JUNTUSET. Julkaisija Juntusten sukuseura ry. Toimitus Riku Juntunen Linnanpolku 1, Kajaani puh

Transkriptio

1 1

2 JUNTUSET Juntusten sukuseura ry:n jäsenlehti n:o 17 Joulukuu 2013 Julkaisija Juntusten sukuseura ry Toimitus Riku Juntunen Linnanpolku 1, Kajaani puh Taitto Juhani Juntunen Painopaikka Kajaanin Kirjapaino Oy Kotisivut Kansien kuvat Riku Juntunen Sisällysluettelo 2013 Pääkirjoitus Varapuheenjohtajan palsta Paikallista sukuseuratoimintaa Juntusten elämää Taipalsaarella Hannu Juntunen, kahden tieteen tohtori Hilkka ja Toivo Juntusen 60-vuotishääpäivä Raija Orasen uusin romaani Viljo Juntusen esikoisromaani Moottoripyöräilevä Juntunen Sukutapaamisia Villin Lännen valloitus Ritva ja Jussi Juntusen Amerikan matka Sementtimestarit Muistolaatta Levämäen kaatuneille Helmi Juntusen evakkomatka Juntunen hirvimetsällä Sihteerin palsta Toimihenkilöiden yhteystiedot 2

3 PÄÄKIRJOITUS Ihmisen seniorivaihe Vanhuksena eli kauniimmin sanottuna ikääntyneenä tai seniorina ihminen on joutunut käymään läpi jatkuvaa luopumista. Työelämä on jäänyt taakse, niin myös monet ystävät. Ennen niin reipas askel lyhenee. Terveydestäkin saattaa joutua luopumaan. Monesti ikääntynyt kokee ahdistavaa yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Tämä vuoden pimein aika ruokkii apeaa alakuloa. Nyt voi kokea elämänsyksyn, edessä olevien elinvuosien peruuttamattoman hupenemisen. Onhan ihmisen elämänkaari varsin rajallinen, keskimäärin 80 vuoden pituinen. Nyt jo reilusti yli seitsemänkymppisenä alan ihmetellä, että näin pianko aika meni? Olisiko jossakin elämänvaiheessa jäänyt jotakin kesken, jotakin, mitä vielä olisi pitänyt tehdä? Turhia ovat nuo kysymykset. Ei menneisyyttä voi muuttaa. On elettävä tätä hetkeä ja tulevia päiviä mahdollisimman rikkaasti.yhä tärkeämmäksi käy se, että jokaisesta uudesta päivästä olisi löydettävä tärkeätä sisältöä. On monia tapoja löytää sisältöä seniorin elämäänsä. Jotkut lukevat, jotkut kirjoittavat jopa omaa elämäntarinaansa, käyvät kulttuuriharrastuksissa tai matkustelevat jos siihen on edellytyksiä talouden tai terveyden puolesta. Sisältöä ja merkitystä elämään antaa vapaaehtoistyö erilaisissa yhdistyksissä tai auttamisjärjestöissä. Tuo merkittävä toiminnan alue onkin lisääntyvästi jäämässä ikääntyvien hoidettavaksi. Työelämässä olevien aikuisikäisten kamppailu talouden ja sosiaalisen selviytymisen paineissa ei jätä riittävästi mahdollisuuksia vapaaehtoistyölle. Aktiivinen toiminta sukuseurassa voi muodostua antoisaksi elämän sisällöksi laajalle jäsenistön piirille, ei ainoastaan hallitukseen kuuluville. Juntusten sukuseurassa keräämme perinnetietoa menneiden omaistemme elämästä ja toiminnasta. Myös omista elämänkokemuksistamme. Siinä on haastetta meille jokaiselle. Sukumme ja oman menneisyytemme läpikäynti antaa uusia näköaloja omaan elämäämme. Muistiin tallennettuna vaikkapa tulevaan sukukirjaamme tarinat jättävät arvokasta tietoa jälkipolville. Antavat tietoa siitä mistä he ovat tulleet, nähdäkseen selkeämmin mihin ovat menossa. Seuraavaan lehteemme tulee Lukijan palsta. Sinne voi lähettää pieniä kirjoituksia erilaisista suvun tapahtumista, myös palautetta tai viestejä lehden toimitukselle tai sukuseuran hallitukselle. Uuden palstan tarkoituksena on madaltaa kynnystä kirjoitusten lähettämiselle. Pieniä ja laajempiakin kirjoituksia voi lähettää koko vuoden ajan. Sukuseuramme täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Sukuseuran hallitus on päättänyt historiikin tekemisestä kuvaamaan seuramme menneiden vuosikymmenten tapahtumia. Historiikista tulee valokuvapainotteinen noin neljäkymmentäsivuinen kirjanen. Teosta myydään Oulussa pidettävässä sukujuhlassa Lehden toimitus kiittää kaikkia avustajia runsaasta aineistosta tätä lehteä varten. Toimitus kiittää myös lukijoitaan kiinnostuksesta lehteämme kohtaan. Hyvän joulun ja sisältörikkaan uuden vuoden toivotuksin! Riku Juntunen 3

4 VARAPUHEENJOHTAJAN PALSTA Juntuset kulkevat kohti kolmatta vuosikymmentä Juntusten sukuseura ry. täyttää tulevana vuonna kunnioitettavat 20 vuotta. Viimeksi kokoonnuimme Juntusten suurella joukolla sukuseuran vuosikokoukseen Kajaaniin vuonna Seuran sääntöjen mukaan vuosikokous on pidettävä kolmen vuoden välein. Seuraava sääntömääräinen vuosikokous ajoittuu elokuun alkuun vuonna Hallitus onkin päätynyt yhdistämään sukuseuran 20 -vuotisjuhlan ja seuraavan vuosikokouksen samaan viikonloppuun. Juhlallisuudet tapahtuvat Oulun kaupungin alueella. Juntusten sukuseuran jäsenmäärä näyttää tällä hetkellä vakiintuneen viiden ja kuuden sadan jäsenen puoliväliin. Juntusten sukuun kuuluvia henkilöitä on Suomessa ja ulkomaillakin huomattavasti enemmän. Hallitus tähdentääkin, että kaikki mainitut henkilöt, jotka eivät vielä ole sukuseuran jäseniä, liittyisivät jäseniksi täyttämällä Juntusten nettisivuilta löytyvän jäsenlomakkeen ja lähettämällä sen seuran taloudenhoitajalle.. Jäsenmaksu on 15 euroa henkilöltä vuodessa ja sisältää yhteisiä tapahtumia, tiedotusta, sukututkimusta, sukuseuran tuotteita ja kerran vuodessa ilmestyvän lehden. Hallitus muistuttaa vielä seuran jäseniä, että he suorittaisivat jäsenmaksun pankkisiirrossa olevaan päivämäärään mennessä. Näin vältyttäisiin myöhästymisilmoitusten teolta. On selvästi havaittu, että jäsenet haluavat kokoontua useamminkin kuin kolmen vuoden välein. Tähän ratkaisuna ovat eri puolilla maata jo toimivat alueelliset serkkuseurat. Serkkuseuratoiminta on vähän epävirallisempaa kokoontumista, sukulaisten tapaamista, tiedottamista ja viihtymistä. Lähes aina serkkuseurojen tapahtumiin osallistuu joku sukuseuran hallituksen jäsen. Mikäli kiinnostusta riittää uusia serkkuseuroja voidaan perustaa tarpeiden mukaan. Juntusten sukukirja III on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Sukukirjaa I ja II on toki vielä saatavissa taloudenhoitajalta. Sukukirjan III osan teko on tuonut aikaisempiin sukukirjoihin verrattuna uusia haasteita. Tietojen saaminen 1900-luvun ihmisistä ja heidän tiedoistaan virallisia kanavia pitkin on lähes mahdotonta tietosuoja-asioitten takia. Siitä syystä hallitus pyytää lähettämään sukulaistietoja seuran nettisivuilta löytyvällä lomakkeella. Muutoin sukuhaarojen tiedot eivät välity sukukirjan III osaan. Lisäksi sukuseura pyytää lähettämään sukuun liittyviä tarinoita ja mahdollisia valokuvia valokuvia, jotka monipuolistavat tulevan sukukirjan sisältöä. Jo tässä vaiheessa voimme todeta, että toteutuessaan sukukirjan III osasta tulee laaja, monipuolinen ja painava teos. Lopuksi haluan kiittää Juntusten sukuseuran hallituksen puolesta kaikkia sukuseuran toimielimissä työskenteleviä henkilöitä ja koko jäsenkuntaa kuluneesta vuodesta 2013 ja toivottaa heille mitä parhainta vuotta Seuraavassa tämän lehden numerossa seuran puheenjohtaja toivottaa meidät tervetulleiksi sukukokoukseen ja sukuseuran 20 -vuotisjuhlaan Ouluun. Pentti Juntunen hallituksen varapuheenjohtaja 4

5 PAIKALLISTA SUKUSEURATOIMINTAA Ylä-Kainuun Juntuset Teksti Eila Säkkinen Sunnuntaina teimme retken Hyrynsalmelle Kaunislehdon talomuseoon. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen, sukuseuramme perustajajäsen ja aiempi pitkäaikainen puheenjohtajamme toimi oppaanamme. Retkeen oli ennakkoon ilmoittautunut 19 Juntusta, suurin osa Kainuusta mutta myös muualta Suomesta. Kun saimme muutaman yllätysvieraan meitä oli lopulta 23 henkilöä. Kokoonnuimme komeaan pirttiin ja alkuporinan jälkeen nautimme juustoleipärinkiläkahvit. Kalle kertoi Kaunislehdon synnystä tarinan, joka sisälsi jännittäviäkin vaiheita: Hallan pirtti vietiin Helsingin Seurasaareen. Kaunislehtoon saatiin kuitenkin aito hyrynsalmelainen maalaistalon pihapiiri komeine rakennuksineen. Kahvin ja talon historian kuulemisen jälkeen siirryimme pihamaalle. Sadekuurot olivat kastelleet ruohikon, mikä hieman rajoitti liikkumista ympäristössä. Navettaan kurkattuamme Kalle kertoi helmenkalastuksesta ja esitteli siihen liittyvää esineistöä. Karjakujalla, tai solassa, kuten Kainuussa sanotaan, ihailimme pystyaitaa. Sitä oli Kallen kertoman mukaan ainakin kolmenlaista. Me jotka emme pelänneet kenkien ja jalkojen kastumista, jatkoimme matkaamme vielä metsään rautahytille. Siellä Kalle jatkoi vielä mielenkiintoista tarinointiaan rautamalmin valmistamisesta. Sään muuttuminen päivän mittaan sateisemmaksi haittasi hieman retkeämme, mutta vietimme mukavan, antoisan kesäpäivän kauniissa paikassa. Saimme kuulla aimo annoksen kulttuurihistoriaa ja meillä oli mahdollisuus tutustua oman sukumme ihmisiin. Ylä-Savon Juntuset Teksti : Paavo Juntunen Ylä-Savon Juntusten serkkutapaaminen oli heinäkuussa Iisalmen Res.ups.kerhon tiloissa. Aluksi juhlallisesti laulettiin Juntusten juhlamarssi ja esittäydyttiin sukujuurista kertoen. Kahvittelun jälkeen hallituksen jäsen Paavo Juntunen kertoi kokouskuulumisia. Suvun jäsenien tutustuminen ja seurustelun iloinen porina täytti pian kerhon tilat. Seuraavan kesän tapaamisen lupasi järjestää Tuula ja Seppo Hyyrö Vieremän Kotvakon pirtissä. Pääkaupunkiseudun Juntuset Teksti: Raili Mertanen Pääkaupunkiseudun Juntusten ensimmäinen tapaaminen oli Helsingin Kirjasto 10 pääpostitalossa. Mukana oli myös puheenjohtaja Marja-Leena Kemppainen. Tilaisuuden aluksi hän kertoi osanottajille sukuseuran tavoitteista sekä lähiaikojen tapahtumista. Sen jälkeen paikalla olleet Juntuset kertoivat kukin vuorollaan itsestään. Suurin osa oli syntynyt Kainuussa, Suomussalmella, Sotkamossa ja Vuolijoella. Mukana myös Juuasta, Perniöstä, Ruokolahdelta, Sortavalasta, Oulusta ja Posiolta lähtöisin olevia. Pääkaupunkiseudun Juntuset olivat kiertäneet paljon maailmaa. On nähty Amerikka, Australia, Uusi Seelanti ja Etelä Amerikka. Oli asuttu jo varhain Ruotsissa, Kanadassa ja USA:ssa. Seuraava tapaaminen oli Puotilassa Cafe Svenkassa. Kutsuun vastasi kuusi henkilöä, paikalla oli kolme. Keskustelu eletystä elämästä ja kokemuksista oli vilkasta. Tuli kannustusta kirjoittaa elämä tarinaksi, muistoksi lapsille ja lasten lapsille siitä, millaiset Juntusten suvun vaiheet ovat olleet 1940 luvulta 2000 luvulle. Oulun seudun Juntuset Teksti: Marja-Leena Kemppainen Mukava jälleentapaaminen ja vilkas puheensorina siivittivät Oulun seudun Juntusten tapaamista syyskuussa Oulun Pohtossa. Uusiin Juntusiin tutustuminen on aina mielenkiintoista ja joka kerta on joku löytänyt uusia 5

6 sukulaisia tai muita yhteisiä asioita. Sukuseuran perustajajäsenen Tommi Jämän alustus Vanhat Oulun Juntuset oli mielenkiintoinen ja herätti vilkkaan keskustelun. Esitys kertoi historian ensimmäisistä Oulun kirkonkirjoista löytyneistä Juntusista. Syksyiset tapaamiset on koettu tärkeiksi ja niinpä nytkin sovimme seuraavan tapaamispäivän. Kokoonnumme samassa paikassa klo Kannattaa laittaa jo nyt kalenteriin ja kertoa tapaamisesta muillekin Juntusille. Mikäli sinulla on joku Juntusiin liittyvä aihe tai teema illan aiheeksi, niin laita viestiä allekirjoittaneelle. Tervetuloa suurella joukolla Pohtoon! Yhteistyöterveisin Marja-Leena Kemppainen / koollekutsuja, Kainuulaisten sukuseurojen tapaaminen Teksti: Riku Juntunen Kainuulaisten sukuseurojen tapaaminen oli Kainuun Opistolla Mieslahdella. Tilaisuuden tarkoituksena oli tutustua Kainuussa toimiviin sukuseuroihin, koota kainuulaiset sukuseurat yhteen ja vaihtaa kuulumisia oman suvun tutkimuksessa. Tilaisuudessa kuusitoista kainuulaista sukuseuraa esitteli toimintaansa. Erityisen kiinnostavia olivat sukututkimukseen liittyvät esitykset. Useat kainuulaiset suvut ovat selvittäneet juuriaan luvulle asti. Tarkempaa eri sukuhaarojen selvitystyötä ei juurikaan ole tehty. Useissa sukututkimuksissa käytetyt DNA testit ovat merkittävä lisämenetelmä sukututkimuksessa. Esimerkiksi Kemppaisen sukuseuran puheenjohtaja kertoi, että heidän suvustaan on solunäytteitä lähetetty Yhdysvaltoihin tutkittavaksi. Kainuulaisissa sukuseuroissa on koettu, että seurojen välistä yhteistyötä sukututkimuksessa tulee lisätä. Tilaisuudessa toivottiinkin esimerkiksi vuosittaisia kokoontumisia ja koulutusyhteistyötä. 6 Ritva Juntunen JUNTUSTEN ELÄMÄÄ TAIPALSAARELLA 1700 JA 1800-LUVULLA Teksti: Ritva Juntunen Juntusten elämää Taipalsaarella Juntulan kylässä voidaan sukututkijoiden keräämän aineiston perusteella jakaa kolmeen osaan. 1) Kannuksiset/ Juntuset Juntulassa ) Juntulan tilan ja talon vaiheet, kun se oli muiden kuin Juntusten hallussa ) Noin vuonna 1723 asettuivat Taipalsaaren Juntulan taloon asumaan veljekset Aaro, Nuutti ja Mikko, joista jälkimmäinen oli lapseton. Aarosta ja Mikosta polveutuvat Juntusen suvun myöhemmät päähaarat Taipalsaarella. Meidän Juntusen sukumme on Aaro Juntusen ( ) jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Sodat heittelivät Taipalsaarta valtakunnasta toiseen Mainittujen veljesten muuttaessa Juntulaan Taipalsaari kuului vielä Ruotsiin. Mutta rauhallisia oloja ei kestänyt kauan. Ensin oli Isoviha, joka oli suuren Pohjan sodan ( ) aikainen ve-

7 näläisten miehitys Suomessa vuosina Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan, joka siirsi Ruotsista Viipurin läänin Venäjään. Lyhyen rauhan kauden jälkeen oli vuorossa Pikkuviha ( Se päättyi Turun rauhaan, jossa uudeksi rajalinjaksi tuli Kymijoki. Tässä yhteydessä Taipalsaarikin liitettiin Venäjään. Vuonna 1744 Venäjään liitetyistä alueista muodostettiin Viipurin kuvernementti, johon kuuluivat Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinssit (kihlakunnat). Lyhyydestään huolimatta pikkuviha aiheutti Taipalsaarelle suuria vahinkoja. Taipalsaaren osalta säästyttiin murhilta ja tapoilta. Sen sijaan aineelliset vahingot olivat suuria. Mikä ilmenee vuonna 1743 tehdystä revisio- eli tarkastuskirjasta, jossa pyrittiin selvittämään missä kunnossa Venäjä otti vastaan voittomaansa. Juntulan tilan kärsimistä vahingoista ei ole tarkempaa tietoa. Kun Turun rauhan jälkeen vuonna 1743 Taipalsaari oli liitetty Venäjään, ryhdyttiin Taipalsaarella rakentamaan rauniolle. Rakentamista helpottivat asukkaille myönnetyt verovapaat vuodet. Vaurastumista helpotti myös se, että yhteydet Viipuriin olivat taas avoinna, samoin kauppatiet Pietariin. Jos myytävää omaisvaraistaloudessa oli, ei menekkivaikeuksia ollut. Tukkeja sahattiin lankkusahoilla, ja talvikeleillä ne vietiin pitkissä hevoskaravaaneissa Pietariin, keisarikunnan pääkaupunkiin. Tämä kaikki vaikutti suotuisasti Taipalsaaren oloihin, mikä ilmeni mm väestön kasvuna. Taipalsaarella oli vuoden 1756 väestökirjanpidon mukaan nuoria ( alle 15-vuotiaita) peräti 1555 henkeä ja vanhoja (yli 60-vuotiaita) 350 henkeä ja aktiiviväestöä 2770 henkeä. Eli Taipalsaarella oli yhteensä 2770 asukasta. Ruokakuntia oli samaan aikaan 365, joista Juntula yksi. Millainen oli Juntulan talo? Huhtikuussa 1760 kuolleen Aaro Antinpoika Juntusen jälkeen pidettiin perunkirjoitus Siitä voidaan päätellä aika paljon Juntulasta ja sen elämästä. Juntula oli ns kruununtalo. Sen veronmaksukyky oli 5/12 manttaalia. Juntulan talo oli kruununtalo viimeistään vuonna 1723, jolloin asiakirjoista löytyy tällainen merkintä. Ruotsissa 1500-luvun lopulla maaomaisuus jaettiin kruununtiloihin, perintötiloihin ja rälssitiloihin. Kruununtila oli kruunun pysyvää omaisuutta, johon sitä viljelevä talonpoika sai vain käyttöoikeuden. Talonpojan oikeus kruununtilaan turvattiin 1789 annetulla asetuksella niin, että hän sai tilaansa vakaan hallintaoikeuden. Se tarkoitti, että talonpojan ja hänen lastensa hallintaoikeus tilaan oli pysyvä, kunhan tila pidettiin kunnossa ja verot maksettiin säädetysti. Toisaalta kruununtaloon oli helpompi muuttaa vuokralaiseksi, kun ei tarvinnut isoja omaisuuksia talon ostoon Juntulan talo oli perunkirjoituksen teon aikoihin 1760-luvulla vielä savupirtti. Taipalsaarella oli vähän aikaisemmin siirrytty kaskiviljelystä peltoviljelyyn ja kaikki talot olivat vielä tuohon aikaan savupirttejä. Taipalsaarelainen savutuvan uuni oli yleiseen itäsuomalaiseen tapaan rakennettu jompaan kumpaan ovensuunurkkaan salvusarkun päälle. Uunin alus oli avonainen. Uunin sivustalla oli salvoksessa loukas, josta pääsi uunin alle. Tämmöinen uuni lienee ollut myös Juntulassa Taipalsaaresta kerätty muistitieto kuvailee uunin kokoa. Samalla saadaan käsitys Taipalsaaressa puhutusta murteesta. Hujalassa ol enne savutupa ja nii iso uun, et Lahnasalos ku rättimies taps toise, ni hää kysy, ett miss ie olit yötä. Nii toine sano, et hää ol Hujala uunis. Niin toine sano, et sielhä miekii oli. Se ol neät niit iso, ettei ne olleet tiennee toisistaa. Imatralla sijaitsevassa Karjalaisessa kotiseutumuseossa on talo, joka on siirretty sinne Taipalsaarelta. Sen avulla voimme hahmottaa millainen Juntulan talo on saattanut olla 1800-luvun alussa. Päärakennuksessa on kaksi kamaria ja läpikäytävä. Ne on rakennettu vuonna Kallein omaisuus karja, vilja, nuotta ja viinapannu Aaro Juntusen jälkeen tehdyn perukirjan mukaan Juntulan arvokkain omaisuus oli karja. Hevosia oli kolme ja lisäksi yksi orivarsa. Niiden arvot vaihtelivat 12 hopeataalerista 10 hopeataaleriin. Karjasuojissa oli ennen perinönjakoa 10 lypsylehmää (yhden lehmän arvo oli n 8 taaleria), 3 hiehoa, 2,5-vuotias härkä, 2 sikaa ja 2 porsasta sekä 6 lammasta. Toiseksi arvokkain omaisuus oli vilja. Perukirjaanhan omaisuus merkitään yleensä sen arvoisena kuin se oli kuolinhetkellä. Tällöin perukirjasta voi päätellä että pellot tuottivat ainakin edelliskesänä hyvin, koska kevättalvella ennen uutta satokautta oli viljaa vielä varastoissa huomattava määrä. Ruista 10 tynnyriä, ohraa 8 tynnyriä ja kauraa 15 tynnyriä. Viljan arvo oli yhteensä 107 hopeataaleria. Kalastuksellakin oli tuohon aikaan ruoan hankinnassa suuri merkitys. Perukirjaan on merkitty yksi kokonainen nuotta (12 taalaria ja 16 killinkiä) neljä rysää sekä uudempi ja vanhempi vene. Nuotta oli arvokas esine (kalliimpi kuin yksi lehmä). 7

8 Kultaa, hopiaa tai rahaa ei ollut. Tämähän on aivan luonnollista koska elettiin luontaistaloudessa. Rahaa tärkeimpiä tuohon aikaan olivat kupariset ja rautaiset käyttöesineet, joista luetellaan pari kuparikattilaa ja sekä rautaiset kattilat ja aurat. Arvokkain kupariesine oli kuitenkin viinapannu hattuineen ja piippuineen (16 hopeataalaria). Se ei tuohon aikaan ollut mitenkään ihmeellistä.viinanpoltto tuli Suomeen Ruotsista 1500-luvun alussa linnojen ja kuninkaankartanoiden toimiessa ensimmäisinä polttopaikkoina. Viinalainsäädäntö alkaa vuodesta 1638, kun Ruotsin kruunu huomasi viinanpolton olevan hyvä verotuskohde luvulla viinankäyttö oli jo yleistä kaikissa säädyissä ja ikäluokissa sekä miehillä että naisilla. Juntusten pukeutumisesta Aaro Juntusen omaksi omaisuudeksi on merkitty yksi hopeasormus, vaatteita, joista arvokkaimpia olivat sarkatakit. Lisäksi oli sarkahousut. Kuusi vanhaa paitaa, vanhat lampaannahkaturkikset, villasukat, talvilakki, huopahattu ja kenkäpari. Näistä vaatteista voimme jo hyvin päätellä minkä näköisenä Aaro Juntunen asteli sekä arkena että pyhänä. Vaatteiden perusteella voidaan päätellä, että Aaro Juntunen kuului rahvaaseen. Villakankaiden laatu vaihteli nimittäin arvo- ja palvelusaseman mukaan. Vallasväki käytti verkaa, alempi kansaja palvelusväki ja sotaväki pukeutui sarkaan. Sarkapuku oli oppimattoman ja yksinkertaisen rahvaan tunnus vielä 1800-luvullakin. Aaron varoihin on merkitty myös tyttärille myötäjäisinä annetut vaipat (wepa) yksi kummallekin. Ne olivat arvokkaita koska yhden vaipan arvo oli yhtä suuri kuin kahden lampaan arvo. Kansan oli pukeuduttava säätynsä mukaisesti. Vain varakas väki sai pukeutua kalliisti ja hienosti, sillä he maksoivat siitä veroa. Tavallisen kansan pröystäilyä rajoitettiin 1700-luvulla yleellisyysasetuksin. Perukirjasta ja Taipalsaaren historiasta voidaan päätellä, että elämä oli vaatimatonta. Taipalsaaressa ja Juntulassakin pääasiallisena ravintona olivat leipä, puuro, nauris ja pavut. Lihaakin saatiin jonkun verran omasta karjasta ja kalaa järvestä. verran osasivat. Viipurin hiippakunnassa, johon myös Taipalsaari ja sen Juntulan kylä kuuluivat, alettiin vaatia 1600-luvun puolivälissä katekismuksen osaamista ripille pääsyn ehtona. Avioliittoon ei saanut vihkiä lukutaidottomia. Voidakseen opettaa lapsiaan oli vanhempien itse osattava lukea. Tässä vaatimuksessa voidaan nähdä jopa kiristyksen makua: naimahalut lisäsivät intoa lukemaan oppimiseen! Lukutaitoa tarkastettiin vuosittain kinkereillä, joita Taipalsaarella kutsuttiin kylälukusiksi. Nuorisoa valmennettiin ripille pääsyyn pitämällä erityistä rippikoulua. Vain harvat selvisivät lukukokeesta ensimmäisellä kerralla. Monet kävivät kaksi tai kolme rippikoulua. Ensimmäinen säilynyt pitäjän pöytäkirja on vuodelta Siitä voidaan seurata miten seurakunta hoiti Taipalsaarella kansanopetuksen vuoteen 1866, jolloin opetustoimi ainakin virallisesti siirtyi kunnan hoidettavaksi. Taipalsaarella ei ollut tuohon aikaan pitäjänkoulua eikä lukkarinkoulua, oli vain lyhyt kurssi heikkolukuisille. Opettajana toimi pitäjän vuonna 1799 laaditun pöytäkirjan mukaan henkilö, jolle kuului opetustoimen ohessa myös haudankaivajan ja kellonsoittajana tehtävät. Varsnainen lasten opetus supistui vielä 1800 luvun puolella lyhykäiseen, rippikouluopetusta edeltävään sisäluvun opetukseen. Kirjoitustaidon opetuksesta saatikka sitten laskennon opetuksesta ei ollut puhettakaan. Taipalsaaren historiasta voidaan siis päätellä että Juntuset Taipalsaaren Juntulan kylässä osasivat vielä 1800 puolenvälin jälkeen vain jonkun verran lukea. Ensimmäiset kunnon kansakoulun käyneet olivat ilmeisesti Juntulan viimeinen isäntä Viktor Juntunen ja hänen sisarensa Ulrika, jotka kävivät kansakoulua Lappeenranassa. Mutta silloin tapahtuikin koulutuksessa suuri harppaus sillä Juntulan viimeinen isäntä Viktor Juntunen pääsi ylioppilaaksi Viipurin klassisesta lukiosta ja suoritti jopa agronomin tutkinnon. Juntulan ensimmäisten asukkaiden luku- ja kirjoitustaidosta Perukirjasta voidaan päätellä, että Juntuset eivät osanneet kirjoittaa. Perukirjan lopussa on näet pelkkiä puumerkkejä. Lukea Juntuset 1700-luvulla ilmeisesti jonkun 8

9 HANNU JUNTUNEN, KAHDEN TIETEEN TOHTORI Hannu Juntusen väitöskirja Demokratian dilemma. Oikeusteologinen tulkinta Suomen perustuslain eettisten periaatteiden merkityksestä demokraattisen valtiojärjestyksen perustana ja rajoituksena (väitöskirja). Acta Universitatis Lapponiensis Juntusten sukuseuran entisen puheenjohtajan Hannu Juntusen väitöskirja tarkastettiin Lapin yliopistossa Oikeustieteen lisensiaatti Juntusen väitöskirjan teemana on demokratian periaatteen sisältämä ristiriita ja sen oikeusteologinen tulkinta. Hannu Juntusen mukaan lainsäädäntö perustuu eduskunnan enemmistön tahtoon. Juntunen kuitenkin pohtii, onko enemmistön tahto riittävä peruste ja onko demokratiassa olemassa jokin raja, jota ei saa loukata enemmistönkään päätöksellä. Länsimaisen oikeusajattelun pysyvänä haasteena on ollut kysymys säädetyn lain suhteesta lain periaatteelliseen oikeellisuuteen. Juntusen tutkimuksen punaisena lankana on edellä mainitulla tavalla hahmotellun demokratian ristiriidan oikeusteologinen tulkinta. Oikeusteologialla hän tarkoittaa tieteidenvälistä tutkimusta, jossa yhteiskunnan lainsäädäntöä tarkastellaan teologisista lähtökohdista. Demokratialla tutkija tarkoittaa perustuslain luonnehtimaa valtiollista järjestystä, jossa yhteisön täysivaltaiset jäsenet voivat osallistua päätöksentekoon ja yhteisiä tehtäviä hoitavien henkilöiden valintaan. Lainsäädäntö on syntynyt lainsäätäjän päätöksellä. Viime kädessä yhteiskunnan oikeusjärjestys perustuu kuitenkin periaatteellisiin käsityksiin oikeasta ja väärästä. Ja juuri näistä lähtökohdista voidaan arvioida lainsäädännön sisällöllistä oikeellisuutta, Juntunen sanoo Juntunen on ottanut lainsäädännön oikeellisuuden kriteereiksi tutkimuksessaan kolmen kristillisen uskon opilliseen sisältöön perustuvaa periaatetta: ihmisarvon, lähimmäisyyden sekä elämän ja luomakunnan suojelemisen. Suomen perustuslain keskeiseksi eettiseksi periaatteeksi Juntunen asettaa ihmisarvon. Ihmisarvon kieltäminen tai sivuuttaminen on diktatuurien ominaispiirre Demokratia perustuu ihmisarvoon ja siihen nojaavaan yhdenvertaisuuteen. Ihmisarvo, lähimmäisyys sekä elämän ja luomakunnan suojelemisen eettiset periaatteet samalla myös rajoittavat demokraattista päätöksentekoa. Mikä tahansa ei voi olla oikein pelkästään siksi, että enemmistö kannattaa sitä. Lisäksi tulee muistaa, että vähemmistökään ei välttämättä aina ole oikeassa, pohtii Juntunen. Juntusen johtopäätös on, että oikeusjärjestys on lainsäätäjän tahtoon perustuva, mutta ollakseen pätevää sen tulee olla myös sisällöllisesti oikeellista. Lainsäätäjän inhimillisiin päätöksiin perustuvaa lainsäädäntöä on aina arvioitava kriittisesti, Juntunen sanoo. Hannu Juntunen on syntynyt Torniossa Hän on suorittanut teologian tohtorin tutkinnon Helsingin yliopistossa 1983, filosofian maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa 2006 ja oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon Lapin yliopistossa Hannu Juntunen on oikeusteologian dosentti Helsingin yliopistossa. 9

10 Teksti ja kuvat: Pirjo Marjasvaara Juhannuksena 1953 vietettiin Hilkan ja Toivon häitä Heinämäen kylän Tapiolassa ja siitä alkoi pitkä yhteinen taival myötä- ja vastamäkineen. HILKKA JA TOIVO JUNTUSEN 60 VUOTISHÄÄPÄIVÄJUHLA 10 Juntuset -lehdessä (2012 n:o 16) oli viime vuonna Toivo Juntusen muisteloita. Muisteloissa Toivo mainitsi 60 vuotta kestäneestä avioliitostaan. Toivon ja hänen Hilkka-puolisonsa 60- vuotishääpäivääjuhlaa vietettiin perheen, suvun ja ystävien kesken Sotkamon helluntaiseurakunnan tiloissa. Juhlavieraita oli yli 90 henkilöä. Juhla oli lasten lahja vanhemmilleen ja vieraiden lahja oli se, että he saapuivat juhlaan. Timanttihääjuhla alkoi hääparin kävellessä käsi kädessä Metsäkukkia valssin soidessa juhlaväen keskelle. Säestäjäksi juhlaan oli saatu pianonsoiton lehtori Seija-Sisko Raitio, joka on espoolainen Sotkamon kesäasukas ja Hilkan ja Toivon ystävä vuosien takaa. Ennen juhlien ohjelman alkamista siirryttiin lounaalle ja samalla seurustelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Kuulumisia riitti, sillä olihan perhe ja suku kokoontunut pitkästä aikaa ja pitkienkin matkojen takaa yhteen. Sitten edellisten juhlien, jotka olivat Toivon 80-vuotisjuhlat neljä vuotta sitten, oli perheeseen tullut uusia kumppaneita, uusia pikkuisia ja yksi läheisistä oli lähtenyt viimeiselle matkalle. Lounaan ohessa seurattiin kuvakertomusta Hilkan ja Toivon yhteisestä taipaleesta kesäkuisesta päivästä 1953 tähän vuoteen. Lounaan jälkeen siirryttiin juhlien varsinaiseen ohjelmaan, jonka keskeinen osuus oli jo perinteiseen tapaan konsertti. Tällä kertaa teemana olivat kansanlaulut. Sotkamon mieskuorokvartetin laulut Olli Pautolan johdolla menivät suoraan kaikkien juhlavieraiden niin nuorten kuin vanhojen - sydämiin. Jo ennen juhlia olimme kesän 1953 hääjuhlaan osallistujilta saaneet kuulla, miten vielä 60 vuoden jälkeen mieleen tulivat pienet maalaishäät Heinämäen kylän Tapiolassa, kun Metsäkukkia alkoi radiossa soida. Nyt samanlaisia muistoja saivat mukaansa juhlien nuoret osallistujat. Timanttihääpari nautti silminnähden musiikista, jonka kautta välittyivät heidän tärkeät arvonsa, rakkaus kotiseutuun, rakkaus toisiinsa ja läheisiä kohtaan sekä kiitollisuus elämästä. Sotkamon mieskuorokvartetin konsertin jälkeen jatkettiin perheen omalla ohjelmalla, joka oli musiikillinen ja muutenkin runsas, sillä tämä seurakunta osaa laulaa ja pitää puheita. Juhlan juonsivat timanttihääparin lastenlapset Aki Marjasvaara ja Markus Melander.

11 Rennot lakkipäiset juontajat olivat toinen joukkoja vailla oleva komentaja ja toinen laivaa vailla oleva kapteeni, siis tyypillisiä tämän päivän nuori aikuisia, joita elämän haasteet vievät tehtävästä toiseen. (Yhteiskuvaan vanhin, nopea lapsenlapsenlapsi nappasi toisen lakeista.) Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänä Metsän tarina elokuvalla Kino Vision elokuvateatterissa. Sotkamolaista nuortentyötä tukevaa elokuvateatteria ylläpitää muiden työtehtävien ja velvoitteiden ohella yksi Hilkan ja Toivon lapsenlapsista miehensä kanssa. Hilkan ja Toivon perheessä on tapana ollut juhlia aina, kun on aihetta. Jokainen juhla taltioidaan perheen muistoihin ja tähänkin juhlaan tullaan palaamaan vielä monta kertaa. Tällä kertaa videokuvaajana oli 13-vuotias Viljami, Hilkan ja Toivon vanhin lapsenlapsenlapsi. Loppulaulu - Kiitos sulle Jumalani - kiteytti koko juhlaväen tuntoja. Kiitollisuus elämästä ja yhteisistä vuosista Hilkan kanssa tulivat esille Toivon kiitospuheessa. Hilkalle ja Toivolle on mukavaa järjestää juhlia, koska he osaavat iloita juhlista. Perheen ja suvun yhdessäolo on heidän elämänsä kohokohtia ja näistä tapahtumista saa iloa ja voimaa pitkäksi aikaa. Juhlaväkeä, Toivo ja Hilkka eturivissä korokkeella ensimmäiset vasemmalta. 11

12 RAIJA ORASEN UUSIN ROMAANI Raija Oranen: Kaiken takana on Kekkonen Kustannusosakeyhtiö Teos 2013 Kainuulaislähtöisen kirjailija Raija Orasen uusin romaani Kaiken takana on Kekkonen julkistettiin Kajaanin Kaukametsässä Todellinen karva Aluksi hän arveli olevansa keskellä keväistä, vuolasta koskea kiikkerän pöllin päällä. Aurinko paistoi ja säkenöi, vedet kuohuivat kiviä ja poteroita vasten, ja Kekkonen keikkui pöllin varassa taitavasti kohti alavirralla odottavaa suvantoa. Mutta sitten hän tunsi, ettei itse asiassa seisonutkaan millään pyörivällä alustalla vaan pikemminkin istui. Eikä alla ollut kuohuvaa vettä vaan pelkkää ilmaa ja etäällä häämöttävä maan kamara. Hän tunnisti sen kuin kartasta, Suomihan se oli, isänmaa, kotimaa. Hän istui hevosen selässä. Se oli hyvä hevonen, sen tunsi käynnistä. Tai oikeastaan lentämisestä, ilmassahan Kekkonen hevosineen oli. Eikä hän ollut yksin eikä hevonen ollut hänen, vaan hänen edessään istui ryhdikäs mies upseerin asussa. Kuka helvetti sinä oikein olet? Kekkonen kävi tivaamaan, ja samassa hän tajusi jo itsekin. Hän istui Marskin takana ilman satulaa ja he kiitivät yli metsien ja järvien ja etenivät näköjään pohjoisesta kohti etelää. Kekkonen erotti jo kaukaa Helsingin siluetin. He olivat Mannerheimin kanssa matkalla sinne, pääkaupunkiin. Kun he ohittivat postitalon ja eduskunnan, Kekkoselle selvisi, mistä oli kysymys: Mannerheimin ratsastajapatsasta ei näkynyt sen tavallisella paikalla korkean jalustan päällä. Se oli lähtenyt lentoon ja ottanut hänet mukaansa. Mutta eduskuntaan he eivät menneet eivätkä hallituksen palatsiin, vaan marsalkan hevonen laskeutui lähemmäs merta presidentin linnan edustalle. Hevonen tuli linnaan kuin omaan talliinsa, kopisteli vielä portaatkin yläkertaan kattoikkunan alle. Kekkonen laskeutui satulasta ja suori asuaan. Hän oli onneksi pukeutunut frakkiin, sillä Linnassa näytti olevan juhlat. Ensin meni salin ovista sisään Marski ratsuineen, sitten Kekkonen omin jaloin. Sali oli täynnä väkeä. Kun Kekkonen asteli Marsalkan rinnalla salin halki, hän alkoi erottaa läsnäolijat. Tuttuja miehiä siellä oli vaikka miten paljon. He kaikki tuijottivat häntä suu ammollaan. Yllättyivät ruojat! Kekkonen terästi katsettaan. Hän tunnisti Koiviston erään ryhmän keskeltä. Rusetti oli kohdallaan, samoin otsakihara. Kekkonen aikoi mennä Koiviston luo ja sanoa jotain nasevaa, mutta siinä samassa sali ja linna olivat kadonneet ja hän oli jossain aivan muualla eikä hänellä enää ollut päällä frakkia vaan ihan tavallinen puku, joka oli jotenkin karkeatekoinen, maalaismainen ja vanhanaikainen Hän käveli pitkin aurinkoista katua. Jos tuota kujaa kaduksi saattoi edes nimittää, niin kapea se oli ja niin vähäpätöiset olivat rakennukset sen varrella. Mutta ilma oli ihana, keväinen, ja veri ja voima sykytti Kekkosen jäsenistössä ja suonissa. Hän oli ylioppilas ja oli juuri se kevät, ja katu oli Kauppakatu Kajaanissa. Kekkosen mieleen muistuivat äskeiset Linnan juhlat. Hän otti ylioppilaslakin päästään ja siveli kallon pintaa. Ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Häntä alkoi naurattaa. Siellä se oli, todellinen karva. Tiivistelmä romaanin päätösluvusta on toimituksen laatima. rj 12

13 VILJO JUNTUSEN ESIKOISROMAANI V.E. Juntunen: Operaatio Paluumuutto Kustantaja: Mediapinta 2013 Operaatio Paluumuutto on kaunokirjallinen teos, joka ottaa kantaa ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on lappeenrantalaisen, Kainuussa syntyneen Viljo Juntusen esikoisteos Isovaaran kunnassa nuori kunnanjohtaja Markku Korhonen pääsee toteuttamaan pitkään kytenyttä ideaansa. Operaatio Paluumuuton tarkoituksena on yrittää värvätä takaisin suuren muuttoaallon Ruotsiin viemiä suomalaisia. Kunnanjohtaja visioi eläkeläisten paluumuuttajajoukon tuovan kituvan kunnan taloudelle valtavan piristysruiskeen kunhan Seniorikylä Kullanrannan uudet asukkaat valitaan kuin rusinat pullasta. Onnistuuko Isovaaran kunnan erikoislaatuinen pilottihanke. Puolankalaislähtöinenkirjailija, rakennusalan yrittäjä ja Juntusten sukuseuran jäsen Viljo Juntunen on julkistanut ensimmäisen romaaninsa. Onnittelut Viljolle! rj 13

14 14 MOOTTORIPYÖRÄILEVÄ JUNTUNEN Teksti: Jukka Eskelinen Kuva: Raija Moilanen Moottoripyöräileviä naisia harvemmin, mutta Juntusen suvusta löytyy ainakin yksi sellainen Raija Moilanen Utajärveltä. Raijan ja hänen miehensä Hannun haaveena oli, että kun he täyttävät 50 vuotta he hankkivat moottoripyörät. He tekivät sitten haaveesta totta ja hakivat Floridasta Raijalle 650 cm3 Yamaha- ja Hannulle 1550 cm3 Harley Davidson Ultra- pyörät. Vuoden päästä Raijalle tilattiin Harley Davidson Softail 1450 cm3. Näillä he ovat sitten tehneet kolme pitkää Norjan reissua, ajelleet kotimaassa ristiin rastiin ja poikenneet myös Venäjällä rajan tuntumassa. Raija kertoo ison ja painava moottoripyörän ajamisen olevan helppoa, nautinnollista ja rentouttavaa. Myös muut moottoriajoneuvot ovat tulleet heille tutuksi, sillä aiemmin he harrastivat moottorikelkkailua ja vanhin poika motocross pyöräilyä mökkimaastoissa Utajärvellä Juorkunassa. Vastapainona työlle Raija sanoo harrastavansa myös marjastusta, sienestystä ja liikuntaa. Ruuanlaitosta ja leipomisesta hän pitää erityisesti, sillä hän pyörittää Herkkukelekka nimistä pitopalvelu yritystä Utajärvellä. Herkkukelekkaa hän hoitaa lähinnä yksin, sillä aviomies Hannulla on veljensä kanssa oma kuljetusalan yritys. Herkkukelekan toimenkuvaan kuuluvat siivoukset, hoivapalvelut vanhuksille sekä pito-/juhlapalvelut yksityisille ja yrityksille. Juhlapalveluihin kuuluvat mm. syntymäpäiväjuhlat, kastetilaisuudet ja hautajaiset. Noihin Tilaisuuksiin Raija valmistaa ruuat, kakut, pullat ym. tarjottavat. Raijan tekemät rieskat, leivokset ja kakut ovat olleet niin tykättyjää, että niitä on kysytty mm. maaherran uudenvuodenjuhliin Rokualle. Sain itsekin todeta oikeaksi Raijan keittotaidot, sillä tämän jutun haastattelun yhteydessä pääsin syömään herkullisia pekonilla höystettyjä hirvikääryleitä. Raija kertoi, että yritysasiakkaiden suosituimmat menut ovat leivitetty hirvenlihapihvi ja riistakäristys puolukkahillolla. Yksityistilaisuuksissa suosituin menu on riistakäristyskeitto. Raija järjestää yrityksille myös erilaisia ohjelmapalveluja. Yksi suosituimmista on ollut pitopalvelulautta Juorkunanjärvellä Kiiminkijoella. Emolautan perään on lisätty asiakkaiden toivoma lauttasauna. Talvella Raija on pitänyt potkukelkkasafareita Kiiminkijoen jäällä sekä kelkkareiteillä. Kesällä hän on järjestänyt maastoruokailuja asiakkaille ja ollut samalla patikointioppaana Utajärven ja Pudasjärven rajalla sijaitsevalla Olvassuolla. Samalla asiakkaat ovat saaneet käydä paikallisen poroisännän johdolla tutustumassa poroelinkeinoon Kälväsvaaralla ja Olvassuolla. Asiakkaina ovat olleet suomalaiset ja ulkomaalaiset ryhmät ja yritykset. Yrittäminen on Raijalla verenperintönä, sillä hänen isä Olavi Henrik Juntunen ja äiti Alli Juntunen os. Laurila pitivät kauppa Utajärvellä Sanginkylällä Puolangantien varressa Äiti hoiti kauppa ja isä ajoi puutavaraa omalla puutavara-autolla. Raijalla on neljä siskoa ja yksi veli, yksi siskoista on edesmennyt. Raijalla on kaksi poikaa Antti ja Pekka, joista nuorempi Pekka asuu vielä kotona. Raija sanoo, että elämä on hektistä ja omat lyhyet vapaat sekä pidennetyt viikonloput on otettava silloin kun siihen pystyy. Vapaita hän viettää Vienan karjalassa Vuokkiniemellä, jossa hänellä on pitkäaikaisia ystäviä. Tärkeää on myös rentoutuminen uudessa rantasaunassa kotona Utajärven rannalla.

15 SUKUTAPAAMISIA Käpylän sukuhaaran Matti ja Anna Juntusen jälkikasvu kokoontui SuomussalmenKuurtolan metsästysseuran majalle. Kuvassa serkukset perheineen. Edessä istumassa suvun vanhin 91 vuotias Sylvi Kähkönen, Matin ja Annan tytär. Kuva: Eeva Forss Kalle Ensio Juntusen ja vaimonsa Elsa Kustaava o.s. Kemppaisen nuorimman lapsen vihkiäiset kotipihalla Kuvassa vasemmalta: Anne Juntunen sekä miehensä Jouko ja tytär Viena, Jarmo Juntunen sekä vaimonsa Terttu ja tytär Kaisa-Mari, Ensio ja Elsa Juntunen, vihkipari Vesa Kemppainen ja Marjokaisa Juntunen, Esa Juntunen sekä vaimonsa Martta ja tytär Elisa. Kuva: Elsa Juntunen 15

16 16

17 17

18 Lounas Manhattanilla RITVA JA JUSSI JUNTUSEN AMERIKAN MATKA Matka luokkakokoukseen Amerikkaan Teksti ja kuvat: Ritva ja Jussi Juntunen Parhaat asiat tulevat yllätyksenä kuten meidän Amerikan matkamme viime syyskuussa. Kaikki alkoi sähköpostiviestistä, jonka Ritva sai tuntemattomalta suomalaiselta naiselta Hän oli saanut amerikkalaisilta ystäviltään tehtäväksi löytää heidän entinen luokkatoverinsa Suomesta. Sähköpostiviestissä tiedusteltiin oliko Ritva viettänyt vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa vuosina Hänen luokkansa viettäisi ylioppilaaksi tulon 50-vuotisjuhlia ja toivottivat meidät tervetulleiksi juhliin. Siitä alkoi tiivis kirjeenvaihto entisten luokkatovereiden kanssa. Koska ajankohta sopi hyvin, aloitimme heti matkavalmistelut. Matkakohteena vihreitten vuorten valtio Matkavalmistelujen ohessa Ritvan mieli palasi vuoteen 1962, jolloin hän sai tietää viettävänsä vaihto-oppilasvuoden Vermontin osavaltion pääkaupungissa Montpelierissä. Osavaltion nimi saatikka sen pääkaupunki eivät sanoneet mitään. Aikaa ennen googlea ja internetiä oli turvauduttava karttaan ja tietosanakirjaan. Tosin valtio oli niin pieni ja sen nimi niin pitkä että karttaan mahtui vain valtion lyhennys Vt, mikä vaikeutti löytämistä. Vermont sijaitsee ns Uuden Englannin alueelta, Yhdysvaltojen koillisnurkasta ihan Kanadan rajan vierestä. Osavaltion nimi tulee ranskan sanoista les Verts Monts, joka tarkoittaa vihreitä vuoria. Ja niitä Vermontissa riittää. Vermont on kooltaan todella pieni. Se on asukasluvultaan toiseksi ja pinta-alaltaan seitsemänneksi pienin USA:n osavaltiosta. Pääkaupungissa Montpelierissä asuu noin 8000 henkilöä ja se on Yhdysvaltojen osavaltioiden pienin pääkaupunki. Vermontin historia on amerikkalaisittain pitkä. Se liittyi liittovaltioon 14. osavaltiona vuonna 1791 oltuaan ensin itsenäinen vuodesta Ajattelutavaltaan Vermont on koko historiansa ajan ollut edistyksellinen. Ensimmäisenä osavaltiona se lakkautti orjuuden Vermont oli myös ensimmäinen osavaltioita, joissa samaa sukupuolta olevien avioliitot laillistettiin parlamentin päätöksellä. Juhlavalaistu New York Matkamme alkoi ja ensin lensimme New Yorkiin. Kaupungin oli vallannut helle, 40 astetta auringossa ja yölläkin 29 astetta. Onneksi asiasta varoitettiin säätiedotuksissa ja olimme pakanneet hellevaatteet mukaan. Samanlainen helle oli ollut heinäkuussa 1962 kun Ritva matkusti Washingtoniin orientaatiojaksolle, joten samoihin tunnelmiin päästiin heti. Onneksi kummallakin kertaa ilmastoidut kaupat toivat helpotusta nähtävyyksiin tutustuvalle. 18

19 New Yorkin vierailua leimasi ns Nine/eleven päivä. Terrori-iskut mm New Yorkin World Trade Centerin rakennuksia vastaan tapahtuivat Sen muistoksi New York juhlavalaistaan ja tuhoutuneiden WTC rakennusten kohdalle nostetaan vain tuona päivänä kaksi korkeaa valopylvästä. Meillä oli tilaisuus ihailla tätä valonäytelmää parhaalta mahdolliselta paikalta: laivasta, joka risteili iltayöstä Hudson-joella lähes Manhattanin ympäri. Leikittyämme kolme päivää turistia New Yorkissa suuntasimme Vermontiin ja sen pääkaupunkiin Montpelieriin. Ainoa mutka matkassa sattui tällä reitillä. New Yorkin helle purkautui rajuksi ukkosmyrskyksi juuri kun olimme lähdössä lentokoneeseen suuntana Vermontin ainoa reittiliikenteen lentokenttä Burlingtonissa. Reilun tunnin lentomatka venyi yhteensä 10 tunniksi, josta suurin osa kului notkuessa Kennedyn lentokentällä myrskyn laantumista odotellessa. Kolmen päivän luokkakokous Perille Montpelieriin pääsimme myöhään yöllä. Mutta seuraavana päivänä alkoi niin mukava ja riemullinen reunion party, että pienet epämukavuudet haihtuivat mielestä heti. Suurin osa luokkakokoukseen osallistuneista oli majoittunut samaan hotelliin, joten riemulliset jälleennäkemiset saattoivat alkaa heti aamulla. Erilaisia tapahtumia riitti kolmelle päivälle. Niitä kaikkia leimasi amerikkalainen rento meininki ja talkoohenki. Ensimmäisenä päivänä osa meistä golfasi kesällä edesmenneen luokkatoverimme Georgen muistoksi. Hän on ollut pelastamassa Ritva ja Jussi Tutustumassa Vermontin State Halliin Montpelierin vanhaa golfkenttää ja suunnitteli kovasti tätä tapahtumaa ja etenkin golfpeliä. Illalla kokoonnuimme koulukaverimme, paikallisen asianajajan kotiin. Ilta sujui hyvin tyypillisissä amerikkalaisissa rennoissa merkeissä talkooja nyyttikestiperiaatteella. Isäntäväki luovuttaa vain talonsa vieraiden käyttöön ja kaiken muun tekevät vieraat itse. Tunnelma oli kuin ison suvun perhejuhlissa ja jälleennäkemisen riemu oli käsin kosketeltava. Seuraavana päivänä tutustuimme vanhaan kouluumme, joka on Montpelier High School joka on rakennettu 1956 ja se on yksi kaupungin uusimmista rakennuksista. Suurin osa Montpelierin rakennuksista on näet rakennettu vuosien välisenä aikana. Montpelieristä tuli pääkaupunki 1805 ja sen jälkeen rakentaminen vähitellen alkoi. Ritvan suureksi helpotuksesi kaupunkikuva ei olut 50 vuodessa paljoakaan muuttunut, vaan vanhoja rakennuksia oli kunnostettu ja kunnostustyöt olivat parhaillaankin käynnissä. Sen aikana säilytetään kaupungin ilme lukujen vaihteesta. Yksi Montpelierin komeimmista rakennuksista on State Hall eli Vermontin parlamenttirakennus, joka on rakennettu Koulultamme suuntasimmekin State Halliin ja sieltä osa meistä retkeili rakennuksen takana olevassa suuressa kansallispuistossa. Toisen päivän illan kruunasi juhlapäivällinen, johon kokoontui yhteensä lähes 80 henkeä. Osa vanhoista opettajistammekin pääsi mukaan. Tunnistamista helpotti luokkamatrikkeli, jossa oli kaksi kuvaa. Kuva ylioppilasvuodelta sekä tältä vuodelta. Jokainen oli etukäteen lähettänyt matrikkelia varten kertomuksen sitä, mitä oli puuhastellut kuluneen 50 vuoden aikana. Viimeinen yhteinen virallinen tapaaminen oli sunnuntaina, jolloin taas valtasimme nyyttikestien merkeissä yhden luokkatoverin kodin ja nautimme siellä brunchin. Me jäimme Vermontiin vielä pariksi päiväksi kiertelemään paikkoja, joissa Ritva oli elellyt ja käynyt 50 vuotta sitten. Paluumatkan taitoimme läpi Uuden Englannin vuokra-autolla aurinkoisessa säässä ja upean ruskan ympäröimänä suoraan Kennedyn lentokentälle, josta suuntasimme takaisin koti Suomeen. Matkalaukuissa painoi monta lasipulloa aitoa vermontilaista vaahterasiirappia!! 19

20 SEMENTTIMESTAREITA KAHDESSA SUKUPOLVESSA Teksti ja kuva: Tuula Hyyrö Syyskesällä 2013, jolloin salahmilainen enoni Erkki Juntunen täytti 80 vuotta, jyllähti mieleeni kirjoittaa artikkeli jo historian harmauteen uuvahtaneista sementtimestareista, joista ei edes google tiedä kertoa. Erkki-enoni on saanut oppinsa simenttimestarin töihin toimiessaan isänsä Kotvakon Tuomas Juntusen kisällinä (kts Juntuset-lehti 2012, s ). Hän ennätti kiertää vuosien kesinä sisustamassa navettoja 2 läänissä ja 7 pitäjässä kaikkiaan 85 eri talossa. Isä-Tuomaan ( ) kihvelin jälki näkyi vieläkin useammassa navetassa, sillä hänen sisustamiaan navettoja oli 4 läänissä ja 19 pitäjässä. Tuomas Juntunen, Ylä-Savon ensimmäinen simenttimestari Tuomas Juntusen nuoruudessa oli onnekas sattuma se, että hänet kannustettiin oppiin Viitasaaren maamieskouluun, jossa juuri tuona kesänä oli menossa koulun navetan sisustus sementillä. Tämä tapahtui joskus 1910-luvun alkupuolella. Tuomas ja liki 30 muuta oppilasta pääsivät mukaan koulun navetan sisustustyöhön ja saivat tuntuman uuteen materiaaliin, simenttiin. He oppivat koulukesänään ainakin ruukinteon. Tuomaan palattua Viitasaarelta kotiin Sonkajärvelle Jyrkän Haapamäkeen tuli sinne pian tieto, että talon navetta oli tyhjennettävä. Tuomaan isä Ananias Juntunen suurine perheineen oli Haapamäellä lampuotitilan vuokramiehenä isäntänään metsä- ja maatalousfirma, jota kansa kutsui Vaaliksi. Kun eläimet keväällä oli päästetty ulos ja navetta tyhjä, alkoi Haapamäkeen ilmestyä tammisia sementtitynnyreitä, joista jokainen painoi 180 kg. Tuli myös firman herroja, jotka velvoittivat Tuomaan sisustamaan navetan sementillä. Mies oli hämmentynyt, sillä eihän hän ollut sisustanut yhtään navettaa, ainoastaan nähnyt Viitasaarella navetan sisustamistyötä. Firman herrat kannustivat kuitenkin Tuomasta töihin ja totesivat, ettei niillä seuduin ollut ketään muuta, joka edes olisi nähnyt sementin käsittelyä. Niin Tuomas Juntusesta tuli ensimmäinen simenttimestari Ylä-Savoon. Haapamäessä kävi sementillä sisustettua navettaa ihmettelemässä Vaalin miehiä ja muutakin kansaa. Seuraavana keväänä pirttiin ilmestyi mies, joka oli kysyi Tuomas Juntusta. Tuomas oli astunut kyselijän eteen, tervehtinyt ja sanonut: Tässähän minä, olisko minkälaesta asioo?. Vieras oli ollut Vaalin miehiä, jolla oli ollut salkussaan 6 navetan piirustukset, joita hän oli näytellyt Tuomaalle. Lisäksi hän oli kertonut, että heidän firmassaan oli tutkittu Tuomaan ansioita ja todettu, että heillä olisi miehelle töitä. Kesiksi oli luvattu navetan sisustuksia ja talveksi metsäpuolen töitä. Niin oli nuoren Tuomas Juntusen ura urennut. Tuomasta pelotti lähteä mestariksi olemattomilla taidoilla, mutta ei hän perääntynytkään. Ensimmäisenä Vaalin navetoista tuli sisustetuksi navetta Pielavedellä Nurmen taloon. Se oli tuohon aikaan suurikin, tarkoitettu noin 40 lehmälle. Kuusi vuotta Tuomas oli saman firman palveluksessa, kesät simenttimestarina, talvet metsätöissä. Noiden kuuden vuoden aikana tapahtui suuria asioita: Suomi itsenäistyi ja maatalous alkoi kehittyä uuteen suuntaan. Vaali luopui maataloudesta ja erikoistui metsäpuolelle. Myöhemmin firmasta tuli Ahlström Oy. Tuomas itse avioitui. Perheen kasvaessa Tuomas osti mökin ja siirtyi omiin leipiin. Hänestä tuli itsenäinen yrittäjä sementtitöissä. Vielä sodan kynnykselläkin monelle sementti oli outo materiaali ja sementtimestareista oli pulaa. Tuomas kierteli vielä yli 60-vuotiaanakin kesät sementtitöissä, vain sota-aika teki poikkeuksen, koska silloin ei sementtiä ollut saatavilla. Mutta sodan jälkeen töitä taas oli enemmän kuin ennätti tehdä. Tuolloin Tuomaalla oli jo omia poikia apureina navettoja sisustamassa luvulla Tuomas luovutti simenttimestarin hommat pojilleen. Yleensä simenttimestari sai taloissa hyvän vastaanoton. Saatettiinpa mestarille sijata vuode kaksin lakanoin peräkamariin ja tarjota parasta ruokaa, mihin talo pystyi. Poikkeuksen teki kerran vauras vieremäläistalo, jossa työväkeä ei siedetty talon sisälle astuvaksi. 20

21 Työläisethän kantoivat vain likaa ja roskia. Tuomas oli tuossa talossa sisustamassa 60 lehmän navettaa v Työ kesti noin 2 kuukautta, ja se oli tehtävä omin eväin sonninparresta käsin. Tallin vintillä Tuomas joutui nukkumaan, olkityyny pään alla. Humoristisesti Tuomas muisteli noita olosuhteiltaan kurjia kuukausia, jolloin hän oli päättänyt, ettei enää töihin lähde taloon, jossa kylkeä kääntäessä tyyny joka yö kuiskii: Tapa ihtes, tapa ihtes! Eikä Tuomaan tarvinnut koskaan enää omin eväin tehdä sisustustöitä tuon syyskesän 1938 jälkeen. Isän työn jatkajana sementtimestari Erkki Juntunen Nuorin Tuomaan pojista Erkki (s. 1933) pääsi jo 17-vuotiaana sementtitöihin isän ollessa oppimestarina. Polkupyörillä ja linja-autoilla mestarit kulkivat työkohteissaan, joissa he olivat täysylöspidossa. Tuomaan ensimmäinen ehto uuteen taloon tultaessa oli aina, ettei sinne eväsreppua kannettu mukana. Työtarjoukset kulkivat ihmisten puheissa, ja hyvä työnjälki oli parasta markkinointia. Juntus-mestareita tultiin hakemaan töihin pitkienkin taipaleiden takaa. Ensimmäisiä Erkin sisustustöitä oli Ponssen perustajan Einar Vidgrenin kotitalossa Vieremällä. Siellä Tuomas ja Erkki Juntusta kohtasi yllätys: navetan kivijalkaa valettaessa oli virtsareikä jäänyt tekemättä. Muurari oli kyllä jättänyt tiiliseinään reiän. Talon Jooseppiisäntä ja Tuomas olivat molemmat kovia huumormiehiä, niinpä he reiän puutteesta kävivät monenlaista polemiikkia. Tuomaksella oli kyllä selvää heti alusta pitäen, että reikä oli tehtävä kivijalkaan, mikä Joosepista oli aivan mahdoton homma tuon ajan vehkeillä. Kuunneltuaan isännän epätoivoista sadattelua Tuomas piirsi liidulla kivijalkaan merkin ja viskasi rojusäkistään isännälle piikin. Ohjeeksi hän antoi: Aena kun ei oo tärkeempätä työtä, niin ala vaen hakata reikee! 80-vuotias Erkki Juntunen synnyinkodissaan tarinoimassa talon kesäemännän Tuula Hyyrön kanssa. 21

22 Jooseppi-isännän oli laskeuduttava kontalleen, välillä mahalleenkin, ja eipä muuta kuin hän tokersi siinä kivijalan ääressä niin kuin tikka. Naapuri Kauppis-Pekka kävi usein työmaalla. Sattui kerran Pekan käydessä Jooseppi olemaan taas tikan töissä. Pekka päiväili näkemäänsä. Sitten hänelle välähti, että kyllä pitää neuvoa toisia rakentajia, ettei tuollaista Joosepin navetan kaltaista huolimattomuusvirhettä pääsisi tapahtumaan. Silloin Joosepin moukari lensi hiekalle ja mies itse kääntyi naama punaisena montun laidalle istumaan ja älähti: Voe perkele, en varmaan sano, eläkä sano sinäkään, jootae ne hakata toesettii! Tulihan se Joosepin navettakin valmiiksi, ja virtsat menivät Tuomaksen keksimää kourua myöten lantalaan. Siitä tulikin Tuomaksen patentti. Hänen sisustamissaan navetoissa kouru oli lantaluorin takalaidalla, eivätkä kuset seisoneet luorissa koskaan. Siihen aikaan eivät muut navettojen sisustajat kuin Tuomas ja Tuomaan pojat sitä kikkaa keksineet. Eipä kusi lennä lehmän hännästä ympäri navettaa ja laipioita, kun lehmät nousevat ylös ja alkaa hännän huiske. Näin isännät ja emännät kehuivat Tuomaan ja poikiensa sisustamia navettoja. Tällaisen kehun kuultuaan eräs Aku-isäntä Vuorisilta tuli pyytämään Erkkiä korjaamaan omaa uutta navettaansa, jonka sisustus oli mennyt pahasti pieleen. Aku-isännälle Erkki pani ehdoksi, että entinen sisustus oli purettava pois ennen hänen töihin tuloaan. Työkutsun saatuaan Erkki jo seuraavana pyhänä lähti leelettämmään Vuorisille. Navetan kivijalkaa näkyi onneksi paljon, joten ei tarvinnut särkeä kuin korkeimmat valut pois. Sitten vain mätettiin hiekkaa kivijalan tasalle asti. Toinen talon pojista tuli Erkille avuksi ja toinenkin isompien valujen ajaksi. Urakkasummasta lyötiin kättä päälle. Talossa oli tuona aikana harvinaisuus eli sähköt, ja niin mylly pyöri Akun talossa sähkömoottorilla. Ohemäestä saatiin hiekkaa, minkälaista vain tarvittiin, jopa seulottuna. Niin siisti tuli Akunkin navetasta, että naapurista tultiin jo ennen sen valmistumista kyselemään Erkkiä töihin. Siitä naapurin navetasta tulikin Erkin sisustamien navettojen pienin, sillä sinne valettiin vain yksi juomakuppi kahden lehmän tarpeisiin. Ritilänavettoja alkoi ilmestyä samoihin aikoihin kun koneellinen kuivalannanpoisto tuli käyttöön. Valkeiskylän Pulkan taloon Erkki sisusti ensimmäisen ritilänavettansa. Vuosi oli Jossain vaiheessa tuli tavaksi, että parsisiltojen alle laitettiin eristeet. Yleensä laitettiin kattohuopaa, joka oli helppo laittaa hiekan päälle ja sen päälle tehtiin parsivalu. Homma oli siinä sitten valmis. Purolan Pekka-isännällä oli oma idea: laitettaisiin eristeeksi pikeä. Erkkimestari suostui tuumaan, ja niin Pekka kuumensi pikensä. Pikisanko toisessa kädessä ja punainen muovikauha toisessa kädessä isäntä tuli mestarin luo. Siinä hän käänteli kauhaa kädessään ja tuumasi, että kauhalla oli hyvä käännellä ainetta ja rieputukolla sitä levitellä. Erkki seurasi syrjäsilmällä isännän toimia ja odotti, mitä tuleman piti. Kun Pekka pisti kauhansa kiehuvaan pikeen ja nosti sitä varovasti, niin eipä ollut kauhasta jäljellä kuin kädensija. Loppuosa kauhasta roikkui pitkinä, sulina rökäleinä. Katselijalta pääsi röhönauru. Sinä perkele arvasit etkä sanonnu! röhähti Pekkakin nauramaan. Joskus myöhemmin kun isäntä ja mestari tapasivat, naureskelivat he pikijutulle. Ei jäänyt siihenkään taloon sementtimestarilta pahat välit. Erkki kutsuttiin navetan sisustajaksi myös Jyrkän Salmisenmäkeen, jonne Olli Juntunen Liisoineen oli saapunut Kainuusta vuonna Ollista tuli Tuomas ja Erkki Juntusen kantaisä. Erkin saavuttua Salmisenmäkeen Eemeli Juntusen ollessa sen isäntänä talon emäntä teki ostoslistan Erkin sanellessa. Ensimmäiseksi listaan kirjattiin 100 säkkiä sementtiä. Erkki lopetti muiden ähvääriensä ja uuden kotitilansa tähden navettojen sisustustyöt. Kun kerran kesällä 1973 Erkki oli tutkimassa uuden taksiautonsa konehuonetta, kotipihaan kaarsi punainen Opel. Tulija oli punaposkinen mies, joka kysyi Erkki Juntusta, sementtimestaria. Siihen Erkki vastasi: Kyllä ne minua ovat sillä nimellä kuhtunna ja niitä sementtihommia oon tehny, mutta kyllä ne on nyt tainna jiähä, kun ei tiijä mihin tässä kerkiäis. Opel-mies pisti kättä, sanoi nimensä ja tulevansa Sotkamosta. Sitten hän jatkoi: Kyllä olen sillä hatulla lähtenyt, että sinun on tultava meijän navetan sisustusta korjaamaan. Kehaisipa mies, ettei rahasta ollut työ kiinni. Erkki valitti, että korjaaminen on kaikkein mahdottominta sementtitöissä, mutta samalla äkkäsi mieles- 22