MASENNUS. Mistä masennus johtuu?

Transkriptio

1 MASENNUS Masennuksella tarkoitetaan olotilaa, jossa ihmisellä on pitkäaikaisesti vaikea, ahdistunut olo ja elämä näyttää synkältä. Kun ihminen on masentunut, hän ei pysty tuntemaan mielihyvää juuri mistään. Masentuneen ihmisen on vaikea aloittaa tehtäviä ja hän väsyy nopeasti. Päätösten tekeminen on usein vaikeaa, samoin keskittyminen esimerkiksi opiskeluun tai lukemiseen. Masennuksesta kärsivällä on usein nukkumisvaikeuksia. Herääminen aamuyöllä on tavallista. Toisinaan masennuksesta kärsivän on vaikea saada unta tai uni voi olla pinnallista ja katkonaista. Joskus taas masennukseen voi liittyä liiallistakin nukkumista. Ruokahaluttomuus ja painonlasku liittyvät usein masennukseen, toisinaan masentunut ihminen voi ahmia ruokaa liikaakin. Masentunut ihminen on usein ärtynyt ja hänen voi olla vaikea olla muiden seurassa. Myös liialliset itsesyytökset ovat tavallisia. Kuolemaan liittyvä ajattelu ja itsemurha-ajatukset ovat tavallisia masennuksesta kärsivällä. Myös erilaiset fyysiset vaivat kuten päänsärky, lihaskivut, vatsa- ja selkävaivat ovat tavallisia, eikä niihin aina löydy mitään elimellistä syytä. Mistä masennus johtuu? Masennus alkaa usein tilanteissa, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia. Masennusta saattaa edeltää tilanne, jossa joutuu luopumaan tärkeistä ihmisistä tai elämän asioista kuten työpaikka tai asunto. Joskus masennus alkaa tilanteissa, jolloin pitäisi selviytyä joistakin uusista suurista haasteista ja voimavarat eivät tunnu riittävän. Tällaisia haasteita voivat olla esimerkiksi muutto uuteen paikkaan, sopeutuminen uuteen kulttuuriin tai uuden kielen oppiminen. Jotkut ihmiset masentuvat helpommin kuin toiset. Tämä voi johtua esimerkiksi perintötekijöistä tai luonteenpiirteistä. Masennukseen tiedetään liittyvän myös muutoksia aivojen toiminnassa, jotka ovat yleensä palautuvia ja normalisoituvat kun masennus on mennyt ohi. Miten masennusta hoidetaan Pitkäaikaiseen ja arkipäivän toimintoja haittaavaan masennukseen kannattaa hakea apua. Siitä voi keskustella esimerkiksi terveydenhoitajan tai lääkärin kanssa. Myös läheisten ihmisten kanssa on hyvä puhua asiasta. Masennuksesta kärsivä usein syyttelee itseään jatkuvasti omasta tilastaan ja tämä usein lisää masennusta. Aluksi on parasta rauhoittua ja antaa itselle aikaa toipumiseen. Masentuneena on usein vaikea ratkaista suuria ongelmia ja niiden ratkaiseminen kannattaa siirtää myöhemmäksi, jos se on mahdollista. Masennuksesta toipumiseen tarvitaan aikaa, se kestää yleensä useita viikkoja, joskus kuukausiakin. Keskusteluissa hoitavan henkilön kanssa pyritään selvittelemään ja rauhoittamaan tilannetta. Ongelmista ja vaikeuksista puhuminen on usein helpottavaa vaikka niihin ei heti ratkaisua löytyisikään. Myöhemmin tilanteen rauhoituttua on usein mahdollista keskustella tarkemmin elämäntilanteen stressitekijöistä ja menetyksistä ja miettiä erilaisia selviytymiskeinoja ja ratkaisuvaihtoehtoja. Keskustelujen avulla on mahdollista myös löytää uusia näkökulmia elämän ongelmiin, omiin käyttäytymis- ja ajattelutapoihin sekä ihmissuhteisiin. Tavoitteena on että henkilö jälleen löytää omat voimavaransa. Lääkehoito nopeuttaa usein masennuksesta toipumista. Masennuksen hoidossa käytettävät lääkkeet ovat turvallisia eivätkä aiheuta riippuvuutta tai tottumista. Lääkehoidon vaikutus mielialaan ja oireisiin tulee esiin

2 yleensä vasta 2-4 viikon kuluttua hoidon aloittamisesta. Lääkehoitoa kannattaa jatkaa toipumisen jälkeenkin, koska lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet tulevat helposti uudelleen. Lääkehoito kestää yleensä ½-1 vuotta ja lääkettä on tuolloin käytettävä säännöllisesti päivittäin. Hoidon lopettamisesta kannattaa keskustella lääkärin kanssa. Lääkehoidon alussa voi esiintyä sivuvaikutuksia. Tavallisimpia sivuvaikutuksia ovat pahoinvoinnin tunne, päänsärky, hikoilun lisääntyminen, vatsavaivat ja väsymys. Yleensä sivuvaikutukset ovat lieviä ja menevät ohi muutamassa päivässä kun elimistö tottuu lääkkeeseen. Joskus lääkettä joudutaan vaihtamaan jos sivuvaikutukset ovat liian hankalia tai lääke ei auta riittävästi. Myös mahdollisista sivuvaikutuksista kannattaa keskustella hoitavan lääkärin kanssa. Masennuslääkkeidenlisäksi voidaan joskus tilapäisesti tarvita lääkkeitä, jotka helpottavat nukkumista tai vähentävät ahdistuneisuutta. Jos tarvitset lisätietoja masennuksesta tai sen hoidosta, kannattaa niitä kysyä omalta terveydenhoitajalta tai lääkäriltä. SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKO Sosiaalisten tilanteiden pelko eli sosiaalinen fobia (ICD-10-luokittelussa F40.1) on psykiatrian ja muiden mielenterveysammattien diagnoosi, joka viittaa voimakkaaseen pitkäaikaiseen sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja joka aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja toimintakyvyn heikentymistä ainakin eräissä arkielämän alueissa. Diagnoosi voi olla "täsmällinen" pelko (jolloin vain jotkin tietyt tilanteet ovat pelättyjä) tai yleinen pelko. Yleinen sosiaalisten tilanteiden pelko yleensä sisältää itsepintaista, intensiivistä ja kroonista muiden toimesta tuomituksi tulemisen ja mahdollisesti omien tekojen vuoksi nolatuksi tai nöyryytetyksi tulemisen pelkoa. Nämä pelot saattaa laukaista muiden ihmisten todellinen tai kuviteltu tarkkailu. Vaikka ihminen saattaa tiedostaa oman kanssakäymispelkonsa olevan liiallista tai kohtuutonta, on sen voittaminen usein erittäin vaikeaa. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon liittyviin fysiologisiin oireisiin kuuluu usein punastelua, hikoilua, vapinaa, pahoinvointia ja änkyttämistä. Voimakkaan pelon ja kurjan olon aikana saattaa myös esiintyä paniikkikohtauksia. Ajoissa tehty diagnoosi saattaa auttaa vähentämään oireita ja uusien ongelmien, kuten masennuksen kehittymistä. Jotkut pelosta kärsivät saattavat käyttää alkoholia tai muita aineita poistaakseen sosiaalisissa tilanteissa esiintyvät pelot ja estot. Mielenterveyden ammattilaiset usein erottavat laaja-alaisen ja tarkan sosiaalisten tilanteiden pelon. Henkilöillä, joilla on laaja-alainen sosiaalisten tilanteiden pelko, on suurta ahdistuneisuutta useimmissa tai kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Täsmentyneeseen sosiaaliseen tilanteeseen kohdistuvasta pelosta kärsivä saattaa kokea ahdistuneisuutta vain joissakin tilanteissa. Esimerkiksi kaikkein yleisin tarkka sosiaalisten tilanteiden pelko on glossofobia, julkisen puhumisen ja esiintymisen pelko, tunnettu myös nimellä ramppikuume. Muita esimerkkejä tarkasta sosiaalisten tilanteiden pelosta on kirjoittaminen julkisesti (skriptofobia) ja julkisten käymälöiden käytön pelko (paruresis).

3 Oireet Kognitiiviset näkökulmat Sosiaalisten tilanteiden kognitiivisessa muodossa sosiaalifoobikot pelkäävät muiden ihmisten heistä saamaa negatiivista kuvaa. He saattavat olla liiallisen epävarmoja, esimerkiksi kiinnittävät itseensä liikaa huomiota tekojensa jälkeen, tai heillä saattaa olla liian suuret vaatimukset itselleen. Sosiaalipsykologian itsepresentaatio-teorian mukaan potilas yrittää luoda hyvätapaisen vaikutelman muille, mutta uskoo, ettei pysty sitä tekemään. Monta kertaa ennen ahdistuneisuutta aiheuttavaa sosiaalista tilannetta potilaat saattavat kuvitella, mikä kaikki saattaa mennä pieleen ja kuinka he voisivat toimia jokaisessa odottamattomassa tilanteessa. Tapahtuman jälkeen heillä saattaa olla tunne, ettei tilanne mennyt hyvin. Tämän seurauksena he saattavat keksiä mitä tahansa, missä he mahdollisesti olivat jollain tavalla epätavallisia tai noloja. Nämä ajatukset eivät pääty vain pian tapahtuman jälkeen, vaan saattavat jatkua jopa viikkoja. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä tulkitsee helposti neutraaleja tai epäselviä tilanteita kielteisesti, ja - vaikka ei vielä sitovat - tutkimukset sanovat, että sosiaalisesti ahdistuneilla on enemmän kielteisiä muistoja kuin vähemmän ahdistuneilla. Esimerkki tällaisesta tilanteesta voi olla työntekijä, joka esiintyy työtovereilleen. Esiintymisen aikana henkilö ehkä änkyttää yhden sanan ja pelkää, että kollegat panivat juuri sen sanan selvästi merkille ja kuvittelevat hänen olevan huono esiintyjä. Tämä kognitiivinen ajattelu lisää ahdistusta, mikä voi vuorostaan lisätä änkyttämistä ja hikoilua ja aiheuttaa jopa paniikkikohtauksen. Käytökselliset näkökulmat Sosiaalisten tilanteiden pelko on yhden tai useamman tilanteen pysyvä pelko, jossa henkilö altistuu muiden ihmisten tarkkailulle, ja pelko siitä, että hän saattaa tehdä jotain tai tavalla, joka on noloa tai nöyryyttävää. Se ylittää normaalin ujouden aiheuttaessaan liiallista sosiaalista välttelyä ja huomattavaa sosiaalista tai ammatillista kyvyttömyyttä. Pelätyt aktiviteetit saattavat sisältää lähes minkälaista sosiaalista toimintaa tahansa, etenkin pienissä ryhmissä, seurustelussa, juhlissa, puhuttaessa vieraille, ravintoloissa, jne. Fyysisiin oireisiin kuuluvat "pään tyhjeneminen", nopea syke, punastuminen, vatsakivut. Kognitiiviset vääristymät ovat tuntomerkki. Ajatukset ovat usein vahingollisia eivätkä vastaa totuutta. Psykologi B.F. Skinnerin mukaan fobioita hallitsee pakenemis- ja välttelykäyttäytymiset. Esimerkiksi opiskelija saattaa lähteä luokkahuoneesta joutuessaan puhumaan luokan edessä (pakeneminen) ja kieltäytyä tekemästä suullisia esitelmiä aiemman paniikkikohtauksen vuoksi (välttely). Pienet välttelykäyttäytymiset syntyvät, kun henkilö välttelee katsekontaktia ja ristii kätensä välttääkseen näkyvää vapinaa. Taistele-tai-pakene laukeaa vastauksena tällaisille tapahtumille. Näiden automaattisten reaktioiden ennalta ehkäiseminen on sosiaalifobian hoidon pohjana. Fysiologiset näkökulmat Sosiaalifobiaan kuuluu samanlaisia fysiologisia reaktioita kuin muissakin ahdistuneisuushäiriöissä. Kun edessä on hankala tilanne, sosiaalisesta pelosta kärsivä lapsi voi - saada raivokohtauksia - alkaa itkeä - takertua vanhempiinsa - sulkeutua Aikuinen taas voi

4 - saada itkukohtauksen - hikoilla voimakkaasti - voida pahoin - vapista - saada sydämentykytyskohtauksen taistele-tai-pakene -reaktiona. Punastuminen liitetään usein sosiaalifobiasta kärsiviin henkilöihin. Hoito Pelosta kärsivää voidaan hoitaa psykoterapialla, lääkityksellä tai molemmilla. Sosiaalista fobiaa voidaan hoitaa myös leikkaushoidolla. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kognitiiviskäyttäytymisterapia, joko yksin tai ryhmässä, on tehokas hoidettaessa sosiaalista fobiaa. Kognitiivisten ja käytöksellisten komponenttien tavoitteena on muuttaa ajatusmalleja ja fyysisiä reaktioita ahdistavissa tilanteissa. SKITSOFRENIA Skitsofrenia on yleensä nuorella aikuisiällä alkava monimuotoinen psykoosisairaus. Todellisuudentajun heikkeneminen, tunteiden ja ajatusten välisen yhteyden ja johdonmukaisuuden katkeaminen sekä tahtoelämän ja ajattelutoimintojen häiriintyminen ovat skitsofrenian keskeisiä oireita. Skitsofrenian katsotaan nykyään olevan useiden tekijöiden summa ja hahmottuvan hyvin stressihaavoittuvuus-mallin avulla. Haavoittuvuustekijät eli geeniperimä tai keskushermoston varhaiskehityksen häiriö luovat sairastumisalttiuden, ja sisäiset tai ulkoiset stressitekijät, kuten elämänkriisi tai päihteiden käyttö, laukaisevat sairastumisen. On löytynyt myös viitteitä siitä, että erilaiset infektiot saattavat edesauttaa taudin puhkeamisessa. Näihin lukeutuvat Toxoplasma gondii -loiseliö sekä tyypin 1 herpesvirus (HSV1). Tutkimuksissa on saatu selviä viitteitä, että huumeet aiheuttavat skitsofreniaa: Ne altistavat psykooseille, saattavat varhentaa skitsofrenian puhkeamista ja taudin jo puhjettua huumeet ja alkoholi vain pahentavat sairauden oireita. Kannabiksen käyttö lisää merkittävästi skitsofrenian riskiä, paljon kannabista 18 vuoden iässä käyttäneillä riski sairastua skitsofreniaan kuusinkertaistui, todetaan ruotsalaisilla alokkailla tehdyssä suurtutkimuksessa. Monien muidenkin tutkimusten mukaan kannabiksen käytöllä on selvä yhteys psykoottisiin oireisiin, ja se on skitsofreniaan sairastumisen riskiä lisäävä tekijä geneettisesti tai psykososiaalisesti haavoittuvilla yksilöillä. Myös äidin raskaudenaikainen foolihapon puute ja kohonnut homokysteiinitaso sekä isän ikä lapsen siittämisajankohtana vaikuttaa riskiin: mitä vanhempi mies, sitä suurempi lapsen riski. Syyksi epäillään isän ikääntyessä siittiöihin ilmaantuvia DNA-vaurioita. Skitsofreniasta voi parantua, vaikka alttius sairauden uusiutumiselle onkin elinikäinen. Skitsofreniaan liittyy usein oireettomia jaksoja ja vastaavasti myös vaikeita psykoottisia jaksoja. Sairaus vaatiikin hyvin suunniteltua hoitoa, jossa on otettu huomioon myös potilaan lähipiiri ja omaiset. Skitsofreniaan liittyy suuri itsemurhavaara % sairastuneista kuolee itsemurhan takia. Miehillä skitsofrenia puhkeaa yleensä noin vuotiaana ja naisilla vuotiaana. Sairaus on mahdollinen myös vanhemmalla väestöllä sekä huomattavan nuorilla henkilöillä, jopa alle 10-vuotiailla. Kuitenkin se on äärimmäisen harvinaista näin nuorella iällä ja oireet voidaan helposti sekoittaa autismiin tai Aspergerin oireyhtymään.

5 Skitsofrenian yleisimpiä oireita Skitsofrenian tavanomaisia piirteitä ovat seuraavat: - taantuminen aiemmalta toimintatasolta - sosiaalisen toimintakyvyn lasku - äkkinäiset mielentilan vaihtelut - apaattisuus, puheen niukkuus, tunteiden latistuminen - harha-aistimukset, joista yleisimpinä ääniharhat - harhaluulot - tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat - tiedon käsittelyn, uuden oppimisen ja kielellisen muistin ongelmat - katatoninen asentokäyttäytyminen - masennus, itsetuhoisuus. Skitsofrenian oireet voidaan jakaa - positiivisiin oireisiin (aistiharhat, harhaluulot, puheen ja käyttäytymisen hajanaisuus, katatonia eli lihasjäykkyystila) ja - negatiivisiin oireisiin (tunteiden latistuminen, puheen köyhtyminen, tahdottomuus ja kyvyttömyys tuntea mielihyvää). Positiivinen oire tarkoittaa oiretta, joka on terveeseen mieleen nähden ylimääräinen, ja negatiivinen oire taas ilmenee puutteena suhteessa terveyteen. Oireet voidaan jakaa myös sairauden kulun mukaan - ennakko-oireisiin - akuuttivaiheen oireisiin ja - jälkioireisiin. Ennakko-oireet voivat kestää muutamista päivistä vuosiin ja niitä voi olla vaikea yhdistää psykoosisairauteen. Ennakko-oireita ovat mm. ahdistuneisuus, levottomuus, ärtyneisyys, vihaisuus, masennus, kyvyttömyys kokea nautintoa, itsetuhoiset ajatukset, mielialan heilahtelut, apaattisuus, keskittymiskyvyttömyys, heikentynyt käsitteellinen ajattelu, ajatuksiin vaipuminen, ruokahaluttomuus, unihäiriöt, pakkoajatukset ja -toiminnot, puheen outous, havaintovääristymät, vetäytyminen sosiaalisista suhteista, koulunkäynnin tai työnteon heikkeneminen. Mahdollisimman varhainen oireiden tunnistaminen ja hoitoon pääsy ovat tärkeitä tavoitteita, sillä ne voivat auttaa välttämään psykoosin puhkeamisen ja siten parantaa ennustetta. Akuuttivaiheessa sairautta esiintyy pääasiassa positiivisia oireita, joskus samanaikaisesti myös negatiivisia oireita. Jälkioireistoa hallitsevat negatiiviset oireet. Toisaalta skitsofrenian hoidossa käytetyt neuroleptit aiheuttavat myös itsessään muistin ja ajatustoimintojen häiriöitä, tunteiden latistumista, mielenkiinnon ja tahdonvoiman katoamista ja passiivisuutta sekä kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää. Skitsofrenia ICD-10-tautiluokituksessa Skitsofrenian luokka ICD-10-tautiluokituksessa on F20. Skitsofrenia luokitellaan seuraaviin päätyyppeihin F20.0-F20.3:

6 - paranoidinen skitsofrenia Yleisin skitsofrenian muoto. Pääasiassa nuorilla aikuisilla, oireina vainoharhaisuus ja kuuloharhat. - hebefreeninen skitsofrenia Nuorella iällä puhkeava skitsofrenian vaikea muoto, jolle leimallista ovat tunteiden latistuminen, eristäytyminen ja ajatuksen häiriöt. - katatoninen skitsofrenia Länsimaissa nykyisin harvinainen mielisairaus, jossa tyypillisiä ovat psykomotoriikan häiriöt. - erilaistumaton skitsofrenia Ei mikään yllä mainituista. Skitsofrenian lääkehoito ja sen vaikutukset Skitsofreniaa, kuten muitakin vakavia psykooseja, hoidetaan ensisijaisesti antipsykoottisilla lääkkeillä eli neurolepteillä. Lääkehoito on nykyisin skitsofrenian hoidon kulmakivi. Säännöllinen lääkehoito mahdollistaa muun hoidon ja lääkkeen pois jääminen lisää sairaalahoitoon joutumisen riskin moninkertaiseksi. Neuroleptit lievittävät monia skitsofrenian positiivisia oireita, vaikkakin myös aiheuttavat niitä. Uudemmat eli epätyypilliset neuroleptit auttavat paremmin myös negatiivisiin oireisiin. Lääkkeet tehoavat skitsofrenian oireisiin hyvin yksilöllisesti, ja joskus lääkehoidosta ei ole juuri lainkaan apua. Usein potilaalle joudutaan kokeilemaan useita eri lääkkeitä useilla eri annoksilla, ennen kuin paras mahdollinen lääke löydetään. Hyvin samankaltaisiin oireisiin voi toisella ihmisellä auttaa eri lääke kuin toisella. Myös lääkevahvuudet vaihtelevat yksilöllisesti hyvinkin paljon. Usein neuroleptien vaikutus tulee esiin viikkojen, jopa kuukausien viiveellä, tämän vuoksi sopivan lääkityksen löytymiseen voi mennä aikaa kuukausia, jopa vuosia. Lääkehoidon ongelmana ovat neuroleptien aiheuttamat työ- ja toimintakykyä sekä elämänlaatua heikentävät haittavaikutukset. Neuroleptien pitkäaikaiskäyttöön liittyy myös huomattavia terveysriskejä. Uusin tutkimus on antanut viitteitä siitä, että neuroleptien säännöllinen käyttö muun muassa kutistaa aivoja merkittävästi jo muutamassa vuodessa. Muu hoito Lääkehoidon ohella skitsofreniapotilaille annetaan toisinaan myös psykososiaalista hoitoa, joka voi sisältää muiden muassa tukea antavia keskusteluja, toimintaterapiaa, psykoedukaatiota eli tietoa sairaudesta ja sen hoitamisesta, perheinterventioita, kognitiivista psykoterapiaa ja kognitiivista kuntoutusta. Näiden hoitomuotojen tavoitteena on paitsi tukea potilaan/kuntoutujan toimintakykyä, myös lisätä hoitomyöntyvyyttä lääkehoidon suhteen. Skitsofenian historiallisista hoidoista on nykyisin käytössä enää lähinnä eristys eli "turvahoito" ja sänkyyn sitominen eli "lepositeet" sekä toisinaan jopa sähköshokit, joita kutsutaan nykyisin "sähköhoidoksi". "Lepositeet" ovat leveitä nahkaremmejä, joilla potilas sidotaan vuoteeseen keskimäärin 10 tunniksi kerrallaan. Sänkyyn sitomisella hoidetaan yleensä potilaan sekavuutta ja toisinaan myös aggressiisivuutta tai häiritsevää käyttäytymistä. Sairauden ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä Skitsofrenian arvioituun sairaudenkulkuun ja sen aiheuttamaan toimintakyvyn laskuun katsotaan yleisesti vaikuttavan mm. seuraavia tekijöitä.

7 Huonoon ennusteeseen liitetään usein: - miessukupuoli - sairauden varhainen alkaminen - laukaisevien tekijöiden puuttuminen - pitkäkestoiset ennakko-oireet ja sairauden hidas puhkeaminen - sairastumista edeltävä huono toiminnantaso - negatiivisten oireiden hallitsevuus - epämääräinen taudinkuva - varhaiset aistiharhat ja harhaluulot - ei masennusoireita - keskushermoston muutokset tai toimintahäiriöt - ei pysyvämpää parisuhdetta - heikko sosiaalinen tuki - perheympäristön heikkous - puuttuva, viivästynyt tai huono hoito - sairaudentunnottomuus. Hyvään ennusteeseen liitetään usein: - naissukupuoli - oireiden myöhäinen alkaminen - oireiden alkuun liittyy ns. laukaisevia tekijöitä - oireiden nopea alku - sairastumista edeltävä hyvä toimintakyky - oirekuvan painottuminen positiivisiin oireisiin (ei kuitenkaan varhaisia aistiharhoja tai harhaluuloja) - vainoamistuntemuksia ja / tai masennusoireita - ei keskushermoston rakenteellisia poikkeavuuksia / toimintahäiriöitä - pysyvämpi parisuhde - sosiaalisen verkoston hyvä tuki - perheympäristössä ei suuria ongelmia - kyllin ajoissa aloitettu ja tehokas hoito - sairaudentuntoisuus. KAKSISUUNTAINEN MIELIALAHÄIRIÖ Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö (aikaisemmin myös maanis-depressiivisyys) on nimensä mukaisesti mielialahäiriö, jossa mieliala vaihtelee ja jossa esiintyy manian ohella masennusta eli depressiota. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tautiluokituksissa (ICD-10 tai DSM-IV) luokiteltu sairaudeksi. Äärimmillään potilaan mieliala vaihtelee kahden ääripään välillä, poikkeavasta kiihtymyksestä tai epärealistisesta vauhdikkuudesta eli maniasta syvään epärealistiseen masennukseen tai epätoivoon eli psykoottiseen masennukseen. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä on eri tyyppejä. Joillakin potilailla mieliala vaihtelee voimakkaasti manian ja depression välillä, toisilla maaniset jaksot ovat lievempiä, niin sanottuja hypomaanisia jaksoja, ja sekamuotoisen jakson aikana potilaalla on samanaikaisesti sekä masennuksen että mielialan kohoamisen oireita. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavallista masennusta harvinaisempi sairaus. Klassista maanisdepressiivisyyttä sairastaa noin prosentti väestöstä. Eri tyyppejä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaa

8 noin viisi prosenttia väestöstä. Arvioidaan, että noin puolet sairastuneista tunnistetaan ja hoidetaan asianmukaisesti. Ajatellaan, että mielialan säätelyjärjestelmässä olisi häiriö. Potilas reagoi ärsykkeisiin normaalia herkemmin ja poikkeavalla tavalla. Sairauden oireet tulevat tavallisimmin esille varhaisessa aikuisiässä. Alttius sairastua kulkee suvuittain. Perimän osuus on skitsofrenian luokkaa. On huomattava että itse sairaus ei suoraan periydy vaan alttius sairastua epäsuotuisissa olosuhteissa on kohonnut. Sikiönkehityksen tai kasvun aikana voi olla tekijöitä, jotka vaikuttavat keskushermoston toimintaan ja reaktiomuotoihin. Sairauden laukaisevana tekijänä voi olla esimerkiksi jokin kuormittava stressitilanne, poikkeava elämäntilanne tai vaikkapa päihteiden liikakäytön tai muun tekijän aiheuttama aivovaurio. Moni, joka on myöhemmin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, on kuvannut ennen sairastumistaan ja sairauden aikana huomattavia vaikeuksia uni-valverytmin säätelyssä. Suurin osa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuvista kärsii ensin tavallisesta masennuksesta. Useat kärsivät aluksi myös jostakin ahdistusoireesta, esimerkiksi paniikista. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi voidaan asettaa, kun masennuksen lisäksi havaitaan ensimmäinen maaninen tai hypomaaninen jakso. Useimmiten ensimmäinen selkeä merkki manian alkamisesta on unen tarpeen väheneminen. Noin kolmasosalla potilaista on jatkuvaa vaihtelua manian ja depression välillä. Kun ääripäästä toiseen mennään erityisen nopeasti, puhutaan sairauden nopeasti vaihtelevasta muodosta. Toisaalta varsinkin sairauden alkuvaiheessa voi mennä parikin vuotta ilman mielialan vaihteluita. Kun potilas tunnistaa tilanteensa, hoito on asianmukaista ja mahdollinen lääkitys kunnossa, monet tai useimmat potilaat elävät pääasiassa normaalia elämää ilman sairauden oireita. Maaninen vaihe Tuntomerkkejä muun muassa: - Epätavallisen innostunut, euforinen (= epätavallisen iloinen, hilpeä, haltioitunut) tai ärtyisä mielentila (tai potilas vaikuttaa sellaiselta läheistensä mielestä). - Ajattelemattomia, seurauksista piittaamattomia tekoja. - Vastuuntunnon puuttuminen, ei tunne huolta tekojen mahdollisista huonoista seurauksista; esimerkiksi liian runsasta rahankäyttöä, liiallista seksuaalista aktiivisuutta tai holtittomuutta, järjettömiin investointeihin ryhtymistä. - Päämäärätön, tarkoitukseton touhuilu ja puuhailu. - Vähäinen unentarve suuresta tarmokkuudesta huolimatta. - Puhe on niin nopeaa, että toiset eivät kykene sitä seuraamaan. - Ajatuksenriento. - Keskittymisvaikeus, jonka vuoksi esimerkiksi puheenaiheet tai tekemisen kohde saattavat vaihdella nopeasti. - Liioiteltu voiman, suuruuden ja tärkeyden tunne. - Poikkeava tai korostunut ärtyneisyys tai reagointi pieniinkin asioihin stereotyyppisen ärtyneesti tai jopa aggressiivisesti. Maniaa voidaan pitää psykoottisena tilana. Siihen saattaa liittyä myös hallusinaatioita (kuulo- tai näköharhoja) tai harhakuvitelmia (luja usko asioihin, jotka eivät ole totta). Kuten muihinkin psykoottistasoisiin häiriöihin, maniaan liittyy sairaudentunteen puuttuminen tai vähäisyys. Potilas itse ei useimmiten tunnista tilannettaan ja saattaa ärtyä voimakkaasti, kun hänen tekemisiinsä yritetään puuttua.

9 Depressiivinen vaihe Masennusvaiheen tuntomerkit vastaavavat depression tuntomerkkejä: - surullisuuden, alakuloisuuden tai masentuneisuuden tunne tai mielenkiinnon menettäminen asioihin, joista normaalisti nauttii - unettomuus tai unen tarpeen lisääntyminen - ruokahaluttomuus tai ruokahalun lisääntyminen - keskittymisvaikeudet ja vaikeus tehdä päätöksiä - hitauden tunne tai niin voimakas levottomuus, ettei pysty istumaan paikallaan - arvottomuuden tai syyllisyyden tunne ja heikko itsetunto - voimattomuus tai jatkuva väsymyksen tunne - kuoleman tai itsemurhan ajatukset - ärtyisyys Vaikeisiin depressioihin saattaa liittyä myös psykoottisen masennuksen oireita, kuten epärealistisia itsesyytöksiä, kuvitelmia perikadosta tai jopa aistiharhoja, vainoharhoja tai muita harha-ajatuksia. Sekamuotoinen jakso Kenties kaikkein lamauttavimpia sairauden vaiheita ovat ne, joihin kuuluu sekä manian että depression oireita, samanaikaisesti tai useaan kertaan saman päivän aikana vaihdellen. Potilas on kiihkeä tai levoton niin kuin maanisessa vaiheessa, mutta samalla myös ärtyisä ja masentunut, sen sijaan, että tuntisi olevansa "maailman huipulla". Erityisesti sekamuotoiseen jaksoon liittyy itsemurhariskin lisääntyminen. Tyypin I ja II kaksisuuntainen mielialahäiriö Tyyppi I Tyypin I bipolaarihäiriössä esiintyy maniajaksojen lisäksi joko masennusjaksoja tai sekamuotoisia jaksoja. Häiriötä on aiemmin kutsuttu maanis-depressiiviseksi mielisairaudeksi. Sairauteen ei välttämättä liity psykoottisia oireita ja se voi myös muodostua toistuvista sekamuotoisista jaksoista. Maniajakso on useimmiten tunnistettavissa ja maniajakson aikana ihminen nykyisin usein toimitetaan hoitoon. Tyyppi II Tyypin II kaksisuuntainen mielialahäiriö on huonommin tunnettu ja tunnistettavissa kuin tyyppi I häiriö. Tyypin II kaksisuuntaista mielialahäiriötä luonnehtii vakavien masennusjaksojen ja hypomaanisten jaksojen vaihtelu, ja kliinistä kuvaa hallitsevat yleensä toistuvat masennusjaksot ja mielialan ailahtelevuus. Tyypin II bipolaarihäiriö jää helposti tunnistamatta, koska potilaat yleensä hakeutuvat hoitoon vain masennusvaiheissa eivätkä itse tuo hypomaniavaiheita ongelmana esille, sillä silloin he ovat usein kokeneet olevansa elämänsä kunnossa. Tämän vuoksi on tärkeää, että hoitojärjestelmissä systemaattisesti kysytään masennuspotilailta, onko heillä ollut myös kohonneen mielialan jaksoja. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistaminen, tutkiminen ja hoito Useimmiten kohonneen mielialan tai manian tunnistaa joku muu kuin potilas itse. Manian tai hypomanian aikana potilas ei koe olevansa sairas vaan useimmiten kokee voivansa erinomaisesti. Masennuksen taas useimmat potilaat tunnistavat. Oireiden esiintyessä selvänä mielialahäiriön tunnistaminen on helppoa, mutta ajankohtaista maniaa lukuunottamatta tunnistamiseen menee aikaa kuukausia, tai vuosia.

10 Terveydenhuoltoon on hyvä olla yhteydessä etenkin silloin jos oireista tulee haittaa potilaalla tai muille. Kun epäily vahvistuu ja oireet tunnistetaan on pois suljettava muut mahdolliset sairaudet ottaen huomioon myös fyysiset tekijät. Jos kyse on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, on tärkeää, että potilas ja hänen lähipiirinsä ymmärtävät, että kysymys on elinikäisestä alttiudesta ja ajankohtaisesta sairaudesta, johon on olemassa tehoavia hoitoja. Tämän ymmärtämiseen menee usein vuosia. Tunnistaminen Tärkeää olisi, että ainakin terveydenhuollon yksiköissä perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa kaikilta masennuksen vuoksi hoidossa olevilta jossakin vaiheessa kysyttäisiin hypomania- ja maniaoireiden esiintymisestä. Kyselyn apuna voi käyttää itse täytettävää maniakyselyä, esimerkiksi MDQ-kyselyä. On tärkeää, että potilas itse ja mielellään hänen lähiympäristönsä oppisivat tunnistamaan ja havainnoimaan oireiden esiintymistä. Hyvä apu on niin sanottu mielialapäiväkirja. Periaatteena on kuitenkin, että potilas tai tutkittava merkitsee päivittäin lomakkeeseen, onko mieliala normaali, ylivireä vai masentunut. Myös vaihtelun ääripäät voi merkitä. Samanaikaisesti seurataan unen kestoa ja laatua, ahdistuneisuutta, päihteiden käyttöä ja muita oireita. Lomakkeeseen voi myös merkitä myös käytettävän lääkityksen, jolloin voidaan arvioida sen tehoa. Tyypillistä on, että potilaan sairaudentunto käsittää normaalijaksot ja masennuksen, mutta hypomania ja mania jäävät merkitsemättä. On hyvä opettaa potilas itse arvioimaan tilannettaan ja mielialan muutoksia laukaisevia tekijöitä ja käyttämään esimerkiksi Altmanin maniaoireiden mittausasteikkoa. Tutkimus Tutkimusvaiheessa on perehdyttävä sekä potilaan perhehistoriaan että elämänkaareen. Mielellään on haastateltava vähintään yhtä ja mielellään useampaa potilaan perheeseen tai lähipiiriin kuuluvaa ihmistä. Aikaisemmat tutkimukset ja hoidot on huomioitava. Potilas on tutkittava myös somaattisesti. Välttämätöntä on, että tutkimuksessa ja laboratoriokokeilla suljetaan pois ainakin yleisimmät samoja oireita aiheuttavat fyysiset sairaudet, kuten kilpirauhassairaudet, akuutit infektiosairaudet, päihteiden aiheuttamat sairaudet kuten delirium tremens. Perusteelliseen psykiatriseen haastatteluun on hyvä liittää esimerkiksi SCIDD-I ja SCID-II (semistrukturoitu psykiatrinen DSM-IV:n mukainen haastattelututkimus) ja ainakin ensikertalaiselle olisi tehtävä psykologin tutkimus. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito Hoidon kulmakivi on usein pitkäaikainen hoitosuhde (hoitava lääkäri, verkosto ym.) ja psykoedukaatio, mikä tarkoittaa, että potilaalle ja hänen lähipiirilleen pyritään saamaan yhteinen näkemys siitä, millaisesta sairaudesta on kysymys ja miten menetellään, jos sairauden oireita ilmenee. Yhteistyö ja yhdessä sovitut tavoitteet ovat tärkeitä. Olisi hyvä, että ennakoivat oireet huomattaisiin ja että olisi olemassa hoitojärjestelmä, jonka turvin pystyttäisiin hoitamaan tilanne, ennen kuin se on mennyt vakavaksi.

11 Psykoedukaatiolla pyritään tukemaan potilasta hyväksymään se, että sairaudelle on sekä psykososiaalisia, psyykkisiä että neuro/aivobiologisia selityksiä ja että useimmiten tarvitaan eri hoitomuotojen yhdistämistä. Ensimmäisessä, toistuvassa maniavaiheessa tai psykoottisessa masennusvaiheessa potilaan ensimmäinen hoitopaikka on usein psykiatrinen sairaala, jossa pystytään turvaamaan, ettei potilas ole vaaraksi itselleen tai ympäristölleen eikä pääse peruuttamattomasti sotkemaan elämäänsä, ihmissuhteitaan ja talouttaan. Läheisiä on hyvä informoida siitä, että kyse on useimmiten ohimenevästä tilanteesta, johon voidaan vaikuttaa lääkehoidolla. Koska monet kaksisuuntaisen mielialahäiriön mania-alttiit potilaat ylireagoivat ärsykkeisiin ja korkea ärsyketaso ylläpitää maanista tilaa, hoidossa voidaan käyttää hyväksi tarkoituksellisen vähävirikkeistä hoitomiljöötä, joka suojaa haitallisilta ärsykkeiltä niin kauan, että potilas sietää normaalin ärsyketason sairastumatta. Monet tai useimmat potilaat hyötyvät lääkehoidosta. Lääkehoitoa käytetään sekä akuutteihin oireisiin että estohoitoon. Hoitosuhteessa pyritään käyttämään lääkehoitoa tukemiseen ja myös tarkastelemaan lääkitystä ajoittain. Lääkehoidosta tulee usein myös haittavaikutuksia, jotka heikentävät potilaan halua käyttää lääkkeitä. Kun potilas on lääkehoidon aikana toipunut, hän usein haluaa lopettaa tai vähentää lääkitystä. Alkuvaiheessa olo voikin jonkin aikaa tuntua paremmalta, mutta sairauden uusiutumisriski on ilman estolääkitystä suurempi ja vaikuttaa siltä että jos uusitumisia tulee niin uusi jakso on usein edeltäviä vaikeampi. Tehokkaaksi todettuja psykoterapiamuotoja ovat ainakin kognitiivis-behavioraalinen ja psykoedukatiivinen terapia. Tehokkaita ovat esimerkiksi psykoedukatiivinen perheterapia tai moniperhe ryhmähoidot. Supportiivinen (tukea antava) terapia ja yksilöhoito on usein välttämätöntä esimerkiksi, jos potilas on esimerkiksi maniavaiheen vuoksi menettänyt merkittäviä asioita elämässään tai hän on toipumassa itsemurhayrityksestä. Tehokkaita ovat erilaiset oireidenhallintaryhmät. Niiden kautta potilaat myös tapaavat muita samasta sairaudesta kärsiviä ja huomaavat, etteivät kärsi yksin. Vaikka herkkyys sairastua olisikin olemassa, on mahdollista että säännöllinen elämänrytmi, unirytmi, päihteiden liikakäytön välttäminen sekä ennakoivien oireiden tunnistaminen ja niihin puuttuminen estävät uudet sairastumisjaksot. Tehokas hoitomuoto näyttäisi olevan psykiatrin vetämä biopsykososiaalinen psykoedukatiivis-kognitiivinen pariterapia, johon liittyy se, että hoito aloitetaan jo esioireiden ilmetessä. Hoitosuhteessa on tärkeää jatkuvuus ja vuorovaikutuksellinen potilaan itsenäisyyttä kunnioittava asenne, jossa hyväksytään se, että potilas tarvitsee apua surutyöhön terveytensä menettämisestä ja sopeutumisesta pitkäaikaissairauteen ja sen vaatimaan hoitoon, vaikka aktiivisia sairauden oireita ei esiintyisikään. Lääkehoito Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa käytetään usein mielialan tasaajia, masennuslääkkeitä ja neuroleptejä. Lääkitystä saatetaan tarvita unettomuuteen, ahdistuneisuuteen, levottomuuteen ja psykoottisiin oireisiin. Välillä tarvitaan useita eri lääkkeitä eri ryhmistä. PANIIKKIHÄIRIÖ

12 Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva mielenterveyden häiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio sekä pakokauhuntunne, pelko ja jännittäminen. Paniikkikohtaukset häipyvät yleensä vähitellen iän karttuessa, myös ilman hoitoa. Joskus hoitamaton paniikkihäiriö saattaa kuitenkin kehittyä vakavaksi ja vaikeaksi sairaudeksi. Paniikkihäiriötä potee muutama prosentti suomalaisista. Kohtaus voi liittyä myös johonkin pelottavana tai ahdistavana koettuun sosiaaliseen tilanteeseen mutta voi myös esiintyä ilman ulkopuolista ärsykettä. Kohtaus voi olla ulkopuolisille huomaamaton tai näkyä paniikkihäiriöisen hikoiluna ja tärinänä. Kohtauksen laukaisevaa tekijää ei aina tiedetä. Sairaus on yleisin nuorilla aikuisilla, ja siihen liittyy usein muitakin psykiatrisia ongelmia, kuten masennusta ja ahdistuneisuutta. Paniikkihäiriö on yleensä mielenterveysongelma, mutta myös alkoholin ja psykoaktiivisten huumeiden sekä keskushermostoon vaikuttavien bentsodiatsepiinia sisältävien lääkkeiden käyttö voi aiheuttaa paniikkihäiriökohtauksia. Paniikkihäiriöön liittyy usein julkisten paikkojen pelkoa. Oireet Fyysisiä oireita voivat olla: - Käsien tärinä tai vapina - Raajojen tunnottomuus, pistely ja puutuminen - Sydämen tykytys tai kiihtynyt sydämen rytmi - Rintakipu tai puristuksen tunne rinnassa - Huimaus - Vartalon "lukkiutuminen" - Korvien humina ja tinnitus - Epävarma olo, pyörtymisen tunne - Tajunnan tason häiriöt tai hämärtyminen - Epätodellisuuden tunne - Kontrollin menettämisen tai sekoamisen pelko - Kuolemanpelko Paniikkihäiriön oireet ovat yksilöllisiä. Kaikkia luettelon oireita ei välttämättä ole. Kohtaus kestää yleensä joitakin kymmeniä minuutteja, harvemmin tunteja. Paniikkikohtaus on siis varsin lyhytaikainen, mutta se jättää jälkeensä hermoja raastavan ahdistuksen, joka voi kestää tunteja, jopa päiviäkin. Kohtaukset ovat toistuvia ja ilmenevät yleensä äkisti ja täysin odottamatta. Paniikkikohtaus on potilaalle pelottava, mutta ei itsessään vaarallinen kokemus. Hoito On erittäin tärkeää, että paniikkihäiriö todetaan ja hoidetaan ajoissa. Oikealla hoidolla saavutetaan oireettomuus ja parannetaan toimintakykyä ja elämänlaatua. Samoin sillä voidaan ylläpitää työkykyä ja ehkäistä masentuneisuutta ja perheongelmia sekä välttää alkoholin ja bentsodiatsepiinien käyttöä.

13 Paniikkihäiriö on mahdollisesti heikentävä sairaus, mutta sitä pystytään kontrolloimaan. Paniikkihäiriöön kuuluvien häiritsevien oireiden vuoksi sitä saatetaan luulla hengenvaaralliseksi fyysiseksi sairaudeksi. Tämä virhe usein pahentaa tai laukaisee tulevia kohtauksia. Ihmiset hakeutuvat jatkuvasti päivystyspoliklinikoille paniikkikohtausten vuoksi, ja mittavat lääketieteelliset tutkimukset saattavat karsia pois muita sairauksia poistaen potilaan huolestuneisuutta omasta terveydestään. Paniikkihäiriöiden hoitoon kuuluu psykoterapian tyyppiä, jota kutsutaan nimellä kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) tai lääkkeitä. Psykoterapeuteilla on usein psykologin pohjakoulutus. Potilasta auttavia mielenterveyden ammattilaisia ovat psykologit, psykiatrit ja sairaanhoitajat. Saadakseen lääkehoitoa potilaan tulisi tavata lääkäri, usein psykiatri. Joissain tapauksissa, kun psykiatria ei ole käytettävissä, yleislääkäri saattaa pystyä hoitamaan lääketieteellisen hoidon. Psykiatrilla on koulutuksensa vuoksi paremmat valmiudet kuin yleislääkärillä psykiatriseen lääkehoitoon. Lääkityksen avulla voidaan katkaista tiettyjen fobioiden ja paniikkikohtausten psykologinen yhteys. Altistuminen fobian laukaisijoille useita kertoja saamatta paniikkikohtausta (lääkkeiden avulla) johtaa usein fobian raukeamiseen, ja henkilö pystyy toimimaan fobian laukaisijoiden läsnä ollessa ihmisten kanssa normaalisti ilman lääkitystä. Pienemmät fobiat voidaan saada loppumaan ilman lääkitystäkin käyttämällä kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT) tai vain yksinkertaisesti altistamalla. Lääkitys saattaa sisältää: Antidepressantit (SSRI:t, MAOI:t, ym.): näitä otetaan säännöllisesti joka päivä, ja ne luovat vastustuksen oireisiin. Nimestään huolimatta antidepressantteja ei käytetä pelkästään masennuksen hoidossa, vaan myös muun muassa paniikkihäiriön ja pakko-oireisen häiriön hoidossa. Ahdistuneisuutta estävät lääkkeet (Bentsodiatsepiinit): näitä lääkkeitä otetaan tarvittaessa paniikkikohtauksen alkaessa tai aikana. Näiden lääkkeiden säännöllisessä käytössä ei ole kuitenkaan huomattu mitään etuja. Bentsodiatsepiinien ryhmään kuuluvien lääkeaineiden päivittäinen käyttö päinvastoin lisää paniikkikohtausten riskiä myös sellaisilla henkilöillä, jotka eivät sairasta paniikkihäiriötä. Tämän vuoksi bentsodiatsepiinien käyttö kannattaa rajoittaa hoidon alkuvaiheeseen, kun antidepressantit eivät ole vielä ehtineet rakentaa vastustusta, ja niiden annostusta yleensä vähennetään koko ajan hoidon jatkuessa, kun antidpressantit alkavat vaikuttaa tehokkaammin. Vaihtoehtoinen tapa on käyttää bentsodiatsepiineja vain tarpeen tullen pahimmissa tilanteissa, jolloin niiden teho säilyy. Yleensä psykoterapian ja lääkehoidon avulla saavutetaan hyviä tuloksia. Jonkinlaista kehitystä saatetaan havaita jo lyhyessä ajassa 6 8 viikossa. Usein kuitenkin kestää kauemmin löytää oikea lääke ja mielenterveyden ammattilainen. Tällöin sopiva lääkehoito ja oikea ammattilainen voivat estää kohtauksia tai ainakin vähentää niiden voimakkuutta ja esiintyvyyttä ja tuoda prosentille potilaista merkittävää helpotusta. Taantumisia saattaa ilmetä, mutta ne voidaan usein tehokkaasti hoitaa hoidon alkukauden lääkityksen tavoin. Lisäksi paniikkihäiriöstä kärsivät saattavat tarvita hoitoa muihin psyykkisiin häiriöihin. Paniikkihäiriöön liittyy usein kliininen masennus, joskus myös alkoholismia ja huumeriippuvuutta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että itsemurhayritys on yleisempi paniikkihäiriötä sairastavilla, tosin tästä on ristiriitaisia näkemyksiä. Kaikkein stimuloivimmat aineet (kofeiini, alkoholi, nikotiini, kokaiini) usein pahentavat tilaa, koska ne suoraan pahentavat oireita, kuten sydämen tykystä.

14 Kuten monissa sairauksissa, perheen ja ystävien tuki saattaa vaikuttaa huomattavasti toipumiseen. Ei ole harvinaista, että kohtauksen aikana potilaalla saattaa olla järjetöntä, voimakasta pelkoa, jonka joku tilan hyvin tuntema lähiomainen voi saada karkotetuksi. Vakavammille tai aktiivisemmille hoidoille on olemassa tukiryhmiä, jotka voivat auttaa henkilöitä ymmärtämään sairautta ja selviämään siitä paremmin. Muita hoitomuotoja on päiväkirjojen kirjoittaminen, jossa potilas tallentaa päivittäin toimensa ja tunteensa tavoitteena selvittää henkilökohtaiset stressitekijät ja tulla niiden kanssa toimeen. Erilaiset hengitysharjoitukset voivat myös auttaa. Joissain tapauksissa terapeutti saattaa käyttää toimenpidettä nimeltä introseptinen altistus, jossa oireet synnytetään tarkoituksella tavoitteena kehittää coping-keinoja (selviytymiskeinoja) ja osoittaa potilaalle, ettei paniikkikohtaus aiheuta mitään harmia. Stressiä helpottavat aktiviteetit, kuten tai chi, jooga ja fyysinen harjoittelu voivat myös helpottaa oireiden syntymistä. Monet lääkärit suosittelevat stressinhallinta-, ajanhallinta- ja tunteiden tasapainottamiskursseja ja -seminaareja auttaakseen potilaita välttämään ahdistusta tulevaisuudessa. Syyt Paniikkihäiriön on huomattu kulkevan suvussa, mikä tarkoittaa, että perimä toimii suurena osana todennäköisyyttä sairastua siihen. Sen on myös huomattu kuuluvan osana muihin perinnöllisiä oireita omaaviin sairauksiin, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja alkoholismi. Kuitenkin myös monet, joilla ei ole sairauteen perhetaustaa, sairastuvat paniikkihäiriöön. Usein biologiset tekijät, kuten stressaavat tapahtumat, ympäristö ja normaalia kehotoimintaa kiihdyttävä ajattelu näyttävät vaikuttavan paniikkihäiriön alkamiseen. Usein ensimmäiset kohtaukset laukaisee fyysinen sairaus, voimakas stressi tai tietty lääkitys. Henkilöt, joilla on taipumus ottaa itselleen suurta vastuuta, saavat myös helpommin paniikkikohtauksia. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa myös nostaa todennäköisyyttä sairastua paniikkihäiriöön. Tarkat syyt sairastumiseen ovat vielä tässä vaiheessa tuntemattomia.