Psykologian uuden historian näkökulmia

Transkriptio

1 Psykologian uuden historian näkökulmia Jussi Silvonen Miksi psykologin pitäisi olla kiinnostunut oman tieteenalansa historiasta? Antaako vanhojen ja pölyttyneiden kirjojen silmäily todellakin käyttöömme jotain uutta ja hyödyllistä? Ja jos historia voi valaista jotenkin nykyisyyttämme, niin miten se sen oikein tekee? Hahmottelen seuraavassa joitakin vastauksia näihin kysymyksiin esittelemällä psykologian uuden historian piirissä esitettyjä ajatuksia siitä, kuinka historiallisesti muotoutuneiden psykologisten ajatusmuotojen tutkimisella voi olla merkitystä myös nykyisten käytänteidemme ymmärtämiselle ja jopa kehittämiselle. Psykologian historian merkitys nykypsykologialle ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, niin kuin voimme helposti huomata kun vilkaisemme psykologian opetusohjelmia yliopistoilla. Historiallinen lähestymistapa on niissä suhteellisen harvinainen ja suoranaisia psykologian historiaan paneutuvia opintojaksoja on tarjolla niukasti. 1 Tässä heijastuu modernin tieteen kehitysihanne, jonka mukaan tiede on kumulatiivista tiedon tuottamista. Näin ollen uusin tieto ikään kuin pitää sisällään kaiken vanhemman, johon ei ole mitään muuta asiallista syytä palata vanhaan, kuin uteliaisuus mennyttä kohtaan. Thomas Leahey on kuvannut yllämainitun kaltaista asennetta termillä historia vailla menneisyyttä (Leahey 2002). Leahey kuuluu niihin psykologian uuden historian edustajiin, jotka väittävät että historiallisella itsereflektiolla on paitsi yleistä sivistyksellistä merkitystä myös tärkeä rooli psykologian nykyisen yhteiskunnallisen roolin ymmärtämisessä. Tällöin puhutaan Michel Foucault n tavoin nykyisyyden historiasta (Foucault 1991), menneisyyden läsnäolosta kulttuurissamme sitä jäsentävällä tavalla. 10

2 Esitykseni ei pyri olemaan kattava esitys psykologian historian uusista lähestymistavoista. 2 Nostan esiin joitakin näkökulmia ja teemoja, joiden kautta luonnehdin uuden historian perusajatuksia. Tekstini ensimmäisessä osassa lähden liikkeelle akateemisen psykologian perustajahahmon Wilhelm Wundtin ajatusten tulkintaan liittyvistä paradokseista. Niiden kautta havainnollistan psykologian kaksinaisluonnetta kulttuuri- ja luonnontieteenä. Seuraavaksi käyn läpi joitakin esimerkkejä psykologian määritelmissä tapahtuneista muutoksista Suomessa. Tekstini toisessa osassa kuvataan psykologian uuden historian ohjelmallisia lähtökohtia ja tieteenteoreettisia perusteita, kuten paradigman ja diskursiivisen praksiksen käsitteitä. Esitykseni lopuksi esitän joitakin ajatuksia psykologian historian ja psykologisten arkikäytänteiden suhteista. Sielutieteestä psykologiaan Yliopistojen perusoppikirjoissa psykologia määritellään tavanomaisesti tieteeksi science termillä (esim. McGuigan 1993). Psykologia on tiedettä, siinä missä muutkin science käsitteen alaan kuuluvat (luonnon)tieteet. Se on objektiivista, kokeellisesti varmistettua ja tuottaa kumulatiivisesti kasautuvaa tietoa. Tämän lisäksi psykologia on amerikkalaista, jopa niin että amerikkalaisuus käy yli eurooppalaisten oman kulttuuritradition, niin kuin Thomas Leahey sarkastisesti huomauttaa. For better or worse, and for sometimes extraneous reasons, modern psychology is essentially American psychology. American movements and theories have been adopted overseas [...] so much that in 1980 a German text in social psychology was filled with American references and made no mention of Wundt s Völkerpsychologie. (Leahey 1991, 143). 1 3). 11

3 Psykologia syntyi eurooppalaisena tieteenä, mutta hyvin pian siitä tuli amerikkalainen projekti, joka näytti unohtaneen vanhat juurensa. Saksalaisen idealismin ja hengentieteen edustajasta tulikin kokeellisen psykologian kaapin päälle kohotettu ikoni. Tämä Leaheyn ja muiden havaitsema Wundt paradoksi (Blumenthal 1980; Danziger 1990) onkin yksi psykologian uuden historian kiintopisteitä, jota tarkastelemme seuraavaksi hieman lähemmin. Wundt paradoksi Tuskin mikään yksittäinen kirja on vaikuttanut enemmän akateemisen psykologian omaa historiaansa koskevaan tietoisuuteen kuin Edwin Boringin monumentaalinen, alun perin 1929 ilmestynyt A History of Experimental Psychology (Boring 1957). Kyseisen teoksen tulkinta psykologian synnystä ja luonteesta tieteenä, ohjasi historiankuvaamme ainakin 1980-luvulle saakka. Boringia onkin pidetty psykologian vanhan historian perikuvana ja paradigmaattisena edustajana. Hänen monumentaalinen historiikkinsa paalutti historian paradigman vuosikymmeniksi, ehkä vahvemmin kuin hän itse aavistikaan. 3 Seuraavassa keskitytään Boringin tuotannosta vain hänen Wundt tulkintaansa. Boring vakiinnutti näkemyksen, jonka mukaan Wundt 1) perusti ensimmäisen psykologian laboratorion vuonna 1879 Leipzigissä, 2) oli ensimmäinen varsinainen psykologi ja 3) loi välitöntä kokemusta tutkivan elementaristisen kokeellisen psykologian. Boring painotti jatkuvasti, kuinka Wundt oli kiitollisuudenvelassa englantilaiselle empirismille. Herrsteinin kanssa hän esittää tämän kytkennän assosiaatiopsykologian ja Wundtin välillä seuraavasti: Assosiationismista lähtevä linja jakaantuu John Stuart Millin jälkeen. Yksi linja jatkuu Spencerin ja Jamesin kautta Deweyhin, amerikkalaiseen funktionalismiin ja hahmopsy- 12

4 kologiaan. [...] Toinen linja kulkee Wundtin kautta varhaiseen Külpeen (1893) ja Ticheneriin, jonka jälkeen se kuolee systemaattisena lähestymistapana. Linja Lockesta Humen ja Millien kautta Wundtiin on selkeä. Wundt oli elementisti par excellence. Hänen mukaansa psykologia tutki mentaalisia elementtejä (aistimuksia, mielikuvia, tunteita) ja niiden yhteenliittymiä Vorstellungeina (havaintoina, ideoina). [...] Wundtin psykologia on eräänlaista henkistä kemiaa, jolle antoi lisäpontta samanaikainen atomikemian kehitys sekä Mendelejevin muotoilema laki kemiallisten alkuaineiden jaksollisuudesta (1871), joka tapahtui vain kolme vuotta ennen kuin Wundt julkaisi ensimmäisen painoksen omasta klassisesta mentaalisesta kemiastaan, kirjastaan Grundzüge der physiologischen Psychologie. (Herrnstein & Boring 1965, ). Boringin esittämä tulkinta vakiintui nopeasti oppikirjoihin, joissa se pilkahtaa vastaan siellä täällä ihan viime vuosinakin. Esimerkkinä tulkinnan jatkuvuudesta vakavasti otettavan historiankirjoituksen piirissä käyköön teoksen Topics in the History of Psychology johdanto vuodelta 1985: Lainaten assosiationisteja, ja erityisesti John Stuart Milliä, Wundt päätteli että idean kokonaisuus on sekä enemmän että vähemmän kuin osiensa summa. Asioita koskevat ideat tulevat esiin henkisen kemian välityksellä. [...] Wundtin ajatukset johtivat strukturalistiseksi kutsutun koulukunnan muodostumiseen. Kuten nimike jo antaa ymmärtää, strukturalismin päämääränä on hajottaa tajunta sen pienimmiksi konstituoiviksi elementeiksi, harjoittaa henkistä kemiaa. (Kimble & Schlesinger 1985, 11, 12). 13

5 Tässä oppikirjaparadigmassa Wundt nähdään kokeellisena psykologina, jonka ajattelua kuvaavat sellaiset käsitteet kuin mosaiikkipsykologia, assosiationismi, strukturalismi tai henkinen kemia. Wundt esitetään kokeellisen psykologian perustajana, jonka uraauurtava laboratorio liittää psykologian modernin tieteen projektiin. Psykologian uuden historian keskeisiin panoksiin kuuluu tämän Wundt tulkinnan, tai sanoisinko myytin, problematisoiminen. Boringin tuotannosta alkava historian luenta sitoo psykologian kokeelliseen ajatteluun ja läheiseen suhteeseen fysiologian kanssa. Ongelmalliseksi tämä muuttuu siinä vaiheessa, kun näkökulmasta alkaa muodostua poissulkeva Leaheyn edellä luonnehtiman whiggistisen historian tapaan. Psykologian paikka tieteiden kentällä ei ollut mitenkään vakiintunut 1800-luvun puolivälin jälkeisessä tilanteessa ja psykologian kannalta kiinnostavia keskusteluja käytiin sille läheisissä, muotoutumassa olevissa ihmistieteissä. Hengentieteeksi ymmärretty kulttuurinen orientaatio oli hyvin vahva luvun loppupuolella ja näkyy erityisen selvästi Wilhelm Wundtin myöhäistuotannossa, jonka boringilainen historia sivuuttaa lähes täydellisesti. Wundtin kulttuuripsykologia saa ilmauksensa kansainpsykologiassa, jonka konkreettisena ilmentymänä oli kymmenosaiseksi paisunut Völkerpsychologie oheisjulkaisuineen. Kansainpsykologian tutkimuskohteena olivat kieli, myytit ja tavat ja se tarkasteli yksilöllistä ja kulttuurin kehitystä suhteessa toisiinsa (Oelze 1991; Schneider 1990). Keskeisessä asemassa psyyken ja kulttuurin välittymisessä Wundtilla oli kieli, jonka muodot hänen mukaansa sitoivat myös tajunnan muodot kulttuuriseen kehitykseen: Onhan kieli toki sidottu ajatteluun. Siksi saamme epäilyksettä tehdä päätelmiä kielellisistä ilmiöistä ajattelun yleisimpiin ominaisuuksiin. Missä on olemassa niinkin perustavanlaatuisia eroja kuin vaikkapa kiinan ja indogermaanisten 14

6 kielten välillä, emme saa ennalta rajoittua olettamaan vain määrällisiä eroja henkisissä kulttuureissa, vaan pikemminkin ajattelun suunnan ja muotojen poikkeavuuksia. Nämä vaikuttavat sitten loputtomassa muuntelussaan takaisin kieleen, aivan kuten se taas puolestaan vaikuttaa henkisiin ominaisuuksiin. Emme voi olettaa, että esi-isämme [...] muinaisgermaanisella ajalla olisivat ajatelleet maailmaa täsmälleen samoissa ajatusmuodoissa kuin me tänään, ja pienemmässä määrin tapahtuu tuollaisia muutoksia varmaankin jo paljon lyhyempien ajanjaksojen puitteissa. (Wundt 1912, 54). Wundt hahmottelee tässä tutkimusohjelmaa, jossa kieli nähdään keskeisenä tietoisuuden rakennuselementtinä jopa niin pitkälle, että voidaan ajatella kielen rakenteiden määrittävän tietoisuuden sisältöjäkin. Yleisemmin tämä ajatus tunnetaan Shapir-Whorfin hypoteesina, jonka Benjamin Whorf muotoili kuuluisten hopi-intiaanien kieltä koskevien tutkimustensa pohjalta (ks. Whorf 1962). Kansainpsykologian viimeisessä osassa Wundt tiivistää näkemystään kulttuurin ja yksilön vuorovaikutuksesta. Ihminen luo omalla toiminnallaan kulttuurin toisena luontonaan, joka sitten alkaa ohjata ihmisen kehitystä ensimmäisen luonnon sijasta. Todellisuudessa tämä ihmisen toiminnan (Tätigkeit) vuorovaikutus sitä edeltävän ja sitä saattavan luonnon toiminnan kanssa on se kulttuurin luova periaate, jonka kohtaamme alusta alkaen. Kulttuurissa ja tässä merkityksessä jo kaikkein yksinkertaisimmissa kulttuurin tuotteina vaikuttavissa työkaluissa kehittyy näin toinen luonto, joka alkaa hallita ihmisen kehitystä ja muutosta (Wundt 1920, 195). Wundtin myöhäistuotanto ennakoi pikemminkin 1970-luvun jälkeen muotoutuneita konstruktionistisia (Gergen 1985) ja kulttuuripsykologisia (Cole 1996) suuntauksia kuin kokeellista psykologiaa siinä mielessä kuin me sen tänään ymmärrämme. 15

7 Tieteellisen psykologian syntyvaiheessa tarjolla oli ainakin kaksi tarinaa siitä mitä uusi tiede voisi olla. Luonnontieteellisen, psykofysiologisen kontekstin lisäksi avautui kytkentöjä antropologian ja kielitieteen ja suuntaan. Näiden kahden tarinan tai näkökulman välille jännittyi ambivalenssi, joka on leimannut koko psykologian kehitystä sen klassisesta muotoutumisvaiheesta aina nykyhetkeen asti (Jahoda 1982; Jahoda 1992; Silvonen 1993; Silvonen 1999; Valsiner & van der Veer 2000). Psykologian uusi historia on osoittanut, että monet tämän päivän uusiksi koetut teemat (diskursiivinen psykologia, laadullinen tutkimus jne.) eivät ole kokonaan uusia, vaan niillä on merkittäviä historiallisia edeltäjiä. Psykologian historia ei näytä noudattavan lineaarisen ja edistyvän tieteen mallia, vaan koostuu pikemminkin erilaisten teorioiden verkostomaisesta kehityksestä, jossa jokin vallitseva lähestymistapa aina hetkittäin peittää näkyvistä teoreettisen kehityksen vaihtoehtoiset juonteet. Näin uusi historia herkistää meidät tunnistamaan historiastamme sellaisia resursseja, jotka jäävät main streamin varjoon. Suomi: sielutieteestä psykologiaan Jos akateemisen psykologian kansainväliset kehitysvirrat näyttäytyvät polveilevan monimutkaisena verkostona, niin kuinka sitten on suomalaisen psykologian laita? Akateeminen psykologia rantautui Suomeen 1800-luvun loppupuolella, hyvin vahvasti saksalaisen idealistisen tradition leimaamana. Suomalaista filosofiaa hallitsi Snellmanin tulkitsema hegeliläisyys. Wundtin laboratorio tunnettiin ja monet suomalaiset tutkijat vierailivatkin siellä (Oksala 1979). Ajan henkeä ilmentää hyvin seuraava Thiofold Reinin Sielutieteen oppikirjan (vuodelta 1884) mahdollisesti ensimmäinen suomenkielinen sielutieteen määrittely: 16

8 Sielutiede eli psykologia on sen tieteen nimi, jonka tutkimusesineenä on sielu, varsinkin ihmisen sielu. [...] Sielutieteen apukeinoihin kuuluu fysiologia, joka, tutkiessaan ruumiillista elämää, jonka kanssa sielun-elämä on likeisessä yhteydessä, tarjoo apukeinoja jälkimmäisenkin selville saamiseksi. Sillä alalla, jolla sielullinen ja ruumiillinen elämä välittömästi vaikuttavat toisiinsa, saattaa joskus hyvällä menestyksellä käyttää koettakin psykologisen tutkimuksen välikappaleena. (Teoksessa: Aho 1988, 22). Tätä sielutieteellistä linjaa jatkaa Castrén kautta aikain ensimmäisessä suomalaisessa tietosanakirjassa vuonna 1916 seuraavasti: Sielutiede l. psykologia on 19:nnen vuosis. loppupuolella kehittynyt empiiriseksi tieteeksi, joka tutkien sielullisia ilmiöitä pyrkii saamaan selville niiden yksinkertaisimmat perusainekset (elementit) ja näiden suhteet l. lait. Mutta tämän tehtävän ohella on s:llä toinenkin, johon aivan viime vuosina on pantu erikoista painoa. S:n on välttääkseen liiallista abstraktisuutta kohdistettava huomiota myöskin yksilöllisiin kokonaisuuksiin (ihmisyksilöihin, ihmisryhmiin), joissa kaikelle sielunelämälle yhteiset muodot esiintyvät omituisesti yhdistettyinä ja väritettyinä, selvittääkseen yksilöllisten ja tyypillisten erikoispiirteiden merkitystä. [...] Kaikille näille tutkimuksille on yhteistä se, että ne perustanaan käyttävät n.s. subjektiivista l. introspektionistista menettelytapaa. [...] osoittautuvat kuitenkin sielulliset ilmiöt aina lopulta sellaisiksi, että ne ovat välittömästi tajuttavissa vain n.s. sisällisen havainnon avulla, s.o. sen, jonka kukin yksilö välittömästi voi kohdistaa omaan itseensä ja vain omaan itseensä. (Castrén 1916, 1208). 17

9 Rein ja Castrén edustavat melko puhdaspiirteisesti saksalaiseen idealistiseen traditioon ankkuroituvaa käsitystä psykologian luonteesta. Introspektio nähdään psykologian keskeiseksi tiedonhankintamenetelmäksi, mutta varsinaisen kokeellisen psykologian ala rajataan kapeasti psykofysiologian piiriin. Arvi Grotenfelt määrittelee Otavan Ison tietosanakirjan yhdennessätoista osassa vuonna 1936 psykologian seuraavasti: Sielutiede l. psykologia on pääasiassa 1800-luvulla kehittynyt kokemusperäiseksi tieteeksi, joka tutkien sielullisia ilmiöitä pyrkii saamaan selville niiden yksinkertaisimmat perusainekset ja näiden yleiset suhteet l. lait. Sitä ennen s. liittyi osana filosofiaan ja se oli pääasiassa mietiskelyä sielun olemuksesta. (Grotenfelt 1936). Thiofold Reinistä Castrénin kautta Grotenfeltiin kulkee varhaisen suomalaisen psykologian suuri sielutieteellinen linja, jonka kaikuja näemme vielä pitkään psykologian oppikirjojen nimissä. Arvo Lehtovaara määrittelee psykologian Sielutieteensä seitsemännessä painoksessa seuraavasti: Sielunelämän luotettavaan tuntemiseen meitä johdattaa sielutiede eli psykologia. Sielunelämän olemus ja lainalaisuudet tulevat näkyviin elävien olentojen käyttäytymisessä. Sen vuoksi sielutiede ensi sijassa tutkiikin juuri käyttäytymistä. Näin löydettyjen lainalaisuuksien pohjalla se tarkastelee myös eri yksilöjen kokemia elämyksiä. (Lehtovaara 1953, 7). Vaikka tässä terminologisesti pysytäänkin vielä sielutieteen piirissä, on tieteenalan itseymmärryksessä tapahtunut jo melko ratkaiseva siirtymä pois vanhasta idealistisesta traditiosta. Itsevaarinoton sijaan sielutiede tarkkailee nyt havaittavaa käyttäytymistä, ja pyrkii tältä pohjalta löytämään lainalaisuuksia, jota sitten tarjoavat 18

10 perustan yksilön kokemien elämysten selittämiseen. Sielu termi on enää jäänne, sisällöllisesti se on sivuutettu käyttäytymisen käsitteellä. Vuoden 1963 painoksen otsikko onkin jo Psykologia (Lehtovaara 1963). Jos terminologinen muutos toteutuukin hitaasti ja ikään kuin arastellen Lehtovaaran kirjoissa, niin taustalla on kuitenkin paradigmaattinen muutos, joka alkaa Eino Kailasta. Kaila määrittelee vuonna 1939 psykologian olemusta kirjassaan Inhimillinen tieto. Mitä se on ja mitä se ei ole seuraavasti: Näin ollen se, mitä tieteellinen psykologia tutkii, on elävien olentojen käyttäytymistä sanan väljässä mielessä, niiden toimia, näissä toimissa kuvastuvia niiden tiloja, eleinensä, ilmeinensä, ihmisellä tietysti aivan erityisesti puheinensa. Kaikki tieteellinen psykologia on behavioristista psykologiaa. [...] Loogillinen behaviorismi ei suinkaan väitä esim., että tajuntaa ei olisi, vaan se kysyy: Mikä intersubjektiivinen reaalisisältö on sellaisella väitteellä, että tajuntaa on? ja toteaa, että tämä reaalisisältö on tietty fyysillinen käyttäytyminen. (Kaila 1939, 259). Vaikka Kaila tekeekin selvän rajanvedon amerikkalaiseen mekanistiseen behaviorismiin, on hänen irtiottonsa myös aiemmasta suomalaisesta traditiosta yhtä selvä. Sielunelämän sijaan astuu nyt havaittavissa ja todettavissa olevan käyttäytymisen objektiivinen tutkiminen. Viimeistään Yrjö Hirnin juhlakirjaan kirjoittamassaan artikkelissa Kaila tekee pesäeron hengentieteelliseen tradition kanssa: Loogillisesti ja tietoteoreettisesti katsoen ei siis ole aihetta esim. Sombartin tavoin asettaa n.s. kausaalisesti selittävä ja n.s. ymmärtävä metodi toistensa vastakohdiksi: kun ne puhdistetaan yksipuolisuudestaan ja muista vajavaisuuksistaan, niin huomataan, että ne johtavat samaan: N.s. ymmärtämi- 19

11 nen ei ole mitään muuta kuin hengentieteille spesifinen muoto yleistä teoreettista käsittämistä ja selittämistä: tähän Roomaan vievät kaikki tiet. (Kaila 1990, 560). Vaikka Kaila kirjoittaakin syvähenkisestä elämästä (Kaila 1943) pysyy hänen metodologinen ohjelmansa tinkimättömänä. Tiede etsii invariansseja ja hengentieteellisellä selittämisellä ei tässä voi olla mitään itsenäistä roolia. Jos jäähyväisten lausuminen idealistiselle traditiolle alkaa Kailasta niin se kuitenkin kiteytyy vasta sotien jälkeen eksaktin rintaman esiinmarssiin ja voittoon 1950-luvulla, niin kuin Yrjö Ahmavaara julisti Ylioppilaslehdessä jo ennen Henkisten kykyjemme rakenteen (Ahmavaara 1957) ilmestymistä. Tämä melko pitkä esimerkkilainausten sarja osoittaa, että psykologian luonne tieteenä on Suomessa ymmärretty kautta aikain varsin eri tavoin ja että näitä erilaisia ymmärryksiä on hyvin vaikeaa sovittaa keskenään ristiriidattomasti yhteen luvun puolella psykologia määritellään sielutieteeksi manner-eurooppalaisen idealismin hengessä. Castrén asettaa, tämän päivän perspektiivistä katsottuna, varsin tarkkanäköisesti vanhan idealistisen psykologian brittiempiristien assosiationismin vastakohdaksi, kun taas Grotenfeltilla vanha psykologia alkaa jo näyttäytyä assosiaatio-psykologian muunnelmana. Koe tulee molemmille kuitenkin kyseeseen vain poikkeustapauksissa, psykofysiologiassa. Kailan ajattelusta alkaa muotoutua katkos ajattelutraditiossa, joka kiteytyy 1950-luvulla eksaktien metodien esiinmarssiin. Taas edessämme on kehityssarja, jota on vaikea ymmärtää kumulatiivisen, lineaarisen kehitysmallin mukaisesti. Aikaisemman idealistisen psykologian itseymmärrystä tuskin voidaan nähdä Kailan ajattelun tai Ahmavaaran faktorianalyysien erikoistapauksena. Pikemminkin näyttää siltä, että kyse on siirtymistä, jossa uusi ajattelutapa vain siirtää sivuun vanhan tradition ja omaksuu kokonaan uudet menetelmät ja käsitteet. 20

12 Psykologian uusi historia Olen käyttänyt edellä kahta esimerkkiä osoittaakseni, että psykologian historiaan on vaikea sovittaa kumulatiivisen edistyksen ajatusta. Edistystä toki tapahtuu yksittäisten teoriamuodostumien sisäisissä keskusteluissa, mutta samalla kokonaiskuvaa näyttää luonnehtivan erilaisten lähestymistapojen välinen kilpailu yksien teorioiden syrjäytyessä kokonaan uusien tieltä. Kuvailevan ja henkilöihin keskittyvän historian rinnalle tarvitaan siis lähestymistapaa, joka pystyy jäsentämään psykologian kentän sisäistä dynamiikkaa. Tähän haasteeseen psykologian uuden historian edustajat pyrkivät vastaamaan. Samalla jotkut uuden historian edustajat pyrkivät irrottautumaan vanhasta historiaparadigmasta mahdollisimman näyttävästi. Leahey kokoaa yhteen, hieman poleemisestikin, seuraavia kritiikkejä vanhaa psykologian historiankirjoitusta kohtaan (Leahey 2002, 16 18): Vanha historia on ollut 1. whiggististä, toisin sanoen voittajien historiaa, joka käsittää menneisyyden nykyisyyden valmisteluna. Voittajien historia näkee kehityksen lineaarisena, vaihtoehdottomasti nykyisyyteen johtavana. 2. Presentististä, eli nykyisyyden pyhittävää. 3. Internalistista, eli vain tieteen sisäisiin tekijöihin rajoittuvaa. Tieteellisen ajattelun sosiaaliset kontekstit sekä kulttuuriset ja materiaaliset ehdot on sivuutettu. 4. Suurmieshistoriaa. Psykologian kehitystä on tarkasteltu yksittäisten ajattelijoiden toimintana. 5. Ignoranttia sosiaalisesti ja temaattisesti. Vanha historia sivuutti pitkään naisten roolin psykologian kehityksessä ja oli vahvasti etnosentristä sivuuttaen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuoliset kehityskulut. Uuden historian myötä kiinnostuksen painopiste on siirtynyt yksittäisistä ajattelijoista psykologiatieteen sisäisen kehitysdynamiikan teoreettiseen jäsentämiseen ja sen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ehtojen tarkastelemiseen. Psykologian uusi historia ammentaa välineitä tieteentutkimuksesta, feministisestä tieteenkritiikistä, sivilisaatioteorioista, mentaliteettien- ja mikrohistoriasta jne. Kyse 21

13 ei siis ole yhdestä uudesta paradigmasta, vaan laajasta lähestymistavasta, joka tuo psykologian historiaan kysymyksenasetteluja, jotka ovat olleet yleisiä tieteentutkimuksessa jo vuosikymmeniä. Sen sijaan, että yrittäisin piirtää kokonaiskuvaa kaikista mahdollisista uuden historian elementeistä, rajoitun kahteen teoreettiseen havainnollistukseen, jotka osoittavat kuinka tekstini alkupuolen esimerkkitapauksiin liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan. Yksilöistä paradigmoihin ja kieliyhteisöihin Ajatukset tieteellisistä vallankumouksista ja tieteellisen toiminnan kollektiivisesta luonteesta esitettiin ensimmäistä kertaa jo 1900-luvun alkupuolella. Ludwik Fleck kuvasi 1935 lääketieteellisten ajatustyylien ja ajattelukollektiivien merkityksen tieteellisten faktojen synnylle syfilis-tutkimusta koskevassa kirjassaan (Fleck 1981). Lev Vygotski oli puolestaan esittänyt muutamia vuosia aikaisemmin, että psykologiset teoriat kehittyvät vaiheittain vallankumouksellisten katkosten kautta ja että näiden katkosten moottoreina toimivat sosiaalisen käytännön tuottamat haasteet (Vygotsky 1997). Nämä varhaiset teoreettiset panokset jäivät kuitenkin vaille vastakaikua, pitkälti ulkoakateemisten seikkojen johdosta. Tieteen tutkimuksen kentälle nämä ideat rantautuivat vasta 1960-luvulla, kun Thomas Kuhn kehitteli Fleckin ajatuksia eteenpäin kirjassaan Tieteellisten vallankumousten rakenne (Kuhn 1994). Thomas Kuhnin kiteytti ajatuksensa tieteen kehityksestä normaalitieteen, tieteellisen vallankumouksen ja paradigman käsitteisiin. Hänen mukaansa tieteen kehityksessä vuorottelevat normaalitieteen kumulatiiviset jaksot ja tieteen vallankumoukset, jotka merkitsevät normaalitieteen perustana olevan paradigman murtumista. Paradigman Kuhn määritteli universaalisti tunnustetuiksi tieteellisiksi saavutuksiksi, jotka tuottavat jonkin aikaa tieteenharjoittajien yhteisön malliongelmat ja niiden ratkaisut. Paradigma koostui alkuperäisen määritelmän mukaan malliongelmasta ja sii- 22

14 hen annetusta esimerkinomaisesta ratkaisusta. Myöhemmin Kuhn laajensi määritelmäänsä siten, että paradigma muodostui tutkimusalakohtaisesta matriisista, joka puolestaan koostui tutkijayhteisön a) symbolisista yleistyksistä, b) metafyysisistä oletuksista, c) arvoista sekä d) esimerkkiratkaisuista. (Kuhn 1994). Näin näkökulma laajeni tieteen suurmiehistä niihin ajatteluyhteisöihin, joissa tieteelliset ongelmat syntyivät ja ratkaistiin. Paradigma-malli auttoi ymmärtämään tieteen historiassa paikoin niin ilmiselvää katkoksisuutta ja radikaalia näkökulmien vaihtumista. Psykologiassa Kuhnin mallia ei juurikaan hyödynnetty, mutta oli toki muutamia poikkeuksia säännöstäkin. Samaan aikaan Kuhnin teoksen ensimmäisen painoksen kanssa ilmestyi Sigmund Kochin toimittaman kokoomateoksen Psychology: A Study of Science viimeinen osa. Kyseessä oli megalomaaninen hanke, jonka tavoitteena oli tuottaa kaiken tieteellisen psykologisen tiedon yhteen kokoava käsikirja, moderni käyttäytymistieteiden Encyclopedia. Hanke näytti aluksi mahdolliselta ainakin jossakin laajuudessa, vaikka Koch esittikin joitakin varauksia psykologian käsitteellis-metodologisesta tilasta ensimmäistä kolmea osaa kommentoivassa epilogissaan (Koch 1959). Kolme vuotta myöhemmin Kochin ajatukset olivat muuttuneet radikaalisti. Kokemus yrityksestä syntetisoida olemassa oleva psykologinen tieto oli saanut Kochin vakuuttuneeksi siitä, että psykologia ei ole yhtenäinen ja koherentti tiede ja ei ilmeisesti voi sellainen koskaan ollakaan (Koch 1962). Tutkittuaan psykologian historiaa Koch päätyi pessimistiseen teesiin siitä, että psykologiaa luonnehtii ameaningfull thinking, ajattelutapa joka pyrkii turvaamaan psykologian tieteellisyyden lainaamalla valmiita metodisia ratkaisuja muista tieteistä. Tuloksena on menetelmien itsenäistyminen suhteessa tutkimusongelmiin ja -kohteen teoreettiseen analyysiin. Näin päädytään tutkimukseen, joka voi hioa menetelmiään loputtomasti, mutta jonka ongelman- 23

15 asettelut ovat teoreettisesti triviaaleja ja sosiaalisesti mielenkiinnottomia (vrt. Koch 1981). Kun Koch yhdisti myöhemmin omat havaintonsa Kuhnin teoriaan sai hänen pessimistinen diagnoosinsa uuden muotoilun. Koch totesi, että Kuhnin ensimmäinen paradigman määritelmä oli laajuudessaan käyttökelvoton. Sen sijaan toisesta määritelmästä voitiin lähteä liikkeelle hedelmällisesti. Kochin mukaan tiedeyhteisöjen toiminnan yksityiskohtainen tarkastelu osoitti, että tiedeyhteisön käsitettäkin tuli täsmentää. Koch totesi, että tutkimus tapahtuu tosiasiassa hyvin pienissä tutkimussoluissa, jotka puolestaan jakavat ongelmansa laajempien kieliyhteisöjen puitteissa. Symboliset yleistykset ja arvothan tuotetaan juuri kieliyhteisöissä. Samalla Koch teki tärkeän huomion, joka laajensi koko hänen käsitystään psykologiatieteen luonteesta. Kochin mukaan nimittäin psykologian tutkima todellisuuskin on kielellisesti välittynyttä. Mikä tahansa arkielämässä tuotettu merkitys voi olla psykologian potentiaalinen tutkimuskohde. Ja psykologian omat käsitteet eivät ole tämän merkityksellistetyn maailman ulkopuolisia faktoja, vaan osa sitä. Psykologia ei voi siis olla samalla tavalla objektiivinen tiede kuin luonnontieteet ovat, eikä psykologian pidä turhaan pyrkiäkään objektiiviseen yhtenäisyyteen. Yhtenäisen psykologian sijaan tarvitaan psykologisten tutkimusten verkostoa, jossa erilaiset tutkijayhteisöt omista lähtökohdistaan tavoittelevat jaettua ymmärrystä sosiaalisesta maailmastamme (Koch 1976). Kochin näkemykset eivät saaneet juurikaan vastakaikua esittämisensä aikaan, mutta ovat nousseet uudestaan esille postmodernista psykologiasta käydyn keskustelun yhteydessä (esim. Kvale 1992). Tässä ei kuitenkaan ole tarpeen lähteä seuraamaan postmodernismi keskustelua sen pidemmälle. Kochin teksteistä avautuu näkökulma, joka ylittää Kuhnin alkuperäisen paradigma käsitteen rajat. Kieliyhteisön käsite kytkee tutkimuksen ihmisten arkitodellisuuteen. Seuraavassa mennään pidemmälle tähän suuntaan. 24

16 Paradigmoista diskursiivisiin käytänteisiin Kuhn luonnehti tieteellisten vallankumousten malliaan paradigman käsitteellä, joka rajautui tiedeyhteisön sisäiseen todellisuuteen. Näin tieteen kehityksen yhteys sosiaaliseen todellisuuteen jäi käsitteellisesti avoimeksi. Kuhnin jälkeisessä tieteen tutkimuksessa katse kääntyikin kohti praksista, erilaisten käytänteiden merkitykseen tieteellisen tiedon synnyssä. Tieteen tutkimuksen valtavirta kohdistuu kuitenkin luonnontieteisiin ja on epäselvää, missä määrin esimerkiksi luonnontieteellisestä laboratoriosta tehdyt havainnot voidaan yleistää psykologisiin ammattikäytäntöihin. Psykologian ja muiden ihmistieteiden kehityksen ymmärtämiseen soveltuvia malleja on sen sijaan kehitelty Michel Foucault n tuotannossa, jolla onkin ollut merkittävä vaikutus psykologian uuden historian synnylle. Foucault n seurassa pääsemme akatemioiden ulkopuolelle, niille sosiaalisille kentille joissa psykologista todellisuutta tuotetaan ja uusinnetaan. Rajaudun seuraavassa Foucault n diskursiivisen käytännön käsitteen tarkasteluun. Diskurssin käsitteellä viitataan usein puhtaaseen kielelliseen toimintaan tai käytäntöön. Foucault ei tyydy tällaiseen määrittelyyn vaan tarkastelee diskursiivisia käytäntöjä teknisiin prosesseihin, instituutioihin ja käyttäytymisen yleisiin malleihin ankkuroituneina ilmiöinä, joita ylläpitävät ja välittävät mm. erilaiset pedagogiset muodot (Foucault 1980, 200). Foucault lle diskurssit ovat toiminnan muoto, relationaalisesti määrittyvä kokonaisuus, jossa tieto, valta ja subjektiviteetti määrittävät kaikki toisiaan vastavuoroisesti. 25

17 Foucault n Tieto-Subjekti-Valta relaatiomalli (Heikkinen et al. 1999; Silvonen 2005). Foucault n tärkeä innovaatio on, että ihmistä tutkivat tieteet ovat yhteydessä yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja syntyvät osana sitä. Tämä koskee myös psykologiaa, jonka synnyn Foucault provokatiivisesti liittää valtamekanismien kehitykseen. Modernin yhteiskunnan kehitys merkitsee yksilöllistymistä ja vallan mekanismien luonteen muutosta. Kun perinteisiin nojaavan yhteiskunnan rakenteet korvautuvat liikkuvilla yksilöillä, tulee vallan kannalta olennaiseksi tunnistaa nuo liikkuvat yksilöt. Yksilöllistyminen on vapautumisen ja uudenlaisen kontrollin alle joutumisen kaksoisprosessi, jossa myös yksilöä koskeva uudenlainen tieto syntyy. Modernin yhteiskunnan kehittyessä syntyvät yksilöä tutkivat ihmistieteet, psykologia, psykiatria, kasvatustiede jne. Niiden tuottama tieto on osa yhteiskunnallista valtakoneistoa, mutta Foucault huomauttaa, että valta on myös produktiivista, tuottavaa. On myönnettävä, että valta myös tuottaa tietoa (eikä vain hyödynnä sitä suosimalla soveltavaa tietoa tai käyttämällä sitä, koska se on hyödyllistä); että valta ja tieto edellyttävät toinen toistaan; että ei ole olemassa valtasuhdetta, jolle ei muodostuisi sitä vastaavaa tietokenttää, eikä tietoa, 26

18 joka ei edellyttäisi ja samalla muodostaisi valtasuhteita. (Foucault 1980, 35). Tähän vallankäytön ja tuottavuuden samanaikaisuuteen liittyvät ihmistieteiden erityiset problematiikat. Psykologian tuottamat käsitteet normittavat ja sijoittavat ihmisiä yhteiskunnallisille paikoilleen. Mutta samalla ihmiset myös omaksuvat nämä käsitteet ja niistä tulee välineitä heidän oman identiteettinsä ja toimintansa rakentamiseen. Psykologia tuottaa tietoa ihmisestä, mutta tämä tieto kietoutuu institutionaalisiin ja professionaalisiin diskursseihin ja yksilöiden tapaan ja mahdollisuuksiin toimia näiden diskurssien puitteissa. Tässä mielessä psykologia on vielä vähemmän yhteiskunnallisesti viaton tiede kuin esimerkiksi lääketiede. Foucault n innoittamat analyysit ovat yleensä suuntautuneet psykologisen vallankäytön mekanismien, psykologisten diskurssien tutkimiseen. Mutta Foucault n myöhäistuotannosta avautuu myös kiinnostava näkökulma minuuden tekniikoihin, siihen kuinka ihmiset rakentavat identiteettejään yhteiskunnallisten puhuntojen puitteissa. Arki uuden historian haasteena Psykologian uudella historialla ei ole yhtä selkeää paradigmaa tai teoreettista lähtökohtaa. Pikemmin voidaan sanoa, että kyse on näkökulmasta joka pyrkii murtautumaan ulos vanhan historiankirjoituksen rajoituksista. Tätä pyrkimystä puolestaan toteutetaan monista eri näkökulmista, jotka osin täydentävät toisiaan, osin kamppailevat keskenään uuden historian tulkinnasta. Foucault n esittämän mallin kautta tulee melko nopeasti ymmärrettäväksi se kuinka psykologia paitsi tuottaa tietoa maailmasta, on myös rakentamassa ja tuottamassa sosiaalista maailmaamme. Diskursiivisten käytänteiden käsitteeseen sisältyy jännittävä ajatus vallan ja tiedon yhteenkietoutumisesta psykologissa käytännöissä. 27

19 Foucault n antamia virikkeitä hyödyntävät tutkijat suuntaavat katseensa diskursiivisiin käytänteisiin, ja näin tehdessään usein rajaavat tarkastelunsa institutionaalisten puhuntojen analyysiin. Näin voidaan tehdä näkyviksi ammattikäytäntöihin liittyviä normatiivisten luokittelujen ja vallankäytön mekanismeja, jotka professionalistiselta ajattelulta usein jäävät huomaamatta. Tällöin analyysin suunta kulkee diskursiivisista käytänteistä kohti yksittäisiä toimijoita. Analyysi voidaan kuitenkin kääntää myös toiseen suuntaan, tutkimaan sitä kuinka toimijat rakentavat oman käytäntönsä institutionaaliseen puheen tuolla puolen. Psykologian uuden historian kannalta kiinnostavaa on se, kuinka tämä vallan sivilisatoriikka toimii ammatillisten käytäntöjen mikrorakenteissa. Psykologin asiakassuhteeseen liittyvällä valtasuhteella on produktiivinen, asiakkaiden toimintakykyä tukeva puolensa. Samalla on niin, että psykologin asiakassuhde tuotetaan aina paikallisesti, kulloistenkin toimijoiden resurssien määrittämissä puitteissa. Diskursiiviset käytännöt eivät ole ennalta määräytyneitä rautahäkkejä, vaan tulkinnan ja toiminnan kenttiä jotka rakentuvat toimijoiden valintojen ja materiaalisten ehtojen pohjalta. Ne ovat sisäisesti ristiriitaisia ja niistä avautuu kahdensuuntaisen kehityksen mahdollisuuksia: ne voivat kytkeytyä normatiivisen vallankäytön uusintamiseen tai ne voivat avautua toimijoiden uudenlaisille produktiivisille käytännöille. Tähän dynamiikkaan ei päästä käsiksi diskurssien ylätasolla, institutionalisoituneessa puheessa, vaan ainoastaan arkea ja arkista toimintaa tutkimalla (Holzkamp 1995; Holzkamp 1996). Tästä näkökulmasta katsottuna psykologiset ammattikäytännöt ovat äärimmäisen kiinnostavia tiedon uudelleen artikuloitumisen alueita. Psykologian käsitteiden todellinen sosiaalinen merkitys voidaan ymmärtää vain näitä käytäntöjä tutkimalla. Psykologia ei siis vain kuvaa psyykkistä todellisuutta, vaan on hyvin vahvasti tuottamassa sosiaalista todellisuutta. Tässä sillä on kaksoisrooli, jossa se sekä osallistuu ihmisten toimintakyvyn tuke- 28

20 miseen ja laajentamiseen että kietoutuu ihmisiä luokittelevaan ja tarkkailevaan valtaan. Ihmisten toimintakyvyn ja kulttuurisen elämänhallinnan tukeminen on psykologian perustehtäviä. Historiaa tiedostamaton psykologia voi kuitenkin ymmärtää tämän roolinsa naiivisti, tunnistamatta suhdettaan sosiaalisen vallankäytön mekanismeihin. Historiallisella analyysilla ja tietoisuudella voi siis olla käytännöllinen merkityksensä siinä, että auttaa ymmärtämään ihmisten toimintakyvyn muuttamisen ja tukemisen kulttuurisia ja rakenteellisia ehtoja, jotka ehkä myös vaativat muutetuksi tulemista. Loppuviitteet: 1 Tämä seikka korostuu Suomen kaltaisilla pienillä kielialueilla, joissa opiskelijoiden määrä on suhteellisen rajallinen. Yhdysvalloissa ja Saksassa psykologian historialla on vakiintuneempi asema opetuksessa, mutta tutkimuskentän nuoruutta kuvaa se, että alan keskeisin tieteellinen aikakauslehti History of Psychology on perustettu vasta Kiinnostuneelle lukijalle voi suositella Pickrenin ja Dewsburyn antologiaa, Kurt Danzigerin ja Nikolas Rosen kirjoja (Danziger 1990; Pickren et al. 2002; Rose 1991). Omiani, aihetta kattavammin käsitteleviä esityksiä ovat (Silvonen 1993; Silvonen 1995; Silvonen 1997; Silvonen 1999). 3 Vaikka näkemys on perusteltu, on kuitenkin hyvä muistaa, että Boringin oma ajattelukin kehittyi ja että hänen viimeisimmät tekstinsä (Boring 1963) jo ennakoivat muutosta historiankirjoituksessa. Tämä muutoksen aika koitti kuitenkin vasta Boringin jälkeen. Kirjallisuus: Ahmavaara, Yrjö 1957: Henkisten kykyjemme rakenne. WSOY, Porvoo. Aho, Jouko 1988: Sielu, ruumis ja siveellisyys. Th. Reinin idealistinen ihmiskäsitys hänen psykologisessa tuotannossaan. Teoksessa Aho, Jouko. (toim.): Suomalaisen psykologian varhaisia muotoja ja muunnelmia. Yleinen aate- ja oppihistoria, Oulun 29

21 yliopisto, Oulu, Blumenthal, A. L. 1980: Wilhelm Wundt and Early American Psychology: A Clash of Cultures. Teoksessa Rieber, R. W. (toim.): Wilhelm Wundt and Making of a Scientific Psychology. Plenum Press, New York, Boring, Edwin G. [1929] 1957: A History of Experimental Psychology. Prentice-Hall, Englewood Cliffs. Boring, Edwin G. 1963: History, Psychology, and Science: Selected Papers. John Wiley and Sons, New York. Castrén, Z. 1916: Sielutiede. Tietosanakirja, kahdeksas osa. Tietosanakirja-osakeyhtiö, Helsinki, Cole, Michael 1996: Cultural Psychology. A Once and Future Discipline. Belknap Press, Cambridge. Danziger, Kurt 1990: Constructing the Subject. Historical Origins of Psychological Research. Cambridge University Press, Cambrigde. Fleck, L. [1935] 1981: Genesis and Development of Scientific Fact. Käännös Bradley, F. & Trenn, T.J. The University of Chicago Press, Chicago. Foucault, Michel [1975] 1980: Tarkkailla ja rangaista. Käännös Nivanka, Eevi. Otava, Helsinki. Foucault, Michel [1975] 1991: Discipline and Punish. The Birth of the Prison. Käännös Sheridan, Alan. Penguin Books, London. Gergen, Kenneth J. 1985: The Social Constructionist Movement in Modern Psychology. American Psychologist 40:3, Grotenfelt, Arvi 1936: Sielutiede. Iso tietosanakirja. Otava, Helsinki, Heikkinen, Sakari, Silvonen, Jussi & Simola, Hannu 1999: Technologies of Truth: peeling Foucaults triangular onion. Studies in the cultural politics of education 20:1, Herrnstein, Richard J., & Boring, Edwin G. (toim.) 1965: A Source Book in the History of Psychology. Harvard University Press, 30

22 Cambridge, MA. Holzkamp, Klaus 1995: Alltägliche Lebensführung als subjektwissenschaftliches Grundkonzept. Das Argument 212, Holzkamp, Klaus 1996: Psychologie: Verständigung über Handlungsbegründungen alltäglicher Lebensführung. Forum Kritische Psychologie 36, Jahoda, Gustav 1982: Psychology and Anthropology. A Psychological Perspective. Academic Press, London. Jahoda, Gustav 1992: Crossroads Between Culture and Mind. Continuities and Change in Theories of Human Nature. Harvester Wheatsheaf, New York. Kaila, Eino 1939: Inhimillinen tieto. Mitä se on ja mitä se ei ole. Otava, Helsinki. Kaila, Eino 1943: Syvähenkinen elämä. Otava, Helsinki. Kaila, Eino [1930] 1990: Hengentieteellisestä ja luonnontieteellisestä ajatustavasta. Valitut teokset 1. Otava, Helsinki. Kimble, Gregory A., & Schlesinger, Kurt (toim.) 1985: Topics in the History of Psychology. Volume 1. Lawrence Erlbaum, Hillsdale, NJ. Koch, Sigmund 1959: Epilogue. Teoksessa Koch, Sigmund (toim.): Psychology: A Study of a Science. Volume 3. McGraw-Hill, New York, Koch, Sigmund 1962: Introduction to Study II. Teoksessa Koch, Sigmund (toim.): Psychology: A Study of a Science. Volume 4. McGraw-Hill, New York, xi-xxxix. Koch, Sigmund 1976: Language Communities, Search Cells, and the Psychological Studies. Nebraska Symposium on Motivation University of Nebraska Press, London, Koch, Sigmund 1981: The Nature and Limits of Psychological Knowledge. Lessons of a Century qua Science. American Psychologist 36:3, Kuhn, Thomas [1962/1970] 1994: Tieteellisten vallankumousten 31

23 rakenne. Käännös Pietiläinen, Kimmo. Art House, Helsinki. Kvale, Steinar (toim.)1992: Psychology and Postmodernism. Sage, London. Leahey, Thomas H. 1991: A History of Modern Psychology. Prentice- Hall International, London. Leahey, Thomas H. 2002: History Without the Past. Teoksessa Pickren, Wade E. & Dewsbury, Donald A. (toim.): Evolving Perspectives on the History of Psychology. American Psychological Association, Washington, DC, Lehtovaara, Arvo 1953: Sielutiede. Seitsemäs painos. Liitteinä ohjeita ja välineitä kokeiden suorittamista varten. Gummerus, Jyväskylä. Lehtovaara, Arvo 1963: Psykologia. Liitteinä ohjeita ja välineitä kokeiden suorittamista varten. Gummerus, Jyväskylä. McGuigan, Frank J. 1993: Experimental Psychology. Methods of Research. Sixth Edition. Prentice Hall, Englewood Cliffs. Oelze, B. 1991: Wilhelm Wundt. Die Konzeption der Völkerpsychologie. Waxmann, Münster. Oksala, Ohto 1979: Leipzigin yliopiston psykologinen instituutti. Psykologia 15:5, Pickren, Wade E., & Dewsbury, Donald. A. (toim.) 2002: Evolving Perspectives on the History of Psychology. American Psychological Association, Washington, DC. Rose, Nikolas 1991: Governing the soul. The shaping of the private self. Routledge, London. Schneider, C. M. 1990: Wilhelm Wundts Völkerpsychologie. Entstehung und Entwicklung eines in Vergessenheit geratenen, wissenschafts-historisch relevanten Fachgebietes. Bouvier, Bonn. Silvonen, Jussi 1993: Wilhelm Wundt kokeellisen psykologian perustajana? Psykologia 28:6, Silvonen, Jussi 1995: Psykologian äly: aivot vai sielu? Teoksessa Haaparanta, Leila, Hyvönen, Eero, Seppänen, Jouko & Sil- 32

24 vonen Jussi (toim.): Älyn ulottuvuudet ja oppihistoria. Symposiosarja No 13, Suomen tekoälyseuran julkaisuja. Suomen tekoälyseura, Helsinki, Silvonen, Jussi 1997: Psyykkinen näyttämö ja syvähermeneutiikka. Teesejä psykoanalyysin kohteesta. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.): Psykoterapiat eilen ja tänään. Yliopistopaino, Helsinki, Silvonen, Jussi 1999: Tarinoita psykologian synnystä. Teoksessa Ihanus, Juhani (toim.): Kulttuuri ja psykologia. Yliopistopaino, Helsinki, Silvonen, Jussi 2005: Ilyenkov and Foucault Some Paradoxes and (Im)possible Connections. Teoksessa Engeström, Yrjö (toim.): Putting Activity Theory to Work. Lehmanns, Berlin, Valsiner, Jan & van der Veer, René 2000: The Social Mind. Construction of the Idea. Cambridge University Press, Cambridge. Whorf, Bemjamin L. 1962: Language, Thought, and Reality. MIT Press, Cambridge, MA. Wundt, Wilhelm 1912: Elemente der Völkerpsychologie. Grundlinien einer psychologischen Entwicklungsgeschichte der Menschheit. Alfred Kröner Verlag, Leipzig. Wundt, Wilhelm 1920: Völkerpsychologie. Eine Untersuchung der Entwicklungsgesetze von Sprache, Mythus und Sitte. Zehnter Band. Kultur und Geschichte. Alfred Kröner Verlag, Leipzig. Vygotsky, Lev S. [1927] 1997: The Historical Meaning of the Crisis in Psychology: A Methodological Investigation. Teoksessa Rieber, R. W. & Wollock, J. (toim.): The Collected Works of L.S. Vygotsky. Volume 3: Problems of the Theory and History of Psychology. Plenum Press, New York,