SUOMEN MATKAILUN ALUERAKENNE 2005: Keskeiset tulokset

Transkriptio

1 SUOMEN MATKAILUN ALUERAKENNE 2005: Keskeiset tulokset Riikka Leinonen, Pekka Kauppila ja Jarkko Saarinen Matkailun edistämiskeskus

2 Tiivistelmä Suomen matkailun aluerakenne 2005: Keskeiset tulokset Riikka Leinonen, Pekka Kauppila & Jarkko Saarinen Oulun yliopisto, maantieteen laitos Tutkimuksessa selvitetään Suomen matkailun aluerakennetta vuonna 2005 luokittelemalla kunnat matkailutarjonnan ja -kysynnän mukaan. Matkailun tarjontaa tarkastellaan kuntien luonnonvetovoiman, kulttuurivetovoiman, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden sekä ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnan perusteella. Matkailun kysyntää selvitetään Tilastokeskuksen matkailutilaston yöpymisvuorokausilla. Lisäksi esitetään yhteenveto matkailun tarjonnan ja kysynnän kohtaamisesta Suomessa. Maamme luonnonvetovoisimmat kunnat sijaitsevat Pohjois-Suomessa, kun taas kulttuurivetovoima painottuu tyypillisesti Etelä-Suomen, länsirannikon ja Itä-Suomen kaupunkeihin. Helsinki osoittautui kulttuuritarjonnassa vetovoimaisimmaksi kunnaksi. Suuret kaupungit ja Pohjois-Suomen matkailukunnat ovat vahvoja sekä majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden että ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnassa. Kunnat ryhmiteltiin hierarkkisesti neljään matkailukuntaluokkaan A, B, C ja D sen mukaan, kuinka monipuolista ja runsasta kuntien matkailutarjonta vetovoimatekijät ja palvelut oli vuonna Ylimmän A-tason matkailukunniksi luokiteltiin 20 kuntaa, joihin lukeutuvat useat Lapin ja Järvi-Suomen kunnat sekä eteläisen Suomen ja länsirannikon kaupunkikeskukset: Enontekiö Jyväskylä Lahti Rovaniemi Espoo Kittilä Lappeenranta Savonlinna Helsinki Kolari Mikkeli Tampere Imatra Kuopio Oulu Turku Inari Kuusamo Pori Vaasa Suurin osa Suomen kunnista sijoittuu B- ja C-luokkiin. Vaatimattomimmalle D-tasolle luokitellut kunnat edustavat potentiaalisia matkailukuntia. Kuntien ohella myös maakunnat ryhmiteltiin neljään luokkaan matkailutarjonnan perusteella. Vetovoimaisimmalla A- tasolla ovat Lapin, Etelä-Savon, Etelä-Karjalan, Uudenmaan ja Kymenlaakson maakunnat. Absoluuttisesti tarkasteltuna matkailun kysyntä on keskittynyt erityisesti suurimpiin kaupunkeihin. Helsingissä kirjattiin määrällisesti eniten yöpymisvuorokausia vuonna Maakunnista yöpymisvuorokausien määrä nousi suurimmaksi Uudellamaalla ja Lapissa. Suhteellisesti tarkasteltuna matkailun kysyntä on merkittävintä Ahvenanmaalla ja Lapissa, joissa tilastoitiin eniten yöpymisiä asukasta kohti. Suuressa osassa Suomen kuntia ja maakuntia matkailun kysyntä vastaa tarjontaa. Eteläisen Suomen ja länsirannikon suuret kaupunkikeskukset sekä useat Pohjois-Suomen matkailukunnat näyttäytyvät matkailun aluerakenteessa merkittävimpinä sekä matkailutarjonnan että -kysynnän suhteen. Tarjonnan ja kysynnän mukaan vahvoja alueita on edellisten lisäksi Itä-Suomessa ja Järvi-Suomen alueella. Matkailutarjonta ja -kysyntä ovat sen sijaan vähäisempiä länsirannikon ja Itä-Suomen väliin jäävällä vyöhykkeellä. Maakunnista erityisesti Uusimaa ja Lappi erottuvat runsaan tarjonnan ja vilkkaan kysynnän ansiosta, kun länsiosassa maata tarjonta ja kysyntä jäävät muuta Suomea vaatimattomammaksi.

3 SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 4 2. MATKAILUN TARJONTA 5 Luonnonvetovoima 5 Kulttuurivetovoima 7 Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalvelut 9 Ohjelmapalvelut ja tapahtumat 11 Matkailukunnat ja -maakunnat 13 Ylimmän tason matkailukunnat 13 Keskitason matkailukunnat 15 Potentiaaliset matkailukunnat 16 Maakuntien matkailuvetovoima MATKAILUN KYSYNTÄ 19 Kuntien matkailun rakenne 19 Maakuntien matkailun rakenne MATKAILUN TARJONNAN JA KYSYNNÄN KOHTAAMINEN 27 Kuntien matkailun tarjonta ja kysyntä 27 Maakuntien matkailun tarjonta ja kysyntä 31 Matkailualuetyypit ja vetovoima YHTEENVETO 37 LÄHTEET 40 LIITTEET

4 1. JOHDANTO Käsillä oleva julkaisu käsittää Oulun yliopiston maantieteen laitoksella laaditun Suomen matkailun aluerakenne tutkimuksen keskeiset tulokset. Työssä käytetyt aineistot ja menetelmät on raportoitu laajasti Matkailun edistämiskeskuksen julkaisemassa Suomen matkailun aluerakenne tutkimusraportissa. Tässä työssä tarkastellaan Suomen matkailun aluerakennetta luokittelemalla kunnat niiden matkailutarjonnan ja -kysynnän perusteella. Matkailutarjontaa selvitetään jakamalla kuntien vetovoimatekijät luonnonvetovoimaan, kulttuurivetovoimaan, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluihin sekä ohjelmapalveluihin ja tapahtumiin. Tarkemmat indikaattorit on lueteltu liitteessä 1. Analyysin painopiste on kuntatasolla, mutta tutkimuksessa kuvataan myös maakuntien matkailun vetovoimaisuutta. Kuntia ja maakuntia tarkastellaan vuoden 2005 hallinnollisten rajojen mukaan. Matkailun tarjonnan ohella työssä selvitetään matkailun kotimaisen ja kansainvälisen sekä vapaa-ajan- ja työmatkailun kysynnän alueellista jakautumista kunnittain ja maakunnittain. Lisäksi työssä esitetään yhteenveto matkailun tarjonnan ja kysynnän kohtaamisesta Suomessa. Tutkimuksen tulokset eivät ole kaikilta osin suoraan vertailukelpoisia aikaisempiin matkailun aluerakennetutkimuksiin (Artman ym. 1978; Vuoristo & Santasalo 1985, 1992), sillä esimerkiksi tarjontaa mittaavia indikaattoreita sekä aineistopohjaa on uudistettu ja laajennettu. Tarjontaa käsittelevä osio on metodiikan osalta samanlainen kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, mutta indikaattorit pyrittiin sitomaan tiukemmin olemassa olevaan tilasto- ja muuhun aineistopohjaan alueellisen vertailukelpoisuuden varmistamiseksi. Tämänkertaiseen aluerakennetutkimukseen sisältyvät uusina elementteinä matkailun kysynnän sekä tarjonnan ja kysynnän kohtaamisen tarkastelu. Lisäksi keskeistä käsitteistöä on osin uudistettu. Raportti etenee siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa käsitellään matkailun tarjontaa, kolmannessa luvussa matkailun kysyntää ja neljännessä luvussa esitetään tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen. Työn lopussa, viidennessä luvussa, on yhteenveto.

5 5 2. MATKAILUN TARJONTA Luonnonvetovoima Kunnat ryhmiteltiin luonnonvetovoiman perusteella neljään luokkaan (LI LIV) (ks. Vuoristo & Santasalo 1992). Seuraavassa on koottu kaikki 21 vetovoimaisimmalle LItasolle sijoittunutta kuntaa vuonna 2005: Inari Utsjoki Savonlinna Parikkala Enontekiö Muonio Taivalkoski Mikkeli Kuusamo Posio Kuhmo Puumala Lieksa Rovaniemen mlk. Vaala Kuopio Sodankylä Salla Kemijärvi Savukoski Kittilä Pohjois-Suomi on selvästi maamme luonnonvetovoimaisin alue (kuva 1). Luonnontekijöiltään muista kunnista erottuu erityisesti Inari, jota seuraavat Enontekiö ja Kuusamo. Inarin menestys selittyy osaltaan kunnan laajalla pinta-alalla. Pinta-alaltaan suurelle alueelle mahtuu todennäköisesti enemmän erilaisia vetovoimaelementtejä kuin pienempiin kuntiin. Ainoana Pohjois-Suomen ulkopuolisena kuntana kärkikymmenikköön yltää Lieksa. Ylimmässä LI-luokassa on Pohjois- ja Itä-Suomen vahvojen matkailukuntien ohella Saimaan alueen kuntia, kuten Savonlinna, Parikkala, Mikkeli ja Puumala. Suurin osa Suomen kunnista sijoittuu LIII-luokkaan. Luonnonvetovoimaltaan vaatimattomimmat kunnat ovat Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla, jossa on vähäiset korkeuserot, niukasti vesistöjä ja useita pinta-alaltaan pieniä kuntia. Kuntien sijoittumisessa luonnonvetovoimaluokkiin ilmenee joitakin eroja vuoden 1991 matkailun aluerakennetutkimukseen verrattuna (Vuoristo & Santasalo 1992). Kunnat, jotka on edellisessä tutkimuksessa määritelty ensimmäiseen luokkaan, voivat nyt kuulua alempiin luokkiin tai toisinpäin. Kokonaisuudessaan muutokset eivät ole suuria, sillä luonnonvetovoimatekijät ovat suhteellisen pysyviä. On myös huomattava, että tutkimuksen tulokset eivät ole suoraan vertailukelpoisia aikaisempiin tutkimuksiin, sillä indikaattoreita ja aineistopohjaa on joiltakin osin muutettu. Vaala, Parikkala, Mikkeli ja Kuopio nousivat uusina kuntina LI-luokkaan. Näistä Parikkalassa, Mikkelissä ja Kuopiossa on tapahtunut kuntaliitoksia 1990-luvun alun jälkeen, mikä on vaikuttanut muun muassa kuntien pintaalaan.

6 Kuva 1. Luonnonvetovoima Suomen kunnissa vuonna

7 7 Kulttuurivetovoima Kunnat ryhmiteltiin kulttuurivetovoiman perusteella neljään luokkaan (KI KIV) (ks. Vuoristo & Santasalo 1992). Kulttuuritekijöiltään vetovoimaisimmat KI-luokan kunnat olivat vuonna 2005: Helsinki Kuopio Vaasa Lahti Turku Savonlinna Espoo Lappeenranta Tampere Porvoo Ilomantsi Rauma Mikkeli Kulttuurillisesti vetovoimaisimmat kunnat sijaitsevat Etelä-Suomessa (kuva 2). Helsinki erottuu monipuolisen ja runsaan kulttuuritarjonnan ansiosta muista kunnista. Yleistäen voidaan todeta, että maamme suurimmat kaupungit ovat kulttuurivetovoimassa vahvoja. Etelä-Suomen lisäksi ylimmän KI-luokan kuntia on länsirannikolla ja Itä-Suomessa. Näiden alueiden välissä ja Pohjois-Suomessa on puolestaan paljon kuntia, joissa kulttuurivetovoima on vähäisempää. Esimerkiksi Oulun ja Lapin läänien alueella ei ole lainkaan ylimpään luokkaan kuuluvia kuntia. Vetovoimaisimmat kunnat ovat tyypillisesti kaupunkeja, mutta KII-tasolla on myös maaseutumaisia kuntia, joissa on runsaasti muun muassa kirkkoja ja historiakohteita. On huomattava, että tutkimuksessa käytetyt indikaattorit mittasivat pääasiallisesti kulttuurin aineellisia elementtejä. Näin ollen esimerkiksi kansainvälisen matkailun kannalta tunnettu ja vetovoimainen saamelaiskulttuuri sisältyi tarkasteluun ainoastaan saamelaismuseon kautta. Kulttuurivetovoimaindikaattoreita uudistettiin monelta osin vuoden 1991 matkailun aluerakennetutkimukseen verrattuna (Vuoristo & Santasalo 1992). Muutoksista johtuen tutkimusten tuloksia ei voida verrata suoraan toisiinsa. Huomionarvoista on kuitenkin se, että Mikkeli, Kuopio, Savonlinna, Vaasa, Ilomantsi, Lahti ja Lappeenranta nousivat uusina kuntina KI-luokkaan.

8 Kuva 2. Kulttuurivetovoima Suomen kunnissa vuonna

9 9 Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalvelut Kunnat ryhmiteltiin majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden tarjonnan perusteella neljään luokkaan (MI MIV) (ks. Vuoristo & Santasalo 1992). Ylimpään MI-luokkaan kuuluivat vuonna 2005: Eckerö Joensuu Lahti Savonlinna Enontekiö Jyväskylä Lappeenranta Tampere Espoo Kittilä Mikkeli Turku Helsinki Kolari Oulu Uusikaupunki Imatra Kuopio Pori Vaasa Inari Kuusamo Rovaniemi Vantaa MI-luokkaan sijoittuneet kunnat sijaitsevat pääosin Pohjois-Suomessa, Järvi-Suomessa sekä rannikolla (kuva 3). Suuret kaupungit ja Pohjois-Suomen vahvat matkailukunnat nousevat majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden tarjonnassa esiin. Kaupungeissa on tyypillisesti runsaasti majoitus- ja ravintolakapasiteettia ja hyvät liikenneyhteydet. MIIluokan kunnat sijoittuvat pääasiassa Pohjois- ja Itä-Suomeen sekä rannikolle. Palvelutarjonnaltaan vaatimattomimpia MIV-luokan kuntia on runsaasti Pohjanmaalla ja muualla Länsi-Suomessa. Kuntien sijoittumisessa vetovoimaluokkiin ilmenee joitakin eroja vuoden 1991 matkailun aluerakennetutkimukseen verrattuna (Vuoristo & Santasalo 1992). Uusia MI-luokan kuntia ovat Eckerö, Enontekiö, Imatra, Kittilä, Kolari, Mikkeli, Uusikaupunki ja Vantaa. Muutokset selittyvät palvelurakenteen kehittymisellä ja osittain myös aineistopohjan, indikaattoreiden ja laskentatapojen eroilla. Esimerkiksi Eckerön nousuun ylimmän luokan kunnaksi vaikuttaa majoitus- ja liikennepalveluiden lisääntyminen. Palvelurakenteen kehittyminen on myös Lapin matkailukuntien luokkamuutoksen taustalla. Enontekiö ja Kolari ovat nousseet MI-luokkaan majoitus- ja liikennepalveluiden ansiosta, kun taas Kittilässä majoitus- ja ravitsemispalvelut ovat Levin matkailukeskuksen investoinneista johtuen ensimmäisessä luokassa. Mikkelissä on tapahtunut kuntaliitoksia 1990-luvun alun jälkeen, mikä voi osaltaan näkyä kaupungin sijoittumisena MI-luokkaan. Vantaan nousu on selitettävissä matkailupalveluiden tarjonnan (paitsi loma-asuntokapasiteetin) lisääntymisellä, mikä on seurausta kaupungin kokonaisvaltaisesta kehityksestä ja kasvusta sekä Helsinki-Vantaan lentoasemasta.

10 Kuva 3. Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalvelut Suomen kunnissa vuonna

11 11 Ohjelmapalvelut ja tapahtumat Kunnat ryhmiteltiin ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnan perusteella neljään luokkaan (OI OIV) (ks. Vuoristo & Santasalo 1992). Ylimpään OI-luokkaan sijoittuivat vuonna 2005: Espoo Kolari Lohja Rauma Helsinki Kuopio Loviisa Rovaniemi Imatra Kuusamo Mikkeli Savonlinna Inari Lahti Muonio Tampere Jyväskylä Lappeenranta Oulu Turku Kittilä Lieksa Pori Vaasa Ohjelmapalveluiden ja tapahtumien osalta ylimpään luokkaan kuuluvat kunnat sijaitsevat pääosin Pohjois-Suomessa, Järvi-Suomessa sekä rannikolla (kuva 4). Nämä ovat pitkälti samoja kuntia, jotka erottuivat edukseen myös majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluissa. Suurten kaupunkien ohella korkeimpaan luokkaan kuuluu useita Pohjois-Suomen merkittäviä matkailukuntia. OII-tason kunnat sijoittuvat pitkälti samoille alueille kuin OI-tason kunnat. Sen sijaan palvelutarjonnaltaan vaatimattomimpia OIVtason kuntia on runsaasti Pohjanmaalla ja muualla Länsi-Suomessa. Vähiten alimman tason kuntia on puolestaan Lapin läänissä. Verrattaessa tämän tutkimuksen tuloksia vuoden 1991 matkailun aluerakennetutkimukseen (Vuoristo & Santasalo 1992) OI-tason saavutti kuusi uutta kuntaa: Kittilä, Kolari, Lohja, Loviisa, Muonio ja Savonlinna. Näistä kunnista Lapissa sijaitsevat Kittilä, Kolari ja Muonio nousivat korkeimmalle tasolle pääasiassa ohjelmapalveluindikaattoreiden (O1 O14) ansiosta. Ohjelmapalvelutarjonta on lisääntynyt mainituissa kunnissa tunnettujen matkailukeskusten Levin, Ylläksen sekä Oloksen ja Pallaksen kehityksen ansiosta. Savonlinnan, Lohjan ja Loviisan menestys perustuu puolestaan tapahtumaindikaattoreihin (O15 O18). Nämä kunnat ovat monipuolistaneet tapahtumatarjontaansa erityisesti kulttuuritapahtumien osalta. On kuitenkin huomioitava, että ohjelmapalveluiden ja tapahtumien indikaattoreita ja aineistopohjaa uudistettiin joiltakin osin edelliseen aluerakennetutkimukseen verrattuna.

12 Kuva 4. Ohjelmapalvelut ja tapahtumat Suomen kunnissa vuonna

13 13 Matkailukunnat ja -maakunnat Suomen kunnat ryhmiteltiin neljään matkailukuntaluokkaan (A, B, C ja D) vuoden 2005 matkailutarjonnan vetovoimatekijöiden ja palveluiden monipuolisuuden ja runsauden mukaan. D-luokan kunnat ymmärretään potentiaalisina matkailukuntina. Matkailukuntaluokitus on synteesi luonnonvetovoiman, kulttuurivetovoiman, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden sekä ohjelmapalveluiden ja tapahtumien luokituksista. Kuntien sijoittuminen matkailukuntaluokkiin on esitetty kuvassa 5 ja liitteenä 2 olevassa taulukossa. Ylimmän tason matkailukunnat Alueellisessa tarkastelussa ylimmän A-tason kuntina erottuvat monet Lapin ja Järvi- Suomen kunnat sekä eteläisen Suomen ja länsirannikon kaupungit (kuva 5). Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna ovat palvelutarjonnalla sekä vetovoiman määrällä ja monipuolisuudella mitattuna merkittäviä matkailukuntia, sillä ne yltävät ylimmälle tasolle kaikissa neljässä pääryhmässä eli luonnonvetovoimassa, kulttuurivetovoimassa, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluissa sekä ohjelmapalveluissa ja tapahtumissa (liite 2). Kymmenen kuntaa sijoittuu ylimmälle tasolle kolmessa pääryhmässä. Espoo, Helsinki, Lahti, Lappeenranta, Tampere, Turku ja Vaasa kuuluvat tähän ryhmään kulttuurivetovoiman, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden sekä ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnan mukaan ja Pohjois-Suomen matkailukunnat Inari, Kittilä ja Kuusamo luonnonvetovoiman, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden sekä ohjelma- ja tapahtumatarjonnan ansiosta. Muut A-luokan matkailukunnat ovat Enontekiö, Imatra, Jyväskylä, Kolari, Oulu, Pori ja Rovaniemi. Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden tarjoajina kärkeen sijoittuvat kunnat ovat Enontekiötä lukuun ottamatta samoja kuntia, jotka määritettiin myös ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnassa ylimpään luokkaan. Helsingin matkailutarjonnan määrä ja monipuolisuus osoittautui useiden indikaattoreiden suhteen selvästi suuremmaksi kuin muissa A-luokan matkailukunnissa.

14 14 Kuva 5. Suomen matkailukunnat vuonna 2005.

15 15 Ylimmän tason matkailukuntia on kaksi enemmän kuin edellisessä aluerakennetutkimuksessa (Vuoristo & Santasalo 1992). Uusina kuntina A-luokkaan ovat nousseet Enontekiö, Imatra, Kittilä, Kolari ja Mikkeli. Merkittävin tekijä tähän on palvelurakenteen kehittyminen. Varsinkin Lapin matkailukuntien, kuten Kittilän ja Kolarin, nousu oli odotettavissa, sillä Levin ja Ylläksen matkailukeskukset ovat kasvaneet ja kehittyneet viimeisen 15 vuoden aikana huomattavasti. Imatra ja Mikkeli olivat A-tason kuntia vuoden 1985 aluerakennetutkimuksessa (Vuoristo & Santasalo 1985) ja vahvoja B- tason kuntia vuoden 1991 tutkimuksessa (Vuoristo & Santasalo 1992). Mikkelin kohdalla on lisäksi tapahtunut kuntaliitoksia 1990-luvun alun jälkeen, mikä on osaltaan vaikuttanut matkailutarjonnan määrään. Sen sijaan muutama entinen ylimmän luokan matkailukunta Hämeenlinna, Joensuu ja Kokkola on pudonnut B-luokkaan. Keskitason matkailukunnat Suurin osa (60 %) Suomen kunnista sijoittuu vetovoimaisuudeltaan keskitasolle, B- ja C- luokkiin (ks. kuva 5, liite 1). Nämä ovat varteenotettavia matkailukuntia, joiden vetovoima ja palvelutarjonta vaihtelevat kuitenkin huomattavasti. B-tasolla on kuntia, jotka ovat lähellä A-tasoa. Näitä ovat erityisesti Lieksa, Muonio ja Rauma (LI/KI + OI), mutta myös Kemijärvi, Posio, Porvoo, Rovaniemen maalaiskunta, Salla ja Sodankylä (LI/KI + OII). Edellisten lisäksi vahvoihin B-luokan matkailukuntiin lukeutuvat Eckerö, Joensuu, Uusikaupunki ja Vantaa (MI + LII/KII/OII). Varsin monipuolisia B-tason matkailukuntia edustavat kaikissa pääryhmissä toiseen luokkaan sijoittuneet Heinävesi, Jämsä, Kemi ja Tornio. Myös C-tason kuntien joukossa on luokan vähimmäisvaatimukset selvästi ylittäviä kuntia. Näitä ovat luontopainotteiset Kuhmo, Taivalkoski, Utsjoki ja Vaala sekä kulttuuripainotteinen Ilomantsi. Lisäksi Loviisa erottuu ryhmän muista kunnista sijoittuessaan ylimpään luokkaan ohjelmapalveluiden ja tapahtumien osalta. Monipuolisia C-tason matkailukuntia edustavat myös majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluita lukuun ottamatta kaikissa muissa pääryhmissä toiseen luokkaan kuuluvat Orivesi, Suomussalmi ja Sysmä sekä luonnon- ja kulttuurivetovoiman osalta II-luokan Jaala ja Juankoski.

16 16 Potentiaaliset matkailukunnat Alimmalle D-tasolle sijoittuvat kunnat edustavat potentiaalisia matkailukuntia, joiden matkailun kehittymiselle voi tulevaisuudessa olla edellytyksiä (ks. Vuoristo & Santasalo 1992: 76). Kunnat ovat jaettavissa kolmeen alatyyppiin D1, D2 ja D3 (ks. liite 2): D1-kunnat sijoittuvat majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden pääryhmässä toiselle tai kolmannelle tasolle ja muissa pääryhmissä alimmalle tasolle. Kunnissa on matkailupalvelutarjontaa mutta vain vähän vetovoimatekijöitä. Tähän luokkaan kuuluu 12 kuntaa. D2-kunnat sijoittuvat majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden pääryhmässä alimmalle tasolle ja vähintään yhdessä muista pääryhmistä tätä ylemmälle tasolle. Kunnissa on siis vetovoimatekijöitä, mutta matkailupalvelutarjonta jää vähäiseksi. D2-luokkaan kuuluu yhteensä 103 kuntaa, joista valtaosan vetovoima on luontopainotteista. Kehittämispotentiaalia on erityisesti luonnonvetovoimaltaan ensimmäiselle tai toiselle tasolle sijoittuvissa kunnissa. Näitä ovat Savukoski, Isojoki, Jalasjärvi, Karijoki, Kuivaniemi, Luhanka, Sonkajärvi, Tervola ja Vuolijoki. Savukoski on ainoa kunta, jossa luonnonvetovoima yltää ylimmälle I-tasolle. Lisäksi Sonkajärvi on kulttuurivetovoiman sekä ohjelmapalvelu- ja tapahtumatarjonnan osalta kolmannella tasolla. Sen sijaan yksikään D2-kunnista ei yllä kulttuurivetovoimassa I- tai II-tasolle. D3-kunnat sijoittuvat jokaisen pääryhmän osalta alimmalle tasolle. Tähän luokkaan kuuluvissa 35 kunnassa on niukasti sekä matkailun vetovoimatekijöitä että palvelutarjontaa. Niillä ei näyttäisi yksin olevan edellytyksiä kehittyä vahvoiksi matkailukunniksi. Kunnissa on kuitenkin yksittäisiä vetovoimakohteita, nähtävyyksiä ja palveluita, joilla on mahdollisuus yhteistyöhön esimerkiksi naapurikuntien ja niissä olevien matkailullisesti merkittävien kohteiden kanssa. Yhteistyön kautta D3-kuntien on periaatteessa mahdollista kehittää matkailuaan osana laajempaa (matkailualue)kokonaisuutta.

17 17 Maakuntien matkailuvetovoima Kuntien ohella myös Suomen maakunnat ryhmiteltiin neljään luokkaan (A, B, C ja D) sen mukaan, kuinka monipuolista ja runsasta matkailun tarjonta oli vuonna Maakuntien luokitus perustui kuntien matkailukuntaluokitukseen. Vetovoimaisimmat A-tason maakunnat ovat Lappi, Järvi-Suomen ydinalueella Etelä-Savo ja Etelä-Karjala, Uusimaa ja Kymenlaakso (kuva 6). Lapissa on peräti viisi ylimmän luokan matkailukuntaa, ja ne nostavat maakunnan vetovoiman ja palvelutarjonnan korkealle tasolle. Ylimpään luokkaan kuuluvat matkailukunnat Helsinki ja Espoo vaikuttavat merkittävästi Uudenmaan sijoittumiseen A-tasolle. Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa on molemmissa kaksi ylimmän tason matkailukuntaa, minkä lisäksi muut kunnat ovat jakautuneet tasaisesti B- ja C- luokkiin. Etelä-Savossa, Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa ei ole lainkaan alimman luokan matkailukuntia. Edellä esitetyssä on huomioitava, että kyse on maakunnan kokonaisvetovoimasta, jolloin yksittäinen ylimmän luokan kunta ei nosta koko maakuntaa A- tai B-tasolle, jos valtaosassa kuntia tarjonta on vaatimatonta. Esimerkiksi ylimmän luokan matkailukunnat Kuusamo ja Oulu eivät riittävästi myötävaikuta Pohjois- Pohjanmaan sijoittumiseen D-tasoa korkeammalle, koska yli puolet (55 %) alueen kunnista kuuluu matkailukuntatasoltaan alimpaan luokkaan. Näin myös Satakunta ja Varsinais- Suomi jäävät tarkastelussa D-tasolle huolimatta ylimmän tason matkailukunnista Porista ja Turusta.

18 18 Kuva 6. Suomen maakuntien vetovoiman taso vuonna 2005.

19 19 3. MATKAILUN KYSYNTÄ Matkailun kysyntää vuonna 2005 selvitettiin rekisteröidyillä yöpymisvuorokausilla Kauppilan (1998) kehittämän matkailualueiden rakenneanalyysin (MARA:n) avulla. Virallinen tilastointi kattoi Suomen 432 kunnasta 63 (SVT 2006). Kunnat ja maakunnat tyypiteltiin matkan tarkoituksen ja matkailijoiden lähtömaan suhteellisiin osuuksiin perustuen neljään kenttään, jotka ovat kotimainen vapaa-ajanmatkailu, kotimainen työmatkailu, kansainvälinen vapaa-ajanmatkailu ja kansainvälinen työmatkailu. Kuntien matkailun rakenne Matkailun rakennetta esittävässä kuvassa 7 kunnan pohjaväri viittaa matkailun rakenneanalyysilla määritettyyn matkailualuetyyppiin ja ympyrän koko kuvaa kaikkien rekisteröityjen yöpymisvuorokausien määrää. Ympyrädiagrammit on jaettu neljään osaan kotimaisten ja kansainvälisten sekä vapaa-ajan- ja työmatkailuyöpymisten osuuksien perusteella. Kartalla valkoisiksi jääneistä kunnista ei ole tilastoitua tietoa yöpymisvuorokausista, mihin on syynä tilastointikriteerit täyttävien majoitusliikkeiden vähäisyys. Rekisteröidyt yöpymiset Suomen kunnissa vuonna 2005 on koottu liitteeseen 3. Eniten yöpymisvuorokausia kertyi vuonna 2005 Helsingissä, jossa kirjattiin lähes 2,6 miljoonaa yöpymistä (kuva 7, liite 3). Seuraavina tulivat suuret kaupungit Tampere ( yöpymistä), Turku ( yöpymistä) ja Oulu ( yöpymistä). Myös Sotkamossa ja Vantaalla tilastoitiin yli yöpymisvuorokautta. Yöpymisvuorokausilla mitattuna kymmenen parhaan joukkoon ylsivät lisäksi Kuopio, Inari, Rovaniemi ja Jyväskylä (SVT 2006: 67 68). Absoluuttisesti tarkasteltuna matkailun kysyntä on keskittynyt suurimpiin kaupunkeihin. On huomioitava, että nykyinen tilastointiperiaate ei ole tasapuolinen maaseutualueille ja kaupungeille, koska majoitusmuodot vaihtelevat alueittain. Suurin osa kaupunkien kaupallisesta majoitustarjonnasta ja -kysynnästä on mukana tilastoissa, mutta maaseutualueilla erityisesti kotimaisen vapaa-ajanmatkailun kysyntä kohdistuu paljolti tilastoimattomiin majoitusmuotoihin, kuten yksittäisiin vuokrattaviin mökkeihin ja omiin, yritysten tai yhteisöjen loma-asuntoihin. Toisaalta sukulaisten ja tuttavien luona yövytään

20 20 erityisesti kaupungeissa mutta myös maaseutualueilla. Nämäkin yöpymiset, kuten myös päivävierailut, ovat tarkastelun ulkopuolella (Kauppila 1999: 88 89). Suhteellisessa tarkastelussa kunnille laskettiin indeksiarvot jakamalla yöpymisvuorokaudet asukasluvulla. Kuntien indeksiarvot on koottu liitteeseen 4 ja esitetty kuvassa 8, jossa ympyrädiagrammin koko määräytyy indeksiarvon mukaan. Koko maan keskiarvo saatiin jakamalla Suomessa kirjatut yöpymisvuorokaudet vuoden 2005 asukasluvulla. Keskiarvon alapuolelle jäävät luvut kuvataan kartalla sinisellä ja keskiarvon ylittävät punaisella värillä. Suhteellisesti tarkasteltuna matkailun kysyntä näyttäytyy suurimpana Ahvenanmaalla sekä Lapin kunnissa, joissa monet maamme keskeiset matkailukeskukset sijaitsevat (kuva 8, liite 4). Eckerössä tilastoitiin eniten yöpymisvuorokausia asukasta kohti (128,9 yöpymistä/asukas). Seuraavina tulivat Kolari (69,8 yöpymistä/asukas), Pelkosenniemi (69,5 yöpymistä/asukas), Inari (53,3 yöpymistä/asukas), Enontekiö (51,6 yöpymistä/asukas), Kittilä (46,5 yöpymistä/asukas), Muonio (43,8 yöpymistä/asukas), Sotkamo (41,2 yöpymistä/asukas), Utajärvi (25,9 yöpymistä/asukas) ja Kalajoki (22,0 yöpymistä/asukas).

21 21 Kuva 7. Suomen kuntien matkailun rakenne ja yöpymisvuorokaudet vuonna 2005 (SVT 2006).

22 22 Kuva 8. Yöpymisvuorokaudet suhteutettuna asukaslukuun Suomen kunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

23 23 Yhteensä 22 kunnassa matkailu on rakenteeltaan kotimaista vapaa-ajanmatkailua (taulukko 1). Enemmistö näistä kunnista sijaitsee Pohjois- ja Itä-Suomessa (ks. kuva 7). Suurista kaupungeista vain Kuopio ja Pori kuuluvat tähän luokkaan. Kotimaisen vapaaajanmatkailun kuntia ovat lisäksi Hanko, Keuruu ja Nokia. Taulukko 1. Suomen kuntien matkailun rakenne vuonna Kotimainen vapaa-ajanmatkailu (22 kuntaa) Enontekiö Nilsiä Hanko Nokia Ilomantsi Nurmes Kalajoki Pelkosenniemi Kaustinen Pori Kemijärvi Pudasjärvi Keuruu Punkaharju Kolari Puolanka Kuopio Puumala Kuusamo Sotkamo Lieksa Utajärvi Kansainvälinen vapaa-ajanmatkailu (9 kuntaa) Eckerö Rovaniemi Inari Rovaniemen mlk. Kittilä Salla Maarianhamina Sodankylä Muonio Kotimainen työmatkailu (27 kuntaa) Forssa Lohja Hamina Mikkeli Heinola Nurmijärvi Hämeenlinna Oulu Iisalmi Porvoo Joensuu Rauma Jyväskylä Savonlinna Jämsä Seinäjoki Kajaani Tampere Kemi Turku Kokkola Vaasa Kotka Varkaus Kuhmo Virrat Lappeenranta Kansainvälinen työmatkailu (5 kuntaa) Espoo Helsinki Imatra Lahti Vantaa Kansainvälisen vapaa-ajanmatkailun alueiksi luokiteltiin yhdeksän kuntaa (ks. taulukko 1). Näistä pääosa sijaitsee Lapissa, kun Eckerö ja Maarianhamina ovat Ahvenanmaalla. Eckerössä peräti 78 prosenttia yöpymisistä oli ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisiä vuonna Myös Rovaniemellä (61 %), Muoniossa (57 %), Rovaniemen maalaiskunnassa (54 %) ja Maarianhaminassa (53 %) kansainvälisten yöpymisten osuus oli yli puolet rekisteröidyistä yöpymisvuorokausista (ks. kuva 7). Matkailua voidaan luonnehtia 27 kunnassa kotimaiseksi työmatkailuksi (ks. taulukko 1). Tähän luokkaan kuuluvat muun muassa Hämeenlinna, Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Savonlinna, Tampere, Turku ja Vaasa. Nämä eri puolella Suomea sijaitsevat paikkakunnat ovat kaupunkeja, joiden keskushierarkia-asema on korkea. Kaupunkialueilla toimii runsaasti sekä yksityisiä yrityksiä että julkisyhteisöjä, mistä johtuen niihin suuntautuu työja asiointimatkailua. Kaupunkien keskushierarkia-asema kerää niihin myös palveluita, joita ei ole rakennettu ensisijaisesti matkailijoiden tarpeita varten vaan joita käyttävät pääasiassa paikalliset asukkaat (Kauppila 1998: 34, 36).

24 24 Helsinki, Vantaa, Espoo, Imatra ja Lahti kuuluvat kansainvälisen työmatkailun luokkaan, mutta näillä kaupungeilla on luonnollisesti merkitystä myös kotimaisessa ja vapaaajanmatkailussa. Kansainvälisen työmatkailun luonnehtimista kaupungeista kuitenkin vain Helsingin yöpymisvuorokausista yli puolet, 60 prosenttia, oli ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisiä vuonna 2005 (ks. kuva 7). Maakuntien matkailun rakenne Suomen maakuntien matkailun rakenneanalyysi esitellään kuvassa 9, jossa maakunnan pohjaväri viittaa rakenneanalyysilla määritettyyn matkailualuetyyppiin ja ympyrän koko kuvaa kaikkien rekisteröityjen yöpymisvuorokausien määrää. Ympyrädiagrammit on jaettu neljään osaan kotimaisten ja kansainvälisten sekä vapaa-ajan- ja työmatkailuyöpymisten osuuksien perusteella. Maakunnissa rekisteröidyt yöpymiset on koottu liitteeseen 5. Eniten yöpymisvuorokausia kirjattiin vuonna 2005 Uudenmaan maakunnassa, lähes 3,9 miljoonaa yöpymistä. Seuraavina tulivat Lappi, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi (SVT 2006: 67 68). Suhteellisessa tarkastelussa maakunnille laskettiin indeksiarvot jakamalla yöpymisvuorokaudet asukasluvulla. Maakuntien indeksiarvot on koottu liitteeseen 5 ja esitetty kuvassa 10, jossa ympyrädiagrammin koko määräytyy indeksiarvon mukaan. Ahvenanmaalla tilastoitiin eniten (16,9) ja Lapissa toiseksi eniten (10,8) yöpymisvuorokausia asukasta kohti vuonna 2005 (kuva 10). Seuraavina tulivat Kainuun, Etelä-Savon ja Keski-Suomen maakunnat. Lisäksi Pohjois-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Etelä-Karjalassa asukasta kohti lasketut yöpymisvuorokaudet ylittivät koko maan keskiarvon. Kahdeksassa maakunnassa matkailu on rakenteeltaan kotimaista vapaa-ajanmatkailua. Nämä ovat Etelä-Pohjanmaa, Etelä-Savo, Kainuu, Keski-Pohjanmaa, Pirkanmaa, Pohjois- Karjala, Pohjois-Pohjanmaa ja Pohjois-Savo (ks. kuva 9). Kansainvälisen vapaaajanmatkailun alueiksi luokiteltiin vain kaksi maakuntaa: Ahvenanmaa ja Lappi. Ahvenanmaalla peräti 61 prosenttia yöpymisistä oli ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisiä, kun Lapissa kansainvälisten yöpymisten osuus jäi 40 prosenttiin rekisteröidyistä yöpymisvuorokausista vuonna 2005.

25 25 Kuva 9. Suomen maakuntien matkailun rakenne ja yöpymisvuorokaudet vuonna 2005 (SVT 2006).

26 26 Kuva 10. Yöpymisvuorokaudet suhteutettuna asukaslukuun Suomen maakunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

27 27 Kotimaisen työmatkailun maakuntia ovat Etelä-Karjala, Itä-Uusimaa, Kanta-Häme, Keski- Suomi, Kymenlaakso, Pohjanmaa, Päijät-Häme, Satakunta ja Varsinais-Suomi (ks. kuva 9). Kansainvälisen työmatkailun maakunnaksi tyypiteltiin ainoastaan Uusimaa, jonka yöpymisvuorokausista hieman alle puolet, 48 prosenttia, kertyi ulkomaalaisilta matkailijoilta vuonna MATKAILUN TARJONNAN JA KYSYNNÄN KOHTAAMINEN Matkailun tarjonnan ja kysynnän kohtaamista tarkasteltiin vertaamalla kuntien ja maakuntien vetovoimaa matkailun kysyntään eli rekisteröityihin yöpymisvuorokausiin (SVT 2006). Kuntien matkailun tarjonta ja kysyntä Matkailun tarjonnan suhteen kunnat määritettiin A-, B-, C- ja D-tason matkailukunniksi. Matkailukuntatasot on merkitty kuvan 11 karttapohjalle harmaan sävyinä ja kysyntä esitetään ympyrädiagrammein, joiden koko määräytyy kaikkien rekisteröityjen yöpymisvuorokausien mukaan. Ympyrädiagrammit on jaettu neljään osaan kotimaisten ja kansainvälisten vapaa-ajan- ja työmatkailuyöpymisten osuuksien perusteella. Vastaavasti kuvassa 12 matkailun tarjontaa ilmentävät matkailukuntatasot on kuvattu karttapohjalla harmaan sävyinä ja kysyntä, tässä tapauksessa asukaslukuun suhteutetut yöpymiset, esitetään ympyrädiagrammein. Ympyrädiagrammin koko määräytyy indeksiarvon (yöpymisvuorokaudet/asukas) mukaan. Matkailun tarjonnassa vahvimpia ovat useat Lapin ja Järvi-Suomen kunnat sekä eteläisen Suomen ja länsirannikon kaupunkikeskukset (kuva 11). Vetovoima ja palvelut ovat runsaita ja monipuolisia erityisesti 20 ylimmän tason matkailukunnassa. Helsinki erottuu muista matkailukunnista palvelu- ja kulttuuritarjonnaltaan. Absoluuttisesti tarkasteltuna kysyntä on painottunut erityisesti suuriin kaupunkikeskuksiin (ks. kuva 11). Helsingissä kirjattiin määrällisesti eniten yöpymisvuorokausia vuonna Seuraavina tulivat Tampere, Turku, Oulu, Sotkamo ja Vantaa sekä Pohjois-Suomen

28 28 perinteiset matkailukunnat Inari, Rovaniemi, Kuusamo, Kittilä ja Kolari. Näin ollen matkailun tarjonta- ja kysyntätekijät näyttäisivät kohtaavan Suomessa suhteellisen hyvin, sillä edellä mainitut kunnat sijoittuvat matkailukuntaluokituksessa ylimmälle tasolle lukuun ottamatta Sotkamoa ja Vantaata, jotka ovat tarjonnan suhteen toiseksi ylimmällä B- tasolla. Suhteellisessa tarkastelussa kysyntä näyttäytyy suurimpana Ahvenanmaalla sekä Lapin kunnissa, joissa useat keskeiset matkailukeskukset sijaitsevat. Kuvasta 12 ilmenee, että yöpymisvuorokausia asukasta kohti tilastoitiin selvästi keskimääräistä enemmän Eckerössä, monissa napapiirin pohjoispuolen kunnissa, Sotkamossa, Kalajoella ja Kuusamossa sekä Utajärvellä. Suhteellisessa tarkastelussa kärkeen sijoittuneet kunnat ovat tarjonnassa tyypillisesti A- ja B-tasolla, sillä edellä mainituista vain Utajärvi kuuluu C- luokan matkailukuntiin. Suuressa osassa Suomen kuntia matkailun kysyntä vastaa tarjontaa eli kunnan asemaa matkailukuntaluokituksessa. Eteläisen Suomen ja länsirannikon suuret kaupunkikeskukset sekä useat Pohjois-Suomen matkailukunnat näyttäytyvät matkailun aluerakenteessa merkittävimpinä sekä matkailun tarjonnan että kysynnän suhteen. Tarjonnassa ja kysynnässä vahvoja kuntia on lisäksi Itä-Suomessa ja erityisesti Järvi-Suomen alueella. Myös Ahvenanmaalla matkailutarjonta ja -kysyntä vaikuttavat kohtaavan, sillä vetovoiman ja palveluiden luokituksessa toiseksi ylimmälle tasolle määritellyissä Eckerössä ja Maarianhaminassa matkailun kysyntä on erityisesti suhteellisesti tarkasteltuna merkittävää. Sen sijaan matkailun tarjonta ja kysyntä ovat selvästi vähäisempiä länsirannikon ja Itä- Suomen väliin jäävällä vyöhykkeellä, Suomenselän alueella.

29 29 Kuva 11. Matkailun tarjonta (matkailukunnat) ja kysyntä (yöpymisvuorokaudet) Suomen kunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

30 30 Kuva 12. Matkailun tarjonta (matkailukunnat) ja kysyntä (yöpymisvuorokaudet suhteutettuna asukaslukuun) Suomen kunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

31 31 Maakuntien matkailun tarjonta ja kysyntä Maakuntien matkailun tarjontaa kuvaava vetovoiman taso on merkitty kuvan 13 kartalle harmaan sävyinä ja matkailun kysyntä esitetään ympyrädiagrammein, joiden koko määräytyy kaikkien rekisteröityjen yöpymisvuorokausien mukaan. Ympyrädiagrammit on jaettu neljään osaan kotimaisten ja kansainvälisten vapaa-ajan- ja työmatkailuun liittyvien yöpymisten osuuksien perusteella. Asukaslukuun suhteutetut yöpymisvuorokaudet esitetään kuvassa 14. Kyseisessä kartassa ympyrädiagrammin koko kuvaa indeksiarvoa (yöpymisvuorokaudet/asukas). Matkailun tarjonnassa Lapin, Etelä-Savon, Etelä-Karjalan, Uudenmaan ja Kymenlaakson maakunnat luonnehdittiin vetovoimaisimmalle A-tasolle (kuva 13). Absoluuttisesti yöpymisvuorokausia tilastoitiin eniten Uudellamaalla ja toiseksi eniten Lapin maakunnassa vuonna Kansainvälisen työmatkailun osuus kaikista yöpymisistä oli suurin Uudellamaalla, kun kansainvälisen vapaa-ajanmatkailun osuus yöpymisistä nousi merkittävimmäksi Ahvenanmaalla ja Lapissa. Matkailun tarjonta ja kysyntä näyttäisivät kohtaavan, sillä absoluuttisessa tarkastelussa kärkeen sijoittuneet maakunnat Uusimaa ja Lappi ovat myös tarjonnan osalta vetovoimaisimmalla tasolla. Suhteellisessa tarkastelussa nousevat esiin perifeeriset ja perinteisesti vahvat matkailualueet Ahvenanmaa ja Lappi, joissa tilastoitiin eniten yöpymisvuorokausia asukasta kohti (kuva 14). Kolmanneksi suurin yöpymisvuorokaudet/asukas-indeksiarvo oli Kainuussa. Lappi on vetovoimaltaan A-tasoa ja Kainuu B-tasoa, mutta Ahvenanmaa jää tarjonnan osalta alimman D-tason maakunnaksi. Suuressa osassa maakuntia matkailun kysyntä näyttäisi siis vastaavan tarjontaa. Erityisesti Uusimaa ja Lappi ovat matkailun aluerakenteessa vahvoja sekä matkailun tarjonnassa että kysynnässä. Sen sijaan länsiosassa maata matkailun tarjonta ja kysyntä ovat muuta Suomea vähäisempiä.

32 32 Kuva 13. Matkailun tarjonta (vetovoiman taso) ja kysyntä (yöpymisvuorokaudet) Suomen maakunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

33 33 Kuva 14. Matkailun tarjonta (vetovoiman taso) ja kysyntä (yöpymisvuorokaudet suhteutettuna asukaslukuun) Suomen maakunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

34 34 Matkailualuetyypit ja vetovoima Matkailualueiden rakenneanalyysin tuloksena saatiin neljä erilaista matkailualuetyyppiä. Näitä tyyppejä tarkastellaan seuraavaksi vetovoimaluokitteluiden avulla, sillä tarkoituksena on eritellä matkailualuetyyppien vetovoiman perusta (ks. Kauppila 1998). Tyypittelyssä oli mukana 63 kuntaa (taulukko 2). Taulukko 2. Matkailualuetyyppien vetovoima Suomen kunnissa vuonna Matkailualuetyyppi rakenneanalyysin mukaan Vetovoima Luokka Kotimainen vapaa-ajan- Kansainvälinen vapaa-ajan- Kotimainen työmatkailu Kansainvälinen työmatkailu (n=5) matkailu (n=22) matkailu (n=9) (n=27) Luonnon- LI 27,3 % (6) 66,7 % (6) 11,1 % (3) 0 % (0) vetovoima LII 45,5 % (10) 11,1 % (1) 25,9 % (7) 0 % (0) LIII 27,3 % (6) 11,1 % (1) 51,9 % (14) 60,0 % (3) LIV 0 % (0) 11,1 % (1) 11,1 % (3) 40,0 % (2) Kulttuuri- KI 9,1 % (2) 0 % (0) 29,6 % (8) 60,0 % (3) vetovoima KII 4,5 % (1) 33,3 % (3) 51,9 % (14) 40,0 % (2) KIII 45,5 % (10) 33,3 % (3) 14,8 % (4) 0 % (0) KIV 40,9 % (9) 33,3 % (3) 3,7 % (1) 0 % (0) Majoitus-, MI 22,7 % (5) 44,4 % (4) 33,3 % (9) 100 % (5) ravitsemis- MII 54,6 % (12) 55,6 % (5) 55,6 % (15) 0 % (0) ja liikenne- MIII 22,7 % (5) 0 % (0) 11,1 % (3) 0 % (0) palvelut MIV 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) Ohjelma- OI 22,7 % (5) 44,4 % (4) 37,0 % (10) 80,0 % (4) palvelut ja OII 63,6 % (14) 55,6 % (5) 59,3 % (16) 20,0 % (1) tapahtumat OIII 13,6 % (3) 0 % (0) 3,7 % (1) 0 % (0) OIV 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) Matkailu- A 22,7 % (5) 33,3 % (3) 29,6 % (8) 80,0 % (4) kuntataso B 54,6 % (12) 66,7 % (6) 59,3 % (16) 20,0 % (1) C 22,7 % (5) 0 % (0) 11,1 % (3) 0 % (0) D 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) 0 % (0) Matkailun tarjontaa ilmentävät matkailukuntatasot on merkitty kuvan 15 karttapohjalle harmaan sävyinä ja kysyntä esitetään ympyrädiagrammein, joiden koko kuvaa kaikkia rekisteröityjä yöpymisvuorokausia ja väri viittaa matkailun rakenneanalyysilla määritettyyn matkailualuetyyppiin. Kotimaisen vapaa-ajanmatkailun alueisiin sijoittui yli kolmannes (22 kpl) tarkastelussa olleista kunnista. Tämän Pohjois- ja Itä-Suomelle tyypillisen matkailualuetyypin vetovoima perustuu luontoon ja runsaaseen palvelutarjontaan. Sen sijaan kulttuurivetovoima jää vähäisemmäksi. Yli puolet kotimaisen vapaa-ajanmatkailun kunnista on B-luokan matkailukuntia. Ylimmän A-tason matkailukunnat ovat Kuopio, Enontekiö, Kuusamo, Kolari ja Pori, joista ainoastaan

35 35 Kuopio sijoittuu ensimmäiseen luokkaan kaikissa neljässä vetovoimaelementissä. Myös Kuusamossa on monipuoliset vetovoimatekijät, sillä kaupunki on arvioitu ylimpään luokkaan luonnonvetovoiman, majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden sekä ohjelmapalveluiden ja tapahtumien osalta. Kansainvälisen vapaa-ajanmatkailun alueisiin sijoittui yhdeksän kuntaa Lapista ja Ahvenanmaalta (ks. kuva 15). Myös tämän matkailualuetyypin vahvuuksia ovat luonnonvetovoima sekä runsas ja monipuolinen palvelutarjonta. Ainoastaan kulttuurivetovoima jää tässäkin aluetyypissä melko vähäiseksi, mitä selittää osaltaan se, että tutkimuksessa käytetyt indikaattorit mittasivat kulttuurin aineellisia elementtejä. Kansainvälisten vapaa-ajanmatkailun alueiden vetovoimaisuus perustuu pitkälti sijaintitekijöihin, liikennepalveluihin ja erityisvetovoimaan. Lapissa on maantieliikenteen rajanylitysmahdollisuuksia kolmeen maahan ja kansainvälistä liikennettä palvelevia lentoasemia. Ahvenanmaalla Eckerön ja Maarianhaminan sijainti ja satamat selittävät niiden suosiota erityisesti ruotsalaisten matkailijoiden keskuudessa. Suurin osa kansainvälisen vapaa-ajanmatkailun alueista kuuluu matkailukuntatasoltaan B-luokkaan, sillä ylimmälle tasolle yltävät vain Lapin vahvat matkailukunnat Inari, Kittilä ja Rovaniemi. Näillä paikkakunnilla on erityisiä matkailuvetovoimaelementtejä, kuten joulupukki ja napapiiri sekä Levin ja Saariselän matkailukeskukset. Inari ja Kittilä sijoittuvatkin ensimmäiseen luokkaan kolmessa vetovoimaelementissä, ja Inari on myös kulttuurivetovoimassa toiseksi ylimmällä KII-tasolla. Kotimaisen työmatkailun alueiksi luonnehdittiin 27 kuntaa eri puolella Suomea (ks. kuva 15). Ne ovat tyypillisesti kaupunkeja, joiden vetovoima perustuu monipuoliseen ja runsaaseen palvelutarjontaan. Osa kaupungeista sijoittuu ylimmälle tasolle myös kulttuurivetovoiman suhteen. Kaupunkien korkean keskushierarkia-aseman vuoksi niissä toimii sekä yksityisiä yrityksiä että julkisyhteisöjä, jotka vetävät puoleensa asiointi- ja työmatkailijoita (ks. Kauppila 1998: 34, 36). Kotimaisen työmatkailun alueissa on lukumääräisesti eniten A-tason matkailukuntia: Jyväskylä, Lappeenranta, Mikkeli, Oulu, Savonlinna, Tampere, Turku ja Vaasa. Erityisesti Mikkelissä ja Savonlinnassa on monipuoliset vetovoimatekijät, sillä ne sijoittuvat ensimmäiseen luokkaan kaikissa neljässä vetovoimaelementissä. Lappeenranta, Tampere, Turku ja Vaasa ovat ylimmällä tasolla kaikissa muissa vetovoimatekijöissä luonnonvetovoimaa lukuun ottamatta.

36 36 Kuva 15. Matkailun tarjonta (matkailukunnat) ja kysyntä (yöpymisvuorokaudet) Suomen kunnissa vuonna 2005 (SVT 2006).

37 37 Kansainvälisen työmatkailun alueisiin luokiteltiin vain viisi kaupunkia, joista ylimmän tason matkailukuntiin kuuluvat Helsinki, Espoo, Imatra ja Lahti ja B-tason matkailukuntiin Vantaa (ks. kuva 15). Matkailualuetyypin vetovoima perustuu kaupungeille tyypillisesti palveluihin, mutta myös kulttuurivetovoima on merkittävää. Erityisesti pääkaupunkiseudun korkea hierarkkinen asema Suomen aluerakenteessa ja erinomaiset liikenneyhteydet vaikuttavat alueen työmatkailun kansainväliseen vetovoimaisuuteen. Yleisesti ottaen työmatkailu kotimainen ja kansainvälinen keskittyy kaupunkeihin. 5. YHTEENVETO Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Suomen matkailun aluerakenne vuonna 2005 luokittelemalla kunnat matkailutarjonnan ja -kysynnän mukaan. Matkailullista vetovoimaa tarkasteltiin kuntatasolla luonnonvetovoiman, kulttuurivetovoiman, majoitus-, ravitsemisja liikennepalveluiden sekä ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnan pohjalta. Työssä määritettiin matkailun vetovoiman taso myös maakunnille. Tarjonnan ohella tutkimuksessa selvitettiin matkailun kysynnän alueellista jakautumista rekisteröidyillä yöpymisvuorokausilla kunnittain ja maakunnittain. Lisäksi esitettiin yhteenveto matkailun tarjonnan ja kysynnän kohtaamisesta Suomessa. Matkailun tarjonnan mukaan maamme luonnonvetovoisimmat kunnat sijaitsevat Pohjois- Suomessa, kun taas kulttuurivetovoima painottuu tyypillisesti Etelä-Suomen, länsirannikon ja Itä-Suomen kaupunkeihin (ks. kuvat 1 2). Helsinki osoittautui kulttuuritarjonnassa odotetusti vetovoimaisimmaksi kunnaksi. Suuret kaupungit ja Pohjois-Suomen matkailukunnat ovat vahvoja sekä majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden että ohjelmapalveluiden ja tapahtumien tarjonnassa (ks. kuvat 3 4). Kunnat ryhmiteltiin hierarkkisesti neljään matkailukuntaluokkaan (A, B, C ja D) vuoden 2005 matkailutarjonnan vetovoimatekijöiden ja palveluiden mukaan. Tarjonnassa vahvimpia ovat useat Lapin ja Järvi-Suomen kunnat sekä eteläisen Suomen ja länsirannikon kaupunkikeskukset (ks. kuva 5), joista ylimmän A-tason matkailukuntia olivat vuonna 2005:

38 38 Enontekiö Jyväskylä Lahti Rovaniemi Espoo Kittilä Lappeenranta Savonlinna Helsinki Kolari Mikkeli Tampere Imatra Kuopio Oulu Turku Inari Kuusamo Pori Vaasa Suurin osa Suomen kunnista (60 %) sijoittuu matkailukuntatasoltaan B- ja C-luokkiin (ks. liite 1). Nämä ovat varteenotettavia matkailukuntia, joiden palvelutarjonta ja vetovoima vaihtelevat huomattavasti. Vaatimattomimmalle D-tasolle luokiteltiin 150 kuntaa, ja ne jaettiin vielä kolmeen alatyyppiin. Kehittämispotentiaalia on erityisesti D2-luokan kunnissa, joissa on luonnon- ja/tai kulttuurivetovoimaa mutta matkailupalvelutarjonta jää vähäiseksi. Näissä kunnissa matkailua on mahdollista kehittää tuotteistamalla jo olemassa olevia vetovoimatekijöitä ja lisäämällä majoitus- ja ravitsemispalveluita. D1-tason kunnissa on matkailupalvelutarjontaa mutta vain vähän vetovoimatekijöitä, kun taas D3- tasolle luokitelluissa kunnissa on niukasti sekä vetovoimaa että palvelutarjontaa. Kuntien ohella myös Suomen maakunnat ryhmiteltiin neljään luokkaan (A, B, C ja D) vetovoiman perusteella. Matkailun tarjonnassa Lapin, Etelä-Savon, Etelä-Karjalan, Uudenmaan ja Kymenlaakson maakunnat luonnehdittiin vetovoimaisimmalle A-tasolle (ks. kuva 6). Matkailukuntaluokitukseen perustuneessa maakuntatarkastelussa määritettiin maakunnan kokonaisvetovoima. Tällöin yksittäiset A-tason matkailukunnat eivät riittäneet nostamaan koko maakuntaa ylimmälle tasolle, jos suurimmassa osassa maakuntaa tarjonta jäi kuntakohtaisesti vaatimattomaksi. Matkailun kysyntä on yöpymisvuorokausien määrällä mitattuna keskittynyt suurimpiin kaupunkeihin ja perinteisille ydinalueille, joihin on kasautunut väestöä sekä muuta tuotantoa ja taloudellista toimintaa. Helsingissä kirjattiin määrällisesti eniten yöpymisvuorokausia vuonna 2005 (ks. kuva 7). Seuraavina tulivat muut maamme suurimmat kaupungit Tampere, Turku, Oulu ja Vantaa sekä Pohjois-Suomen perinteiset matkailukunnat Sotkamo, Inari, Rovaniemi, Kuusamo, Kittilä ja Kolari. Maakunnista yöpymisvuorokausia kertyi eniten Uudellamaalla ja Lapissa (ks. kuva 9). Suhteellisesti tarkasteltuna matkailun kysyntä on merkittävää perifeerisissä maakunnissa, erityisesti Ahvenanmaalla ja Lapissa, jossa monet maamme keskeiset matkailukeskukset sijaitsevat. Yöpymisvuorokausia asukasta kohti kirjattiin selvästi keskimääräistä enemmän

39 39 muun muassa Eckerössä, useissa napapiirin pohjoispuolisissa kunnissa ja perinteisissä matkailukunnissa Sotkamossa, Kalajoella ja Kuusamossa vuonna 2005 (ks. kuva 8). Maakunnista Ahvenanmaalla ja Lapissa tilastoitiin eniten yöpymisvuorokausia asukasta kohti (ks. kuva 10). Huomattava osa Suomen yöpymisvuorokausista kertyi kotimaisesta vapaa-ajanmatkailusta vuonna 2005 (SVT 2006). Ahvenanmaan, Lapin ja Uudenmaan maakuntia yhdistää suuri kansainvälisten matkailijoiden osuus, mutta rakenteellisiakin eroja on havaittavissa. Kansainvälisen työmatkailun osuus kaikista yöpymisistä oli merkittävintä pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla, kun taas kansainvälisen vapaa-ajanmatkailun osuus yöpymisistä nousi suurimmaksi Ahvenanmaalla ja Lapin maakunnassa (ks. kuvat 7, 9). Matkailun rakenteessa havaittiin eroja myös kaupunkien ja maaseutumaisten alueiden välillä. Työmatkailu keskittyy tyypillisesti kaupunkikeskuksiin, kun vapaa-ajanmatkailu jakautuu tasaisemmin kaupunkeihin ja maaseutukuntiin. Matkailutarjonnan ja -kysynnän kohtaamista tarkasteltiin vertaamalla vetovoimaan ja palveluihin perustuvaa matkailukuntaluokitusta rekisteröityihin yöpymisvuorokausiin. Suuressa osassa Suomen kuntia ja maakuntia matkailun kysyntä näyttäisi vastaavan tarjontaa. Mikäli kunta sijoittui vetovoimaltaan ylimpiin matkailukuntaluokkiin, siellä kertyi todennäköisesti myös runsaasti yöpymisvuorokausia. Eteläisen Suomen ja länsirannikon suuret kaupunkikeskukset sekä useat Pohjois-Suomen matkailukunnat näyttäytyvät matkailun aluerakenteessa merkittävimpinä sekä matkailun tarjonnan että kysynnän suhteen (ks. kuvat 11 12). Tarjonnan ja kysynnän mukaan vahvoja alueita on edellisten lisäksi Itä-Suomessa ja erityisesti Järvi-Suomen alueella. Sen sijaan matkailun tarjonta ja kysyntä ovat selvästi vähäisempiä länsirannikon ja Itä-Suomen väliin jäävällä vyöhykkeellä, Suomenselän alueella. Maakunnista erityisesti Uusimaa ja Lappi erottuvat runsaan tarjonnan ja vilkkaan kysynnän ansiosta, kun länsiosassa maata tarjonta ja kysyntä jäävät muuta Suomea vaatimattomammaksi (ks. kuvat 13 14).

40 40 LÄHTEET Artman, Heikki, Helle, Reijo & Kai-Veikko Vuoristo (1978). Suomen matkailun aluerakenne. Matkailun edistämiskeskus A: s. Kauppila, Pekka (1998). Alueet matkailutuotteena matkailun muutokset eräissä Pohjois- Suomen kunnissa vuosina Nordia Tiedonantoja 1/ s. Kauppila, Pekka (1999). Suomen matkailutilastoinnin problematiikka: alueellinen näkökulma. Terra 111: 2, SVT (Suomen virallinen tilasto) (2006). Liikenne ja matkailu Matkailutilasto Tilastokeskus, Helsinki. Vuoristo, Kai-Veikko & Tuomas Santasalo (1985). Suomen matkailun aluerakenne Matkailun edistämiskeskus A: s. Vuoristo, Kai-Veikko & Tuomas Santasalo (1992). Suomen matkailun aluerakenne Matkailun edistämiskeskus A: s.

41 Liite 1 Luonnonvetovoimaindikaattorit Sijainti: L1 Sijainti napapiiriin nähden Korkokuva: L2 Absoluuttinen korkeus L3 Relatiivinen korkeus Vesi-indikaattorit: L4 Absoluuttinen vesipinta-ala L5 Relatiivinen vesipinta-ala L6 Rantaviiva ja saaristot Ilmastotekijät: L7 Hiihtokauden pituus (lumialueet) L8 Auringonpaistetunnit Matkailullisesti tärkeät suojelualueet: L9 Kansallispuistot ja muut suojelualueet L10 Valtion retkeilyalueet L11 Erämaa-alueet Erityiset luonnonnähtävyydet: L12 Kosket ja vesiputoukset L13 Rotkot, rotkojärvet, jyrkänteet ym. L14 Maisemallisesti tunnetut harjut L15 Hiidenkirnut, luolat ja muut luonnonnähtävyydet Kulttuurivetovoimaindikaattorit Luostarit ja kirkot: K1 Luostarit K2 Tie- ja nähtävyyskirkot Rakennukset: K3 Rakennukset Museot ja historiakohteet: K4 Linnat ja linnoitukset K5 Taidemuseot K6 Kulttuurihistorialliset museot K7 Erikoismuseot ja muut museot K8 Historiakohteet Näyttämö- ja konserttitoiminta: K9 Näyttämö- ja konserttitoiminta Pysyvät näyttelyt: K10 Näyttelykohteet Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalveluiden indikaattorit Majoitus- ja ravitsemispalvelut: M1 Majoituskapasiteetti M2 Ravintolakapasiteetti M3 Loma-asuntokapasiteetti Liikennepalvelut: M4 Matkustajaliikennettä palvelevat lentoasemat M5 Henkilöliikennettä palvelevat rautatieasemat M6 Maantieliikenteen rajanylityspaikat M7 Matkailutiet M8 Matkustajaliikennettä palvelevat satamat M9 Matkailukanavat Ohjelmapalveluiden ja tapahtumien indikaattorit Kiinteät ohjelmapalvelut: O1 Kongressipalvelut O2 Huvipuistot O3 Puuhamaat O4 Eläintarhat ja muut eläinkohteet O5 Tiede- ja opetuskohteet O6 Hiihtokeskukset O7 Golfradat ja -keskukset O8 Ravikeskukset O9 Urheiluopistot, stadionit, areenat ja jäähallit O10 Kylpylät O11 Pelikasinot O12 Tienvarsikohteet ja myymälät O13 Matkailun ohjelmapalvelut ja muu matkailua palveleva toiminta O14 Muualla luokittelemattomat virkistyspalvelut Tapahtumat: O15 Näyttelyt, messut ja markkinat O16 Kulttuuritapahtumat O17 Urheilutapahtumat O18 Muut tapahtumat

42 Matkailukunnat 2005 Liite 2 Kunta Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalv. Luonnonvetovoima Kulttuurivetovoima Ohjelmapalvelut ja tapahtumat Enontekiö MI LI KIII OII A Espoo MI LIII KI OI A Helsinki MI LIV KI OI A Imatra MI LIII KII OI A Inari MI LI KII OI A Jyväskylä MI LIII KII OI A Kittilä MI LI KIII OI A Kolari MI LII KIV OI A Kuopio MI LI KI OI A Kuusamo MI LI KIII OI A Lahti MI LIII KI OI A Lappeenranta MI LIII KI OI A Mikkeli MI LI KI OI A Oulu MI LIII KII OI A Pori MI LIII KII OI A Rovaniemi MI LII KII OI A Savonlinna MI LI KI OI A Tampere MI LII KI OI A Turku MI LIII KI OI A Vaasa MI LIII KI OI A A-tason kuntia yhteensä 20 Kunta Majoitus-, ravitsemis- ja liikennepalv. Matkailukunta Luonnonvetovoima Kulttuurivetovoima Ohjelmapalvelut ja tapahtumat Matkailukunta Asikkala MII LII KIII OII B Eckerö MI LIV KIV OII B Hamina MII LIII KII OII B Hanko MII LIII KIII OII B Hattula MII LIII KIII OII B Heinola MII LII KIII OII B Heinävesi MII LII KII OII B Hollola MII LIII KIII OII B Hyvinkää MII LIV KII OII B Hämeenlinna MII LIII KII OII B Iisalmi MII LIII KII OII B Ikaalinen MII LII KIII OII B Janakkala MII LIV KIII OII B Joensuu MI LII KII OII B Joutsa MII LII KIV OII B Jämsä MII LII KII OII B Järvenpää MII LIV KIII OII B Kajaani MII LIII KII OII B Kalajoki MII LIII KIII OII B Kemi MII LII KII OII B Kemijärvi MII LI KIV OII B Kerimäki MII LII KIII OIII B Kesälahti MII LII KIV OIII B Keuruu MII LII KIII OIII B Kirkkonummi MII LIII KII OII B Kitee MII LII KIV OIII B Kokkola MII LIV KII OII B