Lähestyn kysymystä siitä, mitä uskomukset oikein ovat, tarkastelemalla erityisesti seuraavia kahta kysymystä:

Transkriptio

1 Mitä uskomukset ovat? Panu Raatikainen Lähestyn kysymystä siitä, mitä uskomukset oikein ovat, tarkastelemalla erityisesti seuraavia kahta kysymystä: a) Miten uskomuksia identifioidaan ja liitetään subjektille? b) Mihin uskomuksen käsitettä tarvitaan? Uskomuksien ja niiden sisältöjen identifioimisessa ja niiden lukemisessa henkilölle käytetään yleisesti epäsuoria että-lauseita, esimerkiksi: Tiberius uskoo, että hänet yritetään murhata. Brahe uskoo, että aurinko kiertää maata. Kolumbus uskoo, että purjehtimalla länteen voi päästä Intiaan. Othello uskoo, että Desdemonda on uskoton. Romeo uskoo, että Julia on kuollut. Uskomuksella on propositionaalinen sisältö, jonka että-lause ilmaisee (esim. että aurinko kiertää maata). Se on jotain, millä on totuusehdot, ja joka voi olla tosi tai epätosi; filosofit kutsuvat tällaista sisältöä propositioksi tai ajatukseksi (Frege: Gedanke ) se on se mitä uskotaan. Uskomus esittää todellisuuden jonkinlaisena: uskomuksilla on representationaalinen luonne. Uskomukset ovat myös intentionaalisia eli suuntautuneita johonkin: ne ovat jostakin tai koskevat jotakin. Tämä määrittää osaltaan uskomuksen sisältöä. Uskomus erotetaan sisältönsä nojalla toisista uskomuksista. Esim. Othellon em. uskomus on uskomus Desdemondasta, ja esittää tämän uskottomana. Brahen uskomus koskee maata ja aurinkoa, ja esittää Maan liikkumattomana jne. Janin uskomuksia joulupukista ja Pekan uskomuksia keskuuteemme soluttautuneista ulkoavaruuden muukalaisista eivät vastaa mitkään oliot todellisuudessa, mutta ne ovat silti eri uskomuksia, koska niillä on eri sisältö. Uskomuksilla on ainakin arkijärjen näkökulmasta myös läheinen yhteys käyttäytymiseen. Ne voivat aiheuttaa tietynlaista käyttäytymistä ja olla käyttäytymiseen syinä. Othellon epätosi uskomus sai tämän surmaamaan Desdemondan, ja Romeon epätosi uskomus sai hänet riistämään oman henkensä. Kolumbuksen osin oikeat, osin väärät uskomukset olivat syynä siihen että tämä lähti purjehtimaan länteen. Magian harjoittaja toteuttaa tietyn käyttäytymiskaavan, koska uskoo näin saavansa aikaan haluamansa asiaintilan. Esimerkiksi saamelaiset uskoivat ennen, että vihamiehelle voi aiheuttaa vahinkoa ampumalla jousella tämän kuvaa. Joissakin kulttuureissa on uskottu, että henkilöä voi vahingoittaa astumalla tämän varjon päälle. Magian harjoittajien ensi näkemältä omituinen 1

2 käyttäytyminen voidaan selittää heidän uskomuksiensa avulla, ja niitä voidaan pitää kyseisen käyttäytymisen syynä. Mutta miksi meillä ylipäänsä on uskomuksen käsite? Miksi esimerkiksi ulkoisesti havaittaviin tekijöihin rajoittuva behavioristinen ärsyke-reaktio-viitekekys ei ole riittävä käyttäytymisen selittämiselle? Vastausta näihin kysymyksiin voidaan lähteä etsimään Wilfrid Sellarsin esittämästä kuuluisasta ajatuskokeesta, jossa kuvitellaan joskus menneisyydessä esiintynyt uranuurtava ajattelija nimeltä Jones (ks. Sellars 1956). Jonesin yhteisö rajoittuu vielä käyttää behavioristista viitekehystä, mutta siihen tulee muutos. Hyvin lyhyesti, Sellarsin ajatus on seuraavanlainen: On tosiasia, että ihmiset käyttäytyvät reaktiona samantyyppisiin ärsykkeisiin hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tämä pätee usein myös yhdestä henkilöstä eri ajankohtina. Tämän selittämiseksi on postuloitava kuten Jones ajatuskokeessa sisäisiä representationaalisia tiloja, sisäistä puhetta, uskomuksia ja myös toiveita, joita ei voida suoraan havaita, ja jotka voivat vaihdella ihmisestä toiseen ja eri ajankohtina yhdellä ihmiselläkin. Kaksi antirealistista kantaa eliminativismi ja instrumentalismi Arkijärjen käsitys uskomuksista on realistinen. Myös monet erilaiset mielenfilosofiset kannat, kuten fysikalistinen identiteettiteoria, tavanomainen funktionalismi ja luonnollisesti interaktionistinen dualismi pitävät mentaalisia tiloja aidosti olemassa olevina ja kausaalisesti vaikuttavina sisäisinä tiloina. Behaviorismi kieltää tämän, mutta sekin on teoria mentaalisten tilojen luonteesta siitä, mitä mentaaliset tilat ovat. Nämä kaikki ovat realistisia teorioita siinä mielessä, että niiden mukaan annetulla subjektilla todella on tai ei ole tietty mentaalinen tila, riippumatta siitä tiedämmekö me muut hänellä olevan sen. Mielenfilosofiassa on kuitenkin myös kaksi vaikutusvaltaista antirealistista kantaa, eliminativismi ja instrumentalismi, jotka omilla tavoillaan kieltävät uskomuksilta ja muilta mentaalisilta tiloilta aidon, riipumattoman olemassaolon. Jyrkimmin uskomuksiin asennoituu eliminatiivinen materialismi, tai lyhyemmin eliminativismi, jonka mukaan uskomukset yms. ovat esi-tieteellisen ja virheellisen kansanpsykologisen teorian käsitteitä, jotka eivät viittaa mihinkään todelliseen ja joista tulisi luopua. Sen keskeisiä edustajia ovat olleet Paul ja Patricia Churchland (ks. esim. P.M. Churchland 1981, P. S. Churchland 1986) sekä Stephen Stich (1983). Myös eliminatiivinen materialismi ottaa lähtökohdakseen sellarsilaisen ajatuksen, että mentaalisten tilojen käsitejärjestelmä on teoria, jonka avulla selitämme ja ennustamme käyttäytymistä. Eliminativismi kutsuu tätä teoriaa nimellä kansanpsykologia ja olettaa, että se sisältää yleistyksiä tai lakeja, ja postuloituja teoreettisia entiteettejä, kuten uskomuksia. Lyhyesti, eliminativismin keskeinen argumentti koostuu kolmesta osasta: Ensiksi, kuten jo todettiin, oletetaan että kansanpsykologia on teoria. Toiseksi, eliminativismi väittää, että tämä teoria (siis kansanpsykologia) on radikaalisti virheellinen tai epätosi teoria. Ja kolmanneksi, tästä päätellään että tämän teorian postuloimia ei-havaittavia teoreettisia entiteettejä ei ole tämän vuoksi olemassa. Kaikkiin kolmeen eliminativismin teesiin on kohdistettu ankaraa kritiikkiä. On kiistetty, että kansanpsykologia olisi mikään teoria. (Bogdan 1991; Gordon 1986). Itse pidän teoria-ajatusta kuitenkin järkevänä, vaikka kyseessä ei tietenkään ole mikään tieteellinen tutkimusohjelma. Monet ovat myös kyseenalaistaneet väitteen kansanpsykologian jyrkän virheellisestä luonteesta (ks. Kitcher, 1984; Fodor 1987). Toisaalta on myös esitetty, että kansanpsykologia on tosiasiassa paljon 2

3 minimalistisempi teoria ja tekee paljon vähemmän sitoumuksia kuin eliminativistit olettavat (Horgan, 1993; Horgan and Graham, 1991; Jackson and Pettit, 1990). Myös oletus siitä, ettei epätoden teorian postuloimia oliota ole olemassa, perustuu varsin suoraviivaiseen ja ongelmalliseen käsitykseen viittaamisesta. Vaikka olemmekin luopuneet vaikkapa noitien tai viisasten kiven olettamisesta, myös ensimmäiset teoriat esimerkiksi elektroneista olivat varsin virheellisiä. Silti ajattelemme edelleen, että elektroneja on olemassa tieteentekijöillä vain oli aluksi epätosia uskomuksia niistä. Miksei näin voisi käydä uskomusten kohdalla? Entinen eliminativismin keskushahmo Stich onkin muiden ohessa (ks. myös Lycan 1988) esittänyt tällaisia epäilyksiä eliminativistista järkeilyä kohtaan (Stich 1996). Lopuksi, eikö eliminativismia vastaan voida esittää tuttu tieteellisen realismin puolesta usein esitetty ihme-argumentti? Othello-tarinassa Kavala Iago manipuloi Othellon uskomuksia Desdemondan uskollisuudesta. Mainostajat manipuloivat ostajien uskomuksia ja saavat hyvin tehokkaasti aikaan haluttua ostamiskäyttäytymistä. Ammattihuijarit pistävät joskus pystyyn varsin monimutkaisia huijauksia, jotka perustuvat olennaisesti kohteen uskomuksien taidokkaaseen manipulointiin. Olisi ihme, että tällaisella manipuloinnilla onnistuttaisiin saavuttamaan tavoite (halutun käyttäytymisen) niin menestyksekkäästi, jos uskomuksia (joiden oletettuun manipulointiin koko hanke perustuu) ei olisi olemassa. Toisentyyppinen antirealistinen kanta uskomuksista ja muista mentaalisista tiloista ei mene niin pitkälle kuin eliminativismi. Se voi myöntää että uskomuksen käsite on käytännössä hyödyllinen. Se kuitenkin omaksuu instrumentalistisen tulkinnan mentaalisten tilojen statuksesta. Tieteenfilosofiassahan instrumentalismi on kanta, jonka mukaan teorioiden postuloimia teoreettisia olioita ei vastaa mikään todellisuudessa; teoriat eivät kuvaa mitään riippumatonta todellisuutta. Teoria ja sen oliot ovat vain käyttökelpoisia välineitä havaittavan maailman systematisoimiseksi ja uusien havaittavien asioiden ennustamiseksi jo tehdyistä havainnoista. Mielenfilosofian keskeiset instrumentalistit, kuten Donald Davidson ja Daniel Dennett, rajoittavat instrumentalisminsa mentaalisiin tiloihin ja niiden sisältöihin. Yleisesti, esimerkiksi fysiikan tai neurotieteen kohdalla, he ovat realisteja. Joka tapauksessa sekä Davidson että Dennett esittävät, että väitteet siitä, että henkilöllä on jokin tietty mentaalinen tila, eivät kuvaa mitään riippumatonta todellisuutta. Heidän mukaansa henkilöiden mentaalisia tiloja ei niinkään löydetä, vaan ne pikemminkin määrätään heille tulkinnassa; on a priori totuus, että parhaiden arvostelmiemme subjektin uskomuksista ja totuuden subjektin uskomuksista välillä ei voi olla kuilua ne yhtyvät. Teorian mukaan a uskoo että p, jos ja vain jos sopivasti sijoittunut ideaalinen tulkitsija päättelisi, että a uskoo että p. Kutsun tämän tyyppistä tulkinnalle keskeisen aseman antavaa instrumentalistista kantaa tulkintapohjaiseksi teoriaksi uskomuksista ja yleensä mentaalisista tiloista. Tulkintapohjainen lähestymistapa uskomuksiin on nauttinut suurta suosiota. Sitä vastaan voidaan kuitenkin esittää melko vakuuttavan tuntuista kritiikkiä. 1. Pölkkypää (engl. Blockhead ) (Block 1981; vrt. Braddon-Mitchell ja Jackson 1996). 3

4 Voidaan kuvitella järjestelmä, jonka sisällä on tähtitieteellisen valtava taulukko ja etsintäpuu siitä, millaisella käyttäytymisellä sen tulee vastata kuhunkin ärsykkeeseen kussakin tilanteessa. Kuvitellaan, että käytännössä se ei koskaan törmää ärsykkeeseen, johon se ei osaisi reagoida (tämä olisi tietysti teoriassa mahdollista), ja että se joka tilanteessa käyttäytyy aina kuten rationaalinen toimija käyttäytyisi niin kauan kun ärsykkeiden monimutkaisuus ja keskustelujen pituus tms. ei ylitä tiettyä tasoa oletetaan ettei näitä koskaan tosia asiassa ylitetä. Kuitenkin järjestelmän älykkyys on leivänpaahtimen tasoa, eikä sillä selvästikään ole minkäänlaisia representaatioita tai sisäisiä tiloja (siis uskomuksia, tai toiveita) eikä sellaisten prosessointia vain suoraviivaisia käskyjä reagoida tiettyihin ärsykkeisiin tietyillä tavoilla. Dennettin ja Davidsonin tulkintapohjainen teoria kuitenkin olettaisi, että myös pölkkypäällä on mentaalisia tiloja - tulkitsija ei voi käytännössä erottaa sitä aidosti mentaalisia tiloja omaavasta ja prosessoivasta älykkäästä järjestelmästä. Tällainen pölkkypää näkyisi osoittavan tulkintapohjaisen teorian virheelliseksi. 2. Aktuaalisuuden ongelma: käyttäytymisessä ilmentymättömät uskomukset (Byrne 1998) Kuvitellaan, että henkilö kävelee metsässä ja näkee vilaukselta jäniksen pitkässä ruohikossa. Hän uskoo sillä hetkellä, että hänen edessään on jänis. Henkilö on kuitenkin jo aikaisemmin ollut uppoutunut ajatuksiinsa ja palaan pian noihin ajatuksiin ja unohtaa kokonaan näkemänsä jäniksen. Oletetaan myös, että ei ole lainkaan selvää sivustakatsojalle, näkyykö jänis selvästi henkilöllemme. Eikä henkilö millään tavalla ilmaise käytöksellään, että tosi asiassa näkee sen. Jos tulkitsija on tietoinen vain henkilön aktuaalisesta käyttäytymisestä, hän ei voi todella tietää, uskooko henkilö, että edessä on jänis vai ei. Ehkäpä henkilö jälkikäteen vielä väittää nimenomaan, että ei nähnyt jäniksiä kävelyllään. Tulkitsija siis tekisi virhetulkinnan, jos luottaisi tähän raporttiin. Kuitenkin henkilöllä selvästi oli havainnon hetkellä tämä uskomus. Oletetaan esimerkiksi, että hän lisäksi inhoaa jäniksiä. Jos hän olisi kontrafaktuaalisesti tavannut välittömästi metsästäjän, hän olisi kertonut nähneensä juuri jäniksen. Uskomus voisi näin potentiaalisesti tuottaa kausaalisia vaikutuksia, ja on näin varmasti todellinen. Idealisoitukin tulkitsija voisi kuitenkin jättää olettamatta sitä subjektillemme. Tämäntyyppiset esimerkit muodostavat vakavan ongelman tulkintapohjaisille teorioille (Byrne 1998 esittää joukon muitankin ongelmia tulkintapohjaiselle teorialle ja sen eri muodoille.) Funktionalismi ja Representationalismi Jos siis eliminativismi ja instrumentalismi eivät ole uskottavia kantoja, on mahdollista asennoitua uskomuksiin ja muihin mentaalisiin asioihin hyvin perustein realistisesti. Kaksi vaikutusvaltaista realistista lähestymistapaa uskomuksiin nykyaikaisessa mielenfilosofiassa ovat funktionalismi ja representationalismi. Käytännössä monien mielenfilosofien ajattelussa (esim. Fodor, Lycan) on sekä funktionalistisia että representationalistisia elementtejä. Nämä kaksi näkökulmaa voidaan kuitenkin käsitteellisesti erottaa toisistaan. Ne korostavat uskomusten eri piirteitä (vrt. Millikan 1984, Papineau 1984). 4

5 Funktionalismi ottaa lähtökohdakseen uskomusten ja muiden mentaalisten tilojen läheisen yhteyden käyttäytymiseen. Uskomukset yms. identifioidaankin niiden täyttämän kausaalisen roolin avulla. Yksi funktionalismin muoto yhdistää sen identiteettiteoriaan, jonka mukaan tietty uskomus voidaan samastaa jonkun tietyn aivotilatyypin kanssa (mm. Armstrong 1968, Lewis 1994). Usein kuitenkin funktionalismiin liittyy ajatus mentaalisten tilojen moninaisesta toteutuvuudesta (ks. Raatikainen 2004, 2007). Auton virranjakaja on laite, joka syöttää sähkövirtaa juuri oikeaan aikaan vuorotellen eri syliterien sytytystulpille se voi olla mekaaninen tai elektroninen. Mikä tahansa mikä toteuttaa tämän tehtävän on virranjakaja. Vastaavsati se, että subjektilla on tietty mentaalinen tila, ei edellytä juuri tietynlaista aivotilaa tai muuta alemman tason fysikaalista tilaa; riittää että tila toteuttaa tietynlaisen kausaalisen rakenteen. Esim kipukokemus on tila, jonka aiheuttaa normaalisti ruumiillinen vaurio ja jolla on taipumus aiheuttaa välttämiskäyttäytymistä. Funktionalismi korostaa oikein uskomusten yms. yhteyttä käyttäytymiseen ja niiden kausaalista roolia, mutta ei itsessään kykene kertomaan mitään uskomusten representationaalisesta luonteesta. Yritykset selittää uskomusten representationaaliset ominaisuudet puhtaan kausaalisesti kohtaavatkin vakavia ongelmia (ks. Millikan 1984, Papineau 1984). Ilmeisestikin monet uskomuksemme ovat myös lopulta käyttäytymisen kannalta merkityksettömiä, esim. inarilaisen poromiehen (joka ei koskaan lähde Lapin ulkopuolelle) uskomus, että Firenzessä on ainakin kolme kirkkoa. Vaikka uskomuksen käsitteen alkuperä on minunkin mielestäni (vrt. Sellars) käyttäytymisen selittämisessä, tämän ei tarvitse merkitä, että kaikki uskomukset ilmenevät käyttäytymisessä. Kieli erityisesti tekee mahdolliseksi valtavan määrän uskomuksia, jotka eivät ole käyttäytymiseen sidottuja. Toisin kuin funktionalismi, representationalismi ottaa lähtökohdakseen juuri uskomusten sisältöjen representationaalisen luonteen. Representationaalisen lähestymistavan keskeisiä edustajia ovat olleet mm. Gilbert Harman (1973), Jerry Fodor (1975, 1981, 1987), Ruth Millikan (1984) ja Fred Dretske (1988). Se mukaan uskominen on representaation tallentamista (usein: ajattelun kielen lauseen tallentamista). Tämä sopii itse asiassa hyvin yhteen funktionalismille usein luonteenomaisen moninaisen toteutuvuuden ajatuksen kanssa. Sisäisiä mentaalisia representaatiota voidaan verrata tavanomaisempiin ulkoisiin representaatioihin, esimerkiksi viesteihin. Kuvitellaan vaikka, että saksalaisten huippuvakooja viestii liittoutuneiden suurhyökkäyksen alkavan paikassa X aikaan Y. Viesti saa aikaan saksalaisten joukkojen uudelleen ryhmittämisen. On merkityksetöntä, esittääkö vakooja tiedon suullisesti tai kirjallisesti, paperilla, puhelimitse, sähköttämällä tai valomerkeillä. Oleellista on viestin tai representaation semanttinen sisältö. Fysikaalinen toteutus on varsin yhdentekevä vaikutuksen kannnalta. Samantapainen asiantila pätee myös sisäisille representaatioille kuten uskomuksille. Mikä tekee representaatiosta uskomuksen? Reprensentationalismin mukaan uskominen on siis representaation tallentamista. Mutta mikä erottaa uskomuksen että p muista propositionaalisista asenteista, joissa myös osallisena representaatio p, esim. toivoa että p tai kuvitella että p? Fodorilainen puhetapa, jonka mukaan representaatio on tallennettu 5

6 uskomuslaatikkoon, ei juuri selvennä asiaa. Funktionalistit, kuten Lycan (1988), puolestaan tyytyvät yleensä toteamaan, että uskomuksilla on tietty asianmukainen funktionaalinen rooli mutta mikä? Sen enempää tyypillinen reprensentationalismi kuin funktionalismikaan ei anna mitään kovin selkeää ja informatiivista vastausta kysymykseen. Yksi nykyfilosofi, joka on ottanut kysymyksen vakavasti, on David Armstrong (1973). Hän kutsuu kysymystä siitä, mikä erottaa uskomuksen pelkästä ajatuksesta Humen ongelmaksi, sillä hänen tulkintansa mukaan Hume oli ensimmäinen, joka eksplisiittisesti esitti tämän kysymyksen. Armstrong itse kuitenkin lähtee vastaamaan kysymykseen viitaamalla Frank Ramseyn (1931) ajatukseen, että uskomus on ikään kuin ympäröivän tilan kartta, jonka pohjalta ohjaudumme. Myöhemmin karttametaforaa ovat hyödyntäneet myös mm. David Lewis (1994) sekä David Braddon-Mitchell ja Frank Jackson (1996). Armstrongin mukaan uskomukset, toisin kuin pelkkä ajatuksen puntarointi, ovat toimintaa ohjaavia ( action-guiding ). Ajatukset ovat kuin kuvitteelliset kartat. Uskomukset sen sijaan ovat karttoja, joiden valossa olemme valmiita toimimaan. Esimerkiksi Madridin katukartta tai Lontoon metrokartta ovat karttoja, joiden pohjalta olen valmis valitsemaan tieni. Ne vertautuvat uskomuksiin. Sen sijaan esimerkiksi Taru sormusten herrasta kirjan mukana oleva Keskimaan kartta tai kaupunkisuunnittelijan kartta siitä, millaisen hän toivoisi Helsingin joskus tulevaisuudessa olevan, eivät ole tällaisia karttoja. Emme olisi valmiita toimimaan niihin nojautuen ja valitsemaan tietämme niiden pohjalta. Pelkkiä ajatuksia voidaan verrata tällaisiin karttoihin. Johtopäätöksiä Uskomuksilla on edellisen valossa kaksi olemuksellista aspektia, joita kumpaakaan ei ilmeisesti voida redusoida toiseen. Representationaaliset ja funktionaaliset teoriat eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, vaan molemmat kiinnittävät huomiota uskomusten tärkeisiin eri piirteisiin. Järkevä teoria uskomuksista ottaa vakavasti huomioon nämä molemmat uskomusten puolet sekä niiden maailmaa representoivan että käyttäytymistä aiheuttavan ja ohjaavan luonteen. Lähteet Armstrong, David (1968), A Materialist Theory of the Mind, Routledge and Kegan Paul, London. Armstrong, David (1973), Belief, Truth and Knowledg, Cambridge University Press, Cambridge. Block, Ned (1981), Psychologism and Behaviourism, Philosophical Review 90, Bogdan, Radu (1991), The Folklore of the Mind, R. Bogdan (toim.), Mind and Common Sense, Cambridge University Press, Cambridge, Braddon-Mitchell, David & Frank Jackson (1996), The Philosophy of Mind and Cognition, Blackwell, Oxford. Churchland, P. M. (1981), Eliminative Materialism and the Propositional Attitudes, Journal of Philosophy 78, Churchland, P. S. (1986), Neurophilosophy: Toward a Unified Science of the Mind/Brain, MIT Press, Cambridge, MA. Davidson, Donald (1973), Radical Interpretation, teoksessa Davidson Davidson, Donald (1974), Belief and the Basis of Meaning, teoksessa Davidson

7 Davidson, Donald (1984), Inquiries into Truth and Interpretation, Oxford University Press, Oxford. Dennett, Daniel (1978), Brainstorms, The Harvester Press. Dennett, D. C. (1987), The Intentional Stance, MIT Press, Cambridge, MA. Dretske, Fred (1988), Explaining Behavior, MIT Press, Cambridge, MA. Fodor, Jerry (1975), The Language of Thought, Crowell, New York. Fodor, Jerry (1981), Representations MIT Press, Cambridge, MA. Fodor, Jerry (1987), Psychosemantics, MIT Press, Cambridge, MA. Gordon, R. (1986), Folk psychology as Simulation, Mind and Language 1, Harman, Gilbert (1973), Thought, Princeton University Press, Princeton. Horgan, T. (1993), The Austere Ideology of Folk Psychology, Mind and Language 8: Horgan, T. and Graham, G. (1990), In Defense of Southern Fundamentalism, Philosophical Studies 62, Jackson, Frank & Pettit, Philip (1990), In Defense of Folk Psychology, Philosophical Studies 59, Kitcher, P. S. (1984), In Defense of Intentional Psychology, Journal of Philosophy 81, Lewis, David (1994), Lewis, David: Reduction of Mind, S. Guttenplan, (toim.) A Companion to the Philosophy of Mind, Blackwell, Oxford. Lycan, William (1988), Judgement and Justification, Cambridge University Press, Cambridge. Millikan, Ruth G. (1984), Language, thought, and other biological categories, MIT Press, Cambridge, MA. Papineau, David (1984), Representation and Explanation, Philosophy of Science 51, Raatikainen, Panu (2004), Ihmistieteet ja filosofia, Gaudeamus, Helsinki. Raatikainen, Panu (2007), Mentaalinen kausaatio, H. Gylling et al. (toim.) Syy, Gaudeamus, Helsinki, Ramsey, Frank P. (1931), The Foundations of Mathematics, and other Logical Essays, Routledge & Kegan Paul, London. Sellars, Wilfrid (1956), Empiricism and the Philosophy of Mind, Herbert Feigl and Michael Scriven, (toim.) Minnesota Studies in the Philosophy of Science, Volume I: The Foundations of Science and the Concepts of Psychology and Psychoanalysis (University of Minnesota Press, 1956), pp Suomeksi: Empirismi ja mielenfilosofia, teoksessa Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia, Gaudeamus, Helsinki, 1997, Stich, Stephen (1983), From Folk Psychology to Cognitive Science, MIT Press, Cambridge, MA. Stich, Stephen (1996), Deconstructing the Mind, Oxford University Press, New York. 7