Ihmiskauppa Afrikassa: Nykypäivän orjuutta? s. 14. Asmaran auringon alla: Eritrea tänään s. 12

Transkriptio

1 Asmaran auringon alla: Eritrea tänään s. 12 Eduskuntavaalit lähestyvät: Lounion tentissä Timo Soini s. 6 Ihmiskauppa Afrikassa: Nykypäivän orjuutta? s Kehotus 1/2007

2 Kehotus 1/2007 Päätoimittaja Matti Karvanen Toimituskunta Piia Heinonen Tomi Lounio Kukka Ranta Terhi Paikkala Anu Palomäki Mary-Kathryn Sagaria Maija Autio Kuvitus Kukka Ranta (s.7, 11, 23) Sanna Kumpulainen (kansi + s.3) Taittotiimi Matti Karvanen Johanna Paupitz Hannu Pihlajasalo Aino Kostiainen Anu Ilomäki Taittotiimi kiittää ja kumartaa Kukka Rantaa teknisestä avusta! Painos 200kpl Yliopistopaino Sisällysluettelo Pääkirjoitus Matti Karvanen...3 Väistyvän puheenjohtajan mietteitä Anu Palomäki...4 Keho:n uusi hallitus 2007!...5 Vaalispesiaali: Timo Soinin haastattelu Tomi Lounio...6 Gaining a Worldly Perspective inside the Helsinki Detention Center Mary-Kathryn Sagaria...10 Asmaran auringon alla Matti Karvanen...12 Ihmiskauppa Afrikassa - Nykypäivän orjuutta? Kukka Ranta...14 Unien Afrikka ja suuri sukellus : Kokemuksia kenttätyöstä Piia Heinonen...16 Mitä ihmettä sä täällä teet? : Reissussa Balkanilla Kukka Ranta...18 Keho:n vuosijuhlat Terhi Paikkala...20 Laitoksen pikkujoulut Piia Heinonen...22 Fuksin palsta Tomi Lounio...23 Maija-tädin herkullinen tofukasvispiirakka Maija Autio...24 Kehotus on Helsingin Yliopiston kehitysmaatutkimuksen opiskelijoiden eli Keho ry:n julkaisu. Keho ry. on puoluepoliittisesti sitoutumaton aatteellinen yhdistys. Kehotus 1/2007 2

3 Maailma on pielessä Yhdistyneiden Kansakuntien perustajilla oli visio. Ihmisten kuuluu syntyä vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Kullakin yksilöllä tulisi olla oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Nämä seikat on kirjattu järjestön peruskirjaan, jonka Suomikin on allekirjoittanut. Jotain on kuitenkin pielessä. Hienoista lauseista huolimatta todellisuus on jotain aivan muuta. Ihmiset syntyvät epätasa-arvoisina maailmaan ja tuloerojen jatkaessa kasvuaan niin valtioiden sisällä kuin niiden kesken tämä vain korostuu. Kylmän sodan päättymisen jälkeen sisällissotien määrä on räjähtänyt kasvuun ja siviilit joutuvat nyt yhä useammin taistelujen keskelle. Miljoonat näkevät nälkää samalla kun pieni vähemmistö rikkaassa Pohjoisessa kuluttaa valtaosan maailman ravinnosta, luonnonvaroista ja energiasta. Kun Etelän päähänpotkitut haluavat paeta vainoa tai epäinhimillisiä elinolojaan, heidät torjutaan tai heitä pompotellaan epätietoisuuden ilmapiirissä turvapaikanhakukeskuksissa, joissa elämä on rankkaa, eikä sitä voi suunnitella lainkaan. EU:n turvapaikanhakupolitiikan yhä kiristyessä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden olot huononevat entisestään. Suomi näyttää omalla toiminnallaan huonoa esimerkkiä, kun edes mitätöntä 200 pakolaisen vuosittaista kiintiötä ei saada täytetyksi. Suomalaisissa mediassakin turvapaikanhaku nähdään yleisesti turvallisuus- ja kontrollikysymyksenä ihmisoikeuskysymyksen sijasta. Jotain on pielessä, jos turvapaikanhakeminen liitetään samaan ongelmavyyhteen salakuljetuksen, väkivaltaisuuden ja prostituution kanssa. Vielä omituisemmaksi asian tekee se, että Suomen omasta lähihistoriasta löytyy nälkää, sotia ja kurjuutta, mutta silti maan politiikka niistä kärsiviä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kohtaan on ala-arvoista. Ennen opiskelujeni aloittamista vietin vuoden Eritreassa YK:n rauhanturvaajana. Maan 30 vuotta kestänyt itsenäisyyskamppailu oli johtanut lopulta sosialististen järjestelmien romahdettua itsenäistymiseen Etiopiasta. Suuren toiveikkuuden jälkeen maat olivat kuitenkin ajautuneet uudelleen rajasotiin, joista viimeisintä YK:n rauhanturvaajat olivat hillitsemässä. Tästä sai kärsiä myös hyvä ystäväni Robel Ghirmai, joka oli palvellut armeijaa jo seitsemän vuoden ajan osallistuen muun muassa Etiopiaa ja Jemeniä vastaan käytyihin sotiin. Hän oli saanut sittemmin vapautuksen palveluksesta, jotta voisi huolehtia alaikäisistä veljistään, kun poikien vanhempien kuoltua onnettomuudessa. Eräänä toukokuun aamuna EDF:n sotilaat kuitenkin jälleen kolkuttelivat hänen oveensa, ja veivät muutaman minuutin valmistautumisen jälkeen miehen takaisin koulutusleirille. Robel ei halunnut enää tuntea sodan kauhuja uudelleen, vaan koki elämänsä valuvan hukkaan päättymättömän sotimisen kierteessä. Olivathan Eritrean ja Etiopian väliset vihollisuudet alkaneet jo kauan ennen kuin 26- vuotias Robel oli ensimmäisen kerran nähnyt päivänvalon. Ainoana vaihtoehtonaan hän näki maasta pakenemisen. Robel karkasi sotilasleiristä vartiovuoronsa aikana ja vaelsi satoja kilometrejä kohti länttä, kunnes lopulta pääsi rajan yli Sudanin puolelle. Hän löysi katolisen kirkon ylläpitämän pakolaiskeskuksen, mistä lähetti minulle kirjeen kertoen yrittävänsä matkustaa lautalla Eurooppaan. Tämän jälkeen ystävästäni ei ole kuulunut mitään, eivätkä hänen Asmarassa olevat omaisensa tai yhteiset ystävämmekään ole kuulleet hänen liikkeistään. Selvää on, ettei Eritreaan ole paluuta, sillä vaihtoehtoisia toimintamalleja sotakarkureiden käsittelyyn on yleensä tasan yksi: niskalaukaus. Sudanissa paikallisia kieliä taitamattomalla, rahattomalla eritrealaisella ei juuri ole tulevaisuutta. Tällaisessa tilanteessa Eurooppaan pyrkiminen on ainoa mahdollisuus. Mitään menetettävää ei ole. Pahoin kuitenkin pelkään, etteivät vaikkapa Suomen viranomaiset huolisi Robelia hienoon maahamme. Maailma on pielessä. Vuoden 2005 lopulla Eritrea päätti kuitenkin karkottaa YK:n länsimaiset rauhanturvaajat, ja on juuri päättyneen vuoden aikana keskittänyt joukkojaan uudelleen Etiopian rajan tuntumaan. Maan johto on turhautunut, sillä YK ei ole vieläkään päässyt aloittamaan maiden välisen rajan merkitsemistä Etiopian ilmoitettua, ettei se hyväksykään jo kertaalleen solmittua rauhansopimusta. 3 Matti Karvanen, päätoimittaja Ps. Tästä lehdestä voit lukea M-K:n jutun turvapaikanhakukeskuksen elämästä ja allekirjoittaneen mietteitä Eritrean tilanteesta. Kannattaa myös tarkistaa Kukan Afrikan ihmiskauppaa käsittelevä artikkeli sekä Tomin kansanedustaja Timo Soinin haastattelu, jossa aihetta sivutaan! Kehotus 1/2007

4 Väistyvän Puheenjohtajan mietteitä Viime sunnuntaina tein viikon hyvän työn. Osallistuimme muutaman kaverin kanssa kynttilämielenosoitukseen, jonka tarkoituksena oli muistaa Darfurin uhreja. Tuolla pienellä eleellä tuskin monia ihmishenkiä pelastettiin, mutta ajattelin, että pienen hetken hiljentyminenkin on enemmän kuin täydellinen välinpitämättömyys. Jouluruuhkaisen ja syksyisen tuulisen Aleksanterinkadun läpi kulkiessamme keskityin kyllä lähinnä estämään kynttilän sammumista mutta samalla tuntui, ettei sunnuntai-illalle voisi keksiä parempaa tekemistä. Kynttilän lepattaessa päädyin pohtimaan Kehoa oman elämäni tämänvuotista keskipistettä. Pienen ainejärjestömme toiminta on monipuolistumassa ja vilkastumassa. Siitä kiitos uusille ja vanhoille aktiivisille opiskelijoille. Vuoteen 2006 on mahtunut niin matka- kuin roolipeliprojektia, periodibileiden järjestämistä, illanistujaisia, laitoskahvituksia sekä historian ensimmäiset vuosijuhlatkin. On hienoa kun voimme yhdistää voimamme ja näyttää, että järjestöstämme löytyy potentiaalia vaikka mihin! Kehitysmaatutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestönä Keho ei ole koskaan ollut täysin puolueeton. Meiltä keholaisilta löytyy jo opintojemme puolesta asiantuntemusta maailmanlaajuista epätasa-arvoisuutta koskeviin asioihin ja monet meistä myös haluavat ottaa kantaa. Aktiivijäsenistön lisääntyminen on tuonut järjestölle aivan uudenlaisia toimintamahdollisuuksia. Tänä vuonna olemme silti vielä keskittyneet moneen, ainejärjestöille perinteisesti kuuluvaan tehtävään. Uskon, että Keholla on kuitenkin potentiaalia laajentaa käsitystä siitä, millaisiin asioihin ainejärjestöt voivat vaikuttaa. Tässä voi toimia esimerkkinä vaikkapa lukioiden ja yläasteiden oppilaille suunnattu, ulkoministeriön rahoittama tiedotusprojektimme. Kynttilää pidellessäni aloin miettiä, olenko osannut vaalia ainejärjestömme sydäntä yhtä huolellisesti kuin pientä liekkiä tuulisessa Helsingin keskustassa. Päämääränämme on toki ensisijaisesti opiskelijoiden edun ajaminen, sekä yhteydenpito laitokseen ja muihin tiedekunnan tahoihin ja onhan juhliminenkin välillä melko hauskaa. Toivon kuitenkin, että Keho pyrkii toimimaan tulevinakin vuosina uusien tuulien tunnustelijana. Tiedän, ettei järjestön sydän ole biletyksessä, dokaamisessa, riehumisessa tai ylenpalttisessa pönötyksessä. Keho on jäsentensä näköinen sen sydämessä palaa liekki, joka välillä heikkona, välillä taas lähes roihuavana haluaa tehdä osansa tässä maailmassa. Se haluaa toimia, jotta kaikilla olisi oikeasti vähän parempi olla. Anu Palomäki, Kehon puheenjohtaja vuodelta 2006 Kehotus 1/2007 4

5 Keho:n uusi hallitus 2007! Kehitysmaatutkimuksen opiskelijat tapasivat syyskokouksen merkeissä ja valitsivat ainejärjestölle hallituksen vuodelle Puheenjohtaja: Marja Suomela Varapuheenjohtaja: Roland Sundström Sihteeri & tiedottaja: Sara Haapalainen Taloudenhoitaja & Kehotus-vastaava: Matti Karvanen Suhdevastaava: Terhi Paikkala Kulttuurivastaava: Tomi Lounio Urheiluvastaava: Piia Heinonen Kansainvälisten asioiden vastaava: Tiina Honkanen Kestävän kehityksen vastaava: Maija Autio Opintovastaava: Anu Palomäki Hallituksen varajäsen Aino Kostiainen 5 Hallituksen varajäsen Hannu Pihlajasalo Kehotus 1/2007

6 Vaalispesiaali - Lounion tentissä Timo Soini 22. syyskuuta 2006 Timo Soini (perussuomalaiset) vaati eduskunnalle tekemässään talousarvioaloitteessa, että vuodelle 2007 kehitysapuun ehdotetuista määrärahoista leikattaisiin 50 milj. euroa ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoon varatuista rahoista 6 milj. euroa. Kehotuksen erikoisreportteri Tomi Lounio otti välittömästi yhteyttä Soiniin ja selvitti, mitä miehen mielessä liikkuu Tomi Lounio: Mitä mieltä olet suomalaisesta kehitysyhteistyöstä yleisesti? Timo Soini: Kehitysapumäärärahat kasvavat hirveää vauhtia, taas 64 miljoonaa ensi vuonna. Ei täällä juuri mikään momentti saa euromääräisesti yhtä paljon lisää. Hädänalaisia pitää auttaa, totta kai. Olen itse tutustunut katolisen kirkon kautta Caritas-ohjelmaan, ja olen ihan varma että sen avulla saadaan muutosta aikaan. Valtiojohtoisen kehitysavun suhteen olen sen sijaan epäilijä: 64 miljoonaa tulee yhtäkkiä, minne se menee? Kuka siitä hyötyy? Missä ovat tulokset? Miksi jo pitkään Suomesta apua saaneet maat, esim. Tansania ja Nicaragua, ovat aina vain köyhiä vaikka rahaa on sinne kaadettu jo tolkuttomasti? Ei rahaa voida vain lapioida jonnekin kehitysmaihin, vähän pitäisi suunnitella, mitä sillä tehdään. Se on ihan sama, jos tästä kuppilasta otetaan kymmenen jannua, sinä ja minä mukaan ja jokaiselle annetaan euroa ja vuoden päästä katotaan miten menee. Jollain on ja Sarasvuolla on miljoona ja pari meistä on persaukista. Ei maailma sillä lailla toimi. Isopalkkaiset herrat lentää kongressista toiseen ja tällä tavalla elää tästä systeemistä, ja niiden kumppaneina on gepardihattuisia diktaattoreja, jotka samoilla rahoilla sortaa kansaansa. Kehitysapuvarojen ajautuminen väärään paikkaan on varmasti aiheellinen huoli, mutta pidätkö apujärjestelmän kehittämistä mahdollisena? Vai onko ainoa ratkaisu pitää eurot Suomen sisällä? Mitä jos lopetettaisiin koko kehitysapu ja katsottaisiin muutaman vuoden päästä, mikä on tilanne? Mutta ei näin tietenkään voida toimia; ihmiskokeita ei saa tehdä. Mutta joku tässä vaikuttavuudessa on pielessä, kun jotkut maat tarpovat diktatuurista toiseen, sortajasta toiseen, mikään demokratian malli ei tunnu onnistuvan. Inhimillinen ihminen ei kuitenkaan voi katsella levollisin mielin lasten kärsimystä ja sotaa. Jos ei se tunnu pahalta, niin sitten ei ole oikein terve enää. Kehotus 1/ Sekin vaan tuntuu surkealta, että näiden kehitysapukysymysten ympärille on muodostunut tällainen punavihreä puuhamaa: Isopalkkaiset herrat lentää kongressista toiseen ja tällä tavalla elää tästä systeemistä, ja niiden kumppaneina on gepardihattuisia diktaattoreja, jotka samoilla rahoilla sortaa kansaansa. Tuntuu, että tämä valtiojohtoinen kuvio on sitä, että Nokian kännyköitä tai Valmetin traktoreita viedään sinne kehitysapuna ja sanotaan, että kehittykää siinä sitten. Ja täällä päässä pistetään rahat omaan taskuun. Uskon, että valtiojohtoista kehitysapua tehokkaampi tapa auttaa on esimerkiksi tällaiset erilaiset ruohonjuuritason kummilapsi-systeemit ja muut. Niihin kun laitan rahaa, tiedän minne se päätyy. Olet siis sitä mieltä, että Suomen kehitysyhteistyö ei tällä hetkellä mitenkään auta köyhiä kansanryhmiä? Kyllä se auttaakin, mutta tulokset ovat aika heikot, vaikka katsoo millä tahansa mittarilla. Jos kehitysapua pienennettäisiin, niin kuin olet vaatinut, niin menisikö ylimääräinen raha Suomen köyhille? Ei menisi. Ei ainakaan jos vanhat puolueet hallitsee. Herrat antaisivat ne osinkoina ittelleen. Olet jossain sanonut näin lyyrisesti, että kansan ääni on Jumalan ääni. Vuoden 2003 Taloustutkimuksen teettämän kyselyn mukaan 75 prosenttia suomalaisista uskoo, että kehitysapu tuottaa tuloksia ja että sen määrää pitäisi kasvattaa. Onko tässä nyt kansan ja Soinin näkemykset ristiriidassa? Tässä on kysymys siitä, että suomalaiset ihmiset ovat humaaneja ja hyväätarkoittavia ihmisiä, niin kuin itsekin katson olevani. Tässä on kysymys vain siitä periaatteesta. Ihmiset ovat sitä mieltä, että vähäosaisia pitää auttaa. Ja osa on myös sitä mieltä, että parempi auttaa siellä kehitysmaissa kuin että tulevat tänne autettaviksi. Se tavoitehan on hyvä, tietenkin pitää auttaa. Nämä gallupit vain johtavat harhaan Luuleehan iso osa Suomen kansasta, että EUjäsenyyskin on hyvä asia, vaikka varmasti ei ole! (nauraa) Kuitenkaan 0,4 prosenttia BKT:sta ei tunnu kovin suurelta luvulta. Se on kaukana 0,7 prosentista. Jos verrataan esimerkiksi puolustusmenoihin, niin

7 sen, että kun pienviljelijät tapetaan laajasti, niin ne siirtyvät slummeihin. WTO:n ja maailmankaupan vapauttajien sun muiden mielestä kehitysmaiden tuotteet pitää päästää vapaasti markkinoille. Mutta jos niiden maiden pellot, viljelykset ja tuotantovälineet omistaa se pieni kahden prosentin yläluokka, niin mitä se silloin auttaa? Jos mua joku närästää niin se on tämä, että vasemmistolaisuus olisi muka jotenkin älykkäämpää ja humaanimpaa kuin oikeistolaisuus Aina puhutaan vasemmistolaisista intellektuelleista, mutta sellainenhan on määritelmällinen mahdottomuus! tuohan on naurettavan pieni luku. Ei, ei se tunnukaan. Mutta tässä tullaan mittaamisongelmaan. Vaikka suhteellinen luku on pieni, niin se absoluuttinen summa on valtava. YK on asettanut tavoitteen, että kehitysavun pitäisi olla 0,7 %, ja Suomi on siihen sitoutunut. Minun mielestäni se on kuitenkin aivan tuulesta temmattu lukema. Mielestäni 0,4 % riittää aivan hyvin ja minä sanon sen suoraan. Täällä kaikki sanoo, että 0,7 % pitää saada, mutta eivätpä sitä vaan säädä, vaikka niillä olisi enemmistö. Tässä tämä eduskuntatalon sisällä vallitseva hurskastelun ilmapiiri paljastuukin! Onko järkevää suostua sopimuksiin, joita ei aiota noudattaa? Meillä on Suomessa tällaiset poliittisen korrektiuden alueet. Niihin kuuluu kehitysapukysymykset, parisuhdelaki, naispappeudet ja mitä muuta. Nämä on kaikki samaa sarjaa. Viisaat, fiksut, sivistyneet ja humaanit ihmiset kannattaa näitä kaikkia. Jos et kannata, niin olet ahdasmielinen ja vaikka mitä. Minä en tuollaisesta perusta pätkääkään. Mutta en mä sellaiseen ruutuun suostu menemään, että muka vastustaisin avustamista. Minähän olen pienviljelijöiden kannattaja. Pahinta mitä kehitysmaissa tehdään, on se että suositaan suurta rahaa ja suurviljelijöitä. Se aiheuttaa Ylipäätään ne tuotteet, pienviljelijöidenkään tuotteet, eivät pääse kovin tasa-arvoisesti markkinoille teollisuusmaissa. Onko se väärin? Tämä on taas tällaista länsimaista tekopyhyyttä. Viedään tällaista tipottaista apua, mutta kuitenkin pidetään nämä suuret rakenteet epätasa-arvoisina. EU:n harjoittama protektionismi on siis mielestäsi epäreilua? EU vaatii afrikkalaisilta tuotteilta hirveät tullit, mutta samalla tukiaisten avulla dumppaa omien tuotteidensa hintoja. Se nimenomaan on epäreilua kaupankäyntiä. EU on epäreilu järjestö. Se on rikkaiden Neuvostoliitto tämä EU. Uskotko oikeasti, että jonain päivänä Suomi irtautuu EU:sta? No Uskon Pakko mun on uskoa. Kunnon separatisti uskoo aina voittoon vaikka mikä olisi. Onko väärin, että suomalaiset suuryhtiöt siirtävät tuotantoaan kehitysmaihin? Se on kaksipiippuinen juttu. Maailmantalous tuppaa toimimaan niin, että köyhien maiden köyhät auttavat rikkaiden maiden rikkaita ja toisaalta rikkaiden maiden köyhät tukevat köyhien maiden rikkaita. Maailmanlaajuinen vapaakauppa edistää tätä vääristymää. Ongelma on se, että näiden kapitalististen suuryritysten 7 Kehotus 1/2007

8 ainoa tehtävä on tuottaa voittoa. Suomikin on kapitalisoitunut viimeisten vuosikymmenten aikana hirvittävällä vauhdilla. Nyt pidetään näitä röyhkimyksiä, raharikkaita optiomiljonäärejä sankareina. Ennen pystyttiin tekemään näille jotain lainsäädännöllä, nyt ei edes haluta tehdä. Ei näistä enää Tuomiojakaan mitään puhu. Kulkee vaan rauhanmerkki rinnassa paikasta toiseen, tukka pörrössä. Kaikki vannovat nyt, ettei saa olla protektionismia, ei saa olla kaupan sääntelyä. Minä veikkaan, että kun on vielä vuosikymmen hakattu päätä seinään, niin sääntely tulee takaisin. Yliopistolla kiertää Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relanderin Tukevasti ilmassa radio-ohjelmasta irrotettu lentävä lause: Hei perussuomalaiset, ettekö te tajua, että te ootte kommareita? Onko tämä väite naurettava? No on tietenkin! Nämä petterithän ovat sellaisia kiukkuisia taatoja Jos mua joku närästää niin se on tämä, että vasemmistolaisuus olisi muka jotenkin älykkäämpää ja humaanimpaa kuin oikeistolaisuus Aina puhutaan vasemmistolaisista intellektuelleista, mutta sellainenhan on määritelmällinen mahdottomuus! kondominkäytöstä, vaikka se tekee niin paljon köyhien hyväksi. Ei kondomi ole minulle mikään ongelma. Minun mielestäni sitä saa käyttää, jos haluaa käyttää. Mutta kondomi taitaa olla paaville ongelma Luulen ettei kondomi ole myöskään hänelle minkäänlainen ongelma, eiköhän hänellä ole aika selvä linja tässä asiassa. Minulla ei kuitenkaan ole tässä nyt rahkeita ryhtyä paavia arvostelemaan. Ja siitä olen tarkka, että minä en sorra ketään, minä kiusaan vain isompiani. Vanhoille puolueille, Euroopan Unionille, Natolle, suurfirmoille, ammattiyhdistysbyrokraateille ja muille röyhkimyksille minä räksytän. Et siis kallistu vasemmalle päin, selväksi tuli. Miten sitten vasemmistolaisuuden vastakohta, uusliberalismi? Voiko markkinatalous olla ihmiskasvoista? Ei voi. Siinä on aina raha etusijalla. Mä olen todellinen populisti sekä ideologisella että käytännön tasolla: ihmiselle ovat alisteisia sekä raha että filosofia. Maailmassa on kolme aatetta. On rahanvalta, jota oikeisto lietsoo, on tällainen yhteiskunnan mahtijärjestelmävalta, joka uskoo porukoiden voimiin ja muihin tämmöisiin marxistisiin dialektisiin höpötyksiin ja jossa on valistuksen rationalistis-ateistinen pohja. Kolmantena on sitten tämä ihmisyys-aate, joka on hyvin lähellä kristinuskoa ja populismia. Mä ajattelen näin. Mutta mielestäsi elintasoerot ovat siis liian suuret? Ovat. Ja siitä tulee helkkarinmoinen ongelma maailmaan. Taloudelliset erot, ekologiset erot, aavikoituminen, merien saastuminen, liikakansoitus Liikakansoituskin on minulle aika ongelmallinen käsite. Katolisena en voi ajatella, että joku voisi olla liikaa. Ei voida sanoa, että sinä olet liikaa, minä olen liikaa tai joku Afrikassa on liikaa. Et siis usko esimerkiksi yhden lapsen politiikkaan? En todellakaan, sehän on fasismia. Tai kommunismia. Ja koska olen katolinen, niin en hyväksy aborttia. Mutta onko ihme, jos paavia arvostellaan? Aidsin leviäminen tekee kehitysmaiden tilanteen todella vaikeaksi Eihän se mikään ihme ole. Aina puhutaan, että maailmassa on ylikansoitusta. Täällä puhutaan, että Eurooppa harmaantuu! Nyky-Suomessakin sovelletaan yhden lapsen politiikkaa, tai sellaista ettei ole yhtäkään lasta, vaikkei valtiovalta mitään tämänsuuntaista tahtoisikaan. Vanhanen vaatii lisää lapsia Pitäisikö Suomen väestön harmaantuessa turvautua siirtolaistyövoimaan? Ei. Kokoomus teki juuri Arto Satosen johdolla ohjelman, että otetaan ulkomailta huippuosaajia Suomeen ja sallitaan vain työperäinen maahanmuutto. Eli ryöstetään kehitysmailta heidän parhaat kykynsä tänne. Ei se niin voi olla. Meillä pitää olla humanitaarinen pohja, eli otetaan ihmisiä joilla on hengenhätä ja turvapaikkaoikeus, mutta sen ohella myös työperäinen maahanmuutto. Onko Suomeen nyt jo otettu liikaa pakolaisia tai maahanmuuttajia yleensä? Ei ole. Meillä on hirveän pienet pakolaiskiintiöt ja Suomessa on kaikkein vähiten ulkomaalaisia koko Euroopan Unionissa. Pitäisikö määriä sitten nostaa? Hyväksytkö ehkäisyn yleisesti? Se tulee luonnollista kautta. On turvapaikansaantioikeus kansainvälisten sopimusten perusteella. Ensiksi Ehkäisyn suhteen olen sen verran harhaoppinen, on pakolaiskiintiö, joka otetaan päältä, ja sitten että ajattelen että se on ihmisen oma asia. Mutta on tämä normaali turvapaikkamenettely. Ei siinä abortti, lapsen tappaminen äidin kohtuun, mitään, jos on hengenhätä, niin tänne vaan. Mutta ei ole mitään ehkäisyä. Se on tappamista pakolaista ja turvapaikanhakijaa häipyi vuonna Harmittaa vaan, että katolista kirkkoa aina nälvitään Kehotus 1/2007 8

9 2005 Suomen pakolaiskeskuksesta kukaan ei tiedä minne. Ei hengenhädässä oleva pakolainen turvallisesta pakolaiskeskuksesta minnekään häivy. Maahanmuuttajien sopeutumisessa Suomeen on myös ollut ongelmia. Mutta sitä en hyväksy argumentiksi, että suomalaiset ovat muka kylmiä ja täällä on hankala olla ja elää. Olen aika paljon kiertänyt maailmaa, joten voin kyllä sanoa, ettei tämä ole sen hankalampi maa ulkopuoliselle kuin mikään muukaan. Siinä on yksi ero: suomalainen tykkää aina yksilöstä, suomalainen kavahtaa sitten, kun tulee ryhmä. Että nyt ne rupeavat olemaan omissa porukoissaan ja näin EU vaatii afrikkalaisilta tuotteilta hirveät tullit, mutta samalla tukiaisten avulla dumppaa omien tuotteidensa hintoja. Se nimenomaan on epäreilua kaupankäyntiä. EU on epäreilu järjestö. Se on rikkaiden Neuvostoliitto tämä EU. Mutta eikö ole ihan luonnollista, että hakeudutaan omiin ryhmiin? Jos Suomessa olisi sota ja joutuisimme lähtemään, niin On, on. Mä kävin Thunder Bayssa, Kanadassa viime keväänä ja siellä suomalaiset olivat paljon omissa yhteisöissään. Samalla tavalla homma toimii myös Ruotsissa, siellä on paljon ennakkoluuloja suomalaisia kohtaan. Mutta tämä koskee ryhmiä, ei yksilöitä vastaan kellään ole mitään. Ja siitä olen tarkka, että minä en sorra ketään, minä kiusaan vain isompiani. Vanhoille puolueille, Euroopan Unionille, Natolle, suurfirmoille, ammattiyhdistysbyrokraateille ja muille röyhkimyksille minä räksytän. Ei kristitty voi toista ihmistä vihata, se on mahdotonta. Ei voi, tai sitten se ei ole kristitty ja se ei ole ymmärtänyt. Mutta tämmöinen kosteasilmäinen humanismi onkin sitten ihan eri asia. Silloin asetetaan etnisin perustein joku ryhmä toisen edelle ja enemmistö alkaa ihailla vähemmistöä. Suomessa myös kovasti vähätellään uskonnon merkitystä, sanotaan ettei sillä muka ole mitään merkitystä. Mutta kyllä sillä vaan ihmisten mielissä on merkitystä. Islamin ja muun systeemin välillä, ei siitä pääse mihinkään. Eikö näitä turhia ennakkoluuloja pitäisi yrittää lievittää? Joo, mutta se ei onnistu puheella vaan teoilla, käyttäytymällä puolin ja toisin. Meillä on hyvin maltillinen ja täysipäinen islamilainen yhteisö tässä maassa. Ei mitään huolta. Olen heitäkin tavannut, somaleita ja muita. ottaa huomioon toiset ihmiset, katsoo että kansallisvaltio on kv. yhteistyön perusyksikkö ja perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Perhe ei ole perussuomalaiselle vain yhteinen jääkaappi vaan siihen kuuluu vähintään yksi vanhempi ja lapsi. Suomen kansa ei ole mikään rodullinen, etninen asia, vaan se on elämäntapa, käyttäytymistapa määrätyllä kansallisella alueella. Kysymys on siitä, että tulee osaksi Suomen kansaa käyttäytymällä, omaksumalla ne valtakulttuurin piirteet. Mutta täällä on useita alakulttuureja, joissa minäkin olen erilainen. Mä olen hyvin erilainen perussuomalainen, koska olen katolilainen. Voiko kasvissyöntiä ja feminismiä kannattava kukkahattuinen homomies olla perussuomalainen? (nauraa) Kyllä hän varmaan voi Voi olla. Mutta seura on puolueessa aika haastavaa, täytyy olla aika kova huumorintaju. (nauraa tovin ja vakavoituu) Siis on mulla homoseksuaaleja äänestäjiä. Ja tuttuja. Oras Tynkkynen istuu vieressäni tuolla istuntosalissa. Sehän on ihan mukava mies. Voiko homo olla sinun ystäväsi? Noh Onko se niin iso ero, ettei voisi olla? Ei se oo loppujen lopuksi Kyllä mulla on sellainenkin hyvä ystävä, joka on tehnyt sukupuolenvaihdoksen. Hän sanoi, että hän oli väärässä sukupuolessa. Kyllä sitä joutui vähän aikaa jauhaa, että mitä helvettiä sä nyt tarkoitat. En mä kyllä oikeastaan ymmärrä ton alan touhuja yhtään. Mut nää pitää sellaista jumalatonta mekastusta nämä marginaaliryhmät. Että niitten mukaan pitää muka yhteiskunnan lait saada säätää. Lait tehdään enemmistön mukaan demokratiassa! Ei auta, minäkin joudun sopeutumaan. Onko kansanedustajana kivaa? Onko se unelmaammattisi? Vaihtelee päivittäin. Pääsääntöisesti on, mutta näin pienessä puolueessa joutuu käytännössä tekemään kaiken itse. Pidät kalenteria, kierrät viikonloput, kirjoitat itse omat puheesi. Ei mulla mitään puheenkirjoittajia ole. Mä meen pönttöön ja annan tulla. Onko haaveissasi siis olla poliittisella uralla vielä pitkään? Kyllä mä luulen, että tässä tai sehän nyt riippuu kannatuksesta Ei sitä voi julistaa, että kuinka pitkään täällä tulee olemaan, mutta kyllä mulla nyt on tehtävä tässä suomalaisessa poliittisessa elämässä. Kuka meillä kritisoisi eduskunnassa Euroopan unionia, jos en minä? Kuka? Tämä oli kysymys. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee? Minkälainen on perussuomalainen ihminen? Perussuomalainen ihminen arvostaa itsenäisyyttä, Tomi Lounio kuvitus: Kukka Ranta 9 Kehotus 1/2007

10 Gaining a Worldly Perspective inside the Helsinki Detention Center During the past several months the Helsinki detention center has been the site of my volunteer work with asylum seekers and refugees in Finland. It is a medium security facility that houses detainees, referred to as clients, whose presence in the country is under scrutiny by the Finnish authorities. The first time I entered the detention center, it quickly became evident that this would be an experience unlike any I had before. My quick briefing included explicit directions requiring that I not bring anything into the center with me, except for the clothes I was wearing. I could not reveal any personal information to the clients. I was not permitted to go beyond the common room and everything seen and heard within the center was to remain confidential. briefing of the clients currently in residence, highlighting the one s with peculiarities, and those that we should be cautious of and then left us to mingle on our own for the next two hours. I chose to volunteer so I could interact with these people, displaced and searching for a new home in Finland, yet upon seeing nearly forty people in front of me, I was suddenly nervous and reclusive. I felt obtrusive, I was worried they wouldn t speak English, and if they did what could we possibly talk about? We certainly had plenty of time and opportunities to change our minds, turn around and walk away, considering that our small group was escorted by a member of staff while passing through three locked doors and a metal detector before entering the facility. I stood momentarily, as if glued to floor, while I summoned the courage to interact. I quickly reminded myself that I was a volunteer so that I could engage, interact, and connect with these individuals. With that instilled in mind, I set out amongst the crowd to gain a better understanding of what these asylum seekers have gone through. Once I finally gained the courage I never looked back; the days that followed have truly been remarkable. The mood in the center is sometimes somber and visible in the lonely looks and the reluctantly of clients to engage. Unfortunately, Although the directions were not intended this is due to the uncertainty that looms in to scare way the Red Cross volunteers, with whom the every day lives of millions of displaced I was participating, we certainly had plenty of people. Yet, fortunately, each visit is entirely time and opportunities to change our minds, turn unique and totally unpredictable. That means around and walk away, considering that our small that some nights the clients are spirited and group was escorted by a member of staff while the atmosphere in the center is quite joyful. passing through three locked doors and a metal My fondest memory occurred on a night such detector before entering the facility. We entered a as this, where myself and eight other people sparsely furnished common area with a ping-pong sat around several tables playing the card game table, a television, and two computers, surrounded blackjack. We laughed and joked and learned by offices and bedrooms. The staff gave us a how to play in the company of people from 6 Kehotus 1/

11 different nations, speaking a variety of languages. I have heard very personal stories about death and torture in some clients home countries and what they have endured traveling through Finland. There have been poignant descriptions of families and loved ones who they have been separated from as well as clever ways to trick immigration authorities and bypass the system. Although the clients change with great frequently and I may only meet a person once or twice, I have come to realize that he or she is no longer just a client, but a person with incredible resilience and perseverance. It has been a lesson for me in breaking down stereotypes and learning about the world through the damage and disruption of war, poverty, and political, ethnic, and religious unrest. While my initial goal in volunteering was to gain perspective on issues surrounding refugees and asylum seekers in Finland, I have in fact acquired much more. I have been given a glimpse into the lives of individuals in transition, displaced, and uncertain about what the next day may bring. It has been a lesson for me in breaking down stereotypes and learning about the world through the damage and disruption of war, poverty, and political, ethnic, and religious unrest. Many of the individuals that I have spoken with over the past months are representatives of the next generation of Finns. Therefore, I see the interactions through this type of volunteering as truly invaluable for all people. Because in order to truly integrate these newcomers into society, it is important that Finns and others alike engage with asylum seekers and refugees so as to gain a perspective on these individuals past, and thus better understand the new face of Finland for the future. Mary Kathryn Sagaria Kuvitus: Kukka Ranta 11 Kehotus 1/2007

12 Asmaran auringon alla Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Vieno tuulenvire saa palmujen valtavat lehdet kahisemaan ja läheisen vastakynnetyn pellon multainen tuoksu leijailee ilmassa. Vähän kauempana asfaltilla päällystetyn tien päällä ilma suorastaan väreilee kuumuudesta. Yksinäinen haukka kaartelee taivaalla ja ihmettelee alapuolella levittyvän maailman menoa. Nuori poika ajaa aasinsa kanssa ohittaa minut täpötäysi heinäkuorma rattaillaan ja elämää nähnyt olkihattuinen herrasmies polttelee piippuaan kadun kulmassa. Toinen, keski-ikään ehtinyt mies pitelee keppiä toisessa kädessään ja nojailee tietä reunustavaan muuriin puhellessaan tigriniaa ystävälleen. Koululaiset matelevat ohitse punaisissa, hieman rispaantuneissa koulupuvuissaan. Heidän ikäisensä pikkupoika myy pienen puisen jakkaransa takaa nenäliinoja ja tupakkaa. Nuori valkoiseen huntuun kääriytynyt nainen istuu tien vieressä pieni vauva sylissään ja pitää toisessa kädessään pientä puista kippoa. ymmärtää olevansa joskus aikeissa jatkaa taivallustaan. Tämä on Asmara, Afrikan nuorimman valtion, Eritrean pääkaupunki. Vasta vähän tarkemmin katsottuaan huomaa, ettei muuriin nojailevan miehen toisessa lahkeessa olekaan jalkaa ja että piippua polttelevalta vanhemmalta mieheltä puuttuu toinen käsi. Aasilauma aamukävelyllä Rauhallisen idyllin rikkoo vain satunnaisesti maantiellä ohi ajavan auton vaimea hurina, sekä jostain kauempaa kuuluvan minareetin arabiankielinen rukouskutsu. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään, ja aika tuntuukin pysähtyneen jo kauan, kauan sitten se ei anna satunnaisen ohikulkijan vahingossakaan Asmaran hitaasti ohi lipuvaa elämää katsellessa ei tule heti mieleen, että vain muutama vuosi sitten täällä taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Monet rajaseudun kylistä ja kaupungeista pommitettiin kirjaimellisesti maan tasalle: Pelkästään Eritrean puolella kymmenet tai jopa sadattuhannet miehet, naiset ja lapset saivat surmansa ja neljäsosa väestöstä, kokonaisuudessaan yli miljoona ihmistä, joutui lähtemään kodeistaan. Vaikka sota on ohitse, on pelko yhä läsnä. Vielä nyt muutaman rauhallisen vuoden jälkeenkin rajavyöhykkeellä arvellaan olevan satoja tuhansia miinoja, ja joka vuosi sadat ihmiset ja eläimet kävelevät tuhoisin seurauksin tuohon maailman uskollisimpaan vartijaan: sotilaaseen, joka ei nuku koskaan, jota ei tarvitse ruokkia ja joka ei milloinkaan tunne pelkoa tai sääliä. Vasta vähän tarkemmin katsottuaan huomaa, ettei muuriin nojailevan miehen toisessa lahkeessa olekaan jalkaa ja että piippua polttelevalta vanhemmalta mieheltä puuttuu toinen käsi. Nuori, vauvaa ja puista kippoa kannatteleva nainen koettaa kerjätä ihmisiltä almuja pitääkseen lapsensa hengissä edes seuraavaan päivään. Sadattuhannet ihmiset elävät ilman kunnollista Miinavaarasta varoittavat kyltit ovat tuttu näky kaikkialla ruokaa - tai kattoa, minkä alle suojautua keskipäivän Eritreassa. Maahan on kylvetty satoja tuhansia miinoja, joista paahtavaa aurinkoa tai keväisiä, muutamassa minuutissa vain murto-osa on raivattu. kaiken alleen peittäviä rankkasateita. Kerjäläisiä on kaikkialla ja varsinkin maaseudulla ihmiset Kehotus 1/

13 näkevät nälkää, koska ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Tämä on kolmas maailma, se sama alue jonka Ben Crow nosti esimerkiksi kehitysmaatutkimuksen pääsykoekirjan nälkää käsittelevässä kappaleessaan. Eritrea oli kansantuloltaan luvun puolivälissä maailman köyhin ja nykyisinkin se löytyy 20 kurjimman joukosta. Silti asevoimien kehittämiseen tuntuu riittävän rahaa. Eritrea itsenäistyi vasta vuonna 1991 kukistettuaan viimein Etiopian joukot yli 30 vuotta jatkuneen vastarinnan jälkeen. Tämän jälkeen kyseiset valtiot ovat sotineet kaksi rajasotaa, minkä lisäksi se on ehtinyt sotia muidenkin naapureidensa, Djiboutin, Sudanin sekä rajan merellä jakavan Jemenin kanssa. Eritrea oli kansantuloltaan 1990-luvun puolivälissä maailman köyhin ja nykyisinkin se löytyy 20 kurjimman joukosta. Silti asevoimien kehittämiseen sillä tuntuu riittävän rahaa. Kahdentoista Eritreassa vietetyn kuukauden aikana ehtijonkinlainen kuva muodostua ihmisten elämästä: Köyhiä on paljon, kymmeniä vuosia kestäneet sodat ovat vaatineet veronsa. Maaseudulla ihmiset näkevät nälkää samalla, kun diktaattori, entinen vapaussodan sankari Isaias, elelee mukavasti yhdessä useista palatseistaan. Monet eivät voi olotilaansa edes juuri vaikuttaa: Miehen kuoltua sodassa on moni perhe saanut kodistaan häädön, kun vuokraa ei ole kyetty maksamaan ja kun valtion varoista on turha odottaa minkäänlaista tukea tulevan. Silti kekseliäisyydellä voi rikastua täälläkin, ainakin paikallisen mittapuun mukaan: Mies, joka on rakentanut tenniskentän ja palkannut pari pikkupoikaa pallopojiksi käärii sievoisia voittoja, kun rikkaat suomalaiset rauhanturvaajat käyvät lyömässä keltaista palloa. Yht äkkiä tuuli muuttaa suuntaa, sen henkäys hieman voimistuu ja kauas horisonttiin alkaa kasautua tummia pilviä. Tupakkaa myyvä poika alkaa kiireellä keräillä kamppeitaan ja nakfoja aneleva nainen käärii lapsen huntuunsa ja nostaa rinnalleen. Jalkapuoli mies ja tämän ystävä kättelevät hyvästien merkiksi koskettaen samalla kolmasti oikeanpuoleisia olkapäitään ja koululaiset tihentävät askeliaan. Tuuli voimistuu entisestään ja tempaa kadulle heitetyt roskat mukaansa. Palmujen vihreät oksat sinkoilevat puolelta toiselle ja jätepellistä kasattujen hökkelien seinät alkavat kumista tuulen voimasta. Kadunkulman olkihattuinen mies sammuttaa piippunsa ja katoaa kulman taakse. Haukka suuntaa liitonsa kohti läntisiä vuoria. Tuuli paiskelee slummien seinistä irronneita pahvi- ja peltilevyjä ja riepottelee mielin määrin palmuja katkoen niiden oksia. Samalla horisontissa välähtää salama ja muutaman sekunnin päästä ilmoille kantautuu korvia huumaava jyrähdys. Ennen kuin huomaakaan, suuret, tummat pilvet ovat kätkeneet vielä äsken niin iloisesti paistaneen auringon ja täyttäneet taivaan. Kuuluu toinen jyrähdys ja samassa valtavat vesimassat ryöpsähtävät pilvestä peittäen kaiken alleen. Vielä äsken niin elämää sykkinyt katu on pian täysin autio, vain yksinäinen paimenpoika koettaa epätoivoisesti hätistää vuohilaumaansa kipittämään kovemmin, pitäen samalla vanhaa sanomalehteä päänsä päällä sateensuojanaan turhaan. Vesimassat valtaavat kaiken muuttaen kadut joiksi ja aukiot järviksi on keväällä koittavan jokailtapäiväisen sateen aika. Pisarat piiskaavat maata tuntematta sääliä mitään tai ketään kohtaan. Kohta ohi ajavien autojen pyörät ovat kokonaan veden peitossa ja uusia puroja syntyy joka puolelle. Auringon halkeamille kuivattama savimaa ei kykene imemään kuin murto-osan kaikesta vedestä, eikä kaupungin viemäristökään kykene ihmetekoihin. Muutaman tunnin rankkasateen jälkeen vedentulo kuitenkin lakkaa, aivan yhtä yllättäen kuin on alkanutkin. Viimeiset jyrähdykset kumahtelevat jossain kauempana ja auringonsäteet pilkistävät taas harmaiden pilvien seasta. Ihmiset alkavat kurkistella hökkeleistään ja kohta sama sadetta edeltänyt verkkainen elämä on palannut kaupungin kaduille. Pienet siniset ja vihreät linnut aloittavat jälleen konserttinsa ja haukka palaa taas vuorilta kaupungin taivaalle kaartelemaan, tuoden samalla ystävänsä mukanaan. Asfaltilla päällystetyt kadut höyryävät auringon lämmittäessä kylmiä vesimassoja, vieno tuuli työntää viimeisetkin pilvenhattarat horisonttiin. Kohta lasta kantava nainen palaa takaisin tutulle paikalleen ja kaivaa puisen rahakipponsa esiin. Nuori mies ohittaa kadun pyöräillen, kaksi elävää kanaa sidottuna polkupyöränsä tavaratelineeseen. Kouluikäinen poika ilmestyy nurkan takaa ja levittää myynnissä olevat tavaransa eteensä. Elämä jatkuu. Hylätyt panssarivaunut ovat tuttu näky Asmaran katukuvassa 13 Matti Karvanen Kehotus 1/2007

14 IHMISKAUPPAA NYKYPÄIVÄN ORJUUTTA Orjuus tuo ensimmäiseksi mieleen miljoonat Afrikasta ryöstetyt ihmiset, jotka länsimaat alistivat raakaan pakkotyöhön Amerikan mantereelle. Orjuus kiellettiin kaikkialla maailmassa 1800-luvun loppuun mennessä, mutta yhä tänä päivänä ihmishenkiä myydään vastoin heidän tahtoaan seksiorjiksi, pakkotyöhön, elinluovuttajiksi tai kotitalousorjiksi. Mitä oikein tapahtuu tämän päivän Afrikassa, jossa kansainvälinen ihmiskauppa sai alkunsa jo yli viisisataa vuotta sitten? Ihmiskauppa on maailman kolmanneksi suurin bisnes heti ase- ja huumekaupan jälkeen. Joka vuosi miljoonia ihmishenkiä myydään sekä kansallisilla että globaaleilla markkinoilla, samalla kun organisoituneet rikollisjärjestöt valtaavat tuottoisaa alaa. On hyvin tärkeää tehdä ero salakuljetuksen ja ihmiskaupan välille. Salakuljetus perustuu vapaaehtoisuuteen ja omaan haluun, kun taas ihmiskaupassa turvaudutaan Ihmiskaupan yleisin muoto on naisten ja lasten kauppaaminen seksuaalisiin tarkoituksiin Lapsikauppa on kaksi kertaa yleisempää kuin aikuisten naisten kauppaaminen pakkoon ja hyväksikäyttöön. Laittomina rajanylittäjinä näkyvät useimmiten miehet ja ihmiskaupan varsinkin seksibisneksen uhreina naiset ja lapset. Afrikka ei ole vain ihmiskaupan lähtöalue, vaan myös tärkeä kohdealue ja monet maat toimivat sekä lähtö- että kohdealueina. Unicefin tutkimusten mukaan ihmiskauppa koskettaa lähes jokaista Afrikan maata. Ihmiskaupan yleisin muoto on naisten ja lasten kauppaaminen seksuaalisiin tarkoituksiin. Lapsikauppa on kaksi kertaa yleisempää kuin aikuisten naisten kauppaaminen, joista erityisen ryhmänsä muodostavat lapsisotilaat. Sisällissotien piinaamat Länsija Keski-Afrikan maat ovat suurimpia kohdealueita. Koko Afrikan mantereella jokaiselta ihmiskaupan lähtöalueelta viedään ihmiskaupan uhreja keskimäärin kolmeen eri maahan. Tässäkin Länsi-Afrikka on laajin alue keskimääräisellä neljällä kohdealueella. Muutamista lähtömaista naisia ja lapsia kuljetetaan jopa kymmeneen eri maahan, esimerkiksi Togosta ja Beninistä uhreja kuljetetaan kaikkiin ympäröiviin lähimaihin. Nigeria toimii yli kymmenen maan vastaanotto- ja alkuperämaana ja on lapsikaupan suurin keskus koko Afrikassa. Kehotus 1/ Itä- ja Etelä-Afrikassa kohdemaita on keskimääräisesti alle kaksi ja useammin maat toimivatkin kauttakulkumaina alueen suurimmalle ihmiskaupan kohteelle Etelä-Afrikalle, jonne ihmiskaupan uhreja tuodaan enemmän kuin kymmenestä eri lähtömaasta. Pohjois-Afrikasta todellista tietoa ei ole saatavilla, mutta maiden arvellaan yleisesti toimivan lapsi- ja naiskaupan kauttakulkumaina Eurooppaan ja rikkaisiin arabimaihin. Afrikan on myös havaittu myös toimivan ihmiskaupan kauttakulkualueena Kaakkois-Aasiasta Eurooppaan. Kuinka lapset ja naiset sitten käytännössä oikein joutuvat salakuljettajien ja ihmiskauppaajien kynsiin? Suurimpana syynä voi nähdä köyhyyden, heikon hallinnon, sotilaallisen konfliktin ja oikeudellisen järjestelmän puutteen, jotka yhdessä tai erikseen tekevät ihmiskaupan toimijoille helpon ympäristön kasvattaa miljoonabisneksiään. Usein lapsille luvataan parempaa työtä ja heidät saatetaan salakuljettaa toiseen maahan, jossa heidät pakotetaankin toisiin tehtäviin, kuten prostituutioon, kotitaloustyöhön, avioliittoon tai pakkotyöhön plantaaseille, tehtaisiin ja kaivoksiin. Myös rituaalielinten kauppaamista on havaittu. Monet myös itse etsivät ulospääsyä köyhyydestä ja toivovat vapaampaa elämänmuotoa, mutta tietämättömyys mahdollisista riskeistä ja omista oikeuksista saattavat ajaa heidät kestämättömiin tilanteisiin. Orjuuden salakavalin muoto, velkaorjuus voi alkaa hyvin pienestä lainasummasta, jota köyhä lainanottaja ei pysty maksamaan takaisin ja näin pikkuhiljaa ihminen alistetaan pakkotyöhön. Uhrit on helppo eristää uudessa ympäristössä, kun heillä ei ole sosiaalisia siteitä turvanaan tai kielitaitoa. Lisäksi uhrien psyyke usein murretaan pahoinpitelemällä, uhkailemalla tai raiskaamalla. Viranomaisten mukaan paperittomuus tuottaa suuria ongelmia, minkä vuoksi on hyvin vaikeaa esimerkiksi identifioida uhrien alkuperämaita. Usein paperittomilla lapsilla ja naisilla on suurin riski joutua ihmiskaupan uhreiksi.

15 Kohdemaat eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita ihmiskaupan olemassaolosta tai laajuudesta, kun asia ei juurikaan kosketa oman maan kansalaisia tai ainakaan sitä ei haluta myöntää. Ihmiskauppaa ei tunneta tarpeeksi, ja se nähdään usein luvattomana ulkomaalaisten organisoimana maahanmuuttona. On hyvin yleistä, että viralliset tahot ovat korruptoituneita ja saattavat saada pientä sivutuloa antamalla asioitten tapahtua tai laskemalla henkilöitä rajan läpi. Suurin osa ihmiskauppaajista on joko paikallisia tai alueellisia toimijoita, mutta Afrikan ihmiskaupalla on myös jatkuvasti laajenevia yhteyksiä globaaleihin rikollispiireihin. Maailman eriarvoistuminen sekä kiihtyvä markkinatalous takaavat ihmiskaupan jatkumisen. Kasvavan seksiturismin kohdealueita ovat köyhät maat tai sellaiset, joissa kulttuurinen hyväksyntä tai lakien vähäisyys mahdollistavat hyväksikäytön. Olisi hyvin tärkeää saada kansainvälinen laki ihmiskaupasta sekä todistajansuojeluohjelmia, joilla saataisiin uhrit todistamaan rikollisjärjestöjä vastaan. Ihmiskauppa kiihtyy, samalla kun me ummistamme silmämme ja unohdamme maailman miljoonat vasten tahtoaan myydyt, ilman vaihtoehtoja elävät nuoret naiset ja lapset, joiden ehdottomasti suurin asiakaskunta löytyy rikkaista länsimaista. Kukka Ranta Artikkelissa on käytetty lähteenä: Trafficking in Human Beings, especially women and Children, in Africa. Unicef Innocenti Insight Afrikan Ihmiskaupan kohdemaat Suurimmat kohdealueet Vähäisemmät kohdealueet Ei tietoa saatavilla 15 Kehotus 1/2007

16 Unien Afrikka ja suuri sukellus: ajatuksia paluusta, lähtemisestä ja tutkimuksen tekemisestä siinä välissä. Kenttätyö kuuluu useimpien kehitysmaatutkijoiden työhön yhtenä olennaisena osana. Eräät sanovat jopa, että ihminen, ei voi kutsua itseään kehitysmaatutkijaksi ellei ole koskaan käynyt kentällä keräämässä aineistoa. Tästä voi tietysti olla montaa mieltä eikä jokaisen opiskelijan velvollisuudeksi varmaankaan voi määrätä jonkin kehitysmaan valloittamista ja tutkimuksen tekemistä paikan päällä. Silti ajatus kentälle lähtemisestä on miettimisen arvoinen ainakin siinä määrin, että lähtemisen hyötyjä, hauskuuksia ja huonoja puolia kannattaa punnita. Tämä tarina, jonka kerron, tapahtui minulle ja muille osallisille Sambiassa viime keväänä. Se, mikä mahtuu kokemusrikkaasta kolmen kuukauden retkestä pieneen lehtijuttuun, on tietysti rajallista, eikä tahdo sanoiksi edes kääntyä. Silti yritän kertoa, miten erilainen maailma avautuu, jos uskaltaa mennä ja katsoa asioita tutkijan silmin, ja nähdä muutakin kuin eksoottiselta tuntuvan köyhyyden ja epäjärjestyksen pinnan. Minulle se, että uskalsi vaihtaa vanhan kuluneen reppumatkailijan roolin toiseen, syvällistä ymmärrystä tavoittelevaan, oli ensiarvoisen arvokas kokemus. Sambia ei sinänsä ollut minulle outo maa. Edellisen kerran vietin siellä kuusi kuukautta Kepan vapaaehtoisena vuonna Maan tavat ja kaupungin kadut olivat jo tuttuja, tiedossa oli vanhoja ystäviä, jotka voivat auttaa ja joiden kanssa viettää aikaa. Lisäksi matkaeväänä oli graduohjaajan antama tuhti kontaktilista, jossa vilisi nimiä kansliapäälliköistä ja huippujuristeista pankinjohtajiin. Toisin sanottuna lähtökohdat tutkimuksen tekoon olivat huomattavan hyvät. Siitä huolimatta jännitystä ja uusia tilanteita mahtui matkan varrelle enemmän kuin tarpeeksi. Oli paineita siitäkin, että tällä kerralla, toisin kuin vapaaehtoistöissä, pitäisi oikeasti saada jotain aikaiseksi. Pääkaupungin liikennettä Kehotus 1/ Periaatteessa Oman kenttätyöretkeni Lusakaan teki mahdolliseksi Kehitysmaatutkimuksen laitoksen ja University of Zambian välinen vaihtosopimus. Sen ansiosta sain sekä institutionaalisen aseman, jonka ansiosta en tarvinnut opiskelu- tai tutkimuslupaa matkaani varten, että paikallisen ohjaajan. Herra Mwanawina olikin arvonsa tunteva professori, yhteiskunnan tukipilari, jolla paikallisen ajankäytön aakkoset olivat tukevasti hallussa. Ainoastaan sähkövika, pankinjohtaja, elefantit tiellä, Mercedeksen huolto tai Maailmanpankin deadline saattoivat pidätellä häntä velvollisuuksistaan ja odotuttaa opiskelijaa. Tai sitten sihteeri saattoi unohdella asioita. Mutta minä opin (pakon edessä) odottamaan sekä häntä että muita. Laukussa oli aina mukana muutama kirja tai piirustusvihko, kyky istua alas, rauhoittua, ja katsella ympärilleen. Ja kello kannatti unohtaa kotiin. Kenttätyöjaksosta muotoutui lopulta hiukan skitsofreeninen antropologistyyppinen sukellus. Valtaosin uiskentelin vaate- ja hiusteollisuuden ympäristössä, paikallisen vaatesuunnittelun eturivissä ja tuontitavaran levittäjien parissa. Opettelin hahmottamaan muotimaailman vastavoimia ja vastakohtaisuuksia pääkaupungin ytimessä verotuksen näkökulmasta. Kävin läpi kauppoja ja tehtaita, lehtiartikkeleja, muotikuvauksia, asiakkaita, verkostoja ja niiden puutetta. Kuulin tarinoita intialaisista tukkukauppiaista ja eurooppalaisista aviomiehistä, patriotismista, isänmaan kritiikistä ja veronkierrostakin. Niistä sitten yritin kietoa yhteen kokonaisuutta, jossa palaset loksahtaisivat kohdalleen, ja joka suunnilleen istuisi teoreettiseen viitekehykseeni. Toisaalta luovin viranomaistasolla etsimässä vahvistusta kilpakentän löydöksille. Veroviranomaiset, diplomaatit, valtionvarainministeriö, pankit ja yliopisto tarjosivat paitsi aikaa, vaativan ja haasteellisen toimintaympäristön, myös uskomattoman paljon tietoa ja näkökulmia viranomaisten mahdollisuuksista ja toiminnasta. Kolmanneksi oli vielä arkistojen

17 virallinen retoriikka, hallituksen julkaisemat poliittiset suuntaviivat ja talousraportit. Ja lehtiarkistot, niitä ei sovi unohtaa. Päiväkaupalla kopioin innoissani vuosikymmenen takaisia artikkeleita aiheista, jotka saisivat yksitoikkoisuudellaan avaramielisemmänkin kirkumaan. Vaikeuksia ja viehätystä Kolmen kuukauden kenttätyö oli yllättävän raskas puristus. Tutkimuksen kannalta olennaisten ihmisten paikallistaminen ilman tilastojen tai puhelinluetteloiden tai muiden rekisterien apua oli jotain, missä reppumatkailijan tai vapaaehtoisen työ ei tuntunut paljoa auttavan. Yhtenäisen ja kiinnostavan aineiston keräämisestä ei kannata tässä yhteydessä edes puhua. Se oli ajoittain hyvin tuskallista. Tämän voisi ilmaista myös kuten Irja Rane kirjassaan Naurava neitsyt: Muukalainen on aina alkuun typerä ja iskee päänsä seinään. Sitä tapahtui totisesti paljon. Monesti kieltäytyi uskomasta, että ihmisiä ja instituutioita ei voi toisenlaisessa todellisuudessa lähestyä ihan samalla tavalla kuin mihin on tottunut kotona. Tai rehellisyyden nimissä täytynee tunnustaa, että kotimaassa harvemmin edes kokeilee vastaavia kurkistuksia virallisten tahojen toimintaan. Silti oli ahdistavaa, kun ei ollut koskaan varma siitä, toimiko niin kuin pitäisi. Piina kulminoitui maanantai-aamuihin. Silloin piti nousta päättäväisenä ylös, tehdä suunnitelma, tarkastaa tapaamislista ja valaa jostain ihmeestä usko siihen, että tällä viikolla onnistaa. Turhauttavalta se tuntui ennen kaikkea siksi, ettei todellisuudessa ollut lainkaan varma tähtääkö oikeaan suuntaan ja saako aikaiseksi aineistoksi kelpaavaa kokonaisuutta. Oli kuitenkin hedelmällistä huomata, että kärsivällisyydellä ja eri reittejä kokeilemalla voi silmät kiinni ampumallakin osua oikeaan. Ja lopulta, kerran, jossain kohdassa, pää olikin kovempi kuin seinä, asiat alkoivat sujua, toimistojen ovet aueta, oikeat ihmiset löytyä, ja suunnitelmat näyttää järkeviltä. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä löysi itsensä keskeltä maailmaa, jonka oli itse luonut ja jota kukaan muu ei pystynyt näkemään yhtä kirkkaasti. Sitten sitä maailmaansa rakensi joka päivä pala palalta eteenpäin, ja löysi yhteyksiä asioiden ja ihmisten välillä. Punoi verkkoa, jolla liitti yksittäiset tapaukset ja ihmiset ympärilleen yhtenäiseksi todellisuudeksi. Jossain vaiheessa huomasi elävänsä ja eläytyvänsä niin kuin olisi joku toinen. Silmiin syttyi outo valo tai kiilto, joka ajoi eteenpäin, ja aika kiiti. Viikot ja päivät riensivät, kunnes hädissäni huomasin, että enää muutama oli jäljellä. Silloin aineisto tuntui vajavaiselta ja mietin miettimästä päästyäni, kuinka työrupeamaa voisi pitkittää. Lähteminen tuntui järjettömältä, kun oli vasta päässyt hyvin alkuun. Jälkipyykki Kotiinpaluu oli vaikeaa. Ensimmäisen kuukauden 17 makasin vaivatta sohvalla kattoon sylkien. Vielä toinenkin kuukausi meni helposti niin, ettei aineistoaan halunnut edes katsoa. Mietin, kuinka pystyisin palaamaan kaikkien noiden muistojen, nöyryytysten, epäonnistumisien, väärinkäsitysten, huippuhetkien, jälleennäkemisten, hauskanpidon, raivokkaan rumban, öisen rummunlaulun, ja lähdön tuskan pariin? Kuinka voin yhtäkkiä litistää orastavat afrikkalaiset ystävyyssuhteeni palaksi tutkimusmateriaalia? Tuntui pahalta, että ikäiseni nainen, jonka kanssa vietin aikaani rumbaklubeilla, joka käytti aurinkolaseja kun mies oli lyönyt, ja joka oli usein yhtä yksin ja epävarma kuin minäkin, muuttui palatessani käsitteellistämisteni tueksi. Ja että valloittavat maailmannaiset ideoineen ja historioineen muuttuivat yrittäjäluokaksi, liikevaihdoksi ja akkumulaatioksi. Pikkutytön yksinhuoltajaisästä puolestaan tulee valtion koura, virallisen politiikan välittäjä ja toimeenpanon valvoja, yksi lenkki korruptoituneen hallinnon ketjussa. Mutta nyt, itse asiassa juuri tätä kirjoittaessani, tunnen ensimmäistä kertaa ymmärtäväni, mistä tässä projektissa oli ja on kysymys. Sen tarkoitus on kuvata järjestelmän osaa ja siihen liittyviä reaktioita unohtamatta ihmistä. Tarkoitus on muistuttaa, että tutkimuksen kohteilla on omat ainutlaatuiset elämänsä, tietonsa, kokemuksensa ja tunteensa, jotka vaikuttavat osaltaan siihen, mitä juuri he tekevät ja ajattelevat. Vain minulla on mahdollisuus tuoda juuri noiden ihmisten kokemukset osaksi tieteellistä keskustelua. On vastuullista tehdä tieteellistä tutkimusta, joka pyrkii Jorma Kalelan sanoin sekä antamaan totuudenmukaisen kuvan tapahtumista että tekemään oikeutta tutkimuskohteelle, tuomaan sen heidän äänensä kuuluville. Täytyy myöntää, että kentällä käymällä käsitys kehitysmaatutkimuksen tarkoituksesta ja omasta työstä, teorioista ja itsestäänselvyyksistä, muuttui radikaalisti. Ero puhtaan kirjaoppineisuuden ja käytännön näkemisen välillä on vaikuttava. Sukellus opetti paljon. Piia Heinonen Lusakan kauniimmat kasvot. Tämä luomus kuuluu muotisuunnittelun nuoren lupauksen, Corretta Arnoldin, tuotantoon. Kuva Gareth Bentham Kehotus 1/2007

18 Mitä ihmettä sä täällä teet? Matkustin kesällä 2006 entiseen Jugoslaviaan selvittääkseni, mitä alueen nuorille nyt kuuluu ja näkyykö sota yhä heidän elämässään. Ainakin ulkopuolisen silmiin sodan kauhut tunkeutuivat lähes väkisin ammuttujen, pommitettujen tai poltettujen talojen muodossa. Keskustellessani nuorten kanssa huomasin, kuinka historia on eniten läsnä nimenomaan serbien puheissa. Kosovolaiset ja Bosnian muslimit haluaisivat jo unohtaa menneet ja keskittyä tulevaan. Esteenä muutokselle on kuitenkin yhä voimakkaana jatkuva propaganda, josta serbit eivät tunnu pääsevän millään eroon. Miks sä oot tänne tullu, kun me vaan halutaan pois täältä? kuului lähes jokaisen serbialaisen nuoren suusta, kun he näkivät ulkomaalaisen. Ihmiset olivat hyvin vastaanottavia ja kiinnostuneita, vaikkakin kovin ihmetteleviä. Vanhat mummotkin tulivat kaduilla sanomaan kädestä pitäen tervetuloa ja kutsuivat kylään. Jokaisen bussimatkani aikana joko serbi, Kosovon albaani tai bosnialainen nainen tarjosi aina ruokaa ja ylenpalttista ystävällisyyttään kielimuurista huolimatta. Miten tällaisen lämmön keskellä on voinut vallita niin syvää vihaa vain vielä ihan vähän aikaa sitten? Näiden 1990-luvun tapahtumien vuoksi meidän länsieurooppalaisten mielikuva entisestä Jugoslaviasta onkin hyvin väkivalta- ja sotapainotteinen. halunnut uskoa muita, median ja propagandan sumentamia neuvonantajiani, vaan suuntasin kohti etelää. Vielä matkalla eräs ulkomaalaisnainen yritti pelotella Pristinan vaarallisista kujista, mutta nieleskellen nousin rohkeasti ulos bussista täysin rauhalliseen punatiilikaupunkiin. Kosovolaiset eivät olleetkaan murhanhimoisia terroristeja, vaan vihaan ja väkivaltaan totaalisesti kyllästyneitä tavallisia ihmisiä, aivan kuten monikulttuurisen Sarajevon bosnialaiset, kroaatit tai jopa serbit. Kaikkien tapaamieni jugoslavialaisten nuorten suurin toive oli, että heillä olisi samat mahdollisuudet elämään kuin länsieurooppalaisilla ikätovereillaan. Suurin huolenaihe kohdistui äärinationalistien poistamiseen Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan serbitasavallan hallinnosta. Samat henkilöt, jotka nyt istuvat vallan huipulla, ovat usein vastuussa joko sotarikoksista tai syyllisiä moniin muihin sodanjälkeisiin laittomuuksiin. Serbian kansalaiset taas ovat erittäin voimakkaan propagandan uhreja viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Odotukset kohdistuvatkin nyt lapsiin. Mutta kuka opettaisi heille, ettei enää tarvitse pelätä eikä vihata? Puhuessamme menneestä, nykyhetkestä tai tulevaisuudesta serbit aloittivat keskustelun aina ottomaaneille vuonna 1383 hävitystä Kosovo Poljen taistelusta. Sitä ennen serbikuninkaat olivat suuria ja halliten juuri Kosovon alueella. Taistelun jälkeen serbiasutus väheni, jolloin alueelle alkoi asettua albanialaisia joista vuosisatojen kuluessa Kosovon muodostui seudun enemmistö. Serbit eivät usein ajatella mitään muuta, kuin että Kosovo kuuluu heille ja kuinka heidän kulttuuriperintönsä yhä lepää siellä. Tuntui kuin serbinuoret käyttäisivät samoja lainasanoja Kosovosta puhuessaan, mikä haiskahtikin selvästi propagandakoneiston riemuvoitolta. Eräs pohjoisserbialainen nuori nainen jopa vertasi tilannetta Suomeen: Ajattele jos suomenruotsalaiset alkaisivat nyt vaatia omaa rannikkovaltiota Länsi-Suomeen? Yhtälailla Kosovo on Balkanin oma sisäinen harhakuva. Kertoessani aikeistani matkustaa Kosovon Kosovossa yritin hakea etäisyyttä serbien pääkaupunkiin Pristinaan, kaikki tapaamani jugoslaavit ajatuksiin. Verratessani näiden kahden alueen ihmisten kutsuivat minua hulluksi. Kroatialaiset varoittelivat identiteettikuvaa toisiinsa aloin todella ymmärtää avoimesta konfliktista tai tulevasta sodasta, koska propagandan ja nationalismin painoa entistä paremmin. serbit nyt vain ovat sellaisia. Serbialaiset taas kutsuivat Kysyessäni tulevaisuudesta itsevarmat kosovolaiset Kosovon albaaneja terroristeiksi, heidän aluettaan todella hymyilivät ja puhuivat itsenäisyydestä, samalla vaaralliseksi ja täysin kehittymättömäksi. En kuitenkaan kaihoisasti eteenpäin katsellen. Sekä kosovolaisia että Kehotus 1/

19 Srebrenican joukkomurhan muistohautausmaalle on haudattu noin 2500 henkeä. Ainakin 5000 ruumista odottaa vielä tunnistamistaan tai löytämistään Itä-Bosnian metsissä. bosnialaisia tuntui yhdistävän yleinen tyytyväisyys elämään, sekä luottamus hitaasti kasvaviin mahdollisuuksiin. Vainottuina he kenties osaavatkin arvostaa enemmän juuri rauhaa ja arkista ympäristöä. Serbejä vaivaa edelleen vahva itsesuojeluvaisto suhteessa totuuteen. Ehkä on kaikkein vaikeinta on kuitenkin antaa anteeksi itselleen ja ottaa samalla synkkä syyllisyydentaakka harteilleen. Eniten minua ilahdutti kosovomaisnuorissa kehittyvä optimistisuus, kun he pystyivät puhumaan sekä omasta, että serbien näkökulmasta. He ymmärsivät, etteivät suinkaan kaikki armeijan sotilaat halunneet osallistua joukkomurhiin, vaan osa pakotettiin niihin jopa hengen menettämisen uhalla. Myös bosnialaiset ymmärsivät, kuinka moni pahaa tahtomaton sotilas menetti moraalinsa hulluuden ja pakon keskellä. Bosnia-Hertsegovinassa Srebrenican ympäristössä todella näki, missä sotilaat olivat seisoneet ja minne heidän aseensa olivat suuntautuneet. Talot olivat surullisen karmivassa kunnossa ja vanha joukkomurhan akkutehdas toimii nyt kaupungin nähtävyytenä. Tehtaassa vieraili kanssani samaan aikaan nuori bosnialainen pakolaistyttö, joka koki Srebrenican kauhut 6-vuotiaana äitinsä kanssa. Hän käveli nopeasti alueen läpi samalla, kun muu perhe odotti hermostuneesti autossa, minkä jälkeen he kaahasivat kaasujalkaa säästelemättä nopeasti pois. Paikallinen vanhempi nainen kuitenkin kertoi, että kaupungin serbit ja muslimit jo tervehtivät toisiaan ja yrittävät elää normaalia elämää, vaikkei täyttä luottamusta vielä saada rakennetuksi pitkään aikaan. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta menneisyys leijuu kaupungin yllä todella painostavana. 19 Mitä tulisi tehdä, jotta sodan ja menetettyjen ystävien tai perheenjäsenten haamut jättäisivät entiset jugoslaavit rauhaan? Lista on hyvin pitkä. Ehkä ensitöiksi sotarikolliset tulisi asettaa syytteeseen ja sodanrikoksien johtajat toimittaa Haagiin, kunnes alueen oma oikeusjärjestelmä on toimintakykyinen. Ongelman muodostavat myös pitkään hallitusten tukema, mafian organisoima harmaa talous, sekä korruptoituneet viranomaiset, jotka tehokkaasti jarruttavat omia intressejään ajamalla yhteiskunnan uudistumista. Nationalistisen politiikan asema on edelleen vahva sensaatiohakuisen median ja etnis-uskonnollisen propagandan takia. Köyhyyden ja massatyöttömyyden keskellä on helppoa uskotella mitä vain, mikä alun perin johti itse sotaankin. Todennäköisesti tilanteen parantumiseen tarvitaankin sukupolvenvaihdos, sekä paljon optimistisia puurtajia, jotka saavat ihmiset uskomaan muutokseen. Kesäkuussa 2006 pidettiin Kroatian Helsinki Committee for Human Rights:n sekä muiden toimijoiden järjestämä, jo kuudes ihmisoikeuskoulu balkanilaisille eri alojen opiskelijoille. Suunnitelmissa on kouluttaa joka vuosi joukko nuoria - tulevaisuuden päättäjiä, ottamaan huomioon ihmisoikeudellisia kysymyksiä ja samalla vähitellen murtaa kulttuurisia ja etnisiä muureja niin serbien, bosnialaisten, kosovolaisten, kroatialaisten, sloveenien, makedonialaisten kuin montenegrolaisten väliltä. Näissä nuorissa todella näki vahvaa uskoa itseensä ja tulevaan, sekä kaikille kuuluvaan ihmisarvoiseen elämään! Kukka Ranta Kehotus 1/2007

20 Bileraportit Keho kunnostautui kuluneenakin vuonna myös bilerintamalla. Keholaisten kotibileiden, tupareiden, synttärien sekä illanistujaisten lisäksi Keho järjesti historiansa ensimmäiset vuosiuhlat Uudella Ylioppilastalolla. Lisäksi keholaiset osallistuivat vuoden todistetusti menestykkäimpien Pedarien järkkäämiseen kahden muun ainejärjestön kanssa sekä järjesti omat pikkujoulunsa Kuppalassa. Keho:n hallituslaiset osallistuivat sankoin joukoin myös laitoksen järjestämiin pikkujouluihin ravintolalaiva Wäiskissä. Kuumeista valmistelua, jännittynyttä odotusta: KEHON VUOSIJUHLAT! Tätä kirjoittaessa juhlista on kulunut jo kuukausi - juttua kun ei muka ehdi tehdä ennen deadlinea, tai oikeastaan sen jälkeistä päivää - mutta kyllä niitä juhlia kannattaa vielä muistella. Keho:n aktiivit ja muutama fuksi antautuivat marraskuun alkupuolella syksyn toiseen suureen haasteeseen, ainejärjestömme ensimmäisten vuosijuhlien valmisteluun. Keho: lle ne tosin eivät olleet ensimmäiset syntymäpäivät, vaan järjestömme täytti jo 15 vuotta. Taisipa joku vuosijuhlissa viitatakin siihen, että teini-ikään on ehditty. Pöytäjuhlamuotoisten vuosijuhlien valmistelu oli sikäli haastavaa, ettei ainejärjestömme ollut sellaisia ennen järjestänyt. Lisäksi halusimme hieman muokata sitsien peruskonseptia ja tehdä juhlista omannäköisemme. Aktiivijoukko oli myös sen verran pieni, että pyysimme lopulta matkaprojektin avuksemme itse juhlapäiväksi. Sitä kuitenkin edelsi monta pitkää suunnittelukokousta, kutsujen lähettämisrupeamaa, ostostentekoreissua, sekä juhlaa edeltävän illan ikimuistoinen porkkanakakkushow. Laitoksen ensimmäinen johtaja emeritusprofessori Marja-Liisa Swantz piti juhlapuheen Näiden ponnistusten jälkeen ei ollutkaan ihme, että itse juhlapäivänä stressi- ja jännitystaso oli kohonnut korkealle. Vuosijuhlissa seura oli hyvää ja ruokaa oli riittävästi! Kehotus 1/ Marraskuun 17. päivän vihdoin kääntyessä illaksi, alkoi Uuden ylioppilastalon Alina-saliin sitten valua väkeä: kehitysmaatutkimuksen opiskelijoita, heidän avecejaan, laitoksen väkeä, sekä muiden järjestöjen edustajia. Aula täyttyi nopeasti ja ihmiset tuntuivat löytävän helposti juttuseuraa. Kello 18 sitten aloitettiin (tai oikeastaan hieman myöhemmin, sillä odottelimme aikamme alasaunasta saapuvia viimeisiä keholaisia, kuten puheenjohtajaa!) nostamalla malja Keho:lle. Hallitus otti vastaan vierailijoiden tervehdykset ja lahjat, joiden yhteinen nimittäjä taisi olla humoristisuus. Niiden sekaan mahtui niin käsipainoja, joita voisi käyttää