja tarjota auttavaa kättä. Se on jo tosi paljon. Tämä on myös helppo tehdä, kun kerran päivittäin nähdään, ja on olemassa vahva kontakti ja luottamusta. Miksi ei saa kääntää katsetta syrjään vaan pitää puuttua? Koska jokainen lapsi on tärkeä. Lapset ovat arvokkainta mitä on, sanoo Annikka Taitto. Lapsissa on se aitous, avoimuus ja vastaanottavaisuus. He ovat niin täynnä luovuutta ja elämää. Ja voi kun me aikuiset osataan tappaa ja tukahduttaa se. Vanhemman juominen on yksi pahimmista tavoista rikkoa lapsen sisintä. Pitkä matka minäksi Annikka Taitolla on omakohtaista kokemusta siitä, mitä on, kun joutuu aikuisiässä kasaamaan itseään, tekemään tietoisesti ja suurin ponnistuksin sellaista, minkä olisi pitänyt hoitua jo lapsena ja nuorena. Myös hän on ollut sodat käyneen, ajoittain ryypänneen isän tytär, ison sisarusparven keskimmäinen, vuorollaan nuorin ja vanhin. Hän alkoi käydä läpi omaa taustaansa nelikymppisenä läheiskursseilla ja alkoholistien aikuisten lasten ryhmissä. Oli hurjaa palata lapsen tunnemaailmaan ja kokea aikuisena lapsen hätää. Tajusin menneeni koko ikäni roolin taakse ja näytelleeni elämääni. Olin elänyt ollakseni muiden käytettävissä. Olin sellainen hanska. Viisi-kuusivuotiaana vain istuin keittiön pöydän ääressä odottamassa, missä seuraavaksi voisin olla äidin apuna. Matka kesti vuosia, mutta mennyttä riittävästi läpi käyneenä Annikka Taitto saattoi sanoa löytäneensä itseään. Saan olla sitä mitä olen. Uskallan olla sellainen kuin olen. Tiedän rajani. Uskon että pärjään. Ei-sanan sanomista piti harjoitella pitkään ja pitää joskus vieläkin. Harjoittelu alkoi jäätelökioskin jonossa huomautuksella etuilijalle. Minän rakentamisesta kertoo Annikka Taiton pro gradu -työ, jonka Sosiaalipoliittinen yhdistys palkitsi vuoden 1997 Suomen parhaana sosiaalipolitiikan 18

19 Kun nähdään, että lapsi ei voi hyvin, voidaan tarjota auttavaa kättä. Se on jo tosi paljon. Annikka Taitto graduna. Työllä on paljon puhuva nimi: Kuka minä sitten olen? Helpommallakin pääsee. Voi esimerkiksi kieltäytyä muistamasta. Mutta jos aikoo elää täyttä elämää, Annikka Taitto suosittelee kivisen tien kulkemista. Ilman aikuisen tukea jääneen pienen lapsen kokemus kertautuu. Tällainen aikuinen on suuressa riskissä sairastua, joutua henkisesti koviin tilanteisiin, pitkiin terapioihin tai työkyvyttömyyseläkkeelle. Työssä Viime ajat ennen eläkkeelle jäämistäni työskentelin Imatran kaupungilla lapsi- ja perhekonsulttina. Sitä aiemmin 22 vuotta lastentarhanopettajana ja päiväkodin johtajana. Koulutus Lastentarhanopettaja (1970) ja VTM (1997). Kotoisin Hämeestä mutta äitini puolelta ja sielultani Karjalasta. Työssäni palkitsee Jos yksikin lapsi saa avun tai aikuinen oivalluksen siitä, että jotain pitäisi tehdä lapsen hyväksi. Rakkain työkalu Minä itse. Paras saamani palaute Kerran eräässä ryhmässä tämä oli palaute koko ryhmälle yksi holisti-isä kertoi, ettei ollut koskaan aiemmin kokenut mitään näin suurta välittämistä ja hyväksyntää. Vapaalla Tärkein juttu on laulaminen. Laulan kahdessa kuorossa keskiaikaista kirkkomusiikkia. Sitten on liikunta, suunnistus, luonnossa vaeltelu. Teen tilkkutöitä. Kirjoitan paljon, muun muassa kuukausittain paikalliseen lehteen. Kahdeksan lapsenlapseni kanssa hulluttelen. Motto Iloitse ja naura! Ryhmä tarjoaa tuen ja peilin Annikka Taitto kiittää matkakumppanuudesta ja muutoksen mahdollistamisesta ryhmiä, joissa hän oli löytämässä itseään. Erityisen tärkeä on ollut Imatralla viitisen vuotta toiminut AAL-ryhmä. Minuus voi lähteä kasvamaan, kun saa ryhmästä oikeanlaista tukea ja hyväksyntää ja peilin oman itsen tutkimista varten. Lapset ja aikuiset testaavat, kestääkö toinen sen mitä olen kertomassa. Jos lapsi alkaa puhua vaikeista asioistaan eikä aikuinen kestä vaan reagoi vähättelemällä tai vaihtamalla puheenaihetta, lapsi oppii olemaan puhumatta. Jo neli-viisivuotiaat saattavat olla kokeneet rajuja juttuja, että heille pitää antaa mahdollisuus purkaa niitä. Aikuisten tehtävä on auttaa lasta, kun muistikuva tapahtuneesta on vielä lähellä. Voi olla, että silloin lapsi selviää vähemmin vaurioin. Lapsi- ja perhekonsulttina Annikka Taitto kehitti ehkäisevän päihdetyön menetelmiä. Hän kokosi asiasta innostuneiden ammattilaisten kanssa vertaisryhmiä päihdeongelmaisten perheiden alle 12-vuotiaille lapsille. Kun kävi ilmi, että lasten vanhemmilla oli vaikeita taustoja, perustettiin vertaisryhmä myös heille. Lasten vertaisryhmätoiminnan pohjalta syntyi vuonna 2002 kirja Huomaa lapsi päihdeongelma perheessä. Lokakuussa ilmestyi yhdessä perheneuvoja ja psykoterapeutti Tarja Miikin ja psykologi Sirkku Niemelän kanssa kirjoitettu kirja Jos sais kolme toivomusta Työkirja päihdeasioista varhaiskasvatuksen työntekijöille. Työkirjaa edelsi varhaiskasvatuksen työntekijöille suunnattu tietopuolinen opasvihkonen Lapsi ja vanhempien alkoholinkäyttö yhdessä YTT Maritta Itäpuiston kanssa. Huomaa lapsi -kirjan kustansi Lasten keskus. Opas ja työkirja ovat Lasinen lapsuus -toiminnan julkaisuja. Työkirjan ideana on antaa muun muassa päiväkotien henkilöstölle konkreettisia työvälineitä käsitellä alkoholinkäytön kysymyksiä pienten lasten kanssa. Toivon mukaan varhaiskasvatusalalla on nyt lukua paremmin valmiuksia käsitellä päihdeasioita, sanoo Annikka Taitto. Työkirjassa on otettu hyvin matala profiili. Siinä päihteidenkäyttö on etäännytetty yleiseksi ilmiöksi. Sellaisena se on ehkä helpompi ottaa esille. Silloinkin se lapsi, jota asia koskee, ymmärtää, mistä on kyse. x 19

20 heinonen JUKKA HEINONEN HIMMELINTEKIJÄT Joulu lähestyy. Joulukoristeista kauneimpia ovat mielestäni perinteiset olkihimmelit. Suosittelen lämpimästi himmelin tekemistä: on meditatiivista askarrella yli tuhannesta muutaman sentin mittaisesta oljenpätkästä ankaran geometrinen kokonaisuus. Koska kehitys kehittyy, himmelimalleja tulisi uudistaa. Moderneja malleja löytyy useiden järjestöjen toimintakertomuksista. Niissä esitellyt organisaatiomallit, prosessikuvaukset ja vuokaaviot tarjoavat himmelinrakentajalle paljon uusia ideoita. Organisaatiokaavio kuvaa toiminnan järjestäytymisen tapaa ja prosessikuvaus johonkin kokonaisuuteen kuuluvien asioiden etenemisjärjestystä. Nämä laatikkokuviot ovat ajan myötä tulleet yhä monimutkaisemmiksi. Kahvia on täytynyt kulua, ennen kuin kaikki lokerot kytköksineen on saatu paperille raapustettua. Päihdetyö on varmaan monimutkaistunut. Kaikkinaisen hallinnointityön lisääntyminen tekee kuitenkin mietteliääksi. Perustyön oheen on tullut suunnittelua, arviointia, kehittämistä, evaluointia, johtamista, koordinointia, visiointia, seurantaa ja ties mitä peräänkatsomista. Ettei vain niitä joskus harrastettaisi perustyön sijaankin. Perustasolla ei taida enää olla työntekijää vaan asiakastyön rajapinnassa toimiva päihdetyön erityisasiantuntija. Professori Matti Wiberg on hävyttömästi laskeskellut yliopistojen opetushenkilöstön ja muun henkilöstön jotka hän nimeää byrokraateiksi määrällisiä muutoksia. Hänen mukaansa byrokraattien määrä on lisääntynyt selvästi nopeammin kuin opettajien määrä. Olisi kiinnostavaa tehdä henkilöstöryhmien määrällisten muutosten vertailua myös päihdehuollossa. Kun valtion tuottavuusohjelmat pistävät nyt ylemmän opetuksen rahoitusta tiukalle, niin nämä ilmoittavat leikkaavansa opetuksesta, eivät byrokratiasta. Arvelen saman pätevän muuallakin. Peräänkatsojaporras osaa kyllä turvata asemiaan perustyön kustannuksella. Organisaatioiden toimintaa selittävät teoriat laadittiin 1900-luvun alussa tarkkailemalla Chicagon teurastamoiden toimintaa, eivätkä ne ole siitä mainittavasti kehittyneet. Perustyön organisaatiokaavio on usein selkeä, mutta kun kuvaan tuodaan yhä uusia laatikoita, niiden keskinäiset suhteet hämärtyvät ja toiminnan ennustettavuus heikkenee. Himmelien ymmärtämistä vaikeuttavat myös johtamisstrategioiden sekavuudet. Asiantuntijaorganisaation työntekijä ei hevin taivu vanhaan linjaorganisaatioon, jossa esimies sanoo mitä tehdään ja alainen toteuttaa työmääräyksen. Ratkaisuksi pulmaan laaditaan matriisiorganisaatio, jossa työskentely järjestetään toimintojen mukaan eikä osasto- ja yksikköjakoon perustuen. Onkin toki perusteltua päästä mukaan työn suunnitteluun ja kehittämiseen. Vanhoista rakenteista ei kuitenkaan helpolla luovuta, ja silloin syntyy todellinen riemuidioottien temmellyskenttä. Asiantuntijaraukalla onkin kaksi esimiestä: vanha linjapomo ja uusi toimintojen johtaja, jotka antavat keskenään ristiriitaisia ohjeita. Matriisissa työn pääsisällöksi tulee neuvotteleminen, ja se pöhöttää väistämättä organisaatiota. Näissä tilanteissa organisaatioissa syntyy helposti raivoisia sisällissotia, joissa eri osapuolet kampittavat toisiaan. On kyseenalaista, mitä lisäarvoa sisäinen kokoustaminen ja eri osapuolten toimintojen loputon koordinoiminen tuottaa. Jos lisäarvoa syntyy, sen pitäisi kohdistua toimintojen kohteena olevalle asiakkaalle, ei uusia virikkeitä kaipaavalle himmelintekijälle. x Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee järjestöpäällikkönä Takuu-Sääti össä. Kommentoi: www. a-klinikka.fi/tiimi 20