KOMITEANMIETINTÖ Mon. 1945:24. S u o m e n u l k o p o l i t i i k a n =========================================

Transkriptio

1 KOMITEANMIETINTÖ Mon. 1945:24 S u o m e n u l k o p o l i t i i k a n ========================================= s e l v i t t e l y k o m i t e a n =================================== M I E T I N T Ö. ================= EDUSKUNNAN KIRJASTO RIKSDAGSBIBLIOTKET Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

2 S i s ä l l y s l u e t t e l o =============================== Komitean kirje Valtioneuvostolle Johdanto Sivu 1 Tilanne v alussa 1 Suomen pohjoismainen suuntaus 1 Suomen ja Neuvostoliiton suhteet 2 Ulkoasiainministeri Holstin käynti Moskovassa v Neuvottelut Ahvenanmaasta ja Suomenlahden ulkosaarista Neuvostoliiton taevaatimukset Suomen asenteen suhteen 7 Kysymys Ahvenanmaan puolustusvalmiudesta 8 Neuvostoliiton kanssa jatketus neuvottelut taekysymyksestä 9 Ahvenanmaan-kysymyksen myöhempi vaihe 13 Neuvottelut ulkosaarten luovuttamisesta Neuvostoliitolle 14 Kysymys hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan kanssa 16 Talvisodan esinäytös 18 Neuvostoliiton ja länsivaltain puolustusliittoneuvottelut Reunavaltiot puskurivyöhykkeenä 18 Neuvostoliiton ja Saksan sopimukset elokuussa Etupiirit reunavaltioissa 20 Puola ja Baltia suursodan jaloissa 21 Neuvostoliiton neuvottelukutsu Suomelle 21 Ensimmäiset neuvotteluohjeet 21 Neuvottelut alkavat; Neuvostoliiton vaatimukset 23 Toinen neuvottelumatka ja uudet ohjeet 24 Kolmannet ohjeet 26 Neuvostoliiton vaatimukset julkisiksi 26 Kolmas neuvottelumatka 27 Lisäohjeet 27 Viimeinen neuvottelukosketus 28 Neuvottelijat palaavat Helsinkiin 29 Ulkomaiden suhtautuminen Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 29 Tapahtumain kehitys neuvottelujen katkeamisesta sodan puhkeamiseen 30 Mainilan laukaukset 30 Uhkaava neuvostohallituksen nootti Suomen vastaus esitettyihin syytöksiin 31 Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

3 II Neuvostohallitus katkaisee diplomaattiset suhteet 32 Vihollisuudet alkavat 32 Talvisota ja ensimmäinen Moskovan rauha 33 Toimenpiteet sodan sytyttyä 33 Suomen vetoomus Kansainliittoon 33 Jatketut yritykset neuvottelujen aikaansaamiseksi 35 Työ kolmella eri suunnalla 39 Tunnustelut Moskovassa 39 Ruotsin apu 40 Länsivaltojen apu 41 Neuvostoliiton ehdot 41 Länsivaltain lupaamien joukkojen kauttakuljetus 42 Neuvostoliitto kiirehtii vastausta 43 Länsivallat tehostavat avuntarjoustaan 44 Ratkaisu 45 Sotienvälinen aika Kysymys pohjoismaisesta puolustusliitosta 47 Saksan hyökkäysrintama laajenee 48 Hankauksia Neuvostoliiton kanssa; sisäistä levottomuutta 49 Yhteistoimintaa Saksan kanssa valmistellaan 51 Saksalaisten joukkojen kauttakuljetuksesta sovitaan 52 Suomen ja Neuvostoliiton ja Saksan suhteet talvikautena Suomalainen SS-pataljoona 56 Huhuja Neuvostoliiton ja Saksan pian alkavasta sodasta 58 Suomi vedetään lähemmä Saksaa 58 Hallituspiirit muokkaavat mielialaa 59 Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan alkaa 60 Sota-aika Suomalaiset käsitykset sotatilanteesta 62 Brittien suhtautuminen Suomeen 62 Saksan painostus suhteitten katkaisemiseksi Englantiin 63 Diplomaattiset suhteet katkaistaan 63 Suur-Suomi-unelmat ja strateginen itäraja 64 Antikomintern-sopimus 65 Suhteet Englantiin kiristyvät 66 Englanti julistaa Suomelle sodan 67 Suomen ja U.S.A:n suhteitten kehitys 67 Ruotsalaisen eduskuntaryhmän huomautukset hallituksen politiikkaa vastaan 69 Saksalaisia vierailuja Suomessa 70 Juutalaisten karkoituksia 70 Käänne sotatilanteessa 71 U.S.A:n rauhansysäys 71 Ramsay neuvottelee v. Ribbentropin kanssa 72 Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

4 III Välitystarjous torjutaan 72 Osa U.S.A:n lähetystön henkilökuntaa poistuu 72 Saksa painostaa liittosopimukseen :n vetoomus 73 Saksan uusiutuva painostus liittosopimukseen 74 Rauhanneuvotteluihin ryhdytään 74 Neuvottelukosketus katkeamaisillaan 77 U.S.A:n rauhankehoitus 77 Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella 77 Ryti-Ribbentrop-pakti 78 Eduskuntaryhmien suhtautuminen paktiin 79 Presidentti vaihtuu ja uusi hallitus muodostetaan 80 Toimenpiteitten laillisuus ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus 81 Arvostelun pohja 81 Ennen talvisotaa tapahtuneet neuvottelut aluejärjestelyistä 82 Mainilan laukaukset 84 Kysymys hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan kanssa 85 Talvisodan tapahtumat 85 Suhtautuminen Saksaan 85 Saksalaisten joukkojen kauttakuljetus ja pesiytyminen maahan 86 Kauttakuljetusjutun loppuarvostelu 89 SS-pataljoonan järjestäminen 90 Sopimussuhteet Saksaan 90 Toteamukset Suomen sotaan joutumisen johdosta Hallituspiirien käsitys tilanteesta Hallituspiirien kannan tarkastelua 92 Itä-Karjalan valloituspyrkimykset 93 Strategisten rajojen tavoittelu 95 Valloituspolitiikan arvostelu 96 Sensuuriasioiden hoito 98 Antikominternpaktiin liittyminen 99 Diplomaattisten suhteitten katkeaminen Isoon-Britanniaan 100 U.S.A:n välitystarjous Toimenpiteet juutalaisia pakolaisia vastaan 101 U.S.A:n välitystarjous keväällä Rauhanneuvottelut alkuvuodesta Ryti-Ribbentrop-pakti 103 Paktin loppuarvostelu 106 Ahvenanmaan linnoittaminen 106 Professori Y. Ruudun ja lakit.kand. Eino Pekkalan eriävä mielipide 110 I Historiallinen osa 110 II Toimenpiteiden poliittinen tarkoituksenmukaisuus 110 Toimenpiteet talvisodan aikana 122 III Toimenpiteiden lainmukaisuus 126 Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

5 V a l t i o n e u v o s t o l l e. Helmikuun 5 päivänä 1945 Valtioneuvosto asetti komitean, jonka tehtävänä on Suomen ulkopolitiikan selvittely vuodesta 1938 lähtien, mainittu vuosi mukaan luettuna, ja toimenpiteitten arvostelu laillisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta. Komitean puheenjohtajaksi määrättiin fil. tohtori Eirik Mikael Hornborg sekä jäseniksi Turun Akatemian kansleri Otto Hjalmar Granfelt, professori Karl Hobert Brotherus, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun rehtori, fil. tohtori Yrjö Ruutu ja lakiteiteenkandidaatti, Eino Pekkala, Kokouksessaan helmikuun 10 päivänä komitea valitsi sihteerikseen pääkonsuli Ville Niskasen. Professori K. Brotherus, joka myöskin määrättiin komitean jäseneksi, on sairauden vuoksi ollut toukokuun 15 päivästä alkaen estetty osallistumasta työhön. Kun me nyt olemme suorittaneet tehtävämme, saamme täten kunnioittavimmin jättää Valtioneuvostolle valmistamamme mietinnön. Olosuhteitten ja niiden asianhaarain vuoksi, joiden vallitessa päätös komitean asettamisesta tehtiin, emme ole voineet pitää työtämme tavallisena tutkimuksena, missä pyritään mahdollisimman suureen perusteellisuuteen ja monipuolisuuteen, vaan tehtävänä, joka poliittisista syistä oli suoritettava niin nopeasti kuin mahdollista. Määräyksen sanamuodosta huolimatta emme senvuoksi ole kiinnittäneet huomiota Suomen ulkopolitiikkaan kokonaisuudessaan, vaan etupäässä suhteisiimme Neuvostoliiton ja Saksan kanssa. Suhteemme muihin valtioihin on huomioitava ainoastaan sikäli, kuin ne ovat vaikuttaneet ensiksimainittuihin suhteisiin Olemme myöskin koettaneet keskittyä todella merkityksellisiin kysymyksiin ja sivuuttaneet sellaiset, joilla ei näytä olleen vaikutusta tapahtumain kehitykseen. Tällaisesta työsuunnitelmasta kiinnipitäen olemme onnistuneet aineiston varsin huomattavasta laajuudesta huolimatta suorittamaan työmme viidessä kuukaudessa, mikä toisin edellytyksin ei olisi ollut ajateltavissa. Olemme täysin tietoisia siitä, että tulos ei perusteellisuutensa ja suunnitelmansa viimeistelyn puolesta olisi katsottava mitat täyttäväksi, jos sitä punnittaisiin rauhanajan työsuorituksena, mutta me luulemme toimineemme Valtioneuvoston tarkoituksen ja tilanteen vaatimusten mukaisesti. Lienee tarpeetonta mainita, että pakollisesta aineiston rajoittamisesta ja työnopeuden kiirehtimisestä huolimatta olemme tavoitelleet suurinta mahdollista objektiivisuutta. Valtioneuvoston ohjeisiin ei sisälly komitean työn aikarajoitusta. Mietinnön esitys käsittää - vuotta 1938 edeltänyttä aikaa koskettelevaa johdantoa lukuunottamatta - ajanjakson mainitun vuoden huhtikuusta hallituksen vaihdokseen elokuun alussa Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

6 - 2 Aineisto, jota on käytetty mietinnön valmistelussa, on saatu suurimmaksi osaksi ulkoasiainministeriön arkistosta, jossa, mikäli olemme voineet todeta, on ollut huomattavia aukkoja ja puutteita. Kirjallisia vastauksia ovat komitean kyselyihin lähettäneet seuraavat henkilöt: presidentti Risto Ryti, eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm, tykistökenraali V. Nenonen, jalkaväenkenraali E. Heinrichs, ministeri Mauno Pekkala, professori T.M. Kivimäki, ent. hallituksen jäsenet E. von Born, K.E. Ekholm, P.V. Heikkinen, Viljami Kalliokoski, Juho Koivisto, Antti Kukkonen, Oskari Lehtonen, J.E. Filppula, Toivo Salmio, Väinö V. Salovaara ja Väinö Tanner, kenraaliluutnantit A.F. Airo, Paavo Talvela, H. Öhqvist ja H. Österman sekä kenraalimajuri L.R. Melander, Sen lisäksi ovat seuraavat henkilöt antaneet suullisesti komitealle valaistusta asioista, joita he ovat tunteneet, nimittäin: toimitusjohtaja Hella Vuolijoki, kenraaliluutnantti Paavo Talvela, kenraalimajuri Leon. Grandell, hallitusneuvos Esko Riekki, professori Väinö Voionmaa ja eversti Tuomas Raatikainen. Allekirjoittaneella Hornborgilla, joka on pääasiallisesti laatinut mietinnön, on ollut henkilökohtaisesti käytettävänään presidentti Rytin sekä ministerien Kivimäen, Ramsayn ja Tannerin muistiinpanot. Varsinaisesta työstä lienevät muutamat tiedot paikallaan, koska eräillä tahoilla on tahdottu väittää, että se olisi kestänyt liian kauan. Heti kun jokseenkin tyydyttävä aineisto oli koottu, monistettu ja jaettu komitean jäsenille, alettiin laatia mietinnön ensimmäistä luonnosta, jonka piti olla keskustelujen pohjana. Luonnosta käytiin lävitse sen mukaan kuin sitä oli ehditty monistaa, ja historiallisen osan ensimmäinen lukeminen päättyi toukokuun 25 päivänä. Asian luonnosta johtuu, ettei tämänlaatuista työtä voida suorittaa ilman keskusteluja ja muutosehdotuksia, joihin kuuluu melkoinen määrä toimitustyötä. Kun historiallisen osan ensimmäinen lukeminen oli loppuunsuoritettu, keskeytettiin kokoukset joksikin aikaa, luonnos muovailtiin uudelleen keskusteluissa annettujen ohjeiden mukaisesti ja toimenpiteitten arvioinnin sisältävä loppukappale valmistettiin. Kun nämä oli monistettu ja jaettu ja komitean jäsenet saaneet kohtuullisesti aikaa asiakirjoihin tutustuakseen ja niitä harkitakseen, komitea kokoontui uudelleen ja suoritti työnsä loppuun. Tarpeetonta ajan haaskaamista ei ole tapahtunut. Komitealla on ollut 29 kokousta. Asian luonteesta johtuu, että hallituksen asettamalla komitealla ei ole aineiston hankkimisessa ja asiayhteyksien selvittämisessä samoja mahdollisuuksia kuin tuomioistuimella. Yleensä olemme kuitenkin todenneet myötämielisyyttä niissä henkilöissä, joilta on selvityksiä pyydetty. Muutamissa tapauksissa on kuitenkin sattunut, että tiedusteluihin ei ole saatu vastauksia. Helsingissä, heinäkuun 12 päivänä Eirik Hornborg. Otto Hjalmar Granfelt. Eino Pekkala. Y. Ruutu. V. Niskanen. Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

7 J o h d a n t o. Vuoteen 1938 siirryttäessä oli Euroopan yleinen poliittinen tilanne kehittynyt varsin pitkälle kriisiä kohti. Kansallissosialistinen hallitussuunta Saksassa ja fascistinen Italiassa olivat tuoneet valtioitten väliseen kanssakäymiseen häikäilemättömyyden ja mielivaltaisuuden aineksia, jotka horjuttivat luottamusta ja ilmeisesti uhkasivat maailmanrauhaa. Varustauduttuaan kauan salaisesti Saksa palautti vuonna 1935 avoimesti yleisen asevelvollisuuden. Samana vuonna Italia hyökkäsi Abessinian kimppuun, vaikka molemmat mainitut vallat kuuluivat Kansainliittoon, ja hyökkäystä seuraava sota muodostui lopulliseksi ja ratkaisevaksi todistukseksi liiton voimattomuudesta. Arkaileva ja vaillinaisesti toteutettu yritys pakottaa Italia taloudellisen "boikotin avulla kunnioittamaan voimassaolevia sopimuksia johti molemmat diktatuurivallat, Italian ja Saksan, lähentymään toisiaan. Äskenmuodostetun Berliinin-Rooman akselin tukemana Hitler antoi vuonna 1936 saksalaisten joukkojen marssia Heinjoen länsipuolella olevalle Saksan demilitarisoidulle alueelle. Ei mikään näistä sopimuksenloukkauksista herättänyt aseellista vastalausetta. Brittiläinen laivastomielenosoitus Italian hyökkäyksen johdosta Abessiniaa vastaan jäi tuloksettomaksi. Eräällä näyttämöllä oli rinnakkaistunut valta- ja aatteellinen taistelu, jonka ääriviivat alkoivat 1930-luvulla yhä selvemmin hahmottua, ilmennyt jo aseellisena yhteenottona, nimittäin Espanjassa. Siellä raivosi kesästä 1936 lähtien sisällissota hallitusvaltaa edustavan vasemmistosävyisen "kansanrintaman" ja kokoomuksen välillä, johon kuului osittain taantumuksellisen, osittain fascistisen tartunnan saaneita nationalistisia aineksia. Molemmat puolet saivat ulkomailta apua. Maaliskuussa 1938 Saksa miehitti Itävallan. Tilanne oli nyt niin uhkaava, että Ranska ja Iso-Britannia solmivat keväällä muodollisen liiton Berliinin-Rooman akselin vastapainoksi. Samoin kuin muutkin pikkuvaltiot, myös Suomi pyrki ulkopolitiikassaan ensisijaisesti mahdollisuuksien mukaan lujittamaan puolueettomuuttaan. Maan yleinen ulkopoliittinen asenne määriteltiin siinä lausunnossa, jonka silloinen pääministeri Kivimäki 5 päivänä joulukuuta 1935 luki eduskunnan istunnossa ja joka oli seuraava; "Suomen naapurimaista on suomalaisen käsityksen mukaan Skandinavia, lähinnä Ruotsi, vähimmin vaarassa joutua sodan jalkoihin tai sekaantumaan sotaan tai muihin vaarallisiin kansainvälisiin selkkauksiin. Sillä siis on parhaimmat edellytykset säilyttää puolueettomuutensa. Koska Suomen edut myös vaativat ennen kaikkea valtakunnan puolueettomuuden säilyttämistä, on luonnollista, että Suomen suuntautuminen tapahtuu Skandinaviaan päin, johon maatamme enemmän kuin muuanne sitoo myös maantiede, historia, talouspolitiikka ja kulttuuri sekä niistä kasvanut yhdenlaatuinen maailmankatsomus. Suomi katsoo Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

8 - 2 velvollisuudekseen, mitä jo kansainliittosopimuskin edellyttää, ylläpitää taloudellisen kantokykynsä mukaista puolustuslaitosta, voidakseen suodata puolueettomuuttansa, alueellista koskemattomuuttansa ja itsenäisyyttänsä miltä taholta tahansa tulevaa vaaraa vastaan sekä voidakseen täten omalta osaltaan helpottaa kaikille pohjoismaille yhteisen puolueettomuuden säilyttämistä. Samalla kuuluu Suomen ulkopolitiikan olennaisiin tehtäviin edelleen työskentely yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Suomen ja Skandinavian maiden välillä pohjoismaiden yhteisen puolueettomuuden turvaamista varten. Maantieteellisistä ja historiallisista olosuhteista johtuen suhde Venäjään oli Suomen ulkopolitiikan hallitseva kysymys. Neuvostoliitto oli jo vuoden 1917 päättyessä tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta vuoden 1918 tapahtumat olivat, kuten tunnettua, jälleen aiheuttaneet suhteitten häiriytymistä, lokakuun 14 päivänä 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus saattoi suhteet taas kuntoon. Tällöin Neuvostoliitto osoitti huomattavaa hyväntahtoisuutta luovuttamalla osan Petsamon aluetta ja siten avaamalla Suomelle tien Jäämerelle tämä toimenpide perustui tsaarihallituksen taholta annettuun lupaukseen, joka vuonna 1864 antoi toiveita alueellisesta kompensatiosta Jäämeren seudulla siihen saakka Suomeen kuuluneen ja silloin keisarikuntaan yhdistetyn Rajajoen kivääritehtaan aluetta vastaan. Tämän myönnytyksen vapaaehtoisuutta on venäläiseltä taholta myöhemmin korostettu, ja sehän onkin asian luonteen mukaista. Suomella ei luonnollisesti ollut käytettävänään painostuskeinoja, jotka olisivat taivuttaneet Neuvostoliiton vastoin tahtoaan luovuttamaan maa-alueita. Juuri tämä vapaaehtoisuus saattoi luottamaan toisaalta rajajärjestelyn kestävyyteen, toisaalta hyviin suhteisiin kahden alueiltaan ja voimavaroiltaan niin erilaisen naapurivaltion kesken. Rauhanteossa sovittiin, ettei Suomi saisi linnoittaa Suomenlahden ulkosaaria. Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten rauhallisten ja hyvien suhteitten lisävarmuudeksi solmittiin 21 päivänä tammikuuta 1932 sopimus hyökkäämättömyydestä ja riitaisuuksien rauhanomaisesta ratkaisusta. Sen tärkeimmät määräykset ovat seuraavat: 1. artikla. 1. Korkeat sopimuspuolet takaavat molemminpuolisesti loukkaamattomiksi Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltaan liiton väliset nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 14 päivänä lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka pysyy niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana, ja sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuoltavastaan. 2. Hyökkäyksenä on pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka loukkaa toisen korkean sopimuspuolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta tai valtiollista riippumattomuutta, vaikka se olisi suoritettu sotaa julistamattakin ja välttämällä sodan tunnusmerkkejä 3. artikla. Kumpikin korkea sopimuspuoli sitoutuu olemaan osallis- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

9 - 3 tumatta sopimuksiin tai välipuheisiin, jotka ovat avoimesti vihamielisiä toista sopimuspuolta vastaan sekä muodollisesti taikka asiallisesti ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa. 5. artikla. Korkeat sopimuspuolet ilmoittavat aina pyrkivänsä ratkaisemaan kaikki välillänsä ehkä syntyvät riidat, olivatpa ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, oikeudenmukaisuuden hengessä ja tahtovansa käyttää niiden ratkaisuun yksinomaan rauhallisia keinoja. Sitä varten korkeat sopimuspuolet sitoutuvat alistamaan kaikki riidat, joita tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen niiden välillä ehkä syntyy ja joita ei kohtuullisessa ajassa ole saatu tavallista diplomaattista tietä selvitetyiksi, sovittelumenettelyyn sovittelulautakunnassa, minkä oikeudet, kokoonpano ja toiminta määrätään erityisessä lisäsopimuksessa, joka on oleva tämän sopimuksen oleellisena osana ja jonka korkeat sopimuspuolet sitoutuvat solmimaan lyhimmän mahdollisen ajan kuluessa sekä joka tapauksessa ennen tämän sopimuksen ratifiointia. Sovittelumenettelyä on käytettävä niissäkin tapauksissa, joissa riita koskee jonkin korkeiden sopimuspuolten välisen sopimuksen soveltamista tahi tulkintaa ja erikoisesti kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei. 8. artikla. Tämä sopimus on oleva voimassa kolme vuotta. Ellei kumpikaan korkeista sopimuspuolista ole sitä vähintään kuusi kuukautta ennen tämän ajan umpeen kulumista sanonut irti, niin sen on katsottava tulleen itsestään pidennetyksi uudeksi kaksivuotiskaudeksi. 5:nnessä artiklassa mainittu sopimus sovittelumenetelmästä allekirjoitettiin 22 päivänä huhtikuuta Siinä määrättiin m.m. että sovittelulautakuntaan kuuluisi neljä jäsentä, joista molemmat sopimusosaiset valitsisivat kaksi. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat siis puhtaasti muodollisesti katsoen täysin tyydyttävästi järjestetyt. Vuoden 1920 rauhansopimus ja vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimus näyttivät muodostavan perustan ja takeen rauhallisille ja hyville suhteille. Oli kuitenkin olemassa eräs oloihin voimakkaasti vaikuttava, tekijä, joka ei ollut hallittavissa, nimittäin psykologinen asennoituminen. Historiallisista olosuhteista ja viime vuosikymmenien venäläisvastaisesta propagandasta johtui, että Suomessa itäisestä naapurimaasta vallitsevia käsityskantoja väritti hyvin suuressa määrin epäluulo ja pelko. Bolshevikkivallankumous tuotti tosin Suomelle itsenäisyyden, jonka bolshevikkihallitus myöskin ensimmäisenä tunnusti. Suomella olisi tämän johdosta ollut aihetta kiitollisuuteen tätä hallitusta kohtaan. Mutta valitettavasti vuoden 1918 tapaukset aiheuttivat ristiriitoja, jotka synnyttivät eräänlaisen sotatilanteen, joka päättyi vasta Tarton rauhaan, Myöskin se seikka, että Neuvostoliitossa, vallitsevat valtiolliset ja yhteiskunnalliset ihanteet niin suuresti poikkesivat suomalaisista, oli omansa ylläpitämään epäluuloja, mikä on vierasta, tuntuu aina vaaralliselta. Mutta tähän tuli lisäksi varsin laajoihin kansankerroksiin levinnyt Neuvostoliiton henkisten ja aineellisten voimien aliarvi- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

10 - 4 ointi, joka muutamilla tahoilla sai mielikuvitukselliset mittasuhteet ja synnytti yltiöisänmaallisia kuvitelmia. Nämä "suursuomalaiset" haaveet, jotka tähtäsivät Itä-Karjalan valloittamiseen tai, kuten usein sanottiin, "vapauttamiseen" otollisten suhdanteiden ilmaantuessa, olivat pesiytyneet huomattavaan osaan akateemista nuorisoa ja levisivät sen mukana yli maani omituista kyllä vastuunalaisella taholla ei näytä riittävästi tajutun niiden vaarallisuutta ja vahingollisuutta. Toinen vaarallinen ilmiö yhteiskunnassamme oli n.s. Lapuanliike, joka ennen kaikkea suuntautui kommunisteja vastaan ja Neuvostoliitossa sen vuoksi ymmärrettiin luonnollisesti sitä kohtaan vihamieliseksi demonstratioksi. Lisätekijänä vaikutti, että Saksan osuus Suomen itsenäisyyspyrkimyksissä oli luonut pohjan melko laajalle levinneelle saksalaisystävyydelle. jota ilmeni m.m. upseerikunnassa. Monien mielestä sen haihduttivat Hitlerin politiikan aiheuttamat vastenmieliset vaikutelmat, mutta kiistämättä säilyi monolla tahoilla - eikä vähiten sotilaspiireissä - voimakkaita sympatioja Saksaa kohtaan vielä natsikaudenkin aikana. Mitä edellä on esitetty, tekee sellaisenaan ymmärrettäväksi, että venäläisellä taholla ei puuttunut syytä epäluuloon Suomea kohtaan. Suursuomalaisuus, lapuanliike ja saksalaissympatiat olivat tosiasioita, jotka häiritsivät molempien naapurivaltioitten välejä ja sopimuksista ja muodollisesti moitteettomista diplomaattisista suhteista huolimatta olivat havaittavissa. Hitlerin tultua valtaan Saksassa tilanne huonontui, sillä hän ei ollut koskaan, salannut vihamielisyyttään bolshevismia kohtaan, ja pian avoimesti suoritettujen ja voimakkaasti kiirehdittyjen Saksan varustelujen oli katsottava ensisijaisesti kohdistuvan Neuvostoliittoa vastaan. Sellaisissa olosuhteissa muodostui kysymys naapurivaltioiden asenteesta, joka normaaliaikana oli vähäarvoinen Neuvostoliitolle, kantavuudeltaan huomattavaksi. Ja Suomen suhteen vallitsi venäläisten valtiomiesten keskuudessa epäluulo, joka heidän näkökulmastaan ei ollut aiheeton. Suomen kysymyksellä oli Neuvostoliitolle tosin vain paikallinen merkitys, vaikkakin sillä sodan vallitessa Saksan kanssa saattoi ehkä olla erittäin suuri strateginen kantavuus. Suomelle taas saattoi ristiriita Neuvostoliiton kanssa merkitä kysymystä valtion olemassaolosta. Sitä omituisemmalta näyttää, ettei Suomessa osattu karttaa mahtavan naapurin epäluulon ja katkeruuden herättämistä. Erään ulkonaisen merkin siitä, etteivät Suomen ja Neuvostoliiton suhteet käytännössä vastanneet teoreettisia suhteita, muodostivat tuontuostakin toistuvat rajaselkkaukset. Näistä tavallisimpia olivat Suomenlahden sisäosissa venäläisten toimittamat suomalaisten kalastusveneitten ja muiden alusten valtaukset, kun niiden katsottiin tulleen Neuvostoliiton aluevesille. Syksyllä 1936, kun "akseli" oli jo muodostettu, Saksa varustautui avoimesti ja länsirajan demilitarisointi oli lakannut, sai silloinen ulkoasiainministeri Hackzell Neuvostoliiton ulkoasiainministeriltä Litvinovilta kutsun saapua käymään Moskovassa. Ilmeisesti muodostui hallituksen vaihdos lokakuun alussa esteeksi, mutta joulun maissa otettiin kysymys uudel- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

11 - 5 leen esille. Kun eri eduskuntaryhmät olivat puoltaneet Moskovan matkaa, kehoitettiin Neuvostoliiton pääkaupungissa olevaa Suomen lähettilästä kysymään Litvinovilta, koskiko Hackzellille esitetty kutsu myöskin hänen seuraajaansa Holstia, vastaus oli myönteinen ja annettiin ystävällisessä muodossa. Jo silloin Neuvostoliiton ja Saksan välillä vallitsevan jännityksen johdosta, joka aiheutui kansallissolialismin avoimesti bolsheviikkivahamielisestä ideologiasta, herätti suunniteltu matka paljon suurempaa huomiota, kuin se rauhallisemmissa olosuhteissa olisi herättänyt. Kuten edellä on esitetty, vallitsi Neuvostoliiton johtavissa piireissä epäluuloa Suomea kohtaan; sitä pidettiin Saksan mahdollisena liittolaisena tulevassa sodassa. Mitä suunnitelmia ja aikeita Saksan taholla oli, ei ole tunnettua, mutta näyttää ilmeiseltä, että myöskin Saksan ulkoasiain johto jossain määrin oli kiinnostunut Suomesta ja tahtoi estää maan joutumisen venäläisen vaikutuksen alaiseksi tai todella ystävällisiin suhteisiin itäiseen naapuriinsa. Tämän Saksan intressin täytyy katsoa perustuneen siihen, että Suomea, sodan syttyessä Neuvostoliiton kanssa, tavalla tai toisella voitaisiin käyttää Saksan hyödyksi. Tätä taustaa vastaan on ymmärrettävissä, että Venäjän hallituspiireissä ministeri Holstin Moskovan-matka näkyy käsitetyn merkiksi Suomen todellisesta kannanotosta - vakuutuksena siitä, että Suomi ei antaisi käyttää itseään Neuvostoliittoa vastaan, vaan pikemminkin liittyisi sen politiikkaan. Suomessa sensijaan annettiin suunnitellulle vierailulle paljon vähäisempi merkitys. Toivottiin, että se heikentäisi Neuvostoliiton tuntemaa epäluuloa, jonka olemassaolosta oltiin tietoisia, ja erittäinkin, että se johtaisi niiden riitakysymysten ratkaisuun, jotka koskivat Tarton rauhansopimuksen määräysten tulkintaa Inkerimaan ja Itä-Karjalan suomenkielisen väestön eduksi. Mutta samalla laskettiin suhteitten Saksaan jäävän muut tumattomiksi. Matka toteutui vasta helmikuun alussa Se oli hyvässä sopusoinnussa sen pohjoismaisen politiikan kanssa, mihin Suomi toista vuotta aikaisemmin oli yhtynyt: Norjan ulkoasiainministeri Koht oli syksyllä tehnyt vierailun Moskovaan ja Ruotsin ulkoasiainministeri Sandler valmistautui siihen kohta Holstin jälkeen. Suullisista neuvotteluista, joita käytiin Holstin vierailun aikana Neuvostoliiton kaupungissa, ei ole paljon tietoja. Niillä ei ollut huomattavaa vaikutusta Tarton rauhansopimuksen tulkintaan. Venäläiseltä taholta näyttää esitetyn ajatus yhteistoiminnasta Suomen ja Neuvostoliiton tieteellisten laitosten kesken, mutta käytännöllistä tulosta siitä ei ollut havaittavissa. Puheet, jotka Litvinov ja Holsti pitivät viimeksimainitun kunniaksi annetussa juhlassa helmikuun P päivänä, kiinnittivät suurinta huomiota puoleensa. Litvinov tähdensi toisaalta Suomen oikeuden ja vapauden puolustajien ja toisaalta venäläisten vallankumouksellisten välillä tsaarivallan aikana vallinnutta aseveljeyttä ja muistutti, että Neuvostoliitto oli ensimmäinen valta, joka tunnusti Suomen riippumattomana valtiona. Myöhemmin tehdyt sopimukset olivat tulkinneet Neuvostoliiton pyrkimystä aikaansaada ja kehittää hyviä naapuruussuhteita Suomeen; hän mainit- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

12 - 6 si Tarton rauhansopimuksen 1920, vuodelta 1932 olevan hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka voimassaoloaika oli 1934 pidennetty 10 vuotta yli alkuperäisten 3 vuoden, sekä useimpien valtioitten Lontoossa tekemän sopimuksen hyökkääjä-käsitteen määrittelystä. Niitä venäläisten pyrkimyksiä vastaan, jotka tähtäsivät kansainvälisten rauhanaatteiden edistämiseen ja kollektiiviseen turvallisuuden luomiseen, oli kuitenkin ilmennyt muita voimia, jotka koettivat häiritä rauhaa ja kielsivät suurten ja pienten kansain tasa-arvoisuuden sekä jokaisen kansan oikeuden itsenäiseen olemassaoloon. Heti näin viitattuaan akselivaltoihin, joita ei kuitenkaan nimenomaan maininnut, hän selitti tahtovansa uskoa, että Holstin Moskovan-vierailu ei ollut ainoastaan ilmaus Suomen pyrkimyksestä lujittaa suhteitaan Neuvostoliittoon, Vaan myöskin merkki ymmärtämyksestä ja sympatiasta viimeksimainitun vallan politiikkaa kohtaan. Vastapuheessaan Holsti yhtyi siihen, mitä Litvinov oli sanonut siihen saakka vallinneista Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, sivuutti vaieten hyökkäyksen akselivaltioita vastaan ja korosti sitä, että Suomi oli aina tukenut kaikkia pyrkimyksiä, jotka kansainvälisten järjestöjen puitteissa olivat koettaneet lujittaa rauhaa ja vahvistaa kollektiivista turvallisuutta, Holstin vierailu herätti tyydytystä Moskovassa, mutta päinvastaisia tunteita Berliinissä ja jossain määrin myös Varsovassa. Helsingissä oleva Saksan lähettiläs tulkitsi varsin peittelemättömästi hallituksensa harmistumista. Molempien ulkoasiainministerien henkilökohtainen kosketus ei kuitenkaan, mitä tuskin saattoi odottaakaan, poistanut venäläisten epäluuloa Suomea kohtaan, kuten käy ilmi siitä, mitä Ison-Britannian Moskovassa oleva suurlähettiläs, lordi Chilston, kohta Holstin Matkustettua, raportoi Litvinovin lausunnoista asiassa. Ministeri Gripenbergin Lontoosta tekemän ilmoituksen mukaan, hänen saatuaan tiedon raportista, mikäli se koski Holstin vierailua, Litvinov oli ollut tyytyväinen, mutta lisäksi lausunut, että Neuvostoliitossa vallitsi "anti-finnish feeling", koska Suomessa ilmeni fascistista solukehitystä ja chauvinistista propagandaa (todennäköisesti tarkoitettiin Suur-Suomi-haaveita). Karjalan kysymyksen suhteen Litvinov sanoi Neuvostoliiton täyttäneen kaikki velvoituksensa. Kallion presidentiksi Valinnan jälkeen häh toivoi todellista parantumista Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Holstin Moskovassa käynnin yhteydessä esiintyi Saksan ja Neuvostoliiton kesken rivaliteettia Suomeen nähden. Asiallista merkitystä matkalla ei muutoin ollut. Se ansaitsee kuitenkin maininnan aktiivisena ilmauksena Suomen pyrkimyksestä naapurisovun säilyttämiseen Neuvostoliiton kanssa. Toinen samansuuntainen yritys tehtiin syksyllä 1938, kun hallitus päätti hajoittaa Isänmaallisen Kansanliikkeen (I.K.L.). Valtioneuvostossa ilmaantui toimenpiteen suhteen epäilyksiä, joita muutamat hallituksen jäsenet pitivät oikeudelliselta ja demokraattiselta kannalta arveluttavina, mutta ulkopoliittisten näkökohtien katsottiin painavan niin paljon, että toimenpiteeseen päätettiin ryhtyä. Lain mukaan ei hajoitus kuitenkaan voinut tulla voimaan ilman tuomioistuimen päätöstä, eikä Helsingin raastuvanoikeus katsonut esitetyn päte- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

13 -7- viä syitä I.K.L:n rajoittamiseksi. Yhdistys sai siten jatkaa toimintaansa. Neuvottelut Ahvenanmaasta ja Suomenlahden ulkosaarista Ensimmäinen vuoden 1938 aikana ilmennyt selvä merkki kasvavan natsistisen uhan aikaansaamasta alkavasta jännityksestä Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli silloisen ulkoasiainministerin Holstin ja Helsingissä olevan Neuvostoliiton lähetystösihteerin Jartsevin välillä huhtikuun 14 päivänä siis vähän senjälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Itävallan -tapahtunut ajatustenvaihto. Viimeksimainittu selitti hallituksensa puolesta, että Neuvostoliitto kyllä kunnioittaisi Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, mutta Moskovassa oltiin lujasti vakuuttuneita siitä, että sivustaisku Suomen kautta kuului saksalaisten hyökkäyssuunnitelmiin. Näissä olosuhteissa heräsi kysymys, miten Suomi suhtautuisi saksalaisten maihinnousuun. Jos saksalaisten sallittaisiin käyttää Suomen territoriota hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan, ei viimeksimainittu valta jäisi odottamaan vihollista Rajajoelle, vaan tulisi sitä vastaan mahdollisimman kauas, mistä syystä sotatoimet suoritettaisiin Suomen rajojen sisäpuolella. Mutta jos Suomi olisi valmis vastustamaan Saksan maihinnousua, Neuvostoliitto tarjoaisi kaikkea taloudellista ja sotilaallista apua ja sitoutuisi sodan päätyttyä vetämään joukkonsa takaisin; lisäksi Neuvostoliitto olisi valmis heti myöntämään Suomelle huomattavia kauppaetuja. Saksan aikeista Jartsev sanoi Moskovassa olevan tunnettua, että saksalaiset, siinä tapauksessa, että Suomi asettuisi torjuvalle kannalle, suunnittelivat vallankaappausta kotoisten "fascististen ainesten" avulla sellaisen uuden hallituksen valtaan saattamiseksi, joka olisi valmis tukemaan Saksan pyrkimyksiä. Kun Jartsev puhui vakuutuksista, ettei Suomi muodossa tai toisessa antautuisi Saksan politiikan käytettäväksi, Holsti kysyi, mihin hän sillä tähtäsi. Tähän Jartsev vastasi, että kysymys takeista voitiin ottaa esille myöhemmin; nyt oli ensi sijassa saatava varmuus siitä, että Suomi olisi valmis puolustamaan neutraliteettiaan ja vastustamaan Saksan maihinnousua. - Tapahtunut keskustelu oli pidettävä salassa. Tämä Holstin ja Jartsevin tapaaminen ei siis johtanut konkreettisen ehdotuksen esittämiseen. Neuvottelujen jatkuminen lykkääntyi Jartsevin poismatkustamisen vuoksi. Pari myöhempää tapaamista Jartsevin ja Suomen hallituksen edustajien - milloin pääministeri Cajanderin, milloin ministeri Tannerin, joka Holstin Genevessä olon aikana hoiti tämän tehtäviä - kesken ei liioin johtanut mihinkään tuloksiin, koska ei vieläkään esitetty konkreettisia ehdotuksia venäläiseltä taholta. Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

14 - 8 Jartsev puhui vain ylimalkaisin sanoin takeista ja näyttää odottaneen vastapuolen tarjouksia. Asia joutui kuitenkin kytkettäväksi yhteen Suomen ja Potsin välisten samanaikaisten neuvottelujen kanssa sotilaallisista valmiustoimenpiteistä Ahvenanmaalla saariryhmän puolueettomuuden suojaamiseksi, Ahvenanmaan sopimus sisälsi kaksi määräystä Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamisesta; jos Itämeri joutuu kosketukseen sodan kanssa, on Suomella oikeus laskea neutraalisen vyöhykkeen vesialueille miinoja ja ryhtyä siellä sellaisiin meri-sotilaallisiin toimenpiteisiin? jotka ovat ehdottoman välttämättömiä; jos vyöhykkeen neutraliteetti joutuu vaaraan hyökkäyksen vuoksi joko Ahvenanmaan saaria tai saariryhmän kautta Suomen mannermaata vastaan, on Suomen ryhdyttävä vyöhykkeen piirissä välttämättömiin toimenpiteisiin viivyttääkseen vihollista ja torjuakseen sen, kunnes sopimusvallat saavat tilaisuuden tarttua asioiden kulkuun sopimuksen määräysten mukaisesti. Miinojen laskeminen sellaisenaan ei ole tehokas puolustuskeino, Suomen merivoimat olivat vähäpätöiset ja yllätyshyökkäyksen torjumiselle ei ole onnistumisen edellytyksiä mannermaata tukikohtana käyttäen. Kun hyökkäys Ahvenanmaata vastaan on jo käynnissä, kuten sopimuksessa sanotaan, on myöhäistä ryhtyä toimenpiteisiin sen torjumiseksi mannermaalta käsin. Suuren sodan sattuessa Euroopassa ei voitu luottaa siihen, että sopimusvallat yhteisvoimin tarttuisivat asiain kulkuun. Suomen ja Ruotsin käymissä neuvotteluissa Ahvenanmaan puolueettomuudesta juuri nämä asianhaarat olivat lähtökohtana. Ne eivät koskeneet sen kumoamista, vaan ainoastaan eräitä sotilaallisia toimenpiteitä sen puolustamiseksi. Nämä molemmat valtiot, jotka lähinnä olivat kiinnostuneita siitä, ettei Ahvenanmaa joutuisi sotaakäyvän suurvallan käsiin, katsoivat olevansa oikeutettuja ja velvollisia huolehtimaan saariryhmän suojelemisesta. Tarkoitus oli, että jotkin saaret Ahvenanmaan saaristosta erotettaisiin muusta alueesta, missä Ahvenanmaan sopimuksen mukaan ei rauhanaikana saatu ryhtyä mihinkään sotilaallisiin valmistelutoimenpiteisiin, ja että muutamille näistä saarista ja luodoista sijoitettaisiin tykistöä ja varuskuntaa ja sillä pyrittäisiin estämään tai ainakin vaikeuttamaan yllätystä. Tarkoituksena oli myöskin koettaa saada Ahvenanmaan maapäivät hyväksymään asevelvollisuuslaki saariryhmän puolustamiseksi; mikäli joukkoja mannermaalta kuljetettaisiin saarille, tulisi niiden olla ruotsinkielisiä. Ruotsi sitoutuisi sodan sattuessa aktiivisesti osallistumaan Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamiseen, jos Suomen hallitus sitä pyytäisi. Näiden konreettisiin tuloksiin johtamattomien neuvotteluhan selostaminen yksityiskohdittain veisi liian pitkälle. Heinäkuun lopulla 1938 saavutettiin periaatteellinen yksimielisyys ja ryhdyttiin käsittelemään asiain yksityiskohtia. Ollessaan Genevessä,. Edustamassa Suomea Kansainliiton yleiskokouksessa, Holsti jätti yhdessä Ruotsin ulkoministerin Sandlerin kanssa Litvinoville seikkaperäisen ilmoituksen Ahvenanmaata koskevista suunnitelmista. Vuoden alkaessa oli päästy niin pitkälle, että saatettiin ryhtyä toimenpiteisiin toisten, asiasta kiinnostuneitten valtojen myöntymyksen hankkimiseksi. Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

15 - 9 Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut olivat samanaikaisesti jatkuneet. Elokuun 11 päivänä Tanner esitti Jartseville seuraavan Cajanderin formuloiman ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton sopimukseksi: "Suomen hallitus, joka pitää kiinni Pohjoismaiden neutraliteetista, ei tule sallimaan minkäänlaista Suomen alueellisen koskemattomuuden loukkaamista, eikä siis myöskään sitä, että vieras suurvalta saisi jalansijaa Suomessa hyökätessään tai hyökkäystä varten Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton hallitus, joka vakuuttaa maan jokaiseen osaan nähden kunnioittavansa Suomen alueellista koskemattomuutta, ei vastusta sitä, että Suomi jo rauhan aikaan ryhtyy sellaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin Ahvenanmaalla, joita Suomen alueellisen koskemattomuuden ja Ahvenanmaan neutraliteetin mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii." Lisäksi ehkäistäisiin rajaselkkaus ja solmittaisiin kauppasopimus. Tässä lausuntoehdotuksessa, kuten näyttää, oli taekysymys sidottu kysymykseen Ahvenanmaan sotilaallisista valmiustoimenpiteistä. Jartsev selitti hankkivansa hallituksensa kannanoton ehdotukseen nähden. Elokuun 18 päivänä hän antoi vastauksensa tavatessaan ministeri Tannerin. Vastaus oli sisällöltään seuraava: "1. Ellei Suomen hallitus katso voivansa solmia täysin salaista sotilaallista sopimusta, Neuvostoliitto voi tyytyä siihen, että saa kirjallisen sitoumuksen, jonka mukaan Suomi on valmis torjumaan Saksan mahdolliset hyökkäykset ja sen toteuttamiseksi vastaanottamaan venäläistä sotilaallista apua. 2. Yhtä tärkeää kuin Ahvenanmaan linnoittaminen on Suomen turvallisuuden kannalta, on Leningradinkin turvaaminen linnoituksilla. Moskova voi antaa suostumuksensa Ahvenanmaan linnoittamiseen, jos Neuvostoliitto saa ottaa siihen osaa hankkimalla aseistusta (durch Bewaffnung) ja lähettämällä oman huomioitsijansa, seurata työtä ja myöhemminkin valvoa linnoituksen käyttöä. Moskova haluaa korostaa, että huomioitsijan toiminnan tulee olla täysin salaista. 3. vastapalvelukseksi edellisestä haluaa Moskova Suomen hallituksen suostumuksen siihen, että Suursaarelle saadaan rakentaa linnoitettu ilma- ja meripuolustusasema." Näillä ehdoilla Neuvostoliitto on valmis l. Takaamaan Suomen koskemattomuuden nykyisten rajojen puitteissa ja ennen kaikkea merirajojen koskemattomuuden, 2. Tarpeen vaatiessa edullisin ehdoin auttamaan Suomea aseellisesti. 3. Solmimaan Suomen kanssa erittäin edullisen kauppasopimuksen, joka hyödyttää niin hyvin maataloutta kuin teollisuuttakin. Osittain vastauksen muodossa Tannerin kysymyksiin Jartsev liitti ehdotukseen seuraavat selitykset: Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

16 - 10 Suomelta vaadittujen sitoumusten ensimmäisessä kohdassa mainitulla sotilaallisella avulla tarkoitetaan aseiden hankintaa ja merirajan suojaamista; osanotolla Ahvenanmaan linnoittamiseen tarkoitetaan ainoastaan tykkien ja muiden aseiden hankkimista, ei rahallista avustusta; sopimuksen muodolliseen puoleen voidaan tehdä muutoksia, mutta pääsisällön tulee etukäteen olla sovittu, jotta viralliset neuvottelut yleensä saattaisivat alkaa; tuloksettomat neuvottelut olisivat näet nolot molemmille puolille, Elokuun 29 päivänä antoi ministeri Tanner seuraavan pääministeriltä saamansa vastauksen Jartsevin ehdotukseen: "Ehdotus merkitsee Suomen suvereenisuuden loukkausta ja on ristiriidassa sen puolueettomuuspolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian valtioiden kanssa noudattaa. Kauppasuhteitten kehittymisen päämerkityksenä pidämme sitä, että se on omiaan** parantamaan naapurien välejä. Kysymyksellä ei sinänsä ole vitaalista merkitystä Suomelle. Myöskin rajarauhan parantumisesta on etu molemminpuolinen." Jartsev ilmoitti olevansa valmis toimittamaan tämän vastauksen Moskovaan ja palaamaan asiaan. Eräiden epävirallisten lisäneuvottelujen jälkeen sovittiin siitä, että odotetaan ulkoasiainministeri Holstin paluuta, jotta neuvottelut lopetettaisiin hänen osallistuessaan niihin. Tämä tapahtui syyskuun 15 päivänä. Lokakuun alussa Holsti palasi ja jo 3 päivänä Jartsev aloitti neuvottelut hänen kanssaan. Tällöin hän esitti suullisesti Suursaarta koskevan muutetun ehdotuksen: neuvostohallitus saattoi ehkä luopua vaatimuksesta saada itse rakentaa saarelle meri- ja lentoasema ja jättää sen linnoittamisen Suomelle; tämän edellytyksenä oli kuitenkin, että varustusten suunnittelu suoritettaisiin yhteisesti ja että Neuvostoliitto sodan sattuessa ottaisi saaren puolustuksen haltuunsa, jollei Suomi kykenisi siitä vastaamaan. Lokakuun 13 päivänä Jartsev sai valtioneuvoston hyväksymän kirjallisen vastauksen, jonka oleellisimmat kohdat ovat seuraavat: "Viime elokuun 11 päivänä ilmoitettiin Teille, että Suomen hallitus, samalla kun se pitää kiinni pohjoismaiden puolueettomuudesta, ei tule sallimaan minkäänlaisen Suomen alueellisen koskemattomuuden loukkausta eikä siis myöskään sitä, että vieras suurvalta saisi Suomessa jalansijaa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vastaavasti Suomen hallitus odottaa, että Neuvostoliiton hallitus, samalla kun se vakuuttaa kaikin osin tulevansa respektoimaan Suomen alueellista koskemattomuutta, ei vastusta Suomea jo rauhanaikana ryhtymästä Ahvenanmaalla niihin sotilaallisiin toimenpiteisiin, joita Suomen alueen koskemattomuuden sekä Ahvenanmaan puolueettomuuden mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii. Sensijaan Suomen omaksuman pohjoismaisen puolueettomuuden kanssa ei olisi sopusoinnussa turvautuminen minkäänlaiseen avunantoon Neuvostoliiton taholta. Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

17 - 11 Mitä tulee ehdotukseen Suursaaren linnoittamisesta, on Teille viime elokuun 29 päivänä tiedoitettu, että Teidän alkuperäinen ehdotuksenne tietää Suomen suvereenisuudenloukkausta ja on ristiriidassa sen neutraliteettipolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian valtioiden kanssa noudattaa. Mikäli on kysymys saaren linnoittamisesta Suomen toimesta, emme ole valmiit lausumaan siitä mitään lopullista, ja vaikka tämä kysymys ei Suomen kannalta olekaan ajankohtainen, ottaa hallitus tätä koskevan kysymyksen perusteellisesti harkittavakseen." Holstin laatiman raportin mukaan Jartsev oli tavattaessa hyvin tyytymätön vastaukseen. Pyydettyään ja saatuaan luvan puhua avoimesti ja epävirallisesti hän selitti, että vakuutukset Suomen valmiudesta puolustaa neutraliteettiaan ja alueellista koskemattomuuttaan vieraan vallan taholta mahdollisesti tehtävää hyökkäystä vastaan ovat merkityksettömät, sillä muunlaista vastausta ei olisi voitu antaa, Ratkaisevaa oli, että Moskovan hallitus epäili Suomen kykyä suojella territoriotaan ja oli senvuoksi tarjonnut sotilaallista apua rauhan aikana materiaalitoimitusten muodossa ja sotaaikaan suoranaisena aseellisena apuna, milloin sitä oli katsottava tarpeen vaatimaksi. Kun Holsti uuden tapaamisen aikana lokakuun 15 päivänä tähdensi, että Suomen oli mahdotonta pysyä yhtä aikaa lojaalina skandinaaviselle suuntaukselleen ja kiintoutua Neuvostoliittoon sillä tavalla, kuin Jartsev oli ehdottanut, tämä lausui: Suomen skandinaavinen suuntaus oli rauhan aikana Neuvostoliitolle suoranaiseksi eduksi, sillä pohjoismaiden rauhan-rakkaus oli luotettava. Mutta jos sota puhkeaisi ja voimakas valta Suomelta tai yleensä pohjoismailta lupaa kysymättä tahtoisi Suomen alueen kautta hyökätä Neuvostoliiton kimppuun, oltaisiin uusien realiteettien edessä, ja tällaisen mahdollisen vaaran varalta Venäjän hallitus oli tahtonut neuvotella Suomen kanssa. Sen tarkoitus ei suinkaan ollut koettaa rauhan aikana erottaa Suomea skandinaavisesta valtioryhmästä. Kun ministeri Holsti oli marraskuun 16 päivänä eronnut hallituksesta ja kauppa- ja teollisuusministeri Voionmaa oli toistaiseksi ryhtynyt hoitamaan ulkoasiainministerin virkatehtäviä, lähetystösihteeri Jartsev kävi hänen luonaan ja selvitteli uudelleen niitä näkökohtia, joiden tulkkina oli esiintynyt. Keskustelu, joka tapahtui marraskuun 21 päivänä, ei sisältänyt ' kuitenkaan mitään uutta. Jartsev esitti kuitenkin, että Moskovaan lähetettäisiin delegatio kauppasopimusta solmimaan ja että sitä seuraisi pari poliittista neuvottelijaa. Tietystä vähimmäistuloksesta olisi kuitenkin ennakolta oltava varma, sillä koko yritys muussa tapauksessa enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi. Jartsevin ehdotukseen on ilmeisesti kiinnitetty huomiota, sillä Suomen lähetystötalon vihkimisen aikana Moskovassa olivat itse paikalla ulkoasiainministeriön valtuuttamina edustajina kansliapäällikkö Toivola ja osastopäällikkö Pakaslahti. Joulukuun 7 päivänä nämä herrat tapasivat ulkomaankaupan kansankomissaarin Mikojanin. Suomen Moskovan-lähettiläs, ministeri Yrjö-Koskinen, katsoi asemansa vuoksi olevansa estynyt osallistumasta neuvotteluun, joka ei ollut ulkoasiain- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

18 - 12 komissarariaatin tiedossa ja jota siis oli pidettävä epävirallisena. Kun Mikojan oli huomauttanut, että kauppasuhteitten kehittäminen vaatii tiettyjä poliittisia edellytyksiä, Toivola selosti Suomen kantaa kysymyksissä, joita Jartsev oli Helsingissä kosketellut. Suomi tahtoi, lausui Toivola, ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin naapureihinsa ja kehittää niitä myös käytännöllisellä pohjalla. Mutta samalla Suomi piti kiinni vuonna 1935 deklaroidusta pohjoismaisesta suuntauksesta. Tästä johtui m.m., että Suomi halusi pysyä erillään kaikista suurvaltaryhmityksistä ja mahdollisista hankauksista niiden kesken sekä noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Suomi ei aikonut vastaanpanematta mukautua neutraliteettinsa loukkauksiin eikä ollut taipuvainen sallimaan, että vieras valta käyttäisi sen aluetta hyökkäystarkoituksiin. Myöntyväisyys tässä suhteessa merkitsisi luopumista pohjoismaiseen suuntaukseen liittyvästä puolueettomuuspolitiikasta. Suomi toivoi myöskin kansainvälisen tilanteen äärimmilleen kärjistyessä voivansa läheisessä yhteistoiminnassa Ruotsin kanssa säilyttää puolueettomuutensa, missä Ruotsi oli maailmansodan aikana onnistunut. Tämä ulkopoliittinen asenne oli takeena siitä, että Neuvostoliiton ei tarvinnut pelätä mitään uhkaa Suomen taholta, ja Suomen pohjoismainen suuntaus tarjosi juuri sen perustan hyville suhteille Neuvostoliiton kanssa, mitä Mikojan oli puheessaan tarkoittanut poliittisilla edellytyksillä. Ne kansainväliset sopimukset, joihin sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat osallistuneet, olivat takeena, että Suomen asenne myöskin tulevaisuudessa pysyisi sellaisena, miksi se oli esitetty: Tarton rauhansopimus, Kansainliiton peruskirja, Kellogg-pakti, vuonna 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus ja hyökkääjä-käsitteen määrittelemistä koskeva sopimus. Mikojan puolestaan huomautti, että Neuvostoliitto oli kyllä tyydytyksellä todennut Suomen pohjoismaisen suuntauksen ja puolueettomuuspolitiikan, mutta ei katsonut niitä riittäväksi takeeksi, liikkeellä oli huhuja kolmannen vallan laajentumispyrkimyksestä itäiseen suuntaan. Tämä valtio ei ehkä kunnioittaisi Suomen puolueettomuutta; oliko Suomi kyllin voimakas torjuakseen väkivaltaiset neutraliteetin loukkaukset. Tämän suoran kysymyksen johdosta Toivola myönsi, että näin ei ehkä joka suhteessa ollut laita. Juuri tämän vuoksi Suomi oli ryhtynyt toimenpiteisiin vahvistaakseen eräitten saarten linnoittamisella puolustustaan. Mannermaan rannikkoja saatettiin pitää turvattuina, mutta Ahvenanmaan asema oli pakottanut toimenpiteisiin, joiden tarkoitus oli tehdä mahdolliseksi linnoitusten rakentaminen saariryhmän suojaksi. Tästä kysymyksestä ministeri Holsti oli Genevessä jättänyt selonteon ulkoasiainkomissaari Litvinoville, Suomi toivoi, että Neuvostoliitto suhtautuisi positiivisesti näihin pyrkimyksiin. Ryhtymättä keskusteluun tästä asiasta Mikojan otti puheeksi Suursaaren kysymyksen. Hän korosti saaren strateegista merkitystä Leningradille ja sen liikenneyhteyksien turvallisuudelle sekä viittasi mahdollisuuteen, että saari ehkä voitaisiin luovuttaa Neuvostoliitolle. Kajoamatta tähän viittaukseen Toivola huomautti, että Tarton rauhansopimuksen määräystä, joka kielsi Suomenlahden ulkosaarten linnoittamisen, oli pidetty niin ehdottoman sitovana, ettei Suomessa ollut kiinnitetty a- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

19 - 13 siaan mitään huomiota. Jos kysymyksessä olevan määräyksen muutos saataisiin aikaan, Suomi voisi luonnollisesti ottaa kysymyksen Suursaaren linnoittamisesta harkittavakseen, mutta mahdollisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin Suomi ryhtyisi itse ilman toisen vallan myötävaikutusta. Suomen hallussa oleva linnoitettu Suursaari olisi tae siitä, että kolmas valta ei voisi käyttää saarta hyökkäysyrityksen tukikohtana. Suursaaren kysymyksestä olisi muutoin sopivinta ammattimiesten neuvotella; Mikojan yhtyi tähän. Mikolan päätti keskustelun sotilaspoliittisen osan lausumalla, ettei Neuvostoliitto hautonut mitään laajentumissuunnitelmia eikä ylipäänsä minkäänlaatuista politiikkaa, joka kohdistuisi Suomea tai muita pieniä valtioita vastaan. Hän viittasi Leninin perintöön: tämä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja itse pakolaisaikanaan saanut maassa turvapaikan. Senjälkeen hän siirtyi kauppasopimusta koskevaan, valmistavaan keskusteluun. Suomen edustajiin konferenssi oli jättänyt sen vaikutelman, että Suursaaren kysymys oli venäläisestä näkökulmasta tärkein, jota keskustelun kuluessa oli kosketeltu. Mikäli käytettävissä olevista asiakirjoista käy ilmi, päättyi neuvottelujen ensimmäinen vaihe Suomenlahden ulkosaarista Moskovassa joulukuun 7 päivänä 1938 tapahtuneeseen keskusteluun. On huomattava, että Euroopan yleisessä tilanteessa oli kuluneen syksyn aikana tapahtunut kärjistymistä. Syyskuun lopussa Saksa oli tarkoituksellisesti aiheuttanut suhteessaan Tsekkoslovakiaan kriisin ja Münchenin sopimuksella oli tätä maata silvottu ja se oli menettänyt kaikki rajalinnoituksensa; Böhmi ja Mähri jäivät täysin avoimiksi saksalaisten maahanmarssille. Läntisin niistä valtioista, jotka muodostivat puskurialueen Neuvostoliiton ja bolshevikkivihamielisen Saksan välillä, oli turvaton.ja sen jatkuva olemassaolo näytti epävarmalta. Uuden saksalaisen sotilasmahdin faktillista tehokkuutta ei ollut vielä sodassa kokeiltu, mutta se näytti olevan nopeasti ja hyvin toimiva koneisto. Neuvostoliitto ei todennäköisesti tuntenut vielä olevansa valmis voimainmittelyyn Saksan kanssa; se järjestelytyö yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla, jota oli suoritettu vuodesta 1917 lähtien, oli vaatinut paljon aikaa ja voimaa. Eräs puoli puolustusvalmisteluja sisältyi poliittisiin toimenpiteisiin, jotka olivat tarkoitetut turvaamaan Neuvostoliittoa yllättäviltä hyökkäyksiltä puolueettoman alueen kautta. Kun vuosi 1939 alkoi, eli Eurooppa uuden, odotetun maailmansodan varjossa. Uutena vuotena Suomi ja Ruotsi sopivat Tukholmassa toimenpiteistä Ahvenanmaata koskevien suunnitelmien viemiseksi varmaan tulokseen. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että molempien maiden lähettiläät eri pääkaupungeissa tekisivät yhteisesti, mahdollisimman samanaikaisesti kaikissa paikoissa, esitykset ja pyytäisivät niihin asianomaisten hallituksien suostumusta. Toimenpide koski kaikkia Ahvenanmaan sopimuksen allekirjoittaneita valtoja ynnä Neuvostoliittoa, joka ei niihin kuulunut, mutta jota tämänkaltaisessa kysymyksessä ei voitu sivuuttaa. Jos saataisiin positiiviset vastaukset, oli kysymys esitettävä Kansainliitolle. Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134

20 - 14 Démarchi tapahtui tammikuun lopulla. Suomen ulkomaanedustuksen ilmoituksen mukaan antoivat kaikki hallitukset, lukuunottamatta Neuvostoliittoa, heti joko suostumuksensa toimenpiteisiin tai toiveita sen saamisesta. Iso-Britannia asetti kuitenkin ehdoksi, että myöskin Neuvostoliiton kanssa neuvoteltaisiin ja että kysymys alistettaisiin Kansainliittoon, kun taas Ranska edellytti "muiden intressoitujen valtojen" suostumusta. Ulkoasiainkomissaari Litvinov, jolle jo edellisenä vuonna oli Genevessä ilmoitettu suunnitelmasta, oli pidättyväinen, teki joukon kysymyksiä ja esitti epäilyksiä siihen nähden, miten Ahvenanmaan saarten sotilaallisia laitoksia voitaisiin tosiasiallisesti käyttää. Hän viittasi mahdollisuuteen, että kolmas valta saattaisi sodan syttyessä saada ne käsiinsä. Molemmat lähettiläät saivat tällöin sen käsityksen, että Litvinov ajatteli vähemmän Suomen kykyä puolustaa Ahvenanmaata kuin saariryhmän mahdollista vapaaehtoista luovuttamista Saksalle. Heidän loppuvaikutelmansa ei kuitenkaan jäänyt täysin negatiiviseksi, mutta lopullinen vastaus lykkäytyi epämääräiseen aikaan. Maaliskuu muodostui v kohtalokkaaksi kuukaudeksi, samoin kuin edellisenäkin vuonna: käyttäen tekosyynä aivan keinotekoista kriisiä Hitler antoi sotavoimainsa tunkeutua Böhmiin ja Mähriin ja vallata ne. Näin oli tähän saakka käytetty natsiteesi yleissaksalaisesta kansanyhteydestä menettänyt arvonsa: ei-saksalainen kansallisuus, tshekit, oli liitetty valtakuntaan. Samalla slovakit julistautuivat Sakseja juonnittelujen vaikutuksesta muodollisesti itsenäisiksi, Natsipolitiikan todelliset ääriviivat alkoivat hahmottua. Juuri ennen tätä Saksan yllätyshyökkäystä, joka toi sodan pitkän askeleen lähemmäksi, kehittyi uusi vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Se koski taaskin Suomenlahden ulkosaaria, mutta entistä kärjistyneemmässä muodossa. Maaliskuun 5 päivänä 1939 oli Moskovan Suomen-lähettiläs, ministeri Yrjö-Koskinen, kutsuttu ulkoasiainkomissaari Litvinovin luo. Tämä esitti silloin lyhyesti seuraavaa: Kaksi tärkeää kysymystä, kauppasuhteitten kehittäminen ja Ahvenanmaan linnoittaminen, odottavat edelleen ratkaisuaan. Suotuisan mielialan luomiseksi niiden tyydyttävälle järjestämiselle neuvostohallitus ehdottaa, että Suomi vuokrasi Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Neuvostoliitto ei aikoisi niitä linnoittaa, vaan ainoastaan käyttää Leningradin reitin vartiopaikkoina ("des points d observation pour surveiller la route de Leningrad"). Jos Suomen hallitus siihen suostuisi parantuisivat suhteet suuressa määrin, ja se vaikuttaisi erittäin edullisesti kaupallisiin suhteisiin. Litvinov toivoi nopeaa vastausta. Yrjö-Koskinen selitti toimittavansa ehdotuksen hallitukselleen ja huomautti samalla, ettei se voisi suostua mihinkään, joka olisi ristiriidassa pohjoismaisen neutraliteettipolitiikan kanssa. Jo maaliskuun 8 päivänä oli Yrjö-Koskisella tilaisuus vastata Litvinovin ehdotukseen. Suomen hallitus selitti, ettei se voinut ottaa harkittavakseen kysymyksessä olevain saarten luovuttamista vieraalle vallalle, koska ne olivat erottamatto- Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö /134