JULKISEN RAHAN LIIKKEET UUDENMAAN JA MUUN SUOMEN VÄLILLÄ

Transkriptio

1 VATT-KESKUSTELUALOITTEITA VATT DISCUSSION PAPERS 330 JULKISEN RAHAN LIIKKEET UUDENMAAN JA MUUN SUOMEN VÄLILLÄ Antti Moisio Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Government Institute for Economic Research Helsinki 2004

2 ISBN ISSN Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Government Institute for Economic Research Arkadiankatu 7, Helsinki, Finland Oy Nord Print Ab Helsinki, maaliskuu 2004

3 Saatteeksi Tutkimuksen taustalla on eri tahoilla virinnyt tarve saada lisätietoa julkisten menojen ja tulojen alueellisesta jakautumasta ja sen muutoksista. Tähän liittyen Sisäasiainministeriö, Helsingin kaupungin tietokeskus, Tilastokeskus ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus perustivat työryhmän käsittelemään Helsingin ja muun Suomen välisiä rahavirtoja. Työryhmän aloituskokous pidettiin helmikuussa Ideana oli, että mukana olevat tahot tuottavat aihepiiriin liittyvää materiaalia, jonka pohjalta VATT tekee vuoden 2003 lopulla nopeasti yhteenvetoraportin. Yhteenvetoraporttia ryhdyttiin kokoamaan tämän raportin tekijän toimesta lokakuun 2003 lopulla. Työn tavoitteeksi asetettiin merkittävien julkisten rahavirtojen selvittäminen Helsingin seudun ja muun Suomen välillä tammikuun 2004 loppuun mennessä. Käytännössä työ osoittautui odotettua hankalammaksi ja raportti valmistui maaliskuun alussa. Jo työn alkuvaiheessa selvisi, että ainoa varsinaisia julkisia rahavirtoja alueiden välillä kuvaava valmis tilastoaineisto oli Tilastokeskuksen joka toinen vuosi raportoitava valtion verotulot ja menot maakunnittain. Ongelmaksi muodostui siten se, että alueiden välisiä julkisia rahavirtoja kuvaavaa aineistoa ei ollut olemassa kattavasti. Samalla selvää oli myös, että Helsingin seudun tasolla ei rahavirtoja pystyttäisi kattavasti analysoimaan. Tämän vuoksi tutkimuksessa päädyttiin keskittymään kolmeen asiaan. Ensinnäkin tavoitteeksi otettiin rahavirtoja kuvaavien aineistojen tilan ja kattavuuden selvittäminen. Toiseksi tavoitteeksi otettiin kuvata niitä aluetaloudellisia tekijöitä, joiden voidaan katsoa aiheuttavan merkittäviä julkisen sektorin rahavirtoja alueiden välillä. Kolmanneksi tavoitteeksi otettiin kuvata käytettävissä olevia alueiden välisiä julkisia rahavirtoja kuvaavia aineistoja maakuntatasolla. Raportin kirjoittamista rahoitti Sisäasiainministeriö. Tutkimushankkeella oli ohjausryhmä, jota johti Ilkka Mella Sisäasianministeriöstä ja jäseninä olivat Harry Schulman (Helsingin kaupunki, Tieke), Aki Kangasharju (VATT), Rainer Alanen (SM), Heikki Helin (Tieke), Erkki Niemi (Tilastokeskus) ja Antti Valle (SM). Työn luonnosversioita ovat myös kommentoineet Heikki A. Loikkanen (Helsingin yliopisto) sekä Pekka Parkkinen (VATT). Risto Sullström (VATT) avusti ystävällisesti kulutustutkimuksen aineiston kanssa ja Heikki Pukki Suomen Kuntaliitosta toimitti kuntien veroaineistoja. Nina Intonen (VATT) viimeisteli käsikirjoituksen painokuntoon. Tekijä esittää kaikille parhaat kiitokset. Kuten aina, raportin kaikista tulkinnoista ja mahdollisista virheistä vastaa yksin tekijä. Helsingissä Antti Moisio

4

5 MOISIO, ANTTI: JULKISEN RAHAN LIIKKEET UUDENMAAN JA MUUN SUOMEN VÄLILLÄ. Helsinki, VATT, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Government Institute for Economic Research, 2004, (C, ISSN , No 330). ISBN Tiivistelmä: Tutkimuksessa selvitettiin alueiden välisiä julkisia rahavirtoja käsitteleviä aineistoja. Keskeinen näkökulma oli Uusimaa verrattuna muuhun Suomeen. Lisäksi pohdittiin aluetason rahavirtatarkasteluun liittyviä kysymyksiä yleisesti sekä kuvattiin alueiden välisiä rahavirtoja ja niitä aiheuttavia tekijöitä maakuntatasolla. Päähavainnot perustuvat kahteen maakuntakohtaiseen tarkasteluun: 1) valtion menojen muutokseen vuosina ja 2) valtion verotulojen ja menojen erotukseen vuosina 1998 ja Valtion menot pienenivät reaalisesti vuodesta 2000 vuoteen 2002 useimmissa maakunnissa. Uudellamaalla valtion menot supistuivat vähemmän kuin maakunnissa keskimäärin. Pelkästään menojen perusteella tehtävissä päätelmissä tulee kuitenkin olla varovainen, koska osa valtion toimenpiteistä ei näy valtion menoina. Toisaalta myöskään valtion menojen muutos yhdistettynä yhteisöveron leikkauksen ja ansiotulovähennyksen vaikutukseen ei vuosina näytä olleen Uudellamaalla poikkeuksellisen suuri. Valtion menojen ja verotulojen erotuksen osalta havaittiin, että nettomaksajamaakuntia oli vuonna 2000 yhteensä kahdeksan, joista selvästi merkittävin oli Uusimaa. Nettomaksuasema korostui vuodesta 1998 vuoteen 2000 eniten Varsinais-Suomessa. Asiasanat: Valtion verotulot ja menot maakunnittain, rahavirrat, aluekehitys MOISIO, ANTTI: JULKISEN RAHAN LIIKKEET UUDENMAAN JA MUUN SUOMEN VÄLILLÄ. Helsinki, VATT, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Government Institute for Economic Research, 2004, (C, ISSN , No 330). ISBN Abstract: This study focused on the public money flows between regions in Finland. Also, the regional development in general as well as the methodological problems of the theme were discussed. The empirical analysis concentrated on the State tax revenues and expenditures in 20 regions. The attention was on Uusimaa region compared to rest of Finland. The main findings were that in real terms the State expenditures reduced in most regions during The cut for Uusimaa, however, was less than the average. This result seems to hold also in case when the State cuts on municipal business tax revenues were taken into account. The State tax revenues exceeded the State expenditures in eight regions during In Uusimaa, the per capita difference was largest in However, the biggest increase in the net paying position was in Varsinais- Suomi region during Key words: Regional public money flows, regional development

6

7 Sisällys 1. Johdanto 1 2. Aluejaot, käsitteet ja aineistot Käytettävät aluejaot Tutkimuksen käsitteistöstä Rahavirtoja kuvaavat aineistot 7 3. Aluetaloudellinen tarkastelu Väestö ja työvoima Tuotanto ja tulot Yksityinen kulutus Valtion verotulot ja menot maakunnittain Valtion verotulot maakunnittain Valtion menot maakunnittain Valtion nettomenot maakunnittain Kuntataloudellinen tarkastelu Verotulot ja valtionosuudet Kuntien menot Kuntatalouden tasapaino Yhteenveto ja johtopäätökset 50 Lähteet 53 Liitteet 55

8

9 1. Johdanto Kansainvälinen kilpailu innovatiivisista yrityksistä ja huippuosaajista kaupunkiseutujen välillä on kiristynyt. Kilpailua käydään yhä enemmän eri maiden pääkaupunkiseutujen ja suurkaupunkien välisenä eikä maiden sisäisenä. Siispä Helsingin seutukaan ei kilpaile vain kotimaan kaupunkiseutujen kanssa vaan kilpailijat löytyvät muiden Pohjoismaiden, Itämeren alueen ja muun Euroopan suurten kaupunkien joukosta. Osittain edellä kuvattuun liittyen Suomessa on viime vuosina ryhdytty yhä enemmän puhumaan suurkaupunkipolitiikasta. Erityisesti pääkaupunkiseudulla ja muissa suurimmissa kaupungeissa on nähty, että valtiolla pitäisi olla erityinen suurten kaupunkien erityisaseman huomioon ottava kaupunkipolitiikka. Suurkaupunkipolitiikkaa voidaankin pitää perusteltuna ehkä kahdesta pääsyystä. Ensinnäkin siksi, että suurkaupunkien ajatellaan nykyisin olevan taloudellisen kasvun keskeisiä moottoreita. Tämän vuoksi olisi koko maan kannalta järkevää panostaa niiden toimintakykyyn, jotta jatkossakin kyettäisiin jakamaan resursseja myös heikoimmille alueille. Toiseksi, yhä suurempi osuus väestöstä Suomessa asuu tai työskentelee suurimmissa kaupungeissamme. Esimerkiksi Helsingin seudulla sijaitsee jo lähes kolmannes koko maan työpaikoista. Suurimpien kaupunkiemme asuntopolitiikkaan, liikenneratkaisuihin ja sosiaalisen hyvinvoinnin takaamiseen voidaan ajatella tarvittavan erityistoimia. Kaikki edellä kuvattu vaatii kuitenkin pitkäjänteistä toimintaa, ts. suurkaupunkien ominaispiirteet ja tarpeet huomioivaa politiikkaa. Ajankohtaisesta julkisesta keskustelusta on kuitenkin voinut päätellä, että suurimmat kaupunkimme ovat itse asiassa kokeneet asemansa pikemminkin uhatuksi kuin turvatuksi. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on oltu sitä mieltä, että eräät valtion toimenpiteet kuten kuntien valtionosuuksien tasaus ja yhteisöveroon liittyvät leikkaukset olisivat olleet liian voimakkaita. On pelätty, että kyseiset toimenpiteet heikentäisivät Helsingin seudun kuntien kykyä järjestää palvelujaan ja sitä kautta koko seudun kilpailukyky kärsisi. Käytännössä asetelma on ajoittain näyttänyt kärjistyvän eräänlaiseksi pääkaupunkiseutu vastaan valtio -debatiksi. Toisaalta samaan aikaan on myös oltu huolestuneita muuttoliikkeen aiheuttamasta väestön keskittymisestä pelkästään muutamille kaupunkiseuduille. Keskittyminen on ollut väistämätön pitkän aikavälin kehitys Suomessa, jossa kaupungistuminen on ollut muita maita hitaampaa. Väestön keskittymisellä tiedetään olevan sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Hyvänä asiana esimerkiksi Helsingin seudun kannalta voidaan nähdä muuttovoiton painottuminen nuoreen aikuisväestöön. Alle 30-vuotiaisiin painottuva muuttovoitto luo alueelle juuri sitä dynamiikkaa, jota väestöltä aluekehityksen moottorina nykyisin odotetaan. Toisaalta viimeisimpien tutkimusten mukaan Helsingin seutu ja Uusimaa tarvitsevat lähimmän vuosikymmenen aikana huomattavasti lisää työntekijöitä, muutoin kasvu uhkaa hidastua tai jopa pysähtyä (Monten ja Tuomala, 2003).

10 2 Muun Suomen ongelmat ovat tietysti hyvin erilaisia kuin Helsingin seudulla tai Uudellamaalla. Nuorimman ja työkykyisimmän väestönosan kato heikentää vakavasti kasvukeskusten ulkopuolisten alueiden pitkän aikavälin kehittymisedellytyksiä. Lyhyellä aikavälillä muuttotappiokunnat ovat vaikeuksissa kun ne yrittävät sopeuttaa tulojaan ja menojaan nopeasti vanhenevan ikärakenteen tahdissa. Lisäksi valtion työpaikat vähenivät maakunnissa viime vuosikymmenen lopulla selvästi, mikä on aiheuttanut paikallisesti suuriakin ongelmia. Heikoimmin kehittyvillä alueilla odotetaankin valtiolta uusia ja entistä tehokkaampia toimenpiteitä alueiden tukemiseen. Tästä näkökulmasta katsottuna keskustelua on käyty lähinnä heikosti kehittyvät alueet vastaan valtio -asetelmasta. Yhteenvetona voidaan ajankohtaisesta kaupunki- ja aluepoliittisesta keskustelusta sanoa, että valtiolle esitetään nykyisin vaatimuksia sekä perinteisen aluepolitiikan kohdealueilta että pääkaupunkiseudulta. Nykyisen hallituksen ohjelmassa onkin huomioitu molemmat näkökulmat. Ohjelmassa mainitaan muun muassa kaupunkipolitiikan kehittäminen kaupunkien kilpailukyvyn huolehtimiseksi ja Helsingin seudun ja valtion välisen yhteistyömenettelyn kehittäminen. Toisaalta hallitusohjelmassa on mukana myös perinteisiä aluepoliittisia tavoitteita, kuten alueelliseen tasapainoon tähtäävä politiikka ja alueiden kehittämiserojen kaventaminen. Tavoitteena on myös muuttoliikkeen ja väestörakenteen tasapainottaminen sekä palvelurakenteen turvaaminen koko maassa. Hallituksen tavoitteena on siis paitsi kaupunkien kehityksen tukeminen, myös viime vuosina voimistuneen alueellisen keskittymisen hidastaminen. Muuttoliikkeen ohella eräänä keskittymisen mittarina pidetään usein sitä, miten Uusimaa ja Helsingin seutu kehittyvät verrattuna muuhun maahan. Toisin sanoen tarkastellaan muun muassa Uudenmaan osuutta koko maan väestöstä, tuotannosta ja työpaikoista. Näitä mittareita tarkasteltaessa näyttäisi siltä, ettei keskittymiskehitystä kyetty olennaisesti hidastamaan edes ja 1980-luvuilla, jolloin ns. tasaava aluepolitiikka oli merkittävimmillään. Uudenmaan maakunnan ja Helsingin seudun rooli Suomen kansantaloudessa on 1970-luvun lopulta alkaen kasvanut jokseenkin tasaisesti. Vaikka Uusimaa ja Helsingin seutu ovatkin yhä merkittävämpi osa Suomen kansantaloutta, ei se kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että muu maa joutuisi kärsimään tästä kehityksestä. Uusimaa kasvaa myös sisäsyntyisesti eikä vain muiden kustannuksella. On myös muistettava, että Uusimaa ja muu Suomi ovat keskenään jatkuvassa taloudellisessa vuorovaikutuksessa. Tällöin Uudenmaan kasvusta hyötyy myös muu Suomi. Näin on paitsi alueiden välisten yksityisten kauppaym. rahavirtojen ansiosta, myös julkisten rahavirtojen liikkeiden vuoksi. Julkisen sektorin osalta rahavirtoja syntyy alueiden välillä muun muassa valtion harjoittaman tulojen tasauksen vuoksi. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa julkisten tulonsiirtojen ja tasausten osuus alueiden välisissä rahavirroissa on perinteisesti ollut merkittävä. Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan yksilöiden ja alueiden välistä tasausta on pidetty tärkeänä tasa-arvon kannalta. Tähän liittyy se, että peruspalvelut järjestetään Suomessa kuntien toimesta ja se, että kansalai-

11 3 sille on haluttu tarjota tasa-arvoiset palvelut asuinpaikkakunnasta riippumatta. Valtion rooli on peruspalvelujärjestelmän rahoituksessa edelleenkin keskeinen sikäli, että ilman valtion tukea kaikilla kunnilla ei olisi resursseja tarjota asukkailleen laadukkaita peruspalveluja. Tutkimuksen rakenne on seuraava. Rahavirta-aineistojen tilaan ja kattavuuteen liittyviä kysymyksiä käsitellään luvussa 2. Merkittäviä julkisen sektorin rahavirtoja alueiden välillä aiheuttavia aluetaloudellisia tekijöitä kuvataan luvussa 3. Valtion maakuntakohtaisten rahavirtojen kuvaus tehdään luvussa 4 ja kuntataloudellinen kuvaus luvussa 5. Luvussa 6 esitetään tutkimuksen yhteenveto ja johtopäätökset.

12 4 2. Aluejaot, käsitteet ja aineistot 2.1 Käytettävät aluejaot Uudenmaan maakunnan alueella on käytössä useita ala-aluejaotuksia, joista osa on Tilastokeskuksen käyttämiä ja toiset ovat muissa yhteyksissä syntyneitä alueryhmittelyjä. Esimerkiksi usein käytetyllä ilmaisulla Helsingin seutu tarkoitetaan YTV-alueen neljää kuntaa lisättynä seuraavilla kahdeksalla kunnalla: Kirkkonummi, Vihti, Nurmijärvi, Tuusula, Kerava, Järvenpää, Hyvinkää ja Sipoo. Toisaalta Helsingin seutukunta on Tilastokeskuksen käyttämä jaottelu ja kyseinen alue koostuu kolmestatoista Uudenmaan alueella olevasta kunnasta 1. Tilastokeskuksen käyttämän Helsingin seutukunnan ja muualla käytetyn Helsingin seudun välinen käytännön ero on aggregaattitarkasteluissa pieni. Lisäksi on vielä käytössä ilmaus Pääkaupunkiseutu, jolla tarkoitetaan Helsinkiä, Espoota ja Vantaata sekä Kauniaisia. Nämä kunnat muodostavat ns. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan (YTV). Tässä tutkimuksessa käytetään aineiston saatavuuden ja vertailukelpoisuuden varmistamisen vuoksi pelkästään Tilastokeskuksen aluejaotuksia. Päätason tutkimuksessa muodostavat maakuntatason tarkastelut, mutta myös seutukunta- ja kuntatason tietoja kuvataan. Aluekehitystä kuvaavassa osassa (Luku 3) tarkasteltavina aluetasoina ovat maakunta, seutukunta ja kuntatasot. Valtion tuloja ja menoja kuvataan maakuntatasolla (Luku 4). Kuntien tuloja ja menoja kuvataan maakunta-, seutu- ja kuntatasoilla (Luku 5). 2.2 Tutkimuksen käsitteistöstä Aluejaotukseen liittyvien rajoitteiden ohella käsillä olevan työn keskeinen rajaus on se, että raportissa keskitytään tarkastelemaan pelkästään julkisen sektorin merkittäviä rahavirtoja. Toki yksityisen sektorin kauppavirrat muodostavat merkittävän osan alueiden välisistä rahavirroista, mutta aineisto- ja aikataulusyistä päädyttiin tässä tarkastelemaan ainoastaan julkisia rahavirtoja. Mistä alueiden väliset julkiset rahavirrat sitten syntyvät ja mistä niissä on kysymys? Asiaa voidaan tarkastella esimerkiksi fiskaalisen federalismin järjestelmän kautta (Kuva 1). Lähtökohtana on tällöin tilanne, jossa valtiolla on enemmän tuottoisia verolähteitä kuin kunnilla. 2 Hajautetun palvelutuotannon järjestelmässä 1 Helsingin seutukunta: Helsinki, Espoo, Vantaa, Hyvinkää, Järvenpää, Kauniainen, Kerava, Kirkkonummi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Pornainen, Siuntio, Tuusula. Seutukuntajaotus on Sisäministeriön vahvistama aluejako, joka perustuu tietoihin kuntien välisestä yhteistyöstä ja työssäkäynnistä. Uudenmaan maakunnan alueella on Helsingin seutukunnan lisäksi Lohjan seutukunta ja Tammisaaren seutukunta. 2 Valtion verotulot koostuvat välittömistä veroista (valtion tulovero, yhteisövero, pääomatulovero, varallisuusvero sekä perintö- ja lahjavero) ja välillisistä veroista (arvonlisävero, valmistevero, leimavero, ajoneuvoverot, varainsiirtovero, ja tullit). Kuntien verotulot koostuvat kunnallis- ja kiinteistöverosta sekä osuudesta yhteisöveroon. Muita tuloja kunnille syntyy lähinnä maksuista, myynti- ja rahoitustuotoista.

13 5 jonkinlainen varojen siirto valtiolta kunnille on siten välttämätön, jotta palvelut voidaan taata kaikissa kunnissa. Valtio myös käyttää keräämiään verotuloja kotitalouksille suunnattuihin tulonsiirtoihin, sekä maksaa tukia yrityksille ja yhteisöille. Lisäksi valtio tuottaa palveluja, jotka usein ovat ns. puhtaita julkishyödykkeitä, kuten yleishallinto ja maanpuolustus. Tarkastelun siirtyessä yleiseltä tasolta aluetasolle rahavirtojen käsittely mutkistuu. Alueille kohdistuvien valtion menojen tarkasteluun liittyy esimerkiksi se ongelma, että suuri osa valtion palveluista on luonteeltaan yleisiä julkishyödykkeitä. Toisin sanoen palvelut on suunnattu kaikille kansalaisille, mutta menot suuntautuvat vain joillekin paikkakunnille. Esimerkkinä Puolustusvoimat, joka tuottaa yleistä turvallisuutta mutta sen menot kohdistuvat epätasaisesti maan eri osiin. Samalla tavoin ministeriöiden ja virastojen toiminta keskittyy paljolti pääkaupunkiseudulle, mutta ne palvelevat koko maan tarpeita. Tällaisten julkisten menojen ensisijainen tarkoitus ei itse asiassa olekaan alueellinen tasajako, toisin kuin puhtaasti aluepoliittisten toimenpiteiden. Siten valtion menojen alueellista jakautumista tarkasteltaessa on huomioitava se, että vain osa menoista on todellisuudessa tarkoitettu tasaamaan alue-eroja. Toisaalta suuri osa julkisista menoista on automaattisesti sidottuja esimerkiksi väestön ominaisuuksiin (tyyppiä lapsilisät tai kuntien opetustoimen valtionosuudet). Tällaisten menojen aluejakautuminen ei järjestelmän sääntöjen kiinnittämisen jälkeen riipu erillisistä valtion päätöksistä. Tämän vuoksi muuttoliikkeen vuoksi siirtyy rahaa alueilta toisille, koska osa julkisista menoista on sidottu esimerkiksi henkilön ikään. Rahavirtojen tarkasteluun liittyy myös se, että valtio voi verotuksen vähennyksiin liittyvillä toimenpiteillä tai muilla verosäännöksillä vaikuttaa sekä valtion että kuntien verotuloihin. Miten rahavirtatarkastelussa voidaan ottaa huomioon se, että osa yrityksille ja kotitalouksille suunnatuista tuista ei näy menoina vaan julkisten tulojen vähenemisenä? Minkälaisia eroja alueiden välillä on esimerkiksi verovähennysten vaikutuksissa? Rahavirtoja kuvaavissa menotarkasteluissa nämä eivät näy. Rahavirtakäsite alueiden välisenä ei siis ole täysin yksiselitteinen. Edellä kuvatut ongelmat on syytä vähintäänkin tiedostaa ennen kuin rahavirtoja kuvaavien aineistojen pohjalta tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

14 6 Kuva 1 Yleiskuvaus rahavirroista eri julkisen sektorin toimijoiden sekä kansalaisten ja yhteisöjen välillä 3 Tämän tutkimuksen keskeinen näkökulma rahavirtoihin on julkiset niin sanotut kassasta kassaan -rahavirrat alueiden välillä. Tämän tyyppinen rahavirtojen käsittely noudattelee osin jo aiemmista vastaavista tarkasteluista tuttua käytäntöä. Esimerkiksi Valtiovarainministeriön asettama EU-rahavirtoja Suomessa käsittelevä työryhmä (VM, 2001) tarkasteli monipuolisesti EU:lle meneviä maksuja ja EU:n budjetista tulevia tuloja valtiontalouden kannalta kokonaisuutena, hallinnonaloittain ja aluenäkökulmasta. Työryhmä myös listasi eri tarkastelutapojen ongelmia ja puutteita. Valtiovarainministeriö myös julkaisee vuosittain tiedot Suomen nettomaksu-asemasta suhteessa EU:hun. Vastaavasti EU:n komissio on hieman samasta näkökulmasta kuvannut käyttömenojensa jakautumista jäsenvaltioittain (European Commission, 1998) 4. Tutkimuksessa kuvataan kuitenkin myös alueellisia rahavirtoja aiheuttavia tekijöitä, kuten muuttoliikettä, tuotantoa ja tuloja sekä yksityistä kulutusta. Tämä on tärkeää, koska ilman näiden tekijöiden kuvausta ei saataisi lainkaan käsitystä alueiden tuotannontekijä- ja varallisuusaseman muutosten vaikutuksesta. 3 Lähde: VATT, Talouden rakenteet: 4

15 7 2.3 Rahavirtoja kuvaavat aineistot Tutkimuksessa päädyttiin valitsemaan kolmijako alueiden välisten menojen ja tulojen tarkasteluille. Valinta perustuu näkemykseen kaikkein olennaisimmista julkisista menoista ja tuloista. Tiivistettynä alueiden väliset julkisen sektorin rahavirrat jaetaan tässä tutkimuksessa seuraavasti: A. Valtion tulot ja menot B. Kuntien välinen rahaliikenne C. Kansaneläkelaitoksen menot ja tulot Valtion tuloista ja menoista on Tilastokeskuksen parillisilta vuosilta julkistamat tilastot maakunnittain. Kyseiset tiedot sisältävät kaikki olennaiset valtion verotulot ja toimintamenot (investoinnit erikseen). Menotiedot perustuvat tilivirastokohtaisiin kyselyihin asianomaisen vuoden rahojen todellisesta nettokäytöstä. Menotiedot ovat saatavilla momenttikohtaisesti, tehtävittäin ja menolajeittain noin vuoden kuluttua. Aluejaon peruste on ollut seuraava (Aku Alanen, Tilastokeskus): a) kulutusmenot kirjataan sille alueelle, jossa kulutusyksikkö, työyksikkö tai palveluksen suorittava toimipaikka sijaitsee; b) tulonsiirrot, avustukset, tukipalkkiot ja finanssisijoitukset kirjataan siihen alueeseen, jossa kyseessä oleva lopullinen kohde sijaitsee 5, ja c) kiinteän pääoman, kuten kiinteistöjen, koneiden tai laitteiden hankintamenot ja poistot alueellistetaan kiinteistön sijaintipaikkakunnan tai koneen pääasiallisen käyttöalueen mukaan. Investointimenojen laskutapa on liikekirjanpitoon siirtymisen seurauksena erilainen kuin käyttömenojen ja ne lasketaan taseen muutosten kautta. Tulopuolelta on tällä hetkellä tilastoja ainoastaan valtion verotuloista. Aiemmin (vuoteen 1996 asti) raportoitiin tilastot myös valtion muista tuloista alueittain mutta tästä luovuttiin laskelmiin liittyvien ongelmien vuoksi. Laskelmat perustuvat kunkin veron todellisen maksajan alueelliseen sijaintiin: tuloverot tulonsaajan sijainnin mukaan, liikevaihtoon perustuvat verot veron lopullisen maksajan sijainnin ja muut verot niiden maksajan sijainnin mukaan. Arvolisäverolle on jouduttu kehittämään erillinen panos-tuotosmalliin perustuva arviointitapa. Verotulojen aluejako on saatavilla noin puolentoista vuoden kuluttua kyseessä olevan kalenterivuoden päättymisestä. 5 Esimerkiksi valtion talousarvion kohdan Siirrot talousarvion ulkopuolisiin rahastoihin ja Kansaneläkelaitokselle menot kohdennetaan alueille käyttäen tietoa Kansaneläkelaitoksen maksamien eläkkeiden ja etuuksien viimekätisistä saajista ja heidän sijainnistaan.

16 8 Suunnitelmissa on, että jatkossa Tilastokeskuksessa ryhdyttäisiin aluksi koeluontoisesti ja myöhemmin ehkä pysyvästi keräämään tietoja myös jaotuksella Pääkaupunkiseutu, muu Uusimaa ja Itä-Uusimaa. Tätä selvitystä tehtäessä maakuntatasoa tarkempaa tietoa valtion rahavirroista ei ollut käytettävissä. Kuntien osalta rahavirtoja voidaan periaatteessa tarkastella kuntien välisinä erikseen menojen ja tulojen osalta. Tässä käytettävän jaottelun mukaisesti kunnille maksettavat valtionosuudet ja muut tuet ja avustukset kunnille ja kuntayhtymille sisältyvät valtion tuloihin ja menoihin. Siten myös viime aikoina paljon keskustelua herättänyt valtionosuuksien verotuloihin perustuva tasaus sisältyy näihin tietoihin. Nykyisen määritelmän mukaan valtionosuuksien tarkoitus on tasata kuntien omassa tulopohjassa, kustannusrakenteessa ja palvelutarpeissa olevia eroja. Kustannusrakenteen ja palvelutarpeiden erot otetaan huomioon laskennallisten valtionosuuksien taustalla olevia yksikköhintoja määrättäessä. Kuntien tulopohja otetaan huomioon sekin laskennallisella menettelyllä. Menettelyn lopputuloksena kunnan saama valtionosuus vähenee tai kasvaa riippuen sen taloudellisesta asemasta. Kunnan saamien valtionosuuksien ja verotulojen yhteisvaikutus olisi yksittäisille kunnille kuitenkin sama riippumatta siitä onko tasaus nykyisen käytännön mukaan integroitu valtionosuuksiin vai olisivatko valtionosuudet ja tasaus erillisiä järjestelmiä. Nykyisen järjestelmän eräs kiusallinenkin ongelma on se, että se tuottaa joillekin kunnille negatiivisen käyttötalouden tilinpäätösvaltionosuuden (v Espoo, Helsinki ja Kauniainen). Tämä johtuu siitä, että laskennallisista verotuloista johtuva tasausmaksu on ollut suurempi kuin laskennallisten tehtäväkohtaisten valtionosuuksien summa. Kuntien keskinäinen maksuliikenne on nykyisin suhteellisen vähäistä, koska muun muassa koulutuksen valtionosuusjärjestelmän ylläpitäjämalli huomioi kotikuntien maksuosuudet suoraan valtionosuudessa (joka siis huomioidaan valtion menoissa). Kuntien väliset seutukunnan rajat ylittävät maksut terveydenhuollossa ovat ilmeisesti merkittävämpiä kuin sosiaalitoimessa, mutta näidenkin osuus kokonaisrahavirroista lienee lopulta vähäinen. Näin siksi, että terveydenhuollon kuntayhtymät ja sairaanhoitopiirit useimmiten toimivat samassa seutukunnassa mutta vähintäänkin samassa maakunnassa, jolloin rahavirrat maakuntien välisessä tarkastelussa jäävät pieniksi. Joka tapauksessa kuntien välisten rahavirtojen arvioiminen olisi menojen osalta vaatinut erillistutkimuksen. Kuntien tulopuolella keskeinen havainto on se, että valmiita tilastotietoja esimerkiksi kuntien välisistä verorahavirroista ei ole. Verotuloista ainoat rahavirrat alueiden välillä syntyvät kiinteistöverojen liikkeistä. Tosin kiinteistöverovirroistakaan ei ole olemassa tilastotietoa, mutta muutama vuosi sitten tehtiin kuitenkin erillistutkimus kuntien välisistä kiinteistöverovirroista (Pyykkönen ja Arhippainen, 2000). Tutkimuksessa havaittiin, että v kiinteistöverovirrat maakuntien välillä olivat vähäisiä. Ainoastaan pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen kulkevilla verovirroilla oli jonkin verran merkitystä. Nämä liittyvät lähinnä kesämökeistä maksettaviin kiinteistöveroihin.

17 9 Kunnallisvero maksetaan aina kotikuntaan ja yhteisöveron puolestaan kerää valtio ja kunnat saavat verotuotosta osuuden (v osuus oli 19,75 prosenttia). Kuntasektorin osuus jaetaan kunnille yksitoimipaikkaisten yritysten osalta suoraan ja monitoimipaikkaisten osalta yritysten paikkakuntakohtaisten henkilöstömäärien suhteessa. Kansaneläkelaitoksen menoista on tietoja kunnittain, joten tietojen summaaminen ylemmille aluetasoille olisi helppoa, mutta valitettavasti tulopuolesta ei nykyisin ole tilastotietoa. Tilastokeskuksessa tosin laskettiin tiedot Kansaneläkelaitoksen tuloista maakuntatasolla vuosina 1992, 1994 ja 1996, mutta tietojen keruusta sittemmin luovuttiin keruutyön hankaluuden ja vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Siten minkäänlaista vertailevaa nettolaskelmaa alueille maksettavista etuuksista ja korvauksista verrattuna sieltä kerättäviin maksuihin ei nykyisin voida tehdä. Yhteenvetona edellä kuvatusta voidaan todeta, että julkisten rahavirtojen (sekä meno- että tulotiedot) osalta ainoa ja kattava tietolähde on Tilastokeskuksen parillisina vuosina julkaisema Valtion tulot ja menot maakunnittain. Edellä käsiteltyjen seikkojen vuoksi tarkastellaan seuraavassa yksityiskohtaisemmin vain valtion tuloja ja menoja, joista on olemassa valmiit tilastotiedot sekä meno- että tulopuolelta. Tulevaisuudessa olisi kuitenkin toivottavaa saada tietoa myös Kansaneläkelaitoksen tuloista ja kuntien välisistä maksuliikenteeseen liittyvistä rahavirroista, jotta julkisia rahavirtoja voitaisiin analysoida kattavammin. Lopuksi yleisenä aineistoihin liittyvänä kommenttina todettakoon, että kaikkien tutkimuksessa esiteltävien tilastotietojen lähde on Tilastokeskus, jollei erikseen toisin mainita.

18 10 3. Aluetaloudellinen tarkastelu Tässä luvussa kuvataan aluekehitystä Helsingin seutukunnassa, Uudellamaalla ja muussa Suomessa. Painopiste on Uudenmaan ja Helsingin seudun vertaamisessa muuhun Suomeen. Tosin jonkin verran myös muiden maakuntien ja seutukuntien tilannetta kommentoidaan. Aluekehitystä kuvaavaa materiaalia on jo olemassa paljon, viimeisimpiä ilmestyneitä ovat muun muassa Rakennemuutoskatsaus 2003 (Niemi ja Myrskylä, 2003) ja Maakuntien kehitysarviot (Mella, 2003). Myös tässä raportissa on kuitenkin perusteltua käsitellä keskeisimpiä aluekehityksen indikaattoreita, koska väestön muutokset ja alueiden väliset erot tuloissa ja kulutuksessa ovat joka tapauksessa merkittäviä alueiden välisten rahavirtojen aiheuttajia. Esimerkiksi kuntien opetustoimen valtionosuudet on sidottu oppilaiden määrään, mikä tarkoittaa sitä, että raha seuraa oppilaan mukana. Myös muiden valtionosuuksien osalta tilanne on samansuuntainen, koska valtionosuuksien perustana on asukaskohtaisuus. Työllisten määrän muutokset aiheuttavat myös muutoksia alueilta kerättyihin verotuloihin. Siten muuttoliike ja väestön muutokset yleisemminkin aiheuttavat konkreettisia ja suhteellisen nopeita muutoksia rahavirtoihin. Lisäksi muuttoliikkeellä on samaan aikaan myös epäsuorempia vaikutuksia rahavirtoihin, koska ne vaikuttavat alueen elinvoimaisuuteen monellakin tasolla. Nuoren ja aktiivisen väestön muuttoliike lisää tuloalueilla dynaamisuutta ja antaa mahdollisuuden talouskasvuun. Sen sijaan alueilla, jotka menettävät väestöään, tilanne on usein päinvastainen. Tässä luvussa luodaan aluksi katsaus väestö- ja työvoimakehitykseen (luku 3.1), sitten tuotantoon ja tuloihin (luku 3.2) ja lopuksi tarkastellaan alueiden välisiä eroja yksityisessä kulutuksessa (luku 3.3). 3.1 Väestö ja työvoima Uudellamaalla, Helsingin seutukunnassa ja pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Kauniainen, Espoo ja Vantaa yhdessä) asuvan väestön ja työvoiman painoarvo on koko maan kannalta keskeinen. Lisäksi näiden alueiden merkitys on vuosi vuodelta hiljalleen kasvanut. Muutaman viime vuoden lukuja tarkasteltaessa havaitaan, että vuonna 2002 Uudenmaan osuus koko Suomen asukasluvusta oli noin 26 prosenttia ja Helsingin seutukunnankin osuus 23 prosenttia (Taulukko 1). Työvoiman osalta Uudenmaan osuus koko maan työvoimasta on 28 prosenttia ja Helsingin seutukunnan osuus 26 prosenttia (v tilanne). Helsingin seutukunnan ja Uudenmaan keskinäiset erot ovat henkilömäärillä mitattuna suhteellisen pieniä. Helsingin seutukunnassa asuu 91 prosenttia Uudenmaan väestöstä ja 92 prosenttia työvoimasta. Ikärakenteen osalta Uudellamaalla asuvien alle 16-vuotiaiden osuus ei juuri poikkea koko maan keskiarvosta, mutta ero 64 -vuotta täyttäneisiin on jo huo-

19 11 mattava. Uudenmaan väestö on selvästi nuorempaa kuin maassa keskimäärin. Väestö Uudellamaalla ja erityisesti Helsingin seutukunnassa sekä pääkaupunkiseudulla on myös korkeammin koulutettua kuin muualla Suomessa. Erityisesti korkea-asteen koulutettujen osuuksien ero koko maan tasoon on suuri. Uudenmaan, Helsingin seutukunnan ja pääkaupunkiseudun työttömyysaste on koko maan tasoa selvästi alhaisempi. Pääkaupunkiseudulla työttömyys on hieman korkeampi kuin Helsingin seutukunnassa tai Uudellamaalla. Veronalaiset tulot asukasta kohti ovat myös selvästi korkeammat Uudellamaalla ja erityisesti pääkaupunkiseudulla. Taulukko 1 Väestö-, koulutustaso- ja työvoimatietoja pääkaupunkiseudulta, Helsingin seudulta, Uudeltamaalta ja koko Suomesta viime vuosina Pääkaupunkiseutu Helsingin seutukunta Uusimaa Koko Suomi Koko väestö 2002, 1000 henkilöä Alle 16-vuotiaiden osuus, % Yli 64-vuotiaiden osuus, % Keskiasteen koulutuksen saaneiden osuus, % 2002 Korkea-asteen koulutuksen saaneiden osuus, % 2002 Työvoima (v. 2003) 6, 1000 henkilöä Työttömyysaste, prosenttia Työttömät Alle 25-v. työttömät Pitkäaikaistyöttömät Veronalaiset tulot euroa/tulonsaaja (2001) Yritysten toimipaikat Helsingin seutukunnassa pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistä on 1990-luvun alun suuren laman jälkeen jäänyt korkeammaksi kuin esimerkiksi muissa suurissa kaupungeissa tai maassa keskimäärin (Kuva 2). Positiivinen asia on kuitenkin, että pitkäaikaistyöttömyys on Uudellamaalla selvästi vähentynyt vuodesta 1995 vuoteen 2003 (Kuva 30, liitteet). Nuorten, alle 25-vuotiaiden työt- 6 Laskettu kuukausien 1-11 keskiarvona.

20 12 tömien osuus työttömistä on Helsingin seutukunnassa alhaisempi kuin koko maassa tai muissa suurissa kaupunkiseuduissa keskimäärin. Nuorten osuus työttömistä on Uudellamaalla myös pudonnut selvästi vuodesta 1995 vuoteen 2003 (Kuva 31, liitteet). Kuva 2 Pitkäaikaistyöttömien ja alle 25-vuotiaiden työttömien osuus kaikista työttömistä Helsingin seutukunnassa ja muissa suurissa kaupunkiseutukunnissa ja koko maassa Helsingin seutukunta, pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä Jyväskylän, Tampereen, Turun ja Oulun seutukunnat keskimäärin, pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä Koko Suomi, pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä Jyväskylän, Tampereen, Turun ja Oulun seutukunnat keskimäärin, alle 25-vuotiden osuus työttömistä Koko Suomi, alle 25-vuotiden osuus työttömistä 5 Helsingin seutukunta, alle 25- vuotiden osuus työttömistä Paljon julkisuutta osakseen saanut Helsingin seutukunnan nettomuutto on viime vuosina hiljentynyt talouden kasvun hidastumisen tahdissa (Kuva 3). On tosin ennakoitu, että nettomuutto lähtee uudelleen nousuun heti taloustilanteen kohentuessa. Huomattava on myös nettosiirtolaisuuden huomattava osuus seutukunnan muuttoliikkeessä erityisesti talouden taantuman aikoihin. Tämä havainto saattaa liittyä siihen, että ulkomaille töihin muuttavien osuus vähenee taloudellisesti heikompina aikoina. Samassa kuvassa Kainuun ja Lapin maakuntien yhteenlaskettu nettomuutto osoittaa vertailun vuoksi lähtömuuttoalueiden tilanteen. Negatiivinen nettomuutto näyttää näissäkin maakunnissa hidastuneen, mutta ei ehkä aivan yhtä paljon kuin vastaava positiivisen nettomuuton hidastuminen Helsingin seudulla.

21 13 Kuva 3 Helsingin seutukunnan nettomuutto (asukasta) verrattuna Lapin ja Kainuun yhteenlaskettuun nettomuuttoon v Helsingin seutukunnan nettomuutto yht. Nettosiirtolaisuus Kuntien välinen nettomuutto Lapin ja Kainuun maakuntien nettomuutto yht Helsingin seutukuntaan muuttaa erityisesti alueelle opiskelemaan tulevia ja nuoria aikuisia (Kuva 4). Jonkin verran muuttotappiota tulee pienten lasten ja keskiikäisten (lapsiperheiden muutto muihin kehyskuntiin) sekä eläke-ikäisten ikäryhmissä. Alueen dynaamisuuden kannalta muuttovoiton painottuminen alle 30- vuotiaisiin on kiinnostava havainto. Väestörakenne onkin Uudellamaalla ja Helsingin seutukunnassa poikkeuksellisen nuori verrattaessa muun Euroopan keskusalueisiin (Uudenmaan liitto 7 ). Kuva 4 Helsingin seutukunnan nettomuutto ikäryhmittäin v , asukasta

22 14 Koulutusryhmittäin tarkasteltuna muuttovoitto painottuu hyvin selvästi keskiasteen koulutuksen saaneisiin (Kuva 5). Tämä liittyy tietenkin siihen, että alueelle tullaan opiskelemaan. Kuitenkin myös korkeakoulutettujen osalta muuttotase on selvästi positiivinen. Kuva 5 Helsingin seutukunnan muuttovoitto koulutusryhmittäin korkeintaan perusaste keskiaste korkeakouluaste Tilastokeskuksen väestöennusteisiin perustuva kehitysennuste Helsingin seudun ja muun Suomen ikärakenteesta näyttää molemmilla alueilla tapahtuvan ikääntymiskehityksen. Helsingin seudun tilanne on hieman muuta Suomea lohdullisempi sikäli, että vuonna 2030 ikärakenne on nuorempi kuin muualla maassa (Kuva 6). Tämä johtuu muun muassa muuttoliikkeen painottumisesta nuoriin ikäluokkiin. Helsingin seudun muuta maata nuorempaa väestörakennetta pitää yllä ennen kaikkea muuttoliike mutta myös syntyvyys, johtuen synnytysikäisten naisten suuremmasta osuudesta Helsingin seudulla. On kuitenkin huomattava, että ikärakenne vanhenee jatkossa Helsingin seudulla muuta maata nopeammin. Vuodesta 2001 vuoteen 2030 Helsingin seutukunnassa 75 vuotta täyttäneiden lukumäärä kasvaa väestöennusteen mukaan yli henkilöllä (158 prosenttia). Tämä seikka asettaa luonnollisesti alueen kuntien palvelurakenteen kovan paineen alle.

23 15 Kuva 6 Helsingin seutukunnan ja muun Suomen väestön ikärakenne v ja Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan vuosina 2010, 2020 ja % 90 % % 70 % % 50 % % 30 % % 10 % % Helsingin seutuk. Muu Suomi Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan Helsingin seutukunnan väestö kasvaa muun Suomen väestön samalla supistuessa, minkä seurauksena seutukunnan osuus koko maan väestöstä kasvaa yli kolme prosenttiyksikköä vuoteen 2030 mennessä (Kuva 7). Kuvasta näkyy, että ilman muuttoliikettä Helsingin seutukunnan osuus koko maan väestöstä ei kasvaisi juuri lainkaan.

24 16 Kuva 7 Helsingin seutukunnan osuus koko Suomen väkiluvusta8 v Muuttoliikkeen osuus Omavaraislaskelma (väestönkasvu ilman muuttoliikettä) Uudenmaan ja Helsingin seudun työpaikkarakenne poikkeaa muusta maasta merkittävästi (Kuva 8). Esimerkiksi yksityisen palvelusektorin osuus työpaikoista on Uudellamaalla ja Helsingin seutukunnassa muita Manner-Suomen maakuntia selvästi suurempi. Uudellamaalla hyvinvointipalveluilla, yrityspalveluilla sekä informaatio- ja tietoliikennesektorilla (ICT-sektori) on ollut suurin kontribuutio työllisyyden kasvuun vuosina Samaan aikaan muissa maakunnissa teollisuuden osuus on ollut merkittävämpi (Niemi ja Myrskylä, 2003). 8 Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan vuosina , erikseen omavaraislaskelman ja muuttoliikkeen vaikutus.

25 17 Kuva 8 Työpaikat toimialoittain maakunnissa v % 90 % 80 % 70 % 60 % 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % 0 % Kainuu Lappi Pohjois-Karjala Etelä-Savo Pohjois-Savo Keski-Suomi Pohjois-Pohjanmaa Kanta-Häme Keski-Pohjanmaa Ahvenanmaa KOKO MAA Pohjanmaa UUSIMAA Etelä-Karjala Kymenlaakso Pirkanmaa Etelä-Pohjanmaa Varsinais-Suomi Satakunta Päijät-Häme Itä-Uusimaa Julkinen sektori Yksityinen palvelusektori Rakentaminen Teollisuus Maatalous Valtion työpaikkoja on luonnollisesti eniten Uudellamaalla (Kuva 9). Näistä työpaikoista pääosa sijaitsee Helsingissä, sillä vuonna 2001 pääkaupungissa työskenteli virkamiestä ja lisäksi henkilöä valtioenemmistöisissä yhtiöissä (liitteet, Taulukko 12). Työssäkäyntitilaston perusteella tiedetään, että Helsingissä työssä käyneistä valtion palveluksessa olleesta henkilöstä 80 prosenttia asui pääkaupunkiseudulla ja lähes 92 prosenttia Uudellamaalla. Helsingissä asui 58 prosenttia. Siten verotulohyöty pääkaupungissa työskentelevistä valtion työntekijöistä leviää huomattavassa määrin myös Helsingin kaupungin ulkopuolelle (Helin, 2003b). Sen sijaan maakuntatason tarkastelu ottaa siis jo valtaosan työpaikkojen vaikutuksista huomioon. Valtion työpaikat ovat vuosina vähentyneet kaikissa maakunnissa. Kolme maakuntaa on kuitenkin selviytynyt valtion työpaikkojen määrän vähentyessä muita maakuntia vähäisemmin tappioin. Uudellamaalla, Varsinais- Suomessa ja Pirkanmaalla työpaikkojen vähennys on ollut prosentuaalisesti pienin ja Etelä-Pohjanmaalla, Etelä-Savossa ja Itä-Uudellamaalla vähennys on ollut suurin. Lisäksi vuodesta 1995 vuoteen 2000 valtion työpaikkamäärä kasvoi Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa ja Pirkanmaalla, kun se muissa maakunnissa on vähentynyt. Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan osuus kaikista valtion työpaikoista on kasvanut koko ajan samalla kun työpaikkamäärä kokonaisuutena on vähentynyt.

26 18 Kuva 9 Valtion työpaikat maakunnittain v. 1990, 1995 ja UUSIMAA Itä-Uusimaa Varsinais-Suomi Satakunta Kanta-Häme Pirkanmaa Päijät-Häme Kymenlaakso Etelä-Karjala Etelä-Savo Pohjois-Savo Pohjois-Karjala Keski-Suomi Etelä-Pohjanmaa Pohjanmaa Keski-Pohjanmaa Pohjois-Pohjanmaa Kainuu Lappi Ahvenanmaa Luvun lopuksi luodaan katsaus pendelöintiin, eli työssäkäyntiin alueiden rajojen yli. Helsingin seudun ja muun Uudenmaan ja muun Suomen välinen työssäkäynti on vilkkainta Suomessa. Tuhannet ihmiset matkustavat muualta Uudeltamaalta päivittäin työhön pääkaupunkiseudulle. Esimerkiksi Helsingin seutukuntaan tuli v päivittäin työhön peräti henkilöä muualta kuin Uudeltamaalta. Näistä valtaosa, eli kävi töissä Helsingin kaupungissa (Montén ja Tuomala, 2003). Asia liittyy kiinteästi rahavirtoihin sikäli, että pendelöivät ihmiset maksavat tuloveronsa kotikuntiinsa. Kuten edellä jo todettiin, Helsinki ei siten saa täyttä kunnallisverotulohyötyä siitä, että pääkaupungissa on paljon valtion virastoja ja yritysten pääkonttoreita.

27 19 Kuva 10 Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan seutukuntien pendelöinti vuonna Muu Suomi Lohjan 5 4 Loviisan Tammisaaren Helsingin Porvoon Tuotanto ja tulot Arvonlisän asukaskohtaisen määrän voidaan katsoa kuvaavan alueen yleistä taloudellista tilannetta. Vertaamalla suurimpien kaupunkiseutujen kehitystä havaitaan, että arvonlisän kehityksessä Helsingin, Oulun ja Tampereen seudut erkanivat selvästi koko maan keskimääräisestä kehityksestä 1990-luvun puolivälin jälkeen (Kuva 11). Jyväskylän seutu noudatteli koko maan keskitasoa. Turun seutukunta jäi puolestaan muita alueita selvästi jälkeen 1990-luvun viimeisinä vuosina. 9 Lähde: Tuomala ja Monten, 2003

28 20 Kuva 11 Arvonlisäys asukasta kohti 10 Helsingin seutukunnassa verrattuna muihin suuriin kaupunkiseutuihin ja koko maahan v Oulu Helsinki Tampere Koko maa Jyväskylä Turku * Arvonlisä työllistä kohti kuvaa työn tuottavuutta (Kuva 12). Tällä mittarilla mitattuna Helsingin seutu on vuosina 2000 ja 2001 pärjännyt hivenen huonommin kuin esimerkiksi Tampereen, Oulun ja Jyväskylän seudut. On kuitenkin huomioitava, että Helsingin seudulla on muita seutukuntia korkeampi työllisyysaste, mikä osittain vaikuttaa tulokseen (Taulukko 10, liitteet). Osaselitys tähän voi löytyä myös siitä, että Helsingin seudun tuotannosta suuri osa on palveluja, kun taas muilla suurilla kaupunkiseuduilla teollisuudella on suurempi osuus. Teollisuudessa tuottavuus on perinteisesti kehittynyt palveluja nopeammin. 10 Arvonlisäys per asukas * indeksinä, joissa 1995 =100 (volyymi), koko maa =100. Lähde: Tilastokeskuksen aluetilinpito,

29 21 Kuva 12 Työn tuottavuuden kehitys 11 (arvonlisäys/työlliset) Helsingin seutukunnassa verrattuna muihin suuriin kaupunkiseutuihin ja koko maahan v Tampere Jyväskylä Oulu Helsinki Koko maa * Turku Kotitalouksien ensitulo ja käytettävissä olevat tulot kertovat myös tulonsiirtojen osuudesta alueiden välillä. Ensitulo kuvaa kotitalouksien palkka- ym. tuloja sekä nettopääomatuloja, kun taas käytettävissä oleva tulo kuvaa tuloa sen jälkeen kun ensitulosta on vähennetty verot ja sosiaaliturvamaksut sekä lisätty saadut sosiaali- ym. etuudet. Vertaamalla ensitulojen ja käytettävissä olevien tulojen kehitystä eri alueilla voidaan tehdä päätelmiä kyseessä olevien alueiden asemasta muun muassa tulonsiirtojen suhteen. Ensitulo ja käytettävissä oleva tulo muodostuvat tarkalleen ottaen seuraavasti: Taulukko 2 Ensitulo ja käytettävissä oleva tulo + Palkansaajakorvaukset + Sosiaalietuudet + Toimintaylijäämä ja sekatulo + Muut tulonsiirrot + Omaisuustulot - Verot ja maksut - Omaisuusmenot - Sosiaaliturvamaksut = Ensitulo - Muut tulonsiirrot = Käytettävissä oleva tulo Ensitulojen kehityksen osalta suurimpien kaupunkiseutujen väliset erot ovat kasvaneet siinä mielessä, että Helsingin seutu on vuoden 1995 jälkeen kehittynyt selvästi suotuisammin kuin muut keskusalueet (Kuva 13). Siis vaikka esimerkiksi Oulu ja Tampere pärjäävät asukaskohtaisen kokonaistuotannon kasvulla mitaten 11 Arvonlisäys per työllinen indekseinä, joissa 1995 =100 (volyymi), koko maa =100. Lähde: Tilastokeskuksen aluetilinpito,

30 22 Helsingin seudulle hyvin, ei se näy kotitalouksien tulojen tasoittumisena edes keskusalueiden välillä. 12 Myös maakuntatasolla on nähtävissä Uudenmaan ja Itä- Uudenmaan vahva asema ensitulon suhteen (Kuva 14). Kuva 13 Ensitulo euroa/asukas v Helsingin seutukunnassa verrattuna muihin kaupunkikeskusseutukuntiin ja koko maahan Helsinki Tampere Turku Oulu Koko maa Jyväskylä Tuloista saatu kuva kuitenkin hieman muuttuu, kun tarkasteluun otetaan kotitalouksien käytettävissä olevat tulot. Esimerkiksi Kainuussa asuvan ensitulo on vain n. puolet Uudellamaalla asuvan ensitulosta, mutta verojen ym. käytettävissä olevien tulojen erien jälkeen ero on enää vajaa kolmannes. Tämäkin ero on toki merkittävä. Tuloerot alueiden välillä ovat silti huomattavasti pienemmät silloin, kun verrataan käytettävissä olevia tuloja (Kuva 14). On kuitenkin todettava, että maakuntatasolla tarkasteltaessa jokaisessa maakunnassa ensitulo on suurempi kuin käytettävissä oleva tulo. Siten pelkästään tulonsiirrot ja veroprogressio eivät vielä muuta minkään maakunnan asemaa nettosaajaksi, koska suuri osa valtion menoista koostuu muusta kuin tulonsiirroista. Viemällä vertailu seutukuntatasolle havaitaan kuitenkin, että yhteensä kymmenessä kaikkein heikoimmin kehittyneessä seutukunnassa ensitulo on pienempi kuin käytettävissä oleva tulo Tämä johtunee siitä, että ensitulo koostuu paitsi omasta asuinmaakunnasta saadusta tulosta myös muilta alueilta saaduista tuloista, kun taas tuotanto kuvaa arvonlisäystä, joka on saatu aikaan vain omassa seutukunnassa tai maakunnassa. 13 Seutukunnat ovat: Kaakkoinen Keski-Suomi, Itä-Lappi, Koillis-Savo, Outokumpu, Pielisen Karjala, Sisä-Savo, Kärkikunnat, Torniolaakso, Kehys-Kainuu, Ilomantsi.

31 23 Kuva 14 Ensitulo ja käytettävissä oleva tulo maakunnittain v. 2001, euroa/as Uusimaa Ahvenanmaa Itä-Uusimaa Varsinais-Suomi Pirkanmaa Pohjanmaa Kymenlaakso Kanta-Häme Päijät-Häme Etelä-Karjala Pohjois-Pohjanmaa Satakunta Keski-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Pohjois-Savo Etelä-Savo Lappi Pohjois-Karjala Kainuu Ensitulo Käytettävissä oleva tulo Viime vuosina suurimpien kaupunkiseutujen osalta käytettävissä olevien tulojen osuus ensitulosta on pienentynyt (Kuva 15). Helsingin seudulla on ko. osuus ollut perinteisesti pienin, v vain n. 70 prosenttia ensitulosta jäi käytettävissä olevaksi tuloksi. Syynä tähän ovat siis veroprogression ja tulonsiirtojen yhteisvaikutus. Muissa suurissa kaupunkiseuduissa tuloista suurempi osuus jää käytettävissä olevaksi. Tosin samaan aikaan käytettävissä olevien tulojen osuus Tampereen ja Oulun seutukunnissa on pudonnut vertailuryhmästä nopeimmin. Kaikissa suurissa kaupunkiseutukunnissa käytettävissä olevien tulojen osuus on pienentynyt nopeammin kuin Helsingin seudulla.

32 24 Kuva 15 Käytettävissä olevien tulojen osuus ensitulosta, prosenttia Helsingin seutukunnassa ja suurimmissa kaupunkiseutukunnissa Jyväskylä Turku Tampere Oulu Helsinki Yksityinen kulutus Yksityinen kulutus vaihtelee alueittain jonkin verran. 14 Eri alueilla asuvien kulutusta voidaan tarkastella menojen rakenteen avulla ts. eri kulutusmenoryhmien osuutena kotitalouksien kokonaismenoista ja lisäksi euroina kulutusyksikköä 15 kohden. Tässä esitetään tiedot suuralueittain jaoteltuna, jossa Uusimaa on omana alueenaan. Lisäksi taulukossa on erikseen pääkaupunkiseutu. Kulutuksen rakenteen osalta nähdään ensinnäkin (Taulukko 3), että suuralueiden väliset erot ovat kaiken kaikkiaan melko pienet. Kiinnostava havainto on kuitenkin, että pääkaupunkiseudulla ja Uudenmaan suuralueella asumisen ja energian osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta jää pienemmäksi kuin koko maan ja muiden suuralueiden. Näin siitä huolimatta, että asuntojen hinnat ovat selvästi muuta maata korkeammat (asuntojen hinnoista ks. liitteet, Taulukko 11). Miten tämä havainto sitten suhteutuu keskusteluun pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin muuta maata korkeammista asumiskuluista? Toki Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla asunnot ovat muuta Suomea kalliimpia, mutta tarkastelussa pitäisi kuitenkin ottaa huomioon myös alueen muuta maata korkeampi tulotaso. Suurelta osaltahan asuntojen korkeat hinnat pääkaupunkiseudulla heijastelevat paitsi tarjontatilannetta myös parempaa ostovoimaa. Edellä kuvattu havainto herättää useita kysymyksiä. Miten asuntojen hinta näyttäytyy eri tulotasoilla olevien kotitalouksien ja toisaalta ensiasunnon ostajien nä- 14 Tilastokeskus, kulutustutkimus. Kulutusmenojen alueellisia eroja ovat tarkemmin tutkineet mm. Loikkanen, Riihelä ja Sullström (2000). Tutkijat havaitsivat, että vuosina tulo- ja kulutuserot alueiden välillä supistuivat. Vuoden 1990 jälkeen alueittaiset tuloerot kasvoivat enemmän kuin alueiden erot kulutuksessa. 15 OECD:n kulutusyksikköasteikko, jossa talouden 1.aikuinen vastaa yhtä, muut aikuiset 0,7 ja lapset 0,5 kulutusyksikköä.

33 25 kökulmasta? Mikä vaikutus on sillä, että pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla asutaan ahtaammin kuin muualla Suomessa? Mikä on asumisen hinta verrattuna muuhun Suomeen silloin, kun otetaan huomioon asumisen koko elinkaari? Asunnon ostaminen pääkaupunkiseudulta on usein ollut pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kohtuullisen hyvä sijoitus asunnon arvon kehittyessä suotuisasti. Näin ei aina välttämättä ole ollut muualla Suomessa. On myös muistettava, että suuri osa pääkaupunkiseudun kotitalouksista on hankkinut asuntonsa jo kauan sitten. Tällöin asuntojen nykyhinnoilla ei enää ole niin merkittävää vaikutusta asumiseen liittyviin kuluihin. 16 Kulutustutkimuksen lisäksi olisi paikallaan tarkastella kulutusta suhteessa erilaisiin tuloja kuvaaviin indikaattoreihin, jotta saataisiin parempi kokonaiskuva kunkin kulutusryhmän merkityksestä alueiden välillä. Tässä yhteydessä asiaan ei kuitenkaan ollut mahdollista paneutua syvällisemmin. Erillisenä tutkimusaiheena asiaan olisi mielenkiintoista palata. Asumisen lisäksi myös elintarvikkeet vievät pienemmän osuuden Uudellamaalla ja pk-seudulla asuvien kulutuksesta kuin muualla maassa. Kaiken kaikkiaan voidaan siis sanoa, että Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla kokonaiskulutustaso on paremmasta tulotasosta (vrt. luvussa 3.2 esitetyt tulotiedot) johtuen korkeampi kuin muualla maassa, jolloin perustarpeiden viemä suhteellinen osuus putoaa. Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla kulutusosuudet ovatkin muuta maata korkeammat erityisesti vapaa-aikaan, kulttuuriin, liikenteeseen ja vaatetukseen liittyvien menojen osalta. Eurot kulutusyksikköä kohti kertovat (Taulukko 4), että muihin alueisiin verrattuna Uudellamaalla ja pääkaupunkiseudulla käytetään kaikissa kulutusryhmissä euromääräisesti enemmän rahaa kulutusyksikköä kohden. Asuminen ja energiakulutusryhmään käytetty rahasumma ei kuitenkaan ole poikkeuksellisen paljon suurempi kuin maassa keskimäärin, sillä kulutusero muuhun maahan on 7 prosenttia kun se kaikessa kulutuksessa keskimäärin on 16 prosenttia. Keskimääräistä suuremmat erot löytyvät muista kulutusryhmistä (koulutus, erilaiset palvelut, liikenne, kulttuuri, muut tavarat ja palvelut). 16 Tosin Kulutustutkimuksessa on ns. asuntotulon huomioon ottava erä, joka pyrkii ottamaan huomioon juuri tätä asiaa.