Ei päivääkään vakityössä

Transkriptio

1 Kimmo Tähtinen 4 Muusikko 5/2010

2 Ei päivääkään vakityössä Tuukka Vihtkari, pitkän linjan freelancemuusikko Teksti: Lauri Toivio Kuvat: Kimmo Tähtinen Vihdistä kotoisin olevan Tuukka Vihtkarin vanhemmat olivat yksityisyrittäjiä; he pitivät valokuvausja urheiluvälineliikettä. Nuorelle Tuukalle kävivät tutuiksi pikemmin urheiluvälineet kuin soittimet. Haaveitakin oli: paitsi että aika kului lennokkiharrastuksen parissa, piti kerran kuussa päästä Helsinki- Vantaalle lentokoneita katsomaan. Ennen soittoharrastuksen aloittamista kosketus musiikkiin tapahtui perinteisen musiikkileikkikoulun puitteissa. Sattumalta kaveriporukasta kaksi soitti nokkahuilua. Siihen saakka pääosin lentokoneista kiinnostunut Tuukka ilmoitti haluavansa myös soittaa. Kahdeksanvuotispäivän kynnyksellä alkoivat nokkahuiluopinnot Lohjan musiikkiopistossa Martti Kilpeläisen johdolla. Paitsi soitonopettajana Kilpeläinen toimi myös Vihdin Kapellin johtajana. Jo muutaman kuukauden kuluttua, heti kun soiton alkeista oli selvitty, hän värväsi Tuukan nokkahuilistiksi mukaan Kapelliin. Kapellin toiminta oli erittäin aktiivista; erilaisia esiintymisiä saattoi olla vuodessa jopa 40. Miehitys vaihteli, ja Kilpeläinen sovitti kaikkea mahdollista kokoonpanon mukaan. Puhallinpainotteisen Kapellin riveissä saattoi yhtä aikaa olla vaikkapa seitsemän klarinettia ja neljä fagottia. Jopa Verdin Requiem esitettiin. Kolmen nokkahuilun solistiryhmä Jean-Baptiste Lullyn kuoroteoksessa Tanssilaulu oli mieleenpainuvimpia esityksiä nokkahuilisti Vihtkarille. Vaikka oma harjoittelu olikin tuohon aikaan vielä vähäistä, yhteissoittokokemukset Kapellissa Tätä kun alat soittaa niin kyllä sä töitä saat, markkinoitiin fagottia 11-vuotiaalle Tuukka Vihtkarille. Lausahdus osui enemmän kuin nappiin: päivääkään vakiopaikalla olematta Vihtkarilla on töitä riittänyt kaiken aikaa. Hänen uransa freelancemuusikkona ei ole missään vaiheessa ollut vaakalaudalla. olivat hänen uranvalintansa kannalta ratkaiseva asia. Miten olisi fagotti? Kun soittovuosia oli takana kolme, ja Vihtkari oli edennyt nokkahuiluopinnoissaan 2/3-tasolle saakka, hän kokeili Kilpeläisen ehdotuksesta oboeta Anna-Maija Luolajan-Mikkolan opastuksella eräällä musiikkileirillä. Kokeilu oli Vihtkarista kiintoisa, sillä hän ei ollut suinkaan pyhittäytynyt nokkahuilismille, vaan oli kiinnostunut kaikista puhallinsoittimista. Leirillä hän sai paljon käytännön kokemusta oboen äänenmuodostustekniikasta. Kokeilu ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Sinnikäs Kilpeläinen, joka tarvitsi harvinaisempien puhallinsoittimien taitajia Kapelliinsa, ei luovuttanut ja ehdotti seuraavaksi fagottia. Helsingin kaupunginorkesterin fagotisti Matti Tossavainen asui Nummelassa, eikä hänellä ollut tuolloin yhtään oppilasta. Tuukka, joka oli vielä fagottia lyhyempi, kävi näyttämässä käsiään Matille. Kun vanhempien sponsoroimaa tuliterää instrumenttia vähän modifioitiin käsitukia pois, korkinpaloja tilalle riittivät 11-vuotiaan muusikonalun kädet kaikille nappuloille. Fagotti ei ollut Vihtkarille outo. Petri Ali-Mattila oli soittanut sitä Kapellissa ja Markus Tuukkanen pitänyt resitaalin Vihdissä. Ja soittihan Kari Suomalainenkin fagottia, tiesivät Tuukan vanhemmat kertoa, eivätkä panneet kapulaa rattaisiin, pikemmin päinvastoin. Paitsi että he hankkivat pojalle oman instrumentin heti tämän aloittaessa fagotinsoiton, he suorastaan tuuppivat tekemään muuta kuin ryhtymään yrittäjäksi. Jälkeenpäin Vihtkari voikin todeta että yrittäjyyttä läheltä nähneenä on yllättävän helppoa olla muusikko. Jo yhdeksän kuukauden päästä Tuukka soitti Kapellissa fagottia. Soittaminen yhtyeessä oli paljon mielekkäämpää kuin tahkoaminen yksin jossain kopissa. Muusikko 5/2010 5

3 Kimmo Tähtinen Oli mielenkiintoista havaita, ettei enää soittanutkaan melodiaa, mikä oli tavallista nokkahuiluvuosina. Orkesteria kuunteli nyt aivan eri korvin. Erityisesti Vihtkarin mieleen on jäänyt Faurén Requiem, jota esitettiin useasti. Haaveet lentäjän urasta unohtuivat Yrittäjyyttä läheltä nähneenä on yllättävän helppoa olla muusikko. lopullisesti pian silmälasien saamisen jälkeen. Tasapainoelinkään ei olisi lentämisestä pitänyt kolme kertaa kun pyöräyttäisi ympäri, ei osaisi kävellä suoraan. Tosin myöhemmin lukion työelämään tutustumisjaksolla Tuukka kävi istumassa Finnairin simulaattorissa. Yhden kortin varaan Tossavaisen opissa Vihtkari kävi myös kesäisin Kanneljärven musiikkileireillä. Siellä hänelle valkeni, että toistaiseksi opettajalta saadut röörit eli suukappaleet täytyikin oppia tekemään itse. Tuo aluksi jännittävä puuha on myöhemmin saattanut aika ajoin turhauttaa. Röörinteko on kuitenkin parhaimmillaan palkitsevaa: sillä voi selkeästi vaikuttaa omaan saundiin. Kanneljärven leiristä muodostui kesän mieluisa vakiotapahtuma. Oh- jelmistokin oli puhaltajalle kiitollista: orkesterissa soitettiin muun muassa Bizet n Carmen- ja Arlesitar-sarjoja. Lukioaikana Vihtkari jatkoi soittoopintojaan edelleen Tossavaisen johdolla. Orkesterikokemusta karttui Lohjan kaupunginorkesterista ja Sinfoniaorkesteri Vivosta. Luonnollinen jatkumo urakehityksessä oli pyrkiä lukion jälkeen suoraan Sibelius-Akatemiaan. Mitään varasuunnitelmaa Tuukalla ei ollut vasta myöhemmin hän ymmärsi jättäneensä kaikki yhden kortin varaan. Akatemia ei ollut hyppäys täysin tuntemattomaan, sillä talossa tapasi muun muassa Vivo-orkesterista tuttuja kasvoja. Ensimmäinen lukuvuosi kului László Haran luokalla, minkä jälkeen Vihtkari oli päättänyt suorittaa asepalveluksensa. Haran traaginen kuolema sattui juuri ennen Tuukan astumista armeijan harmaisiin Kaartin soittokuntaan Helsingissä. Palvelusaika päättyi seuraavana vuonna, ja Vihtkari jatkoi opintojaan Akatemiassa Jussi Särkän oppilaana. Ammattiorkesteriin Puolen vuoden päästä, tammikuussa 1995, Helsingin kaupunginorkesterista otettiin yhteyttä Vihtkariin ja kysyttiin soittajan sijaiseksi. Syy on päässyt jo unohtumaan, mutta kokemus ei. Vanhempien soittajien joukossa oli aluksi ihan nöösinä ja ajatteli että mitenköhän tässä käy. Finlandia-talo, suuren orkesterin tuottama saundi tai vaikkapa Sallisen musiikin levytys Okko Kamun johdolla saman tien ne olivat isoja juttuja, vaikka asiaan on jälkeenpäin saanutkin perspektiiviä. Muutaman kuukauden jaksoissa kulunut vuoden sijaisuus HKO:ssa varmisti sen, että Vihtkari tiesi haluavansa orkesterimuusikoksi. HKO:n pesti oli vasta alkua, sillä heti sen jälkeen Vihtkaria kysyttiin Radion sinfoniaorkesteriin kaudelle Tätäkään työtä hän ei ollut itse hakenut. Kenties naama oli RSO:ssa jäänyt mieleen. Vihtkarin esiinnyttyä keväällä 1995 orkesterin nuorten solistien konsertissa työkuvioihin tuli mukaan myös Avanti, jonka riveissä repertoaari laajeni uuden musiikin suuntaan. Ensimmäinen keikka oli Olli Koskelinin teoksen...kuin planeetta hiljaa hengittävä levytys Leif Segerstamin johdolla. Siitä lähtien Vihtkari on soittanut orkesterissa säännöllisesti. RSO:n ja Avantin kokemusten myötä kapellimestareista tulivat tutuiksi edellä mainittujen lisäksi Paavo Berglund, Jukka-Pekka Saraste ja Esa-Pekka Salonen. Ulkomaille Lukuvuoden Vihtkari opiskeli Ruotsissa Malmön musiikkikorkeakoulussa. Paitsi tietty sosiaalinen paine (tyttöystävän, nykyisen vaimon, opinnot samaan aikaan Lundissa) veti Ruotsiin tarve saada lähteä ul- 6 Muusikko 5/2010

4 komaille. Tanskan radio-orkesterin soolofagotisti Asger Svendsen opetti tuolloin Malmössä. Vihtkari harjoitteli, kävi tunneilla ja perusti ruotsalaissuomalais-tanskalaisen puhallinkvintetin. Vastaavaa kokemusta hänellä ei aikaisemmin kamarimusiikin saralta ollut. Suuri kynnys ei ollut soittaa koulun sinfoniaorkesterissa, jossa erityisesti vaskisoittajien korkea taso kiinnitti huomiota. Kesällä 1998, välittömästi Ruotsinopintojen päätyttyä, Vihtkaria kysyttiin Tampere Filharmoniaan, jonka fagottisektion äänenjohtaja oli jäämässä sairaseläkkeelle. Luvassa oli vuoden työ soolosoittajana. Vihtkarilla ei ollut juurikaan kokemusta ykkösstemmasta ennen Tampereen orkesteria. Moni asia osoittautui kuitenkin jopa helpommaksi kuin kakkossoittajalla; sektion pystyi kuulemaan paljon paremmin. Suurinta osaa Eri Klasin tuolloin johtaman Filharmonian soittajista Vihtkari ei ollut siihen mennessä tavannut. Tampereella oli rikastuttava kokemus päästä tekemään myös oopperaa. Puccinin Manon Lescaut n nimiroolissa lauloi Karita Mattila. Muutenkin ohjelmisto oli mielekästä monipuolisuudessaan. Työ Tampereella oli Vihtkarin pisin yhtäjaksoinen sijaisuus siihen mennessä. Ainoana miinuksena oli kaupungin sijainti, sillä Vihtkari asui ja opiskeli Helsingissä, joten junamatkoja Pirkanmaalle kertyi useita viikossa. Soittotunneille riitti silti vielä aikaa, mitä ei voinut ehkä sanoa harjoittelusta. Koesoitossa tulisi olla huippu-urheilijamaista kunnianhimoa, jotta siinä menestyisi, mutta orkesterityö on jotain aivan muuta kuin soittaminen lautakunnan edessä. Ilman suunnitelmaa B Työmatka lyheni huomattavasti seuraavaksi kaudeksi , kun luvassa oli vuoden yhtäjaksoinen sijaisuus Helsingin kaupunginorkesterissa. Vihtkarin tehtäviin kuului äänenjohtajan ja varaäänenjohtajan osuuksia. Kaudelta jäi erityisesti mieleen konsertti, jonka ohjelmaan sattuivat fagotistin toivelistan kärkikappaleet Beethovenin neljäs sinfonia ja Ravelin G-duuripianokonsertto. HKO:n sijaisuuden loppupuolella Vihtkari suoritti Akatemiassa B-kurssin. Sitten työuralla seurasi poikkeuksellinen ajanjakso, vuosi ilman sijaisuuksia. Vihtkari joutui pysähtymään hetkeksi jonkinasteinen, kenties väistämättä joskus tapahtuva kyllästyminen työhön, sen mielekkyyden pohtiminen ja omien siihenastisten valintojen arvioiminen täyttivät mielen. Vihtkari huomasi pohtivansa, mitä muuta olisikaan voinut tehdä. Mitään kaiken varalle laadittua suunnitelmaa B ei ollut edes hahmoteltu. Vähitellen vanha into soittamiseen alkoi taas täyttää mieltä: oli todettava kuinka hienoa hommaa orkesterityö sentään olikaan. Välivuoden pohdintoineen katkaisi viimeistään pitkähkö sijaisuus Tapiola Sinfoniettassa. Orkesterin fagotisteista Jaakko Luoma soitti Berliinissä, eikä kulunut aikaakaan kun Bridget Allaire-Mäki jäi vuorotteluvapaalle. Isoja orkestereita pienemmässä sinfoniettassa oli erilaista kuin mihin Vihtkari oli aikaisemmin tottunut kamariorkesterissa ei päässyt koskaan piiloutumaan, kaikki kuului vähintäänkin kollegojen korviin. Ensi kertaa sitten Ruotsin opiskeluaikojen Vihtkari sai kosketuksen kamarimusiikkiin, jota soitettiin Sinfoniettan konserteissa usein ja ilman kapellimestaria. Kesätöitä ja pitkiä työmatkoja Kun aika Tapiolassa oli täysi, Vihtkarin puhelin soi juhannuksen alla Nummelan Prisman parkkialueella. Markus Tuukkanen Helsingin kaupunginorkesterista soitti: tällä kertaa oli tarjolla peräti viidelle vuodelle jakautuva sijaisuus. Käytännössä Vihtkari teki sijaisuutta yhtäjaksoisesti Työnkuvaan kuului enimmäkseen soittajan vakanssi, mutta mukaan pääsi jokunen varaää- Muusikko 5/2010 7

5 nenjohtajankin tehtävä. Tämä kolmas sijaisuus orkesterin riveissä on edelleen pisin yhtäjaksoinen pesti hänen urallaan, minkä vuoksi Tuukkaa luullaan jopa edelleen kaupunginorkesterin vakiosoittajaksi. HKO-vuosien aikana alkoi heinäkuukin täyttyä töistä, kun hän pääsi mukaan Savonlinnan Oopperajuhlaorkesteriin. Parin koevuoden jälkeen hänestä tuli Oopperajuhlien vakiomuusikko, vaikkakin tulevana kesänä hän haluaa poikkeuksellisesti viettää heinäkuun kotona perheen parissa. HKO-vuosien päättyessä odottivat jo työt Tampereella. Toinenkaan sijaisuus Pirkanmaalla ei ollut helppo: Vihtkari oli perustanut perheen ja rakennuttanut talon Nummelaan, josta ajoi joka työpäivä ensin Riihimäelle ja jatkoi sieltä työmatkaa junalla. Tampere Filharmoniassa Vihtkari soitti vuorottelevana äänenjohtajana syksystä 2007 kevääseen 2009 saakka. Kymmenen vuoden jälkeen oli helppo huomata orkesterin kehittyneen ihan valtavasti. HKO:n jälkeen Tampereella kuulosti erilaiselta jo pelkästään akustisista syistä: Filharmonialla oli säädyllinen soittopaikka. Helsingin Finlandia-talo on sinänsä hieno rakennus, mutta ei sovi orkesterityölle. Tuskin se kuitenkaan jarruttaa kaupunginorkesterin kehitystä, sillä huonokaan akustiikka ei ole muusikon kehityksen este. Tutkinnonuudistus piiskasi Vihtkaria suorittamaan opintonsa Sibelius- Akatemiassa loppuun. A-tutkinto ja muut isot opintokokonaisuudet oli onneksi jo hoidettu pois alta vuosia aikaisemmin. Tuukka sai sovituksi kollegoiden kanssa järjestelyistä työssä niin, että hänelle jäi riittävästi aikaa valmistua musiikin maisteriksi Tämä johti tietenkin opiskelijaetuuksien poistumiseen, jolloin 340 km:n edestakainen työmatka Tampereelle täytyi sijaisuuden loppuaikoina suorittaa auton ohjauspyörää käännellen. Tyhjän päällä? Työ Tampere Filharmoniassa loppui keväällä Tällöin Vihtkari tiesi soittavansa syksyllä ainoastaan puolentoista kuukauden sijaisuuden Lahden kaupunginorkesterissa. Lukuun ottamatta joitakin satunnaisia keikkoja hänellä ei ollut muuta työtä tiedossa. Ensimmäistä kertaa sitten opiskeluaikojen, jolloin asia ei välttämättä aiheuttanut huolta, Tuukka oli hetken aikaa tyhjän päällä. Lahden fagottipaikan täyttämiseksi järjestettiin koesoitto, jossa hän ei menestynyt. Sitten yllättäen Kansallisoopperan orkesteri tarvitsi sijaista. Fagotin pitämisessä on jotain lapsenomaista helppoutta, käsien asento on kuin ottaisi pallon käsiinsä. Vihtkarin laiha marraskuu vaihtui työntäyteiseksi loppuvuodeksi, kun melkein jokainen joulukuun ilta kului oopperan orkesterisyvennyksessä. Ja hommia oli jo tiedossa puoli vuotta eteenpäinkin: Lahden vapautunutta paikkaa ei ollutkaan täytetty koesoitolla, sen sijaan Vihtkaria pyydettiin tulemaan sijaiseksi keväälle Eikö jatkuva freelancetyö ilman vakiopaikkaa ole koskaan huolestuttanut Vihtkaria? Ei varsinaisesti, ainahan on perhe ja koti, jonne voi vaikka vähäksi aikaa jäädä. Soittajana Tuukka näkee trapetsilla olossa hyviäkin puolia, sillä näin hänen tulee tehtyä jokainen harjoitus ja konsertti aina niin hyvin kuin kykenee. Koesoittoihin hän on osallistunut useasti ilman mainittavaa menestystä. Koesoitto on Vihtkarille kuin kilpailu, aina epämiellyttävä tilanne, varsinkin jos maitojuna kutsuu jo ensimmäisen kierroksen jälkeen. Mutta asenteeseen tänne en tule kyllä ikinä enää ei ole varaa. Kun töitä on jatkuvasti riittänyt, ei koesoitto edes välttämättä ole ollut hänelle henkisesti riittävän kova paikka, jotta siihen olisi satsannut, kuten olisi ehkä pitänyt pärjätäkseen. Koesoitossa tulisi olla huippu-urheilijamaista kunnianhimoa, jotta siinä menestyisi, mutta orkesterityö on jotain aivan muuta kuin soittaminen lautakunnan edessä. Entä jos sijaisuudet orkestereissa loppuisivat, eli joutuisi oikeasti miettimään mitä muuta voisi niiden sijaan tehdä? Lennokkikauppaa Tuukka ei varmaankaan perustaisi, sen sijaan hän saattaisi jopa myydä urheiluvälineitä. Käsillä tekeminenkään ei olisi poissuljettu vaihtoehto tosin sorminäppäryyteni ei valitettavasti ole ilmennyt minään hienoina kaappikelloina olohuoneessa vaan pikemminkin röörien tekemisessä. Viimeksi mainittu liittyy opettamiseen, jota Tuukka ei kuitenkaan ole tuntenut omakseen. Tapiola Sinfoniettan ja Tampere Filharmonian toisen sijaisuuden aikaan hänellä oli muutama oppilas paikallisissa musiikkiopistoissa. Opetustyöhön väistämättä liittynyt oppilaiden röörien valmistaminen osoittautui liian haasteelliseksi. Eihän oppilaille voinut huonojakaan antaa, sillä niitä kuunteli paljon mieluummin, kun välineet olivat kunnossa. Fagotinsoitto on makeeta Kamarimusiikin soittaminen on jäänyt Vihtkarin uralla valitettavan vähälle, jos mukaan ei lasketa opiskeluvuotta Ruotsissa ja Tapiolan kamarikonsertteja. Vihtkari oli aikoinaan muiden orkesterisoittajien kanssa perustamassa puhallinoktettia Helsinkiin, mutta yhtye kaatui aikatauluongelmiin, sillä Kimmo Tähtinen 8 Muusikko 5/2010

6 viikon ainoa mahdollinen harjoituksen ajankohta, sunnuntai-ilta klo 20, aiheutti vakavaa osanottajakatoa. Aukkoja kamarimusiikin saralla on vuosien saatossa kuitenkin paikannut fagottitrio Vital Bassoon, jonka vitalbassoonismi-ilmapiirissä ei tarvitse aina edes soittaa tai puhua rööreistä. Vital Bassoon perustettiin 1988 Kanneljärven musiikkileirillä. Samanikäiset ja yhtä aikaa fagotinsoiton aloittaneet Tuukka Nummelasta ja Jaakko Luoma Lohjalta tapasivat leirillä Ikaalisissa asuneen Otto Virtasen, jolle hänen opettajansa Stig Forsman oli suositellut Tossavaisen kesäopetusta Kanneljärvellä. Syntyi tiivis trio, joka on ruokkinut ajatusta fagotinsoitto on makeeta. Paitsi yhdessä soittamista, harrastettiin esimerkiksi lempisävellysten äänittämistä levyiltä kaseteille, lähetettiin niitä sitten muille ja kuunneltiin ja arvioitiin tavattaessa. Vital Bassoonista kehittyi eräänlainen musiikillinen kerho, jolla oli omia keikkojakin. Vuonna 1992 trio esiintyi kansainvälisen oboe- ja fagottiseuran tapahtumassa Frankfurtissa. Oman konsertin ohjelmassa oli pelkästään alkuperäisiä suomalaisia teoksia kolmelle fagotille. Kesken soiton salista sammuivat kaikki valot hetkeksi, mutta VB:n jäsenet olivat harjoitelleet ohjelmansa niin varmaan kuntoon, ettei konsertista taltioidussa nauhassa huomaa, missä kohtaa Bashmakovin trioa sähköt menevät poikki. Vuonna 1996 Vital Bassoon edusti Yleisradiota Kööpenhaminassa pohjoismaisessa kamarimusiikkikilpailussa, jossa vitalbassoonismi arvioitiin välieräpaikan arvoiseksi. Trio toimii yhä. Syksyllä 2009 Vital Bassoon ja Zagros Ensemble esiintyivät yhteiskonsertissa Helsingin Vanhassa kirkossa. Vihtkarin mieleen tulee eräs erityinen Johanneksen kamariorkesterin konsertti Johanneksenkirkossa Helsingissä, jossa toistaiseksi ainoan kerran kaikki kolme vitalbassoonistia soittivat yhtä aikaa samassa orkesterissa. Frankfurtissa pojat olivat kuulleet isoa fagottiyhtyettä, mikä johti vastaavan perustamiseen Suomessa: fagottiyhtye Vekotin alkoi harjoitella saksalaisen esikuvansa mukaan Bachin kuudennen brandenburgilaiskonserton ensimmäistä osaa. Vekotinkin on vielä voimissaan, sillä taannoin se kävi äänittämässä taustoja Timo Rautiaisen uudelle levylle. Kuin ottaisi pallon käsiinsä Vihtkarin kosketus vanhan musiikin oikeaan tekemiseen tapahtui ensimmäisen kerran syksyllä Juuri Sibelius-Akatemian opinnot aloittaneelle fagotistille soittaminen Anssi Mattilan barokkiperiodin continuoryhmässä oli kova juttu. Käytännön syistä Tuukka ei etsiytynyt barokkifagotin pariin. Vaikka vanhaa musiikkia voi soittaa modernillakin instrumentilla (viretasoa lukuun ottamatta), istuvat jotkut vanhan musiikin kiemurat periodisoittimelle paljon luontevammin. Moderni fagotti tulee ehkä liikaa läpi barokkisatsista. Fagotillehan riittää soitettavaa vanhan musiikin saralla, sillä pelkästään Vivaldilta löytyy lähes 40 konserttoa. Muutoin soolofagottikirjallisuus on hyvin suppeaa. Kuten monien muidenkin puhallinsoitinten kohdalla, löytyy paras musiikki orkesteriteoksista. Aikaisemmin mainittujen Beethovenin ja Ravelin lisäksi Vihtkari nostaa esiin Mozartin viimeiset sinfoniat, Bartókin konserton orkesterille, Schönbergin kamarisinfoniat ja Sibeliuksen Kullervon. Viimeksi mainitussa, aivan kuten Beethovenissa, on jotain veret seisauttavaa alkuvoimaisuutta. Uransa aikana Vihtkari on ehtinyt soittaa kaikkien Sibeliuksen sinfonioiden fagottiosuudet. Helsingin kaupunginorkesterin neljännen sinfonian fagottistemmaan käsin kirjoitettu merkintä soitettu Sibeliuksen hautajaisissa vavahduttaa, samoin konsertti keskeytyi ilmahälytykseen jossain kohtaa toisen sinfonian stemmaa. Vihtkari ei tunne kaikkia ammattikuntansa edustajia Suomessa, sillä hän on kiertänyt lähinnä isoja eteläisen Suomen orkestereita eikä satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta ole vieraillut maakuntaorkestereissa. Paitsi työhönsä, Vihtkari on ollut tyytyväinen soitinvalintaansa. Vaikka fagotin mahtava crescendo mezzopianosta mezzoforteen tuntuu tylsältä, kun työssä kuulee hienoja oboelle kirjoitettuja sooloja tai toteaa klarinetin soittavan sekä hiljaa että kovaa, ei Vihtkari vaihtaisi soitintaan. Fagotin pitämisessä on jotain lapsenomaista helppoutta, käsien asento on kuin ottaisi pallon käsiinsä. Freelance-muusikon välillä rasittavien työmatkojen aiheuttamat vaivat on Vihtkari välttänyt pitämällä itsensä hyvässä kunnossa. Hiihto, suunnistus, pyöräily ja juoksu ovat lajivalikoimassa. New Yorkin maratonille Tuukka lähtee vaimonsa kanssa marraskuussa. Valoisa tulevaisuus? Jossain vaiheessa voi huomata että joku parikymppinen kova soittaja voi olla kysytympi, joten siinä mielessä voisi olla huolissaan. Vihtkari aikoo käydä ainakin muutamissa koesoitoissa ja tarkkailee jatkuvasti työllisyystilannetta. Parin vuoden päästä on Suomen orkesterikartalla eläköitymisen takia paljon paikkoja auki. Vaikka työstä ei näytä siis jatkossakaan olevan puutetta, on erityisesti marginaalisoitinten kuten fagotin tilanne muuten huolestuttava. Pitkäjänteinen työ klassisen musiikin parissa tuntuu olevan liian haastavaa nuorisolle nykypäivänä. Harrastajia on aina vain vähemmän, jolloin pohjaa ammattimuusikkoudelle ei ole tarpeeksi. Vajaa kuukausi haastattelun jälkeen, tämän Muusikko-lehden mennessä painoon, on Tuukka Vihtkarille selvinnyt että pesti Lahden orkesterissa jatkuu jouluun saakka. Työtä siis riittää tänäkin vuonna pitkän linjan freelancefagotistille. Muusikko 5/2010 9