KARI HONKANEN UHKA MENNEISYYDESTÄ

Transkriptio

1 Uhka menneisyydestä

2

3 KARI HONKANEN UHKA MENNEISYYDESTÄ

4 2012 Kari Honkanen ja Aikamedia Oy Kaikki oikeudet pidätetään. ISBN (PDF), ISBN (Sid.) Graafinen suunnittelu: Pertti Lukkarila Sivunvalmistus Aikamedia Oy Tämä sähkökirja on tuotettu Aikamedia Oy:n vuonna 2012 julkaisemasta painetusta teoksesta. Sähkökirjan tuotanto: Aikamedia Oy Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

5 ENSIMMÄINEN OSA Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen. Murphyn laki Asioilla on merkillinen tapa kasaantua varsinkin huonoilla asioilla. Kari Honkanen

6

7 Perjantai 13. syyskuuta, 32 vuotta aikaisemmin Otteen livettyä hän tiesi, ettei paluuta takaisin enää ollut. Mielen perukoilla välähti vain yksi ajatus: pudotus kestäisi noin kolme tai neljä sekuntia. Sitten tulisi loppu. Hän oli usein pudonnut, unessa. Vatsan pohjassa oli vihlaissut ikävästi, mutta hän oli aina herännyt painajaisesta ja selviytynyt ehjin nahoin. Mutta tämä ei ollut unta, josta voisi herätä. Perjantai 16. syyskuuta Lattialla makaavan nuoren miehen korviin kantautuu voimakas jyskytys. Hän ei ole varma, mistä itsepintainen ääni tulee, mutta se pakottaa hänet reagoimaan ja avaamaan silmänsä. Huoneen hämärä verhoaa epäselvän näkymän, ja outo tunkkainen haju pistää sieraimiin. Äkkiä miehen tajuntaan iskee pelonsekainen tunne, joka realisoituu sekunnin murto-osassa; hän ei tiedä missä on. Ajatusta seuraa epätoivoinen kysymys: mitä minulle on tapahtunut? Seuraavaksi hän tajuaa, ettei ole huoneessa yksin. Vieressä makaa joku toinen ihminen. Hitaasti mies kohottautuu kyynärpäidensä varaan ja yrittää samalla terästää katsettaan tunnistaakseen vierellään makaavan henkilön. Mutta näkökenttään ilmestyy vain samea ja utuinen kuva. Tärykalvoja

8 ravisteleva oven paukutus suorastaan pakottaa hänet vääntäytymään hitaasti ylös. Noustessaan hän ottaa vasemmalla kädellään tukea lattiasta ja tuntee samalla kämmenessään jotain tahmeaa. Mies huomaa, että lattiassa on pieni tumma lätäkkö; se on jotain kosteaa ainetta. Vaistomaisesti hän nostaa kätensä ylös nähdäkseen mitä tahmea aine on, mutta se on mahdotonta huoneen hämärässä. Nopeasti mies pyyhkäisee kätensä housujen lahkeeseen. Jyskytys ovella jatkuu itsepintaisesti. Joku huutaa vaativa sävy äänessään: Avatkaa ovi tai joudumme murtamaan sen auki! Mies muistaa oven turvalukon, johon ei ole yleisavainta, ei edes talonmiehellä. Sisään pääsee vain murtautumalla, ellei ovea avaa sisältä käsin. Mies nousee horjuen ylös ja laahustaa hitaasti ovelle aukaisemaan sen keskiosaan asennetun pitkän lukkosalvan. Samassa silmänräpäyksessä sisään ryntää joukko siniasuisia miehiä täydessä taisteluvarustuksessa. Ensimmäinen heistä iskee nuorukaisen kovakouraisesti maahan ja seuraava tulija sytyttää huoneeseen valot. Maahan isketty mies makaa kasvot lattiaa vasten ja tuntee, kuinka hänen ranteisiinsa laitetaan kylmät käsiraudat. Hengitys salpaantuu poliisin painon alla. Vain vaivoin hän saa käännettyä päätään nähdäkseen, kuka muu huoneessa on hänen lisäkseen. Hänen katseensa osuu maassa makaavaan nuoreen mieheen, jonka kasvot ovat kauttaaltaan veren peitossa. Siniset silmät ovat auki mutta täysin elottomat. Katse on jähmettynyt kuin pysäytetyssä filmissä. Järkytyksen kuuma aalto tunkeutuu miehen mielen perukoille. Ajatukset lyövät ristiaallokkoa. Samassa hän tajuaa kätensä olevan verestä tahmea. Häntä pidetään tiukasti lattiaa vasten painettuna, niin että kädet alkavat puutua. Poliisin paino selässä tekee kipeää. Korviin kantautuu puhetta, mutta käsiraudoitetun miehen aivotyöskentely on täydessä kaaoksessa. Huoneessa kimpoilevista sanoista ei saa mitään selvää. Ne poukkoilevat päässä mielivaltaisesti kuin lauma villihevosia aavikolla. Toivo pikaisesta heräämisestä, pääsystä pois hirvittä- 8

9 västä painajaisunesta, kangastelee mielessä. Mutta painajainen ei lakkaa. Nuorukainen nostetaan kovakouraisesti ylös ja ohjataan nopeasti pois huoneistosta ulkona odottavaan poliisiautoon. Langanlaiha Meri Riistavaara istui Kaltevan psykiatrisen sairaalan vastaanottohuoneessa vastapäätä valkotakkista lääkäriä. Huone oli pelkistetyn karu: seinät olivat haalean valkoiset ja laattalattia masentavan harmaa. Päälaelta kaljuuntunut lääkäri istui ylisuuren, U-kirjaimen muotoisen työpöytänsä takana kumartuneena johdottoman tietokonenäppäimistön ylle. Miehen oikean käden alla liikkui langaton hiiri kuljettaen pientä nuolta näyttöpäätteellä aina sen sarakkeen kohdalle, johon hän naputteli tietoja ylös. Toimistonäkymä oli Merille jo entuudestaan tuttu, samoin psykiatrian erikoislääkäri Heikki Marttinen, joka kirjoitti potilaastaan tietokonepäätteelle sairaanhoitoon liittyviä tärkeitä tietoja. Keskustelut ja hoitojakso olivat jälleen kerran takana. Terapiakeskustelut oli käyty läpi, kysymykset kysytty ja niihin vastattu. Tällä kertaa kaikki asiat oli käsitelty tavallista nopeammalla aikataululla; oli kerrattu ja opeteltu säännöllistä ja terveellistä ruokailukäytäntöä sekä mietitty sopivaa lääkitystä ja mahdollista opiskelun jatkoa. Sairaalahoito oli nyt siinä vaiheessa, että tyttö pääsisi koeluontoisesti kotiin. Tämä oli ollut jo Merin kolmas reissu Kaltevan sairaalan suljetulle osastolle. Tällä kertaa hän oli joutunut keskeyttämään lukion vain kolmeksi viikoksi. Edellisellä kerralla oli mennyt paljon pitempään: kuusi kuukautta. Lukion toinen luokka oli samalla keskeytynyt ja Meri oli pudonnut tyhjän päälle. Tälläkin kertaa uuden kouluvuoden aloitus oli tehnyt henkisesti todella tiukkaa, vaikka tyttö oli aina ollut luokkansa priimus. Ja vaikka hän oli poissaoloista huolimatta pärjännyt loistavasti, silti sairaalassa vietetyt jaksot olivat aina haavoittaneet opiskelua. Opiskelijatoverit tosin eivät enää paljon kyselleet. He tiesivät. Silti Meri koki olevansa jotenkin huonompi, toisten välttelemä ruma ankanpoikanen, josta ei koskaan tulisi sadun kaunista joutsen- 9

10 ta. Mutta elämä ei ollut satua. Sen Meri oli joutunut kokemaan jo hyvin nuorena. Oli yksi asia, jossa Meri tiesi pystyvänsä lyömään muut laudalta: koulumenestys. Hänellä oli valokuvamuisti. Hän oli nytkin sairaalassa ollessaan päntännyt päähänsä mukaan ottamistaan koulukirjoista kaikki tärkeimmät tiedot ja luvut. Lääkäri oli tosin aluksi kieltänyt oppikirjojen tuomisen suljetulle osastolle, mutta Merillä oli ollut omat keinonsa saada tahtonsa läpi: hän oli käyttänyt siihen hoidon varsinaista syytä eli syömättömyyttä. Hän ei halunnut enää lukion keskeytyvän eikä olla koulussa sen tähden muita huonompi ja joutua erityismaininnan kohteeksi poissaolojen takia. Sitä hän ei enää kestäisi! Hän oli sinnikkäästi yrittämällä saanut puhuttua lääkärit ympäri ja saanut lopulta luvan pitää kirjat huoneessaan. Meri oli pakottanut itsensä syömään, ja häntä ällöttävät lisäkilot olivat vakuuttaneet lääkärin. Uhrautuminen oli kannattanut. Meri oli tyytyväinen siitä, että hän pääsisi jo nyt kotiin. Se oli ihme! Ylilääkäri Heikki Marttinen lopetti viimein kirjoittamisen ja tulosti paperin kahtena kappaleena. Hän allekirjoitti paperit ja ojensi ne Merille allekirjoitettavaksi. Sitten hän hyvästeli vähin sanoin tämän sievän ja hauraan vakioasiakkaansa. Toivottavasti pärjäät. Hoito jäi lyhyeksi, mutta toivottavasti pidät nyt kiinni sovitusta ohjelmasta ja uudet lääkkeet ovat sopivammat kuin edelliset. Kirjoitin sinulle nyt tuota Seronilia eli fluoksetiinia, kun sinulla on ollut vielä sitä bulimiaakin. Se näyttää sopivan sinulle sitalopraamia paremmin. Meri seisoi pöydän takana paperi ja lääkerasia kädessään ja katsoi lääkärin olan ylitse syksyiseen sairaalan pihapiirin maisemaan sanomatta sanaakaan. Hän vältti katsomasta miestä silmiin, ettei paljastuisi. Vedätys oli onnistunut. Sinua tullaan siis hakemaan, eikö niin? lääkäri kysyi miettien samalla, milloin näkisi tytön uudelleen. Varmaan taas jonkin ajan kuluttua, ehkä hyvinkin pian, mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa 10

11 ääneen. Hänen nuori potilaansa, Meri Riistavaara, kärsi vakavasta anoreksiasta. Lääkärin mielessä vilahti ikävä ajatus: tyttö pääsee ehkä liian pian kotiin. Oliko tämä virhe? Isä tulee hakemaan, Meri vastasi ykskantaan ja pujahti sen sanottuaan huoneesta ulos käytävään. Tyttö ei jäänyt kuuntelemaan mitä lääkäri vastasi, vaan siirtyi nopein askelin osaston kirkkaasti valaistulle pitkälle käytävälle. Sen päässä häilyi metallinen ovi, ulospääsy vapaaseen maailmaan. Valkoiseksi maalattu ovi, jonka lasi oli vuorattu valkoisella muovikelmulla läpinäkymättömäksi, oli aina lukossa, eikä siitä päässyt sisään eikä ulos ilman henkilökunnan lupaa. Sairaanhoitaja saattoi Merin ovelle ja toivotti hyvää jatkoa. Meri sanoi vain lyhyesti Heippa!, astui taakseen katsomatta ovesta käytävälle ja kuuli lukon napsahtavan takanaan. Tytöltä pääsi helpotuksen huokaus. Hän oli koko ajan pelännyt, että joutuisi olemaan sairaalassa pitkään ja koulunkäynti keskeytyisi jälleen. Sitä hän ei olisi enää kestänyt. Pastori Kristian Koskelan aamupäivä alkoi tavanomaisten rutiinien hoitamisella. Hän tuli seurakunnan toimistolle ennen muita kollegoitaan, kuten aina. Hän oli ottanut tavakseen tulla töihin jo reilusti ennen toimistoajan alkamista törmättyään usein toimiston ovella odottaviin ihmisiin, jotka olivat vilkuilleet merkitsevästi kelloaan. Hän ei ollut kuitenkaan tullut työpaikalleen koskaan myöhässä, mutta monet olettivat pastorin työajan alkavan jo ennen yhdeksää. Rukoushuoneen seinässä olevaan messinkiseen kylttiin oli kaiverrettu, että toimistoaika alkoi klo 9.00 ja päättyi ruokatunnin alkamiseen klo Pastorin kaikki illat maanantaita lukuun ottamatta kuluivat kokouksissa ja erilaisissa tapaamisissa. Saapumalla aikaisin töihin pastori Koskela vältti kiusalliset törmäämiset toimiston ovella odottaviin ihmisiin. Käytäntö oli osoittautunut oikein hyväksi myös sen vuoksi, että tietyt aamurutiinit, kuten postin lajittelu, tietokoneen avaaminen ja puhelinviestien kuuntele- 11

12 minen, veivät aina oman aikansa. Ne pastori Koskela halusi tehdä kaikessa rauhassa itsekseen. Päivä oli parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta se aamu oli erilainen. Kristian Koskela oli saanut edellisenä päivänä tietää työterveyslääkäriltään sairastavansa syöpää. Hän ei ollut nukkunut yöllä silmällistäkään vaan oli pyörinyt sängyssä painajaisten piirittämänä. Hän oli lopulta noussut jo viideltä ylös kahvinkeittoon vaimon jäädessä nukkumaan. Hän oli yrittänyt lukea Raamattua ja rukoilla, mutta ajatukset olivat harhailleet vain sairaudessa ja kuolemassa. Sanomalehti oli jäänyt sinä aamuna lukematta. Tieto syövästä oli tullut täytenä yllätyksenä, vaikka jossain kaukaisessa alitajunnassa Kristian oli aavistellut jotain olevan vialla. Pahinta kaikessa oli se, että syöpä pesi paikassa, joka oli tavallaan pastorin työkalu, eli suussa. Kristianin kieli oli täynnä syöpäpesäkkeitä. Hän ei voinut välttyä ajatukselta, että ehkä etäispesäkkeitä oli jo ikenissä ja hampaiden juuristoissa ja muuallakin kehossa. Kristian Koskela avasi toimiston oven ja riisui mustat nahkahansikkaat käsistään. Hän käänsi lukon auki-asentoon ja painoi oven sitten takanaan kiinni. Hän otti päästään mustan lierihatun, laittoi hansikkaat hatun sisään ja asetti sen sitten huolellisesti hattunaulakkoon. Syvään huokaisten mies riisui vielä päällystakkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Kristian rakasti turvallisia arkirutiineja ja tiesi tarkalleen, mitä tekisi seuraavaksi. Hän kääntyi kannoillaan ympäri. Vastapäisellä seinällä roikkui peili, josta peilikuvaa katseli jo keski-iän ylittänyt, kaitakasvoinen mies, jolla oli sopusuhtainen vartalo. Kristian otti taskustaan kamman ja kampasi tummat, ohimoilta charmikkaasti harmaantuneet hiuksensa hyvään järjestykseen. Hiusraja oli jo kohonnut ohimoilta hiukan ylemmäksi, mutta suurta kaljuuntumisen vaaraa ei vielä ollut. Aamurutiineista poiketen Kristian katseli nyt peilistä tavallista vakavailmeisempää seurakunnan paimenta. Peilin kiiltävästä pinnasta heijastui toimistohuoneeseen syvä huoli. Kristian avasi suunsa, työnsi kielensä ulos ja tarkasteli katseellaan sen uurteista pintaa. Kie- 12

13 lessä oli yllättävän monia värejä, hän huomasi miettivänsä. Vai johtuikohan sekin syövästä? Kieli oli kosketusarka. Etenkin kun kielen syrjä hipaisi takahampaita, kipu muistutti kuolemasta, joka teki työtään pastorin suussa. Syvät ahdistuksen aallot täyttivät jälleen miehen mielen. Hän kääntyi pois peilin edestä ja siirtyi toimistohuoneen ikkunan ääreen. Parkkipaikalla seisoi hänen ylpeytensä, vanha 70-luvun keltainen pystylamppu Mercedes Benz 220, jonka mittariin oli kertynyt lähes miljoonan kilometrin lukemat. Kertaakaan auto ei ollut jättänyt Kristiania vielä tielle. He olivat kuin vanhat hyvät kaverit; pian tulisi täyteen kolmekymmentä vuotta yhteistä matkaa. Paikoitusalueella ei näkynyt vielä muita autoja. Kristian kiersi tutun toimistopöytänsä taakse ja istuutui nahkaiseen johtajantuoliinsa. Hän käynnisti tietokoneensa ja odotti sen hitaanpuoleista latautumista käyttökuntoon. Tietokoneen hurinaa kuunnellessaan Kristianin muistiin palautui keskustelu edellisen aamupäivän työntekijäpalaverista. Se oli tapahtunut vähän ennen syöpädiagnoosin saamista. Palaveriin oli hänen lisäkseen osallistunut neljä muuta Toivon Sana -seurakunnan työntekijää. Seurakunnassa työskentelivät pastorin lisäksi sihteeri Riikka Huovinen, nuorisopastori Allan Masku, diakoni Marja Laitila ja evankelista Airi Vartiainen. Nuorisopastorilla ja evankelistalla oli omat pienet toimistot, mutta sihteeri ja diakoni jakoivat saman työhuoneen. Keskustelu oli liikkunut turvallisesti työasioissa, kunnes nuorisopastori Allan Masku oli yllättäen ottanut esille uuden, vastikään voimaan tulleen työehtosopimuslain. Masku oli murehtinut sitä, että vaikka TES kosketti myös heidän työehtosopimustaan, seurakunnan hallitus ei ollut vielä kuitenkaan käsitellyt koko asiaa. Se oli hänen mielestään jopa lainvastaista. Kysymyksessä oli seurakunnan työntekijöiden työehtosopimuksen ja taloudellisten etujen turvaaminen. Samassa keskustelussa Allan Masku oli ottanut esille myös erään toisenkin asian, joka oli poikinut pitkän periaatekeskustelun. Kysymys 13

14 kuului: kuka oli Toivon Sana -seurakunnassa Allan Maskun ja muiden työntekijöiden esimies? Olisiko se hallituksen puheenjohtaja Johan Riistavaara, vanhimmiston puheenjohtaja Aarno Raitanen vai oliko se kenties pastori Kristian Koskela? Asia oli selvästikin kiusannut nuorta pastoria. Kristianille itselleen ei ollut tärkeää saada olla se, joka sanoo kuuluisan viimeisen sanan. Ei, vaikka hän olikin seurakunnan perustaja ja hengellinen johtaja. Hän oli valmis tuomaan kaikki vaikeat kysymykset seurakunnan johtotiimin eli vanhimmiston tutkittavaksi ja päätettäväksi. Talousasioista taas päätti hallitus. Kristian uskoi valtuuttavaan tiimijohtamiseen. Mutta tämä uusi työehtolaki, jota oli yllättävän vaikeaa soveltaa suoraan yhdistyspohjaisen seurakunnan toimintaan, olikin tuonut tullessaan sellaisen ongelman, josta heillä ei ollut aikaisemmin ollut hajuakaan. Työilmapiiri oli ollut hyvä eikä henkilöstön hallinnoinnissa ollut suuriakaan ongelmia. Nyt työntekijöiden ja eri vastuuhenkilöiden välille oli herännyt klassinen keskustelu siitä, kuka oli suurin ja kenenkin esimies. Toinen polttava kysymys oli palkan suuruus, joka ei Toivon Sana -seurakunnan työntekijöillä täyttänyt työehtosopimuksen linjauksia. Kun nuorisopastori Masku oli päässyt vauhtiin, hän oli samalla nostanut esille muitakin huomaamiaan epäkohtia. Kristianin ei ollut auttanut muu kuin kuunnella ja ottaa vastaan nuoremman kollegan moitteet ja neuvot. Kysymys oli ollut työvälineistä: tietokoneista, kännyköistä ja laajakaistaliittymistä. Allan Maskun mielestä ei ollut yhteisen edun mukaista, että johtava pastori käytti seurakunnan asioissa omaa henkilökohtaista kannettavaa tietokonettaan, soitti lähes kaikki työpuhelut omalla kännykällään ja teki seurakunnan töitä vielä omassa kotitoimistossaan, jossa käytti omaa laajakaistaliittymäänsä. Nuorisopastorin mielestä ei ollut oikein käyttää omia työvälineitä tai maksaa itse laajakaistaliittymälaskuja, jos liittymää käytettiin enimmäkseen vain seurakunnan työasioissa. Maskun mielestä heille kuuluivat nämä työhön liittyvät edut. 14

15 Pastori Kristian Koskela ymmärsi yskän. Aika oli muuttunut. Hän oli kai tullut vanhaksi ja edusti vielä sitä perinteistä, itsensä uhraavaa koulukuntaa. Nuorisopastorin esille nostamat asiat eivät olleet aikaisemmin edes juolahtaneet hänen mieleensä. Pastori Koskela oli itse ollut perustamassa Toivon Sana -seurakuntaa. Hän ei ollut seurakunnan perustamisvaiheessa koskaan laskenut tehtyjä työtunteja eikä ajettuja kilometrejä, puhumattakaan työvälineistä aiheutuvia kuluja. Seurakunnalla ei ollut silloin ollut varaa maksaa täyttä palkkaa edes sen ainoalle työntekijälle, saati huolehtia muista työntekijän työhön liittyvistä eduista. Nykyisin Kristian sai seurakunnalta kohtuullisen palkan ja hyvityksen ajetuista työkilometreistä ja seurakunta maksoi myös työpuhelut. Se oli hyvä käytäntö, mutta ajat olivat taas muuttuneet. Seurakunta oli kasvanut ja uusien työntekijöiden palkkaaminen oli tullut ajankohtaiseksi. Heitä oli nyt viisi henkilöä. Sihteeri oli tosin osaaikainen ja diakonissa työllistämistuella, mutta tämän palkkaamisesta oli jo tehty sopimus, kun tuki loppuisi. Heidän lisäkseen oli vielä lähetyssaarnaajapariskunta Bosnia-Hertsegovinassa. Seurakunta kannatti taloudellisesti myös heitä. Edellispäivän työpalaveri työtovereiden kanssa oli kehittynyt lopulta varsin kiivaaksi ajatustenvaihdoksi, jossa Kristian oli kokenut jäävänsä alakynteen. Hänen päässään oli takonut katkera omantunnonsyytös siitä, että hän oli polkenut toiminnallaan kollegojensa etuja. Hän oli ajanut kotiin lounastauolle sisäisesti niin kiihtyneessä mielentilassa, että oli ollut vähällä aiheuttaa eräässä valoristeyksessä pahan kolarin. Vastaan tullut nuori BMW-kuski oli joutunut jarruttamaan kiivaasti, ettei olisi törmännyt vasemmalle kääntyvän pastorin vanhan Mersun keulaan. Kun autot olivat olleet hetken aikaa pysähdyksissä toisten autoilijoiden töötätessä, Kristian Koskela oli katsellut BMW:n nuorta kuljettajaa kasvosta kasvoihin. Mies oli nostanut kätensä aivan tuulilasin etuosaan ja näyttänyt Toivon Sana -seurakunnan pastorille keskisormea. 15

16 Huonosti alkanut työpäivä oli saanut loppuhuipennuksensa työterveyslääkärin luona, kun Koskela oli saanut tietää sairastavansa pahanlaatuista syöpää. Käsiraudat puristavat ranteita ja kädet selän takana puutuvat täysin tunnottomiksi. Istuma-asento poliisiauton takatilassa on epämukava. Jarrutukset ja kiihdytykset huojuttavat autoa. Vangittu mies yrittää pysyä tasapainossa, koska jokainen liike aiheuttaa hirvittävää kipua käsivarsissa. Sormet, kädet ja ranteet ovat jo tunnottomat. Kipu nousee käsivarsia pitkin ylös aina sitä mukaa, kun turtumus alempana lisääntyy. Lopulta käsivarretkin menettävät tuntonsa ja kipu siirtyy olkapäihin. Loputtoman pitkältä tuntuva kiduttava matka päättyy. Onneksi. Takaovet avautuvat ja joku tarttuu kiinni miehen jo täysin puutuneista käsivarsista. Häntä retuutetaan kovalla vauhdilla sisään poliisitalon leveistä ovista, ja lopuksi hänet tyrkätään kovakouraisesti päivystyshuoneeseen. Viimein käsiraudat irrotetaan ja kädet valahtavat voimattomina alas. Helpotus. Huoneen kirkas valo häikäisee. Miehen päässä jyskyttää tuhat vasaraa. Katse on edelleenkin utuinen, ja puutuneet kädet eivät tottele käskyjä vielä vähään aikaan. Sitten mies kuulee, kuinka hänelle esitetään kovaäänisesti outoja kysymyksiä. Ne kaikuvat korvissa kuin jossain holvimaisessa tilassa, kimpoilevat edestakaisin. Kysymyksiin ei ole olemassa vastauksia. Mies ei pysty jäsentämään aivoissaan sanoja lauseiksi ja ymmärrettäviksi ajatuksiksi. Olo on kuin huumatulla. Taskut tutkitaan. Ne ovat tyhjät. Vyö repäistään pois eikä kenkiäkään ole. Kädet roikkuvat edelleen velttoina sivuilla, niissä ei ole voimaa. Mies tuntee terävää pistelyä kyynärtaipeiden kohdalla. Tunto on palaamassa takaisin. Sitten hän tuntee selässään voimakkaan tönäisyn. Hänet ohjataan viereisestä ovesta pitkään käytävään, jonka molemmin puolin on harmaaksi maalattuja rautaisia numeroituja ovia. Yksi ovi on auki ja hänet työnnetään sisään. Ovi kolahtaa kiinni, avain kiertyy lukossa ja salvat isketään alas. Niiden pauke ravistelee tärykal- 16

17 voja. Mies on yksin pienessä harmaassa sellissä, jossa on vain seinustalle muurattu betoninen makuulavitsa, teräksinen WC-istuin ja lavuaari. Mies menee WC:n eteen, kumartuu ja antaa ylen. Pastori Koskelan tietokone latautui vähitellen käyttökuntoon. Näyttöruutuun ilmestyi kuva, jossa viiden hengen perhe poseerasi hymyillen tiilivuoratun omakotitalon takapihan terassilla. Kristian seisoi takaalalla ja piti kainalossaan vaimoaan Eevaa. Edessä, yhtä porrasaskelmaa alempana, seisoivat perheen aikuinen poika ja tytär. Tummahiuksinen Markus piti sylissään pienikokoista sekarotuista koiraa. Hänen vierellään seisoi veljeään pari vuotta vanhempi sisko, Liisa, joka oli vaaleaverikkö, kuten äitinsäkin. Kristian katsoi perheensä kuvaa mietteliäänä, ja sitten hänen kasvoilleen kohosi pieni hymynkare. Hän oli erittäin ylpeä perheestään. Eeva-vaimo, joka oli ammatiltaan erityislastentarhaopettaja, toimi päiväkodin johtajana. Perheen kahdeksantoistavuotias kuopus Markus oli juuri aloittanut yliopistossa lääketieteen opiskelut. Kaksikymmentävuotias Liisa oli muuttanut pois kotoa kaksi vuotta sitten aloitettuaan opinnot sairaanhoito-oppilaitoksessa ja asui kaupungin omistamassa opiskelija-asunnossa. Liisa oli tuonut Koskelan perheen arkeen uutta vipinää ja ihmettelyn aihetta aloittamalla seurustelusuhteen unkarilaisen opiskelijakollegansa kanssa. Komea ja pitkänhuiskea Zsombor Attila opiskeli lääketiedettä samassa yliopistossa Markuksen kanssa. Kaupungin sairaanhoito-oppilaitoksen ja yliopiston asuntolat sijaitsivat samassa rakennuskompleksissa, jossa Liisa ja Zsombor olivat tutustuneet toisiinsa lähemmin ennen seurustelun alkamista. Kristianin korviin kantautui ääniä rukoushuoneen eteisaulasta. Työtoverit olivat saapuneet toimistoihin ja pastorin ajatukset palasivat takaisin nykyhetkeen. Edellispäivän kiivas palaveri ahdisti häntä edelleen. Hän ei halunnut olla toisia kollegoja dominoiva diktaattori, vaikka olikin kokenein ja Toivon Sana -seurakunnan palvelusvuo- 17

18 siin nähden vanhin. Hän ei halunnut myöskään olla taantumuksellinen ja hidastaa työntekijöiden ja työnantajan välistä kehitystä, mutta seurakunnan viime kuukausina pahasti miinukselle hiipunut talous painoi mielessä. Seurakunnan taloudenhoitajan kävely oli muuttunut viime aikoina kumaraksi. Miehen kasvoilta heijastui huolestuneisuus. Laskut ja palkat oli maksettava ajallaan, joten pankkitilillä piti olla tarpeeksi rahaa maksuihin. Kristian tiesi, että taloudenhoitaja joutui laittamaan usein kädet ristiin, ennen kuin avasi tietokoneeltaan pankin tilitiedot; jospa sinne olisi ilmaantunut jostain ylimääräinen lahjoituserä. Kristian Koskela ymmärsi varsin hyvin, että Allan Masku oli puhunut asiaa, mutta nuori pastori ei kyennyt näkemään seurakunnan historian ja vallitsevan tilanteen välistä kokonaiskuvaa samassa valossa kuin Kristian. Hän edellytti toiminnassa ja omissa vaatimuksissakin tiettyä joustavuutta, koska tämän kaltainen ehdottomuus talousasioissa kaivoi maata vain nuoren miehen omien jalkojen alta. Toki lakia oli noudatettava, mutta siirtymäkausi vaati aina malttia. Ei kannattaisi potkia aisoille, Kristian pohti. Hänellä oli kyllä myötätuntoa nuorempaa kollegaansa kohtaan. Hän tiesi, että nuorisopastorin varat olivat vähissä. Tämän piti elättää vaimo ja kolme pientä lasta. Nuorisopastori oli peräänkuuluttanut purkauksellaan omia työhön liittyviä etuisuuksiaan, joita Kristian seurakunnan johtajana koki olleensa nyt huomaamattaan polkemassa. Hän tiesi, että tällä nuorella, hyvin kyvykkäällä pastorilla olisi ollut kysyntää muissakin seurakunnissa. Allan oli osoittautunut hyväksi työtoveriksi, josta Kristian ei johtavana pastorina halunnut luopua. Hän oli voittanut seurakunnan nuorten luottamuksen, niin että nuorten työ menestyi. Kristian Koskela oli Allan Maskun ja muiden kanssa samaa mieltä siitä, että lakipykälät piti täyttää, ja hän oli luvannut viedä TESasiaa eteenpäin ja mainita siitä seurakunnan hallituksen puheenjohtajalle. Hän päätti kuitenkin jäävätä itsensä pois tulevasta keskustelusta. Seurakunnan vanhimmisto saisi päättää esimieskysymyksen ja 18

19 hallitus muut esille nousseet asiat ja sovittaa ne budjettiin yhdessä rukoushuoneen remonttisuunnitelmien kanssa. Talouden elvyttäminen olisi kova haaste seurakunnalle. Vanha 70-luvulla rakennettu rukoushuonekiinteistö tarvitsi jo kipeästi kunnostusta. Lämpö karkasi ikkunoista, lämpöpatterit vetelivät viimeisiään ja edellisen kesän auringossa kupruillut kattopeltikin kaipasi maalausta. Kokoussalin parkettilattia halkeili ja lakkapinta oli kulunut käytävien kohdilta jo lähes kokonaan pois. Uutta lakkausta ei kannattanut edes harkita, sillä koko lattia pitäisi uusia tai vähintäänkin hioa kunnolla ennen lakkausta. Rahanmenoa siis riittäisi tulevina kuukausina, eikä Kristianilla ollut siinä tilanteessa mitään halua alkaa vaatia ainakaan itselleen enempää taloudellisia etuja, niin perusteltuja kuin ne ehkä olivatkin. Toisaalta hän ymmärsi nuorempien työtovereidensa vaatimukset. Edellispäivän palaverista oli jäänyt silti paha maku suuhun, puhumattakaan suussa muhivasta syövästä. Tietokone oli latautunut tällä välin toimintakuntoon. Kristian Koskela avasi sähköpostin ja paikallisen päivälehden sivuston. Toimistopöydällä odotti kasa postia. Kristian selasi postin ja totesi, että siinä oli enimmäkseen vain mainoksia ja ilmaisjakelulehtiä. Joukosta erottui joitakin laskuja ja muutamia kirjeitä. Laskut hän siirsi suosiolla suoraan taloudenhoitajan laatikkoon vilkaistuaan ensin, kuka niiden lähettäjä oli. Joskus kuoren päältä näki, edellyttikö se lähempää tarkastelua vai saattoiko sen laittaa suoraan eteenpäin. Postipinossa oli muutamia siirtotodistuksia toisista seurakunnista, yksi esirukousaiheita sisältävä kirje ja yksi hyvin erikoislaatuinen kirje, joka sisälsi käsin piirretyn kortin. Kortin etusivulle oli piirretty kuva tähtikulmiosta, jonkinlaisesta pentagrammista, joka oli alassuin. Tähtikulmion keskelle oli maalattu vuohen pää ja kuvan alaosaan kirjoitettu kreikkalaisilla aakkosilla: Eσπερος. Lisäksi kortin kääntöpuolelle oli kirjoitettu: Nebusaranin viesti vääräuskoisille: 2 Kun. 25:9. Lähettäjäksi oli merkitty Baphomet. Kristian Koskela kurtisti kulmiaan. Hän sai toimistoonsa mo- 19

20 nenlaista postia. Joskus tavallisen postin mukana tuli myös pilailutarkoituksessa lähetettyjä kortteja ja kirjeitä, joiden sisältöön ei voinut suhtautua kovin vakavasti. Pastori silmäili hetken kortin kuvaa, joka viittasi selvästi uskonnolliseen mytologiaan. Hän tunsi jo ennestään pentagrammisymbolin, jota käytettiin Antiikin Kreikassa mutta joka oli otettu myöhemmin käyttöön myös uuspakanallisuudessa. Se oli myös satanistien ja vapaamuurarien käyttämä symboli. Kristianin muistiin palautuivat teologian opinnot, joissa oli tutkittu saman symbolin sanomaa. Mies muisti lukeneensa, että kristinuskossa tähtikulmion sakarat kuvasivat Jeesuksen viittä haavaa Golgatan ristillä, mutta se erosi muodoltaan kuitenkin heksagrammista eli daavidintähdestä. Teksti kortin päällä kiinnosti Kristiania sen verran, että hän päätti katsoa korttiin kirjoitetun raamatunjakeen. Se kuului: Hän poltti Herran temppelin ja kuninkaan linnan ja kaikki Jerusalemin talot; kaikki ylhäisten talot hän poltti tulella. Pastori pyöritti kummastuneena päätään ja mietti lukemaansa raamatunkohtaa. Tämä Nebusaradan, joka oli tehnyt hirvittävän tuhotyön polttaen Herran temppelin, kuninkaan linnan ja kaikki Jerusalemin kaupungin talot, oli ollut Baabelin kuninkaan Nebukadnessarin palvelija ja henkivartioston päällikkö. Oliko kortin viesti jonkinlainen uhkaus? Sitten Kristian päätti tutkia tuon mystisen Baphomet-sanan merkitystä tietokoneeseen asennetusta Novumtietosanakirjasta. Juuri kun hän oli avaamassa tietokoneohjelmaa, toimiston ovikello soi. Koskela kohotti katseensa tietokoneen ruudun ylitse oven suuntaan. Sisään, olkaa hyvä! Ovi on auki! hän sanoi kuuluvalla äänellä. Kynnyksen ylitse toimistoon astui roteva, suoraselkäinen mies. Hyvää huomenta, Kristian! mies tokaisi ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon: Onko sinulla minulle hetki aikaa? Kristian Koskela katsoi tulijaa ensin hämmästyneenä mutta kohottautui sitten ylös tuolistaan hymyillen ja ojensi kätensä pöydän ylitse tervehdykseen. 20