Totta vai tarua? Tieteellisesti perusteltuja vastauksia maatalouden ympäristöasioista esitettyihin väitteisiin. Haastateltu 25 tutkijaa ja professoria

Transkriptio

1 Totta vai tarua? Tieteellisesti perusteltuja vastauksia maatalouden ympäristöasioista esitettyihin väitteisiin Kati Berninger Järki-hanke Joulukuu 2013 Haastateltu 25 tutkijaa ja professoria Lisäksi kirjallisia lähteitä

2 Sisältö Itämeren suojelu 3 Väite 1: Päästöjen vähentämiseen on turha laittaa resursseja Suomessa ennen kuin Puolan ja Venäjän päästöt saadaan kuriin. 3 Väite 2: Sisämaan viljelytoimenpiteillä ei ole vaikutusta Itämeren tilaan. 4 Väite 3: Taustakuorma lasketaan maatalouden piikkiin. 5 Väite 4: Vesien huono tila johtuu vanhoista synneistä eikä nykyisestä maatalouden kuormituksesta. 6 Ympäristötuen tehokkuus 7 Väite 5: Ympäristötukirahat ovat valuneet hukkaan, kun ei vesistöjen rehevöitymistä ole saatu pysähtymään. 7 Ravinteiden huuhtoutuminen ja siihen vaikuttavat toimenpiteet 8 Väite 6: Kaikki maatalouden vesiensuojelutoimet ovat jo käytössä. 8 Väite 7: Suojavyöhykkeet ovat näpertelyä. 9 Väite 8: Kosteikkojen rakentaminen on turhaa, sillä ne eivät vähennä ravinnepäästöjä. 10 Väite 9: Suorakylvö on ratkaisu peltomaan ravinnehuuhtoumaan. 11 Väite 10: Ei pellosta lähde ravinteita liikkeelle. 12 Väite 11: Ei ole mitään järkeä köyhdyttää maata eli tuottaa negatiivisia ravinnetaseita. 13 Väite 12: Sadon laatu ja määrä on laskenut vähentyneen lannoituksen takia. 14 Lanta, orgaaniset lannoitevalmisteet ja ravinteiden kierrätys 15 Väite 13: Biokaasulaitokset ovat ratkaisu lantaongelmaan. 15 Väite 14: Mineraalilannoitteita käytettäessä tiedetään, mitä peltoon laitetaan. 16 Väite 15: Fosforia karkaa kun puhdistamolietteet käytetään viherrakentamisessa. 17 Luomu ja luonnonmukaisemmat viljelymenetelmät 18 Väite 16: Luomuviljelyllä ei ruokita maailman väestöä. 18 Väite 17: Ilman torjunta-aineita tuholaiset ja kasvitaudit eivät pysy kurissa. 19 Väite 18: Niityiltä ja luonnonhoitopelloilta leviää rikkakasveja viereisille peltolohkoille. 20 Perinnebiotoopit ja luonnon monimuotoisuus 21 Väite 19: Rantojen laiduntaminen saastuttaa vesistöjä. 21 Väite 20: Perinnebiotoopeilla haikaillaan entisten aikojen perään. 22 Väite 21: Perinnebiotooppeja ei kannata suojella, koska ne eivät ole alkuperäistä luontoa. 23 Väite 22: Yksittäisen lajin katoaminen Suomen peltoluonnosta ei ole niin vaarallista. 24 Väite 23: Ei meidän tilallamme ole mitään monimuotoisuuden kannalta arvokasta, vain peltoa ja metsää. 25 Järki on Baltic Sea Action Groupin ja Luonnon- ja riistanhoitosäätiön yhteinen hanke, jonka tavoitteena on maatalouden vesiensuojelun ja luonnon monimuotoisuuden järkevä edistäminen. Hanketta rahoittavat mm. Louise ja Göran Ehrnroothin säätiö, Sophie von Julinin säätiö, Suomen Kulttuurirahasto ja ympäristöministeriö. Työ tehtiin Suomen Kulttuurirahaston tuella. 2

3 Itämeren suojelu Väite 1: Itämeren suojelussa on ihan turha laittaa resursseja päästöjen vähentämiseen Suomessa ennen kuin Puolan ja Venäjän päästöt saadaan kuriin. Suomen omien ravinnepäästöjen vähentäminen vaikuttaa erityisesti rannikkovesiemme laatuun. Suomen rannikkovesien ja Saaristomeren huono tila johtuu ennen kaikkea omista päästöistämme. Kaikki Itämeren rantavaltiot yhdessä vaikuttavat Itämeren pääaltaan ja Suomenlahden avomeren tilaan. Suomen osuus Itämeren kokonaiskuormituksesta on typen osalta noin seitsemän prosenttia ja fosforin osalta noin kahdeksan prosenttia. Suurin kuormittaja on Puola. Puolassa ja Venäjällä on mahdollista vähentää kustannustehokkaasti pistekuormituslähteiden päästöjä. Itämeren tila on niin vakava, että kaikkien Itämeren rantavaltioiden on edelleen vähennettävä ravinnepäästöjään. Suomi ei voi paeta omaa vastuutaan Itämeren tilasta sillä perusteella, että joku muu valtio kuormittaa enemmän. Puola on Itämeren suurin ravinnekuormittaja. Päästöjen vähentäminen Puolan ja Venäjän pistekuormituslähteistä on kustannustehokasta. Itämeren tilan parantaminen vaatii päästöjen vähentämistä kaikissa Itämeren rantavaltioissa. Rannikkovesien ja Saaristomeren tilan parantamiseksi tarvitaan päästövähennyksiä Suomessa. Laivaliikenne 1 % EU20 4 % Itämeren typen kokonaiskuormituksen lähteet 2010 Ruotsi 12 % Venäjä 11 % Muu 5 % Tanska 6 % Viro 3 % Suomi 7 % Saksa 7 % Liettua 6 % Ruotsi 9 % Itämeren fosforin kokonaiskuormituksen lähteet 2010 Venäjä 16 % Muu 10 % Tanska 5 % Viro 2 % Suomi 8 % Saksa 2 % Liettua 5 % Latvia 6 % Puola 30 % Latvia 8 % Puola 37 % Kuva 1: Itämeren typen ja fosforin kokonaiskuormituksen jakautuminen eri rantavaltioiden ja muiden lähteiden kesken vuonna 2010 (HELCOM 2013). Kokonaiskuormitus sisältää myös ilmasta tulevan laskeuman. Tutkimusjohtaja Ilppo Vuorinen Turun yliopisto. Haastattelu Bäck, S., Ollikainen, M., Bonsdorff, E., Eriksson, A., Hallanaro, E.-L., Kuikka, S., Viitasalo, M. & Walls, M. (toim.) Itämeren tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki. HELCOM Extended Summary of the updated Fifth Baltic Sea Pollution Load Compilation (PLC 5.5). 3

4 Väite 2: Sisämaan viljelytoimenpiteillä ei ole vaikutusta Itämeren tilaan. Lähes koko Suomi kuuluu Itämeren valuma-alueeseen, jolta vedet valuvat lopulta Itämereen (ks. kuva 2). Sisämaa-alueiden ja Itämeren välissä on kuitenkin monilla alueilla isoja järviä, jotka toimivat kuin kosteikot ja sitovat ravinteita. Järvien valuma-alueelta tuleva ravinnekuormitus näkyy ensisijaisesti järvissä itsessään. Siksi sisämaan suojelutoimenpiteillä parannetaan ennen kaikkea paikallisten vesistöjen tilaa. Toisaalta sisämaasta laskee Itämereen monta suurta jokea, jotka kulkevat viljelyalueiden läpi. Jos isojen jokien ravinnepitoisuudet saadaan laskemaan vähänkin, vaikutus kokonaiskuormitukseen on suuri, koska virtaama on niin suuri. Tällöin sisävesialueiden toimilla vaikutetaan jonkin verran myös Itämeren tilaan. Sisämaan vesiensuojelutoimenpiteillä parannetaan ensisijaisesti paikallisten vesistöjen tilaa. Pienikin muutos suurten jokien ravinnepitoisuudessa voi vähentää kuormitusta huomattavasti. Tällöin sisämaan toimilla on vaikutusta. Kuva 2: Itämeren valuma-alue eli maa-alueet, joilta vedet valuvat Itämereen. Hydrologi Sirkka Tattari Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Tutkimusjohtaja Ilppo Vuorinen Turun yliopisto. Haastattelu

5 Väite 3: Taustakuorma lasketaan maatalouden piikkiin. Taustakuormalla tarkoitetaan lähes luonnontilaisilta maa-alueilta tulevaa vesistöjen ravinnekuormitusta. Näillä alueilla ei ole muuta ihmistoiminnan vaikutusta kuin ilmaperäinen laskeuma. Esimerkiksi vesistöjen ravinnekuormituksen jakautuminen eri lähteisiin voidaan ilmoittaa joko taustakuorman kanssa tai pelkästään ihmisen aiheuttama kuormana eli ilman taustakuormaa (ks. kuva 3). Taustakuormasta käytetään joskus nimitystä luonnonhuuhtouma, mutta se on harhaanjohtavaa, koska täysin luonnontilaisia alueita ei ilmaperäisen laskeuman vuoksi enää ole olemassa. Taustakuorma on selvitetty mahdollisimman erillään muista kuormituslähteistä 42 luontaisen valuma-alueen perusteella. Savijoen yläjuoksulle perustettiin vuonna 2010 kaksi uutta seurantapistettä savimaan taustakuorma-arvioiden tarkentamiseksi. Taustakuorman laskemiseen käytettävät aineistot eivät kuitenkaan kuvaa kaikkia Suomen olosuhteita, vaan esimerkiksi savimaat ovat edelleen aineistossa aliedustettuja. Lisäksi mittausvuodet ja silloiset sääolot vaikuttavat tuloksiin. Kaikki valuma-aluemallit eivät erikseen laske taustakuormaa, vaan se ilmoitetaan osana tietyn maankäyttöluokan (esimerkiksi maatalous tai metsätalous) kuormitusta. Jos kuitenkin eri kuormituslähteiden osuudet on ilmoitettu piirakkadiagrammina (ks. kuva 3), taustakuorma on ilmoitettu erikseen tai kuvassa esitetään vain ihmisen aiheuttama kuormitus. Vesistöjen pistekuormitus tunnetaan melko tarkasti, mutta hajakuormitus tätä huonommin. Hajakuormituksen suuruusluokat ovat kuitenkin tiedossa. Maatalouden osuutta kokonaiskuormituksesta ei siis tarkkaan tiedetä, vaan luvuissa on epävarmuutta, mutta käytössä ovat parhaat tämänhetkiset arviot. Vaikka taustakuorman laskennassa olisi huomattavakin virhe, se ei silti muuta suuruusluokkia eikä kokonaiskuvaa maatalouden osuudesta vesistökuormituksesta. Taustakuorman ja maatalouden osuuksien laskennassa on epävarmuustekijöitä. Osa valuma-aluetarkasteluista ilmoittaa taustakuorman osana tietyn maankäyttöluokan kuormitusta. Taustakuorma on selvitetty erikseen 42 luontaisen valuma-alueen perusteella ja laskennan tarkkuus on riittävä suuruusluokkien selvittämiseksi. Piirakkadiagrammeissa taustakuorma on yleensä eritelty. Kuva 3: Vesistöjen ravinnekuormituksen jakautuminen voidaan ilmoittaa joko taustakuorman kanssa (vasemmanpuoleiset kuvat) tai pelkästään ihmisen aiheuttama kuormana eli ilman taustakuormaa (oikeanpuoliset kuvat). Kummassakaan tapauksessa arvioitua taustakuormaa ei lasketa osaksi minkään sektorin kuormitusta. Hajakuormitus on oikeanpuolisissa kuvissa jaoteltu maataloudesta, haja-asutuksesta ja metsätaloudesta tulevaan kuormitukseen. (Suomen ympäristökeskus 2013) Vesistöjen fosforikuormitus ja taustakuorma Suomessa % 29 % 8 % 59 % Vesistöjen typpikuormitus ja taustakuorma Suomessa % 8 % 15 % 40 % Pistekuormitus Hajakuormitus Laskeuma Taustakuorma Pistekuormitus Hajakuormitus Laskeuma Taustakuorma Ihmisen aiheuttama vesistöjen fosforikuormitus Suomessa % 5 % 9 % 12 % 68 % Pistekuormitus Maatalous Haja-asutus Metsätalous Laskeuma Ihmisen aiheuttama vesistöjen typpikuormitus Suomessa % 12 % 4 % 56 % 23 % Pistekuormitus Maatalous Haja-asutus Metsätalous Laskeuma Hydrologi Sirkka Tattari Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Professori Harri Koivusalo Aalto-yliopisto. Haastattelu Finér, L., Mattsson, T., Joensuu, S., Koivusalo, H., Laurén, A., Makkonen, T., Nieminen, M., Tattari, S., Ahti, E., Kortelainen, P., Koskiaho, J., Leinonen, A., Nevalainen, R., Piirainen, S., Saarelainen, S., Sarkkola, S. & Vuollekoski, M Metsäisten valuma-alueiden vesistökuormituksen laskenta. Suomen ympäristö 10/2010. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristökeskus Vesistöjen ravinnekuormitus ja luonnon huuhtouma. Katsottu

6 Väite 4: Vesien huono tila johtuu vanhoista synneistä (sisäinen kuormitus) eikä nykyisestä maatalouden kuormituksesta. Pohjasedimentistä vapautuu fosforia takaisin veteen. Tätä prosessia kutsutaan yleisesti sisäiseksi kuormitukseksi. Termi on sikäli harhaanjohtava, että se ei tarkoita ravinteita lisäävää kuormitusta. Kyse on jo aikaisemmin ihmisen aiheuttamana kuormituksena tai taustakuormana mereen tai järveen joutuneesta fosforista. Meressä tai järvessä on monenlaisia prosesseja, jotka palauttavat ravinteita veteen biologisesti käyttökelpoisessa muodossa. Toiset prosessit taas kerryttävät fosforia sedimenttiin. Näillä sisäisillä prosesseilla on hyvin suuri vaikutus veden ravinnepitoisuuksien ajalliseen vaihteluun, mutta veden ja sedimentin muodostamaan kokonaissysteemiin ravinteita tulee lisää vain ulkoisesta kuormituksesta. Suomessa on pieniä järviä, joihin on johdettu aikanaan jätevesiä ja joiden nykyinen heikko tila johtuu pelkästään järven pohjasta vapautuvista ravinteista. Ulkoisen kuormituksen pienentäminen ei niissä riitä parantamaan tilannetta. Yleisesti ottaen ulkoinen kuormitus vaikuttaa kuitenkin suuresti järvien ja Itämeren tilaan. Normaalitilanteessa fosforia vapautuu sedimentistä erityisen paljon hapettomissa oloissa, mutta fosfori sedimentoituu takaisin hapekkaissa oloissa. Järvellä on tietty fosforin pidätyskyky ja jos se vahingoittuu, järveä ei saada kuntoon pelkällä ulkoisen kuormituksen vähentämisellä. Tällaisia järviä kunnostetaan esimerkiksi hapettamalla ja hoitokalastuksella. Järven kunnostuksessa on kuitenkin järkeä vain, jos samaan aikaan pienennetään tehokkaasti ulkoista kuormitusta. Itämeressä pohjan happitilanteen parantaminen hapettamalla on hankalampaa kuin järvissä. Tehokkain keino on ulkoisen kuormituksen vähentäminen. Itämeren fosforivarastot ovat hyvin suuria ja siksi kuormituksen vähentäminen näkyy meren tilassa hitaasti. Pohjasta vapautuvien ravinteiden määrä vaihtelee hyvin paljon. Esimerkiksi Suomenlahdella veden fosforipitoisuus voi huomattavasti vaihdella ilman, että vaihtelua voitaisiin suoraan selittää ulkoisen kuormituksen vaihteluilla, vaan ennemminkin pohjasedimentin happitilanteella (ks. kuva 4). Hapettomissa oloissa vuosien varrella sedimenttiin kertynyt fosfori vapautuu ja voi nopeasti nostaa veden fosforipitoisuutta. Tällaisena vuonna voi pohjasta vapautua fosforia jopa kolminkertainen määrä ulkoiseen kuormitukseen verrattuna. Fosforia taas kertyy pohjaan, kun happitilanne on hyvä. Kun fosforia vapautuu runsaasti pohjasta, sen ikää on mahdoton sanoa, mutta se on todennäköisemmin uutta kuin vanhaa. Kaikkein vanhin fosfori on todennäköisesti jo hautautunut sedimenttiin. Pohjasta vapautuvilla ravinteilla on suuri vaikutus Itämeren ja sisävesien tilaan. Joissakin pienissä järvissä nykyinen tila johtuu pelkästään sisäisestä kuormituksesta. Vesiekosysteemiin tulee lisää ravinteita vain ulkoisesta kuormituksesta. Vesien tilan parantaminen ei onnistu ilman ulkoisen kuormituksen vähentämistä. Kuva 4: Pintasedimentin happitilanne Suomenlahdella vuosina (Suomen ympäristökeskus 2013). Vuosien välillä on suurta vaihtelua siinä, miten suuri osa näytteenottopaikoista on ollut hapettomia. Tutkimusprofessori Tom Frisk Pirkanmaan ELY-Keskus. Haastattelu Tutkimusjohtaja Ilppo Vuorinen Turun yliopisto. Haastattelu Erikoistutkija Jouni Lehtoranta Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Bäck, S., Ollikainen, M., Bonsdorff, E., Eriksson, A., Hallanaro, E.-L., Kuikka, S., Viitasalo, M. & Walls, M. (toim.) Itämeren tulevaisuus. Gaudeamus, Helsinki. Itämeriportaalin artikkeli sisäisestä kuormituksesta. Katsottu

7 Ympäristötuen tehokkuus Väite 5: Ympäristötukirahat ovat valuneet hukkaan, kun ei vesistöjen rehevöitymistä ole saatu pysähtymään. Maatalouden ympäristötukijärjestelmässä on hyviä käytännön toimenpiteitä, jotka vaikuttavat oikeaan suuntaan eli vähentävät vesistökuormitusta ja säilyttävät tai lisäävät maatalousluonnon monimuotoisuutta. Ympäristötukijärjestelmän seurantatutkimus on tuottanut uudenlaista ja entistä tarkempaa tietoa maatalouden ympäristövaikutuksista. Ympäristötukijärjestelmä on myös lisännyt sekä viljelijöiden että suuren yleisön tietoisuutta. Näin maatalouden ympäristöasiat ovat nousseet julkiseen keskusteluun ja samalla niiden yhteiskunnallinen merkittävyys on lisääntynyt. Ympäristötukea paremmin kohdistamalla saavutettaisiin enemmän vesiensuojeluhyötyjä, mutta ilman ympäristötukea maatalouden vesistökuormitus olisi todennäköisesti nykyistä korkeampi. Lannoiterajoitukset ovat osaltaan vähentäneet lannoitteiden käyttöä, mikä puolestaan vähentää pellolle jääneiden ylijäämäravinteiden määrää (ks. kuva 5). Vastaavasti peltojen talviaikainen kasvipeitteisyys on pienentänyt syksyllä kynnetyn pellon pinta-alaa, mikä pienentää ravinnehuuhtoumariskiä. Kun ennen vuotta 1995 syksyisin kynnettiin mm. koko kevätviljojen viljelyala, kyntöala oli jopa miljoonaa hehtaaria. Talvikaudella kyntöala oli enää reilut 0.5 miljoonaa hehtaaria. Tilastotietojen avulla on melko helppo osoittaa pitkän ajan muutos tietyissä indikaattoreissa, kuten ravinnetaseissa, tai syksyllä kynnetyn pellon pinta-aloissa, mutta on vaikeampi osoittaa, mistä muutos johtuu. Muutoksen taustalla voi olla paljon selittäviä tekijöitä, joiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä on asiantuntijoiden kesken erilaisia näkemyksiä. Maatalouden aiheuttama fosforikuormitus Itämereen on laskussa. Maaperän korkeat fosforiluvut ovat laskeneet ja Itämereen laskevan 20 joen fosforipitoisuudet ovat keskimäärin laskeneet vuosina (Aakkula ym. 2010). Tämä laskeva trendi jatkuu edelleen, mutta on todennäköisesti hieman tasaantunut. Maataloudesta tuleva typpikuormitus on samalla ajanjaksolla lisääntynyt. Tähän ovat vaikuttaneet ympäristötuen ulkopuoliset asiat, kuten ilmastonmuutos ja uusien turvepeltojen raivaus. Maatilojen laskeneet typpitaseet kuitenkin hillitsivät tätä kuormituksen kasvua. Välillä maatalouden aiheuttama typpikuormitus on tasaantunut tai jopa vähentynyt. Vesistöjen rehevöitymiskehitys on monimutkainen prosessi ja päästöjen vähennystoimien vaikutukset näkyvät hitaasti esimerkiksi Suomenlahden tilassa. Ympäristötukea ei ole kohdennettu vesiensuojelullisesti tehokkaimmille alueille. Maatalouden typpikuormitus Itämereen on lisääntynyt. Ympäristötuessa on hyviä toimenpiteitä, jotka oikeasti vähentävät vesistökuormitusta. Pelloille jääneiden ylijäämäravinteiden määrä on vähentynyt, samoin kuin eroosioriskiä lisäävä syyskyntö. Maatalouden fosforikuormitus Itämereen on vähentynyt. Maatalouden typpikuormituksen lisääntymisen syynä ovat ympäristötuesta riippumattomat tekijät, kuten lisääntynyt peltojen ja erityisesti turvepeltojen pinta-ala. Ravinnetaseiden kehitys Suomessa vuosina kg/ha Typpitase Fosforitase Kuva 5: Koko Suomen typpi- ja fosforitaseiden kehitys vuosina (MTT 2013). Erikoistutkija Tapio Salo MTT. Haastattelu Agronomi Markku Puustinen Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Erikoistutkija Katri Rankinen Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus Raportti nitraattidirektiivin (91/676/ETY) täytäntöönpanosta Manner-Suomessa jaksolla Helsinki. 7

8 Ravinteiden huuhtoutuminen ja siihen vaikuttavat toimenpiteet Väite 6: Kaikki maatalouden vesiensuojelutoimet ovat jo käytössä. Ei ole enää mahdollista vähentää maatalouden ravinnekuormitusta. Hyviä maatalouden vesiensuojelutoimenpiteitä on olemassa ja niitä voidaan käyttää entistä tehokkaammin, paremmin kohdennettuina ja entistä suuremmilla pinta-aloilla. Vaikka yksittäisten vesiensuojelutoimenpiteiden ravinnekuormitusta vähentävä vaikutus olisi vain joitakin prosentteja, useiden toimenpiteiden yhteisvaikutus on huomattavan suuri. Kun helpot keinot on jo käytetty, lisävaikutus syntyy pienistä puroista. Pitäisi myös kehittää ja ottaa käyttöön uusia maatalouden vesiensuojelumenetelmiä sekä parantaa nykyisiä menetelmiä. Tämä kehitystyö loppuu jos sanotaan, ettei mitään voida tehdä. Professori Markku Ollikainen esittää kaksivaiheista ravinnekuormituksen vähentämistä (Ollikainen 2013). Ensin parannetaan jätevedenpuhdistuslaitosten tehoa, mikä on tehokas ja nopea keino ja toisessa vaiheessa vähennetään hajakuormitusta, mikä on hidas prosessi. Hajakuormituksen päästövähennyksiä kuitenkin tarvitaan vesiensuojelutavoitteiden saavuttamiseksi. Vähintään saavutettu taso pitää säilyttää. Voi olla kustannustehokkaampaa parantaa jätevedenpuhdistuslaitosten tehoa kuin vähentää hajakuormitusta. Nykyisiä vesiensuojelutoimia voidaan käyttää entistä tehokkaammin ja laajemmin. Voidaan kehittää uusia entistä parempia maatalouden vesiensuojelumenetelmiä. Maan kasvukunnon ylläpito ja parantaminen Kevennetty muokkaus Suojavyöhykkeet Maatalouden vesiensuojelu Talviaikainen kasvipeitteisyys Lannan levitys kasvukaudella Sijoittavat lannoitusmenetelmät Uudet menetelmät Ravinteiden tarpeen mukainen käyttö Kosteikot Kuva 6: Maatalouden vesiensuojelussa tarvitaan kaikkia nykyisiä ja uusia menetelmiä entistä paremmin hyödynnettyinä. Yhden toimenpiteen vaikutus voi olla melko pieni, mutta useiden toimenpiteiden yhteisvaikutus voi muodostua suureksi. Hydrologi Sirkka Tattari Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Professori Laura Alakukku Helsingin yliopisto. Haastattelu Ollikainen, M Kaksivaiheinen ravinnevähennysstrategia Itämeren pelastamiseksi. Vesitalous 4/2013:

9 Väite 7: Suojavyöhykkeet ovat näpertelyä. Suojavyöhyke on peltoalueelle valtaojan tai vesistön varteen perustettava useiden metrien levyinen monivuotisen kasvillisuuden peittämä hoidettu alue. Suojavyöhykkeen perustamisen päätavoitteena on pellolta tapahtuvien ravinnehuuhtoumien ja eroosion vähentäminen, mutta se lisää myös maatalousluonnon monimuotoisuutta. Suojavyöhykkeiden, kuten muidenkin toimenpiteiden vaikutus esimerkiksi eroosioon ja ravinnehuuhtoumiin vaihtelee paikallisesti lohkon ominaisuuksien mukaan. Jotta vesiensuojelutavoitteet valuma-aluetasolla voidaan saavuttaa, suojavyöhykkeitä tarvitaan muiden toimenpiteiden rinnalle. Kysymys kuuluu siis kuinka suurella peltohehtaarimäärällä voidaan ja kannattaa kutakin toimenpidettä toteuttaa. Suojavyöhyke vähentää vesistökuormitusta siksi, että sitä ei kynnetä eikä lannoiteta ja se on ympärivuotisesti kasvipeitteinen. Suojavyöhyke vähentää eroosiota pitämällä konkreettisesti maan paikallaan. Mitä kaltevampi pelto, sitä tärkeämpi on suojavyöhyke. Suojavyöhykkeiden suunnittelu kannattaakin kohdentaa siihen neljännekseen Suomen peltomaasta, jolla on yli 2.5 %:n kaltevuus (ks. kuva 7). Suojavyöhykkeen niitto ja niittotähteen korjaaminen pois köyhdyttää suojavyöhykkeen maaperää ja estää suoran fosforihuuhtouman kasvien hajotessa, mikä on tärkeää erityisesti fosforikuormituksen vähentämiseksi. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä korkeampi on helppoliukoisen fosforin määrä maassa. Niitto heinä-elokuun vaihteessa on suositeltavaa, koska tällöin talveksi jää maan pinnalle vähemmän biomassaa kuin niitettäessä aikaisemmin. Niittoajankohdalla voidaan siis vaikuttaa seuraavan talvikauden ravinnehuuhtoumaan. Toimiva salaojitus ja hyvät viljelytoimenpiteet vähentävät pintavalunnan ja eroosion määrää pienentäen suojavyöhykkeen tarvetta. Jos suojavyöhykettä ei tarvita, pellonreunaan tulee jättää riittävän leveä piennar estämään maan kulkeutumista uomaan. Suojavyöhykkeitä ei kannata perustaa hyvin tasaiselle maalle. Silloin niiden vesiensuojeluvaikutus jää pieneksi. Suojavyöhykkeitä tarvitaan osaratkaisuna vesiensuojelutavoitteiden saavuttamiseksi. Ne vähentävät tehokkaasti eroosiota rinn la. Suojavyöhykkeen perustaminen alaville maille lisää monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden tulvaniittyjen pinta-alaa. Kuva 7: Kaltevuuskartta kertoo, missä on hyviä suojavyöhykkeen paikkoja Vanhempi tutkija Jaana Uusi-Kämppä MTT. Sähköpostikontakti 2010 ja Agronomi Markku Puustinen Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Professori Markku Yli-Halla Helsingin yliopisto. Haastattelu Räty, M., Uusi-Kämppä, J., Yli-Halla, M. Rasa, K. & Pietola, L Phosphorus and nitrogen cycles in the vegetation of differently managed buffer zones. Nutrient Cycling in Agroecosystems 86:

10 Väite 8: Kosteikkojen rakentaminen on turhaa, sillä ne eivät vähennä ravinnepäästöjä. Kosteikolla tarkoitetaan aluetta, joka on pysyvästi tai ajoittain veden peitossa. Maatalousalueella kosteikko pidättää ravinteita ja kiintoainesta, lisää luonnon monimuotoisuutta sekä tarjoaa virkistyskäyttömahdollisuuksia. Isot kosteikot toimivat myös tulvien tasaajina. Väite kosteikkojen huonosta vesiensuojelutehosta perustuu vanhoihin virheisiin. Kosteikot rakennettiin aluksi liian pieniksi, jolloin niiden ravinteiden pidätyskyky oli olematon. Kosteikko on eri asia kuin laskeutusallas, joiden vesiensuojelutehoa ei ole pystytty osoittamaan. On kuitenkin muistettava, että pienilläkin kosteikoilla on myönteisiä vaikutuksia luonnon monimuotoisuudelle ja virkistyskäytölle. Jos kosteikot mitoitetaan oikein, ne ovat tehokkaita ravinteiden ja kiintoaineksen pidättäjiä. Mitoituksessa on tärkeää, että perustettavan kosteikon pinta-ala on vähintään 0.5 prosenttia yläpuolisen valuma-alueen pinta-alasta. Lisäksi on tärkeää suunnitella kosteikko siten, että vesi viipyy siinä mahdollisimman kauan. Kosteikko kannattaa sijoittaa sellaiselle alueelle, jossa on paljon peltoja ja kosteikkoon tulevan veden ravinne- ja kiintoainepitoisuudet ovat korkeita. Kustannustehokas kosteikko on paikassa, johon voisi luontaisestikin syntyä kosteikko. Tällöin maansiirtotyöt voidaan minimoida. Jotta kosteikkojen vesiensuojeluvaikutus näkyisi Itämeren tilassa, niitä pitäisi rakentaa tuhansia. On arvioitu, että Suomessa on noin sopivaa maatalouskosteikon paikkaa (Puustinen ym. 2007). Toisaalta yhdenkin hyvin toimivan kosteikon rakentamisella voi olla huomattavia paikallisia vaikutuksia. Kaikkia menetelmiä tarvitaan vesiensuojelutavoitteiden saavuttamiseksi eikä pidä halveksia sitä, jos jollain menetelmällä saadaan kuormitusta vähentymään muutamalla prosentilla. Pienten kosteikkojen ja laskeutusaltaiden vesiensuojeluteho on huono. Oikein mitoitettu kosteikko pidättää tehokkaasti ravinteita ja kiintoaineita. Pienetkin kosteikot lisäävät luonnon monimuotoisuutta ja virkistyskäyttömahdollisuuksia. Kosteikon ravinteiden pidätyskyky on hyvä, kun: Pitkä viipymä myös tulvajaksoilla Kosteikon koko suhteessa yläpuoliseen valuma-alueeseen Korkeat tulevan veden pitoisuudet Hydraulinen tehokkuus koko kosteikkoalan tehokas hyödyntäminen Ruokamultakerros poistetaan ennen rakentamista myös liuennutta fosforia poistuu Kuva 8: Hyvin toimiva kosteikko (Muokattu teoksesta Puustinen ym. 2007). Hydrologi Sirkka Tattari Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Tutkimusinsinööri Jari Koskiaho Suomen ympäristökeskus. Sähköpostikontakti Berninger, K., Koskiaho, J. & Tattari, S Constructed wetlands in Finnish agricultural environments: Balancing between effective water protection and multifunctionality. Baltic Compass Project Report. Helsinki. 29 p. Saatavilla osoitteesta: Puustinen, M., Koskiaho, J., Jormola, J., Järvenpää, L., Karhunen, A., Mikkola-Roos, M., Pitkänen, J., Riihimäki, J., Svensberg, M. & Vikberg, P Maatalouden monivaikutteisten kosteikkojen suunnittelu ja mitoitus. Suomen ympäristö 21. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 10

11 Väite 9: Suorakylvö on ratkaisu peltomaan ravinnehuuhtoumaan. Suorakylvössä siemen kylvetään muokkaamattomaan maahan, edellisen kasvin sänkeen. Suorakylvö vähentää eroosiota ja partikkelifosforin huuhtoumaa paljaaseen maahan verrattuna. Se vähentää todennäköisesti myös typen huuhtoutumista, koska orgaanisen typen hajoaminen hidastuu siirryttäessä syyskynnöstä suorakylvöön. Suomessa eroosio on ongelma lähinnä hienorakeisilla mailla. Suorakylvössä pintamaahan voi kertyä helppoliukoista fosforia, joka voi kulkeutua vesistöihin veteen liuenneena etenkin pintavalunnan mukana. Fosforin rikastuminen pintaan aiheuttaa sitä suuremman huuhtoutumisriskin kasvun mitä suurempi on peltoon varastoituneen fosforin määrä eli lohkon P-luku. Pitemmällä aikavälillä ratkaisu tähän olisi pellon fosforipitoisuuden alentaminen. Liukoisen fosforin kertymisen hallinnasta tarvitaan lisää tutkimustietoa. Suorakylvö vähentää kokonaisfosforipäästöjä yleensä erityisesti kaltevilla pelloilla, joilla eroosio sen ansiosta vähenee voimakkaasti. Tasamaalla sijaitsevilla pelloilla, joilla maaperän fosforipitoisuus on suuri (korkea P-luku), erot muokkaustapojen välillä ovat yleisesti pienemmät ja suorakylvö voi jopa lisätä liukoisen fosforin päästöjä. Syyskyntöön verrattuna suorakylvö vähentää eroosiota ja partikkelifosforin huuhtoumaa. vähentää typen huuhtoutumista. vähentää kokonaisfosforipäästöjä kaltevilla pelloilla. Korkean fosforiluvun lohkoilla suorakylvössä kertyy helppoliukoista fosforia pintamaahan. tasamaalla suorakylvö voi lisätä liukoisen fosforin päästöjä enemmän kuin sen avulla kyetään vähentämään partikkelimaisen fosforin päästöjä. Kuva 9: Suorakylvöpelto (etualalla) ja kynnetty pelto (takana) keväällä. Kuva: Kimmo Härjämäki Agronomi Markku Puustinen Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Professori Laura Alakukku Helsingin yliopisto. Haastattelu

12 Väite 10: Ei pellosta lähde ravinteita. Johan sen näkee siitä, kun kylvölannoittimen yksi lannoitevannas on tukossa, niin sen huomaa pellon kasvustossa. Ei ne ravinteet liiku edes viittä senttiä. Oraan kehitysvaiheessa kasvi ottaa tarvitsemansa ravinteet maavedestä läheltään, sillä kasvin juuret ovat vasta kehittymässä. Maavedessä ravinteiden pitoisuuserot kasvavat huomattavan suureksi etäisyyden kasvaessa lannoiterivistä. Typpilannoituksen erot rivien välillä näkee silmämääräisesti; vähemmän typpeä saaneet kasvit ovat kellertävämpiä. Typen vaikutus on niin suuri oraan kehitysvaiheessa, että alkuvaiheen typen puute näkyy koko kehityksen ajan. Kasvien ravinteiden otto ja ravinteiden huuhtoutuminen ovat kaksi eri prosessia, jotka tapahtuvat pääasiassa eri aikaan. Kasvi ottaa juurillaan maaveteen liuenneita ravinteita. Liukoiset ravinteet, kuten nitraattityppi, tulevat kasvin juurten lähelle joko kasvin haihdutuksesta johtuvan veden virtauksen mukana tai diffuusion avulla. Diffuusiolla tarkoitetaan aineiden pyrkimystä tasoittaa pitoisuuseroja. Fosfori taas sitoutuu nopeasti maahiukkasten pinnalle huonosti liikkuvaan muotoon. Kasvin juurten pitää kasvaa fosforin luo. Ravinteiden huuhtoutumista taas tapahtuu, kun vesi liikkuu maaperässä alaspäin tai pintavaluntana rinnettä alas. Ravinteet huuhtoutuvat suuressa vesimäärässä pieninä pitoisuuksina. Huuhtoutumista tapahtuu eniten silloin, kun tulee paljon vettä. Ravinteita lähtee tällöin pellosta myös partikkelimuodossa eroosion mukana. Yli 90 % ravinteiden vuosihuuhtoumasta tapahtuu kasvukauden ulkopuolella eli keväällä lumien sulaessa ja syksyllä rankkasateiden aikaan. Kuivina kesinä ei ole kovin paljon valuntaa, eivätkä maavesi ja siinä olevat ravinteet silloin juurikaan liiku maaperässä. Oraan kehitysvaiheessa tarvittavat ravinteet on saatava läheltä ja typpilannoituksen erot rivien välillä näkee silmämääräisesti. Kasvien ravinteiden otto ja ravinteiden huuhtoutuminen ovat kaksi eri prosessia. Ravinteiden huuhtoutuminen tapahtuu pääasiassa kasvukauden ulkopuolella. Kuva 10: Virtaava vesi kuljettaa ravinteita pois pellolta sekä liukoisessa muodossa että partikkeleina eroosion mukana. Kuva: Kaisa Tolonen. Agronomi Markku Puustinen Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Erikoistutkija Tapio Salo MTT. Haastattelu Professori Laura Alakukku Helsingin yliopisto. Haastattelu Professori Helinä Hartikainen Helsingin yliopisto. Haastattelu

13 Väite 11: Ei ole mitään järkeä köyhdyttää maata eli tuottaa negatiivisia ravinnetaseita. Ravinnetaseella tarkoitetaan rajattuun systeemiin, esimerkiksi peltolohkolle, tulevien ja sieltä poistuvien ravinteiden välistä erotusta. Ravinteita tulee peltoon pääasiassa lannoituksen kautta sekä poistuu pääasiassa sadon ja pellolta korjattavan oljen tai naattien kautta (ks. kuva 11). Kasvi ottaa ravinteita maassa olevista ja ihmisen lisäämistä varannoista. Se, miten paljon maaperässä on omia ravinnevaroja, riippuu maalajista ja lannoitushistoriasta. Tarvittavan ravinnetäydennyksen tarpeen arvioiminen on osa viljelijän ammattitaitoa. Viljavuustutkimus on tämän arvioinnin lähtökohta. Typpi on tärkein sadontuottoon vaikuttava makroravinne eikä se yleensä säily maassa talven yli. Tämän vuoksi typen lisäys keväisin on tarpeellista ja vähämultaisilla mailla typen taseiden pitäminen jossain määrin ylijäämäisenä on perusteltua. Turvemaasta typpeä voi puolestaan vapautua suuriakin määriä kesän aikana ja siksi ravinnetaseet voi turv la pitää selvästi alijäämäisinä. Vuotuisen typpilannoituksen tarve siis kasvaa maan multavuuden pienentyessä. Ylijäämäisiä fosforitaseita kannattaa käyttää ainoastaan, kun maaperässä on vain vähän fosforia eli viljavuusluokissa Huono ja Huononlainen, joissa fosforilisäykset antavat selkeitä satovasteita. Jos viljavuusluokka on näitä korkeampi, satovasteet ovat pieniä tai niitä ei saada lainkaan ja fosforilannoitus käy kannattamattomaksi. Tällöin alijäämäiset fosforitaseet merkitsevät peltoihin kertyneen fosforivarannon hyödyntämistä. Pellon sadontuottoa tai sadon laatua ei näin toimien vaaranneta, ja samalla pienennetään vesistöjen fosforikuormitusriskiä. Ylijäämäiset fosforitaseet pellossa, jossa fosforilla ei saada sadonlisää, merkitsevät ainoastaan ylimääräisiä kustannuksia viljelijälle. Vähämultaisilla mailla typpitaseiden pitäminen jossain määrin ylijäämäisinä on perusteltua. Ylijäämäisiä fosforitaseita tarvitaan, jos maaperässä on vain vähän fosforia. Korkeilla fosforiluokilla fosforilannoitus on kannattamatonta, koska sato ei kasva. Turvemaista vapautuu orgaanista typpeä kasvien käyttöön, joten typpitase voi olla negatiivinen. Lannoituksen mukana tulevat ravinteet Peltolohko Sadossa poistuvat ravinteet Tase = tulevat - poistuvat ravinteet P Viljavuusluokka Viljelykasvi Lannoitus perustuu satoon kg/ha Sato kg/ha Lannoitus N kg/ha Lannoitus P kg/ha Sadossa N kg/ha Sadossa P kg/ha Tase N kg/ha Tyydyttävä kevätvehnä Hyvä ohra Korkea syysvehnä Tyydyttävä kaura Tase P kg/ha Kuva 11: Peltotase on peltoon tuotujen ja sieltä poistettujen ravinteiden välinen erotus. Taulukossa on esimerkkejä erilaisilla maaperän fosforiluokilla, viljelykasveilla ja satotasoilla saavutetuista ravinnetaseista. Lannoitus perustuu arvioituun satotasoon ja sadon yli- tai aliarviointi voi johtaa liian korkeisiin tai mataliin ravinnetaseisiin. Erikoistutkija Tapio Salo MTT. Haastattelu Professori Markku Yli-Halla Helsingin yliopisto. Haastattelu Erikoistutkija Risto Uusitalo MTT. Haastattelu Professori Helinä Hartikainen Helsingin yliopisto. Haastattelu Kaasinen, S Ravinnetaseet TEHO-tiloilla. Teoksessa: Riiko, K. & Yli-Renko, M. (toim.) TEHO-hankkeen raportteja, osa 2. TEHO-hankkeen julkaisuja 3/2011. Ss

14 Väite 12: Sadon laatu ja määrä on laskenut vähentyneen lannoituksen takia. MTT on saanut Eviralta käyttöönsä kattavan viljelijöiden pelloilta kerätyn pitkän aikavälin (vuosilta ) otanta-aineiston sadon laadusta. Aineistossa on tietoja jyvän koosta ja jyvän laadusta, kuten valkuaispitoisuudesta. Tästä aineistosta tehtyjen tilastollisten analyysien perusteella ei voida osoittaa, että laadun heikkenemistä olisi tapahtunut. Sadon määrästä ei ole käytettävissä vastaavaa viljelijöiden pelloilta kerättyä aineistoa kuin laadusta, vaan on tukeuduttava valtakunnallisiin tilastotietoihin. Viljojen hehtaarisadot eivät ole laskeneet Suomessa 1990-luvun loppupuolelta nykypäivään, vaan ne ovat pysyneet samalla tasolla ja syysviljojen osalta kasvaneet (ks. kuva 12). Öljykasvien sadon määrä on laskenut samalla aikavälillä, mutta taustalla on monia tunnistettuja lannoituksesta riippumattomia tekijöitä, kuten lisääntyneet tauti- ja tuholaisongelmat sekä maan tiivistyminen. Vaikka viljakasvien satotasot eivät ole valtakunnallisesti laskeneet, on jalostuksen tuoma satohyöty jäänyt toteutumatta. Ei voida osoittaa, että tämä kehitys johtuisi nimenomaan lannoitteiden käytön vähentymisestä, vaan kyse on ennemminkin usean tekijän yhteisvaikutuksesta. Asiaan vaikuttavat esimerkiksi maan kasvukunto, kuten tiivistyminen sekä ojituksen ja kalkituksen laiminlyönnit, ja 2000-luvun useat poikkeuksellisen lämpimät kesät, jotka ovat heikentäneet satoja. On mahdollista, että lannoituksen väheneminen nakertaa parhaan neljänneksen satoja. Vehnän valkuaispitoisuus voi jäädä alhaiseksi korkeilla satotasoilla jos sitä ei lannoiteta riittävästi. Öljykasvien valtakunnalliset hehtaarisadot ovat laskeneet. Jalostuksen tuoma satohyöty on jäänyt toteutumatta. Viljojen sadon laadun heikkenemisestä ei ole näyttöä laajan aineiston perusteella. Viljojen hehtaarisadot eivät ole valtakunnallisesti laskeneet. Ei voida osoittaa, että öljykasvien laskeneet satotasot ja jalostuksen tuoman satohyödyn toteutumattomuus johtuisivat vähentyneestä lannoituksesta. Viljan hehtaarisadot Suomessa kg/ha Syysvehnä Kevätvehnä Ruis Ohra 500 Kaura Seosvilja Kuva 12: Viljan hehtaarisatojen kehitys koko Suomessa vuosina (Tike 2013). Hehtaarisadot eivät ole laskeneet, vaan pysyneet ennallaan ja syysviljoilla ne ovat nousseet. Professori Pirjo Peltonen-Sainio MTT. Haastattelu

15 Lanta, orgaaniset lannoitevalmisteet ja ravinteiden kierrätys Väite 13: Biokaasulaitokset ovat ratkaisu lantaongelmaan. Biokaasulaitoksessa käsitellään hapettomassa mikrobiologisessa prosessissa eloperäistä materiaalia, esimerkiksi lantaa. Lopputuotteena muodostuu biokaasua ja käsittelyjäännöstä. Biokaasu voidaan hyödyntää sähkön- ja lämmöntuotannossa tai metaanipitoisuutta nostamalla myös liikennepolttoaineena. Jäännös sisältää hajoamatta jääneen orgaanisen aineksen, mukaan lukien kaikki sen alkuperäiset ravinteet ja hivenaineet. Väite on oikein siinä mielessä, että biokaasun avulla lannasta voidaan saada enemmän hyötyä kuin raakalantana. Biokaasuprosessin avulla on mahdollista käyttää lannan energiasisältö hyödyksi. Lisäksi lannan typen hyväksikäyttö tehostuu, kun orgaanista typpeä hajoaa liukoiseen muotoon. Jos jäännös levitetään kasvukaudella, kasvi hyödyntää typen suoraan ja tulee vähemmän päästöjä. Raakalannan orgaanisen typen vapautuminen ei tapahdu välttämättä juuri silloin, kun kasvi pystyy sitä parhaiten hyödyntämään. Biokaasuprosessi myös vähentää kaasumaisia päästöjä lannasta. Tällöin hajuhaitatkin vähenevät, mikä lisää peltolevityksen hyväksyttävyyttä. Toisaalta biokaasuprosessi ei yksin ratkaise mitään, vaan koko lantaketju pitää saada toimimaan hyvin (ks. kuva 13). Vaiheet ennen biokaasulaitosta ja sen jälkeen ovat lannan optimaalisen käytön ja ympäristövaikutusten kannalta vähintään yhtä tärkeitä kuin itse biokaasuprosessi. Esimerkiksi lanta pitäisi viedä biokaasulaitokselle mahdollisimman tuoreena, jottei hukata helposti hajoavaa orgaanista ainetta ja typpeä kaasumaisina päästöinä. Lannan ja muiden biokaasuprosessin raaka-aineiden ravinteet eivät prosessin aikana katoa mihinkään. Käsittelyjäännökseen pätevät samat suositukset kuin lannan levitykseen: Sitä tulisi levittää kasvukaudella kasvin tarpeen mukaan mielellään sijoittavilla ja multaavilla menetelmillä. Suuremman liukoisen typen pitoisuuden vuoksi oikea levitys on vielä tärkeämpää kuin raakalannalla. Tilatason laitoksia isommille biokaasulaitoksille voidaan koota alueella liikkuvia ravinnemääriä yhteen paikkaan. Tällöin jäännöksen hyödyntämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Isoilla biokaasulaitoksilla on separointi, joka jakaa käsittelyjäännöksen kiinteään paljon fosforia sisältävään osaa ja nestemäiseen paljon typpeä sisältävään osaan. Näiden jakeiden jatkojalostaminen entistä väkevämmiksi lannoitetuotteiksi on suositeltavaa. Biokaasuprosessi tuottaa uusiutuvaa energiaa ja tehostaa lantatypen hyödyntämistä. Hyvin toteutettu biokaasuprosessi vähentää kaasumaisia päästöjä lannasta ja hajuhaittoja. Biokaasuprosessi ei yksin ratkaise mitään, vaan koko lantaketju on rakennettava oikein. Lannan ravinteet eivät katoa biokaasuprosessissa. Käsittelyjäännöksen levittämiseen pätevät samat periaatteet kuin lannan levitykseen. Isoihin biokaasulaitoksiin kerätään suuria ravinnemääriä yhteen paikkaan, jolloin käsittelyjäännöksen tehokkaan hyödyntämisen tarve korostuu. BIOKAASU ELÄINSUOJA -nopea lannan keruu ja syöttö REAKTORI vrk LAITOS JÄLKIKAASUALLAS - mahd. kauan VARASTO - katettu jatkoprosessointi LEVITYS - kasvukausi - kasvin tarve - menetelmä Kuva 13: Biokaasun tuotantoon liittyvä lantaketju. Ympäristövaikutusten hallinnan kannalta ketjun vaiheet ennen ja jälkeen laitoksen ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin se, mitä laitoksessa tapahtuu. Ravinteiden hallinnan kannalta kaikkein tärkeintä on se, mitä tapahtuu laitoksen jälkeen. Erikoistutkija Sari Luostarinen MTT. Haastattelu Luostarinen, S. (toim.) Biokaasuteknologiaa maatiloilla 1: Biokaasulaitoksen hankinta, käyttöönotto ja operointi - käytännön kokemuksia MTT:n maatilakohtaiselta laitokselta / Sari Luostarinen (toim.). MTT Raportti 113. Jokioinen. Luostarinen, S., Paavola, T., Ervasti, S., Sipilä, I. & Rintala, J Lannan ja muun eloperäisen materiaalin käsittelyteknologiat. MTT Raportti 27. Jokioinen. 15

16 Väite 14: Mineraalilannoitteita käytettäessä tiedetään, mitä peltoon laitetaan. Lannan ravinteita ei saada tehokkaasti kasvien käyttöön. Vastaus jakautuu kahteen osaan: 1. Tarkkuus = miten tarkkaan tiedetään peltoon laitettavat ravinnemäärät 2. Tehokkuus = miten tehokkaasti lannan ravinteet saadaan kasvien käyttöön Tarkkuuden kannalta väite on totuudenmukainen siinä mielessä, että sekä kuivikelannan että vähän jalostettujen orgaanisten lannoitevalmisteiden kuten mädättämölietteiden ravinnepitoisuudet vaihtelevat. Niistä tiedetään vain keskimääräiset ravinnepitoisuudet. Toisaalta lietelanta on tasalaatuisempaa ja pitkälle jalostettujen orgaanisten lannoitevalmisteiden, kuten fosforipitoisten kuivarakeiden ja typpiveden, ravinnepitoisuudet tiedetään esimerkiksi mädättämölietteitä tarkemmin. Jos viljelijän tavoitteena on korkea satotaso, lannoituksen optimointi on tärkeää erityisesti typen osalta. Lannan ravinteiden hyödyntäminen on kuitenkin tärkeää ja monien tilojen tarpeisiin lannan ravinnepitoisuudet tiedetään riittävällä tarkkuudella. Jos mineraalilannoite sijoitetaan kylvön yhteydessä siemenen lähelle, se on paremmin kasvin käytettävissä kuin lanta, joka levitetään tasaisesti koko pinta-alalle. Lannan ravinteet ovat kuitenkin hyvin kasvien käytettävissä. Osa lannan ravinteista on liukoisessa muodossa heti kasvien käytettävissä ja osa on sitoutuneena lannan orgaaniseen ainekseen. Lannan ravinteista noin puolet vapautuu (mineralisoituu) levitysvuonna kasvien käyttöön; kolmannes seuraavana vuonna ja kuudennes kolmantena. Levittämällä lanta keväällä ja perustamalla kasvusto, joka ottaa jatkuvasti kohtuullisesti ravinteita, saadaan lannan kokonaistypestä yhteensä n. 60 % kolmena ensimmäisenä satovuonna talteen korjattavaan satoon. Hyötysuhde on samaa suuruusluokkaa väkilannoitetyppeä käytettäessä. Fosforin osalta saavutetaan jopa väkilannoitteita parempi hyötysuhde. Optimaalisin kasvusto karjanlannan ravinteiden hyödyntämisen osalta on esim. suojaviljaan perustettava nurmikasvusto. Tällöin vältytään tilanteelta, jossa pellolla ei olisi välillä lainkaan aktiivista ravinteiden ottoa. Selvästi heikoimpia vaihtoehtoja ovat yksivuotiset kevätviljat; syysvilja kahden kevätviljan välillä parantaa jonkin verran tilannetta. Suurimmat ravinnetappiot syntyvät kasvukauden lopulla, talvella ja keväällä ennen kasvukauden alkua. Lannan ja orgaanisten lannoitevalmisteiden käyttö on perusteltua myös siksi, että niiden avulla lisätään maahan orgaanista ainesta, joka hajotessaan ruokkii maaperän mikrobistoa ja siten ylläpitää maan mururakennetta. Mineraalilannoitteiden ravinnepitoisuudet tiedetään lantaa tarkemmin. Jos mineraalilannoite sijoitetaan kylvön yhteydessä siemenen lähelle, se on paremmin kasvin käytettävissä kuin lanta, joka levitetään tasaisesti koko pinta-alalle. Lannan ravinnepitoisuudet tiedetään monien tilojen kannalta riittävällä tarkkuudella. Kun lanta levitetään keväällä ja perustetaan kasvusto, joka ottaa jatkuvasti kohtuullisesti ravinteita, päästään hyvään ravinteiden käytön tehokkuuteen. Lantatyyppi Nauta, lietelanta Nauta, kuivalanta Sika, lietelanta Sika, kuivalanta Kana, kuivalanta Kuiva-aine (%) 6,3 25 4, Ntot (kg/t) 3,5 6,2 4,4 8,5 19 Nliuk (kg/t) 2,1 2,0 2,9 2,6 8,2 P (kg/t) 0,58 1,8 0,92 4,9 9,2 Kuva 14: Lantojen keskimääräiset ravinne- ja kuiva-ainepitoisuuden Suomessa (Luostarinen ym. 2011). Ntot = Kokonaistyppipitoisuus, Nliuk = Liukoisen typen pitoisuus, P = fosforipitoisuus. Erikoistutkija Tapio Salo MTT. Haastattelu Vanhempi tutkija Pentti Seuri MTT. Sähköpostikontakti Luostarinen, S., Logrén, J., Grönroos, J., Lehtonen, H., Paavola, T., Rankinen, K., Rintala, J., Salo, T., Ylivainio, K. & Järvenpää, M. (toim.) Lannan kestävä hyödyntäminen. HYÖTYLANTA -tutkimusohjelman loppuraportti. MTT Raportti 21. MTT, Jokioinen. 16

17 Väite 15: Fosforia karkaa kun puhdistamolietteet käytetään viherrakentamisessa. Puhdistamolietteen käyttö viherrakentamisessa muodostaa typen ja fosforin lähteen, mutta se ei ole kovin suuri verrattuna muihin päästölähteisiin: kuormitus vastaa arviolta 1,3 % koko maan fosforikuormituksesta ja 0,3 % typpikuormituksesta (Kangas & Salo 2010). Vaikka puhdistamolietepohjaisista viherrakentamisen kasvualustoista huuhtoutuu enemmän ravinteita hehtaaria kohti kuin maatalousmaasta vuodessa syntyvän puhdistamolietteen sisältämä kokonaisravinnemäärä ei ole kovin suuri verrattuna maataloudessa käytettävien väkilannoitteiden ja lannan ravinnemääriin (ks. kuva 15). Laskentaan liittyy huomattavia epävarmuustekijöitä ja tarvitaan lisää tietoa esimerkiksi siitä, missä ja kuinka suurilla pinta-aloilla puhdistamolietepohjaisia kasvualustoja käytetään. Viherrakentamisessa pitäisi kasvualustan päälle saada nopeasti kasvimassa, joka sitoo maata ja vähentää eroosiota. Nurmipeite vähentää kokonaisravinteiden huuhtoutumista. Puhdistamolietteessä ja siitä valmistetuissa tuotteissa fosfori on sitoutunut rautaan tai alumiiniin, joten sen vesiliukoisuus on pieni, noin 5 % kokonaisfosforista. Pitkän ajan kuluessa fosforia kuitenkin vapautuu ja nurmella liukoista fosforia kertyy pintaan. Jos leikkuutähdettä ei korjata pois. Puhdistamolietepohjaisista viherrakentamisen kasvualustoista huuhtoutuu enemmän ravinteita hehtaaria kohti kuin maatalousmaasta. Kokonaiskuormitus ei ole kovin suuri verrattuna muihin päästölähteisiin Puhdistamolietteen, väkilannoitteiden ja lannan ravinnemäärät Suomessa tonnia/vuosi Puhdistamoliete Väkilannoite Lanta Typpi Fosfori Kuva 15: Suomessa syntyvän puhdistamolietteen arvioidut kokonaisravinnemäärät ovat pieniä verrattuna maataloudessa käytettävien väkilannoitteiden ja lannan ravinnemääriin (Kangas ja Salo 2010). Lisäksi fosfori on puhdistamolietteessä vähemmän liukoisessa muodossa kuin väkilannoitteissa ja lannassa. Erikoistutkija Petri Ekholm Suomen ympäristökeskus. Haastattelu Erikoistutkija Tapio Salo MTT. Haastattelu Kangas, A. & Salo, T Viherrakentamisen vaikutukset Envirogreen. Suomen ympäristökeskus & Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. 17

18 Luomu ja luonnonmukaisemmat viljelymenetelmät Väite 16: Luomuviljelyllä ei ruokita maailman väestöä. Nykyinen ruoantuotannon ja kulutuksen järjestelmä on sekä epäoikeudenmukainen että resursseja tuhlaava. Nälkäongelma on yhteiskunnallinen ongelma, joka liittyy köyhyyteen ja resurssien eriarvoiseen jakautumiseen. Tasan jaettuna maailman ruoantuotannon määrä riittäisi kaikille. Nykyisellä ruokajärjestelmällä on suuria ympäristövaikutuksia, joita voidaan vähentää sekä ruokahävikkiä pienentämällä ja lihansyönnin vähentämisellä että nykyistä luonnonmukaisemmilla viljelymenetelmillä. Voidaan ennemminkin sanoa, että luonnonmukaisemmat viljelymenetelmät eli ravinteiden kierrätystä ja luonnon monimuotoisuutta varjeleva ja siihen tukeutuva tuotantotapa ovat välttämättömyys. Kehittyneissä länsimaissa ne tarkoittavat nykyistä ympäristöystävällisempää ja globaalisti vastuullisempaa ruoan tuotantoa. Länsimaiden ruokahuolto ei saa heikentää köyhien mahdollisuuksia tuottaa ruokaa tai aiheuttaa ympäristötuhoja kehitysmaissa. On totta, että hehtaarisadot luomutuotannossa jäävät länsimaissa yleensä tavanomaista tuotantoa alhaisimmiksi. Kehittyneissä maissa ei ole kuitenkaan tarpeen lisätä ruoan tuotantoa, vaan tuottaa entistä terveellisempää ruokaa ympäristöstä paremmin huolehtien. Luomutuotanto vähentää ruoantuotannon ympäristökuormitusta ja lisää resurssitehokkuutta. Suomessa olisi nykyisellä peltopinta-alalla olisi mahdollista tuottaa luomutuotantona Suomen kokonaiskulutusta vastaava määrä peruselintarvikkeita (Koikkalainen ym. 2011). Kehitysmaissa taas on mahdollisuus moninkertaistaa sadot luonnonmukaisilla tuotantotavoilla. Tällöin ei puhuta sertifioidusta luomusta, vaan ekologisesti järkevistä, ekosysteemien toimintaa ylläpitävistä ja noudattavista menetelmistä. Ne ovat myös köyhien viljelijöiden ulottuvilla. Esimerkiksi mineraalifosforivarat ovat ehtymässä ja silti lannoitefosfori kulkee ruokajärjestelmän läpi ympäristökuormaksi. Luonnonmukainen tuotantotapa taas perustuu ravinteiden kierrätykseen. Teollisuusmaissa luomuviljelyn hehtaarisadot jäävät tavanomaisen viljelyn hehtaarisatoja pienemmiksi. Kehitysmaissa ja erityisesti Afrikassa pienviljelijöiden sadot voisi moninkertaistaa hyvillä luomumenetelmillä. Luonnonmukaisemmat viljelymenetelmät ovat välttämättömiä ympäristökuormituksen vähentämiseksi. Kuva 16: Maissia kuivataan katolla Pohjois-Ghanassa. Kehitysmaissa suuri osa ruokahävikistä tapahtuu varastoinnin aikana, kun taas teollisuusmaissa paljon ruokaa menee hukkaan tuhlaavaisten kulutustottumusten vuoksi. Kuva: Kati Berninger Professori Juha Helenius Helsingin yliopisto. Haastattelu Erikoistutkija Helena Kahiluoto MTT. Haastattelu IAASTD International Assessment of Agricultural Knowledge, Science and Technology for Development. Synthesis Report. Koikkalainen, K., Seuri, P., Koivisto, A., Tauriainen, J., Hyvönen, T. & Regina, K Luomu 50 mitä tarkoittaisi, jos 50 % Suomen viljelyalasta siirtyisi luomuun. MTT Raportti 36. MTT Jokioinen. 18

19 Väite 17: Ilman torjunta-aineita tuholaiset ja kasvitaudit eivät pysy kurissa. Tuholaisten ja kasvitautien torjunnassa ratkaisevaa on se, miten peltoja käsitellään käytetään torjunta-aineita tai ei. Viljelijä voi ammattitaidollaan vaikuttaa monin tavoin kasvinsuojelutarpeeseen (ks. kuva 17). Viljelytekniikat ja maan kasvukunto ovat tässä avainasemassa. Maan kunto ja maan hoitotapa vaikuttavat kasvin vastustuskykyyn. Esimerkiksi maan multavuuden, rakenteen ja vesitalouden hoito voivat auttaa perunaruton torjunnassa. Ruiskuttamalla vahingoitetaan vakavasti myös tuholaisten luontaisia vihollisia, mikä lisää tuhon uusiutumisen riskiä ja voimakkuutta. Edes ns. selektiiviset torjunta-aineet eivät ole kovin selektiivisiä, vaan tappavat myös muita eliöryhmiä. Lisäksi tuholaisia syöviltä pedoilta viedään ruokaa, mikä voi johtaa niiden nälkiintymiseen. Torjunta-aineiden käyttö voi johtaa myös siihen, että ilmaantuu sellaisia tuholaisia, joista ei ole tiedetty, koska niiden luontaiset viholliset ovat pitäneet ne kurissa. Professori Heikki Hokkasen mukaan rapsikuoriainen on tällä tavoin ihmisen aiheuttama tuholainen. Integroidussa tuholaistorjunnassa ruiskutukset perustuvat tarvearviointiin. Tarvearviointi ei kuitenkaan sisällä arviota luontaisista vihollisista. Professori Jan Bengtssonin ryhmä vertaili ruotsalaisia tavanomaisia ja luomutiloja, ja totesi että luomu lisäsi erilaisten lajien, myös tuholaisten luontaisten vihollisten, runsautta ja lajimäärää. Ainoa huomattava poikkeus olivat tuholaiset, joiden määrä oli luomussa pikemminkin pienempi. Luonnonmukainen kasvinsuojelu on vaikeaa ja tuhoja voi esiintyä. Toisaalta tuotantokasvien monimuotoisuus on luomuviljelyssä suurempi kuin tavanomaisessa viljelyssä viljelykierron ja vuoroviljelyn takia. Luonnonmukaisesta kasvinsuojelusta tarvitaan lisää tutkimusta. Luonnonmukainen kasvinsuojelu on vaikeaa ja tuhoja voi esiintyä. Ruiskutuksilla vahingoitetaan tuholaisten luontaisia vihollisia, mikä lisää tuhon uusiutumisen riskiä ja voimakkuutta. Torjunta-aineen käytön seurauksena voi syntyä uusia tuholaisia. Kasvin vastustuskyky Viljelytekniikka Tuholaisten runsaus ja haitallisuus Kasvinsuojelutarve Luontaiset viholliset Maaperän estovaikutus Kuva 17: Kasvinsuojelutarpeeseen vaikuttavat monet tekijät. Viljelijä voi omilla toimillaan vaikuttaa näihin kaikkiin (muokattu teoksesta Rajala 2006). Professori Juha Helenius Helsingin yliopisto. Haastattelu Agronomi Jukka Rajala Ruralia Instituutti. Haastattelu Rajala, J. (toim.) Luonnonmukainen maatalous. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli. Julkaisuja