Puolueista, rahasta, ilmoituksista ja lukijoista riippumaton ilmainen aikalaisen uutislehti n:o 11/

Transkriptio

1 1 Puolueista, rahasta, ilmoituksista ja lukijoista riippumaton ilmainen aikalaisen uutislehti n:o 11/ Toimituskunta: Päätoimittaja: Arnold Kirveskoski, kylätoimittaja: Yrjö Järventausta, lintutoimittaja: Edvard Kuiri, kalatoimittaja: E.Kiviriippa ja kulttuuritoimittaja Michael Jäärä. Toimituksen osoite: varalla PÄÄKIRJOITUS Naistenviikko Hellettä, hellettä ja taas kerran hellettä; ja sitä on sitä piisannut. Sää alkaa mennä tappion puolelle, kalat ja ihmiset eivät liiku, eivätkä siten kohtaa toisiaan. Ainakin uistimen veto on ollut melko turhaa ja se lienee helteen syytä. On helteestä muutakin haittaa, marjat ja puutarhakasvit kärsivät sekä viljelykasvit voivat kärsiä kuivuudesta. Vanhukset ja sairaat ovat vaarassa. Metsiä uhkaa suuri vaara; metsäpalot. Tässä yhteydessä onkin syytä muistuttaa luonnossa liikkujia tulen vaarasta, jonka toki kaikki tietävät. Onneksi kylällä on vuosikymmeniä vältytty metsäpaloista. Kiitos siitä kuuluu huolellisille kyläläisille ja kesäasukkaille. Mutta ah; niin ihanaa lämmintä se on! Mukava on muistella mennyttä kesäkuuta; näin naistenviikolla. Jaakkokin jätti kivenheiton väliin. Kylän puuhanaiset Leila Palo ja Anne Ylikippari Jo muutamia vuosia valmisteilla ollut kylän historiikki alkaa olla loppusoralla. Hankkeen puuhanaiset Leila Palo ja Anne Ylikippari ovat luottavaisia siihen, että teos valmistuisi painokuntoon vielä tämän vuoden aikana. Teoksen viivästyminen on johtunut osin sairaustapauksesta ja osin siitä, että, haastateltavia henkilöitä, jotka vielä muistaisivat vanhoja asioita, on enää vähän jäljellä. Voimia näille puuhanaisille tärkeän teoksen painokuntoon saattamiseksi. Kuohijoen historiikki Päätoimittaja

2 2 KESÄVIERAITA Kuvassa vasemmalta: Jenni 15 v. Helsingistä, Anneli ja lapsen lapset Isabella ja Gemma Helsingistä, Eliisa ja lapsen lapset Titvi 16 v. ja Tinja 10 v. Hyvinkäältä, heidän keskellä Lotta 10 v. Helsingistä. KAUPPA KESKELLÄ KYLÄÄ Lapset tuntuivat viihtyvän Kuohijoella, eikä sadekeli näyttänyt heitä haittaavan. Munkit maistuivat ja olivat heidän mukaan hyviä, jopa sikahyviä. Rouvien mukana lähti munkkeja vielä kotiin, tai mökille vietäväksi. Toimittaja käväisi kylän kauppakeskuksessa, missä oli kesävieriaita lähes tuvan täydeltä. Munkkien lisäksi kaupasta oli saatavana lepää, erilaisia leivonnaisia, virvokkeita ym. paikalla nautittavaksi tai kotiin vietäväksi. Mika kertoi, että ruisleivät ovat leivottu Tervaniemessä yli 100-vuotta vanhaan taikinan juureen. Kauppias Mika Tervaniemi on pussittamassa munkkeja. Alla kauppa-apulainen Pirkko Syrjänen

3 3 NÄIN NAAPURISSA Perinteiset Porraskosken pärskeet järjestettiin Tapahtuma keräsi totuttuun tapaan runsaasti yleisöä. Tarjolla oli monen laista hyvää muun muassa mansikkaa, käsitöitä, leivonnaisia ja tietysti jokaiseen tapahtumaan kuuluva makkaragrilli, jota isännöivät Antero ja Marja-Liisa Lehtimäki. Hyviä olivat, niin hyviä, että lihaa karttava toimittajakin söi niitä jopa kaksi kappaletta. minkäänlaisiin töihin. Niinpä he joutuivat elättämään itsenä ja perheensä maatöissä eri tiloilla. Pelko Saksaan luovutettavaksi kalvoi näiden ihmisten mieliä kaiken aikaa. Sillä luovutus olisi tietänyt kaasukammioon joutumista. Pauli on kirjoittanut lähemmin tästä aiheesta teoksessaan: Porraskoski- Järventausta menneisyyttä sanoin ja kuvin Arpajaiskojulla riitti tungosta. PAULI RIIHILAHTI Porraskosken Grand old man Pauli Riihilahti piti tuttuun tapaansa koskettavan esitelmän Porraskoskella vuosina olleista juutalaispakolaisista ja heidän kohtaloista. Paulin tutkimusten mukaan kylällä oli useita juutalaispakolaisia noina ankeina, mutta vaiherikkaina vuosina. Heissä oli lääkäreitä ja muita oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, mutta silloinen valtionjohto ei huolinut heitä Yleisö kuunteli hiirenhiljaa Paulin esitystä.

4 4 Eipä huonommaksi jäänyt Padankoski, sillä siellä järjestettiin jo perinteeksi muodostuneet HERMANNIN PÄIVÄT ensiksi koulun pihalla ja myöhemmin tällä paikalla. Hermannin päiväksi tapahtuma nimettiin Miksi Hermannin päivä? Simo tiesi kertoa, että vaha sanonta kuuluu: "Hermannista heinään". Niinpä niin, mutta eipä taida enää olla paljon heinään lähtijöitä. Hyvä kuitenkin, että vanhoja heinään lähtijöitä muistetaan näin kesäjuhlan merkeissä. Vuoden Hermanniksi valittiin tällä kertaa Maija-Liisa Kuitunen, jotka seppelöitiin Tuomo Kuitusen toimesta. Lisäksi kukitettiin kylän uudet vakituiset asukkaat: Anne Mäkelä ja Salmelan 4- henkinen perhe. KYLÄPÄÄLLIKKÖ SIMO SAARINEN Simo kertoi, että tämäntyyppinen kylätapahtuma on tällä kylällä järjestetty vuodesta 1980 alkaen, Maija-Liisa Kuitunen kiitti vastauspuheessaan kaikkia kyläläisiä.

5 5 Tilaisuuden juonsi Arja Nuuttila, joka myös, paitsi soitti ja lauloi, laulatti myös yleisöä; ja hyvin laulaulattikin. ROMUA Torstaina kellon lähestyssä 19.45:ttä Kuohijoentellä oli liikennettä, joka lähenteli suorastaan ansainvaellusta. Oli raskaasti lastattuja peräkärryjä, pakettiautoja ja erilaisia työntökärryjä. Joillakin oli vain kantamuksia. Vähää ennen määräaikaa Repen-Romun rekka kurvasi paikalle jokavuotiseen metalli- ja ongelmajätteen keräyspisteeseen. Arja Nuuttila Tilaisuudessa vallitsi hyvin lämminhenkinen tunnelma ja lähes kaikki näyttivät tuntevan toinen toisensa. Romua matkalla kohti keräyspistettä Rekkan odottelu oli suuri tapahtuma ja sitä odotellessa vaihdettiin kuulumisia, niin asukkaiden kuin kesäasukkaiden kesken. Siinä samalla vähän tutkailtiin mitä kenenkin kuormassa mahtoi olla. Saattoipa olla siellä tehtiin vaihtokauppoja.

6 6 RAPUJA Ravustuskausi alkoi klo Saman aikaan kylän aktiivisimmat ravustajat olivat jo lähtövalmiina; merrat syötitetty ja lastattu veneisiin. Rekka on saapunut Paikalta tavoitettu Kari Nordberg oli tyttärensä Jutan kanssa tuomassa Isosaaressa sijaitsevalta mökiltään sinne muutaman vuoden aikana kertynyttä rautaromua. Hän piti tätä järjestelmää erittäin hyvänä ja tarpeellisena. Nordberg toivoi, että olisi hyvä jos kylän jätepisteeseen saataisiin erillinen keräysastia metalliromulle, kun sellaista näyttää silloin tällöin ilmestyvän sekajätteen joukkoon. Niinpä! Seppo Pakarainen lähtövalmiina klo Kari Nordberg Ylipäätään kaikki Ihmiset tuntuivat olevan tyytyväisiä tähän järjestelmään. Siksi sen toivoisi jatkuvan, sillä joka vuosi näyttää romua riittävän, ikään kuin se itsestään lisääntyisi! Oikaisu. Kari Nordbergin kuvan asemasta oli hänen kuvansa tilalle lipsahtanut väärä kuva. Toimitus pahoittelee, että asiaa ei ehditty oikaista ennen lehden painoon menoa. Kylätoimittaja Yrjö Järventausta Jone ja Ape starttasivat klo Ape oli varovainen saaliin suhteen eikä halunnut arvioida ensimmäisen päivän saalista. Jone sen sijaan uskoi jopa 500 kappaleen saaliiseen. Kovin innokkailta ja luottavaisilta miehet kuitenkin vaikuttivat. Pettynyt oli ainoastaan Jonen Pimu-koira, joka jäi rannalle ruikuttamaan.

7 7 Seppo tiesi kertoa, että muualla on ravuissa tavattu sellainen tauti, että niiltä puuttuvat pienet takajalat, joiden suojassa ravut pitävät muniaan. Kun ne puuttuvat, niin munat eivät pääse kehittymään ja silloin poikastuotto lakkaa. Mikäli täällä ilmenee samaa, niin rapusaaliit tulevat romahtamaan. Ensimmäisen päivän saaliikseen Seppo ilmoitti noin 200 rapua! Jonen ja Apen ensimmäisen päivän saalis Sitä varmaankin on pidettävä jo hyvänä avauksena mutta ei vielä Sepon mielestä. Kalatoimittaja E. Kiviriippa Osakaskunnan puheenjohtaja Seppo Pakarainen; rapumiehiä hänkin. Tämä 19 senttinen oli ensimmäisenä aamuna Jonen merrassa! Seppo oli vielä varsin epäleväinen rapusaaliin suhteen ja arveli ettei tänään ainakaan tule ainakaan mitään huippusaaliita.

8 8 UNIKEKO Unikeon päivästä on Kuohijoella muodostunut perinteinen kulttuuripäivä. Tänä vuonna sitä vietettiin lauantaina heinäkuun 26-päivänä. Jo vähää ennen kello yhdeksää sillalle alkoi kerääntyä juhlayleisöä, olihan kyseessä 30. unikeon juhla Kuohijoella. Juhlan lanseerasi aikoinaan nyt jo edesmennyt Lea Tervaniemi. Tänä aikana on moni unikeko saanut tuntea kun Kuohijoen, joko kylmä tai lämmin vesi, tunkeutuu yöpuvun alle iholle; kuin myös aina suosiolliset yleisön suosionosoitukset. Tänään kuitenkin vesi oli tosi lämmintä. Sillalla yleisöä odotti hanuristi Nina Tervaniemi ja tilaisuuden juontaja kaikkien tuntema Kuku Kuolomaa Sitten olikin vuorossa juhlakalun odottaminen. Arvuuteltiin kuka mahtaa olla tänä vuonna. Sitä juontaja ei paljastanut, vaikka moni sitä tiedusteli. Jännitys vain tiivistyi kun alkoi kuulua paloauton ääntä. Paavohan se siellä soitteli, tuttua pipaa-piipaa- piipaa. Pian

9 9 Paloauto Paavo ajoikin sillalle, mutta kaikkien pettymykseksi sen mukana ei ollutkaan Unikekoa, vain Pentti oli ratissa. lu Saar aikoinaan hoiti autoa vuosikymmeniä hoiti autoa vuosikymmeniä Paavo on kylän paloauto 50- luvulta ja se kantaa Paavo Saarisen nimeä, joka aikoinaan VPK:n päällikkönä hoiti autoa vuosikymmeniä. Sieltä hän sitten saapuu; Unikeko. Kylän hämmit (Ipsa, Mari, 2 Merjaa ja Outi) saattelevat laulaen ja tanssien Unikekoa, mutta vielä ei tiedetä kuka hän on. Aslak oli tehnyt hämmeille tätä tilaisuutta varten omistetun laulun. Leena Vilenius teki hienon koreografian. Laulun ja tanssin säestämänä Unikeko saateltiin laiturille. Vielä tanssin pyörähdykset laiturilla; molskis ja sitten pinnalle. Ipsa Syrjänen-Pöhö oli tämänkertainen juhlien pääorganisaattori. Ja hyvinhän kaikki pelasi.

10 10 Unikekojärjestön valmennuksella ja isoilla määrärahoilla. Unikeko sai suuret suosionosoitukset. Noustuaan laiturille Unikeko kumarsi yleisölle, mutta vieläkään ei saatu selvää kuka hän on, ei edes sitä onko hän mies vaiko nainen? Unikeon virkapuku ei sitä heti paljastanut. Kunnes sitten hämmit antoivat leveiden hameidensa suojassa Unikeon riisuutua märistä vaatteistaan ja pukeutua varsinaiseen juhlapukuun. Silloin se paljastui. Lähemmän tarkastelun perusteella ja pienen epäröinnin jälkeen todettiin, että Laineen Kekuhan se siinä on. Keijo kertoi, että hän on harjoitellut 10 vuotta tätä tehtävää varten Kansainvälisen Keijo Laine vielä Unikeon virkapuvussa Harvemmin juhlissa nähtyjä asukkaita ja mökkiläisiä Eija ja Wilfried Nanz

11 11 Kylän kysytyimmät; Karin-Taxi Ensikertalainen; Outi Autere Antin-Kulmalta Juhlan hienoin hattu ja Sanna Soveri, vierellä isä Pekka Karita, Hannu ja Jimi-Eemeli Linden Tällaisen kulttuurisesti merkittävän tapahtuman soisi jatkuvan hamaan tappiin saakka. Hyvää jatkoa järjestäjille.

12 12 Eivät juhlat vielä sillalla päättyneet. Veparilla oli jatkot. Oli myytävää ja oli syötävää sekä juomista; kahvia. Lentopalloakin oli kylän urheilukentällä klo alkaen, mutta sinne toimittaja ei kiireiltään ehtinyt, kun piti valmistautua lähtemään Klubille, missä alkoi klo 19,00 Helsingin Kaisaniemen 5 C luokan Nobani Musik Bändin esityksen maailman ensi-ilta ja CD-levyn julkistaminen. Miten Helsinkiläiset koululaiset sitten osasivat tulla Kuohijoelle järjestämään tämän maailman ensi-illan? Tokihan täällä Klubilla on hyvät puitteet julkaisutilaisuuden järjestämiseen; mutta maailman ensi-ilta? Paikan päällä se sitten selvisi. Iiris Huttunen, Leenan tyttärentytär, joka kuuluu Kaisaniemen B 5 C-luokan bändiin. Siitä suora yhteys Kuohijoelle. Tässä suora yhteys: Tuleva taiteilija Iiris Huttunen ja äitinsä Lulu Salmi sekä isoäitinsä Leena Vilenius. Koko suku täynnä taiteilijoita. Vasemmalta Oona Mattsson Aida Hidamura Iiris Huttunen Otso Seistamo Bryn Sloan Kaisaniemen 5 C-luokan Nobani Musik Bändi; kaikki soittavat kaikkia instrumentteja.

13 13 Oona Otso Bryn Oona ja Aida jakavat nimmareita Nobani Musik Bändin esitysten teemana oli: Ystävyys. Esitykset olivat heidän itsensä sanoittamia ja säveltämiä. Sovitukset on tehnyt Teemu Mattsson, Oonan isä. Yhden sovituksen on tehnyt koulun opettaja Janika Vakkala. Esitykset saivat verraten pieneltä yleisöltä sitäkin suuremmat abloodit. Paitsi, että lapset ovat musiikillisesti lahjakkaita, he ovat myös hyviä myyntimiehiä, sillä CD-levyn mainostaminen sujui hienosti esitysten lomassa. CD-levyn tuotto menee Kuusamossa pidettävän leirikoulun kustannusten peittämiseen. Kaikki lapset olivat sitä mieltä, että he tähtäävät musiikin ammattilaiseksi ja maailman tähdiksi. Herra Huttunen; vanhempi kertoi, että hän on osaltaan tukenut Iiriksen musiikkiharrastusta, pienellä ponssauksella ja kuljetuksilla. Itse hän sanoo laulaneensa vain pienenä poikana tiernapojissa. Leena kertoi, että Iiris musikaalisesta perheestä ja hän on laulanut jopa vauvasta asti. Iiris on myös esiintynyt Kuohijoen Kesäteatterin näytelmissä. Koulussa Iiris on ollut, musiikkiharrastuksesta huolimatta, hyvä oppilas.

14 14 Oonan äiti Mari Matsson kertoi, että hänkin on kuljettanut Oonaa pienenä musiikkitunneille, mutta nykisin Oona menee tunneille 2-3 kertaa viikossa itse ratikalla. Oona oli aloittanut musisoinnin jo puolivuotiaana pianolla ja huilulla. Vaatii suuria ponnistuksia olla kahden taiteellisen suvun kohtauspaikan isäntänä ja emäntänä suuressa kartanossa. Siinä voivat onnistua ainoastaan itsekin taitelijat, kuten Aslak ja Leena Kylä-Mukkulassa. Kiitokseksi he saivat tällä kertaa lasten hienon musiikkiesityksen, yleisön suosionosoitukset sekä lopuksi heille osoitetun lauluesityksen, jonka esittivät Minttu Hartiala-Sloa ja hänen miehensä James Sloan. He lauloivat kehtolauluja neljällä eri kielellä, joista yksi Kroatia. Minttu Hartiala kertoi, että he ovat asuneet Bostonissa, mutta eläkkeelle jäätyään he ovat muuttaneet Suomeen. Laulua he ovat harrastaneet kauan ja esiintyneet eripuolilla USA:ta. Laulut kuulostivat ihan siltä, että he ovat ammattilaisia, Kroatialaiset sanat olivat vähän vieraita toimittajalle. Myöhemmin illalla selvisi,mettä James on eläkkeelle jäänyt tiedemies. Minittu Hartiala-Sloan ja James Sloan, ovat nykyisin Sahalahdella asuva suomalais-amerikkalainen pariskunta. He olivat tulleet kuuntelemaan esitystä, koska heidän lapsenlapsi Bryn Sloan on mukana bändissä. Hyvää jatkoa ja menestystä musiikissa sekä elämässä näille lapsille toivoo Kulttuuritoimittaja Michael Jäärä

15 15 JATKOKERTOMUS: SUURI HAUKI 4-OSA... mutta silloin Mihin hänen ajatuksensa olivatkaan karanneet? Hänhän oli kalassa, kokemassa omia iskukoukkujaan. Ehkäpä saaliinhimo oli saanut ajatukset juoksemaan omia latujaan, mietti Simeon; ja päätti nyt ryhtyä selvittämään ajatuksiaan. Saavuttuaan ensimmäiselle avannolle kello oli jo Istuuduttuaan kalapakille Simeon otti repustaan pienen hopeisen taskumatin, sen, joka monet kerrat oli ollut hänen kalareissuilla mukana; ja monesti se oli pelastanut hänet jopa paleltumasta, tai ainakin paleltumisvammoilta. Lähtiessään Simeon oli kaatanut taskumatin täyteen konjakkia, oikeammin brandyä, jota hän oli tuonut pari viikkoa aiemmin Tallinasta. Simeon oli mieltynyt tähän seitsemän tähden brandyyn, joka on valmistettu Espanjassa, pullotettu Moldovassa ja jota myydään Tallinnassa 5,50 euroa puolen litran pullo. Simeon avasi hopeisen korkin ja nosti taskumatin töröllään odottaville huulillensa. Hän antoi brandyn valua pienenä norona suuhunsa ehkäpä vain ruokalusikallisen verran. Hän piti sitä tovin kielensä alla, makustellakseen sen hieman toffeelta maistuvaa hienon hienoa makua. Nielaistuaan brandyn Simeon tunsi olevansa onnellinen; hänpä onkin oikea kalamies. Kierrettyään taskumatin korkin kiinni, Simeon laittoi sen reppunsa oikean puoleiseen sivutaskuun. Huolellisesti hän kiinnitti nahkarenksun sen solkeen kiinni. Sitten hän otti pulkasta esille nostokoukun, sen, johon hän itse oli tehnyt alumiinisen metrin pituisen varren. Sen koukkuosa oli hyvin terävä. Siksi hän oli kääntänyt terän koukun varteen tekemäänsä reikää vasten, jottei hän hätäpäissään loukkaisi siinä kättänsä. Pian on oleva käyttöä kahden euron nostokoukulle, ajatteli Simeon suu messingillä. Sitä ennen Simeonin oli luotava lumikeko pois avannon päältä. Sen hän pian teki pulkassa mukanaan tuomalla muovisella lumilapiolla. Senkin Simeon oli ostanut halvalla Tuuloksen Tarjoustalosta, vain 3,80 eurolla. Hyvin se kesti lumikekoja nostella ja oli kaiken lisäksi vielä kevyt kuljettaa kalamatkoilla. Ja mikä parasta, se ei autossa kolhinut sisustuksia, kuten olisi asian laita, jos siinä kuljettaisi rautalapiota. Simeon oli mielissään tästä ostoksestaan. Monin verroin se oli jo hintansa haukkunut. Mutta vielä oli tehtäviä ennen iskukoukun nostoon ryhtymistä. Avanto oli puhdistettava sohjosta jotta näkisi milloin hauen pää on avannon kohdalla, jotta nostokoukun saisi nopeasti törkättyä hauen leuan alle; ja siitä sitten rivakalla nostolla hauen jäälle. Se, se on juhlallinen hetki, kun joutuu kaksin käsin tarttumaan nostokoukkuun ja oikein olan takaa vetämään puoliväkisin hauen ylös. Siinä tosin piilee vaara jotta iskukoukku osuu, jään alapinnan reunaan; ja takertuu siihen kiinni, jolloin siiman katkeaminen ja saaliin karkuun pääsy olisi tosi lähellä. Sellaista tilannetta

16 16 Simeon ei toivoisi edes pahimmalle, oikeammin parhaimmalle, kilpakumppanilleen, Yli- Toivolalle. Lammilasta ei olisi niin väliä, koska hän lienee viheriöillä tottunut ohi tai ylilyönteihin, ajatteli Simeon, vain pikkuruisen ilkeämielisesti. Samalla Simeon muisti, että joskus työuran aikana oli eräs työkaveri; Armas, saanut pilkillä 14,5 kiloa painavan hauen. Armas oli joutunut väkisin vetämään hauen nostokoukulla 15-sentin avannosta ja siinä rytäkässä oli hauen sisuksia purskahanut mereen ainakin pari kiloa. Tuota Armaan kertomaa saalista Simeonin oli vaikea uskoa, mutta kun Armas näytti valokuvaa ja punnitustodistusta, niin se oli Simeonille karvasta nieleskeltävää, mutta uskottava hänen oli. Simeon koetti karistaa tuon muiston mielestään, sillä sohjo oli vielä poistamatta hänen avannosta. Sitä olikin aika paljon, koska uuden lumen aikana ei ollut paakkuja, joita olisi voinut asettaa ensiksi avannon päälle ja vasta sen jälkeen tehdä lumikeko. Sohjokauha oli vallan mainio väline sohjon poistamisessa, vaikka oli Simeon monesti joutunut sen tekemään käsin, kun hän oli unohtanut ottaa kauhan mukaansa. Sohjokauhoja Simeonilla oli useita eri malleja, oli muovisia, puun ja muovin yhdistelmiä ja peltisiä kuin löylykauhoja, jollaisen Simeon oli havainnut olevan ainakin Perälällä, mutta parhaimmaksi Simeon oli todennut puisessa varressa olevan muovisella värikkäällä kuupalla varustetun kauhan, muunlaiset kun tuppasivat unohtumaan avannon reunalle ja olivat lumipyryssä vaikeasti havaittavissa toisin kuin värikkäällä kuupalla varustettu kauha. Oli häneltä silti jäänyt muutama unohtunut kauha löytymättä. Mennyt on mennyttä, mutta nyt alkaa pian uusi nosto ja siitä on tuleva kaikkien nostojen äiti, ajatteli Simeon. Poistettuaan avannon päälle tekemästään lumikeosta merkkivarvun, hän potkaisi lumikeon sivuun. Hitaasti ikään kuin nautiskellen Simeon Malmström kauhoi lunta avannosta. Välillä hän katseli järvelle todetakseen onko uteliaita tulossa katsomaan hänen saalistansa. Noita uteliaita Simeon ei olisi suvainnut olevan läsnä nostovaiheessa, sillä Simeon halusi varjella appaansa tuottaman saalismäärän, jottei hänen omakseen tuntema appaansa olisi koukutettu aivan täyteen. Simeonilla oli tapana muotoilla kyselijöille saalismääränsä kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi, ja siksi hän ei jäälle todistajia kaivannut. Uusia jälkiä jäälle oli jo syntynyt. Joku oli kulkenut potkukelkalla Simeonin pulkan jättämän jäljen vieressä. Kuka lie käynyt nuuskimassa hänen pyytöjään, ajatteli Simeon hieman närkästyneen oloisena. Mutta nostettuaan luokin ylös Simeon oli tuntenut melko voimakasta nykimistä, mikä enteili mukavaa saalista. Simeon oli harmistunut, sillä hän olisi halunnut heti nostaa saaliin jäälle, mutta sitä hän ei uskaltanut tehdä, koska avanto oli sohjoa täynnä, ja se esti näkemästä saalista ja nostokoukun asettamista saaliin leuan alle. Niinpä Simeon oli laskenut luokin takaisin avantoon, ja

17 17 havaittuaan sohjokauhan puuttuvan, hän lähti seuraamaan tuloaskeleitaan, kunnes hän löysi matkalla pulkasta pudonneen sohjokauhansa. Hyvä näin, sillä saatuaan sohjon pois ja kiskottuaan saaliin avannolle, Simeon oli havainnut koukussa olevan melko suuren hauen, joka myöhemmin osoittautui olevan neljän ja puolen kilon painoinen. Tuolloin Simeon oli todennut, että on se mukava pyydys tuo iskukoukku, se kun antaa rauhalliselle miehellekin aikaa toimia, toisin kuin aikanaan myyntitöissä. Simeon oli tuolloin muistanut kuinka hänen entinen esimiehensä, Yli-Toivola, oli myyntipäällikkönä ollessaan sanonut: Siinä samassa he olivat jo menossa. Simeon oikein hätkähti siitä kun entiset ajat jälleen olivat suorastaan tulvineet hänen ajatuksiinsa. Lammilan lisäksi hän ajatteli usein muitakin myyntiosaston työkavereitaan sellaisia kuin Viljo Hursukangas ja eräs Junkkariksi sanottu, jonka sukunimeä Simeon ei enää muistanut, vaikka tämä tiettävästi on ollut kalamiespiireissä hyvin tunnettu. Niin ikään Simeon muisteli usein jopa Reino Saarta, jonka Simeon muisteli aloittaneen myyntimiehenä, ja josta tämä oli pikkuhiljaa noussut monen portaan kautta aina pääkonttorin toimitusjohtajaksi. Kalamiehenä Simeon oli oppinut Saaren tuntemaan vasta myöhemmin. Olipa Saari yhdessä Hursukankaan kera ollut muutamana syksynä Simeonin mökillä muikunpyynnissä, mutta sittemmin se oli Simeonin harmiksi jäänyt, jonka Simeon uskoi johtuvan arvatenkin kiristyneestä kilpailusta yhtiön toimialalla, ja joka niin ollen mitä ilmeisimmin oli sitonut heidät myyntipöydän ääreen. Simeon mietti, että mahtoivatko nuo entiset työkaverit olla hänelle kalakateita kun eivät viime vuosina enää juurikaan ole pitäneet yhteyttä saatikka käyneet. Tuskinpa vaan aprikoi Simeon sillä eiväthän nuo kaverit tarkkaan edes tiedä hänen todellisia saaliitansa ja jos tietäisivätkin niin saattaisivat sitä ollakin, tai ainakin he mitä luultavimmin hänen saaliita vähättelisivät, ellei sitten syynä olisi se, että heillä myös on omat mökit ja omat kalavedet ehkäpä mutta kaukaa ovat sellaiset hankkineet, tuumaili Simeon poistaessaan sohjoa avannosta ja jatkoi samalla toisella kädellään siiman antamista vimmatusti tempoilevalle hauelle. Simeon oli vuorenvarma, että se on hauki; tai luupää kuten Antti Viiriäinen aina haukea nasevasti kutsui ja tuhahtaen samalla hieman halveksivasti. Simeonin mielestä hauessa ei ole mitään halveksittavaa. Ensinnäkin se on kova harventamaan särki- ja muita roskakaloja, toiseksi se on vallan hyvä taistelija virvelin siiman päässä ja pilkissä, mutta myös iskukoukussa, kunhan se vain on tarpeeksi suuri. Suurta haukea Simeon odotti nytkin, mutta ei vielä sellaista millä pääsisi kymppikerhoon; sen Simeon tunsi vetovasteesta. Luokki oli purkautunut kokonaisuudessaan, eli noin kymmenen metriä oli siimaa jään alla. Tämä jo kertoi Simeonille, että mikään aivan pieni ei ole se, joka jään alla

18 18 tempoo iskukoukku luisessa leuassaan. Mitä mahtaa hauki ajatella kun sitä vedetään kohti pintaa. Mahtaakohan hauella olla järkeä niin paljon, että se tietäisi pian joutuvansa lahtipenkkiin? Tokkopa tuo luisessa päässänsä sellaista osaa miettiä, pohti Simeon kun hän samalla joutui äkisti antamaan löysää, ja sitä piti antaa niin paljon, että luokista loppui siima. Se ei kuitenkaan Simeonia vielä hätkähdyttänyt, olihan hän niin monet kerrat ennenkin joutunut antamaan siimaa periksi aivan luokkiin asti, ja olipa hän joskus joutunut jopa jatkamaan siimaa, kun iso hauki oli vetänyt niin voimakkaasti, että siima olisi kenties katkennut, ellei hänellä olisi ollut jatkosiimaa minkä hän oli nopeasti joutunut solmimaan luokin jatkoksi. Tuon jatkosiiman mukana pitämisen Simeon oli oppinut Antti Viiriäiseltä, jolla oli aina moottorikelkkansa satulan alla suuri määrä verkkonaurua, ja josta tämä oli aina tarvittaessa salamannopeasti puukollaan sivaltanut tarvittavan määrä jatkonarua. Antti joka oli muutamia vuosia sitten lopettanut kalastamisen kokonaan, ei vielä ikänsä ja kuntonsa puolesta vaan piruuttaan, mutta silti hän ei ollut malttanut pysytellä kotikorvessaan, vaan oli useimmiten tullut jäälle heti kun hän vain oli havainnut siellä liikkujia. Miksi Antti oli kalastuksen lopettanut, sitä Simeon ei ymmärtänyt, vaikka hän olikin nähnyt Antilla jonkinlaisia vaivoja olevinaan, mutta niiden todenperäisyydestä Simeon ei todellakaan ollut aina ihan varma, sillä aikojen kuluessa hän oli ollut näkevinään, että Antti, vaikka tämä olikin Karjalaista sukujuurta, alkoi tulla eräänlaiseksi Hämäläiseksi juntturaksi. Samalla Simeon muisti omat Karjalaiset sukujuurensa; olisiko hän kenties itse tulossa samanlaiseksi juntturaksi? Ei sitä Simeon ei uskonut itsestään, vaikka hän oli kalastellut näillä vesillä ei Hämeen sydänmailla, mutta kuitenkin Pirkanmaalla yli kolmekymmentä vuotta, ja sitä paitsi hänen tuntemansa täkäläiset asukkaat eivät yleensä olleet hitaita tai juroja kuten usein kuulee väitettävän, mutta sitkeitä sissejä ja omillaan toimeentulevia eteenpäin pyrkiviä he ovat, totesi Simeon itsekseen ja ajatteli sen johtuvan muinaisten pirkkalaisten perimästä, jotka olivat tulleet jostakin kauempaa, mutta miksi nuo pirkkalaiset olivat työntäneet täällä muinoin asuneet lappalaiset edellään kauas pohjoiseen, sitä Simeon ei oikein ymmärtänyt olisiko kyseessä ollut etninen syrjintä, kuten nykyisin sanottaisiin, vai kenties vain kalakateus, jollaista Simeon oli ollut havaitsevinaan edelleenkin olevan olemassa. Tällaisia ajatuksia risteili Simeonin päässä kuin filminauhalta ikään. Samalla hän tunsi siiman jälleen kiristävän ja juoksevan kämmentensä lomasta sellaista vauhtia, että oikein poltti vaikka

19 19 kämmenet olivat aivan märät ei hiestä mutta vesiroiskeesta, kun hän oli kauhonut avantoa sohjosta puhtaaksi. Eikä se vesi mitään lämmintä ollut. Nyt juuri nyt Simeon toivoi, että Hursukangas olisi nyt läsnä, niin kuin aina ennen töissä kun apua tarvittiin. Simeon oikein näki silmissään miten Hursukangas nuorempana miehenä hyökkäisi kuin kärppä käsi edellä avantoon ja nosti hauen leukaperistään jäälle ja miten tämä saman tien puukollaan veresti hauen, joka vielä hetken aikaa pyörähteli jäällä ja antautui sitten kun pieni verilammikko värjäsi lumen punaiseksi. Mutta jään alla hauki piti vielä siimaa kireällä. Varovasti Simeon alkoi kehiä siimaa, kun hän samalla tunnusteli, joko hauki olisi siinä määrin väsynyt, jotta sen voisi koukulla nostaa jäälle. Ei ollut vielä oli hauella voimaa, mutta ehtymässä on, tuumaili Simeon ja antoi uudelleen siiman valua sormiensa lomasta aina luokkiin asti. Näin Hursukangaskin olisi tehnyt, ajatteli Simeon, mutta olisiko tuo vikkelänä miehenä malttanut näin hienosti pelata, siitä Simeon ei ollut aivan varma; olisipa hyvinkin saattanut, mutta olisi siinä voinut käydä toisinkin päin, vallankin jos mies vielä on entisensä ja miksei olisi kun on vasta päässyt eläkkeelle, ajatteli Simeon ja pienellä nykäisyllä koetti vielä onko hauki on kiinni. Ja olihan se. Nyt oli Simeonilla aikaa miettiä miten toimia, mitään kiirettä ei näyttänyt olevan. Simeon tuntui nauttivan tilanteesta, hauki oli tukevasti kiinni ja aurinko alkoi lämmittää siinä määrin, että Simeon heitti kynsikkäänsä jäälle. Simeonin tuli mietteliääksi, hän ajatteli Hursukangasta, kuten monta kertaa aiemminkin, ei yksinomaan kalamiehenä tai entisenä työkaverina, mutta ihmisenä, joka on kotoisin Itä-Suomesta, läheltä pitkää itärajaa saattaisiko olla jotta noilla ihmisillä on sellainen perimä, joka auttaa heitä selviytymään monenlaisissa tilanteissa, sellaisissa kun oli aikanaan talvisota? Simeon oli nimittäin itse syntynyt talvisodan aikana, silloin kun Suomussalmella ja Raatteessa oli käyty ankaria taisteluita. Jotka osaltaan olivat olleet vaikuttamassa Suomelle niin tärkeään torjuntavoittoon vihollisesta, joka tuhannen vuoden ajan oli vainonnut isiemme maata. Simeon oli varma siitä, että juuri nuo rajan pinnassa kasvaneet miehet ihmiset olivat se selkäranka joka tuolloin pelasti Suomen vielä hauraan itsenäisyyden; hehän puolustivat sananmukaisesti omaa maataan omaa kotiseutuaan ja kalavesiään, kuten Simeonin isä aikoinaan Karjalan kannaksella. Simeon tunsi itsensä liikuttuneeksi, kun hän ajatteli niitä olosuhteita ja niitä ihmisiä, jotka noina vaikeina aikoina olivat taisteluissa ja sen jälkeisessä elämässään selviytyneet, kuin myös niitä, jotka olivat henkensä antaneet: isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta. Se oli kallis uhraus, se, sitä Simeon ei tulisi koskaan unohtamaan, mutta miten olisi seuraavien sukupolvien laita? Simeonin oma sukupolvi ei samanlaiseen enää pystyisi. Entä häntä seuraava sukupolvi sekin alkaa olla liian

20 20 vanha ja sitä seuraavasta sukupolvesta Simeonin mielestä on vielä liian varhaista tehdä johtopäätöksiä. Simeon toivoi mielessään, että Suomen kansa ei koskaan unohtaisi niitä koettelemuksia, joita tämä kansa on saanut kokea historiansa ja erityisesti lähihistoriansa aikana. Kukapa nuorista enää tietäisi vuoden 1809 tapahtumista: Siikajoen, Lapuan ja Kauhajoen taisteluista, joiden kunniakkaiden taisteluiden jälkeen ruotsalainen hovimarsalkka Klingspor häpeällisesti johdatti Suomen sotaväen rippeet perääntymään Tornionjoen ylitse Ruotsin puolelle. Onneksi seuraavat 110 vuotta antoivat Suomelle hengähdysaikaa valmistautua tulevaisuuden aamunkoitteessa hankittavaan itsenäisyyteensä. Ja siitä Simeon iloitsi. Hän sai vapaana miehenä kalastella itsenäisessä Suomessa ja tätä nykyä, yli 65- vuotiaana ilman valtion kalastuskorttia, jonka hinta on ollut hänelle 12 euroa, ja jolla summalla Simeon uskoi nyt saavansa ainakin neljä hyvää pilkkiä; ehkä lisäksi vielä toukkapurkin. Asia lämmitti Simeonin sydäntä, kunnes hän jälleen havahtui siihen, että hänen sormensa ympärille kiertämän iskukoukun siima alkoi kiristää etusormea. Kiristää kiristää, totesi Simeon, kun hän samalla alkoi uudelleen kehiä siimaa kotiinpäin, kuten hän oli useasti tällaisissa tilanteissa leikillisesti sanonut. Simeon oli jo vuosia sitten havainnut, että luokin siimaa kannattaa noston yhteydessä kiertää melko pian muutaman kerran sormen ympärille, ikään kuin varmistukseksi, jos luokki vahingossa putoaisi kädestä, niin hauki ei pääsisi yllättämään nopealla nykäyksellä ja vetäisemään siiman luokin kera jään alle, jollainen on aina mahdollista vallankin, jos kädet ovat kylmyydestä kohmeat. Tosin siima sormen ympärillä saattaa aiheuttaa kipua ison hauen iskiessä, kuten Simeonille oli vuosia sitten muutaman kerran käynyt, mutta se muistutti häntä tästä tärkeästä varmuustoimenpiteestä. Otteen lipsuminen siimasta tietäisi varmuudella: saaliin, iskukoukun, siiman ja luokin menetystä, josta kalastusvälineiden arvo olisi ainakin 4,60 euroa; ja saamatta jääneen hauen arvo mitattuna fileen hinnalla noin 9-10 euroa kilolta. Pelkkä ajatuskin sellaisesta sapetti Simeonia. Mutta nyt oli hauki tulossa. Simeon oli jännittynyt ja hän tunnusteli koko ajan luokin siimaa, ettei se vaan pääse löysälle, jolloin suuri hauki saattaisi viimeisillä voimillaan tempaista niin kovin, että sen suupielet repeäisivät ja iskukoukku irtoaisi sitä myöten, joka olisi suuri vahinko, paitsi kalastajalle, niin myös hauelle itselleen, sillä tuskinpa se pystyisi mahdollisesti hyvinkin rikkinäisellä leuallaan enää saalistamaan, mikä johtaisi sen pikaiseen kuolemaan ja joutumiseen rapujen ruoan myötä loputtomaan ravintoketjun pyörteeseen. Jatkuu seuraavassa numerossa