SUOMI JA VIRO RINNAKKAIN ULKOMAANFENNOUGRISTIIKASSA

Transkriptio

1 SUOMI JA VIRO RINNAKKAIN ULKOMAANFENNOUGRISTIIKASSA Taustaa Suomalais-virolaisilla lähivertailututkimuksilla kohteena suomalaisten viron tai virolaisten suomen oppiminen tai suomi-viro-kaksikielisyys on jo pitkät perinteet. Vähemmän on tarkasteltu tilannetta, joka Suomen ja Viron ulkopuolisissa opetuspisteissä on varsin yleinen: suomen ja viron opettamista rinnakkain ympäristössä, jossa valtakieli, opetuskieli ja opiskelijoiden oletusarvoinen äidinkieli ei ole kumpikaan näistä kahdesta. Koska en itse ole kielenopettaja enkä kielenopetuksen asiantuntija, mutta sitä vastoin tekemisissä opetuksen hallinnoinnin, opiskelijoiden rekrytoinnin ja muun akateemisen suunnittelu- ja PR-työn kanssa, yritän tässä esitelmässä pysyä tiiviisti mahdollisimman yleisellä tasolla ja käynnistää yleistä keskustelua (vaikka se ei taida aivan onnistuakaan). Esitelmän taustaksi tein pienen alustavan kyselyn kahdella sähköpostilistalla, UKANET ja EKKAV, joiden jäsenet siis edustavat suomen resp. viron kielen ja kulttuurin opetusta ulkomaiden yliopistoissa ja korkeakouluissa. Kysyin opettajien mielipiteitä ja kokemuksia suomen ja viron rinnakkaisesta opettamisesta, vaikeuksista (kuten interferenssiongelmat) ja synergioista sekä suomen ja viron asemasta tutkintorakenteessa. Vastaajajoukko on tietenkin pieni, mutta nämä muutamat vastauksetkin jotka paljolti kyllä vahvistivat omien kokemusteni ja aikaisemmin kollegoilta kuulemani perusteella syntyneitä käsityksiä sisälsivät hyviä ja kiintoisia ajatuksia vastaisen keskustelun pohjaksi. Tahtoisin siis tässä yhteydessä kiittää kyselyyn vastanneita: Cornelius Hasselblatt, Paula Jääsalmi- Krüger, Kerdi-Liis Kirs, Virpi Masonen, Kaarina Mononen ja Larisa Mukovskaja, Sari Päivärinne, Tiina Savolainen, Kirsti Siitonen, Lasse Suominen, Anne Tamm, Riitta-Liisa Valijärvi sekä erityisesti Annekatrin Kaivapalua, jolta sain hyviä viitteitä. Taustaksi on vielä selviteltävä suomen ja viron ulkomaanopetuksen yleisiä puitteita sekä otsikossa esiintyvää käsitettä ulkomaanfennougristiikka. Niin kuin kaikki tiedämme, suomen ja viron kielen yliopistollisen ulkomaanopetuksen hallinnollisiksi puitteiksi on pääsääntöisesti kaksi mahdollisuutta: areaalinen ratkaisu eli suomen tai viron opettaminen osana Skandinavian, Baltian, Itämeren alueen tai Koillis-Euroopan kieliä (tai jopa keskisen Euraasian kieliä, niin kuin Indianan yliopistossa) sekä geneettinen ratkaisu eli suomen tai viron opettaminen fennougristiikan yhteydessä, tai näiden erilaiset yhdistelmät. Suomea ja viroa ei siis opeteta aina fennougristiikka-oppiaineen osana, ei myöskään aina omina filologia-aineinaan vaan myös esim. yliopiston kielikeskuksessa, päämääränä jonkinlainen käytännön kielitaito, tai sitten kielitieteellisten aineiden yhteydessä mutta jonkinlaisena lisämausteena ja näköpiirin avartajana. CIMOn verkkosivujen ( > Studying Finnish abroad) sekä Viron opetusministeriön sivujen ( mukaan sekä viron että suomen opetus on säännöllisesti ohjelmassa yli kahdessakymmenessä yliopistossa. Tämän lisäksi on (valitettavista mutta ymmärrettävistä historiallis-taloudellis-poliittisista syistä) suuri joukko yliopistoja, joissa opetetaan vain suomea mutta ei viroa ja muutamia opetuspisteitä, joissa viron rinnalla ei ole ainakaan säännöllistä suomen kielen opetusta; näin vaikuttaisi olevan ainakin Glasgowssa ja Miskolcissa. Kaikissa yhteisiltä vaikuttavissa opetuspisteissä ei viron ja suomen opetuksella välttämättä ole paljon yhtymäkohtia, ja sisarkielet saattavat samoissakin yliopistoissa kuulua eri laitoksiin näin näyttää olevan ainakin Kielissä, missä suomen opetus kuuluu nordistiikkaan, viron yleiseen kielitieteeseen. Joka tapauksessa yhteisistä opetuspisteistä lähes kaikki ovat Euroopassa, ja näistä suurin osa taas sijaitsee Saksassa (lähialueineen) ja Unkarissa. Näiden maiden yliopistoissa

2 taas sekä suomi että viro usein jo perinnesyistäkin kuuluvat fennougristiikkaoppiaineen yhteyteen: tällaiset klassiset fennougristiikan laitokset on Unkarin useimpien yliopistokaupunkien ohella Göttingenissä, Hampurissa, Münchenissä, Wienissä ja Groningenissa. Tämän mukaan fennougristiikasta puhuminen suomen ja viron ulkomaanopetuksen yhteydessä ei siis ole suinkaan aiheetonta vaikka sitten kielisukulaisuus ja kielihistoria eivät automaattisesti opetuksessa mukana olisikaan. Ulkomaanfennougristiikka puolestaan on termi, joka sopii hyvin kuvaamaan Suomen, Viron ja Unkarin ulkopuolisia fennougristiikaksi nimettyjä laitoksia. Suomessa, Virossa ja Unkarissahan fennougristiikka on kansallisesta filologiasta selvästi erillinen eksotiikka-aine, jonka ydinsisältöjä ovat sukukielet etenkin pienet suomalais-ugrilaiset kielet ja kielihistoria tai yleisemmin vertaileva kielitiede. Kotimaanfennougristiikasta ovat myös eronneet kirjallisuudentutkimus, kansatiede ja muut kulttuuritieteet, joten sen orientaatio on selvästi lingvistinen. Ulkomailla fennougristiikka-aineen opetuksesta taas melkoisen osan täyttävät suomen, unkarin tai viron kieli, kirjallisuus ja kulttuuri, poliittisesta historiasta arkkitehtuuriin, ja kielihistorian tai pienten sukukielten osuus jää pakostakin marginaaliseksi (tässä kylläkin on suuria eroja eri laitosten kesken). Ulkomaanfennougristiikka on siis käytännössä usein kuin mikä hyvänsä eurooppalainen nykyfilologia ja saattaa olla myös (pienten filologia-aineiden yleiseen tapaan?) ajautumassa kohti monitieteistä kulttuurintutkimusta. Tässä mielessä fennougristisen ja areaalikehikon välillä ei sitten loppujen lopuksi kenties olekaan niin suurta eroa kuin oppiaineiden tai laitosten nimikkeiden perusteella voisi arvailla. Luultavammin lähes kaikkea suomen ja viron rinnakkaista ulkomaanopetusta koskevat yleiset kysymykset, joita seuraavassa yritän nostaa esiin keskustelun pohjaksi: opetusryhmien heterogeenisyys, kielten rinnastaminen ja yhdistäminen opetussuunnitelmissa, interferenssiongelmat ja niiden esiin tuomat haasteet, ennen kaikkea kielitieteen ja kielitiedon rooli yliopistollisessa kielenopetuksessa. Motivaatiosta motivaatio-ongelmiin Eri hallintopuitteiden takana lienevät usein myös erilaiset näkemykset siitä, miksi suomen tai viron kaltaista kieltä pitäisi opiskella: geneettisen ratkaisun eli perinteisen fennougristiikan motiivina on (kansallisen esihistorian selvittelyn ohella) teoreettinen, lingvistinen kiinnostus kieleen, areaaliratkaisut taas sopivat kulttuurintutkimuksellisiin tai muihin ei-lingvistisiin päämääriin (vaikka tietenkin myös kontrastiiviseen tai areaalitypologiseen kielitieteelliseenkin lähestymiseen). Useimmat ulkomaanopettajat lienevät kohdanneet opiskelijoita, jotka ovat törmänneet jommankumman lähestymistavan ongelmiin. Perinteinen fennougristinen lähestyminen ei avaa ovia koko kulttuurialueeseen: Suomen kulttuurihistorian syvällinen ymmärtäminen ei onnistu ilman ruotsin kielen ja Skandinavian luomaa taustaa, eikä pelkkä viron kielen taito avaa koko kauempaa katsoen Baltiaksi nimitettyä aluetta. Toisaalta taas kulttuurialueittaisessa lähestymistavassa voi kielten syvä erilaisuus tuottaa ongelmia: Miten esimerkiksi saksankielisessä Pohjoismaiden tai Itämeren alueen opintokokonaisuudessa suhtaudutaan siihen, että saksan kieltä hallitsevan opiskelijan on verrattoman paljon helpompi saavuttaa auttava kielitaito skandinaavisissa kielissä kuin suomessa tai virossa? Kuten kaikki tiedämme, humanististen aineiden opiskelijat myös harvoin valitsevat oppiaineensa jokin tietty ammattipäämäärä, pätevyysprofiili ja kouluttautumiskonsepti silmissä siintäen. Opiskelemaan tullaan usein uteliaisuudesta, kokeilumielellä tai sitten motiivina on varsin eriytymätön ja kokonaisvaltainen kiinnostus johonkin kieli- tai kulttuurialueeseen, toisinaan myös jo ennestään esimerkiksi perheessä tai henkilökohtaisten kontaktien myötä hankittu kielitaitopohja. Tämä tunnetusti johtaa ryhmien

3 heterogeenisyyteen: pienen eksoottisen kielen opiskelijoissa on sekä nollasta aloittajia, joiden mukaan opetus on pakko suunnitella, että laaja kirjo kieltä jonkin verran osaavia, esimerkiksi sen kotona äidin kanssa puhekielenä oppineita, joille oikeinkirjoitus ja kirjakielen kielioppi tuottavat yllättäviä ongelmia (tarkemmin ks. Siitonen 2005). Suomea ja viroa rinnakkain opettavissa laitoksissa tällaiset syyt saattavat tuoda myös esimerkiksi viron opiskelijoiksi ennestään suomea osaavia tai päinvastoin. Muutamat kyselyyni vastanneista ulkomaanopettajista olivat nähneet tässä selviä ongelmia ryhmädynamiikan kannalta: Muutaman tunnin jälkeen esimerkiksi suomea ennestään osaavat pystyvät jo muodostamaan vironkielisiä lauseita ja käymään jonkinlaisia keskusteluja, samalla kun nollasta lähteneet ryhmätoverit vielä painivat ääntämyksen perusasioiden kanssa eivätkä tahdo suostua ymmärtämään astevaihtelun tapaisia morfofonologian mutkia. Nollasta lähtevät herkästi masentuvat, ennestään sukukieltä osanneet taas turhautuvat tai saattavat joutua väärän optimismin valtaan ja myöhemmin kokea sitäkin karvaamman pettymyksen, kun ei sukukieli kuitenkaan niin helppoa ollut. Interferenssiongelman monet kasvot Siitä pitäen, kun opiskeluaikoinani kuulin täydellisesti viroa ja oivallisesti suomea taitavan unkarilaisen fennougristin, professori Gábor Bereczkin esitelmässään puhuvan itäisistä marilaisista, joilla on votyaakkilaistyyppinen laaja näkö (= leveät kasvot), olen ihaillut niitä ei-itämerensuomalaisia, jotka interferenssiongelmia uhmaten uskaltavat käyttää sekä suomen että viron kieltä. Kansainvälisistä fennougristipiireistä löytyy tällaisia menestystarinoita, mutta olen törmännyt myös ulkomaalaisiin, jotka teoriassa hallitsevat sekä suomea että viroa mutta kieltäytyvät yrittämästäkään aktiivista viron kielen käyttöä, koska suomi häiritsee liikaa. Interferenssi on useiden opettajien mukaan todellinen ongelma myös suomen ja viron rinnakkaisessa ulkomaanopetuksessa, vaikka mielipiteet tämän ongelman vakavuudesta näyttävät jo pienessä kyselyotoksessanikin kovasti vaihtelevan. Myös interferenssiongelmien laatu näköjään vaihtelee monet opettajat kertovat leksikaalisesta interferenssistä (Liisa työttää kaupassa), jotkut toteavat lyhyesti, että sijapäätteet ja numerukset (monikon taivutusmuotojen muodostaminen?) ovat ongelmallisia tai että opiskelijat pyrkivät virossakin taivuttamaan kieltosanaa, muutamat mainitsevat ääntämyksen. (Mielenkiintoinen oli pietarilaisen kollegan kommentti, että venäjänkieliset opiskelijat pitävät l-äännettä hankalana: juuri on opittu ääntämään suomen l, ja viron l on taas erilainen. En itse ole suomenkielisenä vironoppijana koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota l:n erilaiseen artikulaatioon onko kyse viron l:n palatalisaatiosta vai suomalaisten ja virolaisten (opetustraditioiden) erilaisesta toleranssista venäjän paksun liudentumattoman l:n suhteen?) Läheskään aina ei voi sanoa, onko kyseessä rinnakkain opiskellun sukukielen interferenssi vai muu virhe esimerkiksi sijamuodon valinnassa. (Esimerkkejä tästä ei annettu, mutta voisi kuvitella esimerkiksi viron ja saksan tai venäjän joissain tapauksissa tuottavan oppijansuomeen samantapaisia rektiovirheitä tyyliin tyytyväinen sinun kanssasi pro sinuun.) Tämän kannalta on oikeastaan merkillistä, että tarkempaa tutkimustietoa läheisten sukukielten rinnakkaisen opettamisen ongelmista ei kovin helposti löydy valitettavasti myös Jaan Õispuun esitelmä on näköjään jäänyt pois VIRSU3:n ohjelmasta. Suomea ja viroa vieraina kielinä rinnakkain ei ole tutkittu läheskään niin paljon kuin suomen ja viron keskinäisiä suhteita. Sinänsä tutkimuksia useampien oppijankielten välisestä interferenssistä on kyllä tehty, myös sellaisia, joissa opittavat kielet ovat suhteellisen läheistäkin sukua keskenään, ja tätä sukukielten interferenssiä on toki pohdittu. Shirin Murphy (2003) luettelee useita tutkimuksia, jotka ovat osoittaneet, että kielten läheisyys vaikuttaa oppijankielten väliseen interferenssiin enemmän kuin kielialtistuksen määrä tai saavutetun kielitaidon sujuvuus. Murphy viittaa myös Ringbomin (1986) tutkimukseen, jossa ensimmäisenä

4 vieraana kielenä ruotsia oppineet suomalaiset sekoittivat ruotsia oppijanenglantiinsa, kun taas suomenruotsalaisilla, joiden ensimmäinen vieras kieli oli suomi, tämä erisukuinen kieli ei interferoinut oppijanenglantia ollenkaan. Näissä yhteyksissä näkyy viitattavan toisinaan myös suomeen ja viroon (esim. Jarvis & Odlin (2000) toteavat, että suomen ja viron välillä pystyy siirtymään myös sidonnaisia morfeja eli syntyy hybridimuotoja), mutta laajempaa ja yksityiskohtaisempaa tutkimusta suomen ja viron suhteista oppijankielinä en ole vielä onnistunut löytämään. Yksi merkillinen terminologinen aspekti näissä tutkimuksissa hieman häiritsee kaltaistani lukijaa, joka ei ole kovin syvällisesti perehtynyt kielenopetuksen tutkimukseen, ja se saattaa myös heijastaa jonkinlaista syvempää lähestymistavan ongelmaa. Kielenoppimisen tutkijat puhuvat sukukielten interferenssiä pohtiessaan usein kielten typologisesta läheisyydestä tai jopa typologisesta sukulaisuudesta. Typologia on kuitenkin aivan eri asia kuin kielisukulaisuus (kuten tiedämme, viro ja suomikin ovat geneettisesti varsin läheistä sukua mutta typologisesti siihen nähden yllättävän kaukana toisistaan), ja tässä tutkijat ovat vaarassa sekoittaa keskenään kaksi kenties perimmältään erilaista ilmiötä. Tietenkin maallikkojen näkemykset samankaltaisuudesta tai samuudesta kahden kielen välillä voivat olla erilaiset kuin kielentutkijoiden (ks. esim. Kaivapalu 2004), eikä tavallinen kielenoppija välttämättä aina näe eroa rakenteellisen samankaltaisuuden ja geneettisen sukulaisuuden välillä, tai ainakaan hän ei välttämättä näe sitä samalla tavalla kuin kielentutkija (Murphy [mt.] käyttää termiä psychotypology). Siitä huolimatta saattaa olla eri asia, mielletäänkö kahden kielen ilmaukset rakenteellisesti, typologisesti samanlaisiksi (ts. niiden elementtien järjestykset ja funktiot ovat samat) vai geneettisesti samoiksi. Järkeenkäyvältä lähtöhypoteesilta tuntuisi, että samanlaisuus ja samuus käyttäytyisivät eri tavoin. Ensin mainitussa tapauksessa interferenssi olisi lähinnä rakenteellista (koskisi siis esimerkiksi sanajärjestystä tai rektion valintaa) ja kielenaineksia sellaisenaan siirtyisi vain tiedostamattoman lipsahduksen tapaan (Murphy (mts. 1) siteeraa Dewaelen (1998) esimerkkiä englantia ensimmäisenä vieraana kielenään oppineen hollantilaisen ranskasta: Ils veulent gagner more, euh, plus). Jälkimmäisessä taas kielenoppija tuottaa esimerkiksi suomen kielen mukaiseksi adaptoidun verbin *työttää 1 ja kenties vain vastahakoisesti luopuu sitä käyttämästä (niin, kun kerran on vyö-sanasta johdettu vyöttää, miksei suomessakin voisi olla työ-sanasta johdettu työttää?). Hänen kannaltaan siis kakkos- ja kolmoskielen raja ei olisi tiivis vaan vuotava, tai kolmoskieli olisi jonkinlainen kakkoskielen variantti. Tämän hypoteesin testaaminen on tietenkin empiirisen tutkimuksen asia mutta joka tapauksessa peräänkuuluttaisin typologisen läheisyyden käsitteen purkamista. Ongelma vai voimavara? Kun muotoilin kysymykseni ulkomaanlehtorilistoille, tulin kenties turhan selvästi ohjanneeksi vastaajia katselemaan suomen ja viron samankaltaisuuksia opetustyön ongelmana. Monet vastanneista suomen ja viron opettajista toki kertoivat, että sukukielen taidoista on hyötyä ilmeisesti hyötyä kuten haittaakin on ennen kaikkea asennetasolla, eli vaikka nämä opiskelijat, jotka ennestään jo omasta mielestään osaavat melkein kaiken, voivat olla ikäviä tapauksia sekä opettajalleen että nollasta lähteville ryhmätovereilleen, heissä positiivista on avoimuus outoja kieliopin mutkia kohtaan. Heitä ei tarvitse erikseen suostutella hyväksymään sitä tosiasiaa, että itämerensuomalaisten kielten rakenteessa moni asia on tykkänään toisin kuin Euroopan suurissa kielissä. 1 Verbiä työttää on todettu suomalais-virolaisilla kaksikielisillä lapsilla (Grünthal 2005) sekä inkerinsuomalaisilla (Joensuun-Bergenin verkkokorpus, Opas &al. 1997: ).

5 Tämän rinnalla oudolta tuntuu, että juuri missään ei ole yritetty kehittää keinoja viron ja suomen läheisen sukulaisuuden systemaattiseksi hyödyntämiseksi opetuksessa vain Göttingenin yliopiston suomen kielen lehtori Tiina Savolainen kertoi yhdessä virolaisen kollegansa kanssa parhaillaan suunnittelevansa saksalaisille kielenoppijoille tarkoitettua ja käytännöllisesti suuntautuvaa suomi ja viro vertailussa -kurssia, josta toivottavasti kuulemme vastaisuudessa enemmän. Muualla Euroopassa on nimittäin useampiakin kielenopetushankkeita, joiden lähtökohta on samantapainen ja joista ehkä löytyisi hyödyllisiä ideoita. EuRom4-hanke, jota esittelee artikkeleissaan mm. Castagne (1998, 1999), on neljän yliopiston projekti, jossa ennestään yhtä romaanista kieltä (tarkemmin: ranskaa, italiaa, espanjaa tai portugalia) osaavat oppivat lyhyessä ajassa ymmärtämään kolmea muuta kieltä. Menetelmän peruspilareita ovat läpinäkyvät vyöhykkeet, tyhjät sanat, globaali ymmärtäminen, kuuntelun yhdistäminen lukemiseen sekä kieliopin opettaminen on demand. Läpinäkyvillä vyöhykkeillä tarkoitetaan oppijoiden huomion keskittämistä aluksi niihin lauseiden osiin, joissa yhteinen sanasto ja samanlainen perussanajärjestys tekevät ymmärtämisen helpoksi. Tyhjillä sanoilla (kuten ranskan machin tai saksan Dings tai englannin thingummyjig) oppijat voivat tekstiä kääntäessään korvata ne sanat, joiden merkitys ei heti avaudu, ja näin heille jää aikaa keskittyä globaaliin ymmärtämiseen. He voivat siis lukea tekstiä oudollakin kielellä niin sanotun hyvän lukijan tapaan, mahdollisimman suuria kokonaisuuksia hahmottaen. Kun tekstiä tuetaan syntyperäisten puhujien lukemilla audioversioilla, lauserakenteita on helpompi hahmottaa. Varsinaista kielioppia tarjotaan EuRom4-menetelmässä vain on demand eli sitä mukaa kuin oppijat sitä kaipaavat. IGLO (Intercomprehension in Germanic Languages Online, puolestaan on vuosina EUrahoituksella rakennettu projekti, jonka yhtenä taustaideana on, että läheisten sukukielten (kuten skandinaavisten kielten) keskinäistä ymmärtämistä tutkimalla voitaisiin kehittää menetelmiä, joilla hieman etäisempienkin kielten sukulaisuutta voitaisiin käyttää hyväksi. IGLOn verkkosivuilta löytyy kustakin kielestä tekstejä tehtävineen ja pienet kielioppiosuudet sekä lisäksi pieni yleiskatsaus germaanisiin kieliin. IGLO kuten EuRom4:kin niveltyy viime kädessä EuroCom-projektirypääseen ( jolla on omat verkkoportaalinsa germaanisten, romaanisten (ks. esim. Klein 2006) ja slaavilaisten kielten keskinäisen ymmärrettävyyden tutkimukselle ja opettamiselle. Näiltä sivuilta löytyy mm. kurssimateriaali, jolla saksankielinen kohdeyleisö yhden romaanisen kielen taidon pohjalta voi opetella ymmärtämään muita romaanisia kieliä. Kaikissa näissä eurooppalaisissa projekteissa kohderyhmänä ovat aikuiset, kaikesta päättäen suhteellisen hyvin koulutetut ihmiset, joilla on jo kokemusta kielenopiskelusta, ja tavoitteena on passiivinen luetun ja kuullun ymmärtäminen. Vaikka kohdeyleisö on samantapainen, päämäärä on siis hieman erilainen kuin tyypillisessä yliopistofilologisessa kielenopetuksessa, johon liittyy sekä kielitieteellistä ainesta että kulttuurin- ja maantuntemusta ja jossa pyritään kehittämään myös aktiivista kielitaitoa. Siitä huolimatta ihmetyttää, että tämäntapaista lähestymistä ei suomen ja viron ulkomaanopetuksessa juuri näe. Äärimmilleen kärjistäen voisi väittää, että suomea opetetaan ulkomailla niin kuin viroa ei olisi olemassakaan ja päinvastoin. Miksi ei ja mitä tehdä? Äskeinen kärjistys ei tietenkään täysin pidä paikkaansa. Taustatiedot sukukielistä ja historiasta tulevat varmasti jossain muodossa esille, ja useimmat kyselyyni vastanneista ulkomaanopettajista kertoivat ilman muuta viittaavansa sukukieleen aina, kun siitä jonkin ilmiön selittämisessä on apua. Olen itse pari kertaa pitänyt teoreettista viron kielen struktuurikurssia ja todennut saman kuin virolaiset kielimiehet jo 1800-luvulla eli että suomen

6 kieli on esimerkiksi viron kielen morfofonologian mutkien selittämisessä korvaamaton apuväline vaikka toisaalta tunnustaa täytyykin, että suomalainen näkökulma, fennosentrismi, on kaikkien muiden itämerensuomalaisten kielten tutkimukselle ollut jonkinasteinen riesa. Parantamisen varaa varmaan kuitenkin olisi. Varsin monien suomen kielen ulkomaanlehtorien kommenteista kävi ilmi, että tyypillinen suomen kielen (ulkomaan)opettaja ei juurikaan osaa viron kieltä parhaassa tapauksessa hän voi ohjata opiskelijat viron kieleen liittyvine kysymyksineen viron lehtorin puheille. Oppikirjoista ei sukukieliä koskevaa tietoa löydy (tämmöisen tarpeellisuudesta oltiin myös monta mieltä). Yhtenä syynä tähän on tietenkin se, että erityisesti akateemisille filologi-oppijoille tarkoitettuja oppikirjoja ei välttämättä edes ole olemassa. Tämä on ilmeisesti tilanne ainakin saksalaisen kielialueen suomenopetuksessa: saksankieliset suomen oppikirjat painottavat sanastoa ja kommunikaatiota, mutta kielioppi- ja kielitieto-osuudet ovat fenn(ougr)istiikan opiskelijoiden tarpeisiin aivan liian niukat. Toinen tärkeä tekijä on tietenkin jo edellä mainittu päämäärien erilaisuus. Sekä suomen että viron ulkomaanopetus on suunniteltu aktiivista nykykielen taitoa ja siihen liittyvää maan- ja kulttuurintuntemusta silmällä pitäen. Kielihistoriallinen lähestymistapa, joka luontevimmin rakentaisi kielipedagogista Suomen siltaa (ja jota sovelsi esim. Lauri Kettunen klassikko-oppikirjassaan 1926), ei lingvistisesti orientoituneillekaan opiskelijoille ole itsestäänselvyys niistä ulkomaanfennougristiikan opiskelijoista puhumattakaan, joita kiinnostaa etupäässä kulttuuri ja kirjallisuus. Suomen ja viron erojen systemaattista kielihistoriapohjaista esittämistä (sillä kielihistoriahan siinä on väistämättä mukana, vaikka se naamioitaisiinkin synkronisiksi säännöiksi) on siis hyvin vaikea mahduttaa käytössä oleviin opetuksen tuntikehyksiin. Jos taas ajatellaan, että akateemiseen, filologiseen kielenopiskeluun kuuluisi ennen kaikkea opittavien ilmiöiden tietoinen ja tieteellinenkin analyysi, ei EuroComtyyppinen intuitioon perustuva, sanastoa korostava ja kieliopin opetusta minimoiva menetelmä ole paras mahdollinen. Viime kädessä kysymys on tietenkin myös korkeakoulu- ja kulttuuripoliittinen. Suomea ja viroa silloittava rinnakkainen kielenopetus herkästi priorisoisi jommankumman näistä kielistä ja tällöin luultavasti suomen, joka äänteellisesti vanhakantaisempana ja taivutusmorfologialtaan selkeämpänä sopii paremmin lähtökohdaksi. (Vai sopiiko? Tästäkin toivoisi keskusteltavan.) Näin vahvistettaisiin suomen isoveliasemaa ja tuettaisiin jo ennestään olemassa olevaa valitettavaa kulttuuripoliittista vinoutumaa. Tällainen kahden kielen rinnakkaismalli saattaa olla myös hankalasti sovitettavissa tutkintorakenteisiin, ainakin muualla kuin perinteisessä fennougristiikassa. Ja itse asiassa monissa ulkomaanfennougristisissakin laitoksissa tästä saattaisi koitua ongelmia: Onko oikein, että esimerkiksi suomea pääkielenään opiskelevalle viro ja unkari ovat samanarvoisia sivukieliä? Tai jos (tämän ajatuksen esitti keskustelussa Paula Jääsalmi-Krüger) esimerkiksi suomen opiskelijat joutuvat opiskelemaan sivukielenä viroa, eikö hungarologien ohjelmaan pitäisi oikeutta myöten lisätä hantin tai mansin kurssi? Ulkomaanopetuksen Suomen sillan rakentaminen ei siis ole ongelmatonta. Kuitenkin tässä on käyttämättömiä mahdollisuuksia mahtavatko kaikki suomea tai viroa ulkomailla opiskelevat tietääkään, että lähes samalla astevaihtelun ja objektinsijanvalinnan opettelun vaivalla heille aukenisi toiselta puolelta Suomenlahtea aivan uusi kieli- ja kulttuurialue? Tahtoisin lopuksi heittää tahallisen provokatiivisen kysymyksen: Onko EuroComin tapaisen suomen ja viron keskinäistä ymmärtämistä kehittävän hankkeen rakentelu laiminlyöty vain siksi, että suomalaiset eivät tiedä (tai välitä tietää) mitään viron kielestä ja virolaiset taas kuvittelevat jo muutenkin tietävänsä suomen kielestä tarpeeksi? Lähteitä

7 Castagne, Eric 1999: L expérience EuRom4. Méthode d enseignement simultané des langues romanes. Actes des Journées Internationales de Linguistique Appliquée (Nice, juin 99), Nice. PFLASHUN, (Online: ) 2000: L apprentissage simultané de la compréhension de plusieurs langues apparentées. Actes du colloque Journées Internationales d Orsay en Sciences Cognitives (Online: ) Grünthal, Riho 2005: Suomen ja viron vuorovaikutus. [Luento Helsingin yliopiston luentosarjassa Kielet kohtaavat : luentomateriaalit ] Jarvis, S., & Odlin, T. 2000: Morphological type, spatial reference and language transfer. Studies in Second Language Acquisition Kaivapalu, Annekatrin 2004: Kui sarnane on sarnane? Eesti ja soome mitmusevormide sarnasuse ja erinevuse psühholingvistilisest reaalsusest. Helena Sulkala & Heli Laanekask (toim.): VIRSU 2 Suomi ja viro kohdekielinä. Lähivertailuja 15; Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja 24. Oulun yliopisto Kettunen, Lauri 1926: Oppikirja eestin ja suomen eroavaisuuksista sekä käännöksiä selityksineen. Helsinki: Valistus. Klein, Horst G. 2006: EuroCom: Leseverstehen im Bereich romanischer Sprachen. Babylonia 3/06: (Online: ) Murphy, Shirin 2003: Second language transfer during third language acquisition. Teachers College, Columbia University Working Papers in TESOL & Applied Linguistics 3, No. 2. (Online: ) Opas, Lisa Lena & Moshagen, Sjur & Ore, Espen S. 1997: An electronic corpus of Ingrian Finnish. [Updated December 8, 1997.] ( ) Ringbom, H. 1986: Crosslinguistic influence and the foreign language learning process. M. Sharwood Smith & E. Kellerman (Eds.), Crosslinguistic influence in second language acquisition. Oxford, UK: Pergamon Press Siitonen, Kirsti 2005: Kaksikielinen suomenpuhuja akateemisena oppijana. Hasselblatt, C. & Koponen, E. & Widmer, A. (toim.), Lihkkun lehkos! Beiträge zur Finnougristik aus Anlass des sechzigsten Geburtstages von Hans-Hermann Bartens. Wiesbaden: Harrassowitz Sulkala, Helena 1996: Finnish as a second language for speakers of related languages. Maisa Martin & Pirkko Muikku-Werner (eds.), Finnish and Estonian New target languages. Proceedings of the Fenno-ugric languages as second and foreign languages symposium. Jyväskylä