Psyko-Team Koulutus Oy PELON AJAN SEMINAARI FINLANDIA TALO

Transkriptio

1 1 Psyko-Team Koulutus Oy PELON AJAN SEMINAARI FINLANDIA TALO KOLLEKTIIVISISTA JA SYSTEEMISISTÄ PELOISTA Pirjo Tuhkasaari, psykoterapeutti VET perhe- ja yksilöpsykoterapiassa, koulutuspsykoterapeutti (Therapeia-säätiö Koulutuskeskus) Näkökulmani teemaan perustuu käsitykseeni ihmisestä, parista, perheestä ja yhteisöstä sekä psykoterapeuttina toimimisen vuosien yhteistyökokemuksista, niin yksilöiden, parien kuin perheiden kanssa tässä kulttuurien ja maailman kontekstissa, jonka kaikki jaamme. Käsittelen teemaa yksilön kasvun ja kehityksen, integraation näkökulmasta sekä ylisukupolvisten traumaattisten kokemusten siirtymisestä ja näyttämöllistymisestä hoitosuhteissa, hoitoyhteisöissä, auttamis- ja viranomaisjärjestelmissä (terveyden- ja sairaanhoidossa, sosiaalitoimessa, päivähoidossa, koulumaailmassa) muodostuen kulttuurissamme vallitseviksi ideologioiksi sekä pragmaattisuudeksi. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan psykoterapiassa yksilön subjektiivinen kokemus on ydin, josta käsin hänen kokemaansa pyritään yhteistyösuhteessa tutkimaan ja ymmärtämään liittämään yhteyksiin. Transferenssin ja vastatransferenssin dynaamisessa prosessissa tietoisen ja tiedostamattoman suhteessa koettavaksi tuleminen, avaa asetelmaan näyttämöitä, jossa ovat mukana niin autettavan kuin auttajan koettu historia ja ajankohtainen elämäntilanne. Molemmat vaikuttavat toisiinsa ja ovat toistensa vaikuttamina. Prosessin ydin on yhteistyön, dialogin aikaansaaminen ja jaettu ymmärrys. Se edellyttää toistensa todellisuuksien kohtaamista ja riittävää yhteensovittamista yhteistyön mahdollistumiseksi. Auttajalle yksilönä ja yhteisönä muodostuu haasteeksi, miten ymmärrämme niitä ilmiöitä ja kokemuksia (fenomenologis-hermeneuttinen taustalla oleva tieteenfilosofia) joita yksilön, parin, perheen tai yhteisön kanssa kohtaamme. Auttamissuhde on asymmetrinen suhde, jossa auttajalla on ammatillinen vastuu omasta roolistaan, ja sen edellyttämästä, suhteessa autettavaan. Kun puhumme kollektiivisista ja systeemisistä peloista, olemme ihmisinä jakamassa ihmisyyteen, menneeseen sekä ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen, kansakunnan ja maailman tilanteeseen liittyviä pelkoja. Jokaisella on omat henkilökohtaiset pelkonsa, joiden kanssa tasapainoilemme. Auttamistehtävässä psykoterapeutti - tutkiva ja hoitava työntekijä tulee kosketetuksi oman eksplisiittisen ja erityisesti implisiittisen muistinsa kerroksissa, omassa varjossaan, josta tulisi olla tietoinen. Vaarana on joutuminen sokeasti mukaan systeemiin, missä todellisuuksia ei kohdata, vaan tiedostamattomalta pelolta suojautuen, toimitaan hyvän nimissä, omassa harhaisessa todellisuudessa. Muodostuu jako hyväksikäytettyihin ja hyväksikäyttäjiin, josta joku voi kirjoittaa uuden kirjan: He eivät tienneet, mitä tekivät, kun he kaikki pelkäsivät. Se, mitä kohtaamme autattavissamme tulisi jollain tasolla kyetä kohtaamaan, tunnistamaan ja tiedostamaan myös omassa itsessä. Lapsen vastaanottomaailma Lapsi syntyy häntä edeltävään kolmion rakenteeseen, joka liittyy hänen vanhempiensa kasvuhistorioihin ja niiden kulttuuriin. Kohtuajan kokemuksista alkaa lapsen tunne-elämän kehitys ja äidin piilotajunnasta tulee vauvan ensimmäinen todellisuus. Lapsen syntymä on tapahtuma, jonka jälkeen puolisoiden elämässä muuttuu hyvin paljon. Parhaimmillaan lapsesta iloitaan, häntä rakastetaan ja vanhemmat ovat valmiita tarjoamaan lapselle eläytyvän, turvallisen kiintymyssuhteen. Lapsi elävöittää vanhemmissa, omassa itsessä olevan, eri-ikäisen lapsen kokemuksia. Kun puolisoista tulee äiti ja isä, aktivoituvat heissä tietoiset ja tiedostamattomat sisäiset (objekti-)suhteet omiin vanhempiinsa, äitiin ja isään sekä näiden väliseen suhteeseen. Omat sisaruussuhteet ja kokemukset omasta paikasta suhteessa vanhempiin tulevat koettaviksi. Sisäistetty

2 2 parisuhde, kantanäkyfantasiat ja sisäistetyt vanhemmat määrittävät oman identiteetin rakentumista sekä selviytymistä parisuhteen ja vanhemmuuden rooleista. Puolisoilla aktivoituvat keskeneräisiksi jääneet oman identiteetin kysymykset, madonnakonstellaation ja oidipaalikonstellaatioiden i edelleen työstäminen ja/tai niiden toistaminen. Niin parisuhteessa kuin vanhemmuudessa tarvitaan kykyä riippuvuuteen ja toisen riippuvuuden hyväksymiseen, kuten vastaavasti suhdetta itsenäisyyteen ja aikuisen vastuuseen sekä autonomiaan. Puolisoiden kokemus omasta itsestä, omasta minäkuvasta oman sukupuolensa edustajana ja suhde toiseen, sisältää tiedostamattomia fantasioita ja uskomuksia, jotka näyttäytyvät elämän arjessa suhtautumisina, kommunikaationa, erilaisena suhteessa olemisen muotoina ja konkreettisena toimintana. Vanhemmuuden haasteena on vauvan ja lapsen kasvuun sekä kehitykseen tarvittavan integraation mahdollistaminen. Silloin, kun vanhempien välinen yhteys koetaan rakastavana ja sellaisena, että siinä siedetään vihaa, se mahdollistaa lapsen mielessä prototyypin kolmannen paikasta, josta näkee ja tulee nähdyksi. (Britton, 1989) Ranskalainen lapsipsykoanalyytikko Didier Dumas (2008) on todennut, että lapsi ei ole vain tulos vanhempiensa ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa yhtä vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat itse käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa. Lapsen mielen rakenne ei riipu enempää isästä kuin äidistä. Se riippuu siitä, mitä tapahtuu näiden kahden välillä, toisin sanoen puheesta, jolla he ottavat yhdessä vastuun lapsesta, ja näin huolimatta siitä, mitkä ovat heidän aviolliset siteensä. Dumas on avannut näkemyksissään tiedostamattoman ylisukupolvisuutta ja ylisukupolvisuuden dynaamisuutta. Ne tarkoittavat sitä, että jokaisen lapsen syntymää edeltävät aikaisempien sukupolvien käsikirjoitukset, jotka tulevat määrittämään lapsen kokemia suhteita ja kokemusta omasta itsestä. Ne tulevat määrittämään lapsen vanhempisisäistyksiä ja samastumisia vanhempiin sekä hänen oman elämänsä kulkua. Lapsessa on myös kehittyvä oma persoonansa, oman itseytensä ydin, joka löytää oman elämänsä suunnan ulkoisen vaikuttamana tai/ja siitä riippumatta. Ihmiseksi tulemme suhteessa toiseen Psyykkinen kehitys läpi ihmisen elämän toteutuu suhteessa toiseen. Sisäistetty kokemus yhteydestä ja rakastetuksi tulemisesta kantaa luottamuksena uusien yhteyksien muodostumiseen sekä auttaa selviytymään menetyksistä ja luopumisista. jos rakastaa niin vahvasti kuin sinun äitisi, siitä jää jälki. Ei arpea, ei näkyvää mutta kun sinua on rakastettu niin syvästi, rakkaus suojaa sinua ikuisesti, vaikka sinua rakastanut henkilö olisikin jo poissa. Suoja on omassa ihossasi. (Rowling, 1997). Lapsuuden suhdekokemukset muodostavat ihmisen sisäiseen maailmaan elämykselliset muistijäljet, representaatiot. Varhainen vuorovaikutus, kiintymyssuhteet ja sisäiset objektisuhteet ovat perusta myöhemmälle turvallisuudentunteelle, käsitykselle omasta itsestä, omasta olemassaolosta, omasta arvosta ja ihmissuhteiden luotettavuudesta. Suhteessa eläytyvään, lapsen näkevään, lapseen virittäytyvään hoivaajaan kehittyvät ajattelu, oppiminen, sosiaalinen kanssakäyminen, tunnekokemukset ja niiden säätely sekä stressitilanteista selviytyminen. Riittävästä kahdenkeskisyydestä lapselle mahdollistuu kyky kolmen- ja monenkeskisiin suhteisiin. Kolme ensimmäistä ikävuotta ovat lapsen minuuden merkittävää rakentumisen aikaa, jolloin hoivan jatkuvuus ja ennakoitavuus ovat ensiarvoisia. Vanhemmasta erossa olemisesta selviytymiseen lapsi tarvitsee riittävän kokemuksen minuuden jatkuvuudesta ja itsekokemuksen eheydestä. Ester Bick (168; Mankinen 2007; Tuhkasaari 2013) on kuvannut, miten vauvan kokemus eheydestään ja rajoistaan vahvistuu kannattelevassa sylissä, äidin äänestä, tuoksuista, nännistä vauvan suussa. Imetystilanteessa äitinsä sylin kannattelemana vauva tavoittaa äidin rinnan tavalla, jonka hän tarvitsee, samalla kun äitiin syntyvä katsekontakti synnyttää vauvassa perustavaa laatua olevan ruumiillisen kokemuksen. Lapsen ollessa emotionaalisessa, kannattelevassa sylissä hänen mieleensä rakentuu muistijälkiä, tapahtumakokonaisuuksia, jotka mahdollistavat ennakoimisen ja

3 3 tunnistamisen. Ydinminuuden kehkeytyminen, tilallinen ja ajallinen eheys alkaa mahdollistua. Mielen eheys ja sen lujuus, kyky välttyä hajaantumistilaan joutumiselta, on perustana kehitykselle kohti eriytynyttä ja itsenäistä yksilöä, joka voi olla elävässä ja luovassa vuorovaikutuksessa sekä omaan sisäiseen, että ulkoiseen maailmaan, kyeten erottamaan ne toisistaan. (Mankinen, 2007) Hyvä objekti muodostaa egon ytimen, jonka avulla pelosta ei tule liian vaarallista Vauvan kokemat ensimmäiset objektit ovat osa-objekteja, jotka ovat lohkottuina hyviksi ja pahoiksi. "Paha rinta koetaan pahana, ei pelkästään vauvaa frustroivana, vaan koska vauva projisoi siihen oman aggressionsa. (Klein, 1935; Bronstein, 2007). Hyvästä rinnasta tulee prototyyppi sille, mitä läpi elämän koetaan hyväntahtoisuudeksi ja rakastavaksi. Paha rinta muodostaa mieleen vihattavien asioiden kuviot. Varhaiset sisäiset objektit liittyvät vauvan kokemuksessa vaiheeseen, jolloin lapsella ei vielä ole sanoja käytössä. Kleinin mukaan varhainen hyvä objekti muodostaa egon ytimen. Hyvä objekti toimii vastavoimana ahdistukselle, joka saa aikaan maanisia defenssejä, lohkomista, projektiivisia identifikaatioita, kaikkivoipuutta, ja se toimii vastavoimana primitiiviselle idealisaatiolle sekä lisää egon/minuuden eheyttä. Ihmisen minuus kehittyy hyvän äitiobjektin ympärille ja samastuminen äidin hyviin puoliin, isän hyviin puoliin, muodostaa perustan myöhemmille hyville samastumisille. Integraation edetessä osaobjektit muuttuvat kokonaisobjekteiksi. Lapsen sisäisen tunne-elämän kannalta ei ole samantekevää samaistuuko hän pääasiassa hyviin vai pahoihin objekteihin. Hyvästä sisäisestä objektista muodostuu persoonallisuuden ydin, jonka avulla selvitään myöhemmin elämässä. Samastumisia edeltävien sisäistysten perusmatriisi on lapsen kokemassa holding kannattelu vauvan ajassa olemisessa (Winnicott, 1971; Ogden 2004) joka turvaa jatkuvuuden kokemuksen sisäistämisen, lapsen omassa ajassa olemisen, rytmien tunnistamisen ja potentiaalisen tilan luomisen. Sisäistysten matriisina kokemusten käsittelyssä ja prosessoinnissa ovat container contained merkittävinä elementteinä. Container contained, sisällyttäminen kohdistuu siihen, miten prosessoidaan koettuja ja elettyjä kokemuksia. Mukaan kuuluvat Bionin kuvaamat ilmiöt: reverie, beta-elementit ja alfa-funktio. Depressiivinen olemisen ja kokemisen tila paranoidis-skitsoidinen olemisen ja kokemisen tila Melanie Kleinin ( ) käsitys lapsen kehityksestä ja ihmisen läpi elämän jatkuvasta pyrkimyksestä integraatioon, perustuu hänen kliinisestä kokemuksestaan muodostamaansa metateoriaan, objektisuhdeteoriaan. Metateoria tarkoittaa sitä, että annetaan hahmo tai selitys ilmiöille ja kokemuksille, jotka löydetään ainutkertaisina aina jokaisen yksilöllisessä tilanteessa. Klein näki jo hyvin varhain ihmisen mielen toimivan lohkovilla ja integroitumattomilla tavoilla. Keskenään suhteessa olevien, Freudin persoonallisuuden rakennetta kuvaavien, viettimaailman (id), minän (ego) ja yliminän (superego) rakenteiden sijaan Klein näki integraation kehityksellisenä tehtävänä. Klein tutki ihmisen sisäisten vanhempien mielikuvia suhteessa superegoon. Hän löysi depressiivisen position (1935) (D), hyvien ja pahojen objektien integroimisen kehityksen aikana, jolloin lohkomisesta tulee vähitellen realistisempaa. Edelleen Klein löysi (1946) paranoidisskitsoidisen position (Ps) ja keskittyi itse egon integraatioon. Klein ajatteli integraation olevan ahdistuksen paineessa etenevää liikettä kohti uudempaa kypsyyden tasoa, samanaikaisen fyysisen kehityksen kanssa. (Hinshelwood, 1998). Vastasyntyneellä on olemassa ego ja jo aivan pienellä lapsella on kyky suhteeseen, ahdistuksen kokemiseen ja suojautumismekanismien käyttöön. Vastasyntyneen ego on hauras ja siltä puuttuu koossapysyvyys. Se pyrkii vaihtelevasti hajoamaan ja koostumaan. Taipumusta hajoamiseen Klein pitää kuolemanvietin aikaansaamana. Varhaisen egon tärkeää toimintaa onkin taistella kaikin käytettävissä olevin keinoin disintegroitumista vastaan, estää hajoamistaan palasiksi ja

4 4 annihillaatioahdistuksen vallalle pääsyä. Elämänvietti vahvistaa egon asteittaista koostumista. (Sitolahti, 2006) Freud (1932b; Bronstein 2007) päätyi inkorporaation ja introjektion (Ferenczi 1909; Bronstein 2007) käsitteiden kautta identifikaation prosessiin, jota hän pitää ensimmäisenä kiintymyksen muotona suhteessa toiseen henkilöön. Internalisaation, sisäistämisen prosessilla on mieltä organisoiva vaikutus (Merea 1980; Bronstein 2007). Introjektion (sisään ottaminen, sisäistäminen, vastaanottaminen) on elämänvietin palveluksessa, jolloin ego voi ottaa sisäänsä jotain elävöittävää ja sitoa näin sisällään olevan kuolemanvietin (pelon!). Introjektion ja identifikaation prosessit ovat olennaisia minuuden kehitykselle (mitä sisäistetään, keneen samastutaan, sisäistetty syrjäytyminen?) Egolla on kyky introjisoida sekä hyviä, että pahoja objekteja. (Klein 1958). Ihmisen mieli rakentuu projektioiden (ulos heijastamisen) ja introjektioiden (sisäistämisen) ja projektiivisten identifikaatioiden kierron ja prosessien kautta suhteessa toiseen. Ydinminuus syntyy läsnäolon kokemuksista Ensimmäinen ikävuosi on perusluottamuksen rakentumista, läsnäolon kokemuksista syntyy lapsen ydinminuus, joka on ensin ei-kielellinen, ruumiillinen ja tiedostamaton, joka säätelee tunnepitoista kokemusta itsestä ja toisesta. Ydinminä, eriytyminen ja yksilöityminen rakentuvat lapsen psykologisen syntymän kautta, jonka perusta on varhaisessa vuorovaikutuksessa. Sisäistetty kokemus kaikkivoivasta yhteenkuulumisesta on myöhemmin elämässä toivon eväs. Hyvä symbioosi on paras lapsen varhaisen identiteetin ja vankan ydinminän lähde, luottamuksellisuuden ja pysyvien tunnesuhteiden perusta. Kun symbioosi puuttuu, asioita koetaan konkreettisesti ja fyysisesti. Lapsen on vaikeaa kestää erokokemuksia 7kk:sta 2 3-vuotiaaksi. Vielä kehittymätön muisti ei kykene sisällyttämään äitiä mielessä, jolloin lapsi kokee oman itsekokemuksen jatkuvuuden menettämistä. 1 ½-vuotias harjoittelee läheisyyden ja etäisyyden vuorottelua; 2-vuotias on yhä lisääntyvästi tietoinen omasta sukupuolesta. Kolmeen ikävuoteen mennessä lapsen merkittävin psyykkinen tehtävä on yhdistää rakkauden ja vihan tunteet, hyvä ja paha samaa ihmistä kohtaan kokemus toisen ja itse pysyvyydestä. Oman mielen, omien ajatusten, tuntemusten kehitys on hitaan prosessin tulos, johon tarvitaan eläytyvän, sisällyttävän aikuisen konkreettista läsnäoloa ja suhdetta riittävän hyviä kokemuksia itsestä ja toisesta. Lapsi tarvitsee toisen, joka antaa kokemuksille merkityksiä niin, että lapsen oma merkityksenantokyky voi kehittyä. 3-6-vuotiasta leimaavat intohimoiset rakkauden ja vihan tuntee sekä niihin liittyvä pelko, syyllisyys ja mustasukkaisuus. Lapsi tarvitsee apua vaikeiden tunteiden, kokemansa ulkopuolisuuden ja pettymysten kanssa selviytymiseen. Lapsi tarvitsee apua erityisesti kasvuun kuuluvien pettymysten ja surujen kanssa selviytymiseen. Kyky sietää omaa riippuvuutta sekä avuttomuutta herättävät yksinäisyydenkokemuksia ja ristiriitaisia tunteita. Kontrolloimisen tai vetäytymisen avulla lapsi yrittää selviytyä avuttomuuden- ja pienuudenkokemuksistaan sekä kokemastaan turvattomuudesta. Vanhemmuus joutuu haasteeseen lapsen pettymysten kohtaamisessa, kykeneekö aikuinen säilymään lasta lohduttavana ja auttavana aikuisena. Psykologisen kehityksen kolme keskeistä saavutusta Psykologisen kehityksen kolme keskeistä virstanpylvästä ovat: subjektin ja objektin eriytyminen, subjekti- ja objektikonstanssin syntyminen, yksilöityminen ja itsenäistyminen. Kyky erottaa itse ja toinen ja kokea riittävää toisen pysyvyyttä, vaikka tunteet toista kohtaan muuttuvatkin tai vastaavasti kokea riittävää oman itsen jatkuvuutta toisen suhtautumisesta tai muuttumisesta huolimatta. Itsenäistymistä tapahtuu kasvun ja kehityksen prosessissa, mutta nuoruusiässä itsenäistyminen ja oman elämän valintojen mahdollistuminen ovat merkittäviä. Vaikeutunut itsenäistyminen kertoo aikaisemmissa vaiheissa tapahtuneesta tai toteutumatta jääneestä. Nuoruusiässä kerrataan ja siihen tiivistyy kaikki aikaisemmat kehitysvaiheet, niissä tapahtunut ja tapahtumatta jäänyt. Kasvu ja kehitys olemisen ja kokemisen mielen tilat Ihmisen kasvu ja kehitys kronologiset ikävaiheet ja kehitystehtävät, parisuhteen prosessi, perheen elämänvaiheet omine tehtävineen kuuluvat ihmisen elämään. Näiden sisälle rakentuvat mielen tilat

5 5 positiot olemisen ja kokemisen tilat, jotka säilyvät mahdollisuuksina läpi elämän ja vaikuttavat asianomaisen todellisuuden kokemiseen. Se tarkoittaa iästä riippumatta kykyä kokea kaikkia eri ikäisenä kokemiaan merkityksiä, niitäkin, jotka eivät ole aikoinaan mahdollistuneet koettaviksi. Kleinin nimeämät olemisen ja kokemisen tilat depressiivinen positio (D) ja paranoidis-skitsoidinen positio (Ps) ja niiden välillä liikkuminen on kehityksen edellytys. Nämä state of mind, mielentilat ovat ihmisenä olemisen perustiloja, joiden suhteen ratkaistaan sisäistä konfliktia tietoisesti ja tiedostamatta, niin suhteessa omaan itseen kuin suhteessa ulkoiseen toiseen. Suurin huoli omasta turvallisuudesta, kun pelottaa kauhuun asti Ps olemisen ja kokemisen tilalle on tunnusomaista: lohkominen hyvien ja pahojen objektien välillä, sekä rakastavan, että vihaavan egon välillä. Suurin huoli on omasta turvallisuudesta ja ahdistuksen käsittelyyn käytetään em. lohkomisen defenssejä, idealisaatiota, projektioita ja projektiivista identifikaatiota. Ahdistus on vainoahdistusta, ulkoinen ja sisäinen eivät erotu, vaan sisäisesti koetun esim. vihan koetaan kohdistuvan itseen ulkopuolelta. Tai vastaavasti uskoessaan toisen rakastavan itseä, kyse voi olla omasta projektiosta (maailma ja toinen nähdään oman kokemuksen kautta, jota pidetään ainoana todellisuutena). Ahdistus aiheutuu pelosta, että paha objekti tai pahat objektit tuhoavat egon, uskotaan toisen olevan sellaisen, kuin mitä hänet projektion kautta koetaan ja näin voidaan perustellusti hyökätä häntä vastaan. Hyvän ja pahan lohkomisessa lohkotaan myös ego, joka voi tarkoittaa sitä että ihmisessä on kaksi toisiinsa yhteydettömässä tilassa olevaa kokemuksen ja persoonallisuuden puolta. Itsestä pois lohkottu sijoitetaan projektion avulla toiseen. Oma aggressio, viha, heikkous tai pelko lohkotaan toiseen. Projektio viittaa tiettyihin ominaisuuksiin, luonteenpiirteisiin tai tunteisiin, jotka alun perin kuuluvat omaan itseen, joita ei ole omaksuttu ja liitetty itseen, vaan ne on projisoitu johonkin ulkoiseen. Tästä tulee projektiivisen identifiaation käsite: omasta itsestä projisoidaan ei hyväksytyt itsen puolet toiseen, joka identifioituu projisoituun, ja alkaa toimia projektion mukaisesti. Toteutuakseen toisiinsa yhteyden tulee jatkua, jotta projektiivinen identifikaatio joko kommunikaationa tai defenssinä voi toimia. Toisinaan pois projisoidut puolet koetaan pahoiksi, pelottaviksi ja vaarallisiksi. Tuhoavuus tai paha saatetaan projisoida toiseen, koska sen koetaan olevan niin vaarallista ja tuhoavaa omassa itsessä. Toisinaan objektiin projisoidaan myös hyvät ja arvostettavat ominaisuudet. Jos hyvyyden projektio on ylenmääräistä, vauva ja myöhemmin aikuinen, saattaa kokea kaiken hyvän tyhjentyneen itsestään, jolloin asianomainen tulee ylenmääräisen riippuvaiseksi idealisoidusta objektista (lapsi, joka on joutunut kannattelemaan pelottavaa vanhempaansa, rakastamaan niin, että oma identiteettikehitys on jäänyt keskeneräiseksi). Pahan objektin olemassaolon kieltäminen voi olla mahdollista, kun lohkotaan tietoisuudesta oman itsen puolia, joka koskee pahaa objektia, joka koskee itsessä olevaa pahaa. Idealisaatio on välttämätön ja normaali kehitysvaihe vauvan varhaisessa kehityksessä. Sen avulla mahdollistuu ottaa hyvä objekti omaan sisäiseen maailmaan ja identifioitua siihen. Hyvä objekti asettautuu vauvan egoon suojaamaan häntä hyökkäyksiltä. Hyvien ominaisuuksien projisoiminen saattaa tarjota tärkeän funktion: projisoimalla rakastavat tunteet toiseen, voidaan nähdä hänet rakastavana. Tavoitteena Ps-positiossa on hyvän ja pahan erillään pitäminen, hyvä nähdään itsessä, paha itsen ulkopuolella, sisäinen ja ulkoinen menevät sekaisin, varmistetaan turvallisuutta, kontrolloidaan, ajattelu heikentyy ja todellisuus vääristyy. Tätä olemisen tilaa luonnehtii äärimmäinen turvattomuus, hajoamisen pelko, kauhu ja uhka. Ps-position tavoite ja siinä käytettävien defenssien tarkoitus on olla ensimmäinen ja merkittävä perusta persoonallisuuden rakentumiselle, varhaisimman kokemuksen organisaatiolle. Se on ensimmäinen askel eheytymisen, integraation alkamiselle, joka voi toteutua vain riittävän holdingin ja containerin mahdollistumisen avulla. Niin kauan kuin maailma organisoituu kahteen; hyvään ja

6 6 pahaan ja niin kauan kuin nämä kategoriat eivät ole liian heikkoja tai liian jäykästi ylläpidettyjä, lohkomisen, bi-polaarinen lohkominen on psykologinen saavutus. Huoli toisesta, jonka hyväksynnästä ja rakkaudesta on riippuvainen Depressiivisen olemisen ja kokemisen tilassa ulkoisia ja sisäisiä objekteja aletaan arvostaa, tulee kykyä ottaa vastuuta omasta osuudesta sekä pyrkimys hyvään suhteeseen ulkoisiin ja sisäisiin objekteihin. Depressiivinen positio ei ole taso, joka saavutetaan, vaan olemisen ja kokemisen tila, jota ratkaistaan koko elämän ajan. Depressiivisessä positiossa on huoli toisesta, huoli itselle rakkaan toisen vahingoittamisesta. Ahdistus on depressiivistä, joka tarkoittaa sitä että tunteina ovat syyllisyys, pelko ja suru. Voi kokea toisen hyvänä ja pahana, kokonaisena, erillisenä toisena, kuten omassa itsessä on kykyä kohdata hyvää ja pahaa, tulee tarve korjata. On kykyä vastuuseen omasta osuudesta, mutta antaa myös toiselle mahdollisuuden omaan vastuuseensa. Sisäistäminen, introjektiot tulevat mahdollisiksi, kuten samastuminenkin, kun Ps-position ahdistukset ja defenssit eivät vie liiaksi tilaa. On kykyä vastavuoroisuuteen, kolmen- ja monenkeskisiin suhteisiin - on kykyä tunteiden ja ajattelun integroimiseen, symbolisaatioon ii, kykyä tuntea ja ajatella sekä sietää ambivalenssia. Integroituneempi lapsi ja aikuinen pystyy muistamaan ja säilyttämään rakkauden hyvää objektia kohtaan, jonka tuntee menettäneensä ja tuhonneensa. On myös kykyä tuntea syyllisyyttä uskoessaan menetyksen johtuvan omasta syyllisyydestä. D-positiota vastaan voidaan defensseinä käyttää maanisia defenssejä, kieltämistä ja toimimista sisäisen psyykkisen työn sijasta. Maanisia defenssejä ovat: määräysvalta, voitonriemu, kontrolli, ylenkatse, jotka toimivat riippuvuuden ja uhkaavan menetyksen, arvostuksen menetyksen kokemuksia vastaan. Depressiiviselle positiolle tunnusomaista on yhdistää ja integroida kokemuksia. Kehityksen ydinkohtana pidetään depressiivistä positiota, jota läpi elämän yhdessä Ps-position kanssa uudelleen työstetään. Depressiivisessä positiossa saavutetaan integraatio, joka perustuu elämänvietin ylivoimaan, jolloin ego voi myös hyväksyä kuolemanvietin olemassaolon itseen kuuluvana. Se on rakkauden ja vihan, rakentavuuden ja tuhoavuuden hyväksymistä itsessä: sama äiti/isä, jota olen vihannut, on sama, jota olen rakastanut. Objekti täytyy menettää, että hänet voi uudelleen löytää on tie, jonka kautta mahdollistuu kiitollisuus ja rakkaus niitä kohtaan, joiden suhteen omaa identiteettiään on rakentanut. Mutta keskeistä on, miten suhde niin ulkoisiin kuin sisäisiin objekteihin mahdollistuu niin, että tarvittava integraatio voi toteutua. Sisäiset objektit ja tiedostamattomat fantasiat ovat toisiinsa liittyviä. iii Piilotajuisten fantasioiden peruta on vieteissä ja niiden välisessä jännitteessä sekä niiden välillä olevassa konfliktissa. Jo kohdusta ja syntymästä alkaen ihmisen kokemukseen liittyy tiedostamattomia fantasioita, jotka kulkevat mukana kokemusmaailmassamme. Mielikuvat, unet, erilaiset muistot sisältävät näitä tiedostamattomia fantasioita, joita kautta saamme niitä päivätajuntaamme. Voiko hyvään yhteyteen luottaa? Kasvussa ja kehityksessä kollektiivinen kantanäkyfantasia, piilotajuinen mielikuva hedelmöittymisestä, syntymästä, miehen ja naisen seksuaalisuhteesta vaikuttaa kokemukseemme yhteyden merkityksestä. Onko kantanäkyfantasia luovuutta, rakkautta ja turvallisuutta sisältävä, vai tuhoava, pelottava, vaikuttaa siihen, miten voidaan yhdistää kaksi asiaa, oppia ja löytää ajattelussa luovia ratkaisuja. Vai jääkö vallitsevaksi pelko, jota vastaan suojaudutaan? Kantanäyssä lapsi samastuu molempiin osapuoliin. Kantanäyn sisäistäminen edellyttää molempien vanhempien kykyä sisällyttää lapsen vaikeita tunteita, toimia containerina lapsen kokemuksille ja mielelle. (Hyrck, 2001) Lapset eivät samastu vanhempiinsa vain yksilöinä, vaan parisuhteeseen heidän välillään. Lapsen näkemys äidistä ja isästä yksilöinä voimakkaampi on lapsen näkemys omasta suhteestaan vanhempiin parina: lapsi näkee vanhempansa kaksikkona. Hän on intensiivisen tietoinen vanhempien välisestä suhteesta. Tarve saada sisäinen käsitys vanhemmista parina on tärkeä lapsen

7 7 kehitykselle koko kasvun ajan, mutta teini-iässä tämän kehityksen tärkeys kasvaa. Avioerojen yhteydessä vanhemmuuden näkymätön rakenne heikentyy tai sortuu erossa (Wallerstein, 2007) Mitä tapahtuu sisäistetyille vanhemmille yksilöinä tai parina, kun vanhemmat eroavat? Mitä tapahtuu lapsen tai nuoren identiteettikehitykselle? Onko sisäistetyillä vanhemmilla ja omalla identiteetti- itsenäistymiskehityksellä tai näiden estymisellä jotain tekemistä syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen niin kollektiivisesti kuin systeemisesti? Mielen tiloista ja niissä koetuista uhkista tai ratkaisuna vetäytyminen: Paranoidisskitsoidinen positio Depressiivinen positio Psyykkinen vetäytyminen retreat Fragmentaatio/ Normaali Objektin menetyksen Objektin hajoaminen lohkominen pelko menetyksen (splitting) kokemus Vetäytyminen (retreat, John Steiner, 1999) tarjoaa olemisen ja kokemisen tilan, missä ei kohdata todellisuutta, missä fantasiat ja omnipotenssi voidaan säilyttää kritiikittömästi. Vetäytymisen avulla suojaudutaan primitiivistä pelkoa, kauhua, tuhoavuuden ja hajoamisen uhkaa vastaan. Vetäytyminen tarjoaa suojan molempia ahdistuksia vastaan, niin vainoahdistusta kuin depressiivistäkin ahdistusta vastaan. Merkittävänä tunteena vetäytymisessä niin Ps-, kuin D- positioiden prosesseja suojaamaan on PELKO. Kun pitäisi edetä D-positioon, suojaudutaan vetäytymisellä. Pelko voi liittyä depressiivisen kivun ja syyllisyyden tunteiden kohtaamiseen, jotka tunteet nousevat väistämättä, kun tietoisuus sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudesta lisääntyy. Vetäytyminen toimii suojana, kun ajankohtaista olisi pettyä, kadehtia, ottaa oma vastuu, vihata ja surra tai kun ei uskaltauduta läheiseen suhteeseen, sen menettämisen pelon vuoksi tai pelosta joutua liian suljettuun, itseä tukahduttavaan tilaan. Vetäytymisestä voi Steinerin mukaan muodostua yksilön mielen patologinen organisaatio. Lohkominen ja fragmentaatio voivat esiintyä monista eri syistä, mutta kateus on usein voimakkaana tekijänä mukana. Toisen tajuaminen erillisenä ja toisen hyvyys voivat provosoida rakentavan tai tuhoavan kateuden. Kaaos, hämmennys, missä hyvää ja pahaa ei päästä integroimaan, on kaikkein tuskallisin, hajoamisen ahdistusta yllä pitävä mielen tila. Kyse voi olla sietämättömästä syyllisyydentunteesta, häpeästä ja surusta, joita ei voida prosessoida omassa mielessä. Silloin, kun pidetään jäykästi yllä lohkomista, objektit eivät voi kasvaa joustaviksi, persoonallisuus jää katkeraksi ja joustamattomaksi. Surun välttäminen voi olla yritys suojautua vielä syvemmällä tasolla olevasta surusta ja kauhusta, josta asianomainen ei ole tietoinen. Hädässä ja pelossa koettu sisäinen hyvä, kokemus omasta erillisyydestä, oma tarvitsevuus, ja luottamus sen oikeutukseen, tulevat punnituiksi. Todellisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen on ambivalenssin ja syyllisyydentunteen kokemisen alkua. Parisuhde edellyttää jatkuvaa Ps-mielen tilasta pyrkimystä kohti D-mielentilaa. Parisuhde ja vanhemmuus, missä tuhoavuus vallitsevat, on kyse Ps-tilasta. Pari- ja perhepsykoterapiassa rauhoittaminen, ahdistukselle kanavan mahdollistaminen ovat lähtökohtia Ps-tilasta eteenpäin pääsemiselle, ajattelemiselle ja tunteiden sekä merkitysten kokemiselle jaettuna ymmärrettynä kokemuksena, kohti turvallisempaa olemista.

8 8 Ihmisen persoonallisuuden kehitykselle on tärkeää mielikuvat ja ymmärtäminen, kyky ajatella, kyky muodostaa symboleja ja kokemuksista merkityksiä, itsekokemuksen ja objektipysyvyyden rakentuminen psykologisen syntymän kautta. Donald Winnicott (1989) Fear of breakdown psyykkisen romahduksen ja hajoamisen pelko Usein hoidossa kohtaamme ihmisen terapiaprosessin aikana aktivoituvien erilaisten pelkojen ja kauhujen tilanteessa. Winnicott in fear of breakdown käsite on erinomainen kuvaamaan sitä, miten Se, mitä ihminen pelkää, on hänelle jo tapahtunut. Hän on selviytynyt siitä, mutta hän ei ole voinut käsitellä sitä, mitä tapahtuma on hänelle merkinnyt. Potilaalla voi olla pakko-oireita, erilaisia fobioita, joiden avulla hän on käsitellyt ja sitonut pelkoaan ja jonka avulla hän on voinut yrittää välttää riippuvuussuhdetta tai sen syntymistä transferenssissa. Pelon taustalla on riippuvuuden tuoma kauhu, joka liittyy totaalisen avuttomuuden kokemukseen traumatilanteessa. Romahtamisen pelko tulee esille vasta, kun uskaltaa olla toisesta riippuvainen. Kyse on tavallaan defenssien murtumisesta, kun niiden avulla on yrittänyt ylläpitää sitä, minkä pelkää omassa itsessä kadottavansa. Ego ei ole pystynyt suojautumaan ympäristön taholta tapahtuvilta puutteilta, pahoilta kokemuksilta, koska itsessä oleva sisäinen lapsi on riippuvainen toisesta ja on olemassa toisen varassa. Se, mitä on tapahtunut, liittyy varhaisiin kokemuksiin ja ajankohtainen kokemus pelosta taantumiseen varhaisempiin em. tasoihin. Winnicott näkee ihmisen kehityksen kulkevan täydellisestä riippuvuudesta suhteellisen riippuvuuden kautta kohti itsenäistymistä. Kannatteleva ympäristö (holding) edistää kehitystä, jossa tulee kykyä käsitellä impulsseja, tunteita ja kokemuksia (handling), missä mukaan kuuluu myös objektin läsnäolo. Tällaisella ympäristöllä on yksilön kehitystä integroiva merkitys, jossa ihmisen kokonaisuus ruumiillisena, psyykkisenä, psykosomaattisena sekä vuorovaikutussuhteessa olevana (object-relating) toteutuu. Winnicott kuvaa ihmisen primitiivisiä pelkoja: pelko paluusta integroitumattomaan tilaan (defenssinä: disintegraatio) pelko ikuisesta putoamisesta (defenssi: itsekannattelu, omassa varassa selviytyminen, kontrollointi) pelko psykosomaattisen eheyden koossapysymisen menetyksestä (defenssinä: depersonalisaatio) pelko menettää todellisena olemisen tunne (defenssi: pako primaariin narsismiin) pelko objektisuhteessa olemisen kyvyn menetyksestä (defenssi: autistiset olotilat, suhteessa vain itsekokemuksen ilmiöihin) Tunne siitä, että romahdus on jo tapahtunut, on olemassa tiedostamattomassa. Tämä tiedostamaton ei tarkoita torjuttua tiedostamatonta, kuten psykooseissa, eikä myöskään sitä osaa tiedostamatonta, joka on lähellä neurofysiologista toimintaa, eikä myöskään Jungin myyttistä tiedostamatonta. Tässä erityisessä yhteydessä tiedostamaton tarkoittaa sitä, että ego-integraatio ei ole kyennyt käsittelemään (sisäistämään) jotakin. Ego on ollut liian kypsymätön ottaakseen niitä ilmiöitä omaan henkilökohtaiseen hallintaansa. Miksi sitten menneisyyteen kuuluva pyrkii esille? Egon alkuperäinen kauhukokemus ei voi siirtyä menneisyyteen ennen kuin ego on pystynyt kokemaan sitä nykyhetkessä ja siten saanut sen omaan kontrolliinsa. Tämä tapahtuu terapeutin auttavan funktion omaksumisen avulla. Eli potilas jatkaa menneen yksityiskohdan etsintää, jota ei vielä ole koettu. Tämä etsintä kohdistuu potilaan mielessä tulevaisuuteen, pelkona siitä, että katastrofi tulee tapahtumaan. Kun potilas voi vähitellen hyväksyä, että se, jota hän ei ole kokenut kuitenkin on tapahtunut menneisyydessä, niin tie ahdistuksen kokemiselle ja käsittelylle transferenssissa tulee mahdolliseksi. Potilaan pettymykset, ahdistukset ja pelot suhteessa terapeuttiin voidaan sietää pienissä erissä, jotka eivät ylitä potilaan sietokykyä. Potilas voi kokea vähitellen kannaltaan epäonnistunutta tai traumatisoivaa varhaista ympäristöä ja saada sen kokemuksellisesti kontrolliinsa. Terapian päättyminen ei yleensä ole mahdollista ennen kuin

9 9 kauhukokemukset, pelko ja häpeä on kohdattu. Terapiasuhteessa koettu pelätty trauma ja kauhu tarkoittaa sen kokemista ensimmäistä kertaa transferenssissa, nykyhetkessä. Potilas sanoo minua pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se vastaa muistamista ja sen lopputulos vastaa torjunnan poistumista neurootikon psykoanalyysissa/psykoanalyyttisessa hoidossa. Kuoleman pelko tai tyhjyyden pelko voivat kuulua edellä todettuun. Jo kauan sitten koettu kuolemisen kokemus tai tyhjyys, missä ei ollut mitään, ei tapahtunut mitään, missä oma olemassaolo on tullut em. kokemusten kautta kauhukokemukseksi, vaiheessa, missä yksin ei selviydy. (Winnicott, C., Shepherd, R., Davis, M. 1989; Caldwell, Joyce, 2011; Saraneva, K. (2010) Mitä integraatio tarkoittaa? Ihmisen kasvu ja kehitys, omaksi itseksi tulemisen pyrkimys jatkuu läpi elämän. Kehitys tapahtuu aina suhteessa toiseen ihmiseen. Pyrkimys integraatioon on mielen keskeinen ominaisuus. Integraatio edellyttää kehitykselliset prosessit mahdollistavan suhteen toiseen ja kolmanteen äidin ja isän tai heitä korvaavat, joihin ja joiden suhteeseen tarpeenmukaiset emotionaaliset prosessit voivat toteutua (Tuhkasaari, 2013). Integraatiolla tarkoitetaan kokemusta itsekokemuksen jatkuvuudesta ja erillisyydestä suhteessa toiseen, kokemusta toisen pysyvyydestä niin, että toinen ei muutu omien tunteiden ja mielialojen mukaan. Kokemusta siitä, että niin itsessä kuin toisessa on hyvää ja pahaa, rakkautta ja vihaa, kuten muitakin vastakkaisuuksia ilmentävät polariteetit, joiden äärilaitojen välillä kokemuksellisesti omaa identiteettiä eri yhteyksissä jäsennämme. Tulee kokemus: omasta olemassaolosta, omasta arvosta, suhteessa olosta ja omien kokemusten merkityksen oikeutuksesta. Integraatio kehityksellisenä haasteena eri elämänvaiheissa Ihmisen elämään kuuluvia kehityksellisiä integraatiotapahtumia kohdataan aina uusissa ikä- ja elämänvaiheissa. Inhimillinen kehitys kokonaisuudessaan on integratiivinen tapahtuma, joka johtaa kehittyvän itsekokemuksen, minäkuvan lisääntyvään autonomiaan ja yksilöllisyyteen. (Tähkä, 1986). Saavutettu integraatio ei koskaan ole täydellinen. Ihmisen elämään kuuluvia kehityksellisiä integraatiotapahtumia on monia nuoruusiän kehityksessä tiivistyvät kaikki aiemmin koettu. Eri vaiheissa toteutunut integraatio vaikuttaa seuraavien vaiheiden integraatioon. Riittävän integraation toteutuminen mahdollistavat itsensä ja toisten kanssa sisäisessä sovussa olemista, todellisuuden kohtaamisen, kykyä surra ja tuntea kiitollisuutta. Ne oman itsen puolet, jotka on jouduttu jättämään yhteydettömään tilaan, hakevat suhdetta ja yhteyttä toiseen, jonka kanssa nämä minuudesta poissuljetut oman minuuden puolet voitaisiin saada yhteyteen. Pyrkimyksenä on eheytyä ja kokea suhteessa oman eheytymisen kannalta tarvittavaa. Selityksenä siihen, miksi integraatio ei ole voinut toteutua, on ehkä jääty liian yksin tai ilman vastaanottoa, kannattelua ja containeria. Oman itsen näkevä, hyväksyvä ja eläytyvä toinen tai suhde toiseen on puuttunut. Integroimaton oman itsen puoli voi olla kehitykselliseen tai/ja traumaattiseen yhteydenkokemukseen ja tapahtumaan liittyvä. (Tuhkasaari, 2013) Ihmisenä olemiseen kuuluu pyrkimys rakastaa, vihata ja tietää. On halu olla rakastettu (hyväksytty) ja toive tulla ymmärretyksi (Britton, 1989/2007) Lasten ja nuorten pahoinvointi surmateot - integraatio Kun maassamme on viime vuosina kerrottu lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja kun on tapahtunut hirveitä nuorten tekemiä surmia, olen pohtinut, eikö lapsille ja nuorille mahdollistu riittävä suhteessa toteutuva integraatio? Samoin voi kysyä, mitä on tapahtunut integraation suhteen niille vanhemmille, jotka surmaavat lapsensa ja/tai puolisonsa? Ja miten nämä tapahtumat ovat yhteydessä aikaisempien sukupolvien kokemuksiin? Ovatko ajankohtaiset tapahtumat traagisia näyttämöitä kokemuksista, jotka ovat jääneet kohtaamatta ja käsittelemättä sukupolvia aikaisemmin? Ja, miten ne ovat vaikuttaneet ihmisen kokemukseen omasta itsestä sekä identiteetistä naisena tai miehenä? Paripsykoterapiassa esille tulleen perusteella ajattelen, että puolisoiden

10 10 kamppaillessa haavoittuvuutensa ja suhteensa kriisien kanssa, on ilmeistä, että kasvuhistoriassa suhteessa vanhempiin ja sisaruksiin kesken jäänyt saa tiedostamattomasti uuden näyttämön ajankohtaisessa parisuhteessa. Kun lapsi oireilee ja hänen kehitykselliset prosessinsa ovat vaikeutuneet, perheterapiassa näyttä siltä, että vanhemmat työstävät tiedostamattomasti omaan integraatioonsa ajankohtaisesti liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Kyse on liian keskeneräisiksi jääneistä, oman lapsen kehitysvaiheen kanssa prosessoituneista kehityksellisistä asioista. Vaikeudesta erottaa omaa ja lapsen todellisuutta niin, että lapsi joutuu vanhemman taakkasiirtojen kantajaksi. Silloin lapseen sijoittuvat vanhemman itsessä olevat torjutut puolet, joiden kanssa vanhempi ei ole tullut kohdatuksi suhteessa omiin vanhempiinsa, joita ei ole voinut integroida omaan itseen kuuluviksi. Tai lapseen sijoitetaan niitä odotuksia ja tarpeita, joita vanhemman olisi pitänyt voida kohdistaa omaan vanhempaansa. Lapsen kannalta tämä kaikki tapahtuu hänen oman minuutensa ja sen integraation kustannuksella. (Tuhkasaari, 2013). Mielenterveys ja vuorovaikutussuhteet auttaminen ja vastavuoroinen yhteistyösuhde Samalla tavalla voi kysyä, miten ajan henki, vallitsevat ideologiat vaikuttavat hoitokäytäntöihimme, näkemykseemme integraatiosta suhteessa autettavaan ihmiseen? Miten ymmärrämme ihmisen ajankohtaisten kokemusten ja oireiden yhteydet hänen kasvuhistoriaansa ja siihen, mitä sen kulussa on tapahtunut? Mikä oman itsen puoli on jäänyt yhteydettömään tilaan, minkä puolesta oire yrittää taistella? Mitä ihminen on pelännyt tai pelkää? Mielenterveyden häiriöt nähdään yhä enemmän aivosairauksina, jolloin painotetaan neurobiologisia syitä, sosiaaliset syyt ja vuorovaikutuksen merkitys ihmisen sairastumiseen sivuutetaan. DSM-diagnoosien kehämäisyys on kaikkea muuta kuin ihmisen integraatiota edistävää. Diagnooseja kehitetään oireen perusteella ja oireen nimeämisen ajatellaan olevan myös sen selitys. Diagnoosit eivät ole arvovapaita, vaan ne perustuvat sosiaalisiin normeihin, käsityksiin normaalista ja epänormaalista. Britannian psykologiyhdistys on ilmaissut kritiikkinsä diagnoosijärjestelmään, kuten myös WHO on todennut, että mielenterveys syntyy sosiaalisissa suhteissa ja sitä on hoidettava sekä sosiaalisten että yksilötason keinoin. (Verhaeghen, 2013; Lilja, 2014) Paul Verhaeghenin mukaan mielenterveysongelmien määrittely aivosairauksiksi sopii Enronyhteiskuntaan 1. Hoidetaan yksilöä, seurausta ja oireita, mutta ei puututa syihin. Verhaeghen mukaan olisi tärkeää erottaa oikeuslääketieteellinen diagnostiikka, joka pyrkii suojelemaan yhteiskuntaa, ja kliininen diagnostiikka, joka suojelee yksilöä, jopa yhteiskunnan kustannuksella. Molemmat ovat tärkeitä, mutta niillä on erilainen päämäärä. Diagnostiikasta on tullut paljolti arvioimista, seulontaa ja lomakkeiden täyttämistä normista poikkeavan löytämiseksi. Eli ihmisistä tehdään kohteita, joihin kohdistetaan auttavia toimenpiteitä ilman oireilevan ihmisen todellista kohtaamista ja ymmärrystä, mistä oikeastaan on kysymys! Todelliset syyt ovat sosiaalisia, ne liittyvät ihmisen elämäntapoihin, olosuhteisiin ja erityisesti työelämään ja sen raaistumiseen. (Verhaeghe 2013; Lilja, 2014) Lapsen suru diagnostisoidaan sairaudeksi Lapsi suree vanhempiensa avioeron itselle aiheuttamaa, epävarmuutta omasta paikasta, pelkoa siitä, että kukaan ei enää välitä, syyllisyyttä omista tarpeista, vaikeudesta kulkea kotien väliä, pelkoa kavereiden menettämisestä, pelkoa vanhemman selviytymisestä, pelkoa tulevasta jne. joka ilmenee ahdistuneisuutena ja vaikeutena keskittyä. Opettaja haluaa lapselle ADHD diagnoosin, järjestetään neuvottelu, jossa ringissä istuu ammattilaisia, joilla pitäisi olla jotain käsitystä lapsen kasvusta ja kehityksestä, vanhemmuudesta ja perheen suhteiden dynamiikasta. Kukaan ei avaa suutaan sen kysymyksen tekemiseksi, mitä lapsi ajattelee, mihin pahoinvointinsa liittyy, tai että tuleeko jollekin muulle jotain mieleen, tietääkö kukaan, mitä lapsen elämässä on lähivuosina tapahtunut? Sitä luvulla Amerikassa surullisen kuuluisa Enron yhteisön tarina. kaikki työntekijät pantiin kilpailemaan keskenään, jolloin syntyi ahneuden narratiivi, meritokratia, jossa jokaisen ajatellaan olevan yksin vastuussa omasta menestyksestään. Enron- ideologiassa toinen ihminen on ensisijaisesti kilpailija. Maailma on iso markkina, jossa kaikesta on tullut tuote, kuuluu em. ideologiaan, jota aletaan soveltaa ihmisen kohtaamiseen jne.

11 11 keskustelua ei käydä, mikä tekisi ymmärrettäväksi, miksi lapsi oireilee. Vanhempi aavistaa, mistä on kyse, mutta hän ei omalta syyllisyydentunteeltaan ja peloltaan kykene asiaa avaamaan. Avuksi lapselle annetaan diagnoosi ja lääkettä ilman, että on tutkittu, mihin lapsen oireet liittyvät. Ilman ymmärrystä alkaa oireen poisto! Lapsi on pian niin lääkitty, että hän ei pääse sängystä ylös. Tähän lääkäri antaa ohjeen: lisätään lääkettä. Millä tavalla tämä hoito auttaa lasta integroimaan omaan itseensä vanhempiensa parina menettämisen trauman? Onneksi vanhempi lopetti lapsensa psyyken tuhoamisen (syrjäyttämisen projektin?) ja sai toisenlaista apua niin lapselle kuin itselle. Edellä oleva tarina on ajassamme hyvin tavallinen ja siinä näyttäytyy ilmiö, jonka taustalla on pelko, joka ei tule jaetuksi ja kohdatuksi, jossa ammattilaiset joutuvat mukaan näyttämöön, missä kadotetaan ammatillisuus, missä suojellaan aikuisia, ei lasta. Vuonna 2013 mielenterveyssyistä lähti eläkkeelle lähes 2800 alle 35-vuotiasta ihmistä. Lähes kaikki eläkettä hakeneet olivat syöneet psyykenlääkkeitä, ja joka toinen peräti ainakin viittä eri psyykenlääkettä. Tutkimuksessa ilmeni, että joka toisen mielenterveyden häiriön oireet olivat alkaneet jo kouluiässä. Samansuuruinen joukko oli myös kokenut lapsuudessa vaikeiksi luonnehdittuja elinoloja. Yleisiä olivat vanhempien avioero, vanhempien alkoholinkäyttö ja koulukiusaaminen, kaltoinkohtelu, vanhemman kuolema tai vakava mielenterveysongelma, oppimisvaikeus, seksuaalinen hyväksikäyttö, oma vakava sairaus tai onnettomuus. Puolet aikuisuuden mielenterveyshäiriöistä on alkanut alle 14-vuotiaana (Helsingin Sanomat ). Kun kestämättömässä tilanteessa lapsi terveesti oireilee, annetaan automaattisia muotidiagnooseja, lapselle syötetään lääkkeitä, joiden pitkäaikaisvaikutuksista ei ole todellista tietoa. Lääkkeitä, jotka mitä todennäköisimmin estävät lapsen integraatioprosesseja, estävät yhteyden saamisen niihin oman itsen eri puoliin, joita tarvitaan elämässä selviytymiseen. Näiden prosessien estyminen näkyy myöhemmin syrjäytymisenä ja masennuksena. Syrjäytymisestä ja masennuksesta tulee selitys, kun tosiasiassa pitäisi kysyä, että mihin syrjäytyminen ja masennus kunkin yksilöllisessä tilanteessa liittyvät. Eivät ne ole jostain nyt pompanneet, vaan kyse on pitkästä kehitysprosessista, jonka juuret löytyvät siitä, mitä lapselle on tapahtunut vanhempisuhteissaan, perheessään, päiväkodissa ja koulumaailmassa kasvun ja kehityksen merkittävinä vuosina. Lapsen ja nuoren oireillessa on eettinen ja moraalinen vastuu tutkia ja selvittää, mitä lapsi kokee ja miten olosuhteita voidaan muuttaa niin, että lapsen stressi ja kärsimys voidaan lopettaa. Esim. kotia vaihtavan lapsen vastuulle jää liian paljon asioita, joista hän ei kykene ottamaan vastuuta yksin. Vanhemmat eivät kykene olemaan perillä lapsen kouluasioista ja niihin liittyvistä jatkuvuuden vaatimuksista. On selvää, että silloin lapsesta tulee liikaa asioidensa vastuunkantaja, jota eivät välttämättä kaikki opettajatkaan ymmärrä. Varsinkin, kun uusissa opetusmenetelmissä, ilmiöopetuksessa, yksittäinen oppilas jää yhä lisääntyvästi omaan varaansa, mistä esim. ero- ja uusperhetilanteissa elävät ja tukea tarvitsevat lapset eivät selviydy. Nähtäväksi jää, miten näitä uhrilapsia diagnostisoidaan ja lääkitään. Lapsi joutuu kokemaan niin kotona kuin koulussa vanhemmuuden/aikuisuuden tuen puutteen. Ja onko niin, että kollektiiviset ja systeemiset pelkoihin ja traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tuhoavat dynamiikat ovat tiedostamattomasti mukana lasten elämän järjestelyissä niin koulussa kuin auttavissa tahoissa? Mikä muuten selittää sen, että esim. lastenpsykiatrisen hoidon aikana arvioitu lapsen oman psykoterapian tarve ja hyvään prosessiin päässyt toteutuminen, pyritään lopettamaan, kun lapsi siirtyy nuorisopsykiatriaan? Tai, että nuorisopsykiatrisen hoidon aikana nuoren oman psykoterapian tarvetta ei arvioida ja perhettä ei tavata niin, että tulisi ymmärrys siitä, missä olosuhteissa nuori elää. Edellä todettuihin 2800 nuoren ihmisen, ennen eläkettä olevaan elämäntarinaan, liittyy erinäinen määrä kollektiivisia ja systeemisiä kohtaamattomia pelkoja sekä traumaattisia ylisukupolvisia taakkasiirtymiä. Psykoterapeutti, tutkiva ja hoitava työntekijä tulee kosketetuksi oman implisiittisen

12 12 muistinsa kerroksissa, omassa varjossaan, jolla on myös ylisukupolviset juuret. Siinäkö selitys siihen, että yhteyksiin liittäminen on vaikeutunut? Mitä ylisukupolvisuus tarkoittaa? Ylisukupolvisuus tarkoittaa niitä tiedostamattomia ja tietoisia sukupolvelta toiselle siirtyviä sisäisiä (intrapsyykkisiä) ja ihmisten sisäisten välisiä (intersubjektiivisia) kokemuksia, jotka vaikuttavat yksilön integraatioon, minäkokemukseen, identiteettiin ja rooleihin. Historia, kulttuuri, yhteiskunnalliset tekijät, ajan ilmapiiri, aikaisemmat sukupolvet, perhe ja parisuhde vaikuttavat yksilön kokemukseen omasta itsestä sekä mahdollistuviin suhteisiin molemminpuolisesti. (Tuhkasaari, 2013). Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, esimerkiksi puhutuksi tulee jonkun kannettavaksi. (Martti Siirala) Emotionaalisesti koskettanut jättää meihin jäljen, jonka perustalle uudet kokemukset rakentuvat tai aiemmat kokemukset, joiden merkityksiä ei ole (vielä) voitu käsitellä, estävät niiden rakentumisen. Ylisukupolvisista traumaattisista kokemuksista on saatettu selviytyä, mutta kokemuksiin liittyvät merkitykset ovat jääneet käsittelemättä. Toistaminen on eräs tapa muistaa (Freud: toistamispakko) varsinkin koettujen traumakokemusten näyttämöllepanoina läheisissä ihmissuhteissa, parisuhteessa ja vanhemmuudessa. Kyse on usein niistä puhekiellossa olevista kokemuksista ja asioista, jotka löytävät kanavansa jonkun perheenjäsenen oireilun kautta ja avulla. On pakko toistaa, jossa toistossa yritys muistaa ja löytää ratkaisu. Ylisukupolvinen dynaaminen tiedostamaton kirjoittaa käsikirjoituksia tiedostamattomien uskomusten ja fantasioiden avulla, joihin rooleihin joutuvat yksilön läheiset, kuten hoitavatkin ihmiset muodostuvien näyttämöiden kautta. Vaikeutunut vanhemmuus näyttää liittyvän vanhemman omien vanhempien traumaattiseen historiaan. Vanhempien kokemat ylisukupolviset kuormitukset kytkeytyvät näkymättömästi ja tiedostamattomasti ihmisen kokemukseen omasta itsestä sekä kykyyn suhteessa toiseen. Tiedostamaton siirtyminen sisältää oletuksen, että se, mikä siirtyy aikuiselta lapselle, äidiltä vauvalle toteutuu tiedostamattomasti. Miten ylisukupolviset siirrot toteutuvat? Jo Freud oletti, että on olemassa jokin siirtymisen mekanismi: ihmisenä olemisen arkaainen perintö pitää sisällään, ei ainoastaan taipumusta ja alttiutta, mutta myös asioiden sisällön sekä aikaisempien sukupolvien kokemusten muistojen jäljet. (Freud 1939; Green 2009; Tuhkasaari 2013). Sotien traumaattinen vaikutus on kautta maailman tunnettu pitkään. Suomen sotien vaikutuksesta lasten tehtäväksi on tullut ikään kuin hoitaa vanhempien traumaa. Heidän oli oltava kiitollisia ja käyttäydyttävä niin, että vanhempien uhri ei ollut turha. Vahvuuteen pakotetut äidit ja sodan kauhuja kokeneet isät olivat vaikeuksissa omien ja lastensa tunteiden kanssa. Lasten on ollut aikoinaan omaksuttava sodan vääristämä vanhempien maailmankuva. Integraation vaikeutuminen on myös näin tullut ymmärrettäväksi. Eri ikävaiheissa toteutunut integraatio vaikuttaa seuraavien vaiheiden edellyttämään integraatioon. Nuoruusiän eriytymispaineissa kohdataan se, mitä on tapahtunut yhteyden ja suhteen rakentumisessa varhaisessa vauvaiässä. Identifikaatiot vanhempien tiedostamattomiin siirtoihin vaikeuttavat lapsen erillistymis- ja yksilöitymiskehitystä, omaa subjektiutta, kykyä psyykkiseen sisäiseen työhön ja symbolisaatioon sekä autonomiaan. Keskeinen kysymys onkin, miten sukupolvia ylittävistä yhteyksistä tulee nykyisyydessä yksilön psyyken perustavaa laatua olevien rakenteiden ja prosessien muovaajia? Psykoanalyyttisen objektisuhdeteorian näkökulmasta objektisuhteiden merkitys ylisukupolvisten siirtojen toteutumisessa on merkittävä. Näistä luetteloa: identifikaatio objektiin (vanhempaan) tai identifioituminen fantasiaan toisen halusta

13 13 introjektiot, projektiot, projektiiviset identifikaatiot tabujen, syyllisyyden ja rikollisuuden sukupolvesta toiseen siirtyminen mielentilan uudelleenilmeneminen psyykkisten taipumusten periytyminen, johon tarvitaan jonkinlainen sysäys yksilön elämässä, ennen kuin se voi nousta aktiivisesti toimivaksi traumaattisten kokemusten, käsittelemättömien kokemusten, kehityksellisten prosessien siirtyminen (lapsi/nuori voi kantaa ja prosessoida vanhemman kokemaa traumaa, niin kuin se olisi tapahtunut lapselle itselleen) vanhempien tiedostamattomat lapseen/nuoreen kohdistamat halut ja omat tarpeet vanhempien tiedostamattomat lapseen siirretyt fantasiat johtavat lapsen/nuoren suhteeseen toisen tiedostamattomaan, joka ottaa lapsen mielessä olevan torjunnan paikan (lapsen mieli täytyy vanhemman mielellä) kielen kehitys, kielen oppiminen sukupolvesta toiseen, miten se kulkee yksilöiden kautta mitä muuta siirtyy vastaavalla tavalla? sellaisetkin asiat, teot ja mielensisällöt, joita sukupolvet nimenomaan eivät haluaisi siirtää eteenpäin, näyttää tai eivät edes tiedosta itsessään olevankaan, saattavat siirtyä. (Helena Lounavaara-Rintala, 2010) Vuorovaikutuksen sanaton puoli siirtää vaikutteita tehokkaammin kuin sanat, ja toisaalta, jos vaikutelmia ei voi käsitellä sanallisesti, ne toimivat sitäkin voimakkaammin silloinkin, kun kokemukset ovat kielellä tavoitettavia ja niistä puhuminen toisen kanssa on luvallista, voi kieli kätkeä, että korostaa joitain kokemisen puolia. Paljon (esi)ymmärrystä syntyy myös sen perusteella, miten missäkin kontekstissa puhutaan tai vaietaan eri asioista. (Helena Lounavaara-Rintala, 2010) Lapsi on aina alttiina vanhemman tiedostamattomien tunnetilojen sijoituksille (projektiiviset identifikaatiot) Lapsi/nuori voi kantaa vanhemman ahdistusta, häpeää, syyllisyyttä, pelkoja ja muita tunteita, joilla auttaa vanhempaa selviytymään vanhemmalle sietämättömien tunteiden kanssa Siirrot tapahtuvat tiedostamattomasti lapsi voi aktivoida vanhemmassa itsessä olevan saman ikäisen lapsen kokemuksia, joita oman lapsen ikävaihe vanhemmassa tiedostamattomasti muistuttaa Oman avioeron kautta käsitellään sitä, mitä omien vanhempien ero aikoinaan merkitsi Omien lasten tilanne erossa aktivoi ne kokemukset, jotka on torjuttu vanhempien erossa Nyt on meneillään ajankohtaisten, pienten lasten vanhempien sukupolvi, joiden vanhemmat ovat eronneet, voineet huonosti tai kouluttautuneet ja tehneet uraa, sukupolvi joka on kasvanut uusperheissä, joiden lapset kantavat nyt vanhempien taakkasiirtymiä Sodan kokeneet vanhemmat eivät kyenneet ottamaan vastaan lastensa integraatioprosesseja, yrittivät välttää kohtaamasta sitä pahaa, jota elämässä oli ollut niin paljon Onko nyt menossa vanhempien sukupolvi, josta moni ei selviä monenkeskisissä suhteissa, ei kestä lapsia ja lasten integraatioprosesseja, lapset lääkitään hiljaisiksi ja siirretään eläkkeelle? Tulevaisuuden kokemukset, kohdattavat asiat pakottavat kohtaamaan menneisyyden Taakkasiirtymistä ylisukupolvisten traumasiirtojen näyttämöitä Taakkaperspektiivi sisältää vaiennettujen ja työstämättömien piilotajuntaan jääneiden ongelmien, ristiriitojen ja traumojen siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle. Taakkasiirtymä, transfer (Siirala 1987, 2000) avautuu yksilölliseen, yhteisölliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen. Sitä on tarkasteltava yksilön, yhteiskunnan ja kantakuntien piilotajuisena näyttämönä. (Siltala, 2012)