FRIEDRICH WEINREB ITSELUOTTAMUS JA MASENNUS

Transkriptio

1 FRIEDRICH WEINREB ITSELUOTTAMUS JA MASENNUS Toimittanut Christian Schneider THAUROS VERLAG Tämä teos on tekijän suostumuksella julkaistu kirjallinen versio tämän 18.marraskuuta 1979 Stuttgartissa pitämistä luennoista aiheesta:»itseluottamus ja masennus. David ja Saul«. Nauhojen litterointi Marianne Kammerer, tekstin editointi ja toimitus Christian Schneider Tausend Thauros Verlag GmbH D Weiler im Allgäu Typografia Rudolf P. Gorbach Tuotanto Gorbach GmbH Gauting Satz August Busch Bad Tölz Paino ja sidonta: Kösel GmbH Kempten ISBN Tämä artikkeli ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: Ensimmäinen Weinrebin teoksen julkaisu suomeksi Saksan kielestä suomentanut Lucie Niemelä, 2012

2 KUSTANTAJAN ESIPUHE Friedrich Weinreb on»kertonut«edessänne olevan kirjan. Tämä on vapaan ja spontaanin, pienelle kuulijakunnalle suunnatun luennon lukuversio. Kirjasen tavoitteena on saada kertojan ääni uudelleen kuuluviin. Ehkä kirjallinen versio onnistuu herättämään luennolla kuullun kertomuksen uuteen eloon: nyt kuitenkin mielialana lukijan mielessä. Juutalaisen perinteen myyttinen kuvakieli, josta Friedrich Weinreb puheissaan ammentaa, ei tunne perustelupakkoa eikä Sisyfoksen työn kaltaista tieteellistä todistamista, joka kireän yksityiskohtaisuutensa ansiosta vain uuvuttaa sekä itsensä että lukijan. Myyttiset kuvat, herätettyinä eloon ja kokemuksiin, koskettavat välittömästi. Ne tuovat ihmistä lähemmäs apua, jota hän niin kipeästi tarvitsee. Masennus on kyvyttömäksi tekevänä, pelon täyttämänä alakuloisuutena tuttu kaikille, jos ei henkilökohtaisesti, niin ainakin perheenjäsenten, ystävien tai tuttujen kautta. Masennus on yhä useammalle ihmiselle ratkaisematon ongelma. Varsinkin kun nykyään myös tiedetään, että siitä ei päästä lääkitykselläkään eroon. Parantumiseen tarvitaan elämän tarkoitus, jota ei edistyksellisinkään lääketiede eikä edistyksellisin psykologiakaan pysty tarjoamaan. Koska se voidaan vain kokea. Vanhat kuvat ovat kuin portit, jotka avaavat tien kokemiseen. Niitä vaalitaan ja siirretään eteenpäin kaikkien kulttuurien»pyhiksi«kutsutuissa kirjoituksissa. Meidän läntisessä kulttuuripiirissämme sellaisia ovat Raamattu ja siihen kuuluvat suulliset perinteet. Yllättyköön moni siitä, että Weinrebin kertomus molemmista Raamatun kuninkaista Saulista ja Davidista kutsuu esiin»parannuskeinoja«, jotka auttavat. Ne ovat nimittäin peräisin lähteestä, joka syvälle kätkettynä - ja siksi melkein unohdettuna - ruokkii omaa elämäämme. Kiitän Marianne Kammereria nauhojen litteroinnista; sitten myös Andreas Ziegleriä oikoluvusta sekä kaikkia, jotka kiinnostuksellaan tukevat minun kustannustyötäni. Münchenissä heinäkuussa 1980 Christian Schneider

3 I Haluaisin havainnollistaa meidän aihettamme Raamatun tarinoilla. Nämä»kuvat«, joiksi myös tapaan kutsua tarinoita, kertovat enemmän kuin teoriat. Ne sisältävät ihmisen totuuksia ja kokemuksia. Ei ole sattumaa, että varhaisimmalta keskiajalta tunnetaan vain tarinoita, myyttistä perintöä. Tällaiset kuvat kantavat itsessään paljon; tarina on kokemusta. Tätä vastustava teoria on objektivointi. Sen kannattaja tarkastelee ulkopuolelta. Hän voi ajatella asiaa ja muodostaa siitä oman mielipiteensä. Tästä teoriasta joko pidetään tai ei pidetä. Tarina on kohtaamista. Tarinassa kohtaamme henkilöitä ja esineitä, jotka ovat meistä mukavia tai pelottavia, tuttuja tai täysin vieraita. Voisimme tottua elämään tarinoissa enemmän, kokemaan enemmän. Sen sijaan, että aina vain kysyisimme: Milloin nämä ovat syntyneet? Kuka ne on kirjoittanut? Oliko se yksi kirjoittaja vai useita? Nimittäin jos mietimme pääasiassa tällaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi tiede nykyään tekee, tarinat ovat meistä hyvin kaukana ja kuin kuolleita. Tällä tavalla etäännymme. Minä kuitenkin haluaisin, että nämä kuvat eläisivät, minussa, teissä, meissä. Meidän aiheemme herää eloon molempien kuninkaiden Daavidin ja Saulin tarinoissa, kuten voimme lukea Raamatun ensimmäisestä ja toisesta kirjasta, mutta myös kuulla monista muista kertomuksista, jotka ovat vuosituhansien ajan säilyneet ja välittyneet eteenpäin suullisessa perinteessä. Nämä tarinat kulkivat pitkään suusta korvaan; ja se joka koki kuulemansa, kertoi sitä eteenpäin. Sitten syntyi tarve ulkoistaa nämä kokemukset. Niinpä tämä suullinen perintö sai uuden, kirjallisen muodon. Mutta myös nykyisin on olemassa tarinoita, joita kerrotaan eteenpäin vain suullisesti. Meidän aiheemme puitteissa haluan kuitenkin valita vain sellaiset tarinat, joista on ikänsä puolesta olemassa lähteitä. Puhutaan iloisesta ihmisestä ja masentuneesta ihmisestä. Masennuksesta kärsimisestä on tullut nykyään melkein muotia. Samaten tämän päivän muoti-ilmiöitä ovat psykiatri- ja terapeuttikäynnit tai itsetutkiskeluryhmään osallistuminen. Miten nämä kaksi mainitsemaani kuningasta liittyvät tähän? Saulin tarinat kertovat ihmisen alakuloisuuden hetkistä. Ajankohdista, joina taistelemme kohtaloa vastaan ja joina meistä tuntuu, että meitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Ja sitten meillä on Daavid, joka melkein»tanssii«elämän läpi, vaikka häntä vainotaan ja vaikka hän saa osakseen paljon kärsimystä. Hän pysyy ihmisenä, joka laulaa ja iloitsee myös silloin, kun ystävät pettävät, kyllä, hänen omat poikansa nousevat häntä vastaan. Ensimmäisen kirjan kahdeksannessa kappaleessa lukee, että kansa vaatii itselleen kuningasta. Mitä tarkoittaa käsite»kansa«? Heprean kielessä käsitettä»goj«,»kansa«vastaa myös käsite»gwi«,»ruumis«. Ruumis - se olemme me siinä muodossa, jossa me näymme tässä maailmassa. Kansa on siis ruumis. Sen paljastaa vanha kieli käyttämällä molemmista tarkoitteista samaa käsittettä. Konsonantit ovat samoja ja esiintyvät myös samassa järjestyksessä, vain vokalisointi, ääntäminen on eri. Tässä kieli antaa meille tärkeän vihjeen. Kielestä löytyy jotakin, mihin emme voi vaikuttaa konstruoivalla ajattelullamme. Kieli tulee sieltä mistä unikin. Kielen täytyy olla olemassa meidän tietoisuutemme tuonpuoleisessa, jotta voisimme puhua. Tarkoitan tätä juuri Johanneksen evankeliumin mukaisesti:»alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.«Muutamaa jaetta myöhemmin sanotaan:»ja Sana tuli lihaksi.«heprean kielellä sana»liha«on sama kuin sana»viesti«. Sana siis tuo meille viestiä meidän

4 tuonpuoleisestamme, eli siitä elämämme osasta, jota voimme kutsua myös tiedostamattomaksi. Kansa on ruumis, näkyvä sellainen, mutta ei kuolleen aineellisen olemuksen merkityksessä, vaan elävä elimistö. Toisessa merkityksessä se olisi raato, jokin joka rappeutuu. Silloin ei olisi eloa eikä läsnäoloa.»kansa«tarkoittaa: Elo lähtee meistä, sillä aikaa kun olemme olemassa, kun eksistoimme. Elo on juuri tämä»ex«, tämä»ulos«(astuminen). Kun se tulee esille, kansa sanoo:»me haluaisimme itsellemme kuninkaan!«saksankielinen sana»kuningas«(könig) liittyy sanaan»pystyä«(können). Kuningas on ensimmäinen (englanniksi first), hän on ruhtinas (saksaksi Fürst). Kuninkaan vaatiminen tarkoittaa: me haluamme, että meissä olisi jotakin tuonpuoleista tiedostamatonta, mutta meihin kuuluvaa, joka ohjaisi meitä, jonka avulla»pystyisimme, osaisimme«. Syvälle on kätketty tämä kuningas linnassaan, kuten vanhat tarinat kertovat. Hän elää salaa, salaisuudessa. Häntä ympäröi paljon vartijoita, jotka eivät suostu päästämään sisään juurikaan ketään. Ajatelkaa šakkia. Kuningas seisoo muiden nappuloiden ympäröimänä ja hänen lähelle ei saa mennä, muuten peli on menetetty ja kaikki romahtaa. Kun taas kuningatar astuu esiin ja voi saada asioita aikaan; kun hänet otetaan, on peli useimmiten myös menetetty. Tämä vanha peli voi kertoa meille paljon. Esimerkiksi 32 nappulaa vastaavat 32 ihmisen hammasta. Onhan nappulat tehtykin norsunluusta, ja hepreaksi»norsunluu«ja»hammas«ovat sama sana. 32 hammasta on meidän suussamme eli siellä, mistä sana tulee ulos ja mihin laitetaan ruokaa. On 16 valkoista nappulaa ja 16 mustaa; on talonpojista koostuva ulkopuoli ja on keskusta, jossa seisovat tärkeät šakkinappulat. Päänappula on kuningas. Koko pelin tarkoitus on suojella kuningasta; hän edustaa sisintä. Myös šakissa on olemassa kaksi kuningasta, kuten Saul ja Daavid, joista haluan puhua. Heidän tarinansa on verrattavissa šakkipeliin, joka on jatkuvasti meneillään meidän elämissämme. Me luulemme, että järki ja ymmärrys ohjaavat kättämme šakkia pelatessa; vanha viisaus sanoo kuitenkin toisin: Sisin ohjaa kättäsi, ja siellä olet taivaassa Jumalan tykönä niin kuin sinun kohtalosikin on. Ei se ole niin, että sinä ohjaat. Me haluaisimme siis kuninkaan. Profeetta meillä jo on, kuten kerrotaan, Samuel, hän luo yhteyden jumalaan. Hepreaksi hänen nimensä on Schmuel, joka tarkoittaa»hänen nimensä on Jumala«. Ja sana»nawi«, hepreaksi profeetta, tarkoittaa: hän tuo viestejä tuonpuoleisesta tänne; hän vastaanottaa viestejä tuonpuoleisesta. Profeetta ei saa luonteensa mukaisesti itse lisätä mitään eikä muokata viestejä. Hän on niin vaatimaton, ettei hän tunkeudu viestiin mukaan. Hän tietää, että hänen lausumansa sanat ovat tuonpuoleisesta. Nämä sanat eivät ole viisaita, huoliteltuja; ne ovat toisesta todellisuudesta ja siksi ne joskus tuovat esiin meidän aggressioitamme. Samuel puhuu ja kansa, meidän eksistenssimme, elää Samuelin puheen kautta, meidän eksistenssimme syvimmillään ja kätketyimmillään. Tunnemme eksistenssimme monta kerrosta. Syvin kerros, voitaisiin sanoa, on siellä, missä Jumala luo ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kaltaiseksi. Mutta tämän syvimmän kerroksen perusta, vielä syvemmällä, on Samuel. Samuel on kauan odotettu Hannan poika. Hanna on pitkään lapseton, samalla kun Peninna, Elkanan toinen vaimo, synnyttää lapsia. Siispä Hanna rukoilee, kuten ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan, Eeli-papin luona. Hannan rukouksiin vastataan, hän saa pojan ja

5 antaa tälle nimen»hänen nimensä on Jumala«, Samuel. Samuel hallitsee kansaa. Kunnes kansa välittää hänelle sen niin järkyttävän viestin:»me haluamme kuninkaan niin kuin kaikki maailman kansat!«tämä >niin kuin kaikki maailman kansat< tarkoittaa: Juuri sitä syvintä emme halua, sitä missä meidän minämme asuu; sillä»minä«tarkoittaa: >Minä olen tässä<, kun taas»kaikki kansat«ovat maailmassa olevaa kirjoa. Me kaipaamme siis vielä jotakin, joka hallitsisi meitä ulkoapäin. Sitten Samuel sanookin:»jumalahan on kuningas! Toisenko kuninkaan haluatte?«kuninkaan toivominen tarkoittaa, että jokin ihmisessä siirtyy eteenpäin. Valitettavasti, sanotaan usein. Minä kuitenkin uskon, ettei ikinä pitäisi sanoa»valitettavasti«, sillä eteenpäin siirtyminen tarkoittaa, että elämä jatkuu, kehittyy. Kääritty rulla avautuu, kehittyy. Me luemme rullasta. Ja rullasta lukeminen on meidän elämäämme. Kun luemme, asioita tapahtuu, ja me annamme kehityksen mennä loppuun asti. Luettu osa kääriytyy uudestaan ja luettavaksi jäävä osa on vielä rullalla. Me luemme vain juuri rullasta avautuneen kohdan, se on nykyhetki. Luettu osa kutsutaan menneisyydeksi ja luettavaksi jäävä osa tulevaisuudeksi. On hyvä lukea rullasta, on hyvä kokea. Mutta kun me haluamme»pystyä«. Tahdomme koko ruumiillamme saavuttaa jotakin, joka kumpuaa meistä ja hallitsee meitä. Meidän ei pitäisi äkkiseltään tuomita tätä tahtoamme! Mehän olemme saaneet sen Jumalalta, jota kutsumme»schaddaiksi«, kaikenvaltiaaksi. Miten voisimmekaan sanoa, että näin ei olisi pitänyt tapahtua? Lisäksi: Kuninkaan toivominen on tässä maailmassa tosiasia. Nyt me kohtaamme tämän tosiasian. Ja vaikka luulemme toiveemme olevan väärä, meidän pitäisi käsitellä sitä, taistella, jotta tämä tosiasia meille avautuisi. Emmekä saisi jumittua kritisoimaan näkyvää. Kuninkaista puheen ollen mieleen tulee Daavid. Emmekö kutsu Messiasta»Daavidin pojaksi«? Ja niin teemme ehkä juuri siksi, koska haluaisimme»pystyä«, tahtoisimme kuninkaan olevan tässä, haluaisimme selkiintyvän, että kuningas tässä on myös kuninkaana toisella puolella, ja tulee nimenomaan tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta. Jos ihminen ei olisi koskaan kaivannut kuningasta, rullassa ei olisi lukenut»daavidin pojasta«. Ehkä toive kuninkaan saamisesta oli turha ja tuotti pettymystä; mutta rakkauden peliin kuuluu, ettei tunnisteta rakastavaa ja etsitään muualta. Se kuuluu rakkauteen, niin kuin se kuuluu, voitaisiin sanoa, šakkiin. Niin se menee, niin sitä peliä ohjataan. Samuelin ensimmäisen kirjan yhdeksännessä lukukappaleessa kerrotaan eräästä Kiš-nimisestä alamaisesta Benjaminin suvusta. Sana»schebet«käännetään aina»suvuksi«, mutta se tarkoittaa itse asiassa haaraa tai oksaa, joka kasvaa puusta. Meidän»suvuiksi«kutsumamme oksat, ovat elämän puun sekä hyvän ja pahan tiedon puun oksia. Benjamin on viimeinen poika, jonka Jaakobille synnyttää Raakel, joka kuolee synnytykseen. Hän on»oikean puolen poika«.»oikea«tarkoittaa: Hän on oikealla puolella, näin se on oikein. Luvatussa Kanaanin maassa, tuonpuoleisessa toisessa todellisuudessa, jota sanotaan kadotetuksi paratiisiksi - asuu Israel. Ja tämän alueen keskellä on Benjaminin osa, ja siellä sijaitsee tämän maan suuri kaupunki, Jerusalem, temppeleineen kaupungin ytimessä. Jumalan asumus on siis Benjaminin alueella. Benjaminin eteläpuolella sijaitsee Juudan maa. Juuda on Lean, toisen Jaakobin vaimon, poika. Perinteen mukaan»5 kyynärää leveä«kaistale maata levittäytyy Juudan alueelta Jerusalemiin asti, temppelin sisälle asti, kyllä, se ulottuu alttarille asti, paikalle jossa ihminen tulee lähemmäksi ja lähemmäksi Jumalaa. Kunnes ihminen on täysin Jumalan tykönä.

6 Tällä Benjaminin Kišillä on yksi poika, Saul, hepreaksi Schaul; sana joka tulee verbistä»schaol«,»kysyä«,»vaatia«. Eräänä päivänä, niin kertoo eräs Raamatun kuvista kuva Jumalan näkemästä ja Jumalan kertomasta Profeetalle -, Kišin aasit katosivat. Kiš antaa Saulpojalleen tehtäväksi etsiä aasit. Saul lähtee palvelijansa kanssa ja etsii monista paikoista, kunnes hän tulee kaupunkiin, jossa viipyy eräs profeetta. Se oli Samuel, joka sanoi Jumalalle: Sinun luoksesi tulee se, joka etsii aaseja. Näin kaikki ohjattiin taivaasta käsin, nykyään sanottaisiin: tiedostamattomasta. Näin ohjataan pääasiassa koko meidän elämäämme. Tosin me sunnittelemme ja uskomme pystyvämme järjestämään paljon asioita onnistuneesti ja järkevästi, mutta lopulta kaikki menee niin kuin on mennäkseen eikä lainkaan suunnitelmien mukaan. Ja siksi käy esimerkiksi niin, ettemme ehdi suunnittelemaamme junaan tai varaamamme lentokoneeseen. Tai saavumme tapaamiselle, jonka toinen osapuoli on unohtanut, ja siksi tapaamme siellä uuden, kolmannen osapuolen, ja tapahtumat saavat yllättävän käänteen. Tällaiset»sattumat«osoittavat, että kaikkea ohjaa yksi keskus, tiedostamattoman valtakunta. Perinne kertoo, että kaikki mitä temppelissä, Jumalan asumuksessa, tapahtuu, määräytyy arvalla. Ja sieltä, elämämme sisimmästä ratkaisevasta paikasta lähtee koko meidän käyttäytymisemme. Niin kuin myös sydäntä ja verenkiertoa ohjataan tiedostamattomasti, onneksi!, sillä jos joka kerta joutuisimme sanelemaan sydämelle ja verenkierrolle tekemisiään, äkkiä tulisi romahdus. Syvimmässä sisimmässä ohjaus tapahtuu tiedostamatta. Myös moderni fysiikka todistaa, että pienimmät partikkelit eivät käyttäydy laskelmien ja odotetusten mukaisesti. Tällä alueella hallitsee suureksi harmiksi, mutta myös fyysikkojen hämmästykseksi, tietynlainen mielivaltaisuus; arva määrää, voitaisiin sanoa. Matemaattisesti tulos ei käy päinsä. Se jää likimääräiseksi, epäteräväksi. Ehkä energian, ehkä materian takia - ei tiedetä, mistä se on kiinni. Kun Saul saapuu kaupunkiin, profeetta ilmoittaa hänelle heti, että aasit ovat löytyneet. Profeettana oleminen tarkoittaa myös sitä, että ei tarvitse tuoda esiin mitään tiedostettua, se on jo tässä, se on jo valmiina. Niin tapahtuu rukouksessa: rukoileminen on antautumista tulevalle ja valmiina olemista tulevan vastaanottamiselle. Se ei ole kaavan hokemista! Rukoileminen ei ole tekemistä siinä mielessä, että ihmisen pitäisi tuottaa jotakin. Usko ja rakkaus tuntevat vain antautumisen ja vastaanottamisen, mutta eivät todisteita eivätkä tekniikkaa, josta ihminen voisi päätellä, miten tulee toimia saavuttaakseen»menestystä«. Profeetta sanoo Saulille: Sinä olet kuningas! Tämän kuullessaan Saul hämmästyy ja Samuel voitelee hänet kuninkaaksi. Kuninkaaksi ei siis valita parasta maallisen mittapuun mukaan. Kun Saul tulee kotiin, hän ei paljasta, että Samuel on voidellut hänet kuninkaaksi. Luulisi, että hän kertoisi heti kaikille, mitä suurta hänelle on tapahtunut. Mutta näyttää pikemminkin siltä, että Saul itse hädin tuskin uskoo olevansa kuningas. Perinne nostaa esille erityisesti yhden Saulin ominaisuuksista: ylisuuren nöyryyden. Ja me tulemme vielä näkemään, että nöyryys tekee Saulista onnettoman. Vuoden kuluttua Samuel kutsuu kansan koolle ja antaa arvan valita kuninkaan. Mitä tarkoittaa»arpa«? Tapahtumaa, jolla Jumala ohjaa ihmistä: ihmisen kohtaloa. Me kutsumme sitä useimmiten sattumaksi. Sillä halutaan kuitenkin myös sanoa, että: Kaikki, mitä tapahtuu ihmiselle ja maailmassa, on Jumalan käsissä. Meidän ei tarvitse murehtia ja huolehtia siitä, että meidän pitäisi jotenkin auttaa asioita sujumaan hyvin. Me autamme jo, koska meidän tiedostamaton puolemme antaa meidän tehdä niin.

7 Arvonnan aikana, niin kertoo eräs perinteen kuva, paikalla ovat kuningas Joosua ja pappi. He sanovat:»nyt vedetään uurnasta tämän ihmisen nimi.«he laittavat kätensä uurnaan ja arpovat sieltä kyseisen ihmisen nimen. Sitten he sanovat:»nyt määrätään hänelle paikkansa, aikansa ja kohtaamisensa.«uudestaan he laittavat kätensä uurnaan ja vetävät esiin juuri tämän paikan, tämän hetken ja nämä kohtaamiset. Toisin sanoen: syvällä ihmisessä, hänen perustassaan, jossa elää Joosua yhdessä papin kanssa, tapahtuu juuri näin. Kuninkaan valinnan arpa - tällä tavalla vedetty - osuu Benjaminin sukuun, sitten Kišin perheeseen ja vihdoin Saul-poikaan. Missä hän on? Häntä etsitään ja hänet löydetään lopulta väkijoukosta, piileskelemästä tynnyrin takana. Tämä tarkoittaa, että Saul olisi pään verran pidempi kuin kaikki muut. Vanhassa viisaudessa tunnetaan pään ja rungon suhde lukuina 1:4. Viidestä kehon osasta pää on tärkein: kvint-essenssi, pääasia, niin kuin suomeksikin sanotaan, tai periaate. Nämä 4 osaa ovat: runko lonkkaniveleen asti, osa lonkkanivelestä polveen, osa polvesta kantapäähän ja jalka. Saulin kerrotaan olevan päätään muita pidempi, mikä tarkoittaa sitä, että meidän suhdanteeseen 1:4 kuuluu vielä jotakin tuonpuoleista. Ja Israelin kuningas, jonka nimi on sama kuin taivaan kuninkaan, on erikoinen. Hänen kokonsa on tuonpuoleinen, hänen päänsä ylittää ihmisen pään. Hän seisoo 5 osan ulkopuolella, tuonpuoleisessa. Niin kuin pappikin sai nimensä, hepreaksi»suuri pappi«, koska hänen päänsä sijaitsee myös tuonpuoleisessa. Siksi kuningas ja pappi nähdään ykseytenä. Saul valitaan kuninkaanksi. Mutta hän ei pysty uskomaan sitä. Hänen nöyryytensä on tavallaan ihailtavaa; mutta sillä on myös kielteinen kääntöpuoli. Eikö ihminen ole itselleen vastuuton sanoessaan: >Mitä väliä minulla on?< Etkö ole ihmisenä luotu Jumalan kuvaksi? Perinteen mukaan Saulin nöyryys ja hyvyys ovat niin suuria, ettei hän pysty käsittelemään omaa kohtaloaan, koska hän pitää itseään liian mitättömänä. Hän aina etsii jotakuta, joka kertoisi hänelle, miten asiat ovat ja mitä hänen pitäisi tehdä. Pitääkö sinulla aina olla joku toinen, joka sinua auttaa? Etkö ole Jumalan kuvaksi luotu, Jumalan veroinen? Etkö ole itse»pystyminen«? Oletko epäonnistunut pystymisessä? Saul on nöyryyden kuningas. Sillä on tärkeä rooli perinteessä. Siinä kysytään: Sinä ylitsevuotavan vaatimaton, eikö sinulla ole elämässäsi paikkaa, nimeä? Sinua kaivattiin tänne! Siksi tulit maailmaan. Tuonpuoleisen arpa on valinnut sinut. Miksi haluat nöyrästi etääntyä tästä tosiasiasta? Haluatko vetäytyä? Nämä kysymykset pätevät jokaiseen ihmiseen. Jatkossa Raamattu kertoo Saulin johtamista sodista. Samuelin ensimmäisen kirjan viidennessätoista kappaleessa kerrotaan eräästä hyvin merkittävästä sodasta: sodasta Amalekia vastaan. Tämä taistelu on ratkaiseva ennen kaikkea Saulin kohtalon kannalta. Saulia nimittäin neuvotaan tuhoamaan koko Amalekin kansa ja heidän kuninkaansa Agag. Mitä tarkoittaa Amalek? Vasta kun meillä on suhde johonkin käsitteeseen, eli nimi sille, se koskettaa meitä. Nimi näyttää sinulle, mikä on sinun suhteesi johonkin asiaan. Amalek-sanan runko on»amal«,»teos«,»suoritus«. Amalekin sodat ovat sisäiset riidat meissä itsessämme, joilla riitelemme oman suorituspakkomielteemme kanssa. Ei nimittäin lasketa suoritusta, joka on kuin kaupantekotilaisuus, vaan lasketaan usko ja

8 rakkaus. Suorittaminen vaarantaa sinut suuresti. Se saa sinut luulemaan, että saat haluamasi, koska ansaitset sen, koska olet harjoitellut niin hyvin. Heti alkumatkasta aavikon läpi Amalek on hyökkääjä, joka on kukistettava. Jatkuvasti Amalek haluaa uskotella sinulle, että sinun täytyy ansaita oma polkusi suorittamalla. Nykyisin voitaisiin sanoa, Amalek saa sinut uskomaan, että sinun pitäisi opiskella paljon, jotta pääset tietämyksesi avulla pitkälle. Saul, kuningas, ottaa nyt yhteen Amalekin kanssa ja kukistaa hänet. Mutta kertomuksen mukaan kuningas säälii Amalekia. Nöyrä, hyväntahtoinen Saul säälii Agagia. Agag meissä - se on meidän suhtautumisemme suorittamiseen. Tapaamme sanoa:»tapahtukoon sinun tahtosi«, mutta haluaisimme mielellämme auttaa tai sanella, mitä tämä tahto voisi olla, jotta kaikki menisi helpommin ja mukavammin. Agag on tunnekeskus meissä, joka väittää toistamiseen, että ihmisen pitäisi huolehtia kaikesta itse. Saul säästää Agagin. On hyvä ja oikein olla nöyrä - mutta varo, ettet samalla menetä ihmisarvoasi! Ettet pidä itseäsi mitättömänä silloin, kun olet merkittävä!»gag«on hepreaksi»katto«, ja Agag voidaan siksi kääntää»minä katan«. Katto erottaa tämän maailman taivaasta. Katon avulla saat pään yläpuolelle jotakin lujaa, lukitset taivaan ulkopuolelle, rajaat omaksi tilaksesi vain maailman. Täällä sinulla on tekemistä, suorittamista. Agag tarkoittaa: Täällä minun täytyy huolehtia kaikesta, minulla ei ole mitään tekemistä tuonpuoleisen kanssa, se ei minua koske! Ehkä jopa pidemmälle menevä tunne: Se mitä täällä suoritan, lasketaan tuonpuoleisessa hyväksi. Ja Agag - Agag jokaisessa meistä - herättää sääliä, itsesääliä. Me haluaisimme jättää suorittamisperiaatteemme kuninkaan henkiin. Mehän toivomme, että taivas reagoi meidän ponnistuksiimme! Vaikka aina kuulemme, että taivas pitää juuri köyhistä, orvoista, leskistä ja niistä, jotka eivät omista mitään eivätkä voi tuoda mitään. Rikas nimittäin ei mahdu neulansilmästä. Ja rikas on se, joka saa paljon aikaan. Meidän myötätuntomme omaa suorittamistamme kohtaan tarkoittaa sitä, että me emme oikein voi uskoa, että meidän olemassaolomme itsessään, meidän antautuminen ilman aikeita olisi ylipäätään tärkeää. Epäilemme, että riittäisi vain olla tässä ja avoimena. Mieluummin haluaisimme vaikkakin puolivarmasti tarjota jotakin: hyviä tekoja tai kärsimystä ja uhrausta, jotta varmistaisimme itsellemme avoimet ovet. >Ah, enhän minä ole mitään!< ajattelemme ja jätämme Agagin henkiin. Sinä, millainen ikinä oletkaan, missä tahansa paikassa, riität. Sinä olet tässä - miten tiedät mistä olet kotoisin? Sukupolvet ovat eläneet, iloinneet, kärsineet tuhansien vuosien aikana sinun kanssasi, sinun isäsi ja äitisi, jotka luotiin Jumalan kuvaksi. Mieti arvoa, joka seisoo kaiken sen takana, mitä sinä olet. Kun sinun nöyryytesi ilmenee niin, että ajattelet olevasi mitätön, epäonnistut. Se on Saulin epäonnistumista, josta monet vanhat tarinat kertovat. Epäonnistuminen on, kun Saul pitää itseään mitättömänä. Hän epäilee sitä, että häntä odotetaan, että hänen odotetaan uskovan itseensä. Sinä olet tässä, seisot Jumalan edessä, olet arvoitus tässä maailmassa ja ihme taivaalle. Sinä olet ilmestynyt tänne, voidelleen pelastajan kuvaksi, olet fyysisesti tässä - jo se itsessään tarkoittaa valtavan paljon. Mikä etuoikeus onkaan ilmestyä tänne! Eikö se itsessään riitä? Olet syntinen -, ehkä, olosuhteet vaikuttavat - älä tuomitse; ole avoin vastaanottamaan ja antamaan. Jo ensimmäisessä sodassa filistealaisten kanssa ilmenee Saulin epäonnistuminen. Ensimmäisen Samuelin kirjan kolmastoista kappale selostaa, miten profeetta moittii Saulia siitä, että tämä uhrautuu ennenaikaisesti varmistaakseen asemansa.»anna olla!«, sanoo

9 Samuel,»sinä yksin riität, sinun ei tarvitse saada varmistusta muilta.«saulin tarinassa näemme lähteen, josta kumpuaa nykyään hyvin levittäytynyt sairaus: masennus. Masentunut ihminen pitää itseään mitättömänä, merkityksettömänä. Hänen sairautensa kätketyissä juurissa on meneillään tarina Saulista ja tämän epäonnistumisesta Amalekin taistelussa. Siitä kehittyy masennus. Saul luulee, että hän ei riitä sellaisena kuin hän on. Hän jättää Agagin henkiin, minkä takia Amalekista tulee suuri vaiva ihmiselle. Nimittäin tarinan mukaan eräänä yönä Agag, joka elää koska Sauli on hänet säästänyt, makaa vaimonsa kanssa ja siitää lapsen. Tästä linjasta syntyy Haman, joka vie Israelin suureen vaaraan tulla tuhotuksi. 1 Agag on käyttänyt tämän ainoan yön hyödykseen; seuraavana päivänä Samuel tappaa hänet, profeetta tappaa tämän ihmisessä piilevän suorittamistarveen heti. Suuri vaara, joka uhkaa Israelia sisältä päin, on suorituspakko. Pakko tehdä jotakin viimeistä yksityiskohtaa myöten roikkuu Israelin yllä kuin Damokleen miekka, kunnes saapuu Ester. Ester tarkoittaa:»olen kätketty.«kätketty, jumalallinen voima voittaa Amalekin ja vapauttaa Israelin. Ihmisen pitäisi lakata näkemästä Amalekia ulkoisena voimana. Koska siihen liittyy yleensä nopeasti myös itsesääli: >Minua raukkaa* uhataan ja minuun hyökätään!< Amalek on pikemminkin yksi aspekti sinussa itsessäsi, vaara, joka uhkaa sinua omassa elämässäsi. Amalek saa sinut uskomaan, että noudattamalla lakia voisit pärjätä, kun todellisuudessa maailma on rakennettu rakkaudesta. Saul menettää kuninkuutensa, koska hän säälii Agagia. Vain kolme vuotta kestää hänen valtansa: yksi vuosi kunnes hänet valitaan; kaksi vuotta hän hallitsee kuninkaana. Jumala kuitenkin lähettää Samuelin Betlehemiin Jišain taloon (tai Jessesin kuten tämä nimi kuuluu muunnettuna), jotta Samuel voitelisi Jišain pojan kuninkaaksi. Kaikki Jišain seitsemän poikaa astuvat Samuelin eteen, mutta kukaan heistä ei ole se oikea. Kun Samuel kysyy Jišailta, onko tällä vielä yksi poika, hän vastaa hämmentyneenä:»kyllä vaan, mutta hän on nyt laitumella kaitsemassa lampaita.«kuva laumaa kasassa pitävästä paimenesta voisi koskettaa meitä sisimmässämme. Missä me itse olemme»paimenia«? Missä pidämme omat laumamme»kasassa«? Laumat - ne ovat meidän olemuksemme; kaikki mitä kohdataan ja mitä on maailmassa, yhteenkuuluvuuden ja kasassa pysymisen tarve, mikään ei saisi jäädä ulkopuolelle. On olemassa myös ilkeitä tai hankalia»karitsoja«- kuten vaikka kommunismi tai rahoituspolitiikka. Älä jätä niitä ulkopuolelle, sillä nekin kuuluvat sinun»laumaasi«, sinun elämääsi. Yksikään»laumasi karitsoista«ei saa kadota! Psykologian termeillä sanottaisiin: Älä syrjäytä mitään! Älä anna pahojen lampaiden, jotka ovat karanneet laumasta, vaeltaa ympäriinsä ulkopuolella. Älä sano: >Mitä minä ateistista välittäisin?< Tai: >Mitä minua Islam kiinnostaa?< Ota huomioon että myös ne muut, jotka ovat sinulle vieraita, ovat Jumalan kaltaisia. Daavid, paimen, kutsutaan, ja Samuel tunnistaa Daavidin heti ja voitelee hänet. Taaskaan kukaan ei saa tietää Daavidin kuninkuudesta, sillä Saul jatkaa hallitsemistaan»virallisena«kuninkaana. Daavid tulee tunnistamattomana Saulin hoviin ja palvelee häntä. Kaksi kuningasta, se on jo merkillistä. Tunteehan kirjoituskin kaksi pelastajaa: on Messias, Joosefin poika, Raakelin puolelta, johon kuuluu myös Benjamin, ja Messias, Daavidin poika, Juudan 1 Tarkemmin kerron tästä kirjassani»estherin rooli«, Zürich 1968.

10 puolelta. Daavid-nimi tarkoittaa»rakastettu«, sanavartalosta»dud«. Daavidilla on tärkeä rooli tässä kuninkuuden tarinassa. Saulin konflikti nöyryytensä kanssa - se että hän ei arvosta itseään - heijastuu pikku hiljaa kuninkuuteensa. Jokaisella ihmisellä on Saul-tunteita. Kuninkaallinen henki jättää hänet ja sen tilalle häneen astuu, kuten Raamattu sen nimeää,»paha henki«. Pahuus,»ra«, liittyy kaiken tiedon puuhun, hyvän»tow«, ja pahan tiedon»ra«. Ja kirjoitus huomauttaa, että sana»sera«,»siemen«, voidaan lukea»se ra«:»tämä on paha«. Pahuus on siis jokin, jolla on kausaalinen järjestys ja joka voidaan tulkita todellisuudeksi; se määrää kaiken. Siemenet: Uutta tulee, kuolee, uutta tulee jne. Aina syy-seuraus-ketjuja. Niin etenee kausaalisen ajattelun ja kaiken aikarajallisen polku. Ihmisestä tuntuu, että häneltä jatkuvasti viedään jotakin; hän kokee olevansa petetty. Tämä on siis se»paha henki«: kausaalisen henki, syyn ja seurauksen henki. Tämä henki ahdistaa valtavasti. Ihminen elää paineen alla, masentuneena. Daavidilta toisaalta saamme laulua ja harpinsoittoa. Hän osaa laulaa, koska hän tuntee nimensä: >Minä olen rakastettu enkä se, joka palkitaan tai rangaistaan kausaalisen käytöksensä takia.< Hän tuntee, että Jumala rakastaa häntä; tiedostamatta hän tuntee sen, jopa niin että hänen tuntee: >Minä en voi sille mitään.< Juuri tiedostaminen on vaarallista: ihmisestä tulee itserakas (saksaksi eingebildet) tai sivistynyt (ausgebildet) tai turmeltu (verbildet), kasvatus (Bildung) on hankala haaste. Ihmisestä tulee kuvien, idolien palvoja. Daavidin nimeä kantavat ne ihmisen hetket, joina hän mielellään laulaa ja tanssii, on iloinen ja valoisa, toiveikas ja levollinen. Hänellä on hyvä olla, hän voi hyvin, kaikki on kunnossa. Hänen ilonsa ei kysy: miksi? Daavid-tunteen vallassa olevalla ihmisellä ei ole syytä tutkia omaa olotilaansa. Nimittäin yöllä Daavidin nukkuessa tämän harppu roikkuu ikkunalla. Ja kun tuuli puhaltaa pohjoisesta, se koskettaa kieliä ja ne soivat taivaallisesti ja Daavid kuulee niiden soittoa unessaan. Sitten kun Daavid herää, hän muistaa unielämänsä melodian; hän laulaa sitten ylistyslauluja,»tehillim«, psalmeja. Hän ylistää ja iloitsee ja riemuitsee, koska hänellä menee hyvin. Sitten hän tulee Saulin luo. Samuelin voitelemana kuninkaaksi. Tietääkö hän sen, vai ei? Tiedostetun puolella: ei; mutta tiedostamattomalla tasolla hän on kunigas. Hän soittaa ja laulaa Saulin edessä. Ja hänen soittonsa herättää Saulissa reaktion. Ehkä onkin niin, että masentuneessa ihmisessä jokin haluaa laulaa? Mahtaako jokin hänessä kaivata soittoa ja tanssia? Mutta myös toinen puoli herää: Raamatun mukaan Saul heittää Daavidia keihäällä useita kertoja lävistääkseen tämän. Sauli ei kestä Daavidin, rakastetun, laulua eikä soittoa, koska ne ovat melodioita tiedostamattoman puolelta. Ne»säveltyvät«sillä aikaa, kun Daavid nukkuu. Juuri ne ruokkivat»rakastetun«ihmisen käytöstä. Hänen elämänsä on melodiaa, tanssia. Se ei miellytä meidän toista puoltamme, Saul-puoltamme, ollenkaan. Se puoli haluaisi surmata ilon, niin kuin Sauli vainoaa Daavidia. Kaksi kuningasta. Šakkipeli alkaa. Ottelu alkaa sillä, että Daavid kutsutaan Saulin hoviin laulamaan ja soittamaan. Sitten hän kuulee haasteesta: Goljatista, filistealaisesta. Valtava jättiläinen - unikuva maailman esiunesta! - jota kaikki pelkäävät, myös Saul. Daavid haluaa taistella Goljatia vastaan. Hänelle tuodaan kuninkaalliset asevarusteet. Mutta ne vain häiritsevät häntä, miekka on liian iso, panssari liian raskas. Hän haluaa taistella eri tavalla,

11 riisuu haarniskan ja astuu Goljatin eteen, viisi litteää kiveä, sorakiveä, kädessään. Vain yhden viidestä kivestä Daavid viskaa - ja Goljat on kukistettu. Hän heittää yhden viidestä - tämä yksi on kvintessenssi. Myös unikuvassa Daavidista ja Goljatista näkyy rakenne, joka muodostaa kaiken elämän ja maailman ytimen: numero 1 ja numero 4* 2. Yhden hän sinkauttaa, neljä jää taskuun. Yksi joki saa alkunsa paratiisissa ja jakautuu neljäksi joeksi. Elämän puun ja tiedon puun numeroarvojen** 3 suhde on 1:4. Genesis-kirjassa 2, 6»usvaksi«useimmiten käännetty»kosteus«, jonka ilman mitään elämää ei voisi syntyä, kirjoitetaan hepreaksi»ed«, 1-4. Numerot 1 ja 4 ilmaisevat näkyvällä puolella periaatteen, perikuvan. Saul tuntee, että Daavid ei toimi kausaalisuuden periaatteella, hänhän luopuu»vallastaan«, nimittäin»aseistuksestaan«. Daavidin käytöksestä Saul huomaa toisen voiman, joka voittaa ilman haarniskaa ja miekkaa. Sitä ei Saul kuitenkaan kestä. Kausaalinen puoli meissä vastustaa tällaisia voittoja. Ne ovat riemun ja innostumisen voittoja. Ne ovat myös mustasukkaisuuden ja vihan juuria.»saul on kukistanut tuhansia, mutta Daavid kymmentuhansia«niin kansa laulaa. Daavid, kausaalisen voiman vastustaja, tulee iloiten, tanssien ja laulaen ilman aseita, ilman tekniikkaa, ilman suoritusta. Milloin tämä tapahtuu? Kun meidän kausaalinen vankeutemme löystyy, kun vapaudumme rationaalisten ketjujen paineesta, sitten Daavid astuu eteen ihan itsestään. Kun taas haluamme pakottaa asioita, kaikki painaa meitä alas niin kuin Saulin asevarustus periaatteesta ks. F. Weinreb,»Luominen sanan kautta. Raamatun rakenne juutalaisessa perinteessä.«, Kustantamo Thauros. 3 Heprean kirjoitusmerkit ovat myös numeroita. Siksi jokainen sana voidaan ilmaista numerorivinä, jonka summa antaa sanan numeroarvon. Vrt. yksityiskohtaisesti F. Weinreb,»Numero, merkki, sana. Raamatun kielen symbolinen avaruus«, Kustantamo Thauros.

12 II Kun puhumme Daavidista, on tärkeää, että tutustumme häneen henkilönä kokonaan: hänen alkuperänsä kautta. Raamatussa ei kerrota ikinä turhaan alkuperästä, Vanhassa ja Uudessa testamentissa (Matias 1, 1-17; Lukas 3, 23-38). Nimet, jotka mainitaan, liittyvät kulloinkin kyseessä olevan henkilön kokonaisuuteen. Nimet kertovat kaiken sen, mitä on ennen eletty ja koettu. Eikä vain biologisesti eletty, vaan mukana ovat myös hengen ja sielun kokemukset kaikkine iloineen ja kärsimyksineen. Ruutin kirjan lopussa (4, 21) otetaan Daavid jo tulevaan genealogiaan mukaan: Ruutista ja Boasista tulee Obed, hän siittää Jišain (Jessen) ja Jišain poika on Daavid. - Mistä tulee Ruut? Kirjan alussa kerrotaan Daavidin esivanhemmista, Elimelehista ja Naomista. Juudan Betlehemistä ihmisiä muuttaa nälänhädän takia Moabiin, Lotin maahan, joka asuu Sodomissa. Miten Lot tulee Sodomiin? Perinne kertoo siitä yksityiskohtaisesti. Haran, Lotin isä ja Abrahamin veli, on Nimrod-kuninkaan ja Abrahamin välisen suuren riidan silminnäkijä. Nimrod, yksi tämän maailman kuninkaista kuvataan metsästäjänä. Vanhan tiedon mukaan metsästäjä on se, joka joutuu metsästämään omaa menestystä. Metsästäjän mentaliteetti piilee enemmän tai vähemmän jokaisessa ihmisessä. Se on harhakuvitelma siitä, että ihminen pystyisi ratkaisemaan kaikki arvoitukset, jos hän saisi kiinni suuren ihmeellisen eläimen. Nimrod, metsästäjä, ei voi sietää Abrahamia,»uskon isää«. Abraham edustaa iloista tunnetta ihmisessä, joka piilee uskonannossa ja toivossa, että meihin uskotaan. Abraham tulee maasta joen toisella puolella; häntä kutsutaan»heprealaiseksi«ja tämän sanan vartalo tarkoittaa»tuonpuoleisesta«. Metsästäjän ja heprealaisen välinen konflikti on väistämätön, se tapahtuu jokaisessa ihmisessä. Täytyykö minun metsästää? Vai riittääkö, että olen tässä, luottavaisena, uskovana, toivovana? Konflikti kulminoituu, kunnes Nimrod sanoo: Abraham pitäisi polttaa! Poltto voi maallisessa merkityksessään, myös ulkoisella aineellisella tasolla, merkitä, että ihminen heitetään tuleen; Raamatun kielellä se voisi tarkoittaa esimerkiksi myös: tappaa häijyillä sanoilla, pahalla juorulla. Voitaisiin myös kuvitella, että Nimrod sanoo: >Katsokaa, tässä on yksi, joka uskoo! Petturi! Hänellä ei ole mitään todisteita, hän vain sanoo sen. Minä taas olen metsästäjä, ja minun saaliini todistavat sen. Minä olen saavuttanut asemani, saanut kaiken aikaan oman voimani ansiosta! Odottakaa vain, antakaa minulle aikaa, ja tulette näkemään, mitä kaikkea minä vielä saavutan!< Abraham vangitaan ja heitetään»hehkuvaan uuniin«. Tarinan mukaan uuni on niin kuuma, että kuumuus paahtaa myös uunin lähistöllä olevia ihmisiä. Vastaavasti sanotaan, että paha juoru vahingoittaa myös niitä, jotka vain seisovat ja kuuntelevat; sillä juuri kun emme tiedä mitään ihmisestä, jota juoru koskee, olemme valmiita uskomaan juoruilijaa - tavallaan kaikessa viattomuudessamme. Nyt kuitenkin tapahtuu ihme: kaikki Abrahamin ympärillä palaa, myös köysi jolla hänet on sidottu kiinni, mutta Abraham itse pysyy vahingoittumattomana. Suuri hämmästys! Haran, yksi Abrahamin veljistä, näkee tämän kaiken ja sanoo: :»Minäkin olen yksi uskovista! Heittäkää minutkin uuniin!«niin tapahtuu, mutta Haran palaa kuoliaaksi. Hän palaa, koska hän on nähnyt, että Abrahamille ei ollut tapahtunut mitään. Hänen uskonsa ei ole puhdasta, sillä hän uskoo uskomisen menestykseen. Mutta koska Haran on uskaltautunut tunnustamaan uskon - niin kerrotaan - ottaa Abraham omakseen Haranin pojan, Lotin. Mitä tarkoittaa»poika«unikuvana? Sitä kutsutaan esimerkiksi huomiseksi, tämän päivän

13 »pojaksi«. Kun lapsi täyttää seitsemän vuotta, sanotaan hepreaksi»seitsemän vuoden poika«tai»seitsemän vuoden tytär«. Tämä hetki on menneiden hetkien hedelmä; hedelmä on kaikki tuleva. Lot on Haranista tuleva hedelmä. Lot menee Sodomiin. Tarinassa Sodomista annetaan seuraava kuvaus: Se, joka sanoo: >Minun on sinun ja sinun on sinun<, on vanhurskas. Se, joka sanoo: >Minun on minun ja sinun on minun<, on paha; mutta se joka sanoo: >Minun on minun ja sinun on sinun<, on yksi sodomilaisista. - Sodomissa hallitsee matemaattinen tasa-arvo. Siitä juontavat järeät kriteerit. Nimittäin Sodomiin ei päästetä vieraita ihmisiä ollenkaan. Tämä tarkoittaa, että me sulkeudumme kaikelta, mikä ei vastaa meidän arvojamme. Se, että Lot asuu Sodomissa on merkki siitä, että Haranille oli ominaista menestysajattelu; Lot muuttaa Sodomiin niin sanotusti vapaaehtoisesti. Eräs kuuluisa tarina Sodomista kertoo, että kaikkia kaupunkiin tulevia vieraita varten on olemassa vain yksi ja ainut sänky. Sänky»mita«ja kriteeri»mida«, ovat heprean kielessä hyvin läheiset sanat. Vieraan pitäisi mahtua sänkyyn, sopia sen mittaan, Sodomin kriteereihin. Häntä käsitellään niin kauan - pidentämällä tai lyhentämällä - kunnes hän on sopiva; sitten hän on kuitenkin kuollut. Sodom sortuu, kun luvattu poika, jonka nimi Jizchak (Iisakki) tarkoittaa»mahdotonta uskoa, nauraa!«, saapuu. Kolme enkeliä tulee Abrahamin luo; yksi ilmoittaa että on syntynyt poika, kaksi muuta enkeliä menee Sodomiin, joka on nyt tuhoon tuomittu. Kun poika, uskon hedelmä, saapuu, matemaattinen yhtälö kumoutuu: ei ole suorituksen ohjaamaa elämää, rahanvaihtajat ja kauppiaat ajetaan pois. Sodom tuhoutuu, mutta sieltä myös pelastetaan elämää. Lot ja molemmat hänen tyttärensä jäävät henkiin. He luulevat olevansa ainot eloonjääneet, uskovat että kaikki muu maailmassa on tuhoutunut. Siispä käy niin, kuten ensimmäisessä Moosesin kirjassa (19, 30-38) kerrotaan, että tyttäret antavat omalle isälleen jälkikasvua. Nämä lapset eivät kuitenkaan, tarinan mukaan, voi koskaan elää Israelin yhteisössä; kumpikaan lapsista, Moab - vanhemman tyttären poika, eikä Ammon - nuoremman tyttären poika. Sillä he syntyivät sen kuvitelman ansiosta, että on olemassa vain se, mitä ihminen näkee. Vaikka olemassa on paljon muutakin. Kaikki, mitä odotat, toivot, mistä unelmoit, mitä mielit, on yhtä lailla täällä kuin se, mitä konkreettisesti näet. Esimerkiksi rukous kuullaan siten, että lausut sen, eikä siten että näet menestyksen. Moabiin muuttavat myös Naomi miehensä Elimelekin ja heidän poikiensa Machlonin ja Chiljonin kanssa. Nämä pojat ottavat moabilaiset naiset, jotka ovat siis Lotin jälkeläisiä: Ruut ja Orpa. Kun nälänhätä ei enää piinaa Israelia, haluaa Naomi, jonka mies ja pojat ovat sillä välin kuolleet, palata takaisin. Hän neuvoo miniöitään jäämään Moabiin, maailmaan josta he ovat kotoisin ja jossa heillä on turvallinen olo. Mutta Orpa ja Ruut haluavat lähteä Naomin mukaan. He tulevat hänen kanssaan rajalle asti eli ulkoisimpaan mahdolliseen kohtaan. Siellä Orpa kääntyy, hän ei pysty enää jatkamaan, hän on kävellyt niin pitkälle, kuin hänen alueensa yltää. Ruut kuitenkin ylittää rajan, häntä raja ei estä. Hän jatkaa kuoleman yli tuonpuoleiseen. Niin Sodomin yhtälö kumoutuu. Yhtälön kumoamisen ansiosta Ruut löytää Boasin, josta kolme sukupolvea myöhemmin syntyy Daavid. Orpasta, joka meni vain rajalle asti - eli teki ulkoisimman mahdollisen askeleen, mitä ihminen voi tehdä yhtälön puitteissa -, syntyy Goljat, jota kutsutaan jättiläiseksi. Vanhassa tiedossa jättiläinen tarkoittaa sitä, että ihmisessä piilevä tämänpuoleisen painotus on niin vahvaa, että se kasvaa valtavaksi. Lääkäri on hepreaksi

14 »rofe«, ja sen sanavartalo on sama kuin sanassa valtava»refaim«käsite, joka on hepreaksi olemassa vain monikossa. Lääkäri on perinteen mukaan ihminen, joka tietää kaikesta ruumiillisesta niin paljon, että hän on altis kasvamaan valtavan yksipuoliseksi. Tietysti tämä kuvastaa vain lääkärin toisia kasvoja. Ihminen pakottaa lääkäriä tutkimaan vain elämän fyysistä puolta. Inhimillisestä näkökulmasta lääkäri on hyvä silloin, kun hän itse elää molempia puolia.»jättiläisenä«lääkäri näkee vain tämänpuoleisen kirjoa. Lääkärinä»rofena«hän voi tuoda ihmiselle ykseyden ja parantamalla ihmistä fyysisesti näyttää tälle elämän kakseutta, joka käsittää elämää taivaassa ja elämää maan päällä. Me laiminlyömme Goljatin olemassaoloa - joka on meissäkin niin läsnä -, kun kuvittelemme hänet valtavaksi kasvaneeksi satutaistelijaksi. Goljatissa yhdistyy se suurin ja voimakkain, mitä fyysisesti ja materiaalisesti voidaankaan odottaa. Suuruus kasvoi fyysisestä, koska Orpa, hänen esiäitinsä, tuli mukaan»rajalle asti«. Niin valtava voima! Niin suuri Sodomin voima! Goljat on filistealaisten jättiläinen. Filistealaiset ovat kansa lännessä, ja»länsi«tarkoittaa aina tulevaa. Siellä missä me seisotaan tässä hetkessä, filistealaiset jo odottavat tulevaa. Jos olet fyysisen puolesi vankina, liiaksi sidottu aineelliseen, mitattavissa ja havaittavissa olevaan, silloin filistealaiset lukitsevat sinulta tulevaisuuden valtavalla voimallaan. Jos elät luottaen siihen, että toiset osaavat hyväksyä sinut ja rakastaa, sitten seisot tulevaisuuden edessä kuin Daavid, ja sinun tulevaisuutesi on Daavidin»tulevaisuus«: Messiastahan kutsutaan aina Daavidin pojaksi. Daavidin poika on seuraus sellaisesta elämäntavasta, joka koostuu rakastamisesta ja rakastettuna olemisesta. Daavidin poika seisoo kynnyksellä, kuin tulevaisuus. Se on jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen tulevaisuus - ei tarvitse odottaa kauaa, ei tarvitse laskeskella, milloin se tulee. Laskeskelu on nimittäin»paha henki«, Saulin synkkä henki. Anna asioiden tapahtua - ja ne tapahtuvat! Daavid ei tiedä mitään omasta voimastaan; tätä tiedostamattomuutta kuvaa Daavidin esiäidin Ruutin läpimurto. Orpa taas meni ulkopuolelle asti, tiedostetun rajalle. Orpan jälkeläinen Goljat edustaa mahdollisuutta tiedostetun, kausaalisen puolen kasvamisesta suureksi. Ja niin Daavid kohtaa Goljatin: ilman laskelmointia, 5 kiven salaisuus mukanaan. Numero 5 sisältää 1 ja 4 salaisuuden. Ykseyden paradoksi. Numero 1 on elämän puu, 4 on tiedon puu. Numero 1 on 5:n kvintessenssi. Pääasiassa ratkaisee tunne siitä, että meitä rakastetaan. Kiven numero 1 viidestä kivestä Daavid viskaa jättiläistä päin, muut 4 jäävät taka-alalle. Ykkönen lasketaan, eli tuonpuoleinen, kvintessenssi ihmisen sisimmässä, lasketaan - Goljat kaatuu. Toinen kuningas, Saul, alkaa nyt voida huonosti; hän, suorittajista suurin, joutuu katsomaan, miten paimenpoika voittaa vaivatta. Meissä tämä tarkoittaa: kun huomaamme saavamme asioita ilman suoritusta ja ponnistusta, masennus vain voimistuu, syvenee. Saulista tulee yhä synkempi, hän lankeaa kateuteen. Myös meidän kateutemme kehittyy aina kausaalisesta. Me emme salli itsellemme iloa. Aina heti kysytään: >Kuinka kauan kaikki tulee kestämään? Tällä hetkellä menee hyvin, mutta nurkan takana jo häämöttää loppu. Vain vähän aikaa viivytään. Ja kun olen kuollut, kaikki on ohi.< Ajattelumme kausaalinen puoli tahtoo hyväksyä vain sen, mitä täällä pystytään mittaamaan, mikä on mitattavissa, mitä ihminen voi käsittää. Toiseen puoleen ei luoteta. Daavid joutuu pakenemaan Saulia jatkuvasti. Mutta Saulilla on poika, Jonathan. Hänen nimensä - itse asiassa Jehonathan - tarkoittaa:»herra antaa«. Ja»poika«tarkoittaa, kuten jo tiedämme, Saulin elämän seurauksia. Jonathan on Daavidin ystävä. Merkillinen ystävyys. Masentunut, synkkä Saul saa sittenkin yhteyden tanssivaan, laulavaan, iloiseen Daavidiin oman

15 hedelmänsä kautta. Samuelin ensimmäisen kirjan kappaleissa kerrotaan, miten Jonathan suojaa Daavidia ja yrittää selittää isälleen, että Daavid on paras palvelija ja jokainen epäily häntä kohtaan on täysin perätöntä. Hetkeksi Saulkin näkee sen selvästi; pian hän kuitenkin kuulee ihmisten sanovan:»saul on lyönyt tuhansia, mutta Daavid kymmeniä tuhansia!«sitä Saul ei kestä. Tämä kestämättömyys viittaa siihen, että me säälimme omaa suorittamistamme. Mehän haluaisimme näyttää suorittavalle puolellemme, että kyllä tästä vielä tulee jotakin! Emme voi hyväksyä sitä, että jotakin lankeaa meidän toisellekin puolellemme, että sille annetaan. Daavidille sattuu - voitaisiin sanoa -, juuri se, mitä Saul toivoisi itselleen, mutta samalla ei salli sitä itselleen. Daavidille tapahtuu tämä»herra antaa«, Jonathan. Daavidista ja Jonathanista tulee ystävät. Kun selviää, että Saul haluaa surmata Daavidin, Jonathan auttaa tätä pakenemaan. Daavid tulee Nob-papin luo (1. Samuel, 21). Siellä hänet tunnistetaan voidelluksi, kuninkaaksi. Hän saa ruokaa ja aseita. Eräs mies nimeltä Doeg, edomilainen, näkee, kuinka Nobin papit suovat Daavidille apua. Doeg kertoo kaiken Saulille, herralleen. Saul hyökkää raivossaan Nobiin ja tapattaa papit sekä mestattaa kaikki kaupungin asukkaat. Saulin teot vastaavat meidän sisimpämme tapahtumia. Myös meissä on raivoa sitä kohtaan, mikä auttaa meidän iloamme. Me emme anna ilollemme vihreää valoa. Olemme kovia ja vihaisia, palamme vihasta, niin että ilo joutuu vetäytymään, väistymään; me»surmaamme«sen, mikä iloamme ravitsee. Ihminen ei salli itselleen kaikkea hyvää, valoisaa, iloista, koska hän uskoo, että hän tekisi jotakin pahaa ja joutuisi»sovittelemaan jälkeenpäin«. Hyvyys, jota ihminen niin haluaa toteuttaa kausaalisesti, ei ole oikeasti hyvyyttä, se ei palvele tarkoitustaan. Ymmärretään siis, että Saulin johtama Nobin pappien murha tapahtuu prosessina meissä itsessä: se on kauna rakastettua, suosittua kohtaan. Ja todellinen murhaaminen tässä maailmassa on meissä itsessämme tapahtuvan tuonpuoleisen»murhaamisen«ilmentymä. Molemmat liittyvät toisiinsa. Voitaisiin sanoa: vain masentuneet sotivat, vain masentuneet ovat aggressiivisia, sillä he haluavat olla oikeassa kausaalisesta näkökulmassa. He uskovat, että kaikki paranee, kun he suorittavat aina ja paljon. He ovat palvelijoita, he ovat suoritustensa orjia. He ovat tämän päihtymyksen vankeja. Tieteen ja paremmin kehittyneen tekniikan avulla, he uskovat, saavutetaan voitto; samalla heistä tulee yhä apeampia. Heidän lapsensa näkevät vanhempien menevän harhaan, järjettömyys leviää, elämä on heistä tylsää.»heidän lapsensa«tällä en tarkoita ensisijaisesti uutta sukupolvea, vaan ennen kaikkea heidän omia tulevia päiviään. Myös ne päivät ovat jo paineen alla, niiden tulevaisuus vaipuu masennukseen. Lopulta päädytään taas taisteluun filistealaisia vastaan, ja Saul syöksee miekkansa, hänen poikansa, Jonathan mukaan lukien, kaatuvat. Kuriiri välittää tämän viestin Daavidille ja lisää siihen, että hän on itse antanut kuninkaalle tappoiskun, ettei kuningas joutuisi vihollisen käsiin elävänä. Daavid taas saman tien tapattaa kuriirin, huonojen uutisten tuojan. Vanhan tietämyksen mukaan tämä tarkoittaa, että itse huono uutinen»surmataan«, se ei saa jäädä eloon. Huono uutinen kuuluu masentuneiden ihmisten elämään; se on tapettava. Kun taas hyvä uutinen on viesti Messiaasta, joka on tulossa. Suuressa arvossa on hyvän uutisen tuoja: Elia-profeetta. Epätoivon hetkessä Elia tulee ja tuo apua. Hyvät uutiset elävät. Elia ajaa taivaalla elävänä palavien hevosten vetämää palavaa vaunua. Huono uutinen on

16 tapettava, sanotaan; hyvä uutinen elää ikuisesti. Saul ja hänen poikansa kaatuvat. Koko suku häviää historiasta, voitaisiin sanoa. Sitä paitsi tiedetään, että kuningasta, voideltua, sitä joka kuuluu ihmisen länteen ja maailmaan, ei voida leimata epäonnistujaksi. On selvää, että masentunut puoli väistyy ja Daavidin kuninkuus tulee tilalle. Mutta mitä on sitten Saulin tarkoitus? Eikö hän edusta suurta nöyryyttä, hyvyyttä? Eivätkö nämä ole oleellisiä ihmisen piirteitä? Alussa Saul ei ole ankara ihminen; vasta vähitellen hänestä tulee sellainen, koska hän luulee, että hän pystyy ja hänen täytyy selittää kaikki. Samalla häviää hyväksyntä. Ehkä tulemme ymmärtämään Saulin tarkoitusta paremmin, kun tarkastelemme Jonathanin ja Daavidin välistä liittoa, jolla on hyvin tärkeä rooli juutalaisessa perinteessä. Ensimmäisen Samuelin kirjan 20. kappaleessa lukee, että Saul odottaa Daavidia kuninkaan pöydässä.»kuninkaan pöytä«on paikka, jossa kuningas jakaa aterioita. Hepreaksi»schulchan«, pöytä, tulee samasta vartalosta kuin sana»lähettää«. Saksan kielessä sanat»lähettää (schicken)«ja»taito«(geschick) liittyvät toisiinsa. Päivällisellä jaetaan kaikille, toiselle sitä, toiselle tätä. Niin tehdään kuninkaan pöydässä. Jonathan tuntee, että hänen isänsä haluaa tappaa Daavidin tämän ruokailutilaisuuden aikana. Tämä tarkoittaa seuraavaa: tiedostamattoman tasolla tunnemme, että joskus voisi koittaa sellainen hetki, jona kaikki rakastettuna olemisesta johtuva ilo lopullisesti katoaa, lakkaa olemasta. Tämä hetki on olemassa myös eri tasolla, astronomiassa; voidaan laskea se jopa sekunnilleen: se on nimittäin uusikuu. Kuningas kutsuu pyötään uudenkuun aikaan. Heprean sana kuukausi voidaan kääntää sanalla»uusi«,»uusiutuminen«. Ja uusiutuminen on uudenkuun merkitys. Kuu - kaikki se mikä elämässämme loistaa - näyttää meille, että: jokin on piilossa, kasvaa, saavuttaa voimansa huipun, lähtee taas pois ja katoaa tietyllä hetkellä täysin. Mekaanisesti voitaisiin sanoa, että tämä kierto toistuu joka kuukausi. Jotakin hirveää tapahtuu kausaalisessa kierrossa: se vakuuttaa meidät siitä, että jokin häviää täysin. Kausaalisuus pakottaa meidät kysymään myös muodollisia kysymyksiä, jotka ovat inhimillisiä ja hyvin oikeutettuja: Miksi juuri tuolla ihmisellä on onni olla kaunis, rikas ja onnellinen, kun joku toinen syntyy näennäisen onnettomana - isä alkoholisti, äiti prostituoitu - mikä hänestä voi tulla näin kuormitettuna? Kausaalisesta näkökannasta näihin kysymyksiin ei pystytä vastaamaan, mutta kausaalinen puoli antaa tähän kuitenkin jonkinnäköisen vastauksen»uusiutumalla«. Vähän aikaa ennen pakoa Egyptistä, kuun alussa, sanoo Jumala Moosekselle ja Aaronille:»Tämä uusikuu olkoon teille uusiutumisen alku«(2. Mooses 12, 2). Vankeudesta vapautumisen jälkeen kausaalisen version mukaan - tämä on»egyptin-orjuuden«merkitys voimassa ei ole enää joko-taisuhde, vaan»uusiutuminen«. Kun kuu uusiutuu, tapahtuu jatkuvasti uusiutumista elämässäkin. Tämä näkyy»ofanim«kuvassa, joka annetaan Hesekielin vision ensimmäisessä kappaleessa. Hepreaksi»ofan«tarkoittaa»ratasta«; mutta tämä sana kantaa myös merkitystä»joko-tai«. Rattaat pyörivät. Ratas on elämä ja pyöriminen on kuin minä. Jotkut rattaat koskettavat maata, jotkut eivät kosketa konkreettista todellisuutta ikinä. Jäljelle jää todellisuus päivä- tai yöunissa, toiveissa, toivossa, tai sitten se ei tule näkyviin ollenkaan, mutta on mukana elämässä, sillä ihminen on koko maailma, Jumala on antanut ihmiselle maailman. Jotkut rattaat koskettavat maata. Kosketuksen hetki - se voitaisiin halutessa jopa määritellä

17 matemaattisesti - tämä hetki vastaa meidän näkyvää elämäämme maan päällä. Se vastaa meidän vuosiamme tässä maailmassa. Toinen kuolee heti synnyttyään, toinen taas elää hyvin vanhaksi. Olemassaolon kesto on kosketuksen hetki, ja on yhdentekevää, onko se pitkä vai lyhyt. Elämä on koko ratas.»ofanim«tarkoittaa myös enkeleitä. He ovat lähettiläitä, jotka tuovat Jumalan viestejä ylhäältä alas; ja vievät meidän viestejämme - rukouksia, epätoivoa, iloja - alhaalta ylös. Pyörivät rattaat tuovat jatkuvasti jotakin uutta, mitään ei ole lopullista kausaalisessa merkityksessä. Jonkun kohtalo saattaa näyttää pahalta kosketuksen aikana, mutta ota huomioon, että koko ratas on tämän ihmisen elämä, ja se on loputon, ikuinen. Kyllä, se parka, sanomme yleensä, kokee kaiken elämässään ärsyttävänä paineena. Voisikohan hän silti uskoa? Voisiko hän silti rakastaa ja tuntea olevansa rakastettu? Voisiko hän kokea jotakin uskomatonta? Tai ajatelkaa rikasta, joka syntyy onnellisiin, turvattuihin olosuhteisiin. Pystyykö hän vielä uskomaan? Vaikka kaikki sujuu jo niin kevyesti? Pystyykö hän rakastamaan laskelmoinnin sijasta? - Te huomaatte jo ehkä tämän muutaman vihjeen perusteella, että»ofanim«- kuvassa näkyvät kaikki elämän variaatiot, kaikki elämän tarjoamat mahdollisuudet. Yhden ihmisen kohtalo ei rajoitu maanpäälliseen eloon. Huomenna on uusikuu. Huomenna voi koittaa uusiutuminen. Nukkumista seuraa herääminen vastaavasti on olemassa herääminen»ikuisesta levosta«. Me nukumme ja heräämme tässä elämässä, jotta tottuisimme siihen, että uusiutumista tapahtuu jatkuvasti. Juutalaisessa perinteessä lausutaan aamuisin siunaukseksi ja kiitokseksi:»eläköön hän, joka uudelleen antaa sielun kuolleille ruumiille!«päiväsaikaan valvoessa koemme tulon ja lähdön ja näemme, ettei mikään ole lopullista. Pöydän ääressä, uusikuun aikaan, kysyy kuningas Jonathanilta Daavidista. Seuraavana päivänä - usein juutalaisen perinteen mukaan juhlitaan kaksi päivää uusikuun jälkeen - Daavid ei ole vieläkään tullut. Siinä vaiheessa Saul sanoo: Nyt tiedän, että Daavid on minua vastaan! Jonathan tuntee, että kuningas kutsuu Daavidin pöytään tappaakseen tämän. Jonathan varoittaa ystäväänsä ja he solmivat liiton keskenään. Perinne kertoo, että liiton solmivat kaksi puolta: se joka tulee ja menee - Kuu - ja se joka pysyy - Aurinko. Liitto on yhteys tulevan ja pysyvän välillä. Daavidin talo pysyy aina, kun taas kuu tulee ja menee ja siksi on kuin Saul. Kaikki uusiutuu Saulin kaaduttua. Masentunut ihminen voi kokea uusiutumisen, joka lähtee Daavidin loistavasta talosta. Se joka tuntee olevansa rakastettu, pystyy antamaan rakkautta. Rakkaus on ikuisuuden ilmaisu, Daavidin valtakunta on ihmisessä aina. Daavidin ja Saulin kina kuitenkin palaa aina takaisin ja siksi mahdollistaa jatkuvaa uusiutumista. Daavidin ja Jonathanin liitto kumoaa kaiken lopullisen. Täältä poistuu jokin, jotta koko elämä saavuttaa täyttymyksensä. Pysyvä ja tuleva puoli kasvavat yhteen elämän puun ja tiedon puun kuvissa: juuret ovat yhteiset. Kun erotat ne, masennut. Juutalaiset muistelevat tätä liittoa uudenkuun aikaan. Synkän, painostetun Saulin hedelmä yhdistyy Daavidiin, tanssivaan ja rakastettuun. Se on keskeinen tapahtuma jokaisen ihmisen elämässä. Elä uusiutuen, koe uusia kohtaamisia, mene muualle, älä jää paineen alle! Kun jokin on mennyt pieleen, tästä lähtien alkaa mennä hyvin! Uusiutuminen olkoon sinulle paon

18 merkki, muuten jäät Egyptin vangiksi. Daavidin elämässä on hetkiä, jotka eivät näytä lainkaan iloisilta tai hyviltä. Esimerkiksi Daavid toteuttaa väestölaskennan Israelissa (2. Samuel 24); ja sillä on huonot seuraukset. Israelia ei voi nimittäin tiivistää yhteen numeroon tai puristaa yhteen muotoon, saatikka mitata tai määritellä. Israelhan on ihmisen piilopuoli. Henki, voitaisiin sanoa, on Israel, ja sielu on kuin pappi Israelissa. Israel elää, ilman että sen täytyisi levittäytyä tiedostetun alueelle; se elää meidän toivossamme, aavistuksissamme, odotuksissamme ja toiveissamme. Tiedostetun alueella Israel on epämääräinen, muuten usko ja rakkaus eivät olisi lainkaan mahdollisia. Kaikki tiedostetuksi tehty, selkeästi mitattavissa oleva, on kuin pyörivä mekanismi. Tiedostetun vastakohta on kätketty puoli, joka on avoin: Ihminen odottaa ja toivoo, mutta usein hän pettyy ja joskus vaipuu epätoivoon.»avoin«tarkoittaa: sitä sinä et nimittäin tiedä; kaikki on mahdollista. Tai ajatelkaa Uria-tarinaa (2. Samuel 11). Daavid ottaa toisen miehen vaimon omakseen. Miehen, jonka hän on ylivoimaisesti kukistanut taistelussa. Profeetta Nathan tulee Daavidin luo ja ottaa tämän puheille. Profeetan tulo tarkoittaa: Daavid itse tajuaa tekonsa pahuuden. Silti hän pysyy rakastettuna ja rakastavana, uskon antamassa vapaudessa, kausaalisen ulkopuolella. Daavidin elämä, voitaisiin sanoa, ei suju hyvin. Se on kuin draama, rakkaustarina monine pettymyksineen, silti kuitenkin siinä on yhdessä pysymistä,»avioliitto«. - Kaikki meidän kohtaamisemme järjestetään melkein aina taivaista käsin. Me suunnittelemme ja luulemme, että meillä on ohjat omissa käsissämme. Mutta keskustassa, josta kaikki lähtee, temppelissä, määrää arpa. Daavidin elämä myötä- ja vastoinkäymisineen perustuu Jumalan ja ihmisen väliseen yhteyteen. Ei todellakaan rauhallista, tasapainoista elämää! Rakkaustarinat ovat täynnä dramaattisia, melkein tuhoisia tilanteita. Miettikää Laulujen laulua, joka kertoo siitä miten ihminen etsii ja menee harhaan, mutta toisaalta aina löytää oman itsensä takaisin. Daavid on epätoivoinen, kyllä, hän jopa vihaa ja toivoo vihollisilleen pahinta! Ihminen, joka elää vain kausaalisen puolella, ei voi lainkaan rakastaa tai vihata tällä tavalla. Hän on laskelmoiva. Hänestä virhe, väärä laskelma, on erittäin paha asia. Rakkaus ja viha ovat hänelle vain tunteita, joille ei pitäisi mielellään antaa tilaa. Hän ei tunne syvää rakkauden ja vihan suhdetta; hänen vihansa kohdistuu korkeintaan ihmiseen, joka on vapaa, koska vapaata rakastetaan ja vapaa osaa rakastaa. Daavidin elämä vastaa meidän kokemustamme rakkaudesta: Kaikki on mahdollista! Daavidin nimessä ja»daavidin pojan«nimessä rakentuu elämä rakkaudesta.»ben«, poika, on peräisin heprealaisesta sanasta»rakentaa«. Syvällä ihmisessä asuvat molemmat kuninkaat Saul ja Daavid. Pinnemmalla ihmisessä tapahtuva konflikti on kuin valtakunnan jakamista. Jerobeam, Nebatin poika, jakaa maan kahtia. Hän kerää ympärilleen heimot pohjoisesta ja jättää taakseen etelän heimot. Kaksi puolta, jaettu maa, myös meissä. Joosefin puoli, Raakelista, ja Juudan puoli, Leasta, taistelevat keskenään. Mutta Jumalan rakkaus kuuluu myös Joosefin puolelle, Efraimille. Tarina kertoo, että Jumala iloitsee Daavidin psalmista ja kutsuu Daavidia omaksi rakkaakseen; vielä enemmän hän kuitenkin pitää Saulista, joka kärsii. Tämä tarkoittaa sitä,

19 että sisimmässään, kaiken kätketyn puolella, on ihminen hyvä ja rakastettu, mutta toinen, näkyvä puoli tarvitsee kaiken huomion, koska se kärsii ja on paineen alla. Kärsivä puoli on Joosefin puoli, joka kutsutaan myös lihan puoleksi, joka näkyy täällä. Juuda taas on tuonpuoleinen, henkinen puoli. Molemmat ovat sidoksissa toisiinsa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Ihminen, joka kärsii olemassaolonsa läpi, kokee valtavasti. Perustaksi hänelle annetaan suuri ilo siitä, että kaikki on hyvin - mutta silti hän kärsii. Toisella puolella on tuleminen ja lähteminen, toisella puolella pysyvyys, ikuisuus. Tämä ikuisuus on ihmisen jumalallinen puoli. Tulemisen ja lähtemisen puolella ihminen huutaa omassa yksinäisyydessään, pyytää että malja otetaan häneltä pois. Se on tunne toisesta valtakunnasta, jossa kuninkaan kaatuvat, tappavat toisiaan. Vastaavasti elämä tässä, ruumis ja liha, näyttää niin karulta. Juuri tätä valtakuntaa Jumala kuitenkin katsoo myötämielisesti. Hänhän kutsuu Efraimin omaksi»kalliiksi pojakseen«, omaksi»suosikkilapseksi«, jota hän ei koskaan voisi unohtaa (Jeremia 31, 20). Ehkä ymmärrämme nyt, että sairas ja stressaantunut on vanhassa tiedossa pyhä. Masentunut ihminen ei ole»tapaus«, jolle pitäisi opettaa, että hän näkee itsensä ja maailman väärin. Hänhän tulisi sairaaksi jo pelkästä kausaalisesta opettamisesta! Hän kärsii älyn yliannostuksesta! Se on hänen draamansa. Hän ei tarvitse selityksiä, vaan rakkauden - ihmisen järkkyneen perustan - vapautusta. Kärsimys on jumalallinen valinta. Kun kärsit, olet Jumalan kuvaksi, olet sellainen miten Jumala täällä näkyy. Sairaana, masentuneena tunnemme Saulin puolta. Hän epäonnistui yhden ainoan kerran ja hänen valtakuntansa katosi. Daavid taas epäonnistuu lukuisia kertoja, mutta hänen kuninkuutensa jatkuu. Mieti ruumiillisen puolen, lihallisen puolen arvoa. Mikä ihme, että sinä voit olla täällä! Tottakai henki on kehoa tärkeämpi -, mutta ruumiillistuminen on valtava ihme. Se on myös kristinuskossa keskeinen tapahtuma. Juuri Saulin kohdalla tulee selväksi, että»herra antaa«: Jonathan ratkaisee. Masentunut ihminen tuntee kärsiessään Daavid-puolta, jolle annetaan. Melodia kuuluu tuonpuoleisesta. Masentunut ihminen on kuitenkin irtaantunut tuonpuoleisesta, hänessä oleva valtakunta on jakautunut. Masentuneen ihmisen mieltä ei hallitse Jumalan henki, tuonpuoleisen henki, vaan»ra«-henki, kausaalisen ajattelun ja konstruktion henki. Mutta rakastettu puoli on hänessä olemassa ja se solmii liiton kärsivän puolen kanssa. Miten käy lopulta Saulin sukupolvelle?»päivien lopussa«nimittäin käy ilmi, että Messias, Daavidin poika, ja Messias, Joosefin poika, on yksi ja sama. Ei ole kahta Messiasta. Emmekä voi sanoa:»hän on ollut«, tai:»hän on vasta tulossa«tai»hän tulee uudestaan«hänhän on vain Yksi. Sitä tarkoittaa Jumalan nimi, joka tulee verbistä»howe«,»olla«. Oleminen käsittää ykseytenä kaikki nämä:»hän oli, hän on, hän tulee olemaan«. Jokaisessa ihmisessä asuu Saulin ja Daavidin sekoitus. Meidän elämämme pelautuu niin kuin šakkipeli. Kumpikaan kuningas ei ole vielä voittanut. Kukaan täällä ei ole vailla näiden kahden puolen sekoittuvia vivahteita. Meidän maailmamme on vivahteiden maailma: ei musta eikä valkoinen, vaan värispektrin maailma, jossa niin kuin sateenkaaressa ei ole olemassa mustaa eikä valkoista. Toinen mielikuva tälle on»värikäs puku«, jonka Joosef saa Jaakobisältään: kaikki elämäntilanteet sinulle annetaan, kaiken elät läpi. Perinteen mukaan Joosefin veljenpoikien eli Benjaminin kymmenen pojan nimet vastaavat Joosefin elämän tapahtumia;

20 pojat kokevat Joosefin elämän tapahtumat. Masennuksessa sinua koskettaa Saulin maailma, ruumiin kärsivä maailma. Mutta tämän kosketuksen yhteydessä koet myös liiton iloiseen ja luottavaan. Koet sen, että»herra antaa«. Antamisen kyky parantaa, yhdistää, täydentää, kun taas todistaminen ja analysointi jakaa. Antaudu tapahtumille, ota vastaan kohtaamisia. Kohtaamisen kautta saavutat pyhyyden, joka parantaa. Ole tässä toista varten. Mutta älä liioittele, jottet tunkeile. Kun toinen tarvitsee sinua, hän osaa löytää sinut. Anna toisen tuntea, että olet avoin kaikelle. Olkoon tämä sinun elämäntapasi: elämä koostuu suhteista eikä laskelmoinnista. Sitten elät jatkuvasti uudistuen, sitten saavutat ikuisen Jonathanin ja Daavidin liiton. Nykyisin saadaan tietää huonoja uutisia tieteen ansiosta. >Toivottoman, parantumattoman sairas!<, sanoo diagnoosi, >hänen on kuoltava!< Voi olla, täällä näkyvällä puolella; mutta sinä olet sidoksissa häneen tiedostamattomalla tasolla, siellä missä asut taivaassa. Vanhoissa taruissa kysytään, miten ihminen voi lohduttautua tietyn ajan päästä läheisen ihmisen kuoltua? Tähän vastataan: Kuollut menee toiseen maailmaan, ikuisuuden maailmaan. Siellä olet kuitenkin sinäkin, et vain tiedä siitä tässä. Olet aina siellä. Miten ikuisuus voisi koskaan alkaa? Kuolla tarkoittaa tutustua koko elämään. Ja sureva voi puhua kuolleen kanssa, kuulumattomasti, mutta todellisesti, yhteys on tiedostamattomalla tasolla kiistatonta, koska siellä kaikki on yhtä. Jos tätä yhteyttä ei olisi olemassa, meitä ei voisi lohduttaa mikään. Mitä selkeämpänä näet tämän yhteyden, tämän tiedostetun ja tiedostamattoman puolen yhdessäolon, sitä enemmän sinun käytöstäsi ohjaa tunne, että kaikki on hyvin. Myös täällä maan päällä eletään ikuisuudessa. Ikuisuus on valtakunta, josta kumpuavat unelmat, toivo ja kaipaus. Niin voimme myötä-eletää myös kuolleen kanssa. Mehän uneksimme myös kuolleista tai ihmisistä, jotka eivät ole vielä edes syntyneet. Mutta täällä olemme yksinäisiä, koska olemme tiedostetulla, kausaalisella puolella. Miksi niin yksinäisiä? Jotta voimme uskoa ilman todisteita, todisteita vastaan. Jotta voimme rakastaa, vaikka koko maailma sanoo, että on parempi laskelmoida. Jotta voisimme luottaa, vaikka meille jatkuvasti uskotellaan että varmistaminen kannattaa.