HUUMEIDEN KÄYTTÄJÄ HYVINVOINTIVALTIOSSA. Toimittaneet Olavi Kaukonen ja Pekka Hakkarainen

Transkriptio

1 HUUMEIDEN KÄYTTÄJÄ HYVINVOINTIVALTIOSSA Toimittaneet Olavi Kaukonen ja Pekka Hakkarainen GAUDEAMUS HELSINKI

2 Gaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd. HYY Yhtymä. PL 1099, Helsinki. Copyright 2002 Kirjoittajat ja Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus University Press Finland. 2. painos ISBN X Yliopistopaino, Helsinki

3 Poliisin tehostettu huumekontrolli Aarne Kinnunen Huumausaineiden kontrolli poikkeaa muiden päihteiden kontrollista niihin kohdistuvan rikosoikeudellisen sääntelyn vuoksi. Kansainvälisesti verraten Suomen huumepolitiikkaa on ohjattu vahvasti rikosoikeudellisin keinoin. Huumeiden tarjonnan ja kysynnän ehkäisyn tärkeä strateginen päämäärä on ollut pitää Suomi huumekaupalle mahdollisimman kiinnostamattomana markkina-alueena. Poliisi on katsonut tehtäväkseen erityisesti tarjonnan vähentämisen. Oletuksena on, että mitä vaikeammin huumeita on saatavilla ja mitä kalliimpia ne ovat, sitä vähemmän maassa on käyttäjiä. Viime vuosina Suomen poliisi on strategioissaan painottanut huumeiden käytön ja vähittäiskaupan valvontaa tuontiorganisaatioiden ja tukkukaupan paljastamisen sekä mielipideilmastoon vaikuttamisen rinnalla. Poliisin huumestrategian mukaan paikallispoliisin tulee huolehtia katutason valvonnan kattavasta ja tehokkaasta järjestämisestä huumausaineiden kaupan, käytön ja huumekulttuurin leviämisen estämiseksi ja uusien käyttäjien rekrytoitumisen vähentämiseksi (Poliisin huumausainestrategia ). On katsottu tärkeäksi, etteivät paikalliset huumeiden levityskanavat pääse toimimaan häiriöttä ja etteivät myyjä ja käyttäjä vaikeuksitta kohtaa toisiaan. Strategian mukaisesti poliisin resursseja ja työaikaa onkin viime vuosina kohdennettu yhä voimakkaammin käyttäjien keskuudessa tapahtuvan huumausaineiden myynnin ja välityksen estämiseen. Tämä artikkeli käsittelee poliisin suorittamaa huumeiden käytön ja vähittäiskaupan valvontaa. Kirjoitus perustuu tutkimushankkeeseen, jonka kohteena oli pääkaupunkiseudulla vuosina toteutettu huumaus- 193

4 ainerikostorjunnan erillisprojekti (Kinnunen ym. 2002). Projekti toteutettiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Järvenpään kihlakuntien poliisilaitosten sekä keskusrikospoliisin (KRP) ja liikkuvan poliisin (LP) yhteistyönä. Näiltä alueilta valittiin kaupunginosia erityisiksi kohdealueiksi. Projektin kohdealueilla pyrittiin tyrehdyttämään asunnoissa tapahtuva huumeiden myynti ja vähentämään huumekaupasta aiheutuvaa häiriötä ja turvattomuutta. Tämän lisäksi etenkin vilkkailla paikoilla ravintoloita ja katuja valvottiin tehostetusti. Olennaista projektissa oli perinteisen huumevalvonnan lisäksi löytää uusia työmuotoja ja tehdä avauksia yhteistyöverkoston luomiseksi muun muassa sosiaali- ja terveysviranomaisten sekä vapaaehtoisjärjestöjen kanssa. Näin pyrittiin saamaan aikaan toimintamalleja ja työprosesseja, joilla olisi mahdollisimman pitkäaikaisia vaikutuksia. Poliisin tavoitteena oli yhteistyössä eri tahojen kanssa vaikuttaa pääkaupunkiseudulla niin sanottuun massarikollisuuteen, kuten asuntomurtoihin ja autovarkauksiin. Lisäksi pyrkimyksenä oli puuttua vakavaan ja ammattimaiseen rikollisuuteen paljastamalla huumausaineiden salakuljetusta harjoittavia organisaatioita. Pääkaupunkiseudulla tehdyllä työllä uskottiin olevan heijastus- ja esimerkkivaikutuksia koko maan huumeongelman torjunnalle. Tutkimusongelmat, aineistot ja metodit Tutkimuksessa käytetty aineisto koostuu sekä erilaisista laadullisista aineistoista että tilastollisesta rekisteriaineistosta. 1 Keruuprosessin voi tiivistää kuuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa haastateltiin valvontaiskujen suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavia henkilöitä. Näitä haastatteluja oli viisi ja ne tehtiin valvontaiskujen suunnitteluvaiheessa. Tarkoituksena oli kartoittaa lähinnä sitä, mistä lähtökohdista ja millä periaatteilla iskuja aiottiin eri poliisipiireissä toteuttaa. Toisessa vaiheessa seurattiin poliisin tehoiskuja viidellä eri paikkakunnalla vuoden 2000 alkukevään ja loppusyksyn välisenä aikana. Toimintaa oli seuraamassa kaikkiaan kuusi eri tutkijaa. He kirjoittivat havaintojensa pohjalta yksityiskohtaiset kenttäpäiväkirjat, joita käytettiin aineistona raporttia (Kinnunen ym. 2002) kirjoitettaessa. Havainnointi antoi tutkijoille mahdollisuuden tarkastella poliisitoimintaa kentällä. Tehoiskuihin osallistuneet 194

5 poliisit suhtautuivat aluksi melko varautuneesti siihen, että projekteissa oli läsnä ulkopuolisia tutkijoita. Osittain suhtautuminen johtui puutteellisesta tiedonkulusta: poliiseilla ei ollut riittävästi informaatiota meneillään olevasta projektista ylipäätään eikä siitä, että projektia seurataan tutkimuksen avulla. Poliisien tehostettuun katuvalvontaan käyttämästä työajasta valtaosa kului autoissa: niillä siirryttiin paikasta toiseen tai niistä käsin esimerkiksi seurattiin kohdehenkilöiden asuntoja. Siten poliisioperaatioiden kenttätyön seurannassa käytettiin runsaasti aikaa poliisiauton takapenkillä istumiseen ja tilanteiden kehittymisen seuraamiseen. Tämä tarjosi hyvän mahdollisuuden keskustelujen virittämiseen ja jään murtamiseen tutkijoiden ja tutkittavien väliltä. Havainnointiin limittyi aineiston keruun kolmas vaihe, jossa seurattiin projektin yhteydessä kiinniotetuille henkilöille tehtyjä poliisikuulusteluja sekä tehtiin heille pienimuotoinen haastattelu. Tämä vaihe toteutettiin välittömästi tehostettuja valvontaiskuja seuraavina aamuina sen poliisipiirin poliisilaitoksella, missä iskut kulloinkin toteutettiin. Haastateltavilta edellytettiin henkilökohtainen suostumus haastattelun tekemiseen. Tutkija selosti tarkasti rikoksesta epäillylle, etteivät esille tulevat tiedot tule poliisiviranomaisten tietoon. Haastattelut käytiin muutoinkin haastateltavan asettamien reunaehtojen mukaisesti: jos haastateltava ei esimerkiksi halunnut kertoa omasta rikoshistoriastaan, tähän ei myöskään painostettu. Jotkut rikoksesta epäillyistä kokivat haastattelutilanteet mahdollisuudeksi purkaa sydäntään epäoikeudenmukaisesta huumausainekontrollista ja tuoda julki huumausainepoliittisia kannanottoja. Kiinniotetuille tehtyjä haastatteluja tehtiin 15 kappaletta, 3 4 haastattelua iskua kohden. Aineiston keruun neljännessä vaiheessa tehostettuihin valvontaiskuihin osallistuneiden poliisien kanssa paitsi keskusteltiin vapaamuotoisesti myös tehtiin strukturoituja teemahaastatteluja. Nämä haastattelut pyrittiin tekemään melko pian valvontaiskujen jälkeen ja niihin pyydettiin henkilöitä valvontaiskujen organisaation eri asteilta: sekä niin sanottuja kenttämiehiä että suunnittelusta vastaavia henkilöitä. Haastattelimme 2 3 poliisia jokaisesta iskuja tehneestä pääkaupunkiseudun poliisipiiristä, ja haastatteluja kertyi yhteensä 15. Haastatellut poliisit kertoivat mielellään näkemyksiään tutkijoille eivätkä arastelleet tuoda esille arkaluontoisiakaan kysymyksiä. Varsinkin kenttämiehet olivat lausunnoissaan vapautuneita ja avoimia, kun taas 195

6 projektin toteutuksesta vastanneet poliisit olivat varautuneempia. Jälkimmäisten puhe oli usein poliittisesti korrektia mainospuhetta. Keruuprosessin viidennessä vaiheessa haastateltiin pääkaupunkiseudun asukkaita, joiden naapurustossa oli poliisitoimien kohteina olleita huumeluukkuja eli asuntoja, joissa käytettiin tai myytiin huumeita. Asukashaastatteluja tehtiin yhteensä 27, ja aineistoa kerättiin kuudelta eri pääkaupunkiseudun asuinalueelta ja yhdestätoista taloyhtiöstä. Lisäksi haastattelimme viittä projektin kohdealueilla työskentelevää isännöitsijää. Asukas- ja isännöitsijähaastattelujen analyysi jää suurimmaksi osaksi tämän artikkelin aihealueen ulkopuolelle. Aineiston keruun kuudes vaihe oli tilastollisen materiaalin kerääminen. Poliisi seurasi projektin etenemistä tilastoimalla huumeiskujen tuloksia huumevalvontaiskun seurantalomakkeisiin, joissa on yksityiskohtaisia tietoja kustakin iskusta. Seurantalomakkeissa esiintyvien tietojen lisäksi keräsimme poliisin virka-apu- ja rikosilmoitusjärjestelmästä eli niin sanotusta RIKI-tiedostosta otteet kiinniotettujen menneisyydestä sekä analysoimme huumerikosyksikössä laadittuja esitutkintapöytäkirjoja, joihin kiinniotetut olivat ilmoittaneet taustatietojaan. Aineisto koottiin yhteistyössä Helsingin poliisilaitoksen huumerikosyksikön kanssa. Esitutkintapöytäkirjoja kerättiin kaikkiaan 138. Nämä kaikki oli laadittu huumeprojektin yhteydessä Helsingin alueella tapahtuneista huumerikoksista. Otos on melko laaja, sillä kaikkiaan Helsingissä ilmoituksia tehtiin 295 ja kehyskunnat mukaan lukien 507. Resurssien rajallisuuden vuoksi otosalueeksi valittiin pelkästään pääkaupunki ja siellä huumerikosyksikköön tutkittavaksi päätyneet tapaukset. Näistäkin tapauksista muutama oli jatkotutkimusten kohteena, jolloin esitutkintapöytäkirjoja ei ollut saatavilla. Tutkimuksessa ei lähdetty jäljittämään myöskään niitä tapauksia, jotka olivat päätyneet järjestyspoliisin, talous- ja omaisuusrikosyksikön tai väkivaltarikosyksikön tutkittaviksi, vaan siinä keskityttiin ainoastaan huumerikosyksikössä saatavilla olevaan materiaaliin. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi 138 kappaleen otos on valikoitunut. Oleellista kuitenkin on, että kaikissa niissä tapauksissa, jotka olivat päätyneet syyteharkintaan, oli kysymys ensisijaisesti huumausainerikoksesta. 196

7 Tehoiskut osana huumeiden vähittäiskaupan ja käytön valvontaa Huumausainerikollisuuden torjunta on eräs poliisin viime vuosien tärkeimmistä painoalueista. Siitä kuinka suuri osa poliisin resursseista on kohdennettu huumausainerikostorjuntaan, ei ole saatavissa tarkkaa tietoa. Arvion mukaan päätoimisiksi katsottavia huumausainerikosten tiedustelu- ja tutkintatehtäviin sijoitettuja poliiseja on koko maassa noin Näiden lisäksi suurin osa partiointitehtävissä ja muussa tutkinnassa toimivasta henkilöstöstä havainnoi ja raportoi huumausaineisiin liittyviä asioita. (Kinnunen ym ) Erityisesti huumeiden vähittäiskaupan kontrolli on tiivistynyt. Vuonna 2000 hyväksytyn valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaisesti poliisi on lisännyt paikallisten huumemarkkinoiden valvontaan noin 60 henkilötyövuoden verran lisää resursseja tarkoituksenaan estää huumeiden välittämistä ja uusien käyttäjien värväytymistä. Huumeiden vähittäiskaupan kontrollia on olennaisesti tehostettu myös ainakin Ruotsissa ja Tanskassa. Esimerkiksi ruotsalainen kriminologi Anders Kassman (1998) on todennut, että 1990-luvun Ruotsissa huumekontrollin ydin on siirtynyt maahantuonnin ja tukkukaupan ehkäisystä paikallispoliisin taisteluksi paikallisia huumemarkkinoita vastaan. Tämä on johtanut huumetyötä tekevien poliisien määrän voimakkaaseen kasvuun. Pyrkimyksenä on ollut jatkuvan paineen kohdistaminen markkinoihin ja samalla viestittää uusille käyttäjille, ettei leikkiin kannata ryhtyä. Huumepolitiikkaa tutkineet Jørgen Jepsen ja Lau Laursen (1998) ovat puolestaan todenneet saman tapahtuneen Tanskassa, mutta siten, että rikosoikeudellisia sääntelymekanismeja on kohdistettu erityisesti ulkomaalaisiin pikkukauppiaisiin. Molemmissa edellä mainituissa analyyseissa muutosta selitetään ainakin osaksi huumeongelman mediassa saamalla suurella painoarvolla. Niissä katsotaan, että poliittiset päätöstentekijät ovat pyrkineet vastaamaan erilaisilla pikaratkaisuilla väestön huoleen siitä, että huumeongelma on riistäytymässä käsistä. Poliisin tekemiä huumeiden katuvalvonnan tehoiskuja on toteutettu useissa maissa. Yleensä tehoiskuja on käytetty tilanteissa, joissa poliisi ja paikalliset asukkaat ovat kokeneet menettäneensä alueen hallinnan huumausainekauppiaille. Pyrkimyksenä on ollut kontrollin palauttaminen julistamalla sota huumausainekauppiaita vastaan ja lisäämällä merkittävästi 197

8 poliisivoimien vahvuutta. Eräänä pyrkimyksenä on ollut lisätä voimakkaasti kiinnijäämisriskiä huumeiden ostamisessa ja myymisessä ja samalla tehostaa poliisivalvonnan yleisestävää vaikutusta. Pidättämällä ja vangitsemalla huumausainerikoksia tehneitä on pyritty poistamaan ihmisiä huumausainemarkkinoilta ja siten estämään heitä tekemään huumausaine- ja muita rikoksia. Lisäksi huumeiskujen on oletettu ylipäätään vaikeuttavan huumemarkkinoiden toimintaa ja siten ehkäisevän huumeiden levitystä. Tehostetulla poliisitoiminnalla oletetaan siten olevan vaikutusta sekä huumeiden tarjontaan että kysyntään. Hypoteesin mukaan saatavuuden heikentyessä vakiintuneet käyttäjät vähentävät käyttöään tai hakeutuvat hoitoon ja potentiaaliset uudet huumeiden käyttäjät pidättäytyvät huumekokeiluista. (Sherman 1990, 7 8; Uchida & Forst 1994, 83 84; Worden ym ) Tehostetulla huumausainevalvonnalla pyritään usein julkisten myynti- ja käyttöpaikkojen hajottamiseen. Poliisin tehoiskuja ei välttämättä ole kohdistettu pelkästään huumausaineisiin, vaan usein laajaan valikoimaan rikoksia tietyllä maantieteellisellä alueella (Sherman 1990). Tehostetulla huumausainevalvonnalla oletetaankin yleensä olevan vaikutusta paitsi huumeongelmaan myös omaisuus- ja väkivaltarikollisuuteen asuinalueella. Erityisesti avoimet huumepuistot ja -kadut vetävät puoleensa sekä motivoituneita rikoksentekijöitä että sopivia uhreja. Lisäksi huumeiden ongelmakäyttäjien rikosaktiivisuuden on todettu vaihtelevan huumeiden käyttöintensiteetin mukaan, eli mitä tiiviimpää käyttö on, sitä enemmän rikoksia tehdään. Jos käyttö vähentyy tehostetun poliisitoiminnan myötä, saattaa myös rikollisuus vähentyä. Useimmissa projekteissa tavoitteeksi on asetettu myös asuinalueiden turvallisuuden ja viihtyvyyden parantaminen (ks. esim. Sviridof & Hillsman 1994). Näkyvällä ja erityisesti asukkaiden kanssa yhteistyössä tehdyllä poliisitoiminnalla on oletettu olevan asuinympäristön turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta parantavaa vaikutusta, mikä heijastuisi myös elämänlaatuun asuinalueilla. (Worden ym ) Tehoiskuista tehdyissä tutkimuksissa iskuilla on yleensä todettu olevan ainakin jonkin verran huumekauppaa väliaikaisesti tyrehdyttävää vaikutusta (Sherman 1990; Kleiman & Smith 1990; Uchida & Forst 1994; Worden ym. 1994; Sviridoff & Hillsman 1994; Smith 2001). Tutkimuksissa on huomattu huumeiden hankinnan vaikeutuneen siten, että siihen kuluu enemmän aikaa, käyttäjät joutuvat asioimaan epätoivottujen ihmisten kanssa ja luotettavien 198

9 kontaktien kadottua markkinat ovat joutuneet sekavaan tilaan (Sviridoff & Hillsman 1994). Tutkimusten mukaan huumeiden käyttäjät huomaavat kontrollin tehon tai muodon muutokset erittäin herkästi ja havaitut muutokset otetaan voimakkaasti huomioon omassa käyttäytymisessä (Hough 1996). Poliisin tehoiskujen on todettu tuottavan hyviä tuloksia erityisesti lyhyellä aikavälillä. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että pidätysten määrä ja rikosilmoitukset ovat vähentyneet iskujen jälkeen. Useimmissa tapauksissa huumausainekauppa ja häiriöt ovat kuitenkin siirtyneet toiselle alueelle tai palanneet alkuperäiselle paikalleen jonkin ajan kuluttua. (Uchida & Forst 1994, 84.) Palautuessaan häiriöt eivät tosin välttämättä ole yhtä pahoja kuin alkuperäisessä tilanteessa. Craig Uchidan ja Brian Forstin (1994) mukaan iskujen onnistumisessa ovat tärkeitä erityisesti seuraavat kolme tekijää: 1. poliisilaitoksen henkilöstön sitoutuminen iskuihin ja strateginen suunnittelu, 2. asuinalueen tahto vastustaa laittomuuksia ja 3. kohteena olevien rikoksentekijöiden toiminnan vahvuus. Uchidan ja Forstin (1994) mukaan onnistuneiden iskujen taustalla on usein poliisin ja asukkaiden välinen tiedonvaihto ja yhteisymmärrys iskujen tavoitteista ja toimintatavoista. Kirjoittajien mukaan erityisen tärkeää on, että poliisit ovat läheisessä tekemisissä asukkaiden kanssa niin sanotun lähipoliisi-toimintamallin (community policing) tarkoittamassa merkityksessä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että poliisit kiertävät ovelta ovelle ja haastattelevat asukkaita paikallisista ongelmista. Uchidan ja Forstin (mt.) mukaan poliisin suorat kontaktit asukkaisiin vaikuttavat paikallisväestön käsityksiin huumekaupasta ja omaisuusrikollisuudesta sekä parantavat asukkaiden tuntemuksia paikallisesta turvallisuudesta ja poliisipalvelujen laadusta. Parhaimpiin tuloksiin oltiin päästy niissä kaupungeissa, joissa ongelmallisimmille alueille perustettiin poliisiaseman haarakonttori. Tämän asukkaat kokivat erityisen tyydyttäväksi. Suhteellisten myönteisten tutkimustulosten ohella huumevalvonnan tehoiskuja on kritisoitu kalliiksi ja niiden haitallisia sivuvaikutuksia merkittäviksi (Collison 1995; Maher & Dixon 1999). Myöskään toivottuja asuinympäristön turvallisuutta ja viihtyvyyttä parantavia vaikutuksia ei ole ollut 199

10 helppo todentaa (Sviridoff & Hillsman 1994). Kritiikin mukaan lainvalvontastrategiat pohjautuvat yksinkertaistettuihin taloudellisiin ja sosiaalisiin olettamuksiin huumemarkkinoiden toimintamekanismeista. Kontrollin tehostumisen uskotaan nostavan hintoja, minkä oletetaan vähentävän kysyntää, mutta mekanismi lienee käytännössä monimutkaisempi. Markkinoiden vaikeutuminen saattaa näkyä esimerkiksi aineiden huonompana laatuna, ja huumeriippuvainen käyttäjä voi kompensoida kohonneet kustannukset tekemällä aiempaa enemmän rikoksia (Fagan 1994; Hough 1996). Lisäksi poliisitoimintaan liittyvä huumausaineiden ja käteisvarojen takavarikointi aiheuttaa usein velanperintään liittyvää väkivaltaisuutta huumemarkkinoilla. Jatkuva poliisitoimien kohteeksi joutumisen pelko saattaa aiheuttaa paranoidista käytöstä, mikä voi olla vaaraksi lähiympäristölle. Brittiläisten huumemarkkinoiden toimintaa tutkinut Michael Hough (1996) on todennut, että hintojen nousu saattaa houkutella huumemarkkinoille uusia yrittäjiä. Käyttäjät saattavat myös esimerkiksi siirtyä vaikeammin paljastettaviin mutta vaarallisempiin huumausaineisiin. Houghin (1996) analyysin mukaan huumeiden kysyntää pitäisikin pyrkiä rajoittamaan siten, että samaan aikaan ei aiheutettaisi hintojen nousua. Tämä tapahtuisi etupäässä ongelmakäyttäjien hoidon kytkemisellä kontrollitoimiin. Hough (1996) on todennut huumeiden vähittäiskaupan kontrollin olevan sitä käyttökelpoisempi menetelmä mitä avoimemmista huumemarkkinoista on kysymys. Paradoksaalisesti tehokkaan valvonnan seuraus on juuri se, että huumekauppa siirtyy asuntoihin, jossa se on näkymätöntä alueella asuville ihmisille, kontrollitoimille ja sosiaali- ja terveystoimen interventioille. Katukontrolli tavoittaa useimmiten ulkopuolisille näkyvää huumekulttuuria edustavia huono-osaisia huumeiden käyttäjiä, kun taas sosiaalisesti ja taloudellisesti hyväosaiset käyttäjät vetäytyvät näkyvistä poliisitoiminnan tehostuessa. (Alpheis 1996.) Suomalaistenkin tutkimusten (ks. Kinnunen 2001) mukaan huumausainekontrolli on usein valikoivaa. Kontrollin kohteeksi joutuvat nuoret voivat tulla leimatuiksi rikollisiksi ja tämän vuoksi kiinnittyä rikollisiin ja päihteillä kyllästettyihin alakulttuureihin voimakkaammin kuin muutoin olisi tapahtunut. Poliisikontrollin ja oikeusjärjestelmän keskittyminen valikoituihin kohderyhmiin saattaa myös aiheuttaa näiden instituutioiden kunnioituksen ja pelotevaikutuksen heikkenemistä. Asuntoihin ja maan alle kätkeytyneisiin huumemarkkinoihin on suhteel- 200

11 lisen vaikea vaikuttaa tehoiskujen avulla. Eräissä ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että myyntipaikkojen sulkemiseen tähtäävät iskut olisivat tehokkaampia kuin suoraan välitysverkoston jäseniin kohdistetut iskut (Green 1995). Suomessa huumeita myydään yleensä asunnoissa, mikä tekee tilanteesta mutkikkaan. Markkinat henkilöityvät tiettyihin myyjiin ja kauppahuone vaihtaa paikkaa myyjän muuttaessa. Poliisitoimilla voidaan melko helposti häiritä katumarkkinoita, kun taas sisätiloissa toimivat markkinat voivat helposti muuttaa muotoaan (Worden ym. 1994; Lee 1996; Fraser & George 1996). Kuten edellä kuvatusta käy ilmi, voimakkaan huumausainekontrollin tuloksista ollaan erimielisiä. Ruotsissa Eckart Kühlhorn, Anders Kassman ja Mats Ramstedt (1996) ovat todenneet, että huumepoliisien suuri lukumäärä, katukauppaa häiritsevät poliisitoimet ja sekä huumausaineiden myyjille että ostajille langetetut tuntuvat seuraamukset ovat johtaneet siihen, että entistä harvemmat ruotsalaisnuoret kokeilevat huumausaineita. Toiset tutkijat (esim. Tham 1996; Kriminalisering ) ovat puolestaan osoittaneet, että kiristynyt kontrolli on tuottanut pikemminkin merkittäviä haittavaikutuksia kuin huumausaineiden käytön vähentymistä esimerkiksi oikeusturva on heikentynyt. Poliisin mahdollisuuksia huumausainemarkkinoiden toiminnan häirinnässä tarkasteltaessa on syytä pitää mielessä se, etteivät poliisi ja tulli suinkaan ole ainoita tahoja, jotka kykenevät tähän tehtävään. Myös esimerkiksi taloyhtiöiden isännöitsijät ja muut vaikuttajat, liike-elämän edustajat, koulujen henkilöstö ja vanhemmat voivat vaikuttaa markkinoiden toimintaan. (Lindström 1997; Davis & Lurigio 1996.) Poliisin tehoiskujen toimintamuodot ja toteutus Tehoiskujen valmistelu Pääkaupunkiseudun ja Järvenpään huumausainetorjunnan erillisprojektin toimintamuodoista keskeisimpiä olivat asuinalueilla etukäteen valikoituihin kohdeasuntoihin tehdyt kotietsinnät, katuvalvonta ja ravintolavalvonta. Tämän lisäksi joillain alueilla valvottiin tehostetusti liikennettä ja etsittiin huumaantuneena ajavia. Projektin yhteydessä toteutettiin myös jonkin verran huumevalistusta kouluissa. 201

12 Huumausainevalvonnan tehoiskuihin osallistui iskun laajuudesta ja pituudesta riippuen poliisia pääkaupunkiseudulta, Järvenpäästä ja liikkuvasta poliisista. Iskut toteutettiin yleensä iltaisin noin 10 tunnin työvuorona. Työvuorot alkoivat poikkeuksetta kenttäjohtajan vetämällä aloituspalaverilla. Palaveri aloitettiin iltapäivällä, tavallisimmin kello välisenä aikana. Palaverissa käytiin läpi illan toimintasuunnitelma. Kenttäjohtaja esitteli kohteena olevat asunnot ja jakoi tehtävät partioiden kesken. Samalla esiteltiin kuljetuksia varten varatut partiot, koirapartiot ja rikoksia tutkivat huumeyksikön poliisit. Kaikki mukana olevat poliisit eivät välttämättä olleet osallistuneet huumausainetyöhön aikaisemmin. Palaverissa korostettiinkin huumausainejutuille olennaisia mutta helposti huomaamatta jääviä seikkoja, joihin piti illan kuluessa kiinnittää erityistä huomiota. Alkupalavereissa käytiin huolellisesti läpi mahdollisia eteen tulevia riskitekijöitä. Näitä olivat esimerkiksi rikoksesta epäillyillä mahdollisesti olevat aseet ja koirat sekä asunnoissa ajoittain oleskelevat arvaamattomiksi tiedetyt perheenjäsenet ja ystävät. Palavereissa pystyi aistimaan innostuneen ja myös hieman jännittyneen tunnelman. Iskuihin osallistuvat poliisit selvästikin odottivat, että edessä on tavallista mielenkiintoisempi ilta. Erityisesti poliisit, jotka eivät aikaisemmin olleet huumetyössä mukana tuntuivat suhtautuvan tulevaan innostuneesti. Tapana oli pitää heti aloituspalaverin jälkeen kahvitauko. Samalla kukin poliisi varautui omalla tavallaan pitkää iltaa varten. Kahvitauon aikana käytiin läpi viimeisimmät uutiset paikallisesta rikosmaailmasta. Kerrottiin mitä tutut rikoksentekijät olivat viime aikoina tehneet tai missä heitä oli nähty liikkeessä. Tällainen epävirallinen tietojen vaihto lienee poliisitoiminnassa varsin tyypillistä ja hyödyllistä. Samalla pohdittiin illan projektin suunniteltua kulkua ja varoiteltiin mahdollisesti eteen tulevista riskeistä. Kahvitauon jälkeen joukot hajaantuivat kentälle. Ulkopuolisen havainnoijan silmin projekti sujui hitaanlaisesti. Verkkaisen yleisvaikutelman synnytti odottelu useissa toiminnan käänteissä: usein jouduttiin odottelemaan esimerkiksi koirapartion saapumista kotietsinnälle tai liikkuvan poliisin partion saapumista kuljettamaan kiinniotettuja poliisiasemalle. Illan kuluessa yksi partio ehti tavallisesti käymään 3 4 asunnolla. Jokaisen iskun loputtua pidettiin loppupalaveri, jossa käytiin läpi illan tapahtumat. Kenttäjohtaja kertoi mahdollisista takavarikoista, kiinniotoista ja muista merkittävistä asioista sekä sellaisista 202

13 seikoista, joilla voisi olla merkitystä tulevia iskuja suunniteltaessa. Iskujen aikana poliisit käyttivät vain vähän radiopuhelinviestintää, ja tästä syystä ainoastaan kenttäjohtaja tiesi tarkasti, mitä eri puolilla tapahtui projektin kuluessa. Loppupalaverissa kaikille jaettu informaatio olikin tärkeää kiinnostuksen ylläpitämiselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle. Osaan tehovalvontaiskuja oli liitetty liikennevalvontaa, jossa pyrittiin tarkkailemaan erityisesti huumaantuneena ajavia kuljettajia. Samalla pyrittiin tehostamaan iskujen yleisvaikutusta vahvistamalla käsitystä siitä, että poliisi on ottanut asuinalueen erityistarkkailuun. Joissain tapauksissa huumaantuneena ajamisesta epäillyille tehtiin syljestä huumetesti. Poliisien suhtautuminen iskuihin vaihteli suuresti: osa projektiin osallistuneista poliiseista oli hyvin kiinnostunut projektista ja näki siinä mahdollisuuksia ammatilliseen valmentautumiseen uusia tilanteita varten. Osalle projekti merkitsi lähinnä lisätuloja ja mukavaa vaihtelua arkirutiineihin. Valvontaiskujen etukäteisvalmistelu vaikutti ratkaisevasti siihen, miten valvontaiskut onnistuivat ja miten onnistuneiksi toimintaan osallistuneet poliisit ne kokivat. Useimmat seuraamamme iskut oli valmisteltu huolellisesti. Valmistelusta vastasivat iskujen kenttäjohtajat, ja tärkein osa valvontaiskujen valmistelua oli paikallisen huumetilanteen analysointi ja iskujen kohteiden valikoiminen. Tehoiskujen kohteiksi valittiin keskimäärin noin kymmenen asuntoa iskua kohden. Eräissä iskuissa keskityttiin ravintola- ja katuvalvontaan. Asunnot valikoitiin etupäässä alueella asuvien tai muuten oleskelevien rikoshistorian perusteella. Merkittävää oli muiden rikosjuttujen tutkinnan yhteydessä saatu vihjetieto, jonka avulla arvioitiin paikallisten huumekauppiaiden ja käyttäjien toiminnan laatua ja luonnetta. Myös yleisöltä tullutta vihjetietoa hyödynnettiin, mutta tämänkaltaisen tiedon totuuspohja pyrittiin aina varmentamaan muista lähteistä. Valmistelussa kerätyn materiaalin sisältö ja laatu vaihteli melko paljon eri poliisilaitosten kesken. Joillakin paikkakunnilla kohteet oli käyty kuvaamassa etukäteen ja materiaalista oli valmisteltu kansiot, joihin oli koottu kaikki saatavilla olleet olennaiset tiedot projektin kohteena olleista henkilöistä. Tärkeimmät näistä olivat tunnistamista helpottavat tiedot, kuten ikä, perhetausta, työolot, tunnistettavat tatuoinnit tai muut ominaispiirteet. Useimmat iskut olivat yhdistelmä etukäteen valikoitujen huumeluukkujen ratsaamista ja tästä jäävällä ylimääräisellä ajalla tehtävää katuvalvon- 203

14 taa. Tavallisimmin katuja valvottiin silloin, kun illan kohteet oli käyty läpi ja työaikaa oli vielä jäljellä. Joissain poliisipiireissä huumeluukkujen ratsaus ja katuvalvonta oli erotettu toisistaan, jolloin huumeluukuissa käynneille oli varattu omat päivänsä ja katuvalvonnalle omansa. Eräillä paikkakunnilla hyödynnettiin projektin suomaa hyvää työvoimatilannetta ja pyrittiin tutkimaan sellaisia kohteita, joita ei tavallisten työvuorojen aikana oltu kyetty tekemään. Nämä kohteet olivat yleensä isoja taloja, joissa oli runsaasti sekalaista tavaraa. Niihin olisi ollut vaikeaa mennä yllättäen ja kotietsintä oli niissä niin työlästä ja aikaavievää, että sitä olisi ollut turha ryhtyä tekemään pienellä henkilötyömäärällä. Valvontaiskujen johtovastuu oli yleisjohtajana toimivalla komisariolla tai ylikomisariolla. Yleisjohtaja antoi projektin kohteiksi merkittyihin asuntoihin etukäteen suullisen kotietsintäluvan, jolloin lupaa ei enää kenttätyövaiheen aikana erikseen tarvinnut kysyä. Varsinaisen operatiivisen toiminnan kulusta vastasi yleensä ylikonstaapelin tai rikosylikonstaapelin arvoinen kenttäjohtaja, joka oli suunnitellut kohteet etukäteen ja joka alkupalaverissa määräsi, mitkä partiot ottavat minkäkin kohteen hoidettavakseen. Iskuja johdettiin yleensä selkeästi ja tehtävät ilmoitettiin miehistölle asiallisesti. Varsinaisissa iskutilanteissa oli varsin selvä työnjako. Useimmissa iskuissa oli mukana liikkuvan poliisin henkilöstöä. He auttoivat lähinnä asuntoihin sisään mentäessä sekä kuljettivat pidätettyjä poliisiasemalle. Joissakin projekteissa liikkuvalle poliisille annettiin enemmän vastuuta ja heidät otettiin mukaan esimerkiksi kotietsintöihin. Aktiivisten huumeluukkujen löytäminen projektin kohteeksi ei ollut aivan yksinkertaista. Monet iskut kestivät kauan ja kohteet loppuivat usein kesken. Tehoiskujen kohteena oli erityisesti huumeiden vähittäiskauppiaita ja käyttäjiä. Vuosina poliisin tehoiskuista kirjaamissa raporteissa ilmoitettiin 312 kiinniotetun olevan huumausaineiden käyttäjiä ja 48 kiinniotetun huumausaineiden myyjiä. 81 henkilön todettiin olevan sekä käyttäjiä että myyjiä. Kohteina olevat henkilöt olivat pääasiassa suomalaisia, vaikka joitakin venäläistä ja virolaista syntyperääkin olevia henkilöitä oli mukana. Rikosilmoituksista poimitun otoksen mukaan useimmat huumeiskuissa kiinniotetut olivat miehiä; naisia kiinniotetuista oli viidennes. Kiinniotettujen sosioekonominen asema oli alhainen: työssäkäyviä oli pöytäkirjojen perusteella 17 prosenttia otosjoukosta. 48 prosentilla oli ammattinimike, mutta 204

15 he olivat vailla työtä. Toimettomia tai vailla ammattia ilmoitti olevansa 12 prosenttia otoksen kiinniotetuista. Opiskelijoita oli 19 prosenttia ja eläkeläisten ja varusmiesten määrä oli yhteensä alle neljä prosenttia otoksesta. Iskujen aloituspalavereissa jaetuissa kansioissa ilmoitettiin iskujen kohteet, näytettiin valokuvat ja kerrottiin taustatietoja kohteista (mm. varhaisempi rikollisuus, kuuluminen rikollisryhmiin, väkivaltaisuus, hallussa olevat aseet). Mahdolliseen väkivaltaan varauduttiin eri projekteissa hyvin eri tavoin. Joissain iskuissa asuntoihin meni vain kaksi siviilipukuista poliisia ilman esillä olevia aseita. Toisena ääripäänä olivat projektit, joissa kymmenen poliisia meni sisään aseet näkyvästi esillä. Tästä huolimatta kaikissa iskuissa varauduttiin yllätyksiin. Huumausainerikollisuuden ollessa kyseessä ei koskaan voida olla täysin varmoja siitä, mitä oven takana on, vaikkakaan tämän projektin kohteena olleet henkilöt eivät yleensä olleet tunnettuja väkivaltaisuudesta tai aseiden käytöstä. Mitä isommista rahoista oli kyse, sitä todennäköisemmin välienselvittelyssä käytetään väkivaltaa (ks. esim. Kinnunen 1996). Mitään merkittäviä välikohtauksia projektin kohteiden ja poliisien välillä ei tämän projektin aikana sattunut. Asuntoihin mentiin usein mahtipontisesti. Sisäänmenon jälkeen paikalla olleita käskettiin olemaan liikkumatta. Kun oltiin saatu selville asunnossa olevat henkilöt, heidät koottiin yhteen ja tehtiin suunnitelma jatkotoimille. Henkilöille tehtiin pakkokeinolain (450/1987) 5. luvun mukainen henkilöntarkastus ja katsottiin, onko taskuihin tai vaatteisiin kätketty huumausaineita. Usein asunnossa olleille laitettiin käsiraudat. Rikoksesta epäillyt vastustivat tätä miltei poikkeuksetta, ja erityisen nöyryyttäväksi raudoitus koettiin silloin, jos henkilöitä seisotettiin pihalla tai muulla näkyvällä paikalla ja lähistöllä oli naapureita tai muita uteliaita tarkkailijoita. Kotietsinnät Poliisin kirjaamista rikosilmoituksista kävi ilmi, että joka kolmannessa rikostapauksessa poliisi oli tehnyt kotietsinnän. Tavallisimmin etsinnät kohdistettiin yksityisasuntoihin (74 %), mutta silloin tällöin myös epäillyn autoon (15 %). Hajatapauksissa etsinnät ulotettiin erilaisiin varastotiloihin tai epäillyn työpaikalle. Kotietsintöjä tehtiin useimmiten niihin asuntoihin ja autoihin, joiden haltijoilla oli merkintä huumausainerikoksesta. Kotietsin- 205

16 nöissä toimittiin tietyn melko vakiintuneen kaavan mukaan. Asunnon haltijalta kysyttiin, onko hän tai joku muu kätkenyt asuntoon huumausaineita. Useissa tapauksissa sijaintipaikat paljastettiin. Näin tehtiin etenkin silloin, jos huumausaineet olivat esillä tai ne oli kätketty huonosti, niin että poliisi olisi löytänyt ne joka tapauksessa. Tämän jälkeen tarkastettiin pintapuolisesti, että huumekoiralla on turvalliset työskentelymahdollisuudet. Yleensä työvuoron ensimmäiset etsinnät tehtiin hyvin tarkasti. Iltamyöhällä etsinnät saattoivat sen sijaan olla hyvinkin ylimalkaisia. Joissain asunnossa tavaraa saattoi olla suunnaton määrä suurena sotkuna, jolloin edessä oleva urakka masensi jo etukäteen. Poliiseilla oli lisäksi suuria henkilökohtaisia eroja siinä, kuinka he tekivät kotietsinnät: toiset olivat vireitä ja aktiivisia koko etsinnän ajan kun taas toiset eivät alun alkaenkaan tuntuneet olevan innostuneita etsinnästä, vaan tekivät sen melko huolimattomasti ja niitä näitä jutellen. Työnjaolla oli kotietsinnässä erityisen suuri merkitys. Seinät, kaapit ja hyllyt jaettiin paikalla olevien poliisien kesken siten, ettei samoja kohteita tarkastettaisi useita kertoja. Kotietsinnät tehtiin rikoksesta epäillyn omaisuutta kunnioittaen. Paikkoja ei rikottu eikä sotkettu. Toisaalta hienovaraisuus suhteutettiin isännän tai emännän omaan siisteyteen. Jos asunto oli hyvin sotkuinen, eivät poliisitkaan vaivautuneet ylläpitämään siisteyttä. Esimerkiksi jos asunnon lattiat olivat täynnä vaatteita ja muuta tavaraa, saattoivat poliisit tyhjentää vaatekaapin sisällön lattialle nostamatta niitä enää takaisin. Keskimäärin kotietsinnät kestivät noin 1 2 tuntia. Jos kohteessa oli erityisen paljon tavaraa tai vihjetiedon tai muun syyn perusteella oletettiin, että asunnossa on aineita, etsinnät kestivät huomattavasti kauemmin. Joissain tapauksissa miehistö väsyi ja etsintää jatkettiin seuraavana päivänä. Kaikki asunnosta viedyt ja takavarikoidut tavarat kirjattiin tarkasti ylös ja merkittiin myöhemmin takavarikkopöytäkirjaan. Tätä painotettiin aloituspalaverissa ja ohjeen mukaan myös toimittiin. Se, mitä käyttövälineille tehtiin, vaihteli. Piiput saatettiin viedä poliisiasemalle tai ne jätettiin paikoilleen. Jos ruiskuissa oli liuosta sisällä, ne vietiin asemalle. Likaiset neulat ja tyhjät ruiskut joko hävitettiin tai ne jätettiin siihen, mistä ne oli löydetty. Kiinniottojen ja kotietsintöjen yhteydessä takavarikoidut huumausainemäärät erosivat merkittävästi toisistaan. Valtaosassa kiinniottojen yhteydessä tehdyissä takavarikoissa kyse oli henkilökohtaisesta käyttöannoksesta am- 206

17 fetamiinia (39 prosentissa kiinniotoista), ekstaasia (16 %) tai hasista (15 %). Ekstaasin osuutta nostavat teknoklubeille tehdyissä iskuissa takavarikoidut määrät: klubeissa ekstaasi oli selvästi yleisin takavarikoitu huume. Muita takavarikoituja aineita olivat heroiini (9 %), lääkevalmisteet (6 %), marihuana (4 %) ja kokaiini (2 %). Yleisimmät kotietsinnöissä takavarikoidut aineet olivat amfetamiini ja hasis. Puolet amfetamiinitakavarikoista oli suuria, 30 grammaa tai yli. Hasistakavarikoista suurin osa jäi reilusti alle 10 gramman. Otokseen valikoituneissa kotietsinnöissä heroiinia takavarikoitiin vain kolmesta kohteesta, mutta joukkoon mahtui kaksi suurta gramman aineerää. Laittomiksi luokiteltuja lääkkeitä takavarikoitiin yksi yli 30 gramman erä. Neljäsosassa kotietsinnöistä huumausaineita ei löydetty lainkaan. Lisäksi asunnoista takavarikoitiin erilaista tavaraa, lähinnä käyttövälineitä, vaakoja tai luvattomia kaasuaseita. Lisäksi takavarikoitiin jonkin verran ampuma-aseita, patruunoita, matkapuhelimia, luottokortteja, polkupyörä tai muuta varastettua tavaraa. Kohteista, joissa tehtiin suuri ainetakavarikko, löytyi poikkeuksetta myös muuta takavarikoitavaa tavaraa. Muutamissa tapauksissa takavarikoitiin tavallista suurempi summa rahaa, yli 5000 markkaa. Joskus tutkijat hämmästelivät kotietsintöjen myöhäistä ajankohtaa. Pakkokeinolain (450/1987) 5 luvun 5 :n mukaan kotietsintää ei erityisettä aiheetta saa toimittaa kello 21:n ja 6:n välisenä aikana. Yleensä kotietsinnät pyrittiinkin tekemään ennen yhdeksää, ja illan työvuorojen ajoitus oli suunniteltu siten, että valtaosa etsinnöistä tehtäisiin alkuillasta. Kiinnitotot ja pidätykset Se, keitä asunnoista vietiin poliisiasemalle, vaihteli melko paljon. Jos henkilöltä löytyi huumausaineita, oli asemalle lähtö varmaa. Niissä tapauksissa, joissa asunnosta löytyi aineita mutta kukaan paikalla olleista ei myöntänyt niitä omikseen, asemalle vietiin kuulusteltavaksi asunnon haltija tai omistaja. Jos huumausaineita ei löytynyt, toimintatapa vaihteli paikkakunnan ja poliisin mukaan. Osassa projekteja huumausaineiden käytöstä epäillyt saatettiin viedä poliisiasemalle kuulusteluihin ja aiempaa tarkempaan henkilöntarkastukseen. Toisilla paikkakunnilla tällaiset henkilöt saatettiin päästää matkoihinsa, vaikka oli selvää, että huumausaineita oli käytetty. Tätä ennen heiltä tarkastettiin henkilötiedot ja varmistettiin, ettei heitä ole etsintäkuulutettu. 207

18 Myös asunnossa olevien henkilöiden määrä vaikutti pidätyksiin. Kovin monta ei haluttu kuljettaa samalla kertaa, joten osa päästettiin saman tien vapaaksi. Siten henkilöitä, jotka olivat asunnolla ilmiselvästi käyttämässä aineita, saatettiin päästää vapaaksi pienen puhuttelun jälkeen. Etenkin nuoret saivat usein kuulla luennon huumeiden vaaroista. Joissain tapauksissa rikoksesta epäillyt saivat kutsun kuulusteluun myöhempänä ajankohtana. Joskus kohteena olevien henkilöiden käytös saattoi vaikuttaa poliisiasemalle viemiseen. Yleislinjana oli, ettei tämäntyyppisessä poliisitoiminnassa haluta olla kovin ymmärtäväisiä rikolliseksi määriteltyä käyttäytymistä kohtaan. Toimintaperiaatteen mukaan kohteena oleville henkilöille on annettava ymmärtää, että poliisi on asiassa tosissaan. Siten rikoksesta epäillyn ylimielinen tai poliisitoimintaa halventava käytös saattoi pahentaa hänen tilannettaan. Valtaosa kiinniotoista tehtiin kello välisenä aikana (46 %) tai kello välisenä aikana (30 %). 22 prosenttia kiinniotoista tapahtui kello välisenä aikana, ja niistä valtaosa tehtiin teknoklubeilla. Muina vuorokaudenaikoina tapahtuneet kiinniotot olivat harvinaisia. Poliisiasemien välillä oli eroa siinä, jatkettiinko kiinniottoa yön yli vai päästettiinkö epäilty vapaaksi heti kuulustelujen jälkeen. Kiinniottamisen ja pidättämisen kirjaamisia tutkittaessa ilmeni, että noin puolet (48 %) kiinniotetuista joutui viettämään yönsä poliisin suojissa. Tällöin heitä kuulusteltiin tavallisimmin seuraavana aamupäivänä. Kolmasosa kiinniotetuista vapautettiin jo samana iltana tai yönä kuulustelun jälkeen. Heistä suurin osa oli tavattu teknoklubeilta. Teknoklubeille tehdyissä iskuissa työvuoroihin oli varattu tavallista enemmän henkilökuntaa kuulusteluja varten. Yön yli pitämisestä saatettiin poikkeustapauksissa luopua myös putkatilojen riittämättömyyden vuoksi. Pidättäminen ja vangitseminen oli suhteellisen harvinaista projektin yhteydessä. Rikoksesta epäiltyjen kiinniotoissa ongelmallisia olivat pitkät etäisyydet poliisiaseman ja epäillyn kotipaikan välillä. Joidenkin poliisiasemien tehoiskuissa oli tapana hyvinkin herkästi kuljettaa epäilty poliisiasemalle tarkistuksia varten. Jos epäilyt osoittautuivat aiheettomiksi, kyytiä takaisin kotikulmille ei kuitenkaan tarjottu. Tämäntyyppistä huumeiden käyttäjien ja kauppiaiden häirintäpolitiikkaa toteutetaan monissa muissakin maissa. Esimerkiksi eräissä ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa (EMCDDA) on todettu, että huumausaineiden käyttäjiä saatetaan ottaa kiinni ja pidättää huumausaineiden käytön perusteella, 208

19 koska muusta rikollisuudesta ei saada näyttöä. Näin rikoksesta epäillylle saadaan ainakin pieni seuraamus. Eräissä maissa poliisi on todennut, etteivät kovien aineiden käyttäjät yleensä kanna aineita mukanaan. Tällöin kiinnioton perusteena on käytetty entistä useammin aiempaa rikollisuutta ja sen tuomaa todennäköisyyttä syyllistyä uudestaan rikollisuuteen. Toiminnan varsinainen tarkoitus on kuitenkin huumeiden käyttäjän näpäyttäminen. Kuulustelut ja muu rikostutkinta Huumausainerikosten tutkinta perustuu olennaisilta osiltaan kuulusteluihin (Puonti & Kuikka 1991; Kinnunen 1996). Tavanomaisten huumausainerikosten esitutkinta oli yleensä varsin yksinkertainen. Asunnosta, autosta, henkilön vaatteista tai muualta löydetyt huumausaineet ja varastetuiksi epäillyt tavarat takavarikoitiin ja merkittiin takavarikkopöytäkirjaan. Rikoksesta epäiltyä pyydettiin kertomaan näistä esineistä, esimerkiksi siitä, oliko hän ollut mukana niiden varastamisessa. Kuulusteluissa tiedusteltiin myös muun muassa henkilön omaa viimeaikaista huumausaineiden käyttöä ja osuutta muista mahdollisista rikoksista, joita oli tullut esiin. Kuulustelujen lopuksi kuulustelija joko luki ääneen tai antoi luettavaksi pöytäkirjan, minkä jälkeen kuulusteltava vahvisti sen allekirjoituksellaan. Yksinkertaisimmillaan juttu oli valmis toimitettavaksi syyttäjälle yhden kuulustelun jälkeen. Kiinniotettuja kuulusteltiin joko samana iltana kun epäilty oli tuotu poliisiasemalle tai vasta seuraavana aamuna. Tämä riippui muun muassa kiinnioton ajankohdasta, rikostutkintaa tekevien poliisien työtilanteesta ja kuulustelutaktiikasta. Joissain projekteissa tutkinta viivästyi henkilökuntapulan vuoksi. Joillain paikkakunnilla oli taas varattu erityisvahvuus seuraavan päivän rikostutkintaa ja mahdollisia kotietsintöjä varten. Kuulusteluissa käytiin läpi rikoksen oleellisimmat taustatekijät ja olosuhteet. Useimmissa tapauksissa rikos esimerkiksi huumausaineen hallussapito myönnettiin. Huumausaineen hankintakanavia ei kuitenkaan tavallisesti kerrottu. Yleensä huumausaine kerrottiin ostetun ravintolasta tai kadulta ennestään tuntemattomalta henkilöltä. Yleensä kuulustelijat tyytyivät tähän eivätkä pyrkineet painostamaan epäiltyä kertomaan, keneltä huumausaineet todellisuudessa oli ostettu. Ainoastaan poikkeustapauksissa poliisi pyrki kovistelemaan kuulusteltavaa korottaen ja tiukentaen äänensävyään, mutta kovin pitkälle 209

20 tässäkään ei menty. Keskusteltaessa kokeneiden rikoksesta epäiltyjen kanssa kuulustelijan ja kuulusteltavan välillä tuntui olevan melko selvä yhteisymmärrys siitä, mistä kuulusteluissa voidaan ja kannattaa keskustella ja mistä ei. Kuulusteluissa poliisi haki etupäässä kertomusta, jossa vahvistettaisiin löytyneiden huumausaineiden hallussapito tai esimerkiksi syyllistyminen asunnosta löytyneen varastetun tavaran kätkemiseen. Jos kyseessä oli asunnon haltija, kuulusteluissa käytiin läpi asunnosta löytynyt takavarikkopöytäkirjaan merkitty omaisuus ja kuulusteltavalta kysyttiin, mikä osa tavaroista kuuluu hänelle. Huumausaineiden käytöstä keskusteltaessa lähdettiin useimmiten liikkeelle edellisestä kuulustelukerrasta, jos sellainen oli ollut esimerkiksi vuoden sisällä. Tällöin kuulustelija saattoi kysyä, kuinka usein kuulusteltava oli käyttänyt huumausaineita sekä mitä aineita ja minkä suuruisia kerta-annoksia hän oli käyttänyt edellisen esitutkinnan jälkeen. Käytettyjen aineiden laatu ja määrä merkittiin kuulustelukertomukseen. Varhaisemmissa tutkimuksissa on todettu poliisin pyrkimyksenä yleensä olevan luoda hyvät suhteet kuulusteltavaan (Kinnunen 1990; Kinnunen 1996; Karstinen 1998). Näin yleensä oli myös tässä tutkimuksessa seuratuissa kuulusteluissa. Kuulustelutilanteen ilmapiiri määräytyi jonkin verran sen mukaan, oliko rikoksesta epäilty kertonut totuudenmukaisesti asunnolla olevista huumausaineista ja varastetusta tavarasta. Jos asunnolta löytyi jotain, josta epäilty ei ollut aiemmin kertonut, antoi tämä mahdollisuuden kuulusteluilmapiirin kiristämiseen. Tässä tarkasteltavassa projektissa poliisin pyrkimyksenä oli tutkia ilmi tulleet omaisuusrikokset samanaikaisesti huumausainerikosten kanssa. Yleensä nämä erotetaan omiksi tutkinnan haaroikseen organisatorisista syistä: huumausainerikostutkinta ja omaisuusrikostutkinta on poliisilaitoksissa sijoitettu eri yksiköihin. Näin saadaan hyödynnettyä eri yksikköjen ammattitaitoa, mutta samalla jutun tutkinta pirstaloituu. Tässä tarkasteltavassa huumevalvontaprojektissa jutun kokonaisuus säilyi, kun eri rikokset tutkittiin samassa yhteydessä. Useat haastatellut poliisit pitivät asioiden samanaikaista käsittelyä onnistuneena järjestelynä. Kuulusteluja seuratessa huomio kiinnittyi siihen, että kuulustelijat kertoivat yleensä melko avoimesti omasta huumausaineiden käytöstään ja tekemisistään huumausaineiden kanssa. Kuulusteluissa saatettiin kertoa monien kuukausien käyttöhistoria, joka ei olisi millään muulla tavoin tullut poliisin tietoon. Kuulustelutilanteessa lähes 60 prosenttia kiinniotetuista myönsi 210

21 käyttäneensä huumausaineita aiemminkin. Noin 40 prosentissa tapauksista aiempi huumausaineiden käyttö jäi kuulustelutilanteessa pöytäkirjojen mukaan käsittelemättä tai sitten kuulusteltava kiisti kaikki yhteytensä aineisiin. Näin tapahtui monesti siitäkin huolimatta, että kiinniottotilanteessa henkilöltä itseltään tai hänen asunnostaan tai autostaan oli löytynyt huumeita. Sekä ensikertalaiset että aiemmin huumausainerikoksesta epäillyt kertoivat useimmiten hankkineensa aineen omaan käyttöönsä riippumatta siitä, kuinka suuren määrän ainetta poliisi oli löytänyt. Joukkoon mahtui kuitenkin myös pari tapausta, joissa kuulustelija oli saanut kiinniotetun kertomaan pienistä myyntibisneksistä. Joissain tapauksissa epäillyt kertoivat yllättävän avoimesti myös hankintakanavansa. Eräs mahdollinen tulkinta tästä avoimuudesta on se, ettei huumausaineiden käyttörikoksesta mahdollisesti saatavan tuomion vakavuus ole vakiintuneelle käyttäjälle kovin merkityksellistä. Käyttäjä heittäytyy kohtalon kuljetettavaksi ja ottaa vastaan sen mikä tulee. Nuori käyttäjä taas ei välttämättä tule ajatelleeksi, että hänen kertomaansa käyttöhistoriaa käytetään myöhemmin häntä vastaan oikeudessa. Joidenkin haastateltujen poliisien näkemysten mukaan kuulusteltujen suhtautuminen omaan käyttöhistoriaansa on muuttunut muutaman viime vuoden aikana. Aiemmin omaa käyttöä pyrittiin tiukemmin salaamaan, nyt siitä puhutaan avoimemmin. Entistä avoimempi suhtautuminen omaan huumeiden käyttöön ja viranomaisiin saattaa osittain johtua huumeiden käytön tavanomaistumisesta ja normalisoitumisesta nuorissa ikäluokissa ainakin suurimmissa kaupungeissa (ks. esim. Seppälä & Salasuo 2001). Katupartiointi Valtaosassa tehoiskuja kaduilla partioitiin etupäässä silloin, kun projektien varsinaiset kohteet oli käyty lävitse ja työvuoron päättymiseen oli vielä aikaa. Katuelämää tarkkailtiin lisäksi siirryttäessä paikasta toiseen. Muutama tehoisku tosin suunniteltiin alun alkaen katu- ja ravintolavalvontaan painottuvaksi. Vuosina toteutettujen tehoiskujen aikana tarkastetuista henkilöistä valtaosa oli tutkittiin katupartioinnin yhteydessä. Ajanjakson aikana kirjattujen seurantalomakkeiden mukaan kaikkiaan 458 henkilöä oli tarkastettu katuvalvonnan yhteydessä, 340 kotietsinnöissä ja 335 liikentees- 211

22 sä. Katuvalvonnan aikana tarkastettujen osuutta lisäävät jonkin verran ravintolaiskuissa ja teknotapahtumiin tehdyissä iskuissa tarkastettujen määrä. Käytännössä katupartiointi tarkoitti ihmisten ja autojen liikkeiden seuraamista ja tarkastamista. Epäilyttävistä autoista katsottiin rekisterinumerot ja tämän jälkeen pyydettiin radiopuhelimen välityksellä poliisiasemalla päivystävää henkilöstöä tarkistamaan, onko auto mahdollisesti ilmoitettu varastetuksi tai onko auton omistajalla tai haltijalla rikollista menneisyyttä. Autoista kysyttäessä saatettiin samalla selvittää muitakin asioita, esimerkiksi oliko autosta maksettu ajoneuvovero. Autojen rekisterinumeroiden tarkastaminen vaihteli suuresti työvuorossa olleiden poliisien työtapojen mukaan. Ääripäinä olivat poliisit, jotka eivät tarkastaneet yhtään autoa koko työvuoron aikana ja ne, jotka pyysivät tarkastamaan kulkuneuvon noin neljännestunnin välein. Jos kadulla nähtiin poliiseille tuttuja huumeiden käyttäjiä tai kauppiaita, heidät saatettiin pysäyttää. Näin tehtiin myös joissakin tapauksissa silloin, kun henkilön vaatetuksesta tai muusta ulkoisesta olemuksesta oli pääteltävissä, että hän käyttää huumausaineita. Kadulla tavatuilta henkilöiltä kysyttiin yleensä aluksi, ovatko he käyttäneet huumausaineita tai olleet muuten tekemisissä huumausaineiden kanssa. Tämän jälkeen kysyttiin rikoshistoriaa ja sitä, oliko henkilöllä ollut muuta tekemistä poliisin kanssa. Samalla pyydettiin nähtäväksi henkilöllisyystodistus. Henkilö- ja rikostiedot tarkastettiin soittamalla asemalle ja pyytämällä tarkistusta poliisirekistereistä. Jos rekisteritiedoissa ja henkilön kertomissa tiedoissa oli ristiriitaa, henkilö otettiin tarkempaan puhutteluun. Jos puhuttelussa ja rekisteritiedoissa ei ollut mitään huumeisiin viittaavaa, puhuteltu päästettiin jatkamaan matkaa. Jos huumausaineisiin viittaavaa löytyi, tehtiin henkilöntarkastus. Pakkokeinolain (450/1987) 5. luvun 10. pykälän mukaan henkilölle voidaan tehdä henkilöntarkastus sen tutkimiseksi, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllä. Pakkokeinolain sääntelemiä henkilöön kohdistuvia etsintöjä voidaan tehdä, jos on syytä epäillä, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin 6 kuukautta vankeutta, ja lisäksi etsintöjä voidaan tehdä tietyissä muissa erikseen määrätyissä tilanteissa. Merkintä huumausainerikoksesta poliisin rikosilmoitusjärjestelmässä lisäsi henkilöntarkastuksen todennäköisyyttä. Niinpä poliisikontrolli tiivistyi tunnettuihin käyttäjiin. Rikosilmoituksista kerätyn otoksen mukaan kiinniotetuista henkilöistä 64 prosenttia oli aiemmin ollut epäiltynä huumausainerikoksesta. Törkeästä 212

23 huumausainerikoksesta oli ollut epäiltynä 16 prosenttia. Muita merkittäviä rikosnimikkeitä kiinniotettujen historiassa olivat varkaudet, joita löytyi puolella kiinniotetuista, sekä kätkemisrikokset, joita oli 45 prosentilla. Törkeitä varkauksia oli viidesosalla ja varkauden yrityksiä neljäsosalla. Ryöstöjä oli taustallaan 10 prosentilla kiinniotetuista. Kiinniotettujen rikostausta on näin ollen samansuuntainen koko maata koskevan tuomioistuintilastoista tehdyn analyysin kanssa (Kinnunen 2001). Kadulla tehty henkilöntarkastus oli yleensä melko pintapuolinen. Ennen tarkastusta kysyttiin, onko henkilöllä vaatteissaan huumausaineita tai käyttövälineitä. Tarkastettavaa pyydettiin nostamaan kätensä ylös, minkä jälkeen poliisi tutki taskut, vaatteiden saumat ulkopäin, kengät ja sukat. Myös hiukset tutkittiin. Jos huumausaineita tai niitä muistuttavia aineita löytyi, henkilö vietiin poliisiasemalle tarkempaan tarkastukseen. Melko usein pelkkä käyttövälineiden löytyminen merkitsi asemalle lähtöä. Jos mitään ei löydetty, kulkija päästettiin jatkamaan matkaansa. Yleensä poliisin pysäyttämistoimet, ratsaaminen ja puhuttelu aiheuttivat kohteeksi joutuneissa henkilöissä kummeksuntaa. He kuitenkaan harvoin kyseenalaistivat poliisin toimintaa. Poliisiasemalle henkilöntarkastukseen ja kuulusteluihin kuljettamiseen sen sijaan suhtauduttiin poikkeuksetta hyvin kielteisesti. Poliisiasemia on pääkaupunkiseudulla nykyisin harvassa, ja joutuminen yllättäen kuljetetuksi kaupungin toiselle puolelle aiheutti jo sinänsä monelle hankaluuksia. Tieto siitä, että asemalla saatetaan joutua olemaan yön yli, sai monet ahdistumaan ja miltei menettämään malttinsa. Poliisiasemalle vieminen koettiin epäoikeudenmukaiseksi etenkin silloin, kun poliisiasemalle lähdön perusteena oli pelkkien käyttövälineiden eikä varsinaisten huumeiden löytyminen. Henkilöntarkastus tehtiin pidätystiloissa tai muuten suljetussa paikassa. Henkilön intimiteetti turvattiin siten, ettei läsnä ollut muita kuin tutkittavan kanssa samaa sukupuolta oleva poliisi, joka teki tarkastuksen. Todistajan läsnäolo on mahdollista, mutta sitä käytetään erittäin harvoin. Henkilöntarkastuksessa tarkastetaan keho, hiukset, suu, kainalot, nivuset ja varpaanvälit. Se, kuinka tiukasti henkilön omaan käyttöön puututtiin ja miten innokkaasti siitä haluttiin tehdä esitutkinta, vaihteli. Joissain tapauksissa käyttäjiä ei välttämättä viety kuulusteluihin, vaikka oli selvää, että he olivat käyttäneet huumeita. Osittain asiaan saattoi vaikuttaa se, että pääkaupunkiseudun eri kihlakuntien syyttämiskäytännöt lievissä huumausainerikoksissa poikkeavat 213