Ilmainen lukunäyte ANNA-LEENA HÄRKÖNEN OTAVA ONNEN TUNTI

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte ANNA-LEENA HÄRKÖNEN OTAVA ONNEN TUNTI

2 ANNA-LEENA HÄRKÖNEN ONNEN TUNTI helsingissä kustannusosakeyhtiö otava

3 1. Tammikuu, talvesta yli puolet jäljellä. Kun selviän sisälle ravintolaan, olen niin jäässä ettei haukotuskaan pääse kunnolla ulos jäykkien leukojeni takaa. Juuri näinä aikoina tarvitaan treffejä oman miehen kanssa. Meillä on tapana varastaa perjantaisin pari tuntia yhteistä aikaa. Harri panee puljunsa kiinni vähän aikaisemmin, minä pääsen muutenkin töistä jo kolmelta. Hartioita jomottaa. Nostelen niitä hetken ylös ja alas, vaikka en usko että siitä on mitään hyötyä. Mutta uusperheellisen on pakko yrittää. Maistan punaviiniäni, se on paksua ja mausteista. Ihana tyhjä hetki. Pian menen taas kotiin ja palaan äidiksi. Viereiseen pöytään istuu noin kuusikymppinen mies hyvin leikatussa puvussa. Hän laittaa lukulasit silmilleen ja alkaa tutkia drinkkilistaa hartaan näköisenä. Tarjoilija ottaa häneltä ti lauksen ja pyörähtää pois. Pian pöytään istuu 3

4 edellistä vanhempi mies, hänkin on tyylikkäästi pukeutunut, kaulassa turkoosinsininen solmuke. Miehet kättelevät. Tilasin meille nyt hiukan omavaltaisesti Bloody Maryt, silmälasipäinen sanoo. Hyvä ratkaisu, toinen vastaa painokkaasti. He eivät ole vielä vanhuksia, mutta eivät kyllä näytä miltään ensirakastajiltakaan. Molemmat alkavat tutkia ruokalistoja; kyse on selvästi vakavasta asiasta. Tämä kateenkorva vaikuttaa lupaavalta. Totta. Otetaanko sitä molemmat? Heidän välillään on vanhan avioparin levollisuutta. Mutta he eivät ole pari, he ovat selvästi pelkkiä ystäviä. Tai siltä minusta tuntuu. Mutta minulla ei ole koskaan ollut kovin hyvä homotutka. Kouluaikoinakin ihastuin aina homoihin enkä uskonut millään, että eivät ne piittaa. Miksi me muuten käydään aina täällä? turkoosisolmukkeinen kysyy. Silmälasipäinen katsoo häntä hämmästyneenä. Koska tämä on aina auki. Aivan. 4

5 He keskustelevat verkkaisesti, hiljaisella äänellä kuin hautajaisvieraat. Minua kiinnostaa jostain syystä kovasti, mistä he keskustelevat. Terästän kuuloani. Kaikkiin asioihin liittyy aina muita asioita, turkoosisolmuke sanoo. Aivan. Silmälasipäisen katse eksyy minuun, käännän pääni nopeasti toiseen suuntaan. Siellä istuu keski-ikäinen nainen, joka ei ole malttanut riisua minkkiturkkiaan. Hän juo viskiään psykoottisen näköi se nä. Hänen jalkojensa juuressa istuu pieni pörröinen koira. Se vinkuu levottomasti, kohottautuu välillä takajaloilleen ja sohii tassuillaan emäntänsä reittä. Sillä on hätä, se haluaa ulos. Mutta nainen ei kiinnitä koiraan mitään huomiota. Sitä ei ole. Lämmin miehenkoura laskeutuu niskaani. Harrilla on aina lämpimät kädet, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Hei perjantaiheila, hän sanoo ja istuu viereeni. Hän haluaa aina istua vieressä, minä taas 5

6 toivoisin että hän istuisi vastapäätä jotta saisin katsekontaktin. Jos mä oon sua vastapäätä niin mä oon liian kaukana, hän selittää Mä en voi näperrellä sua. Tähän olen alistunut. Yritän katsoa häntä silti; käännän rintamasuunnan tiukasti vasemmalle. Hänellä on vaaleansiniset silmät. Niissä on jonkinlaista järvihauen kylmyyttä, minkä takia häntä voisi luulla kovaksi ihmiseksi. Profiili on jylhä. Kirveellä veistetty olisi kuitenkin väärä ilmaus. Hänet on veistetty erittäin laadukkaalla puukolla. Harri on laskenut olutlasinsa pöydälle. Hän tulee aina baaritiskin kautta, malttamaton mies. Hänen käsivarteensa on ta tuoitu siivilleen nouseva lintu. Kosketan sitä hellästi sormenpäillä. Mitä kuuluu? Hän katsoo minua niin kuin aikoisi juuri paljastaa valtio salaisuuden. Kun mä vaihdoin äsken vaatteita niin mä huomasin että mulle on tullu kaljamaha. Mä alan jumalauta paisua. 6

7 Sä voit paisua ihan mihin suuntaan haluat, sanon. Sitäpaitsi kyllä miehellä pitää tossa iässä vähän mahaa olla että se olis uskottava. Sä näytät ihanalta. Hän hymyilee. Näillä mennään mitä on annettu. Ja onhan mullakin ryppyjä, muistutan. Just siks sun kannattaa hakeutua tällasiin hämäriin paikkoihin. Suu kiinni tai mä suomustan sut. Nyökkään minkkiturkkinaiseen päin. Tuo akka ei vie tota koiraansa ulos, kittaa vaan viskiä. Sietämätöntä. Harri katsoo lyhyesti naista ja koiraa. Kyllä se varmaan kohta vie. Jos se ei vie niin mä vien. Ikkunapöytään tulee viimeisillään raskaana oleva vaalea nainen. Hän istahtaa takakenoon tuolin selkämystä vasten ja huokaa nautinnollisesti. Tuollaista painoa on hankala kantaa, minä muistan. Harri katsoo häntä myös. Nainen on juuri sitä leveälanteista lajia, joka pystyy puskemaan lapsia tämän maailman täy- 7

8 teen. Hänen lisääntymiskykyn sä voi haistaa kilometrin päähän. Ja juuri häntä Harri katsoo. Pitkään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Vai kuvittelenko muka, että hänen katseensa asettuu tavallista pidemmäksi aikaa raskaana olevien naisten vatsan päälle? Kuvittelenko, että se katse hyväilee tiukkoja salaisuuksien täyttämiä kumpuja, että se on myös surullinen? Ehkä minä kuvittelen. En voi itse mennä enää tuohon tilaan. Minulta puuttuu kohtu. Kun ei ole kohtua, pitää olla kaikkea muuta vähän enemmän. Nyt mä vien ton koiran ulos, minä sanon. Mä voin viedä, Harri vastaa. Hän nousee ylös ja kävelee turkkinaisen luokse. Sori kun häiritsen mut sun koiras näyttää siltä niin ku se haluais ulos. Voinks mä käyttää sitä? Nainen katsoo Harria silmät harittaen, ei sano mitään mutta irrottaa koiran hihnan pöydän jalasta ja ojentaa sen Harrille. Harri tarttuu hihnaan ja lähtee ulos. Koira hyppelehtii ja haukahtelee onnellisena. 8

9 Katson heidän peräänsä hetken. Lohdullinen näky. Iso mies ja pieni koira. Oven vieressä olevaan pöytään on tullut hyvin nuori pariskunta. He istuvat vierekkäin lonkerolasit edessään ja suukottelevat kuin saukot. Pakottavat minut onnensa todistajaksi. 9

10 2. Rautaisen pihakaluston päällä on paksu lumikuorrutus. Pöytä näyttää aivan kermakakulta. Omenapuuhun ripustetut lyhdyt palavat. Roope takoo Elielin kanssa kiekkoa jäisellä aukiolla. Eliel mutisee meille epämääräisen moin. Roope ei sano mitään. Puutaloyhteisön hyviä puolia: lapset tutustuvat helposti toisiinsa, ja heitä riittää. Mutta Roopelle ei riitä mikään. En ole koskaan tavannut noin kaverinkipeää lasta. Paitsi itseni lapsena. Nyt syömään, sanon Roopelle, joka yllättäen lopettaa kiekon lätkimisen heti ja seuraa meitä sisälle. Toffe syöksähtää jalkoihini ja maukaisee viiltävän korkealta. Rapsutan sitä niskasta; se painaa yläruumiinsa lattiaa vasten. Hyvin koiramainen kissa. Roopen posket ovat punaiset ulkoilun jäljiltä. En malta olla painamatta toista poskea sormella. Hän huitaisee käteni pois. 10

11 Äiti älä jaksa! Mutta kun mä oon synnyttäny sut! Mulla on suhun tiettyjä oikeuksia. Hiljaa! Käyn tietokoneella tarkistamassa meilit. Siellä on viesti Roopen opettajalta. Nuori, vastavalmistunut, virkaintoinen. Tänään Roope katsoi asiakseen piirrellä sukupuolielinten kuvia taululle joten poistin hänet luokasta, hän kirjoittaa. Katsoi asiakseen. En vastaa viestiin. Minulla ei ole siihen kerta kaikkiaan mitään sanottavaa. Syömme ahmimalla. Pizzapohjasta tuli sittenkin liian paksu, vaikka kuinka jytyytin sitä kaulimella. Roope lukee Aku Ankkaa. En jaksa enää niuhottaa siitä. Vielä jokin aika sitten yritin viritellä ruokapöydässä keskustelua päivän tapahtumista, mutta se ei luonnistunut. Mitä sä oot tehny tänään? Kaikenlaista. Mitä teillä oli koulussa ruokana? En mä muista. 11

12 Perjantai-iltaisin ei onneksi tarvitse mäkättää läksyistä. Eikä auttaa niitten tekemisessä. Varsinkin matematiikkaa inhoan, en muista siitä enää mitään. Hypotenuusasta tulee mieleen joku kuvottava poskiontelosairaus. Tää pizza on kyllä ihan mitäänsanomatonta, huomautan. Äiti eihän pizzan tartte mitään sanoakaan, Roope vastaa ja kauhaisee ison palan suuhunsa. Totta, myönnän. Sä oot kuulemma piirrelly tänään taululle jotain sukupuolielinten kuvia. Roope katsoo minua tuohtuneena. Hei! Mä piirsin yhden pippelin. Yhden! Harrin suupielet nykivät, hän välttää katsomasta meitä kumpaakaan. Ei tästä tartte enää puhua, minä sanon. Sun opettajas on ihan sesongin ulkopuolelta. Taasko? Harri kysyy kun vetäydyn ruoan jälkeen kodinhoitohuoneeseen ruskeakukallinen kangaspakka sylissäni. Aivan kuin menisin piikittämään heroiinia. 12

13 Tämä on minun pyhä paikkani: kodinhoitohuone. Se on pieni koppi, joka on täynnä tavaraa, ja tärkein niistä on minun ompelukoneeni. Kiiltävä, oliivinvihreä, pettämätön Bernina. Valoa huoneeseen tulee pyöreästä ikkunasta. Joskus tuntuu kuin olisi laivan hytissä, kun katselee ulos. Vaikka teen tätä kaikki arkipäivät työpaikalla, minun on saatava tehdä sitä myös vapaalla. Ompelen kummitytölleni mekkoa. Hulmautan kankaan auki. Olen löytänyt sen kirpputorilta. Se voisi olla vaikka vanha päiväpeitto ja ehkä se onkin. Hyvin pehmeää, hillitysti kiiltävää kangasta. Aion tehdä empirelinjaisen mekon, jossa on pyöreä kaula-aukko. Koristelen sen kermanvalkealla pitsillä. Kankaan leikkaaminen on maailman palkitsevin toimenpide. Kun saksia naksuttelee tiettyä viivaa pitkin, kangas tottelee. En ole koskaan pelännyt leikkaavani väärin ja pilaavani kangasta. Olen aina täysin varma siitä, että sakset suihkivat oikeasta kohdasta paloja pois. En leikkaa aina edes kaavapaperin mukaan vaan 13

14 pelkällä vaistolla. Myös ompelukoneen käyttö tuo suurta tyydytystä. Miten tehokkaasti neula nakuttaa saumaa kankaaseen, miten näppärästi minun sormeni syöttävät sitä neulan nakutettavaksi. Miten jumalattoman nopeasti on yksi sauma ommeltu ja toisen voi aloittaa. Kun on kaavat valmiina ja pää kirkas, miten voisi epäonnistua? Tunnin kuluttua lopetan. Pysähdyn hetkeksi Roopen huoneen ovelle ennen kuin astun sisään. Roope istuu pöytänsä ääressä ja pelaa. Missä välissä hän tuollaiseksi kasvoi? Minun silmissäni hänellä on yhä vauvan sivuprofiili. Mikä tää Super Mario luulee olevansa? hän kiljuu ja iskee pelin pöytää vasten. Nyt suljet sen, minä sanon. Mä vedän tän maan ekaks. Et vedä. Sä oot selvästi väsyny ja hermostunu. Mä voin lukea sulle. Ei kiinnosta. Se on tylsää. Sydämestä nipistää. Se on tylsää. Minusta se on ihanaa, ja ainoa keino olla hänen kanssaan 14

15 rauhassa lähekkäin, jakaa jotain. Tähän asti se on kelvannut. Roope on halunnut minun lukevan hänelle ääneen, vaikka osaa jo itse lukea. Pelataan muistipeliä, yritän. Ää! Et sä kuitenkaan muista mitään. Mä oon väsyny voittamaan. Shakkia. Sähän inhoat sitä. Ja oot huono siinäkin. Mitä hittoa minä sitten hänen kanssaan teen? Luistella en enää osaa. Pulkkamäkiajat ovat ohi. Haluaisin osallistua hänen elämäänsä, mutta kun ei anneta. Yhdessä leipominen on meidän juttumme, mutta nyt ei ole aineksia. Täytyy hankkia huomiseksi. Välillä tämä jatkuva elämysten tarjoamisen pakko ahdistaa. Raskaana ollessani olin vielä sinisilmäinen. Luulin, että jos antaa kaiken, se riittää. Kun Roope oli pieni, en jaksanut juurikaan leikkiä hänen kanssaan. Kaikki voimani menivät siihen, että pidin hänet elossa. Jos suostun nykyään lapsenvahdiksi, lupaan vanhemmille ainoastaan palauttaa heidät elävinä, en antaa virikkeitä. 15

16 No pannaan sitten osa sun kirjoista kierrätykseen. Jos sä et kerran lue noista enää puoliakaan. Ei panna. Miksei? Ne on mun. Katselen Roopen kaoottista kirjahyllyä. Sieltä pursuaa kaikenlaista. Pilvipaimen. Aarteiden kirja. Rudolf Koivun sadut. Noihin ei enää palata. Enkä tiedä palataanko mihinkään muuhunkaan. Ei tule ehkä edes Tatua ja Patua, eikä Risto Räppääjää. Näin se menee. Äitinä olemisesta katoaa niin usein ilo. Joku jossain antaa minulle pisteitä juuri nyt. Eiväthän meidänkään vanhempamme kyseenalaistaneet mitään. Eivät he ravanneet ympäri taloa pohtimassa olenko hyvä vai en, kelpaanko? Tuhosinko taas tänään lapseni persoonallisuutta? Lapset vain menivät jotenkin siinä sivussa. Entä me, jotka siinä sivussa menimme? Olemmeko tasapainoisia ja onnellisia? Roope tuikkaa eteeni Nintendo DC:n. Kato äiti. 16

17 Näytöllä tikku-ukko hakkaa toisen tikku-ukon hengiltä. Aika hauska, minä naurahdan äänellä, joka ei ole omani. Älä viitti äiti, Roope huokaa. Kyllä mä tiedän ettei tää oo sun juttus. Älä sitten näytä niitä mulle. Tää huone on muuten kauhee läävä. Roope kohauttaa hartioitaan. Minkäs mies luonnolleen mahtaa. Minua alkaa taas naurattaa. En enää puutu hänen huoneensa siisteyteen muuta kuin toteamalla asian silloin tällöin. Joskus imuroidessa potkin leluja ja vaatteita sivummalle. Hän heittää kaiken lattialle. Koulukirjat, takit, pelit, kaiken. Jos joku Roopen tavara pitää palauttaa hänen huoneeseensa, heitän sen ovelta johonkin nurkkaan. Opettakoon joku toinen nainen hänet joskus siistiksi, minä en enää jaksa yrittää. Käydäänkö vetämässä pari kiekkoo? Harri kysyy ovelta. Ja sen jälkeen vois tehdä vähän lumitöitä. 17

18 Roopen ilme kohenee heti. Hän painuu eteiseen ja alkaa vetää takkia päälleen. Hei sitte äitipäitiläinen, hän sanoo ja suukottaa minua yllättäen poskelle. Pipo päähän, hanskat käteen, ulos. Sinne he menivät. Niin toistensa näköisiä, että kaikki ihmettelevät sitä etteivät he ole isä ja poika. Kun tutustuin Harriin, Roope oli neljävuotias. Minulla ei ollut harhakäsityksiä uusperheen arjesta eikä siitä, miten mies ottaa vastaan toisen uroksen siittämän pennun. Sun ei tartte tuntea sitä kohtaan yhtään mitään, vakuuttelin ennen kuin he tapasivat ensimmäisen kerran. Olis tietysti kiva jos sä et inhoais sitä, mutta rakastaa ei tartte. Mutta Harri rakasti. Hän on hyvä rakastamisessa. Minulla on yhtäkkiä omaa aikaa vähintään tunti. Sytytän kynttilän ja menen torkkupeiton kanssa lukunojatuoliin. Otan nojatuolin vieressä olevasta kirjapinosta päällimmäisen kirjan. Luen yhden sivun enkä tajua siitä paljoakaan. Hiljaisuus ei tunnu yhtäkkiä niin hyvältä kuin yleensä, vaan käy päälle. 18