VENÄJÄN TYÖVÄEN VALLANKUMOUKSEN HISTORIAA LOKAKUUSTA BREST-LITOVSKIIN

Transkriptio

1 LEV TROTSKI VENÄJÄN TYÖVÄEN VALLANKUMOUKSEN HISTORIAA LOKAKUUSTA BREST-LITOVSKIIN Sosialismi.net 2005 Marxilaisen Työväenliiton alkulause Tämä teos on kirjoitettu uudelleen tietokoneelle kirjasta, jonka suomalaisten työläisten yhteisö on Yhdysvalloissa julkaissut. Suomennoksen alkuperäistä ilmestymisvuotta emme tiedä, ja suomentajakin on paljastanut itsestään vain nimikirjaimensa. Suomennos on kuitenkin useita kymmeniä vuosia vanha, todennäköisesti 1920-luvulta. Tämä näkyy myös kieliasussa vanhahtavuutena, ja toisaalta englannin kielelläkin on ollut vaikutusta eräiden sanojen kirjoitusasuun ja suomennokseen päässeisiin virheisiin. Emme ole muuttaneet kieliasua alkuperäisestä Keskiluokan sivistyneistön asema vallankumouksessa Tapahtumien kulku on tätä nykyä niin nopeata, että on vaikeata laatia niistä esitystä ulkomuistista edes aikajärjestystä noudattavassa järjestyksessä. Käytettävänämme ei tällä hetkellä ole sanomalehtiä enempää kuin asiakirjojakaan. Brest-Litovskin neuvottelujen toistuneet keskeytykset kuitenkin synnyttävät tilanteen, joka asioiden nykyisellään ollen on sietämätön. Sen vuoksi yritän muistella lokakuun vallankumouksen suuntaa ja saavutuksia, pidättäen itselleni oikeuden täydentää ja oikaista tätä esitystäni asiakirjojen valossa. 1

2 Vallankumouksen miltei ensi-jaksosta lähtien oli puolueellemme luonteenomaista se vakaumus, että puolueemme on lopullisesti tuleva valtaan tapahtumien logiikan kautta. Minä en viittaa puolueen teoreetikkoihin, jotka useita vuosia ennen vallankumousta - jopa ennen vuoden 1905 vallankumousta - Venäjän luokkasuhteiden tutkimusten tuloksena tekivät sen johtopäätöksen, että vallankumouksen voitokas kehittyminen eittämättömästi siirtää vallan köyhälistölle, jota tukee köyhien talonpoikien laajat joukot. Tämän ennustuksen pääasiallisimpana perusteena oli Venäjän porvarillisen kansanvallan merkityksettömyys ja Venäjän industrialismin keskittynyt luonne - mikä tekee Venäjän köyhälistöstä yhteiskunnallisessa merkityksessä suunnattoman tekijän. Porvarillisen kansanvallan merkityksettömyyshän on köyhälistön voiman ja merkityksen ilmausta. On totta, että sota on pettänyt useita tässä asiassa, ja ennen kaikkea itse porvarillisen kansanvallan johtavia ryhmiä. Sodalla oli vallankumoustapahtumissa ratkaiseva osansa armeijaan nähden. Vanha armeija oli talonpoikainen. Jos vallankumous olisi kehittynyt normaalisemmin - rauhallisissa oloissa, kuten köyhälistöllä olisi aina ollut vallitseva asema ja köyhälistö olisi vähitellen vetänyt talonpoikaisjoukkoja perässään ja vetänyt ne vallankumouspyörteeseen. Sota aiheutti aivan toisenlaisen tapahtumain kulun. Armeija sitoi talonpojat toisiinsa, ei poliittisella, vaan sotilaallisella siteellä. Ennen kuin talonpoikaisjoukkoja päästiin kokoamaan vallankumouksellisilla vaatimuksilla ja aatteilla, he olivat jo järjestyneet rykmenttikuntiin, divisiooneihin ja armeijaosastoihin. Pikkuporvarillisen kansanvallan edustajat, hajaantuneina ylt ympäri tässä armeijassa ja näytellen johtavaa osaa siinä sekä sotilaallisessa että henkisessä suhteessa, olivat miltei täydellisesti keskiluokkaisten vallankumouspyrkimysten läpitunkemia. Joukkojen keskuudessa vallitseva syvä yhteiskunnallinen tyytymättömyys tuli yhä jyrkemmäksi ja sen oli tultava ilmi erikoisesti tsarismin sotilaallisen haaksirikon takia. Köyhälistö, edistyneimpien rivien edustamana, alkoi niin pian kuin vallankumous syntyi, elvyttää vuoden 1905 traditsioneja ja kehotti kansanjoukkoja järjestymään edustuksellisten järjestöjen muodossa - neuvostoihin (sovietteihin), jotka muodostuivat edustajista. Armeija joutui lähettämään edustajiaan vallankumouksellisiin järjestöihin ennen kuin sen poliittinen tietoisuus oli ehtinyt vallankumouksen nopean kulun tasalle. Keitä saattoivat sotilaat lähettää edustajikseen? Tietenkin niitä intellektuaalien, sivistyneistön ja puoli-sivistyneistön edustajia, jotka sattuivat olemaan heidän joukossaan ja jotka omasivat edes hiukkasen tietoa poliittisista asioista ja osasivat tuoda julki tietonsa. Tällä tavalla pikkuporvarilliset intellektuaalit yht äkkiä ja välttämättömyyden pakosta kohotettiin suureen merkitykseen heräävän armeijan keskuudessa. Tohtorit, insinöörit, lakimiehet, sanomalehtimiehet ja vapaaehtoiset, jotka ennen sotaa vallinneissa olosuhteissa elivät pikemminkin hiljaista elämää eivätkä yrittäneetkään esiintyä huomattavaisuuksina, äkkiä havaitsivatkin olevansa kokonaisten armeijaosastojen ja armeijan edustajina ja tunsivat olevansa vallankumouksen "johtajia". Heidän poliittisen aatemaailmansa epäselvyys täydellisesti vastasi joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden muodottomuutta. Nämä ainekset olivat taipuvaisia meitä "lahkolaisia" kohtaan, sillä me lausuimme joukkojen ja talonpoikien yhteiskunnalliset vaatimukset terävimmin ja jyrkimmin. Samalla pikkuporvarillinen demokratia vallankumouksellisten nousukkaiden tavalla alkoi omata mitä suurinta epäluottamusta itseensä ja niihin joukkoihin, joka oli nostanut sen odottamattomaan korkeuteen. Kutsuen itseään sosialisteiksi ja pitäen itseään sellaisina, intellektuaalit omasivat huonosti salattua kunnioitusta vapaamielisen porvariston poliittista valtaa kohtaan samoin kuin heidän tietojensa ja menettelytapojensa suhteen. Tästä johtui pikkuporvariston johtajien yritykset aikaansaada hinnalla millä tahansa yhtyminen tai kokoomus vapaamielisen porvariston kanssa. Sosiaalivallankumouksellisten ohjelma - joka oli syntynyt täydellisesti epäselvistä humanitaarisista lausunnoista, asettaen luokkatietoisen kannan tilalle tunteellisia ylimalkaisuuksia ja moraalisia rakenteita, osoittautui soveliaimmaksi henkiseksi puvuksi tämänlaatuisille johtajille. Heidän pyrkimyksensä jollakin tavoin tukea henkistä ja poliittista avuttomuuttaan heidän niin pelokkaalla kunnioituksella katsomallaan porvariston tieteellä ja politiikalla, sai teoreettisen oikeutuksensa menshevikien opetuksissa, menshevikit kun selittivät nykyisen vallankumouksen olevan porvarillisen vallankumouksen ja sen vuoksi se ei voinut onnistua ellei porvaristo ottanut osaa hallitukseen. Tällä tavalla syntyi luonnollinen sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien kokoomus, 2

3 mikä samalla ilmaisi keskiluokan intellektuaalien poliittisen hataruuden ja sen vasallisuhteen imperialistiseen liberalismiin, vapaamielisyyteen. Meistä oli täysin selvää, että luokkataistelun kulku, aikaisemmin tai myöhemmin, oli hävittävä tämän tilapäisen kokoomuksen ja heittävä syrjään ylimenokauden johtajat. Pikkuporvarillisten intellektuaalien johtovalta merkitsi todellisuudessa sitä, että talonpoikaisväestö, joka äkkiä oli kutsuttu sotilaskoneiston kautta ottamaan järjestyneesti osaa poliittiseen elämään, oli pelkällä lukumääränsä suuruudella saattanut työväenluokan varjoon ja tilapäisesti pannut sen sivuun. Vielä enemmänkin: siinä määrin kuin keskiluokan johtajat olivat äkkiä nostetut tavattoman korkealle pelkästään armeijan suuruuden kautta, köyhälistö itse, ja sen edistynein vähemmistö, oli menettänyt vaikutusvaltaansa, eikä voinut muuta kuin hankkia itselleen määrättyä poliittista kunnioitusta ja säilyttää poliittista sidettä heidän kanssaan; muussa tapauksessa olisi se voinut olla vaarassa menettää kosketuksensa talonpoikaisväestön kanssa. Työläisten vanhemman sukupolven oli elävänä vuoden 1905 opetukset; silloin köyhälistö kärsi tappion juuri sen vuoksi, että järeä talonpoikaisvarajoukko ei saapunutkaan ajoissa ratkaisevaan taisteluun. Tämä selittää miksi vallankumouksen ensijaksossa työläisjoukotkin olivat vastaanottavaisempia sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien poliittiselle ideologialle. Sitäkin suuremmasta syystä kun vallankumous oli herättänyt siihen saakka nukkuneet ja takapajulla olevat köyhälistöjoukot, siten muodostaen intellektuaalisesta radikalismista heille valmistavan koulun. Työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostot tarkoittivat näissä oloissa talonpoikais-epämuotoisuuden ylivaltaa proletaariseen sosialismiin nähden, ja intellektuaalisen radikalismin valtaa talonpoikais-epämuotoisuuteen nähden. Neuvosto eli soviettilaitos nousi niin nopeasti ja sellaiseen merkitykselliseen suureksi osaksi sen johdosta, että intellektuaalit teknillisine tietoineen ja porvarillisine suhteineen suorittivat johtavaa osaa neuvoston työssä. Meistä oli kuitenkin selvää, että koko rakenne perustui sisäisiin ristiriitaisuuksiin ja että sen kukistuminen seuraavan vallankumousvaiheen aikana oli aivan eittämätön. Vallankumous kasvoi suoraan sodasta, ja sota muodostui kaikkien puolueiden ja vallankumousvoimien suureksi kokeeksi. Intellektuaaliset johtajat olivat "sotaa vastaan". Moni heistä oli tsaarivallan aikana katsonut kuuluvansa Internationalen vasempaan siipeen ja kannattivat Zimmerwaldin päätöstä. Mutta kaikki muuttui äkkiä kun he joutuivat vastuunalaisiin "asemiin". Vallankumouksellisen sosialismin politiikan kannattaminen merkitsi näissä oloissa välien katkaisemista porvariston, niin kotimaisen kuin liittolaismaidenkin porvariston kanssa. Ja me jo mainitsimme, että intellektuaalien ja puoli-intellektuaalien poliittinen avuttomuus etsi turvaa yhtymässä porvarillisen liberalismin kanssa. Tämä aiheutti keskiluokan johtajien säälittävän ja perin häpeällisen kannan sotaan nähden. He rajoittuivat huokauksiin, fraaseihin, salaisiin vetoomuksiin tai pyyntöihin, joita tehtiin liittolaismaiden hallituksille, samalla kun he todellisuudessa kulkivat samaa tietä kuin liberaalinen porvaristo. Juoksuhaudoissa olevat sotilasjoukot luonnollisestikaan eivät voineet tulla siihen johtopäätökseen, että sota, jossa he olivat olleet osallisina lähes kolme vuotta, olisi muuttanut luonnettaan vain sen takia, että eräät uudet henkilöt, jotka kutsuivat itseään "sosiaalivallankumouksellisiksi" tai "menshevikeiksi", ottivat osaa Pietarin hallitukseen. Miljukoff työnsi sivuun byrokraattisen Pokrovskyn; Tereshenko syrjäytti Miljukoffin - mikä merkitsee että byrokraattinen petos syrjäytyi sotaisin kadetti-imperialismin tieltä, sitten se syrjäytyi periaatteettoman, sekavan ja poliittisen alamaisuuden tieltä; mutta se ei aiheuttanut minkäänlaisia asiallisia muutoksia, eikä osoittanut mitään tietä kauhean sodan lopettamiseksi. Juuri tässä piilee perimmäinen syy armeijassa tapahtuneeseen epäjärjestyksellisyyteen. Agitaattorit sanoivat sotilaille, että tsaarihallitus oli lähettänyt heidät teurastettaviksi ilman minkäänlaisia syitä. Mutta ne, jotka tulivat tsaarin tilalle, eivät voineet vähimmässäkään määrässä muuttaa sodan luonnetta, enempää kuin osasivat löytää selvää tietä rauhantaistelullekaan. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat pelkkään ajan kuluttamiseen. Tämä koetteli sekä armeijan että liittolaismaiden hallitusten kärsivällisyyttä, aiheuttaen 3

4 hyökkäysretken kesäkuun 18 päivänä, jota liittolaishallitukset olivat vaatineet painostaessaan tsaarihallituksen sitoumuksien täyttämistä. Säikähtäen omaa avuttomuuttaan ja tyytymättömyyden kasvaessa joukkojen keskuudessa, keskiluokan johtajat noudattivat tätä vaatimusta. He todellakin alkoivat uskoa, että rauhan saavuttamiseksi oli tarpeellista saada vain Venäjän armeija tekemään hyökkäyksen. Sellainen hyökkäysliike näytti tarjoavan ulospääsyn vaikeasta tilanteesta, probleemin todellisen ratkaisun - pelastuksen. On vaikea kuvitella hämmästyttävämpää ja rikollisempaa harhakuvitelmaa. He puhuivat hyökkäysliikkeestä noina päivinä samoilla lauseparsilla kuin kaikkien maiden sosiaalipatriootit sodan ensi päivinä ja viikkoina, puhuessaan välttämättömyydestä kannattaa kansallisen puolustuksen asiaa, kansojen pyhän liiton voimistuttamisesta jne. Kaikki heidän zimmerwaldilainen internationaalinen meininkinsä oli kadonnut kuin taikaiskusta. Meistä, jotka olimme jyrkässä vastarinnassa, näytti selvältä, että hyökkäysliikkeeseen yhdistyi kauhea vaara, uhkasipa ehkä kukistaa itse vallankumouksen. Me lausuimme varoituksen, että armeijaa, joka oli herännyt ja joka oli mullistavien tapausten kuohahtamana, joita tapauksia se ei vielä läheskään ymmärtänyt, ei voida lähettää taisteluun antamatta sille uusia aatteita, jotka se tuntisi omikseen. Me varoitimme, syytimme, uhkasimme. Mutta vallassa olevalla puolueella, ollessa siten sidottuna liittolaismaiden porvaristoon, ei ollut muuta keinoa; meitä luonnollisesti kohdeltiin vihamielisyydellä, katkeralla vihalla. Tulevaisuuden historioitsija tulee huomattavalla mielenkiinnolla silmäilemään venäläisiä sanomalehtiä touko- ja kesäkuun ajalta, sillä silloin käytiin agitatsioonia hyökkäysretkeä varten. Melkein jokainen artikkeli, poikkeuksetta, kaikissa hallituksen ja virallisissa lehdissä, oli kohdistettu bolshevikkeja vastaan. Eipä ollut sitä syytöstä, sitä valhetta, jota ei noina päivinä olisi kohdistettu meitä vastaan. Johtavana osana tässä taistelussa tietenkin oli kadetti-porvaristo, jonka luokkavaisto elpyi sen tietoisuuden johdosta, että kysymyksessä ei ole ainoastaan sota-hyökkäysretki, vaan myös koko vallankumouksen edelleen kehittäminen, ja ensitilassa hallituksen kontrollin kohtalo. Porvarillinen "yleisen mielipiteen" koneisto pantiin käymään täydellä höyryllä. Kaikki sanomalehdet, järjestöt, julkaisut, puhujalavat ja saarnastuolit pantiin liikkeelle yhden ainoan päämäärän saavuttamiseksi: tehdä bolshevikkipuolue mahdottomaksi poliittisena puolueena. Yhdenmukaistettu pyrkimys ja dramaattinen sanomalehtitaistelu bolshevikkeja vastaan jo ennusteli sisällis-sotaa mikä oli kehittyvä vallankumouksen seuraavalla asteella. Tämän agitatsioni- ja solvaustaistelun tarkoituksena oli synnyttää täydellistä vieraantumista ja syvää vihaa yhdeltä puolen työläisjoukkojen ja toiselta puolen "sivistyneiden ainesten" välillä. Liberaalinen (vapaamielinen) porvaristo ymmärsi, ettei se voinut masentaa joukkoja ilman keskiluokka-kansanvallan apua ja välitystä, mikä keskiluokkakansanvalta, kuten olemme osoittaneet, tilapäisesti nousi vallankumouksellisten järjestöjen johtajaksi. Sen vuoksi bolshevikkien poliittisen kukistamisen tarkoitusperän lähimpänä päämääränä oli sammumattoman vihan synnyttäminen meidän puolueemme ja "sosialististen intellektuaalien" laajojen joukkojen välille, jotka, jos heidät eristetään köyhälistöstä, joutuvat liberaalisen porvariston vallan alaisiksi. Neuvostojen ensimmäisen yleisvenäläisen kokouksen aikana ilmaantui ensimmäinen ukkosmyrsky, ennustaen tulevia kauheita tapauksia. Puolue määräsi kesäkuun 10 päivän aseelliseksi mielenosoituspäiväksi Pietarissa. Sen lähimpänä tarkoituksena oli vaikuttaa yleisvenäläiseen neuvostojen kokoukseen. "Ottakaa kaikki valta omiin käsiinne" - sen tahtoi Pietarin työläiset selvästi sanoa sosiaalivallankumouksellisille ja menshevikeille. "Rikkokaa suhteet porvariston kanssa, luopukaa kokoomushallitus-ajatuksesta, ja ottakaa valta omiin käsiinne." me olimme selvillä siitä, että välienrikkoontuminen yhdeltä puolen sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkien ja toiselta puolen liberaalisen porvariston välillä, pakottaisi ensin mainitut etsimään kannatusta köyhälistön päättäväisimmiltä ja edistyneimmiltä järjestöiltä, jotka siten joutuisivat suorittamaan johtavaa osaa. Tämäpä juuri pelotti keskiluokan johtajia. Yhdessä hallituksen kanssa, jossa heillä oli edustajiaan, ja käsikädessä liberaalisen ja vastavallankumouksellisen porvariston kanssa, alkoivat he kiivaan 4

5 ja järjettömän taistelun aiottua mielenosoitusta vastaan niin pian kuin he kuulivat siitä. Kaikki voimat keskitettiin meitä vastaan. Meillä oli merkityksetön vähemmistö mainitussa yleisvenäläisessä kokouksessa ja erkanimme siitä. Mielenosoitusta ei tapahtunut. Mutta tämä ehkäisty mielenosoitus jätti kummankin vastaleirin mieliin mitä syvimmän katkeruuden, laajensi repeämää ja lisäsi vihaa. Kongressin toimeenpanevan komitean eräässä salaisessa kokouksessa, johon vähemmistö otti osaa, kokoomushallituksen silloinen ministeri Tseretelli, keskiluokkaislahkolaisen lyhytnäköisyyden uhkamielisyydellä sanoi, että ainoa vallankumousta uhkaava vaara oli bolshevikit ja heidän aseistamansa Pietarin proletariaatti. Tästä teki hän sen johtopäätöksen, että on välttämätöntä riisua kansa aseista, kun kansa "ei tiedä, miten ampuma-aseita käytetään." Tällä viitattiin niihin työläisiin ja niihin Pietarin varusväen osiin, jotka olivat meidän puolueemme kannalla. Aseistariisuminen ei kuitenkaan tapahtunut. Sellaiseen lujaan toimenpiteeseen ei poliittiset ja fysiologiset olosuhteet olleet vielä varsin kypsät. Tarjotakseen joukoille korvausta menettämästään mielenosoituksesta, neuvostojen kokous kutsui aseettomaan mielenosoitukseen kesäkuun 18 päiväksi. Mutta juuri tämä päivä tuli merkitsemään meidän puolueemme poliittista voittoa. Joukkoja virtasi kaduille mahtavissa joukoissa; ja huolimatta siitä tosiasiasta, että homman oli alkuun pannut virallinen neuvostojärjestö vasta vaikuttaakseen meidän kesäkuun 10 päiväksi suunnittelemaamme mielenosoitukseen, työläiset ja sotilaat olivat kirjoittaneet lippuihinsa ja kilpiinsä meidän puolueemme voimalauseet: "Alas salaiset sopimukset", "Alas poliittiset hyökkäykset", "Kauan eläköön oikeudenmukainen rauha!", "Alas kymmenen kapitalistista ministeriä" ja "Kaikki valta neuvostoille". Kokoomushallitukselle luottamusta osoittavia kilpiä oli ainoastaan kolme - yksi eräällä kasakkarykmentillä, toinen Plehanoff-ryhmällä ja kolmas eräällä Pietarin yhdistyksellä, jonka muodostivat enimmäkseen epäproletaariset ainekset. Tämä mielenosoitus osoitti ei ainoastaan vihollisillemme mutta myös meille itsellemmekin, että me olimme Pietarissa paljoa voimakkaammat kuin mitä yleisesti otaksuttiin. 3. Hyökkäysretki kesäkuun 18:sta päivänä Näiden vallankumouksellisten järjestöjen mielenosoituksen tuloksena näytti täysin epäämättömänä tulevan hallituspula. Mutta mielenosoituksen aikaansaama vaikutus haihtui heti kun tiedotettiin rintamalta, että vallankumouksellinen armeija oli edennyt hyökätäkseen vihollista vastaan. Aivan samana päivänä kun työläiset ja Pietarin varusväki vaati salaisten sopimusten julkistamista ja avointa rauhantarjousta, Kerensky työnsi vallankumousjoukot taisteluun. Tämä ei ollut mikään sattuma, siitä saamme olla varmat. Kaikki oli suunniteltu ennakolta, ja hyökkäysaikaa ei ratkaissut sotilaalliset vaan poliittiset seikat. Kesäkuun 19 päivänä oli Pietarin kaduilla niin sanottu isänmaallinen mielenosoitus. Nevsky Prospectillä, porvariston pääkadulla, liikkui kiihkoisia joukkoja, joissa armeijan upseerit, sanomalehtimiehet ja hyvin puetut naiset kävivät katkeraa taistelua bolshevikkeja vastaan. Ensimmäiset tiedonannot sotahyökkäyksestä olivat suotuisia. Johtavat liberaaliset sanomalehdet katsoivat perustarkoituksen saavutetuksi, että kesäkuun 18 päivän hyökkäysliike, huolimatta sen lopullisista sotilaallisista saavutuksista, antaisi kuolettavan iskun vallankumoukselle, palauttaisi armeijaan entisen kurin ja takaisi liberaaliselle porvaristolle määräävän aseman hallitusasioissa. Me kuitenkin osoitimme porvaristolle toisenlaisen kuvauksen tulevista tapahtumista. Erikoisjulistuksessa, jonka me teimme neuvostojen kongressissa muutama päivä ennen hyökkäyksen alkua, me selitimme sotilaallisen etenemisen epäämättömästi särkevän kaikki sisäiset siteet armeijan keskuudessa, että eri osia kääntyisi toisiaan vastaan ja että vaaka painuisi vastavallankumouksellisten ainesten puolelle, koska hajaantuvassa armeijassa olisi mahdotonta ylläpitää kuria - ilman ankaria rankaisutoimenpiteitä. Toisin sanoen me ennustimme tuossa julistuksessa niitä seurauksia, jotka myöhemmin tunnettiin "Kornilovismin" yhteisnimityksellä. Me pelkäsimme mitä suurimman vaaran uhkaavan vallankumousta 5

6 kummassakin tapauksessa - vaikkapa hyökkäysretki osoittautuisi menestykselliseksi, jota emme uskoneet, tai epäonnistui, mikä meistä näytti melkein varmalta. Onnistunut sotilaallinen eteneminen olisi yhdistänyt keskiluokkaa ja porvaristoa heidän yhteisessä shauvinistisessa pyrkimyksessään, siten eristäen vallankumouksellisen köyhälistön. Epäonnistunut hyökkäys todennäköisesti oli hajottava armeijan, aiheuttava yleisen perääntymisen ja uusien alueiden menetyksen, ja aiheuttava vastenmielisyyttä ja pettymystä kansalle. Näin tapahtuikin. Voitto-uutiset eivät jatkuneet pitkälti. Niitä pian seurasi kolkot uutiset siitä, miten useat rykmentit kieltäytyivät tukemasta eteneviä joukkoja, miten johtavia upseereita tuhoutui suuressa määrässä, he kun useasti muodostivat koko hyökkäysjoukot jne. Sen suuren historiallisen merkityksensä vuoksi, me liitämme tähän otteen siitä asiakirjasta, jonka puolueemme julkaisi yleisvenäläisessä neuvostojen kokouksessa kesäkuun 3 päivänä 1917, juuri kaksi viikkoa ennen hyökkäyksen alkamista: "Me katsomme välttämättömäksi esittää päiväjärjestyksen ensimmäiseksi tehtäväksi kysymyksen, jonka ratkaisemisesta riippuu ei ainoastaan kaikki muut kokouksen hyväksymät toimenpiteet, vaan todellisesti koko Venäjän vallankumouksen kohtalo - kysymyksen sotilaallisesta hyökkäyksestä, jota suunnitellaan tapahtuvaksi läheisessä tulevaisuudessa. "Saatettuaan kansan ja armeijan, joka ei tiedä minkälaisten kansainvälisten tarkoitusperien puolesta sen pitäisi vertaan vuodattaa, lähestyvään hyökkäykseen (kaikkine seurauksineen), Venäjän vastavallankumoukselliset piirit laskevat, että tämä hyökkäys pakottaa vallan keskittämisen sotilas-diplomaattisten ja kapitalististen ryhmien käsiin, jotka ovat liitossa Englannin, Ranskan ja Amerikan imperialismin kanssa, ja siten vapauttaisi heidät siitä, että he joutuisivat taipumaan Venäjän kansanvallan järjestettyyn tahtoon. "Hyökkäyksen vastavallankumoukselliset alkuunpanijat, joilta ei puutu sotilaallista seikkailumaisuutta, tietoisesti pyrkivät aiheuttamaan armeijan hajaantumisen, jonka aikaansaa maan sisäinen ja kansainvälinen tilanne, ja tätä varten he kiihottavat masentuneita aineksia sillä pettävällä ajatuksella, että juuri hyökkäysretki voisi koota armeijan - ja tällä mekaanisella keinolla salaavat sodan lopettamista ilmaisevan määrätyn ohjelman puutteen. On aivan selvää, että sellainen eteneminen ei voi muuta kuin täydellisesti hajottaa armeijan saattamalla eri joukko-osastot toinen toistaan vastaan." Sotatapahtumat kehittyivät yhä vaikeimmiksi käyvien maan sisäisten asioiden rinnalla. Maakysymyksessä, teollisuuselämässä ja kansallisissa suhteissa kokoomushallitus ei ottanut eteenpäin yhtään ainoata päättävää askelta. Elintarve- ja kuljetustilanne tuli yhä epäjärjestyksellisemmäksi. Paikalliset kahakat tulivat yhä lukuisimmiksi. "Sosialistiset" ministerit kehottivat joukkoja kärsivällisyyteen. Kaikki päätökset ja toimenpiteet, niiden joukossa perustuslakikonventioni, lykättiin toistaiseksi. Kokoomushallituksen voimattomuus ja horjuminen oli selvää. Kaksi mahdollista ulospääsyä oli: karkottaa porvaristo vallasta ja toteuttaa vallankumouksen tarkoituksia, tai ryhtyä pitämään kansaa "suitsissa" turvautumalla väkivaltaisiin toimenpiteisiin. Kerensky ja Tseretelli turvautuivat keskitiehen ja sotkivat asiat yhä pahemmiksi. Kun kadetit, jotka olivat kokoomushallituksen viisaimpia ja kaukonäköisempiä johtajia, käsittivät kesäkuun 18 päivän epäonnistuneen sotilaallisen etenemisen saattavan aiheuttaa iskun ei ainoastaan vallankumoukselle, vaan myöskin tilapäisesti hallitukselle, niin lykkäsivät he kaiken vastuunalaisuuden vasemmistoon kuuluville liittolaisilleen. Heinäkuun 2 päivänä tapahtui ministeripula, jonka lähimpänä aiheuttajana oli Ukrainan kysymys. Tämä oli kaikissa suhteissa mitä jännittyneintä poliittista neuvottomuuden aikaa. Eri rintamaosilta saapui lähettejä ja yksityisiä henkilöitä kertomaan siitä kaaoksesta mikä vallitsi armeijassa hyökkäyksen johdosta. Ns. hallituslehdistö vaati ankaria kurinpitotoimia. Sellaisia vaatimuksia tehtiin usein ns. sosialistisissa lehdissä, myös Kerensky, yhä julkisemmin, meni 6

7 kadettien ja kadettikenraalien puolelle, jotka olivat ilmaisseet ei ainoastaan ilmaisseet vihamielisyyttään vallankumousta kohtaan, vaan myös katkeraa vihaa yleensä vallankumouspuolueita vastaan. Liittolaisvaltojen lähettiläät painostivat hallitusta vaatimuksillaan armeijan kurin palauttamisesta ja hyökkäysretki jatkui. Hallituspiireissä vallitsi mitä suurin paniikki, samalla kun työläisten keskuudessa tyytymättömyys lisääntyi alkaen etsiä purkaantumistietä. "Käyttäkää hyödyksenne kadettiministerien eroa ja ottakaa kaikki valta omiin käsiinne!", kuului huuto Pietarin työläisten keskuudesta sosiaalivallankumouksellisille ja menshevikeille, jotka olivat soviettipuolueiden johdossa. Muistuu mieleeni Toimeenpanevan komitean kokous, mikä pidettiin heinäkuun 2 päivänä. Soviettiministerit tulivat selostamaan hallituksessa tapahtunutta uutta kriisiä. Me erittäin mielenkiintoisesti halusimme tietää, minkä kannan he nyt ottaisivat kun he nyt todella olivat hajaantuneet kokoomuspolitiikasta johtuvien suurten koetuksien johdosta. Heidän puhemiehenään oli Tseretelli. Hän välinpitämättömästi selitti Toimeenpanevalle komitealle, että ne myönnytykset jotka hän ja Tereshenko olivat tehneet Kievin Raadalle eivät suinkaan merkinneet maan pirstoamista, ja että tämä sen vuoksi ei antanut kadeteille pätevää syytä erota ministeristöstä. Tseretelli syytti kadettijohtajia sentralistisen lahkolaisuuden harjoittamisesta ja siitä etteivät he kyenneet ymmärtämään kompromissivälttämättömyyttä Ukrainan kanssa ym., ym. Koko vaikutelma oli äärimmilleen säälittävä; kokoomushallituksen toivoton lahkolainen syytti lahkolaisuudesta viekkaita kapitalistipolitikoitsijoita, jotka käyttivät hyväkseen ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pakottaakseen heidän poliittiset apulaisensa katumaan sitä ratkaisevaa otetta, jonka he olivat antaneet tapahtumien kululle kesäkuun 18 päivän sotilaallisella hyökkäyksellä. Kaikkien aikaisempien kokoomus-kokemusten johdosta näytti olevan vain yksi keino suoriutua vaikeuksista - rikkoa välit kadettien kanssa ja pystyttää neuvostohallitus. Neuvostoissa olivat voimasuhteet sinä aikana sellaiset, että neuvostojen valta poliittisena puolueena luonnostaan joutuisi sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikien käsiin. Otimme tilanteen vastaan sellaisenaan. Koska uudet vaalit voitiin toimittaa minä hetkenä hyvänsä, neuvostomekanismi takasi riittävän tarkan heijastuksen vasempaa kohden työläis- ja sotilasjoukoissa. Sen jälkeen kun kokoomushallitus oli rikkonut välinsä porvariston kanssa, niin päättelimme radikaalisen pyrkimyksen saavan suurempaa kannatusta neuvostojärjestöissä. Sellaisten olosuhteiden vallitessa köyhälistön taistelu valtaan pääsemiseksi luonnollisesti kehittyisi neuvostojärjestöissä ja saisi suuremmassa määrässä luonnollisen suunnan. Keskiluokkaisen kansanvallan erotessa porvaristosta, se joutuisi porvariston pannaan ja tulisi pakotetuksi pyrkimään kiinteämpään yhteyteen sosialistisen köyhälistön kanssa. Tällä tavalla keskiluokkaisen kansanvallan ainesten horjuvaisuuden ja poliittisen epämääräisyyden työläisjoukot voittaisivat ennemmin tai myöhemmin meidän arvostelumme avulla. Tässä on se syy miksi me vaadimme johtavien neuvostopuolueiden, joihin me emme todellisuudessa luottaneet (ja me sanoimmekin sen suorasti) ottamaan hallitusvallan omiin käsiinsä. Mutta heinäkuun 2 päivän ministeripulankaan jälkeen ei Tseretelli ja hänen kannattajansa luopuneet kokoomushallitusajatuksesta. He selittivät Toimeenpanevassa komiteassa, että johtavat kadetit todellakin olivat turmeltuneita lahkolaisuuden ja vieläpä vastavallankumouksellisuuden johdosta, mutta että maakunnissa oli porvarillisia aineksia, jotka vielä saattoivat kulkea käsikädessä vallankumouksellisten demokraattien kanssa, ja saattaakseen heidän yhteistoimintansa varmaksi oli välttämätöntä kiinnittää porvariston edustajia uuden ministeristön jäsenyyteen. Dan jo omasi toiveita radikaalis-demokraattisen puolueen syntymisestä, mikä nopeasti rakennettaisiin muutamien kansanvaltaa kannattavien politikoitsijoiden avulla. Tieto kokoomushallituksen pirstoutumisesta ja että sen tilalle asetettaisiin vain uusi kokoomushallitus levisi nopeasti ympäri Pietarin ja synnytti kaikkialla työläisten ja sotilaiden keskuudessa suuttumuksen myrskyn. Siten aiheutui heinäkuun 3-5 päivien tapahtumat. 7

8 4. Heinäkuun päivät TROTSKI Venäjän työväen vallankumouksen historiaa Jo toimeenpanevan komitean kokouksen aikana me saimme telefoonilla tiedon, että yksi kuularuiskurykmentti valmistautui hyökkäykseen. Telefoonin kautta me myös ryhdyimme toimenpiteisiin niiden valmistelujen pysäyttämiseksi, mutta kiihko teki työtään kansan keskuudessa. Tottelemattomuudesta rangaistujen sotilasosastojen edustajat toivat rintamalta levottomia tietoja sortotoimenpiteistä, mitkä tiedot saattoivat Pietarin varusväen kuohumistilaan. Pietarin työläisten keskuudessa lisääntyi tyytymättömyys virallisia johtajia vastaan senkin johdosta, että Tseretelli, Dan ja Tsheidshe tulkitsivat väärin köyhälistön yleistä mielialaa pyrkiessään estämään Pietarin neuvostoa tulemasta työläisten uusien pyrkimysten esittäjäksi. Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea, joka oli muodostettu heinäkuun kongressissa ja nojautui enemmän takapajulla oleviin maakuntiin, työnsi Pietarin neuvoston yhä enemmän taka-alalle ja otti kaikki asiat omiin käsiinsä, vieläpä Pietarin paikallisetkin asiat. Yhteenottoa ei voinut välttää. Työläiset ja sotilaat puristivat alhaaltapäin, kiivaasti ilmaisten tyytymättömyyttään virallista soviettipolitiikkaa kohtaan ja vaati meidän puolueeltamme suurempaa päättäväisyyttä. Meidän mielestämme maakuntien takapajuisuuden takia aika ei vielä ollut tullut sellaiseen suuntaan. Samalla me pelkäsimme rintamalla tapahtuvien seikkojen voivan saattaa äärimmäistä kaaosta vallankumouksellisten riveissä ja epätoivoa kansan sydämissä. Puolueemme kanta heinäkuun 3-5 päivien liikettä kohtaan oli hyvin määritelty. Toisella puolen oli olemassa vaara, että Pietari erkaneisi enemmän takapajulla olevista maan osista; toiselta puolen taas se käsite, että vain Pietarin toimelias ja tarmokas sekaantuminen saattaisi pelastaa aseman. Puolueen agitaattorit, jotka työskentelivät kansan keskuudessa, toimivat sopusuhtaisesti joukkojen mielialan kanssa, johtaen jyrkkää taistelua. Vielä oli jonkun verran toivoa, että vallankumouksellisten joukkojen mielenosoitus kaduilla voisi tuhota kokoomuslaisten sokean lahkolaisuuden ja saattaisi heidät ymmärtämään, että he voivat pitää vallan käsissään vain siten, että julkisesti erkanevat porvaristosta. Huolimatta kaikesta siitä, mitä äskettäin on sanottu ja kirjoitettu porvaristolehdistössä, meidän puolueellamme ei ollut minkäänlaista tarkoitusta ottaa valtaa käsiimme aseellisen kumouksen kautta. Tosiasiassa vallankumouksellinen mielenosoitus alkoi itsestään, ja me johdimme sitä vain poliittisella tavalla. Keskus-toimeenpaneva komitea piti kokoustaan Taurian palatsissa, kun meluavat aseistetut sotilas- ja työläisjoukot ympäröivät palatsin joka puolelta. Joukkojen keskuudessa tietenkin oli mitätön joukkue anarkistisia aineksia, jotka olivat valmiit käyttämään aseitaan soviettikeskustaa vastaan. Siinä oli myös jokunen määrä "pogromi"-aineksia, "mustan sotnian" aineksia ja selvää murhasakkia, koettamassa käyttää tilaisuutta hyväkseen aikaansaadakseen pogromeja ja kaaosta. Sekavan aineksen keskuudesta tuli vaatimuksia Tshernoffin ja Tseretellan vangitsemisesta, toimeenpanevan komitean hajottamisesta jne. Tehtiinpä yrityskin Tshernoffin vangitsemiseksi. Myöhemmin Krestyssä tunsin yhden niistä merisotilaista, jotka olivat osallisena tässä yrityksessä; hän oli rikoksellinen, vangittuna Krestyssä ryöstöstä. Mutta porvaristo ja kokoomuslaisten sanomalehdistö sanoi tätä puuhaa pogromistien, vastavallankumouksellisten hommaksi ja samalla kertaa bolshevikkien ristiretkeksi, jonka lähimpänä tarkoituksena oli anastaa hallitusvalta käyttämällä aseellista voimaa keskustoimeenpanevaa komiteaa vastaan. Heinäkuun 3-5 päivien liike jo oli osoittanut täydellisen selvästi sen täydellisen kykenemättömyyden, mikä vallitsi Pietarin johtavien soviettipuolueiden keskuudessa. Pietarin varusväki ei läheskään kokonaisuudessaan ollut meidän puolellamme. Vielä oli häälyviä, epätietoisia, passiivisia aineksia. Mutta lukuun ottamatta junkkereita, ei ollut yhtään rykmenttiä, mikä olisi taistellut meitä vastaan hallituksen tai johtavien soviettipuolueiden puolustamiseksi. Oli välttämätöntä kutsua joukkoja rintamalta. Tseretellin, Tshernoffin ja muitten koko strategia heinäkuun 3 päivänä kohdistui tähän: voittakaa aikaa, jotta Kerensky saisi tilaisuuden tuoda paikalle hänen "lojaaliset" rykmenttinsä. Lähetystö toinen toisensa 8

9 jälkeen meni Taurian palatsin istuntosaliin, aseellisen joukon vartioidessa palatsia, ja vaativat täydellistä pesäeroa porvaristosta, täydellisiä yhteiskunnallisia reformeja ja rauhanneuvottelujen alkamista. Me, bolshevikit, vastaanotimme jokaisen uuden tyytymättömien sotajoukkojen komppanian pihoilla ja kaduilla puheilla, joissa me kehotimme heitä pysymään kylmäverisinä ja vakuutimme heille, että kansan nykyisen mielialan johdosta kokoomuslaisten ei onnistuisi muodostaa uutta kokoomushallitusta. Erittäin huomattavaa oli Kronstadtin merisotilaiden mieliala ja joita me saimme pidättää siirtymästä rauhallisen mielenosoituksen rajojen ulkopuolelle. Neljäs mielenosoitus, jota jo kontrolleerasi meidän puolueemme, sai yhä uhkaavamman luonteen. Soviettijohtajat olivat aivan poissa suunniltaan; heidän puheensa olivat luonteeltaan vältteleviä; Tsheidshen antamat vastaukset edustajille olivat vailla kaikkea poliittista tyydykettä. Oli selvää, että viralliset johtajat koettivat voittaa aikaa. Heinäkuun 4 päivän yönä "lojaalisia" joukkoja alkoi saapua. Toimeenpanevan komitean istunnon aikana Taurian palatsissa kajahti Marseljeesin säveleet. Johtajien kasvojen ilmeet äkkiä muuttuivat. Niissä ilmeni luottamuksen ilme, jota niistä viime aikoina oli kokonaan puuttunut. Sen aiheutti Volynskin rykmentin saapuminen Taurian palatsiin, sama rykmentti, joka muutamia kuukausia myöhemmin, johti lokakuun vallankumouksen etuvartiostoa meidän lippumme alla. Tästä hetkestä kaikki muuttui. Nyt ei enää tarvinnut käsitellä Pietarin työläisten ja sotilaiden lähettejä lasten käsineillä. Toimeenpanevan komitean kokouksen puhujalavalla pidettiin puheita, joissa viitattiin aseelliseen kapinaan, joka oli "kukistettu" juuri sinä päivänä lojaalisten vallankumousjoukkojen toimesta. Bolshevikkien selitettiin olevan vastavallankumouksellisen puolueen. Kahden päivän aikana liberaalisen porvariston kokema pelko aseellisen mielenosoituksen johdosta puhkesi vihaksi, mikä kristalloitui ei ainoastaan sanomalehtien palstoilla, vaan myöskin Pietarin kaduilla, ja erikoisesti Newski Prospektilla, jossa yksityisiä työläisiä ja sotilaita, jotka tavattiin "rikoksellisessa" agitatsionityössä, armottomasti rääkättiin. Junkkerit, armeija-upseerit, poliisit ja Pyhän Yrjön ritarit olivat nyt aseman herroina. Ja kaikkia näitä johtivat petomaiset vastavallankumoukselliset. Työväenjärjestöjä ja meidän puolueemme laitoksia säälimättömästi tuhottiin ja hajotettiin. Vangitsemiset, kotitarkastukset, päälle hyökkäykset, vieläpä murhatkin tulivat jokapäiväisiksi tapahtumiksi. 4:nen päivän iltana yleinen syyttäjä Pereverzeff antoi sanomalehdistölle "asiakirjoja", joiden tarkoituksena oli todistaa bolsevikkipuolueen toimivan Saksan palkkaamien asiamiesten johdolla. Sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkipuolueiden johtajat olivat tunteneet meidät kyllin kauan ja kyllin hyvin, joten eivät uskoneet näitä syytöksiä, mutta samalla kertaa he olivat liiaksi kiintyneet omaan menestykseensä, ryhtyäkseen kumoamaan näitä valheita. Vieläpä nytkin inholla muistelee sitä saastaista valhetulvaa, mikä levisi kaikkialle kaikissa porvarillisissa ja kokoomuslaisten sanomalehdissä. Meidän äänenkannattajamme olivat lakkautetut. Vallankumouksellinen Pietari tunsi maakunnan ja armeijan olevan itsestään vielä kaukana. Kaupungin työläisosissa tuli käytäntöön lyhyt tyrannimainen kurittomuuden aika, ja varusväen keskuudessa otettiin käytäntöön rankaisutoimenpiteet hajanaisia rykmenttejä vastaan ja joitakin osastoja riisuttiin aseista. Samaan aikaan poliittiset johtajat punoivat kokoon uuden ministeriön, johon otettiin mukaan kolmannen luokan porvaristoryhmien edustajia, jotka eivät mitään lisänneet hallitukseen, mutta riistivät hallitukselta sen viimeiset jäljet vallankumouksellisesta alkuunpanovoimasta. Sillä välin tapahtumat rintamalla kulkivat omaa latuaan. Armeijan orgaaninen yhteys horjui pohjiaan myöten. Sotilaat alkoivat tulla vakuutetuiksi siitä, että suurin osa upseereista, jotka vallankumouksen alussa olivat verhonneet itsensä vallankumousväreillä, olivat edelleenkin vihamielisiä uudelle järjestykselle. Riveissä avoimesti valikoitiin vastavallankumousaineksia. Bolshevikkijulkaisuja armotta lakkautettiin. Sotilaallinen eteneminen oli aikoja sitten muuttunut traagilliseksi perääntymiseksi. Porvarilehdistö vimmatusti solvasi armeijaa. Sen sijaan kun hyökkäysliikkeen aattona, johtavat puolueet 9

10 sanoivat meille, että me olimme merkityksetön joukkue ja että armeija ei ollut koskaan meistä kuullutkaan, eikä halua olla kanssamme missään tekemisissä, niin nyt, kun hyökkäyspeli oli päättynyt näin tuhoisasti, nämä samat henkilöt ja puolueet asettivat kaiken syyn epäonnistumisesta meidän hartioillemme. Vankilat tulivat tulvilleen vallankumouksellisista työläisistä ja sotilaista. Kaikki tsarismin lailliset verikoirat palkattiin tutkimaan heinäkuun 3-5 päivien tapahtumia. Näissä oloissa sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit menivät niin pitkälle, että vaativat Leninin, Sinovievin ja muiden heidän ryhmänsä miesten antautumaan "oikeuslaitokselle". 5. Heinäkuun päiviä seuranneet tapahtumat Vapauden sortamista työväestön kaupunginosassa kesti kotvan aikaa ja sitä seurasi vallankumouksellisen mielialan voimistuminen ei ainoastaan köyhälistön keskuudessa, vaan myöskin Pietarin varusväen keskuudessa. Kokoomuspuoluelaiset alkoivat menettää kaiken kannatuksen. Bolshevikkiaalto alkoi levitä kaupunkiseuduista kaikkiin maan osiin ja kaikista esteistä huolimatta tunkeutui armeijankin riveihin. Uusi kokoomushallitus, jonka etunenässä oli Kerensky, oli avoimesti antautunut harjoittamaan sortopolitiikkaa. Ministeristö oli jälleen ottanut käyttöön kuolemanrangaistuksen armeijassa. Meidän sanomalehtemme lakkautettiin ja meidän agitaattoreitamme vangittiin: mutta tämä vain lisäsi meidän vaikutustamme. Kaikista niistä esteistä huolimatta, joita syntyi Pietarin neuvoston vaaleissa, voimasuhteet olivat niin muuttuneet, että eräissä tärkeissä kysymyksissä me jo saimme enemmistön. Samoin oli laita Moskovan neuvostossa. Tähän aikaan minua ja monia muita pidettiin vankeudessa Krestyssä ollen vangittuina heinäkuun 3-5 päivien aseellisen kumouksen kiihottajina ja järjestäjinä Saksan viranomaisten kanssa salavehkeillen ja tarkoituksella edistää Hozenzollernien sotatarkoituksia. Kuuluisalle tsaarihallituksen aikaiselle syyttäjälle Aleksandroville annettiin nyt tehtäväksi suojella yleisöä vastavallankumouksellisista bolshevikeista. Vanhan hallituksen aikana vankiloiden asukkaat tavattiin jakaa poliittisiin vankeihin ja rikollisiin. Nyt otettiin käytäntöön uusi nimitystapa: rikolliset ja bolshevikit. Suuri hämmennys vallitsi vangittujen sotilaiden keskuudessa. Miehet tulivat maaseudulta, eivätkä aikaisemmin olleet ottaneet osaa poliittiseen elämään. He luulivat vallankumouksen tehneen heistä kerta kaikkiaan vapaita. Sen vuoksi he hämmästyneinä katselivat ovensalpoja ja ikkunaristikkoja. Linnan pihalla kävellessään he aina kysyivät minulta, mitä tämä kaikki merkitsi ja miten kaikki päättyisi. Minä lohdutin heitä meidän lopullisen voittomme toivolla. Elokuun loppupuolella tapahtui Korniloffin kapina; tämä oli lähimpänä seurauksena vastavallankumouksellisten voimien liikkeelle panosta, johon voimakkaan kannustimen oli antanut heinäkuun 18 päivän hyökkäys. Ylistetyssä Moskovan kongressissa, mikä pidettiin elokuun puolivälissä, Kerensky yritti turvautua keskitiehen omistavien ainesten ja pikkuporvariston kansanvallan välillä. Maksimalisteja (bolshevikkeja) pidettiin kokonaan "laillisten" piirien ulkopuolella olevina. Kerensky uhkasi heitä verellä ja raudalla, mikä sai kiihkeitä suosionosoituksia osakseen kokouksen omistavien ainesten puolelta ja petturillista äänettömyyttä porvarillisen kansanvallan taholta. Mutta Kerenskyn hysteeriset huudot ja uhkaukset eivät tyydyttäneet vastavallankumouksellisten etujen johtajia. He olivat liiaksi hyvin havainneet vallankumouksellisen nousuaallon tulvineen maan kaikkiin osiin, työväenluokan keskuuteen, kyliin, armeijaan; ja he katsoivat välttämättömäksi sen, että viivyttelemättä ryhdyttäisiin mitä äärimmäisimpiin keinoihin joukkojen kurissapitämiseksi. Päästyään yhteisymmärrykseen omistavan porvariston kanssa - joka näki hänessä heidän sankarinsa - Korniloff otti tehtäväkseen tämän uhkarohkean työn suorittamisen. Kerensky, Savinkoff, Filonenko ja muut hallituksen tai puoliviralliset sosiaalivallankumoukselliset ottivat osaa tähän salaliittoon, mutta kukin heistä muuttuvien olosuhteiden määrätyllä asteilla pettivät Korniloffin, sillä he tiesivät, että siinä tapauksessa jos Korniloff kukistuu, he joutuvat olemaan väärällä puolella siltaa. Vankilassaoloaikanamme tapahtuivat Korniloffin yhteyteen kuuluvat tapahtumat ja me seurasimme niitä sanomalehdistä; sanomalehtien ehkäisemätön tuonti oli ainoa missä Kerenskyn vankilat erosivat vanhan hallituksen vankiloista. 10

11 Kasakkakenraalin seikkailu epäonnistui; kuusi kuukautta vallankumousta oli synnyttänyt tietoisuuden joukkojen keskuudessa ja heidän järjestöihinsä riittävän voiman vastustamaan avointa vastavallankumousyritystä. Sovittelevat neuvostopuolueet pelästyivät kauheasti ajatellessaan Korniloffin salaliiton mahdollisia seurauksia, salaliiton mikä uhkasi pois pyyhkäistä ei ainoastaan maksimalistit (bolshevikit), vaan myös koko vallankumouksen sen hallitsevine puolueineen. Sosiaalivallankumoukselliset ja minimalistit (menshevikit) alkoivat laillistuttaa maksimalistipuoluetta - tätä tosin vain puolittaisella tavalla sikäli kuin he aavistivat mahdollisia vaaroja tulevaisuudessa. Ne samaiset Kronstadtin merisotilaat - joita he olivat solvanneet rosvoiksi ja vastavallankumouksellisiksi heinäkuun nousua seuranneina päivinä - kutsuttiin Korniloff-vaaran aikana Pietariin vallankumousta puolustamaan. He tulivat nurisematta, sanallakaan soimaten, muistuttamatta menneisyydestä, ja ottivat haltuunsa vastuunalaisimmat paikat. Minulla oli mitä täysin oikeus muistuttaa Tseretellille nämä sanat, jotka lausuin hänelle toukokuussa, kun hän oli ahdistelemassa Kronstadtin merisotilaita: "Kun jokin vastavallankumouksellinen kenraali yrittää pistää silmukan vallankumouksen kaulaan, kadetit tulevat rasvaamaan köyden saippualla kun sen sijaan Kronstadtin merisotilaat tulevat taistelemaan ja kuolemaan meidän kanssamme." Neuvostojärjestöt olivat osoittaneet kaikkialla, rintamalla ja rintaman takana, elinvoimaisuuttaan ja voimakkuuttaan taistelussa Korniloffin kapinaa vastaan. Eipä melkein missään tapauksessa jutusta syntynyt sotilaallista yhteenottoa. Vallankumoukselliset joukot jauhoivat nuuskaksi kenraalin salaliiton. Aivan samoin kuin heinäkuussa maltilliset eivät löytäneet Pietarin varusväessä sotilaita taistelemaan meitä vastaan, samoin Korniloff nyt ei löytänyt sotilaita koko rintamalla taistelemaan vallankumousta vastaan. Hän oli toiminut harhaluulojen vallassa ja meidän propagandamme sanat helposti kukistivat hänen aikeensa. Sanomalehtitietojen perusteella olin odottanut nopeampaa tapahtumien kulkua vallan joutumiseksi neuvostojen käsiin. Maksimalistien (bolshevikkien) vaikutuksen ja vallan kasvaminen oli tullut eittämättömäksi. Maksimalistit olivat varoittaneet kokoomushallitusta, heinäkuun 18 päivän hyökkäyksestä, he ennustivat Korniloffin tapahtuman - kansanjoukot tulivat vakuutetuiksi kokemuksen kautta siitä että me olimme oikeassa. Korniloffin salaliiton uhkaavimmalla hetkellä, kun kaukasialainen divisioona oli lähestymässä Pietaria, Pietarin neuvosto aseisti työläisiä viranomaisilta pakotetun luvan perusteella. Ne armeijaosastot, joita oli tuotu meitä vastaan, olivat jo kauan sitten läpikäyneet menestyksellisen uudestaan syntymisen Pietarin innoittavassa ilmapiirissä ja olivat nyt täydellisesti meidän puolellamme. Korniloffin kapina oli omiaan lopullisesti avaamaan armeijan silmät näkemään sen vaaran mikä seuraisi jatkuvasta sopuisuudesta vastavallankumouksellisten kanssa. Sen vuoksi oli mahdollista odottaa Korniloffin kapinan kukistumisen osoittautuvan vain alkunäytökseksi vallankumouksellisten joukkojen pikaiseen hyökkäävään toimintaan meidän puolueemme johdolla kaiken vallan valloittamiseksi. Mutta tapahtumat kehittyivätkin hitaammin. Vallankumouksellisten tunteiden jännittyneisyydestä huolimatta joukot olivat tulleet varovaisimmiksi heinäkuun päivien katkerien kokemusten kautta, ja hylkäsivät kaikki erilliset mielenosoitukset, odottaen suoranaisia ohjeita ja johtoa ylhäältäpäin. Myös meidän puolueemme johtomiesten keskuudessa kehittyi odottavalla kannalla oleva politiikka. Näin ollen Korniloffin jutun loppusuoritus, huolimatta joukkojen syvällisestä muutoksesta meidän hyväksemme, ei aiheuttanut mitään pikaisia poliittisia muutoksia. 6. Riitaisuudet neuvostoissa Pietarin neuvostossa meidän puolueemme asema oli huomattavasti voimistunut tuosta ajasta lähtien. Tämä oli selvästi havaittavissa siitä dramaattisesta tavasta mikä ilmeni kun tuli esille kysymys puhemiehistön henkilöistä. Sinä aikana, jolloin sosiaalivallankumoukselliset ja minimalistit (menshevikit) olivat vallassa neuvostoissa, he eristivät maksimalistit (bolshevikit) kaikilla käytettävinään olevilla keinoilla. He eivät laskeneet edes yhtään maksimalistia Pietarin toimeenpanevan komitean jäsenyyteen, vaikkakin meidän puolueemme edusti ainakin 11

12 yhtä kolmatta osaa neuvoston kaikista jäsenistä. Myöhemmällä, kun Pietarin neuvosto oli huomattavalla enemmistöllä hyväksynyt päätöslauselman, jossa vaadittiin kaikki valta neuvostojen käsiin, meidän puolueemme esitti vaatimuksen kokoomus-toimeenpanevan komitean valitsemista suhteellisen voiman perusteella. Entinen puhemiehistö, jonka jäseninä oli Tshernoff, Tseretelli, Kerensky, Skobcleff, Tshernoff, jyrkästi epäsivät tämän vaatimuksen. Eipä liene poissa paikaltaan mainita tästä tämän yhteydessä, koskapa vallankumouksen hajottamien puolueiden edustajat puhuvat välttämättömyydestä muodostaa yhteinen rintama kansanvallan puolesta ja syyttävät meitä separatismista, eristäytymisestä. Tähän aikaan kutsuttiin koolle Pietarin neuvoston ylimääräinen istunto ratkaisemaan puhemiehistön kohtaloa. Kummaltakin puolelta oli pantu liikkeelle kaikki joukot, kaikki varajoukot. Tseretelli puhui, esittäen ohjelman, jossa hän esitti puhemiehistökysymyksen merkitsevän suunnan ratkaisua. Me laskimme saavamme jonkun verran vajaa puolet äänimäärästä ja olimme valmiit pitämään sitä edistymisemme merkkinä. Todellisuudessa äänestys kuitenkin osoitti, että meillä oli melkein sadan äänen enemmistö. "Kuusi kuukautta," sanoi Tseretelli silloin, "me olemme olleet Pietarin neuvoston johdossa ja olemme johtaneet sitä voitosta voittoon ; me toivomme, että te pystytte pitämään edes puolet siitä ajasta hallussanne sitä asemaa, jonka te nyt valmistutte vastaanottamaan." Moskovan neuvostossa tapahtui samanlainen vaihdos johdossa. Toinen toisensa jälkeen maakuntaneuvostot yhtyivät bolshevikkeihin. Toisen yleisvenäläisen neuvoston kongressin kokoontumishetki lähestyi. Mutta keskustoimeenpanevan komitean johtava ryhmä teki kaikkensa siirtääkseen kongressin epämääräiseen tulevaisuuteen, siten voidakseen sen etukäteen tuhota. Oli silminnähtävää, että uusi neuvostojen kongressi antaisi meille enemmistön ja vastaavasti muuttaisi keskustoimeenpanevan komitean kokoonpanoa sekä riistäisi kokoomuslaisilta heidän tärkeimmät paikkansa. Taistelu neuvostojen yleisvenäläisen kongressin kokoontumisen puolesta muodostui meille erittäin tärkeäksi. Vastavaikuttaakseen tähän, menshevikit (minimalistit) ja sosiaalivallankumoukselliset esittivät kansanvaltaisen konferenssin ajatuksen. He tarvitsivat tätä yritystä sekä meitä että Kerenskyä vastaan. Tähän aikaan oli ministeriön päämiehellä ehdottomasti itsenäinen ja vastuunalaton asema.pietarin neuvosto oli kohottanut hänet valtaan vallankumouksen ensi vaiheessa: Kerensky oli astunut ministeriöön ilman edelläkäypää neuvostojen päätöstä, mutta myöhemmällä hänen ministeristöön menonsa hyväksyttiin. Neuvostojen ensimmäisen kongressin jälkeen sosialistiministerit pidettiin vastuuvelvollisina keskus-toimeenpanevalle komitealla. Heidän liittolaisensa, kadetit (perustuslailliset demokraatit) olivat vastuuvelvolliset ainoastaan omalle puolueelleen. Täyttääkseen porvariston toiveet keskustoimeenpaneva komitea, heinäkuun päivien jälkeen, vapautti sosialistiministerit kaikesta vastuuvelvollisuudesta neuvostoille, sen kautta muka aikaansaadakseen vallankumouksellisen diktatuurivallan. On erittäin hyvä mainita tästäkin kun nämä samat henkilöt, jotka muodostivat klikkikunnan diktatuurin, nyt syytävät syytöksiä ja kirouksia koko luokan diktatuuria vastaan. Moskovan konferenssi, jossa taitavasti käsitellyt professionaalit ja demokraattiset ainekset tukivat toinen toistaan, oli aiottu lujittamaan Kerenskyn valtaa luokkien ja puolueiden yläpuolella. Tarkoitus saavutettiin vain ulkonaisesti. Todellisuudessa Moskovan konferenssi paljasti Kerenskyn täydellisen kykenemättömyyden, sillä hän oli yhtä kaukana sekä professionaaleista että porvarillisesta kansanvallasta. Mutta kun liberaalit ja vanhoilliset osoittivat suosiotaan hänen hyökkäyksilleen kansanvaltaa vastaan ja kokoomuslaiset osoittivat suosiotaan hänen varovaisesti soimatessaan vastavallankumouksellisia, niin hänessä kasvoi vaikutelma, että häntä kannatettiin sekä edellisten että jälkimmäisten taholta ja että hän sen johdosta omaisi rajoittamattoman vallan. Työläisiin ja vallankumouksellisiin sotilaisiin nähden hän ylläpiti veren ja raudan uhkausta. Hänen politiikkansa jatkoi kaupustelua Korniloffin kanssa verhojen takana - kaupustelu mikä saattoi hänet huonoon valoon kokoomuslaistenkin silmissä; välttelevin diplomaattisin sanoin, mikä oli niin kuvaava hänelle. 12

13 Tseretelli puhui "persoonallisista" puuhista politiikassa ja välttämättömyydestä pitää kurissa näitä persoonallisia liikuntoja. Tämän tehtävän piti suorittaa demokraattinen konferenssi, joka oli kutsuttu koolle mielivaltaisella tavalla neuvostojen, duuman, senmstvojen, henkisten työntekijäin unioiden ja osuustoimintsliikkeiden edustajista. Pääasia oli kuitenkin taata konferenssiin riittävän vanhoillinen kokoonpano, hajottaa kerta kaikkiaan neuvostot muodottomaan kansanvaltakäsitteeseen, ja siten uuden järjestelyn perusteella saada varma jalansija bolshevikki-aaltoa vastaan. Ei ole poissa paikaltaan mainita tässä muutamia sanoja neuvostojen ja itsehallinnollisten kansanvaltaisten orgaanien poliittisen merkityksen eroavaisuudesta. Useamman kuin kerran filistealaiset osoittivat meille sen, että uudet duumat ja semstvot, jotka olivat valitut yleisen äänioikeuden perusteella, olivat verrattomasti paljoa enemmän kansanvaltaisia kuin neuvostot ja olivat omiaan edustamaan väestöä. Tällainen muodollinen kansanvallan tunnusmerkki ei kuitenkaan ole vakavasta merkityksestä vallankumousaikana. Vallankumouksen merkitys on joukkojen arvostelun nopeassa muuttumisessa, siinä tosiseikassa, että uudet ja yhä uudet väestöjoukot saavuttavat kokemusta, tarkastavat eilispäivän kantaansa, hylkäävät sen, muodostavat uusia käsitteitä, hylkäävät vanhoja johtajia ja seuraavat uusia eteenpäin menossa. Vallankumousaikoina muodollisesti kansanvaltaiset järjestöt, jotka perustuvat yleisen äänioikeuden raskaaseen koneistoon, välttämättömästi jäävät jäljelle joukkojen poliittisen tietoisuuden kehityksestä. Aivan toisin on neuvostojen laita. Ne perustuvat suoranaisesti orgaanisiin ryhmiin, sellaisiin kuin työpajoihin, tehtaisiin, kyläkuntiin, rykmentteihin jne. Ja varmasti on olemassa siitä takeita, yhtä laillisia, että vaalit ovat rehellisesti suoritettuja kuin kansanvaltaisia duumia ja semstvojakin luotaessa. Mutta neuvostoissa on vertaamattoman vakavammat ja syvällisemmät takeet siitä, että edustajien ja valitsijoiden välillä on olemassa suoranaiset ja nopeat suhteet. Kaupunkiduumassa tai semstvossa edustajaa tukee säännötön valitsijajoukko, joka antaa hänelle täyden vallan vuodeksi ja sitten hajaantuu. Neuvosto-valitsijat ovat aina yhdessä työsuhteidensa ja olemassaolonsa takia; heidän edustajansa on aina heidän silmiensä edessä; minä hetkenä hyvänsä he voivat tehdä hänelle esityksiä, arvostella häntä, erottaa hänet ja asettaa toisen henkilön hänen tilalleen. Jos vallankumouskuukausina yleinen poliittinen kehitys ilmeni siinä, että kokoomuspuolueiden vaikutuksen sijaan alkoi tulla ratkaiseva bolshevikkivaikutus, niin on aivan selvää, että tämä kehitys sattuvimmin ja täydellisimmin kuvastui neuvostoissa, kun sen sijaan duumat ja semstvot, huolimatta niiden kaikista muodollisista kansanvaltaisuuksistaan, esittivät yleisten joukkojen eilispäivän kantaa, eikä tämän päivän. Tämä juuri selittää miksi ne puolueet, jotka yhä enemmän menettivät perustaa vallankumouksellisen luokan keskuudessa, pyrkivät duumia ja semstvoja kohden. Me tapaamme saman kysymyksen, vaikkakin suuremmassa mittakaavassa, myöhemmin kun tulemme Perustuslakikonventioniin. 7. Demokraattinen konferenssi Syyskuun keskivaiheilla Tseretellin ja hänen kumppaninsa koolle kutsuma demokraattinen konferenssi, oli täydellisesti keinotekoinen kokoonpanoltaan, edustaessaan neuvostojen ja itsehallinnollisten laitosten kokoomusta sellaisessa suhteessa, mikä takasi ratkaisuvallan kokoomuspuoluelaisille. Konferenssi oli syntynyt avuttomuudessa ja sekaannuksessa ja päättyi säälittävään pannukakkuun. Professionaalinen porvaristo suhtautui konferenssiin mitä suurimmalla vihamielisyydellä, pitäen sitä yrityksenä sysätä syrjään porvaristo niiltä asemilta, jotka se oli saavuttanut Moskovan konferenssissa. Vallankumouksellinen köyhälistö ja siihen liittynyt sotilas- ja talonpoikaisjoukot tuomitsivat jo ennakolta ne petkutukselliset menettelyt, joiden avulla demokraattinen konferenssi kutsuttiin koolle. Kokoomuspuoluelaisten lähimpänä tehtävänä oli vastuunalaisen ministeristön aikaansaaminen. Mutta tätäkään ei aikaansaatu. Kerensky ei halunnut enempää kuin sallikaan vastuunalaisuutta, koska hänen takanaan oleva porvaristo ei sallinut sitä. Vastuunalattomuus niin sanotun kansanvallan orgaaneja kohtaan merkitsi vastuunalaisuutta kadeteille ja liittolaisten lähetystöille. Tällä hetkellä se riitti porvaristolle. Kokoomushallituskysymyksessä 13

14 demokraattinen konferenssi paljasti kykenemättömyytensä; porvariston kanssa suunnitellun kokoomushallituksen puolesta annettiin vain vähän enemmän ääniä kuin sitä vastaan; enemmistö äänesti sitä vastaan, että kokoomushallitus olisi muodostettu kadettien kanssa. Mutta kun kadetit jätettiin pois, niin eipä jäänytkään merkittävämpää ainesta kokoomushallitukseen. Tseretelli selitti tämän konferenssille yksityiskohtaisesti. Ellei konferenssi käsittänyt tätä, niin sitä huonompaan asemaan se joutui. Konferenssin selän takana käytiin salaamatta kauppaa kadettien kanssa, joita vastaan oli juuri äänestetty, ja päätettiin, että kadetit eivät esiinny kadetteina, vaan "yhteiskunnallisina työläisinä". Sekä oikealta että vasemmalta puristukseen joutunut porvarillinen demokratia sieti kaiken tämän kaupustelun ja siten paljasti syvän poliittisen alennustilansa. Demokraattisessa konferenssissa muodostettiin neuvosto, ja sitä päätettiin täydentää lisäämällä siihen professionaalisia aineksia; tämä esi-parlamentti oli täyttävä sen väliajan, mikä kestäisi ennen perustuslakikonventionin kokoontumista. Vastoin Tseretellin alkuperäistä suunnitelmaa, mutta täydellisesti sopusoinnussa porvariston suunnitelmien kanssa, uusi kokoomushallitus säilytti virallisen itsenäisyyden esi-parlamenttiin nähden. Kaikki yhdessä loi vaikutuksen säälittävästä ja kykenemättömästä virastokirjuri-luomasta,jonka taakse piiloutui pikkuporvarillisen kansanvallan täydellinen antautuminen professionaalisen liberalismin edessä, joka kuukautta aikaisemmin oli avoimesti kannattanut Korniloffin hyökkäystä vallankumousta vastaan. Koko jutun loppusummana sen tähden oli kokoomuksen jälleenpalauttaminen ja vakiinnuttaminen liberaalisen porvariston kanssa. Ei enää ollut epäilystäkään siitä, että olkoonpa tulevan perustuslakikonventionin kokoonpano minkälainen tahansa, hallitusvalta todellisuudessa jäisi porvaristolle, sillä kansanjoukkojen antamasta ylivoimasta huolimatta kokoomuspuoluelaiset tekivät yhtymän kadettien kanssa, pitäen mahdottomana säilyttää valtiovaltaa ilman porvaristoa. Joukkojen mieliala Miljukoffin puoluetta vastaan oli mitä vihamielisin. Kaikissa vaaleissa vallankumousaikana kadetit kärsivät armottomia tappioita, ja kuitenkin ne samat puolueet - so. sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit - jotka loistavasti voittivat kadetit vaaleissa, vaalien jälkeen antoivat kadeteille kunniapaikan kokoomushallituksessa. On luonnollista että joukot yhä selvemmin käsittivät kokoomuspuoluelaisten todellisuudessa toimivan liberaalisen porvariston juoksupoikina. Sillä välin tuli sisäinen tilanne yhä monimutkaisemmaksi ja epäsuotuisammaksi. Sota jatkui tarkoituksettomana, järjettömänä ja laajana. Hallitus ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin päästäkseen irti turmeltuneesta ilmakehästä. Tehtiin naurettava esitys menshevikki Skobeleffin lähettämisestä Pariisiin vaikuttamaan liittolais-imperialisteihin. Kukaan järkevä henkilö ei kiinnittänyt mitään merkitystä tähän aikeeseen. Korniloff luovutti Rii an saksalaisille terroriseeratakseen yleistä mielipidettä, ja aikaansaatuaan tämän tilanteen, palauttaakseen jälleen armeijaan nagaikkakurin. Pietaria uhkasi vaara. Ja porvarillinen aines tervehti tätä vaaraa salaamattomalla pahanilkisellä ilolla. Duuman entinen presidentti Rodshenko sanoi useasti, että turmeltuneen Pietarin joutuminen saksalaisille ei olisi suurikaan onnettomuus. Esimerkiksi hän vertasi Riigaa, jossa edustajien neuvostot oli poistettu saksalaisten sinne saavuttua, ja luja järjestys entisine poliisilaitoksineen oli pantu voimaan. Menetettäisiinkö Itämeren laivasto? Mutta laivasto oli pilattu vallankumouksellisella propagandalla; siis menetys ei olisi kovinkaan suuri. Tämän kielevän aatelismiehen pilkkaava puhetapa osoitti porvariston suurimman osan salaiset ajatukset, että Pietarin antautuminen saksalaisille ei merkitsisi sen menettämistä. Rauhansopimuksen perusteella se palautettaisiin, mutta palautettaisiin Saksan militarismin raiskaamana. Siihen mennessä hillittäisiin vallankumous ja sitä olisi helpompi ohjata. Kerenskyn hallitus ei ajatellut lujasti puolustaa pääkaupunkia. Päinvastoin yleistä mielialaa valmisteltiin sen mahdolliseen antautumiseen. Yleisiä laitoksia muutettiin Pietarista Moskovaan ja muihin kaupunkeihin. Näissä oloissa Pietarin neuvoston sotilasosastolla oli kokous. Mieliala oli jännittynyt ja levoton. Oliko hallitus kykenemätön puolustamaan Pietaria? Jos niin, niin tehköön rauhan. Ja jos kykenemätön tekemään rauhaa, niin erotkoon. Sotilasosaston mieliala tuli tulkituksi näillä päätöksillä. Tämä oli jo salamanvälähdystä lokakuun vallankumoukselle. 14

15 Rintamalla tilanne huonontui päivä päivältä. Kolea syksy sateineen ja tuulineen alkoi lähestyä. Ja tulevaisuudessa häämötti neljäs talvi sotaa. Tarveaineet hupenivat joka päivä. Rintaman takana oli unohdettu rintama - ei apua, ei uusia lisäjoukkoja, ei lämpöisiä talvivaatteita, jotka olivat välttämättömiä. Karkaamiset tulivat lukuisimmiksi. Vanhat armeijakomiteat, jotka olivat valitut vallankumouksen ensi jakson aikana, pysyivät paikoillaan ja tukivat Kerenskyn politiikkaa. Uusien vaalien toimittaminen oli kielletty. Komiteoiden ja sotilasjoukkojen välille syntyi kuilu. Lopulta sotilaat alkoivat katsella näitä komiteoita vihalla. Yhä lukuisammasti alkoi juoksuhaudoista saapua Pietariin lähetystöjä ja Pietarin neuvoston kokouksessa tekivät suoran kysymyksen: "Mitä tässä enää voi tehdä? Kuka lopettaa ja miten sota lopetetaan? Miksi Pietarin neuvosto on vaiti?" 8. Valtataistelun välttämättömyys Pietarin neuvosto ei ollut vaiti. Se vaati kaiken vallan pikaista siirtämistä neuvostojen käsiin pääkaupungissa ja maaseudulla, maan pikaista jakamista talonpojille, työläisten kontrollia tuotantoon nähden ja pikaisten rauhanneuvottelujen alkamista. Niin kauan kuin me olimme oppositsionipuolueena, tunnuslause - kaikki valta neuvostoille - oli propagandatunnuslauseena. Mutta niin pian kuin jouduimme enemmistöön kaikissa suuremmissa neuvostoissa, tämä tunnuslause asetti meidän velvollisuudeksemme suoranaisen ja pikaisen taistelun vallan saavuttamiseksi. Maalaiskylissä tilanne oli kehittynyt äärimmäisen sekavaksi ja monimutkaiseksi. Vallankumous oli luvannut maata talonpojille, mutta samalla kuitenkin johtavat puolueet vaativat, että talonpojat eivät saa koskea maahan ennen kuin perustuslakikonventioni kokoontuu. Ensialussa talonpojat odottivat kärsivällisinä, mutta kun he alkoivat menettää kärsivällisyyttään, kokoomushallitus ryhtyi sortotoimenpiteisiin heitä vastaan. Sillä välin perustuslakikonventionin pitäminen häipyi yhä kaukaisempaan aikaan. Porvaristo halusi kutsua perustuslakikonventionin vasta sen jälkeen kun rauha olisi solmittu. Talonpoikaisjoukot kävivät yhä levottomimmiksi. Se mitä lausuimme aivan vallankumouksen alussa, alkoi toteutua: talonpojat alkoivat ottaa maita omin päinsä. Sortotoimenpiteet lisääntyivät, alettiin vangita vallankumouksellisia maakomiteoita. Eräissä piireissä Kerensky julisti voimaan sotalain. Joukko edustajia, jotka tulivat jalan, virtasi maaseudulta Pietarin neuvostoon. He valittivat, että heitä oli vangittu kun yrittivät toteuttaa Pietarin neuvoston ohjelmaa ja siirtää tilanomistajien maita talonpoikaiskomiteoiden käsiin. Talonpojat vaativat meiltä suojelusta. Me vastasimme, että me olemme tilaisuudessa puolustaa heitä vain siinä tapauksessa, että valta olisi meidän käsissämme. Tästä oli seurauksena, että neuvostojen oli otettava valta käsiinsä elleivät ne halunneet olla pelkkinä väittelyseuroina. "On järjetöntä taistella vallan saattamisesta neuvostojen käsiin kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen perustuslakikonventionin kokoontumista", sanoivat naapurimme oikeistolaiset meille. Me emme kuitenkaan olleet perustuslaki-konventionin jumalanpalveluksen lumoissa. Ensiksikään ei ollut mitään takeita siitä, että sitä kutsuttaisiinkaan koolle. Armeijan hajaantuminen, joukkokarkaamiset, tarvevarastojen epäjärjestys, talonpoikaisvallankumous - kaikki nämä loivat sellaiset olosuhteet, jotka eivät olleet suotuisat perustuslakikonventionin vaaleille. Sen lisäksi Pietarin antautuminen saksalaisille uhkasi kokonaan sivuuttaa päiväjärjestyksestä vaalikysymyksen. Ja kaiken lisäksi, jos se kutsuttaisiin koolle, niin vanhojen puolueiden johdolla toimitetut äänestäjien luettelot aiheuttaisivat sen, että perustuslakikonventioni vain vahvistaisi ja hyväksyisi kokoomushallituksen. Ilman porvaristoa ei sosiaalivallankumoukselliset enempää kuin menshevikitkään voineet ottaa valtaa käsiinsä. Ainoastaan vallankumouksellinen luokka saattoi tempaantua irti siitä lahonneesta piiristä, jossa vallankumous oli ja oli särkymässä. Valta oli riistettävä niiden käsistä, jotka suoranaisesti ja epäsuorasti palvelivat porvaristoa ja käyttivät valtiokoneistoa aseena kansan vallankumouksellisia vaatimuksia vastaan. Valta kaikille neuvostoille! vaati meidän puolueemme. Puolueen kielelle käännettynä 15

16 oli tämä edellisinä aikoina merkinnyt valtaa sosiaalivallankumouksellisille ja menshevikeille liberaalisen porvariston kanssa tehdyn kokoomuksen vastapainoksi. Nyt, lokakuussa 1917, tämä sama tunnuslause tarkoitti kaiken vallan siirtämistä vallankumouksellisen köyhälistön käsiin, jonka etunenässä, tänä aikana, oli bolshevikkipuolua. Kysymyksessä oli työväenluokan diktatuuri, mikä oli johtamassa, tai oikeammin, oli kykenevä johtamaan köyhien talonpoikien miljoonaista joukkoa. Tässä oli lokakuun vallankumouksen historiallinen merkitys. Kaikki tekijät johtivat puolueen tälle tielle. Vallankumouksen ensi päivästä lähtien me olimme puhuneet välttämättömyydestä saada valta neuvostojen käsiin. Suuren sisäisen taistelun jälkeen neuvostojen enemmistö otti tämän vaatimuksen omakseen, hyväksyen meidän kantamme. Me valmistuimme toiseen yleis-venäläiseen neuvostojen kongressiin, jossa odotimme puolueemme täydellistä voittoa. Danin johdolla (varovainen Tsheidshe oli lähtenyt Kaukaasiaan), keskus-toimeenpaneva komitea yritti kaikilla tempuilla ehkäistä neuvostojen kongressin kokoontumista. Suurten ponnistusten jälkeen, saatuamme esi-parlamentin neuvosto-osaston kannatuksen, me lopulta saimme kongressin kokoontumispäivän määrätyksi lokakuun 25 päiväksi. Tästä päivästä tuli Venäjän historian suurin päivä. Valmistavana toimenpiteenä me kutsuimme Pietariin pohjoisten alueiden, niiden joukossa laivaston ja Moskovan, neuvostojen kongressin. Tässä kongressissa meillä oli luja enemmistö, ja me voitimme kannatusta oikeiston puolelta, sosiaalivallankumouksellisten vasemmiston taholta, ja laadimme tärkeitä järjestelytoimenpiteitä lokakuun vallankumousta varten. 9. Pietarin varusväkeä koskeva ristiriita Mutta jo aikaisemmin, ennen pohjoisten alueiden kongressia, sattui tapahtuma, jolla tuli olemaan mitä tärkein tehtävä sitä seuranneessa poliittisessa taistelussa. Lokakuun alussa tuli Pietarin toimeenpanevan komitean kokoukseen Pietarin sotilaspiirin esikunnan neuvostoedustaja ja ilmoitti esikunnan vaativan, että kaksi-kolmasosaa Pietarin varusväestä lähetettäisiin rintamalle. Mitä tarkoitusta varten? Puolustamaan Pietaria. Heitä ei lähetettäisi rintamalle heti, mutta kuitenkin oli välttämätöntä valmistautua heti. Esikunta suositti Pietarin neuvostoa hyväksymään suunnitelman. Me pidimme varamme. Elokuu lopussa oli Pietarista myös viety pois viisi vallankumouksellista rykmenttiä joko kokonaan tai osittain. Tämä oli tehty silloisen ylipäällikön kenraali Korniloffin käskystä, Korniloffin, joka juuri samaan aikaan valmistautui lähettämään kaukaasialaista armeijaosastoa Pietaria vastaan tarkoituksella kerta kaikkiaan tehdä selvää vallankumouksellisesta pääkaupungista. Siten meillä oli jo kokemusta rykmenttien siirtämisestä puhtaasti poliittisessa tarkoituksissa sotilastarkoituksien verhossa. Me aavistimme jotain olevan tekeillä, jonka lokakuun vallankumouksen paljastamat asiakirjat totesivatkin, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö ehdotetulla Pietarin varusväen siirtämisellä ollut mitään tekemistä sotatarkoituksien kanssa, vaan oli ylipäällikkö Dukhonin, vastoin omaa tahtoaan, pakotettu tällaiseen toimenpiteeseen itse Kerenskyn käskystä, joka pyrki puhdistamaan Pietaria vallankumouksellisimmista sotilaista, se on niistä, jotka eniten olivat hänelle vihamielisiä. Mutta siihen aikaan, lokakuun alussa, meidän epäluulomme herättivät isänmaallisen suuttumuksen myrskyn. Esikunnan väki painosti meitä, Kerensky oli kärsimätön, sillä maa hänen jalkainsa alla oli liian kuuma. Me toiselta puolen viivyttelimme vastauksen antoa. Vaara epäilemättä uhkasi Pietaria ja kysymys pääkaupungin puolustamisesta oli edessämme kaikessa kauheassa merkityksessään. Mutta mistäpä Korniloffin kokemuksen jälkeen, Rodsiankon saksalaisten valloitusta mielivien sanojen jälkeen, voisimme saada takeen siitä, ettei Pietaria pahanilkisesti annettaisi saksalaisille rangaistukseksi sen kumouksellisesta mielialasta? Toimeenpaneva komitea kieltäytyi sokeasti asettamasta sinettiään sen määräyksen alle, jonka mukaan kaksi-kolmasosaa Pietarin varusväestä olisi siirretty pois. Oli välttämätöntä, sanoimme me, tutkia, oliko todellakin sotilassuunnitelmat tämän määräyksen takana, ja sen vuoksi oli välttämätöntä muodostaa järjestö ottamaan tästä asiasta selvää. Täten syntyi ajatus luoda - neuvoston sotilasosaston, so. varusväen poliittisen edustuksen rinnalle - puhtaasti sotilaallinen järjestö sotilasvallankumouskomitean muodossa, mikä myöhemmin sai suurenmoisen vallan käsiinsä ja muodostui lokakuun vallankumouksen todelliseksi aseeksi. Epäilemättä jo noina aikoina, kun esitimme ajatuksen järjestön aikaansaamisesta, jonka käsiin keskitettäisiin ne langat, jotka johtavat Pietarin varusväkeä puhtaasti sotilaallisessa suhteessa, me selvästi käsitimme, että 16

17 tämä samainen järjestö saattoi tulla korvaamattomaksi vallankumousaseeksi. Sinä aikana me jo avoimesti kuljimme vallankumousta kohden ja valmistuimme siihen järjestetyllä tavalla. Kuten aikaisemmin mainitsimme, yleis-venäläisen neuvostojen kongressin kokoontuminen oli määrätty lokakuun 25 päiväksi. Ei enää voinut olla epäilystäkään siitä, etteikö kongressi julistaisi kannattavansa kaiken vallan siirtämistä neuvostojen käsiin. Mutta tällainen päätös oli heti pantava täytäntöön, muuten se osoittautuisi arvottomaksi, platoniseksi mielenosoitukseksi. Tapahtumien logiikka sen vuoksi vaati meitä asettamaan kumouksen lokakuun 25 päiväksi. Aivan siten koko porvarilehdistö tulkitsi sen. Mutta ensitilassa kongressin kohtalo riippui Pietarin varusväestä; sallisiko se Kerenskyn saartaa neuvostojen kongressin ja hajottaa sen useitten satojen tai tuhansien sotilaskadettien, vääpeleiden ja roistojen avulla? Eikö koko yritys siirtää varusväki pois, merkinnyt sitä, että hallitus varustautui hajottamaan neuvostojen kongressia? Ja omituista olisi ollut, ellei se olisi valmistautunut, koska me olimme kautta maan avoimesti saattamassa liikekannalle neuvostojen joukkoja tarkoituksella antaa kuolinisku kokoomushallituksen joukoille. Siten yhteentörmäys Pietarissa kehittyi varusväen kohtalon kysymyksen perusteella. Ennen kaikkea koski tämä lähinten kaikkia sotilaita. Mutta työläisetkin tunsivat tähän riitaan mitä suurinta mielenkiintoa, peläten varusväen poissiirtämisen saattavan heidät kadettien ja kasakoiden piestäviksi. Siten riita sai mitä terävimmän luonteen ja kehitti maaperää, mikä oli äärimmäisen epäsuotuisaa Kerenskyn hallitukselle. Tämän rinnalla tapahtui ylläkuvattu taistelu yleis-venäläisen neuvostojen kongressin kokoontumisesta - me avoimesti julistaen Pietarin neuvoston ja pohjoisten alueiden kongressin nimessä, että neuvostojen toisen kongressin täytyy erottaa Kerenskyn hallitus ja tulla Venäjän todelliseksi isännäksi. Tosiasiassa kumous oli jo käynnissä. Se kehittyi aivan avoimesti koko maan silmien edessä. Lokakuun aikana kumouskysymyksellä oli huomattava osansa puolueemme sisäisessä elämässä. Lenin, joka oli piilossa Suomessa, vaati lukuisissa kirjeissä päättäväisempää menettelytapaa. Alemmat kerrokset olivat kuumeessa ja tyytymättömyys kasvoi sen johdosta, että bolsevikkipuolue, joka oli osoittautunut enemmistöksi Pietarin neuvostossa, ei tehnyt mitään käytännöllisiä tekoja tunnuslauseittensa johdolla. Lokakuun 10 päivänä oli puolueemme keskuskomitealla salainen kokous, johon Leninkin otti osaa. Päivänkysymyksenä oli kumous. Suurella enemmistöllä, vain kahta vastaan, päätettiin, että ainoana keinona vallankumouksen ja maan täydellisestä turmiosta pelastamiseksi oli aseellinen kumous, jonka avulla valta oli otettava neuvostojen käsiin. 10. Demokraattinen neuvosto ja "Esi-parlamentti" Demokraattisen konferenssin luoma demokraattinen neuvosto peri ensin mainitun koko avuttomuuden. Vanhat neuvostopuolueet, soaiaalivallankumoukselliset ja menshevikit, olivat aikaan saaneet siinä keinotekoisen enemmistön itselleen, siten vain yhä selvemmin paljastaakseen poliittisen lahonneisuutensa. Neuvoston verhojen takana Tseretelli oli laajoissa neuvotteluissa Kerenskyn ja "professionaalisten ainesten" kanssa, - neuvostoissa alettiin käyttää nimitystä "professionaaliset ainekset", jottei käytettäisi sellaista "loukkaavaa" nimitystä kuin sana porvaristo. Tseretellin selostus neuvottelujen suunnasta ja tarkoituksesta oli ikään kuin hautajaispuhe koko vallankumouskaudesta. Osoittautui että Kerensky enempää kuin professionaaliset ainekset eivät olleet myöntyneet vastuuvelvollisiksi tälle uudelle puoliedustukselliselle laitokselle. Toiselta puolen eivät he olleet onnistuneet löytämään kadettipuolueen ulkopuolelta niin sanottuja "päteviä" yhteiskunnallisia johtajia. Yrityksen järjestäjäin täytyi antautua kummassakin kohdassa. Pannukakku oli sitäkin somempi koska demokraattinen konferenssi oli kutsuttu koolle juuri sitä varten, että vastuunalaton hallitus poistettaisiin, samalla kun konferenssi virallisessa äänestyksessä hylkäsi kokoomushallituksen 17

18 muodostamisen kadettien kanssa. Useissa demokraattisen neuvoston kokouksissa, jotka pidettiin ennen kumousta, vallitsi jännittynyt mieliala ja syvä kykenemättömyys toimintaan. Neuvosto ei kuvastanut vallankumouksen eteenpäin marssia, vaan niiden puolueiden hajaantumista, jotka olivat jääneet jäljelle vallankumouksesta. Jo ennen demokraattista konferenssia, olin minä nostanut puolueryhmämme kokouksessa kysymyksen mielenosoituksellisesti konferenssista eroamisesta ja demokraattisen neuvoston boikoteerauksesta. Oli välttämätöntä osoittaa joukoille toiminnalla, että kokoomuslaiset olivat johtaneet vallankumouksen umpikujaan. Taistelua neuvostovallan rakentamiseksi voitiin käydä vain vallankumouksellisella tavalla. Valta oli riistettävä niiden käsistä, jotka olivat osoittautuneet kykenemättömiksi tekemään mitään hyvää ja jotka sen lisäksi olivat menettämässä kykeneväisyytensä toimivaan pahaankin. Heidän menettelyänsä työskennellä keinotekoisesti poimitus esi-parlamentin ja epäilyttävän perustuslakikonventionin kautta, oli vastustettava poliittisen menettelytapamme avulla, kokoamalla joukot neuvostojen ympärille yleis-venäläisen neuvostojen kongressin ja kumouksen kautta. Tämän saattoi tehdä vain avoimesti, koko maan silmien edessä, erkaantumalla Tseretellin ja hänen kannattajiensa luomasta laitoksesta ja keskittämällä kaiken huomion ja kaikki työväenluokan voimat neuvostolaitoksen ympärille. Tämän vuoksi minä ehdotin mielenosoituksellista eroamista konferenssista ja vallankumouksellista agitatsioonia tehtaissa ja rykmenttien keskuudessa, sitä vastaan kun yritettiin käyttää väärin vallankumouksen tahtoa samoin kuin sitä vastaan että oltiin yhteistoiminnassa porvareiden kanssa. Lenin, jonka kirje saapui muutamia päiviä myöhemmin, oli samaa mieltä. Mutta puolueen korkeimmissa piireissä oli vielä epäröimistä tässä kysymyksessä. Heinäkuun päivät olivat tehneet puolueeseen syvän vaikutuksen. Työläis- ja sotilasjoukot olivat elpyneet heinäkuun tapahtumista paljoa nopeammin kuin moni johtavista tovereista, jotka pelkäsivät vallankumouksen kuristamista ennenaikaisen joukkojen nousun takia. Meidän demokraattisessa konferenssissa olevan ryhmämme keskuudessa sain 50 ääntä ehdotukseni puolelle ja 70 vastaan, jotka kannattivat osanottamista demokraattiseen neuvostoon. Tämä osanottaminen kuitenkin pian voimistutti puolueen vasenta siipeä. Alkoi tulla yhä selvemmäksi, että ryhmät, jotka lähentelivät petosta, yhtymät, jotka tarkottivat vallankumouksen johdon edelleen takaamista professionaalisille aineksille kokoomuspuoluelaisten avustuksella, jotka olivat menettäneet kaiken kannatuksen kansan syvien rivien keskuudessa, eivät tarjonneet mitään ulospääsyä siitä umpikujasta, johon porvarilklisen kansanvallan velttous oli ajanut vallankumouksen. Tähän aikaan jollain demokraattisesta neuvostosta, jonka jäsenistö vilisi professionaalisista aineksista, tuli esiparlamentti, oli puolueemme keskuudessa kypsynyt valmius erota tästä laitoksesta. 11. Sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit Edessämme oli kysymys, tulevatko sosiaalivallankumoukselliset seuraamaan meitä tällä tiellä. Tämä ryhmä oli muunnoskaudessa, mutta tämä prosessi tapahtui meidän puolueemme mittapuuhun verrattuna liian hitaasti ja epämääräisesti. Vallankumouksen alussa sosiaalivallankumouksellinen puolue osottautui hallitsevaksi puolueeksi koko poliittisen elämän alalla. Talonpojat, sotilaat, vieläpä työläisetkin äänestivät joukkona sosiaalivallankumouksellisia. Puolue itse ei ollut sellaista odottanut ja useamman kuin kerran näytti siltä, että puolue hukkuisi oman menestyksensä aallokkoon. Lukuunottamatta puhtaasti kapitalistisia ja maataomistavia ryhmiä ja intellektuaalien keskuudessa olevia professionaalisia aineksia, kaikki äänestivät vallankumouksellista populistipuoluetta. Tämä oli luonnollista vallankumouksen alkuvaiheissa, jolloin luokkarajat eivät olleet vielä selvinneet, jolloin ns. vallankumouksellisen rintaman toiveet tunsivat tyydytystä sellaisen puolueen epäselvässä ohjelmassa, joka oli valmis tervehtimään samanarvoisesti työläisiä jotka pelkäsivät erota talonpojista; talonpoikia, jotka halusivat maata ja vapautta; intellektuaaleja, jotka pyrkivät johtamaan kumpiakin; virkamiehiä, jotka pyrkivät mukaantumaan uuteen hallitukseen. 18

19 Kun Kerensky, jota tsarismin aikana pidettiin työväenedustajana, oli yhtynyt sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, puolueen kansansuosio kasvoi suhteellisesti senmukaan kuin Kerensky nousi valtasatulaan. Kunnioituksesta, eikä aina pelkästään platonisesta, monet everstit ja kenraalit kiirehtivät yhtymään äskeisten terroristien puolueeseen. Vanhat sosiaalivallankumoukselliset, jotka omasivat vallankumouksellisia traditisioneja, katselivat levottomuudella "maaliskuun vallankumouksellisten" yhä kasvavaa lukumäärää, so. sellaisten, jotka huomasivat vallankumouksellisuutensa vasta maaliskuussa, sen jälkeen kun vallankumous oli kukistanut vanhan hallituksen. Täten muodottomuutensa rajojen sisällä tämä puolue sisälsi ei ainoastaan kehittyvän vallankumouksen sisäiset ristiriidat, vaan myöskin talonpoikaisjoukkojen takapajuisuuden synnyttämät ennakkoluulot sekä intellektuaalisen joukon sentimentaalisuuden, epävakaisuuden ja virkapaikkojen tavoittelun. Oli aivan selvää, että tässä muodossa puolue ei voinut kauan säilyä. Mitä tulee aatteisiin, niin siinä suhteessa se osoittautui raihnaiseksi alusta saakka. Poliittisesti johtava osa kuului menshevikeille, jotka olivat käyneet Marxin koulua ja saavuttaneet sen kautta erinäisiä menettelytapoja ja tottumuksia, jotka avustivat heitä löytämään poliittisen tilanteen peräsimen siinä määrässä, että he pystyivät tieteellisesti väärentämään nykyisen luokkataistelun tarkoitusta ja takaamaan liberaalisen porvariston yliherruuden määrättyjen olosuhteiden korkeimmassa mittakaavassa. Tämän vuoksi menshevikit, porvariston valtaan nostamisen suoranaiset hommaajat, ammensivat itsensä tyhjiksi niin nopeasti ja, lokakuun vallankumouksen aikana, olivat melkein täydellisesti mennyttä miestä. Sosiaalivallankumoukselliset myös alkoivat yhä enemmän menettää vaikutustaan - ensiksi työläisten keskuudessa, sitten armeijassa ja lopuksi maaseudulla. Mutta lokakuun kumouksen aikoina se pysyi vielä kuitenkin sangen voimakkaana puolueena numerollisesti. Luokkaristiriidat sitä kuitenkin hajotti sisältäpäin. Vastustukseksi oikealle siivelle, jossa oli kaikista shauvinistisimmat, sotakiihkoisimmat, ainekset sellaiset kuin Avksentjeff, Breshko- Brenhovskaja, Savinkoff ym. ja joka lopulta oli mennyt vastavallankumouksellisen leirin puolelle, vasen siipi alkoi muodostua, mikä pyrki säilyttämään yhteyden työtätekevien joukkojen kanssa. Jos vain muistelemme sitä, että sosiaalivallankumouksellinen sisäasiainministeri Avksentjeff vangitutti sosiaalivallankumouksellisista kokoonpannun talonpoikien maakomitean sen johdosta, että se oli ryhtynyt omavaltaisesti ratkaisemaan maakysymystä, niin silloin riittävän selvästi voimme käsittää tämän puolueen "erimielisyyksien" suuruuden. Keskustassa oli puolueen perinnäinen johtaja Tshernoff. Ollen kokenut kynämies, tunnettu sosialistisessa kirjallisuudessa ja kokenut mies puolueriidoissa, hänen oli onnistunut jatkuvasti pysyttäytyä puolueen johdossa, kun puolueen elämää rakennettiin siirtolaispiireissä ulkomailla. Vallankumous, joka oli kohottanut sosiaalivallankumouksellisen puolueen suunnattoman korkealle ensimmäisessä sekavassa aallokossaan, automaattisesti kohotti myös Tshernoffin vain paljastaakseen hänen täydellisen kykenemättömyytensä vaikkapa verrattuna muihin ensimmäisen jakson johtaviin poliittisiin tähtiin. Ne kehnot lähteet, jotka olivat taanneet Tshernoffille maineen ulkomailla olevien keskuudessa, osoittautuivat liian kevyiksi vallankumouksen vaa assa. Hän keskitti pyrkimyksensä siihen, ettei tekisi mitään ratkaisevia päätöksiä, vältti kaikkia kriittisiä asioita, odotti ja vältteli. Joksikin ajaksi tämänlaiset menettelyt takasivat hänelle keskuksen yhä toisistaan erkaneville siiville. Mutta viimein ei enää ollut mahdollisuutta säilyttää pitemmältä puolueen yhtenäisyyttä. Entinen terroristi Savinkoff otti osaa Korniloffin salahankkeeseen, oli liikuttavassa yksimielisyydessä kasakkaupseereiden vastavallankumouksellisten piirien kanssa ja valmisti Pietarin työläisten ja sotilaiden teurastusta, joiden ryhmien joukossa oli joitakin vasemmistolaissosiaalivallankumouksellisia. Uhratakseen jotain vasemmistolle, keskusta erotti Savinkoffin puolueesta, mutta empi nostaa kättään Kerenskyä vastaan. Esi-parlamentissä puolue osoitti äärimmäisen repeämän merkkejä; kolme ryhmää toimi itsenäisesti, vaikkakin yhden ja saman puolueen lipun suojassa, mutta mikään näistä ryhmistä ei oikeastaan tiennyt mitä se tahtoi. 19

20 Tämän "puolueen" muodollinen valta perustuslakikonventionissa olisi merkinnyt vain poliittisen masennustilan jatkumista. 12. Eroaminen esi-parlamentista. Ääni rintamalta. Ennen kuin erkanimme esiparlamentista, jossa Kerenskyn ja Tseretellin poliittisten tilastojen mukaan omasimme noin puolisen sataa edustajapaikkaa, me järjestimme neuvottelukokouksen sosiaalivallankumouksellisten vasemman siiven kanssa. He kieltäytyivät seuraamasta meitä, väittäen heidän täytyvän vielä käytännöllisesti osoittaa talonpojille esiparlamentin kykenemättömyyden. Muuan sosiaalivallankumouksellisten vasemman siiven johtajista sanoi: "Me katsomme välttämättömäksi varoittaa teitä, että jos te haluatte erota esi-parlamentista tarkoituksella heti lähteä kaduille avoimeen taisteluun, niin me emme tule teitä seuraamaan." Porvarillis-kokoomuslainen sanomalehdistö syytti meitä siitä, että me haluamme ennenaikaisesti tappaa esi-parlamentin siinä tarkoituksessa, että aikaansaisimme vallankumouksellisen tilanteen. Esi-parlamentin meidän ryhmämme kokouksessa me päätimme toimia itsenäisesti, eikä odottaa sosiaalivallankumouksellisten vasemmistoa. Puolueemme selitys, joka luettiin esi-parlamentin puhujalavalla ja jossa me selitimme miksi me erosimme tästä laitoksesta, kohtasi enemmistöryhmien taholta vihan ja voimattomuuden murinaa. Pietarin edustajien neuvostossa, jossa meidän eroamisemme esi-parlamentista hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä, pikkuisen "internationalisti" menshevikien ryhmän johtaja Martoff selitti meille, että eroaminen Tasavallan väliaikaisesta neuvostosta (tämä oli tämän vähänarvossa pidetyn laitoksen virallinen nimi) olisi järkevää vain siinä tapauksessa, jos me aiomme heti ryhtyä avoimeen hyökkäykseen. Mutta tätähän me juuri tarkoitimmekin. Liberaalisen porvariston syyttäjät olivat oikeassa, syyttäessään meitä siitä, että me pyrimme aikaansaamaan vallankumouksellista tilannetta. Avoimessa kumouksessa ja suoranaisessa vallanriistämisessä me näimme ainoan ulospääsyn vallitsevasta tilanteesta. Taas, aivan kuin heinäkuun päivinä, sanomalehdistö ja kaikki muut ns. yleisen mielipiteen orgaanit pantiin liikekannalle meitä vastaan. Heinäkuun varastoista otettiin esille kaikki myrkyllisimmät aseet, jotka tilapäisesti olivat korjatut talteen Korniloffin päivien jälkeen. Turhia yrityksiä! Joukot vastustamattomasti liikkuivat meitä kohden, ja sen mieliala kiihtyi tunti tunnilta. Juoksuhaudoista tuli jatkuvasti lähetystöjä. "Kuinka kauan," sanoivat he Pietarin neuvoston kokouksissa, "tulee tätä mahdotonta tilannetta kestämään? Sotilaat ovat käskeneet meidän sanoa teille: ellei marraskuun 1 päivään mennessä ole ryhdytty minkäänlaisiin ratkaiseviin toimenpiteisiin rauhan aikaansaamiseksi, niin juoksuhaudat jätetään tyhjiksi, koko armeija karkaa rintamalta!" Tämä päättäväisyys todella levisi armeijassa. Siellä sotilaat levittivät osasto osastolta omatekoisia julistuksia, joissa kehotettiin sotilaita poistumaan juoksuhaudoista viimeistään ensimmäisen lumen tullessa. "Te olette unohtaneet meidät", selittivät juoksuhautojen lähettiläät neuvoston kokouksissa. "Ellette keksi mitään ulospääsyä nykyisestä tilanteesta, niin me tulemme tänne itse, ja pajuneteillamme hajotamme vihollisemme, niiden joukossa teidätkin". Muutamien viikkojen aikana oli Pietarin neuvostosta tullut koko armeijan mielenkiinnon keskus. Sen jälkeen kun neuvoston johtava suunta oli muuttunut ja uudet johtohenkilöt valittu, sen päätökset innoittivat väsyneitä ja epätoivoisia joukkoja rintamalla sillä toivolla, että tilanne täydellisesti muuttuisi sen menettelyn kautta, jota bolshevikit ehdottivat; julkaisemalla salaiset sopimukset ja ehdottamalla pikaista aselepoa kaikilla rintamilla. "Te sanotte, että vallan pitää joutua neuvostojen käsiin: no ottakaa se sitten. Te pelkäätte, ettei rintama tukisi teitä. Jättäkää kaikki epäilykset syrjään, sotilasjoukot ovat teidän puolellanne suunnattomalla enemmistöllä." Sillä välin riita varusväen siirtämisestä yhä kehittyi. Melkein joka päivä kokoontui varusväen neuvottelukokous, jonka muodosti komppanioiden, rykmenttien ja päällystön komiteat. Meidän puolueemme sai varusväen keskuudessa päättävän ja lujan vaikutusvallan. 20