ELÄMYKSIÄ ELÄMÄÄ VARTEN

Transkriptio

1 ELÄMYKSIÄ ELÄMÄÄ VARTEN Seikkailukasvatuksellinen leiri syrjäytymisvaarassa oleville varhaisnuorille Saija Pöyhönen Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Etelä, Helsinki Sosiaalialan koulutusohjelma Kristillinen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyönohjaajan virkakelpoisuus

2 Olen hieno sillä sinä olet minut luonut. Olen arvokas, sillä sinä rakastat minua. Kaunis olen silmissäsi, jalokivi kädessäsi. Siksi ei ole väliä jos joku ei anna minulle arvoa tai pitää minua typeränä. Sydämeeni kuiskaat totuuden: olen kultaakin arvokkaampi. Olen silmäteräsi, salainen aarteesi. Iloitset minusta. Tahdon kiittää sinua niin kauan kuin elän ja aina muistaa kuka minä olen. (Vikström-Jokela 2006.)

3 TIIVISTELMÄ Pöyhönen Saija. Elämyksiä elämää varten. Seikkailukasvatuksellinen leiri syrjäytymisvaarassa oleville varhaisnuorille. Helsinki, syksy 2007, 125 s., 4 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Helsinki. Sosiaalialan koulutusohjelma, Kristillinen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyöntekijän virkakelpoisuus. Tämä opinnäytetyö on osa Huopa-hanketta eli huono-osaisten palveluiden kehittämishanketta. Lähtökohtana projektimuotoisessa opinnäytetyössä on ollut varhaisnuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan käytön mahdollisuudet syrjäytymisen ehkäisemisessä. Opinnäytetyön tarkoituksena oli kehittää seurakunnan varhaisnuorisotyötä tukemaansyrjäytymisvaarassa olevia varhaisnuoria ja heidän perheitään ja lisätä myös varhaisnuorisotyön yhteistyötä diakoniatyön ja sosiaalityön kanssa. Samalla oli tarkoitus luoda myös uusi työväline leirimuotoiseen työskentelyyn. Leiri toteutettiin seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan näkökulmasta ja leirillä oli mukana seurakunnan työntekijöiden lisäksi koulutetut seikkailuohjaajat. Leiri koostui erilaisista seikkailutoiminnoista, jotka sisälsivät fyysistä suorituskykyä, ongelmanratkaisutaitoja, luovuutta ja sosiaalisuutta kehittäviä tehtäviä. Leiriprojektiin sisältyi myös elämysten ja kokemusten purku ja prosessointi. Seurakunnan järjestämään leiriin kuuluu aina myös kristillisen kasvatuksen näkökulma, joka toteutui tällä leirillä kristillisten arvojen välittämisenä lapsille muun muassa aamu- ja iltahartauksien kautta. Leiri toteutettiin Keravan seurakunnan kanssa kesällä 2007 Rieskan eräkämpällä Evon kansallispuistossa ja leirillä oli mukana neljä leiriläistä, neljä työntekijää ja kaksi seikkailuohjaajaa. Leiriprojekti arvioitiin leiriläisiltä ja leirillä mukana olleilta työntekijöiltä kerätyn palautteen perusteella. Tämän tyyppisen projektin tuloksia on vaikea nähdä suoraan projektin päätyttyä, sillä seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan vaikutukset leirille osallistuvien elämään ovat ainakin tavoitteina pitkäaikaisia ja elämässä eteenpäin vieviä. Keravan seurakunnan työntekijöiden palautteen perusteella tämän tyyppinen toiminta on kuitenkin hyvin tarpeellista ja sen jatkuvuus on taattava. Vastuu tästä jää kuitenkin työntekijöille. Asiasanat: lapset, varhaisnuoret, syrjäytyminen, huono-osaisuus, seikkailukasvatus, elämyspedagogiikka, projektityö, seurakunta, leirit

4 ABSTRACT Pöyhönen, Saija A camping project to prevent children s exclusion trough adventure pedagogy in youth work in the Evangelical Lutheran Church. 125 p., 4 appendices. Language: Finnish. Helsinki, Fall Diakonia University of Applied Sciences. Diak South, Helsinki unit, Degree Programme in Social Services, Option in Christian Youth Work. Degree: Social Services. This thesis was a part of development project called Huopa which helps disadvantaged people by developing services for them. The purpose of this thesis was to find out how adventure pedagogy can help children who face the risk of deprivation. The main goal of this project was to give educative experiences to children by using adventure pedagogy. Another purpose was to develop church youth work in the Evangelical Lutheran Church in Kerava, Finland and give capabilities for using adventure pedagogy. This project was put into practice as an adventure camp where the activities were carried out. There were four children who live in children s institution. The feedback on this project was collected by the feedback form. The camp children and the camp leaders filled the form every day and also a few days after the camp. Even if the results of this kind of project are difficult to see right away, it is possible to make some conclusions based on the reactions of the children. They were very interested and motivated and they seemed to have learned something new about themselves. For the researcher the project gave a new working method to use as a church youth worker. The feedback from the employees in Kerava Parish tells that this kind of activity is needed and its continuity should be guaranteed. The responsibility for continuing this kind of operations remains to the employees. Key words: adventure education, adventure pedagogy, camp, children, church youth work, deprivation, project

5 SISÄLLYS 1 JOHDANTO HUOPA-HANKE LAPSUUS IKÄVAIHEENA Lapsuus Varhaisnuoruus SYRJÄYTYMINEN Syrjäytyminen ja huono-osaisuus Lasten ja nuorten syrjäytyminen Perheen ja yksilön rooli lasten syrjäytymiskehityksessä Lasten hyvinvointi Vanhemmuuden tukeminen KIRKKO JA LASTEN SYRJÄYTYMINEN Miten kirkko huomioi lasten lisääntyneen syrjäytymisvaaran? Mitä seurakunnan varhaisnuorisotyö on tällä hetkellä? Kirkon keinoja lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn Riemuvuoden erityismäärärahaprojektit syrjäytymisen ehkäisemiseksi Jumalan silmissä kaunis Kirkon kasvatustyö painopiste SEIKKAILUKASVATUS JA ELÄMYSPEDAGOGIIKKA Seikkailukasvatus Elämyspedagogiikka SEIKKAILUKASVATUS JA ELÄMYSPEDAGOGIIKKA APUNA LASTEN SYRJÄYTYMISEN EHKÄISEMISESSÄ Seikkailu metaforana Terapeuttinen seikkailu Ryhmän ja ryhmätyön merkitys Ohjaajan rooli seikkailutoiminnassa Leiri seikkailutoimintana LEIRI SYRJÄYTYMISVAARASSA OLEVILLE VARHAISNUORILLE Lähtökohdat Projektin aikataulu Leirin suunnittelu...51

6 8.4. Toteutetun leirin tavoitteet Leirin toteutus Leirin ennakkotapaaminen Leirijakso Leirin jälkitapaaminen LEIRIPROJEKTIN ARVIOINTI Projektin itsearviointi Aiheen valinta ja projektin suunnittelu Aikataulu ja toteutus Vastaavuus kokonaistavoitteeseen Vastaavuus leirin tavoitteisiin Projektin eettisyys Palaute työntekijöiltä ja leiriläisiltä Päivittäinen palaute työntekijöiltä Päivittäinen palaute leiriläisiltä Työntekijöiden palaute koko leiristä Leiriläisten palaute koko leiristä Seikkailun merkitys syrjäytymisen ehkäisyyn tässä projektissa POHDINTA Oma näkemys seikkailutoiminnasta Omia oppimiskokemuksia LÄHTEET LIITTEET Liite 1: Leirin esite Liite 2: Leirikirje Liite 3: Leirin ohjelmarunko Liite 4: Palautelomakkeet...123

7 1 JOHDANTO Tämä opinnäytetyö on osa Huopa-hanketta eli huono-osaisten palveluiden kehittämishanketta. Lähtökohtana opinnäytetyössäni on ollut varhaisnuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja siinä elämyspedagogiikan käytön mahdollisuudet. Lisäksi työhön tuli liittää kirkollinen näkökulma, ja sitä kautta syntyi ajatus seurakunnassa pidettävästä leiristä. Keravan seurakunta otti ehdotukseni vastaan seurakuntaharjoitteluni aikana keväällä 2006, ja leiri saatiin mukaan seurakunnan seuraavan vuoden budjettilaskelmaan. Leiri toteutettiin kesällä 2007 Rieskan eräkämpällä Evon kansallispuistossa ja mukana oli neljä leiriläistä ja neljä työntekijää sekä kaksi seikkailuohjaajaa. Opinnäytetyöni tarkoituksena on kehittää seurakunnan varhaisnuorisotyötä syrjäytymisvaarassa olevia varhaisnuoria ja heidän perheitään tukevaksi toiminnaksi ja lisätä myös varhaisnuorisotyön yhteistyötä diakoniatyön ja sosiaalityön kanssa. Seurakunnan varhaisnuorisotyössä varhaisnuori määritellään 7 14-vuotiaaksi, ja tällä leirillä mukana olleet lapset olivat 8 11-vuotiaita. Leiri toteutettiin seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan näkökulmasta, ja leirillä oli mukana koulutetut seikkailuohjaajat seurakunnan työntekijöiden lisäksi. Opinnäytetyöni tuo esille elämyksellisyyden ja toiminnallisuuden tärkeyden sekä luonnon läsnäolon syrjäytymistä vastaan tehtävässä työssä. Seikkailukasvatuksen tärkein tavoite on positiivisten kokemusten syntyminen, ja tämä tavoite saavutettiin tällä leirillä muun muassa toiminnallisuuden, riskien hallinnan, haasteellisuuden, jännityksen ja lämpimän yhdessäolon kokemuksista. Seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan lisäksi opinnäytetyön keskeisiä teoreettisia viitekehyksiä ovat lapsuus ja varhaisnuoruus, syrjäytyminen ja huono-osaisuus, hyvinvointi ja vanhemmuuden tukeminen sekä kirkon näkökulma lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Myös se, miten seikkailukasvatus ja elämyspedagogiikka voivat vaikuttaa lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn nousee tässä työssä vahvasti esille.

8 8 Työn tekeminen on ollut erityisen mielekästä ja opettavaa, sillä seikkailukasvatuksen teoriasta voin ammentaa tulevaisuudessa paljon aineksia omaan työhöni tulevana kirkon nuorisotyönohjaajana. Lastensuojelullinen näkökulma seurakunnan varhaisnuorisotyössä on myös itseäni erityisesti kiinnostava tulevaisuuden työala. Opinnäytetyössäni esille tulevia tietoja voidaan käyttää ja soveltaa käytännön työssä laajemminkin niin sosiaalialalla kuin kirkon työssäkin.

9 9 2 HUOPA-HANKE Tämän opinnäytetyöprosessin taustalla on Diakonia-ammattikorkeakoulun ja sen taustayhteisöjen vuosina toteutettava hanke. Hanke on opetusministeriön rahoittama ja pääpaino siinä on kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien palvelujen kehittäminen sekä hyvien toimintakäytänteiden levittäminen. Diakin opiskelijat tekevät hankkeeseen opinnäytetöitä. Ammattikorkeakoulukentässä juuri Diakilla on eettinen velvoite ja julkikirjoitettu tavoite auttaa niitä ihmisiä, joiden hätä on suurin ja joita muut eivät auta. (Hankesuunnitelma 2006, 2 3.) Huopa-hankkeen toimijoina ovat Diakin eri toimipaikkojen opiskelijat, ja Helsingin yksikön Työ, työyhteisöt, johtaminen -opintojakson opiskelijat ovat tehneet hankkeeseen alkukartoituksen. Kenttätason kehittämistyö koostuu pääasiassa opiskelijoiden opinnäytetöistä sekä niiden arvioinneista. Alueellisesta näkökulmasta hankkeen yhteistyökumppaneina toimivat Diakin taustayhteisöt ja niiden palvelutoiminta, muut sosiaalija terveyspalveluiden tuottajat sekä seurakuntien diakoniatyö. Verkostoitumisen ja vaikuttamisen kannalta hankkeessa keskeisiä yhteistyötahoja ovat sosiaali- ja terveysministeriö, Stakes ja opetusministeriö. (Hankesuunnitelma 2006, 2 3, 8.) Huopa-hankkeen keskeisimmät tavoitteet ovat yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien ihmisten sosiaalisen turvallisuuden vahvistaminen palvelurakennetta ja yhteisöllisyyttä vahvistamalla. Samalla kartoitetaan sitä, mitkä kansalaisryhmät ovat yhteiskunnassamme huono-osaisia, mitä palveluita nämä ryhmät käyttävät ja minkä palveluiden ulkopuolelle nämä ihmiset jäävät. Hankeen tarkoituksena on tuottaa uutta jäsennettyä tietoa ja uusia tapoja auttaa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Yhteistyötahojen lisääminen ja jo olemassa olevan tiedon levittäminen kuuluvat myös olennaisena osana Huopa-hankkeeseen. (Hankesuunnitelma 2006, 4 5.)

10 10 3 LAPSUUS IKÄVAIHEENA Keskityn opinnäytetyössäni tarkastelemaan lapsuutta lähinnä ikävaiheessa 7 12 vuotta, sillä varhaisnuori voidaan katsoa kuuluvaksi tähän ikäryhmään. Tarkkaa ikärajausta on vaikea kuitenkin tehdä, sillä varhaisnuori on vielä lapsi, mutta samalla jo nuoruuden kynnyksellä. Käsitteenä lapsuus on hyvin laaja, sillä kaikki lapset kehittyvät yksilöllistä tahtia ja yksilöllisellä tavalla. Yleinen lapsuuskäsite ei kuitenkaan tavoita kaikkea sitä lasten kokemusten ja maailmojen variaatiota, joka perustuu muun muassa heidän sukupuoleensa, sosiaaliseen ryhmäänsä, etnisyyteensä ja ikäänsä sekä heidän hyvinvointiinsa liittyvien prosessien moninaisuuteen (Forssén, Laine & Tähtinen 2002, 86). 3.1 Lapsuus Carl Gustav Jung jakaa ihmisen elämän neljään vaiheeseen, jossa lapsuus on vuotiaana ja nuoruus ja aikuisuus vuotiaana. Psykologisen tietouden kehittymisen myötä 1900-luvulla, lapsuutta alettiin tutkia toden teolla. (Dunderfelt 2004, ) Lapsuuden ja nuoruuden raja voidaan määritellä juridisesti, fyysisenä kehityksenä tai sosiaalisena käyttäytymisenä (Vilkko-Riihelä 1999, 242). Tarkkoja ikärajoja on kuitenkin vaikea määritellä, sillä lapset voivat poiketa omassa kehitysrytmissään ja -tavassaan suurestikin toisistaan, ja tunne-elämän, sosiaalisten taitojen ja -valmiuksien, älyllisen tason ja tiedonkäsittelytapojen kehittyminen etenevät kullakin lapsella eri tahdissa. (Jarasto & Sinervo 1998, ) Suurista yksilöllisistä eroista huolimatta ihmisen elämänkaaresta voidaan löytää yleisiä kehityksen lainalaisuuksia ja elämänkaaren hahmottaminen luo niiden ymmärtämiselle viitekehyksen. Lapsuus liittyy aikuisuuteen, aikuisuus nuoruuteen. Lapsuus luo perustaa kaikelle myöhemmälle kehitykselle. (Dunderfelt 2004, ) Lastensuojelulaissa lapsena pidetään kaikkia alle 18-vuotiaita ja nuorena vuotiaita. Rikoslaissa 15-vuotias on kuitenkin jo vastuussa omista tekemisistään ja voidaan tuomita nuorisorangaistukseen. (Lastensuojelulaki /417; Rikoslaki /39, ( /515), ( /515).) Ihminen on kehityksensä perusvaiheessa 0 20-vuotiaana, ja sen aikana hän käy läpi monia kehityskausia ja -kriisejä. Ensimmäiset kouluvuodet 6 7-vuotiaana ovat kuin

11 11 varhaislapsuuden jatketta, jolloin lapsen tietoisuus on vielä kuvien ja tunnelmien kyllästämää. (Dunderfelt 2004, 66.) Koulunkäynnin aloittava lapsi on Piaget n teorian (1988) mukaan siirtymässä esioperationaaliselta kaudelta konkreettisten operaatioiden kaudelle (7 11 vuotta), jolloin lapsi alkaa hallita monia loogista päättelyä vaativia taitoja (Ruoppila 2000, 158). Koulun aloittamisen ja murrosiän alun välissä tapahtuu suuria psyykkisiä muutoksia, ja ikävuodet 8 10 ovat ikään kuin välivaihe kouluikää edeltävän itsenäistymiskauden ja murrosiän välissä. Näitä vuosia kutsutaan onnellisiksi vuosiksi, sillä lapsi on silloin sekä fyysisesti että psyykkisesti elinvoimainen ja tasapainoinen. (Jarasto & Sinervo 1998,39 40.) Lapsuudesta nuoruusvaiheeseen siirtymistä määrittävät selkeästi biologinen kasvu ja kehitys, jossa yksilöiden väliset kehityserot ovat hyvinkin suuria (Ruoppila 2000, 162). Kehityskausi 7 12 vuotta on valtava ja rikas kehitystapahtuma, jossa lapsi muuttuu pienestä ekaluokkalaisesta esimurrosikäiseksi. Lapsella on erityisen voimakas hyväksytyksi tulemisen sekä kontaktin tarve. Lapsen suhde aikuisiin muuttuu selvästi näinä ikävuosina, mutta hän tarvitsee edelleen aikuisen apua ja tukea. Lapsi etsii uudenlaista yhteyttä isään ja äitiin, mutta samalla arvostaa aikuista aikuisena. Aikuisilta välittyvät lapselle yhteiskuntamme arvot ja asenteet, ja lapsi oppii samastumalla niihin ihmisiin, joista pitää. Tämänikäisellä lapsella on suuri tarve ymmärtää ja tietää asioita. Hän innostuu helposti ja haluaa kokeilla uutta. Lapsi on myös uhkarohkea ja huimapäinen, sillä hän ei tunne vielä rajojaan, voimiaan ja kykyjään. Kouluikäisen lapsen maailmaan kuuluu paljon erilaista toimintaa, joka on edellytyksenä tasapainoiselle kehitykselle. Toiminta on tämän ikäisen lapsen tapa ilmaista itseään, ja yksinkertaisetkin seikkailut tuovat tyydytystä lapselle. (Jarasto & Sinervo 1998, ) Lapsessa alkaa ilmetä muutoksia ikävuosien 8 10 aikana. Nämä muutokset liittyvät hänen yksilöllisyytensä vahvistumiseen. Hän ilmaisee mielipiteitään rohkeasti ja on tietoinen omista oikeuksistaan. Tämän ikäinen lapsi on kriittinen ajattelija, ja kriittisyys kohdistuu aikuisiin, mutta myös itseen. Kotona ovet alkavat paukkua ja sisarukset ovat inhottavia. Omaan ulkonäköön aletaan kiinnittää enemmän huomiota, ja ajatukset liikkuvat oman kohtalon ympärillä. Lapsi elää vielä omassa fantasiamaailmassaan ja vanhempien tai muiden auktoriteettien suojaavan ihmissuhdepiirin sisällä. Lapsi myös vankistuu fyysiseltä olemukseltaan tässä iässä. (Dunderfelt 2004, )

12 Varhaisnuoruus Nuoruus voidaan jakaa jaksoihin, jossa jokaisessa on uusia haasteita ja tehtäviä nuorelle ihmiselle. Nuoruusiän varhaisvaiheen voidaan katsoa käynnistyväni noin vuotiaana, jolloin varsinainen biologinen murrosikä alkaa. (Dunderfelt 2004, 92.) Varhaismurrosikä eli esipuberteetti alkaa nykyään kuitenkin yhä aikaisemmin, ja sen ikähajonta on kasvanut. Tytöillä se käynnistyy keskimäärin 9 12-vuotiaana ja pojilla pari vuotta myöhemmin. Kehitysrytmi vaihtelee erittäin paljon. Toinen samanikäinen lapsi voi leikkiä vielä kotia, kun toinen haaveilee jo ensirakkautensa perään ja vaatii uutta hiusväriä. Tässä iässä lapsi tarvitsee ikätovereitaan ja kokee heidän kanssaan voimakasta yhteenkuuluvuudentunnetta. Ryhmä luo norminsa, jonka mukaan pukeudutaan. Kodista ja vanhemmista irtaantuminen alkaa pikku hiljaa, eikä vanhempien kanssa haluta enää viettää aikaa. Kaikesta huolimatta perhe ja omat vanhemmat ovat lapselle edelleenkin tärkeitä tuen ja turvan antajia. Tämä ikä on erityisen herkkää aikaa minäkuvan ja itsetunnon kehittymiselle, ja lapsi alkaa lähestyä sitä ikää, kun hän ei ole enää lapsi, mutta ei vielä nuorikaan. Varhaisnuori alkaa tutkia seksuaalista identiteettiään ja etsii itseään tyttönä ja poikana. (Jarasto & Sinervo 1998, ) Murrosikä on hyvin vahva kehityskausi, joka tuo mukanaan monenlaisia mutkia ja kysymyksiä. Jokaisen lapsen yksilöllinen kasvu värittää näitä varsinaisen lapsuuden viimeisiä vuosia. Muutokset lapsessa kertovat edistymisestä eri alueilla. (Jarasto & Sinervo 1998, ) Lapsi samaistuu vuoden iässä omaa sukupuolta oleviin itselleen tärkeisiin ihmisiin. Ikäkausi luo pohjan myös työnteolle, ahkeruudelle ja osaamiselle. Näin lapsi voi kokea yhteistyön ja aikaansaamisen ilon sekä samalla saada kokemuksen siitä, että häntä tarvitaan ja häneen luotetaan. Lapsi tarvitsee kehittyäkseen aikuisen läheisyyttä, ja hän haluaa osallistua aikuisten töihin. Tässä iässä lapsen itsenäisen ajattelun kyvyt ovat voimakkaassa kasvussa ja lapset pitävät väittelystä. (Dunderfelt 2004, ) Murrosikään liittyy myös voimakasta fyysistä kasvua, ja lapsi kehittyy muutamassa vuodessa aikuisen naisen ja miehen mittoihin. Tälle kasvulle annetaan lähtölaukaus vuoden iässä, ja oman kehonkaavan muutokset aiheuttavat lapselle hämmennystä, epävarmuutta ja kömpelyyttä. Varhaisnuoren voimakas kehitys on myönteinen tapahtuma, mutta se voi tuottaa ajoittain myös kipua. Fyysiset kehityserot ovat murrosiässä suurimmillaan, mutta tasaantuvat myöhemmässä nuoruusvaiheessa. (Jarasto & Sinervo 1998, )

13 13 Kasvuvaiheesta toiseen siirtyminen ei ole aina helppoa, sillä jokaisessa siirtymävaiheessa lapsi käy läpi kasvukriisin. Varhaisnuori hyvästelee lapsuuttaan ja katsoo samalla tulevaisuuteen, joka pelottaa. Hän tekee surutyötä irtautuessaan entisestä tutusta minästä, mutta ei vielä tiedä, millainen hänestä on tulossa. Tässä vaiheessa lapsen on vaikea ymmärtää itseään, ja siksi hän uskoo, ettei kukaan muukaan voi häntä ymmärtää. (Jarasto & Sinervo 1998, 58.) Kirkon nuorisotyön piirissä varhaisnuoriin ajatellaan kuuluviksi 7 14-vuotiaat. Määrittely ei ole kuitenkaan ongelmatonta, sillä murrosiän liukuminen entistä varhaisemmaksi vaikeuttaa määrittelyä ja vaatii uutta pohdintaa työnjaossa. Varhaisnuorille suunnattu kerhotoiminta ei useinkaan kiinnosta enää vuotiaita, vaan he olisivat mieluummin mukana jo nuorisotyön piirissä. Varhaisnuorisoikä käsittää monenlaisten muutosten keskellä elävät lapset ja nuoret, ja heidän kohtaamiseensa tarvitaan perinteisten varhaisnuorisotyön menetelmien rinnalle uudenlaisia näkökulmia ja menetelmiä. (Pietilä 1997, 170.) Eri ikäkaudet vaativat erilaisia lähestymistapoja, sillä lähestyessään nuoruutta lapsen tapa ajatella konkreettisesti vaihtuukin pikkuhiljaa aikuisten tapaan ajatella abstraktisti (Köykkä 2005, 58). 4 SYRJÄYTYMINEN Lasten ja nuorten syrjäytyminen ja huono-osaisuus eroavat yleisestä syrjäytymisen ja huono-osaisuuden määrittelystä jonkun verran, joten näiden käsitteiden ymmärtäminen vaatii mielestäni myös yleiskäsitteiden avaamista. Syrjäytymisestä puhutaan nykyään paljon, ja syrjäytyminen käsitteenä on hyvin monitahoinen. Syrjäytymisen käsitteestä voidaan todeta, että se on epäselvä ja lapsista puhuttaessa erityisen epäselvä (Järventie 2000, 135). Yksi tämän opinnäytetyön painopisteistä on varhaisnuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin ja vanhemmuuden tukeminen. Nämä käsitteet kuuluvat omalta osaltaan syrjäytymiskäsitteen alle, sillä lasten ja vanhempien hyvinvoinnin tukeminen voi poistaa mahdollisen syrjäytymisvaaran. Myös lasten sukupuolen, sosiaalisen ryhmän, etnisyy-

14 14 den ja iän sekä heidän hyvinvointinsa huomioon ottaminen ovat keskeisiä asioita pohdittaessa lasten hyvinvointiin ja syrjäytymisriskiin liittyviä mekanismeja (Forssén, Laine & Tähtinen 2002, 86). 4.1 Syrjäytyminen ja huono-osaisuus Syrjäytymisen käsite on vakiintunut suomenkieleen varsin laaja-alaisena ja sen puitteissa on puhuttu lähinnä työttömistä ja köyhistä, mutta myös ihmisten yksinäisyydestä, lähiyhteisöjen heikentymisestä, vaikuttamisen vaikeuksista sekä kulttuurisista halkeamista. Keskustelua on käyty myös asunnottomuudesta, päihdeongelmista ja itsemurhistakin. (Lämsä 1998, 9.) Yleisesti syrjäytymisellä on tarkoitettu 1970-luvulta alkaen työttömyyttä, työkyvyttömyyttä ja ennenaikaista eläkkeelle siirtymistä. Myöhemmin se on saanut muitakin merkityksiä, kuten yleinen huono-osaisuus ja sen kasautuminen. Syrjäytymisessä voi olla kyse taloudellisesta, sosiaalisesta, sukupuolisesta, seksuaalisesta, rodullisesta tai uskonnollisesta syrjäytymisestä, mutta viime aikoina näistä on nostettu esille eniten taloudellinen ja sosiaalinen syrjäytyminen. Syrjäytyneellä aikuisella tarkoitetaan henkilöä, joka on samanaikaisesti köyhä, eristynyt ja hänen on vaikea käyttää hyväkseen laillisia etuuksiaan. Syrjäytymisessä voidaan erottaa toisistaan syrjäyttämisen prosessi ja sen lopputulos eli syrjäytyneisyyden tila. (Taskinen 2001, 4.) Syrjäytymiskäsitteen sävy on usein negatiivinen, sillä se niputtaa yhteen yksilön heikkoudet ja unohtaa vahvuudet. Se on myös vahvasti moralisoiva käsite, sillä se ottaa kantaa siihen, mikä on hyvää elämää ja mikä elämätapa taas on syrjäytynyttä. Käsite leimaa helposti kohderyhmänsä, joten syrjäytymisen käsitettä tulisi käyttää varoen. (Rönkä 1996, 8.) Syrjäytymisellä ymmärretään yleisesti ulosajautumista yhteiskunnassa vallitsevasta elämäntavasta, ja se on sitä syvempää, mitä useammalta alueelta yksilö joutuu väistymään. Suomessa syrjäytyminen on yleisesti kasvamassa erityisesti keskiluokan perheiden ongelmaksi, sillä 1990-luvun lama toi pakkolomat, työttömyyden ja taloudellisen turvattomuuden merkittävään osaan suomalaisesta keskiluokasta. (Somerharju 1998, )

15 15 Syrjäytymisessä on kyse elämänhallinnan ongelmien lisäksi yksilön ja yhteiskunnan välisten siteiden heikkoudesta. Siinä on viisi eri ulottuvuutta, joita ovat koulutuksellinen, työmarkkinallinen, sosiaalinen, vallankäytöllinen ja normatiivinen syrjäytyminen. (Pölkki 2001, ) Koulutuksen ulkopuolelle jäämistä seuraavat helposti epävakaat työolot ja sitä kautta heikko taloudellinen tilanne. Sulkeutuneiden mahdollisuuksien tilalle voi tulla einormatiivisia ja eitoivottavia tapoja nostaa statusta ja saada rahaa. Epäsosiaalinen elämäntapa voi puolestaan muodostua ansaksi, joka edistää syrjäytymistä. Päihteiden käyttö ja epäsosiaalisuuden leima heikentävät työllistymismahdollisuuksia, ja ihminen voi turvautua liikaa auttajaverkostoihin sekä sosiaalisella tuella elämiseen. Ongelmien kasaantumisen osasyynä voivat olla myös yksilölliset piirteet, mutta päällimmäisin syrjäytymistä ylläpitävä voima on kuitenkin ulkoisten ongelmien kasaantuminen. Huonot olosuhteet muuttuvat pysyviksi ketjuuntumalla ja siteet yhteiskuntaan heikkenevät. (Rönkä 1996, 9 12.) Huono-osaisuutta on määritelty 1990-luvulla syrjäytyneisyyden käsitteen avulla ja sitä on pyritty jäsentämään elämänhallinnan käsitteellä. Sosiaalihuollon periaatekomitea määritti huono-osaisuutta 1960-luvun lopulla lähes samojen tunnusmerkkien mukaan kuin tutkijat 1990-luvulla. Tällöin huono-osaiseksi katsottiin ihminen, joka oli työtön sekä asunto-ongelmainen, kalliista asumisesta kärsivä vanhus tai pienituloinen sairas. Yhteiseksi nimittäjäksi huono-osaisuudelle määriteltiin 1960-luvulla köyhyys, kun taas 1990-luvulla huono-osaiseksi määriteltiin kaikki muut edellä mainitut paitsi vanhukset. (Rauhala 1999, ) Keskeiseksi huono-osaisuutta tuottavaksi rakenteelliseksi tekijäksi on tulkittu luvulla pitkäaikaistyöttömyys. Virallisissa keskusteluissa on puhuttu kuitenkin syrjäytyneisyydestä, jonka ulottuvuuksia ovat olleet kulutus, työ ja sosiaalisista lähisuhteista osattomaksi jääminen. Sosiaali- ja terveysministeriön tekemässä arviossa vuonna 1998 sosiaaliset ongelmat yhteiskunnassa vaikeutuivat 1990-luvun aikana. Näitä ongelmia ovat muun muassa toimeentulo-ongelmat, lastensuojelun ongelmat, pitkäaikaistyöttömien asema ja päihdeongelmat. Huono-osaisuutta luonnehtivissa tekijöissä on huomattavaa jatkuvuutta, sillä työttömyys ja työllistymiseen liittyvät erityisongelmat, asumiseen liittyvät ongelmat, perhe- ja kasvatusvaikeudet, nuorison ongelmat ja köyhyys ovat olleet yhteiskunnan haasteina jo viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan. Vanhuus, maaseudulla asuminen, vammaisuus ja somaattinen pitkäaikaissairaus sellaisenaan eivät ole

16 16 enää huono-osaisuuteen suistavia tekijöitä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät ne voisi palata asialistalle uudestaan. (Rauhala 1999, ) Myös uutta huono-osaisuutta ilmaantui 1990-luvulla, kun ylivelkaantuminen suisti monia keskiluokkaisiakin ihmisiä toimeentulon epävarmuuteen, ja vanhuksia koskeva uusi uhka nousi samoihin aikoihin pinnalle. Hoivaamatta jäämisestä ja hoivan järjestämisestä tuli ikääntyvälle väestölle yksi huono-osaisuuteen suistavista tekijöistä. Lasten elämän uhkana on säilynyt jo vuosikymmenten ajan huolenpitoa vaille jääminen. (Rauhala 1999, 70.) 4.2 Lasten ja nuorten syrjäytyminen Lapsuus on selkeästi yksi syrjäytymisprosessiin liittyvistä riskikausista. Syrjäytymisprosessissa lapsuuden merkittävä asema tulee esiin ongelmien uusiutumista käsittelevissä tutkimuksissa. Keskeisinä käsitteinä tämän alueen tutkimuksissa ovat olleet sosiaalisen perimän ja deprivaatiokehän käsitteet. Niissä keskeistä on huonojen olojen periytyminen lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Jonssonin vuonna 1969 tekemän tutkimuksen mukaan epäsuotuisilla kasvuoloilla on vaikutusta lapsen selviytymiseen myöhemmässä elämässään. Samassa tutkimuksessa esiin nousivat myös vanhempien omat negatiiviset lapsuudenkokemukset, vanhempien tämänhetkinen asema yhteiskunnassa ja epäonnistuminen tärkeissä elämän rooleissa ja tehtävissä, kuten avioliitossa ja vanhemmuudessa. Lisäksi vanhempien heikon itsetunnon siirtyminen perheen muille jäsenille ja voimakas epäluuloinen suhtautuminen viranomaisiin vaikuttivat lasten syrjäytymisprosessin etenemiseen. (Forssén yms. 2002, ) Lasten ja nuorten syrjäytymisessä on kyse syrjäytymisestä normaalina pidettävästä psykososiaalisesta kehityksestä, kun lapsen kasvuolosuhteet tai hänen oma toimintansa vaarantavat hänen terveen ja tasapainoisen kehityksensä. (Lämsä 1998, 9). Lasten syrjäytymistä selitetään usein vaikeilla kotioloilla, huonolla kasvatuksella ja rikkonaisella perheellä (Pölkki 2001, 127). Syrjäytymisen voidaan nähdä alkavan jo ennen kouluikää, mutta syrjäytymiskehitys on usein nähtävissä ensimmäistä kertaa vasta koulussa. Lapset, jotka joutuvat viettämään lähes koko päivän kotipihassaan ilman vanhempien huo-

17 17 lenpitoa, jäävät usein ilman perusturvaa. Päiväkoti ja koulu puuttuvat asioihin yleensä vasta, kun jotain hälyttävää on jo tapahtunut. (Somerharju 1998, 65.) Lasten syrjäytymistä voidaan tarkastella elämänhallinnan ongelmina ja ajautumisena ulos keskeisiltä sosiaalisilta areenoilta. Lapsuusiän syrjäytymisuhissa on kyse heikoista kompetensseista ja turvattomuudesta sekä itsearvostuksen puutteesta. Kompetenssilla tarkoitetaan yleisesti osaamisen ja hallinnan tunnetta sekä taitoa selviytyä ongelmallisista tilanteista rakentavilla tavoilla. Syrjäytymistä edistävät lähiyhteisön torjuntamekanismit sekä sosiaalisen ja muun tuen puute. Torjuntamekanismit tarkoittavat sitä, että lähiyhteisö ei välitä eikä puutu lapsen asioihin. (Pölkki 2001, 128.) Lasten syrjäytymiseen voidaan löytää samoja ulottuvuuksia kuin yleisestä viitekehyksestä (ks. kappale 4.1). Koulutuksellinen syrjäytyminen alkaa jo koulussa, jos lapsen valmiudet, tiedot ja taidot ovat vähäisiä tai puutteellisia. Samalla alkaa myös valikoituminen koulutusurille ja työmarkkinoille. Sosiaalinen syrjäytyminen näkyy siteettömyytenä ja ystävättömyytenä, joka johtaa sosiaalisen tuen ja ulkoisen kontrollin heikkenemiseen. Lastenkin yhteisöissä voi tapahtua normatiivista syrjäytymistä, normaalisuuden rikkomista, poikkeavaksi leimaamista ja siihen liittyvää identiteetin muodostumista. Koulutuksellisen ja sosiaalisen syrjäytymisen uhat vaativat huomiota jo varhaisina kouluvuosina, sillä juuri koulutuksen puute on eräs merkittävimpiä syrjäytymiseen johtavia tekijöitä. Syrjäytyminen sosiaalisista suhteista ja vaikuttamismahdollisuuksista voi liittyä sekä heikkoihin sosiaalisiin taitoihin että diskriminointiin. Äärimuotoja näistä ovat koulukiusaamisen ja henkisen väkivallan ilmiöt. (Pölkki 2001, ) Kodin merkitys lasten sosiaalisen ja koulutuksellisen syrjäytymisen riskitekijänä on usein korostunut. Kuitenkin kaikkien ihmisten elämään voi liittyä riskitekijöitä, kuten perheen hajoaminen tai vakava sairastuminen, jotka synnyttävät toimeentulotuen tarpeen. Perheen osattomuudesta alkanut psykososiaalinen haavoittuvuus voi kuitenkin jatkua lapsen kouluun, työelämään ja omaan vanhemmuuteen. Näin ollen huonoosaisuuden prosessi voi kulkea yli sukupolvien ilmentäen lapsen kokemuksia. Monenlaiset yhteiskunnan sekä lasten yhteisöjen, kuten kodin, koulumaailman ja toveriryhmän, syrjäyttävät mekanismit ovat mukana aiheuttamassa lasten syrjäytymistä, vaikka YK:n lasten oikeuksien sopimuksessakin korostetaan lasten osuutta yhteiskunnan voi-

18 18 mavaroista ja heidän oikeuttaan suojeluun ja osallisuuteen itseään koskevissa asioissa. (Pölkki 2001, ) Helsse on tutkinut vuonna 1988 sosiaalisen perimän kehää huostaan otettujen lasten taustoista käsin ja tullut siihen tulokseen, että sosiaalisen perimän kierre alkaa lapsuuden kokemuksista ja johtaa nuoruudessa ja varhaislapsuudessa koettujen ongelmien kautta sosiaaliseen eristäytymiseen. Lopulta ongelmien pitkäkestoisuus johtaa kehän sulkeutumiseen sosiaalisen hajaannuksen ja vanhempana epäonnistumisen kautta. Aikuisiän sosiaalisen selviytymisen yhteys lapsuuden ajan taustatekijöihin vaihtelee kuitenkin useiden eri taustatekijöiden mukaan. Näitä ovat muun muassa sukupuoli, persoonallisuustekijät, sosiaalinen tausta ja oman elämän tapahtumat. (Forssén yms. 2002, ) 4.3 Perheen ja yksilön rooli lasten syrjäytymiskehityksessä Perhe ja yksilö voivat toimia syrjäytymiskehityksessä niin riskitekijöinä kuin mahdollisina suojatekijöinäkin. Ongelmien kasaantumisen taustalla on usein perheen moniongelmaisuus, kuten työttömyys, alkoholiongelmat, mielenterveysongelmat, köyhyys ja perheen rikkonaisuus. Perheen moniongelmaisuus ei ole kuitenkaan suoranainen riskitekijä syrjäytymiseen, vaan se vaikuttaa pääasiassa erilaisten välittävien tekijöiden kautta. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi epäsuotuisa kasvatustyyli ja vanhemman masentuneisuus. Lisäksi taustalla voi vaikuttaa perheen alhainen sosiaaliluokka, joka myös suuntaa kasvavan nuoren koulutusvalintoja yhteiskunnassamme. (Rönkä 1996, 13.) Moniongelmaisten perheiden lapset voivat kokea saavansa liian vähän huolenpitoa, tukea ja kannustusta vanhemmiltaan, tai vanhemmat eivät valvo ja aseta tarpeeksi rajoja lastensa toimintaan. Vanhemmat kamppailevat omien ongelmiensa parissa eivätkä jaksa huolehtia lapsistaan tarjoamalla lämpöä ja rajoja. Levottoman perhetilanteen takia lapsille voi välittyä tunne, etteivät vanhemmat ole heistä kiinnostuneita, vaikka asia ei niin olisikaan. Ongelmaperheiden mahdolliset perheristiriidat, kielteiset tunteet ja ongelmien peittäminen voivat haavoittaa lasta, ja lisäksi tuen ja valvonnan puute voi johtaa lapsen ja nuoren itsehallinnan ongelmiin ajaen hänet irrottautumaan perheestään liian varhain.

19 19 Perhe toimii lapsen ja nuoren mallina selviytymiskeinojen, arvojen ja asenteiden oppimisessa. (Rönkä 1996, 14.) Tyttöjen ja poikien syrjäytymisessä on paljon yhteistä. Niitä ovat lapsuuden perheen vaikeudet, koulunkäyntiin liittyvät vaikeudet, nuoruusiän kapinointi, koulutuksen ja työn reunamille joutuminen. Eroavaisuudet syntyvät pääasiassa erilaisilla kehityskuluilla, erilaisilla kasvatustavoilla ja kulttuurissa vallitsevien odotusten kautta. Tytöt ja pojat reagoivat myös vaikeuksiin eri tavoin. Pojilla vaikeudet saattavat ilmetä esim. koulussa ylivilkkautena ja aggressiivisuutena. Tytöt taas potevat tyytymättömyyttä useimmin sisäistämällä paineet ja masentumalla. (Rönkä 1996, 16.) Kuitenkin vain osa riskilapsista oirehtii, sillä jokaisen selviytymiseen vaikuttavat yksilöiden persoonallisuuspiirteet. Sosiaalisuus, aktiivisuus ja omatoimisuus ovat piirteitä, jotka edistävät lasta selviytymään riskiolosuhteissa. Samoin eduksi on olla keskimääräistä älykkäämpi, hyvän terveyden ja korkean suoritusmotivaation omaava lapsi. Nämä kaikki piirteet edistävät sitä, että puutteellisissa olosuhteissa elävä lapsi pystyy solmimaan kontakteja ja hakeutumaan tilanteisiin, joissa hän saa positiivista palautetta. (Rönkä 1996, ) 4.4 Lasten hyvinvointi Suurin osa suomalaisista lapsista voi hyvin, mutta pahoinvoivien lasten määrä on kasvanut ja hyvinvointierot syventyneet. Tämä usein toistettu havainto käy ilmi muun muassa Stakesin valtakunnallisista lastensuojelutilastoista, jotka osoittavat lastensuojelun avohuollon asiakasmäärien kasvaneen huimasti viimeisten vuosien aikana. Ongelmana on kuitenkin ollut se, ettei näiden lukujen eikä näiden lasten taustoista tiedetä valtakunnallisesti juuri mitään. Köyhyys, vanhempien jaksamattomuus, ristiriidat ja riittämättömyys ovat kuitenkin usein lastensuojelun avohuollon asiakkaiksi päätyvien lasten taustalla. Näistä joka viidennen lapsen vanhemmalla on päihdeongelmia ja yhtä monella mielenterveysongelmia. (Heino 2007, 29.) Lapsuus ja nuoruus nähdään yhteiskunnallisesti merkittävänä elämänvaiheena ja samanaikaisesti lapsista ja nuorista rakennetaan tulevia työntekijöitä ja vastuunkantajia. Lap-

20 20 sen ja nuoren tärkeimpiä kasvuoloja on perhe, jota voidaan tukea erityisesti yhteiskunnan taholta. Näin perhe näyttäytyy lapsen ja nuoren kannalta yhteiskunnallisena yksikkönä, jonka hyvinvoinnin nähdään tukevan myös lapsen ja nuoren hyvinvointia. Aineellisten elämänolosuhteiden merkitys hyvinvoinnin edellytyksenä on tärkeä, mutta lapset tarvitsevat kasvaakseen myös vapautta. Heillä on oikeus omaan maailmaansa, johon aikuisten toiminta ei ulotu, silloin kun siihen ei liity uhkaa terveydelle tai kehitykselle. (Törrönen & Vornanen 2004, , ) Hyvinvointitutkimus on yleensä kohdistunut pääasiassa aikuisväestöön ja erityisryhmiin, kuten pitkäaikaistyöttömiin ja sosiaalihuollon asiakkaisiin. Lapsuus on jäänyt tällä tutkimusalueella selvästi vähemmälle. Kuitenkin kahden viimeisen vuosikymmenen muutokset talouden, sosiaalisen elämän ja ideologisten näkemysten suhteen ovat koskettaneet erityisesti juuri lasten ja heidän perheidensä elämää. Huolenaiheita ovat olleet päivähoidon laatu, perinteisen perherakenteen muuttuminen ja perheen ja vanhempien kyky vastata lasten hyvinvoinnista. Syrjäytymistä ja huono-osaisuutta käsittelevät tutkimukset ovat olennainen osa myös hyvinvointiteoreettisten tutkimussuuntien osaalueita, sillä niissä tarkastellaan hyvinvointipuutteiden syntyä ja kasautumisen mekanismeja. (Forssén yms. 2002, ) Stein Ringenin (1997, 21) mukaan lasten hyvinvointi riippuu kahdesta prosessista; siitä, miten lapsiperheet voivat yhteiskunnassa ja siitä, miten lapset itse voivat näissä perheissä. Lapsen hyvinvoinnin perustan keskeisimpiä tekijöitä on siis hänen perheensä. Vanhempien ja perheen voimavarat ovat olennaisen tärkeitä lapsen omien resurssien lisäksi. Perheen ulkoiset ja sisäiset resurssit voivat toimia suojaavina tai riskiä lisäävinä tekijöinä lapsen hyvinvoinnin suhteen. Ulkoisia resursseja voivat olla muun muassa perheen taloudellinen tausta, asumistaso, vanhempien koulutustaso ja ammatti. Sisäisiä taas perheen historia, vanhempien ja lasten persoonallisuus ja lapsi-vanhempi suhde. Gordon ja Jordan (1999, 242) pitävät lasten hyvinvoinnin keskeisenä tekijänä lasten ja perheiden lähiverkostoa, joka tukee ja luo resursseja lapsiperheille ja lapselle itselleenkin. Perheen hyvinvoinnin ja lasten kehityksen suhteen tärkeässä asemassa ovat myös lasten hoitamiseen, tukemiseen ja kasvatukseen liittyvät tekijät. (Forssén yms. 2002, ) Lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttaa paljon fyysinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret kasvavat. Lapsia pitäisi pyrkiä suojelemaan kaupallisuuden paineilta ja viihdetarjon-

21 21 nalta ennen kaikkea seksiltä ja väkivallalta. Heille tulisi tarjota turvallinen ja virikkeellinen lähiympäristö ja tuoteturvallisuus. Terveyskasvatus kuuluu myös osaksi lasten hyvinvoinnin tukemista, sillä esim. tupakka ja päihteet vaarantavat tutkitusti ihmisten terveyttä. Lasten hyvinvoinnin edellytyksiä tuotetaan välillisesti tukemalla perheitä esimerkiksi taloudellisesti. On kuitenkin selvää etteivät haitalliset olosuhteet lapsen kasvuympäristössä väistämättä vaikuta esimerkiksi lapsen mielenterveyden häiriintymiseen. Kuitenkin, mitä enemmän riskitekijöitä on, sitä enemmän niillä on yhteyksiä ja yhteisvaikutuksia ja sitä todennäköisemmin lapsessa ilmenee kielteisiä asioita. (Törrönen & Vornanen 2004, ) Lapsiasiainvaltuutettu Maria Kaisa Aula (2007) puhui kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivillä Jyväskylässä ja nosti esiin näkökulmia lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista. Hänen mukaansa erilaisista ongelmista kärsivien lasten ja perheiden määrä on lisääntynyt maassamme nopeasti. Lasten ja perheiden ongelmia korjaavien erityispalveluiden eli lastensuojelun, mielenterveyspalveluiden ja erityisopetuksen sekä erityispäivähoidon kysyntä on myös lisääntynyt merkittävästi. Palveluissa on kuitenkin ruuhkaa ja saatavuudessa suuriakin alueellisia eroja. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kasvanut ja samalla myös lasten- ja nuorisopsykiatrin tarve on lisääntynyt. Aulan mielestä suurin lasten pahoinvoinnin ja kaltoinkohtelun syy on vanhempien päihteidenkäyttö. Avio- ja avoerojen määrän kasvu ja yksinhuoltajuus vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Aulan mielestä lasten hyvinvointia voisi kuvata maassamme sanoilla erilaistuminen, eriarvoistuminen ja polarisaatio. Enemmistö suomalaisista lapsista voi aivan kohtalaisesti ja osa suorastaan erinomaisesti. Kuitenkin noin 5 10 % lapsista joutuu kohtaamaan kaltoinkohtelua. Suomalainen yhteiskunta tarjoaa kaikille lapsille päiväkotipaikan ja koulutuksen sekä näiden puitteissa ravinnon ja terveydenhuollon. Se tarjoaa myös vapaa-ajantoimintaa ja ottaa huomioon lastenkin mielipiteitä ympäristön suunnittelussa. Lapsista, joilla on erityisiä ongelmia, pidetään erityistä huolta, ja vanhempia tuetaan kasvatustehtävässä taloudellisesti sekä muulla tavoin. Voidaan kuitenkin kysyä, riittääkö yhteiskuntamme panos, huolenpito ja kannattelu kasvattamaan lapsista toimintakykyisiä aikuisia. Lasten kasvussa aikuiseksi liittyvät toisiinsa fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kehitys. Yhteiskunnan kansalaiseksi kasvaminen on persoonallista kasvua ja se riippuu paljolti lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä. Lapset eivät ymmärrä vielä yhteiskuntamme

22 22 vaatimuksia ja odotuksia, vaan tarvitsevat yksinkertaisesti huolenpitoa ja rakkautta. Tämä psykososiaalinen ravinne on kansalaisuuden perusta. (Järventie 2000, 152.) Kaikkien ongelmien vastapainoksi voidaan kuitenkin todeta, että suomalaisen lapsen lapsuus on nykyisin turvatumpi kuin koskaan ennen. Lapset säilyvät hengissä ja terveinä yleisesti ottaen kauemmin kuin aikaisemmin. Heillä on paremmat mahdollisuudet koulutukseen, tietoon ja erilaisten taitojen kehittämiseen sekä materiaaliseen hyvinvointiin kuin millään muulla sukupolvella aiemmin. Lapset ovat myös paremmin selvillä elinympäristöstään ja muusta maailmasta, ja jo pienetkin lapset ymmärtävät luonnon ja sen suojelun tärkeyden. He onnistuvat usein valistamaan tiedoillaan myös vanhempiaan, ja ylipäätään lapset kasvattavat vanhempiaan vähintäänkin yhtä paljon kuin vanhemmat kasvattavat lapsiaan. (Taskinen 1997, 28.) 4.5 Vanhemmuuden tukeminen Julkisuudessa on keskusteltu vanhemmuudesta ja lapsuudesta pitkään, ja pinnalla on ollut muun muassa kysymys siitä, onko vanhemmuus hukassa. Keskustelua on leimannut huoli, sillä on puhuttu lasten syrjäytymisestä, pahoinvoinnista, päihteiden käytöstä, sosiaalisten taitojen puutteesta, kouluviihtymättömyydestä ja masentuneisuudesta. Lisäksi lastensuojelun ja mielenterveyspalveluiden tarpeiden lisääntyminen on puhuttanut ihmisiä. Lasten hoitaminen, hoivaaminen ja kasvattaminen ovat siirtyneet monissa perheissä melko lailla yhteiskunnan vastuulle ja on puhuttu myös niin sanotusta jaetusta vanhemmuudesta. (Saarnio 2004, ) Vanhempien tulisi kyetä ottamaan huomioon lasten yksilölliset tarpeet ja samalla nähdä myös lasten ja nuorten elämän uhkatekijät. Nämä kaksi seikkaa ovat tehneet vanhemmuudesta monimutkaisempaa. Puhuttaessa vanhemmuudesta on kyse lapsen hoivasta, huolenpidosta, huoltajuudesta, suojelusta, kasvatuksesta ja emotionaalisesta kohtaamisesta. (Saarnio 2004, 242.) Laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (1983) määritellään huoltajuuden kriteerit ja tämän lain mukaan lapselle tulee turvata tasapainoinen kehitys ja yksilölliset tarpeet ja toivomukset huomioon ottava hyvinvointi. Tämän huollon tulee turvata lapselle myös myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Vanhempien on siis annettava lapselle turvallisuutta, hel-

23 23 lyyttä ja rajoja. Toimiva vanhemmuus sisältää lämpöä, hyväksyntää, valvontaa ja rajojen asettamista. Riittävä vanhemmuus on siis sitä, että kotoa löytyy turvallista ja läsnä olevaa aikuisuutta. Vanhemmuus on aina vuorovaikutustapahtuma aikuisen ja lapsen välillä. (Saarnio 2004, ) Keskeisimmät vanhemmuuteen ja vanhempiin liittyvät seikat, jotka ovat lastensuojelutarpeen taustalla tällä hetkellä, liittyvät perheristiriitoihin ja jaksamattomuuteen. Taustalla on usein myös lasten hoidon laiminlyöntiä, avuttomuutta, osaamattomuutta ja mielenterveys- ja päihdeongelmia. Lapsen näkökulmasta tärkeimmät taustatekijät lastensuojelun asiakkuuteen ovat vanhempien ja lasten väliset ristiriidat, kouluvaikeudet, monet muutokset kuten perherakenteen muutokset tai muutot toisille paikkakunnille. Lähes joka toinen lastensuojelun asiakkaaksi tullut lapsi on köyhästä perheestä, joka saa tai on saanut toimeentulotukea. (Heino 2007, ) Lastensuojelun asiakkailla on taustallaan monesti rikkinäinen lapsuus eikä heillä ole välttämättä ollut lapsuudessaan riittävän läsnä olevaa tai turvallista aikuista. Tästä syystä he ovat itse ihmeissään tai kadoksissa oman vanhemmuutensa kanssa. Lapsiperheiden ongelmiin voidaan vaikuttaa varhaisen puuttumisen avulla antamalla perheelle tukea, jotta ongelmat eivät muuttuisi monimutkaisiksi ja liian vaikeasti hallittaviksi. (Saarnio 2004, 242.) Vanhemmuus koetaan usein haastavaksi ja sitä on jakamassa kaksi aikuista. Suurin osa suomalaisista lapsista elää kahden vanhemman perheessä, mutta Tilastokeskuksen mukaan yksinhuoltajaperheessä elää kuitenkin jopa joka kuudes lapsi ja uusioperheessä joka kymmenes lapsi. Lastensuojelun asiakasperheissä rakenne on lähes päinvastainen, sillä näistä perheistä 62 % on yhden ja 33 % kahden vanhemman perheitä. (Saarnio 2004, ) Lapsiperheiden hyvinvoinnin tukeminen on kohdistunut erityisesti ennaltaehkäisevään toimintaan ja siinä vanhemmuuden tukemiseen. Ennaltaehkäisevä työ on kaikkea sitä, millä pyritään ennaltaehkäisemään erilaisia pulmia lapsiperheissä. On haluttu tukea perheitä ennen kun ongelmat monimutkaistuvat ja kasaantuvat. Ennaltaehkäisevässä perhetyössä perhekeskeinen näkökulma korostuu. Sillä tarkoitetaan koko perheen tukemista, ja se korostaa perheen voimavaroja ja sitä, että jollekin perheenjäsenelle tapahtunut asia vaikuttaa myös muihin perheenjäseniin. Perhe nähdään järjestelmänä, jossa jokaisen osan muutos aiheuttaa muutoksen myös muissa osissa. Ennaltaehkäisevää perhetyötä

24 24 tekevät perinteisesti neuvolat ja päivähoito, mutta myös seurakunnat, kasvatus- ja perheneuvolat sekä erilaiset järjestöt kuuluvat ennaltaehkäisevän perhetyön piiriin. Perhetyötä tehdään monella tapaa, mutta perhetyön ja vanhemmuuden vaateet liittyvät lasten yksilöllisiin tarpeisiin ja niiden huomioimiseen. Voimavarakeskeinen ajattelu ja ratkaisukeskeisyys kuuluvat tänä päivänä vahvasti perhetyöhön. (Saarnio 2004, 241, ) Tukemalla vanhempia ja heidän mahdollisuuksiaan pitää huolta lapsistaan ehkäistään vaikeuksien syntymistä tai niiden syvenemistä. Lasten hyvinvointia voidaan parantaa vaikuttamalla kasvuoloihin, tukemalla perhettä ja lasta palvelujen avulla, taloudellisella tuella ja hoitomahdollisuuksilla sekä lapsen oikeudellisen aseman järjestämisellä. (Törrönen & Vornanen 2004, ) 5 KIRKKO JA LASTEN SYRJÄYTYMINEN Kirkkomme on herännyt viimeisen kolmenkymmenenvuoden aikana tunnistamaan ja tunnustamaan entistä paremmin yhteiskunnallisen vastuunsa. Sitä kannetaan kirkossa nyt laajalla rintamalla seurakunnista aina kirkkohallitukseen asti. (Kantanen 2002, 154.) Syrjäytyminen nousi kirkossa päivän puheenaiheeksi eduskunnan hyvinvointivaltion romuttamista koskevan keskustelun myötä 1990-luvun loppupuolella. Kirkko otti osaa tähän keskusteluun hyvinvointivaltion romuttamista vastaan. (Gothóni 2003, 17.) 5.1 Miten kirkko huomioi lasten lisääntyneen syrjäytymisvaaran? Osmo Soininvaara kirjoitti vuonna 1999, että 1980-luvun sosiaalipolitiikan avulla toteutettiin hyvä sosiaalinen turvallisuus ja korkeatasoiset palvelut kansalaisille. Laman myötä tilanne kuitenkin muuttui huomattavasti ja työttömyyden myötä entistä useamman perheen ja nuoren elämäntilanne heikkeni. Kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan kasvoi ja pelot etuuksien väärinkäytöstä lisääntyivät. Rajalliset taloudelliset mahdollisuudet johtivat hyvinvointivaltion uudelleenarviointiin. Myös pelko siitä, että senhetkinen ti-

25 25 lanne ei kannustaisi nuoria aktiiviseen kouluttautumiseen ja työnhakuun sai aikaan eriäviä mielipiteitä hyvinvointivaltiota kohtaan. Kirkossa nähtiin kuitenkin erityisen vaarallisena tilanne, jossa kansa jakautuisi menestyjiin ja putoajiin. Useat leikkaukset olivat merkinneet jo nyt kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elämäntilanteen vaikeutumista, ja monissa kunnissa säästön kohteena olivat juuri päihde- ja mielenterveystyö. Samalla työvoiman tarpeen väheneminen kehittyneen tekniikan myötä lisäsi koulutuksien vaatimuksia. Koulupudokkaiden suuri määrä ja nuorisotyöttömyyden laajuus alkoivat näkyä nuorten työuran alkuun pääsemisessä ja se vähensi myös innostuneisuutta koulutukseen sekä oman paikan löytymiseen. (Gothóni 2003, ) Lama iski maahamme työpaikkojen kautta. Kirkon piirissä diakonityö alkoi nopeasti toimia työttömyyden aiheuttaman aineellisen hädän lievittämiseksi. Laman jälkeen diakoniatyössä käytiin taisteluun syrjäytettyjen ihmisten sosiaalisen hyvinvoinnin puolesta. Perhe-elämän, kasvatuksen, nuorisotyön ja terveydenhuollon alueilla moni asia oli muuttunut ja näistä vastaavat kirkon työmuodot kantoivat oman osuutensa sosiaalieettisestä vastuusta vaikuttamalla yhteiskunnalliseen kehitykseen aina lainsäädäntöä myöten. (Kantanen 2002, ) Diakoniatyö on joutunut painottamaan viimeisten vuosien aikana entistä enemmän sosiaalista funktiotaan ja kehittymään yhteiskunnallisen tai poliittisen diakonian suuntaan. Hädässä ja vaikeuksissa olevien ihmisten auttaminen on johtanut kiinnittämään huomiota myös hädän syihin, jotka usein ovat yhteiskunnallisia. Ei ole koettu riittäväksi auttaa vain yksilöä hänen henkilökohtaisessa tilanteessaan, vaan pyrkiä vaikuttamaan myös hädän syiden poistamiseksi. Nykyään katsotaankin tämän ulottuvuuden olevan hyvin oleellinen osa diakoniaa. (Veikkola 2002, 116.) Osa kirkon jokapäiväistä elämää on yhteiskunnallisen vastuun kantaminen, mutta se ei vielä ratkaise sitä, miten kirkko vastuunsa kantaa. Kirkko on kuin iso ruumis, jonka kaikilla jäsenillä on erilainen tehtävä, vaikka kaikki tapahtuukin kokonaisuuden puolesta ja hyväksi. Niinpä diakonian vähimmäisvastuu onkin nostaa seurakunnan esityslistalle tietoa ihmisten hyvinvoinnista ja elämisen edellytyksistä paikkakunnalla. Tieto näistä asioista ohjaa ennaltaehkäisevää toimintaa. (Kantanen 2002, )

26 26 Viimeisen kolmen vuoden aikana kirkon diakonia- ja kasvatustyöntekijät ovat huomioineet lasten lisääntyneen syrjäytymisen. Lasten vanhempien päihteidenkäyttö on työntekijöiden mielestä yleisin syy lasten syrjäytymiseen. Lisäksi syrjäytymistä lisäävät myös taloudelliset tekijät ja vanhempien mielenterveysongelmat. Muiksi syiksi lasten syrjäytymiseen mainitaan mm. ihmissuhteiden ja perheiden rikkonaisuus, avuttomat ja vastuuttomat vanhemmat sekä vanhempien kiire ja ajanpuute. Nämä tulivat ilmi Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksen toiminnallisen osaston toimeksiannosta tehdyssä Syrjäytyneet lapset -tutkimuksessa, joka tehtiin sekä diakonian että kasvatuksen viranhaltijoille. Tutkimuksen suunnitteli diakonia- ja yhteiskuntatyön sekä kasvatusja nuorisotyön yksikkö. (Syrjäytyneet lapset tutkimusraportti 2006, 2 5.) Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa lasten syrjäytymisen yleisimpiä syitä, seurakunnan työntekijöiden koulutustarvetta liittyen syrjäytymisuhassa olevien tai jo syrjäytyneiden lasten auttamiseen sekä seurakunnan ja eri tahojen välistä syrjäytymiseen liittyvää yhteistyötä. Lisäksi tutkittiin, miten kirkko voisi tarttua paremmin lasten syrjäytymiseen. Vastaajia tutkimuksessa oli kaiken kaikkiaan 100; 50 kasvatuksen viranhaltijaa ja 50 diakonian viranhaltijaa ja heiltä kerättiin tutkimuksessa myös vapaamuotoista palautetta. Tutkimuksesta kävi ilmi, että suurin osa vastaajista (68 %) arvioi lasten syrjäytymisen lisääntyneen viimeisen kolmen vuoden aikana oman seurakuntansa alueella. (Syrjäytyneet lapset tutkimusraportti 2006, 2 4.) Kirkolliskokous päätti riemuvuoden 2000 kunniaksi suunnata rahaa nuorten hyvinvoinnin tukemiseen ja Kirkkohallitus osoitti vuoden 2000 budjetissaan kirkolliskokouksen aloitteesta markan eli euron määrärahan nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen ja syrjäytyneiden auttamiseen. Tästä erityismäärärahasta euroa osoitettiin suoraan avustustoimintaan kirkon diakoniarahaston kautta ja euroa seurakuntien ja hiippakuntien haettavaksi projektitoimintaan lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kirkkohallitus asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli määrärahan käytön valmistelu ja seuranta. Erityismäärärahoilla rahoitettiin 52 projektia eri puolilla Suomea. (Gothóni 2003, 7.) Kirkon puheenvuoroista yhteiskunnan suuntaan nousi myös kirkon kasvatuksen painopisteeksi vuosille teema Jumalan silmissä kaunis tytöt ja pojat. Kirkon

27 27 kasvattajilla on mahdollisuus tuoda kristillisestä uskosta nousevia näkökulmia keskusteluun, jota yhteiskunnassa käydään lapsuuden uhanalaisuudesta ja tyttöjen ja poikien oikeudesta kasvurauhaan. Teema puolustaa ihmistä sekä asettuu ihmisyyttä kaventavia ja välineellistäviä ihanteita vastaan. Kirkon kasvatustyön ammattilaiset haastetaan tunnistamaan niitä aikamme ilmiöitä ja käytäntöjä, jotka kaventavat ihmisyyttä ja pirstovat sen erilaisiksi osa-alueiksi. Tällaisia osa-alueita ovat muun muassa ihminen asiakkaana, kuluttajana, markkinoinnin kohteena ja tuottavuuden välineenä. Kirkon tehtävänä onkin muistuttaa, että ihmisarvoa ei tarvitse ansaita, ei lunastaa, eikä todistaa. Jumalan luomana olentona jokaisen yksilön ihmisarvo on täysin riippumaton kaikesta mitattavasta. (Heinonen 2006.) 5.2 Mitä seurakunnan varhaisnuorisotyö on tällä hetkellä? Seurakunnan nuorisotyöhön kuuluu laajassa merkityksessä monenlainen toiminta kaikkien alle 30-vuotiaiden nuorten kanssa. Varhaisnuorisotyö, nuorisotyö, erityisnuorisotyö ja työ nuorten aikuisten kanssa kuuluvat kiinteästi seurakunnan nuorisotyön piiriin. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2007.) Varhaisnuorisotyöllä tarkoitetaan 7 13-vuotiaiden tyttöjen ja poikien sekä heidän perheidensä kanssa tehtävää työtä. Varhaisnuorisoikäiset ovat monenlaisten muutosten aikaa eläviä lapsia ja nuoria ja heidän kohtaamisekseen tarvitaan perinteisen varhaisnuorisotyön rinnalle monenlaisia näkökulmia ja menetelmiä. Tavallisin varhaisnuorisotyön arkitoiminnan muodoista on viikoittain kokoontuvat kerhot, joissa on hyvin monipuolista ohjelmaa aina askarteluista, leikeistä ja kokkaamisesta pieniin hartaushetkiin. Myös kerhojen aiheet koostuvat monesti jonkun eritysharrastuksen ympärille esim. pienoismalli- tai näytelmäkerhot. Kerhoja vetävät koulutetut kerhonohjaajat, jotka ovat rippikoulun käyneitä nuoria tai aikuisia. (Pietilä 1997, ) Toinen varhaisnuorisotyön arkitoiminnan muoto on iltapäiväkerhotoiminta, joka on tarkoitettu ala-asteen 1 3-luokkalaisille. Kerhot kokoontuvat päivittäin koulupäivän jälkeen ja ohjaajina toimivat yleensä jo ammattiin valmistuneet aikuiset, yleensä lastenohjaajat. Varhaisnuorisotyö ja lapsityö tekevätkin yhteistyötä paljon juuri iltapäiväkerhojen järjestämisessä, mutta myös retki- ja leiritoiminnassa. (Pietilä 1997, 172.)

28 28 Retket ja leirit kuuluvat tiiviisti varhaisnuorisotyöhön ja niitä järjestetään oman seurakunnan sisällä sekä hiippakunnallisesti ja rovastikunnallisesti. Varhaisnuorisotyönohjaajat suunnittelevat ja toteuttavat leirit ja retket, mutta usein apuna on muitakin toimintoihin osallistuvia työntekijöitä ja isosia. (Pietilä 1997, ) Varhaisnuorisotyössä järjestetään lapsille ja nuorille myös juhlatoimintaa, johon kuuluvat erilaiset tapahtumat ja erityistilanteet kuten kymppisynttärit. Niihin kutsutaan kaikki tietynikäiset ja seurakunnan alueella asuvat varhaisnuoret joko henkilökohtaisella kutsulla, luokkavierailujen tai tiedotusvälineiden avulla. Tällaiset tapahtumat ovat hyvin suosittuja ja niiden järjestäminen vaatii työntekijöiltä sitoutumista ja taloudellisia resursseja. Myös valtakunnalliset ja hiippakunnalliset varhaisnuorisopäivät tai tyttö- tai poikapäivät ovat osa juhlatoimintaa. (Pietilä 1997, 173.) Partiotoiminta kuuluu myös osaksi seurakuntien varhaisnuorisotyötä, kun sen tarkoitus on tukea varhaisnuoren ja nuoren kasvua kokonaisvaltaisesti sekä tukea heidän uskonnollista kasvatustaan luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisesti. (Saarinen 1997, 185.) Yhteistyötä varhaisnuorisotyönohjaaja tekee paljon koulujen ja järjestöjen kanssa sekä eri viranomaisten kanssa tarvittaessa. Kouluissa pidetään päivänavauksia, vieraillaan uskonnon tunneilla ja osallistutaan koulujumalanpalveluksiin. Myös materiaalien vaihto seurakunnan ja koulujen välillä kuuluu yhteistyön piiriin, ja yhteydet opettajiin mahdollistavat koulumaailman käänteiden seuraamisen. (Pietilä 1997, ) Kaikesta toiminnasta tiedottaminen kuuluu myös osaltaan varhaisnuorisotyöhön, jotta toimintaan saadaan mukaan aina uusia lapsia ja nuoria ja jotta toiminnan jatkuvuus on mahdollista. (Pietilä 1997, ) Varhaisnuorisotyö on ennaltaehkäisevää toimintaa. Kerho-, leiri- ja retkitoiminta tarjoavat lapsille ja nuorille mahdollisuuden hyviin harrastuksiin, elämän ja uskon pohdintaan sekä ohjattuun toimintaan kaveriporukassa. (Nivala 2005,141.) Varhaisnuoriso- ja nuorisotyö eivät ole pelkkää kasvatusta, vaan niihin kuuluu myös paljon muutakin. Kirkon tulee selkeästi kantaa huolta varhaisnuorista, nuorista ja heidän kasvuvaiheistaan, sillä vasta nyt on tajuttu, minkälaisten asioiden kanssa esim. varhais-

29 29 nuoret kamppailevat. Jos kirkossa ei tajuta tämän ikävaiheen tärkeyttä, voidaan sillä aiheuttaa arvaamattoman suuria laiminlyöntejä. Nuorisotyössä on mahdollista antaa kasvatusherätteitä ja samalla avata nuorten silmiä näkemään omaa ympäristöään. (Unkuri 2007, ) 5.3 Kirkon keinoja lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn Syrjäytymien nähdään yhteiskunnan ja yksilön välisten siteiden heikkenemisenä. Seurakuntien toiminnan tavoitteena tulisikin lisätä tätä yhteyttä ja yhteisyyttä, josta tulisi kokemus yhteisestä vastuusta ja jakamisesta me-hengessä. Tällöin seurakunnissa etsittäisiin toimintamuotoja, joissa hyvinkin erilaiset lapset ja nuoret kokisivat kuuluvansa seurakuntaan ja voisivat antaa oman panoksensa mielekkään toiminnan ja vastuun muodossa. (Gothóni 2003, 18.) Keravan seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijän mielestä syrjäytymisen ehkäisemiseen tulisi panostaa kirkon nuorisotyön piirissä entistä enemmän ja toimintaa tulisi kehittää yhteiskunnan muutosten tuomien haasteiden mukaisesti. Keravan seurakunnassa on ollut syrjäytymisen vastaiseen työhön palkattu varhaisnuorisotyöntekijä vuodesta 2003 lähtien, kun kirkkoneuvosto näki tällaisen viran tarpeelliseksi. (Toivanen 2007.) Syrjäytyneet lapset -tutkimukseen vastanneiden seurakunnan työntekijöiden mielestä diakonia-, lapsi- ja perhetyö ovat reagoineet lasten syrjäytymiseen yleisimmin kehittämällä yhteistyötä diakonian sekä lapsi- ja perhetyön välillä. Yhteistyötä oli tutkimukseen vastanneiden mukaan tällä hetkellä yleisimmin yksittäisten asiakkaiden ja asiakasperheiden tasolla sekä käytännön toiminnan suunnittelun tasolla. Lisäksi yhteistyötä lasten syrjäytymiseen liittyen tehtiin yleisimmin sosiaalitoimen, yhteiskunnan varhaiskasvatuksen (päivähoito) ja terveystoimen/neuvoloiden kanssa. Vähiten yhteistyötä oli tällä hetkellä poliisin kanssa. Seurakunnissa oli järjestetty myös vertaistukitoimintaa ongelmaperheille tai lapsille, ja yli puolet (56 %) vastaajista ilmoitti, että seurakunnassa oli sovittu varhaisen puuttumisen toimintamalleista lasten syrjäytymisuhkaan. (Syrjäytyneet lapset tutkimusraportti 2006, 6 10.)

30 30 Lapsen pitäminen auttamistyön keskiössä on haaste niin diakonia- kuin sosiaalityöllekin. Lapsidiakoniaa toteutetaan monin eri tavoin monien yhteistyökumppaneiden kanssa. Erityisesti yhteistyökumppaneina toimivat seurakuntien lapsi- ja varhaisnuorisotyö. Lapsidiakonian toimintamuotoja ovat muun muassa kaakaopyhäkoulut, iltapäiväkerhot, päihdeperheiden lasten vertaisryhmät, ns. riskiryhmille perustetut kerhot ja ryhmät, varhaisnuorille tarkoitetut perjantai-iltojen tai vastaavien olotilat jne. Näistä toiminnoista monet ovat saaneet alkunsa aikuisten havahtumisesta lasten hädälle. (Jääskeläinen 2002, 196.) Keravan seurakunnassa lasten syrjäytymisen ehkäisyyn pyritään vaikuttamaan varhaisnuorisotyöntekijän yhteistyöllä erityisluokkien, Päihdepysäkin, sosiaalitoimen, lastensuojelulaitosten ja sairaalakoulun kanssa. Varhaisnuorisotyöntekijä osallistuu myös erilaisiin työryhmiin ilkivallan ehkäisemiseksi. Lisäksi Keravalla toimii varhaisnuorten iltapäivä -nimikkeellä avoin varhaisnuorille suunnattu toimintakerho, joka on avoinna arkipäivisin klo Tämä iltapäivä on tarkoitettu luokkalaisille lapsille, jotka eivät enää pääse seurakuntien iltapäiväkerhoihin koulupäivän jälkeen. Lasten kanssa toimiessa varhaisnuorisotyöntekijä mm. opettaa lapsille elämän pelisääntöjä, kristinuskon asioita, ryhmäyttää lapsia ja kertoo heille seurakunnan tarjoamasta toiminnasta. Keravan seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijän mielestä lasten syrjäytymistä vastaan tehtävässä työssä tarvitaan diakonista lähestymistapaa. Ollaan paikalla ja autetaan niitä, jotka apua eniten tarvitsevat sekä vältetään leimaamista ja syyllistämistä. (Toivanen 2007.) Seurakunnan kaikki työntekijät kohtaavat työssään apua ja tukea tarvitsevia ihmisiä, joten seurakunnan kaikissa työmuodoissa, erityisesti lapsi-, nuoriso- ja perhetyössä, tehdään diakoniaa. Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa palvelua, joka toteutuu ihmisten vuorovaikutuksena ja kirkon elämänä. (Jääskeläinen 2002, ) Diakonian lähtökohtana ovat Jeesuksen esimerkki ja hänen opetuksensa. Jeesus kohtasi apua tarvitsevat, köyhät, sairaat ja syrjäytetyt. Hän kuunteli, paransi, auttoi ja julisti anteeksiantamuksen sanomaa. (Veikkola 2002, 115.) Se on kristillisestä uskosta ja rakkaudesta lähtevää palvelua, jota jokainen seurakunnan jäsen toteuttaa toimiessaan lähimmäisensä parhaaksi. Diakoninen palvelu koskee koko ihmiselämää, ja diakoninen elämä ja toiminta kuuluvat koko seurakunnalle. Diakoniatoiminnassa pyritään tukemaan yksilöiden ja yhteisöjen suhteiden toimivuutta vahvistaen samalla kansalaisyhteiskuntaa. (Jääskeläinen 2002, 192.)

31 31 Diakoniatyössä avainasemassa ovat ihmisten osallisuuden, jakamisen ja keskinäisen huolenpidon toteutumisen tukeminen. Lisäksi siihen kuuluu niiden auttaminen ja tukeminen, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ympäristövastuun toteutumisen edistäminen sekä ihmisten kutsumuksen toteuttamisen tukeminen kuuluvat diakonia- ja yhteiskuntatyön avaintehtäviin. Näin ollen kirkon on muokattava toimintaansa koko ajan sen mukaan, mikä kulloisessakin tilanteessa näyttää tärkeältä ja ajankohtaiselta. Kirkon tulee olla mukana syrjäytymisen ehkäisemisessä vahvistamalla lähiyhteisöjä ja niiden luontevaa huolenpitoa jäsenistään. Tärkeää on vahvistaa osallisuutta ja kuulumisen tunnetta. Kokemus yhteisöön kuulumisesta tukee yksilön sisäistä eheyttä ja antaa hänelle merkityksen. Parhaimmillaan yksilöä tukevia ja yhteiskuntaa eheyttäviä yhteisöjä, jotka antavat mahdollisuuden omaehtoiseen osallistumiseen ovat perhe, suku, naapurusto, kyläyhteisö, kaupunginosayhteisö, erilaiset harrasteyhteisöt, työyhteisö ja seurakuntayhteisö. (Veikkola 2002, ) Syrjäytyneet lapset -tutkimuksesta kävi ilmi, että sekä diakonian viranhaltijat että kasvatuksen viranhaltijat toivovat lisää koulutusta varhaisen puuttumisen menetelmiin. Tärkeimmiksi asioiksi, mihin kirkko voisi tarttua lasten syrjäytymiseen liittyen, koettiin perhe- ja lapsityön, varhaisnuorisotyön, seurakunnan sisäisen yhteistyön, perheneuvonnan ja diakoniatyön kehittäminen. Lasten syrjäytymisen ehkäisemiseen kaivattiin enemmän resursseja sekä koulutusta. (Syrjäytyneet lapset tutkimusraportti 2006, ) Lasten syrjäytymiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen liittyy vahvasti lapsen perhe ja siltä saatava tuki. Perhe ja perheen näkökulma kuuluvat kaikkeen seurakuntatyöhön, mutta varsinkin diakoniatyöhön. Diakonian yksi erityispiirre on se, että sen piirissä kohdataan hyvin erilaisia perheitä. Perhediakoniaa toteutetaan erilaisissa perhetyön muodoissa, joita kirkolla ja yhteiskunnalla on lukemattomia määriä. Perhetyö näyttäytyy myös perheiden epävirallisena tukemisena arkipäivän iloissa ja suruissa, erilaisissa elämäntilanteissa ja perheen eri vaiheissa. Toisaalta se on myös perheen syvällistä tukemista ja varhaista puuttumista vahvojen ja virallisten väliintulojen avulla. Samalla se sisältää myös paljon arkista ja näkymätöntä huolenpitoa. Seurakuntien perhetyössä tarjotaan perheille erilaisia mahdollisuuksia vuorovaikutustaitojen ja ongelmanratkaisu-

32 32 keinojen lisäämiseen. Vanhempia tuetaan myös vanhemmuuteen valmistautumisessa. Seurakuntien perhetyön muotoja ovat muun muassa perhekerhot, parisuhdekurssit, perheleirit, vanhempainillat yms. Nämä kaikki tarjoavat mahdollisuuden vertaistukeen. (Jääskeläinen 2002, ) Syrjäytymistä vastaan tehtävässä työssä Keravan seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijä tekee yhteistyötä lasten perheiden kanssa aina tarvittaessa tapaamalla perheitä joko erikseen sovitusti tai esim. lasta kerhosta pois hakiessa. Hänen mielestään lasten syrjäytymisvaara ei katso sitä, onko lapsen perhe hyvätuloinen vai pienituloinen. Kyse on hänen mielestään siitä, että monet lapset joutuvat olemaan liikaa yksin eikä heillä ole harrastuksia. He eivät myöskään itse välttämättä osaa niitä etsiä, sillä sellaisista asioista huolehtimisen pitäisi kuulua välittäville aikuisille. Nykyään lapset joutuvat itsenäistymään aivan liian aikaisin, mikä taas saattaa aiheuttaa lasten ajautumista vääränlaisille urille. Myös vanhemmat pitäisi herättää näkemään lasten syrjäytymisuhka ja siihen johtavat syyt. (Toivanen 2007.) Syrjäytymisen ehkäisemiseksi lasten tulisi saada kokemuksia liittymisestä: mukanaolosta, yhteenkuuluvuudesta ja välittämisestä. Harrastuksiin sitoutuminen erottaa jo varhain myönteisesti kehittyvät lapset niistä, jotka joutuvat hankaluuksiin ympäristön kanssa. Harrastuksissa lapset voivat löytää omia lahjakkuusalueitaan, jotka saattavat esim. koulussa jäädä löytymättä. Samalla he voivat solmia uusia ystävyyssuhteita muihin lapsiin ja aikuisiin. Varsinkin pienissä perheissä kasvaville lapsille nämä ovat kullanarvoisia asioita. (Taskinen 1997, 26.) Luterilainen kirkko, seurakunnat ja kristilliset järjestöt tarjoavat lapsille, varhaisnuorille ja nuorille monenlaisia mahdollisuuksia kokoontua yhteen kerhojen, leirien, tapahtumien ja muun toiminnan yhteyteen (Elomaa 1997, 110). Lasten, varhaisnuorten ja nuorten kanssa tehtävä työ on luonteeltaan ennen muuta kasvatustoimintaa ja sen sisällön tulisi vastata tyttöjen ja poikien kehitystarpeita. Seurakunnan nuorisotyön tulee tarjota lapsille, varhaisnuorille ja nuorille mahdollisuus Vapahtajan tuntemiseen ja turvalliseen elämään, mahdollisuus rakentaa uskonelämäänsä, kasvaa yhteen toisten kristittyjen kanssa ja sitoutua Jumalan kansan jäseneksi sekä vastuulliseksi seurakuntalaiseksi. (Elomaa 1997, ) Nämä seurakuntien varhaisnuorisotyön kasvatustavoitteet määriteltiin kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelman varhaisnuoria koskevassa ohjelmarungossa 1970-luvulla. Tavoitteet ovat antaneet hyvän

33 33 pohjan sille, kun työntekijä miettii, mitä tekee ja miksi. Nykypäivänä on tullut kuitenkin yhä tärkeämmäksi kuulla varhaisnuorta itseään ja rakentaa toimintaa heidän elämäntilanteitaan ja kysymyksiään huomioiden. (Pietilä 1997, 170.) Aikuisena tiedämme, että on tärkeää sanoa ja kuulla hyviä asioita oman positiivisen minäkuvan rakentamiseksi. Varsinkin lapsi rakentaa kuulemansa perusteella minäkuvaansa ja haluaa kuulla olevansa kaunis, ainutlaatuinen ja tärkeä tässä maailmassa. Varhaisnuorisotyön haasteena on saada lapselle tunne, että hän on Jumalan ajateltu ajatus. (Tähkäpää 2006.) Kirkko laatii parhaillaan uutta strategiaa vuoteen 2015 ja siinä pääasiana on löytää sopiva malli tulevaisuuden seurakuntarakenteelle. Tässä haasteena nähdään muuttoliike, väestön ikääntyminen, talouden paineet ja kuntien yhteistyöratkaisut. Mutta mikä on lapsen paikka tässä kirkon suunnitelmassa, nähdäänkö lapset myös seurakuntalaisina. Lapsiasiainvaltuutettu Maria Kaisa Aula (2007) pohtii kolumnissaan Lasten kirkko 2015? tätä ja toteaa, että kirkon strategiatyötä olisi hyvä peilata YK:n lastenoikeuksien sopimuksen kautta. Kirkko on toiminut edelläkävijänä lasten hyvän elämän puolustamisessa, mutta miten on tulevaisuudessa. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lapsen etu on asetettava etusijalle kaikissa julkisissa ratkaisuissa. Näin ollen kirkon eri tasojen päättäjien tulisikin kysyä, onko päätöksillä vaikutuksia lapsiin, onko vammaisten ja muiden erityisryhmien tarpeet huomioitu ja onko lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan kuultu. Lapsen oikeuksien sopimus määrittelee kaikki alle 18-vuotiaat eli alaikäiset lapsiksi, mutta kirkon omassa työssä lapsia ovat vain alle kouluikäiset. Alaastelaiset ovat jo varhaisnuoria ja yläaste ikäiset nuoria. Olisikohan siinä ensimmäinen paikka ryhtyä vahvistamaan lapsuuden arvoa? (Aula 2007, 8.) Riemuvuoden erityismäärärahaprojektit syrjäytymisen ehkäisemiseksi Perinteisesti kirkon lapsi- ja nuorisotyö on ollut kokoavaa toimintaa, joista eniten nuoria on osallistanut rippikoulu. Kokoavan toiminnan lisäksi on kehitetty yhteistoimintamuotoja muiden kasvattajien ja nuorisotyöntekijöiden kanssa nuorten osallistamiseksi. Viime aikoina on lisääntynyt huomattavasti asiantuntijayhteistyö kasvatuksen ja sosiaalityön eri sektoreiden kanssa. Paikallisseurakunnissa välitön toiminta nuorten kanssa on korostunut syrjäytymistä vastaan tehtävässä työssä. (Gothóni 2003, 138.)

34 34 Useissa seurakunnissa projektimuotoinen toiminta on aktiivinen työn kehittämisen väline ja samalla se on merkinnyt uudenlaisia tapoja etsiä rahoituskanavia sekä tasapainoa perustoiminnan ja kokeilevien toimintojen välille. Jotkut seurakunnat kokevat projektitoiminnan kuitenkin vieraaksi ja määräraha-anomusten tekemisen vaivalloiseksi muiden työpaineiden keskellä. Riemuvuoden erityismäärärahaprojekteihin haki rahoitusta 52 seurakuntaa vuosina Nämä seurakunnat halusivat panostaa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn ja suunnata toimintaansa sen mukaisesti. (Gothóni 2003, 7 14.) Jokainen projekti toimi alueen nuorten kanssa, ja joissakin painopiste oli kokoavassa toiminnassa ja joissakin etsivässä työssä Monet aikaisemmin hyväksi koetut toiminnan muodot, kuten koulujen iltapäiväkerhot ja retket, leikattiin pois seurakuntien budjetista lamavuosina ja siksi niiden tarve nähtiin seurakunnissa tänä päivänä todellisena. Projekteissa kiinnitettiin huomiota siihen, miten tärkeitä työvälineitä kerho-, retki- ja leiritoiminta ovat seurakuntien lapsi- ja nuorisotyölle. Projektien sisällä käytettiin hyvin erilaisia toimintoja alueiden mahdollisuuksien ja erityisesti nuorten omien toiveiden ja valintojen mukaisesti. Toimintoihin liittyi kuitenkin aina keskusteluja ja erilaisia elämyspedagogisia ratkaisuja. (Gothóni 2003, 139,151.) Projekteissa toteutettiin ryhmiä perheväkivaltaa kokeneille nuorille, kehitysvammaisille nuorille, nuorten oman identiteetin ja oman polun löytymistä tukevia kasvuryhmiä, vanhempien tukiryhmiä ja NA-ryhmiä. Retkiä ja leirejä tehtiin 30 projektissa. Yhdellätoista paikkakunnalla nuoret saivat uudet tilat yökahvilalle ja lisäksi projekteissa toimi viidellä paikkakunnalla nuorison kohtaamis- ja toimipaikkoja ja olo- ja informaatiotiloja. Tyypillisiä olivat myös työttömien nuorten ohjaukselliset keskustelut ja koulutuspaikatta jääneiden ohjaus uudelleen orientoitumiseen. Riemuvuoden erityismäärärahoilla toimineiden projektien koulutukselliset tilaisuudet keskittyivät pääasiassa kasvatuksellisiin kysymyksiin sekä kysymyksiin nuoruudesta, huumeista ja ryhmä- ja tukihenkilökoulutuksista. (Gothóni 2003, 7 14.) Erityismäärärahaprojektien toiminta seurakunnissa oli itsenäistä ja niissä tehtiin pitkin matkaa itsearviointeja, joiden tavoitteena oli seurakunnan nuorisotoiminnan kehittäminen lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kaikissa hankkeissa oli aktiivista yhteistyötä, vaikka sen määrä vaihtelikin projekteista riippuen. Muutamassa projektissa koettiin, että voimavarat ja projektin suppeus eivät mahdollistaneet välilliseen toimin-

35 35 taan osallistumista ja tällöin tehtävä siirtyi seurakunnan vakinaiselle nuoriso- ja diakoniatyölle sekä hiippakunnalle ja kokonaiskirkolle. Projektien toiminta-aikana Kirkkohallitus järjesti aiheeseen liittyviä seminaareja ja koulutuspäiviä projekteissa mukana oleville seurakunnan työntekijöille. (Gothóni 2003, 14, 139.) Arviointitutkimuksen tekeminen projektien toiminnasta aloitettiin vuoden 2001 alussa ja projektien kannattavuudesta tehtiin seuraavanlaisia johtopäätöksiä: Tärkeässä osassa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävässä työssä on perheen hyvinvoinnin huomioon ottaminen, perheen mielipiteiden kunnioittaminen ja tiedon ja vastuun jakaminen. Perheiden vanhemmuuden ja kriisivaiheesta selviytymisen tukemiseen tulisi tarvittaessa voida liittää talousneuvontaa ja taloudellista avustamista. Kirkkohallituksen tulisi yhdessä hiippakuntien kanssa kehittää projektirahoitusmallia, jotta se tukisi uusia hankkeita ja mahdollistaisi myös köyhien seurakuntien projektimuotoisen toiminnan mahdollisuuden. Seurakunnissa, hiippakunnissa ja kirkkohallituksessa tulisi lisätä projekti- ja taloushallinnan välineitä ja osaamista koulutuksella, ja peruskoulutuksessa tulisi edelleen kiinnittää huomiota projekti-, verkosto- ja tiimiosaamiseen. Tärkeä osa työtä ovat myös tavoitteiden määrittelykyky, talouden ja resurssien hallinta, toiminnan suunnittelu ja arviointi. Näin diakonia-, lapsi-, nuoriso- ja perhetyön kysymykset tulevat yhteisiksi ja vaatimukset yhteistyöstä lisääntyvät. Projektitoiminta luo uudenlaista kontaktipintaa perheiden ja nuorten maailmaan. Se mahdollistaa nopean ja verkostoituvan toiminnan kokeilut, kehittämisen ja tiedonhankinnan, joka helpottaa seurakuntien diakonia-, nuoriso- ja lapsityötä näkemään erilaista hätää, uusia toimintamahdollisuuksia ja resursseja. (Gothóni 2003, 14, 191.) Jumalan silmissä kaunis Kirkon kasvatustyö painopiste Kirkon kasvatustyön painopisteenä on vuosina Jumalan silmissä kaunis - tytöt ja pojat. Painopiste nostaa kunniaan kirkon perustyön eli kristillisen kasvatuksen tyttöjen ja poikien parissa. Jumalan silmissä kaunis -painopisteen teemat ja aiheet ovat nousseet viime aikojen polttavista kysymyksistä, joihin kirkon kasvatustyö hakee yhdessä vastauksia. Painopiste muuttuu eläväksi silloin, kun se kohtaa tytöt ja pojat seurakuntien toiminnassa. Jokainen on tärkeä linkki painopisteen toteutumisessa, mutta pää-

36 36 vastuun sen toteuttamisesta kantavat lasten ja nuorten lisäksi kirkon nuorisotyön ammattilaiset. (Kirkkohallitus 2006.) Kirkon kasvatuksen painopistettä ovat olleet valmistelemassa monet tahot. Mukana on ollut edustajia paikallisseurakunnista, hiippakunnista, järjestöistä, kouluttavista oppilaitoksista ja kirkkohallituksesta. Painopisteen tarkoituksena on antaa käytännön ideoita ja työvälineitä lapsi-, varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä toimiville. Sitä käsitellään myös erilaisissa tapahtumissa, ja se suuntaa työn teemoja ja aiheita paikallisseurakuntien leireillä, nuortenilloissa, raamattupiireissä, päiväkerhoissa, retkillä jne. Painopisteen materiaaleja julkaisevat Kirkkohallituksen Kirkon kasvatus ja nuorisotyön ja Kirkon perhetyön yksiköt. (Kirkkohallitus 2006.) Kirkon kasvatuksen painopisteet yhdistävät kirkon lapsi- ja nuorisotyötä ja antavat aineksia esimerkiksi koulutuksiin, neuvottelupäiviin ja hiippakuntien vuosiaiheseminaareihin. Näin työntekijät voivat olla jonkin tärkeän asian äärellä ja työstää sitä eteenpäin. (Unkuri 2007, 41.) Luterilaisen kirkon kasvattajat ovat keskittyneet lähivuosina tekemään työtä sen puolesta, että nuoret oppisivat kohtaamaan oman ruumiinsa myönteisesti ja näkemään itsensä arvokkaana. Tämän päivän lapset eivät katso omaa peilikuvaansa ihaillen, vaan näkevät helposti vain ne teennäiset ihanteet, joita pinnallinen kulttuuri heille tarjoaa. Kristillisestä arvomaailmasta käsin nousee viesti siitä, että ihminen ja elämä ovat saaneet pyhyyden Luojaltaan, ja näin ollen oman sekä toisen arvon näkeminen auttaa suojelemaan itseä ja kunnioittamaan myös toisen rajoja. (Kirkkohallitus 2006.) Painopisteellä halutaan korostaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan toivoma eikä kukaan ole täällä maan päällä sattumalta tai vahingossa. Kaikkien elämällä on jokin tarkoitus, ja jokainen kelpaa Jumalalle juuri niin epätäydellisinä ja erilaisina kuin kukin on. Positiivisen ja kannustavan palautteen antamisen kautta voidaan välittää lapselle viestiä siitä, että hän on Jumalan silmissä kaunis. Samalla myös työyhteisön jäsenet voivat tavoitella jokaisen arvostamista sellaisena kuin on. Vuosiaihe haastaa siis koko seurakunnan tarkistamaan asenteitaan. (Porkka 2006.)

37 37 6 SEIKKAILUKASVATUS JA ELÄMYSPEDAGOGIIKKA Seikkailukasvatus ja elämyspedagogiikka ovat tässä opinnäytetyössä tärkeässä asemassa, sillä ne ovat koko opinnäytetyön kantava voima. Koko opinnäytetyö perustuu niiden käyttöön lasten syrjäytymisen ehkäisemisessä. Elämyspedagogiikka liitetään usein saksalaiseen ja hahnilaiseen perinteeseen, kun taas englanninkielisellä alueella puhutaan mieluummin seikkailukasvatuksesta. Kurt Hahn ( ) on parhaiten tunnettu elämys- ja seikkailupedagogiikan kehittäjä, joka varttui Saksassa ja opiskeli Saksan ja Englannin yliopistoissa. Hahn ajatteli, että fyysisten harjoitusten avulla ihmisellä kehittyvät niin kunto, elinvoima, päättäväisyys kuin rohkeuskin ja samalla itseluottamus ja itsensä arvostaminen vahvistuvat. Pettymysten ja tappioidenkin kautta voi oppia ja sitä kautta taas löytää itsensä. (Telemäki 1998, ) Seikkailu on lyhyesti sanottuna tutkimusmatka omaan itseen (Cavèn 1992, 65). 6.1 Seikkailukasvatus Josef Koch määrittelee seikkailukasvatuksen seuraavasti: Seikkailu sijoittuu vieraaseen ympäristöön, usein luontoon. Seikkailutilanteisiin liittyy aina toimintaa ja välittömyyden, ennalta-arvaamattomuuden sekä yllätyksellisyyden aineksia. Seikkailu tarjoaa mahdollisuuden ryhmäkokemiseen, ja sen tarkoituksena on turvallisuuden ja kontrollin sekä arvaamattomuuden ja itsensä voittamisen välisen tasapainon löytäminen. Kanadalaisen Simon Priestin mukaan seikkailu on kaikkea epävarmaan lopputulokseen johtavaa toimintaa ja kokemuksia. Se on kuin epävarmuutta sisältävää vapaa-aikaa, jossa keskeisintä on riskien avulla oppiminen. Seikkailu pohjautuu aina vapaaehtoisuuteen ja omaan valintaan. (Telemäki 1998, 42.) Seikkailukasvatus on seikkailusta jalostunut tavoitteellinen työmuoto, jonka kulmakivenä on utelias ihminen. Ihminen, joka etsii aktiivisesti uusia kokemuksia, elämyksiä, tietoja ja taitoja. Tavoitteelliseen seikkailukasvatukseen liittyy aina kolme ulottuvuutta, joita ovat tekeminen, ajattelu ja tunne. Ne ovat seikkailussa koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään. (Abrahamsson & Tolonen 1997, ) Tunnepuolta tuovat esiin muun muassa luottamus, empatia, haasteellisuus ja ryhmässä toimiminen. Ajattelun

38 38 ulottuvuus näyttäytyy ongelmanratkaisutehtävissä ja omien tavoitteiden asettamisessa. Tekeminen on fyysistä toimintaa ja yleensä seikkailun väline. Nämä kolme sekä kokemuksellinen oppiminen ovat seikkailukasvatuksen ydintä. (Cavén 1993, ) Professori Jörg Ziegenspeck on kirjoittanut vuonna 1996, että seikkailukasvatus ei voi olla kasvatuksellista, koska sitä ei voida suunnitella. Hänen mukaansa todelliset seikkailut syntyvät yllätyksinä, eikä niitä voida ennakoida. Lisäksi niihin liittyy aina riskejä. Ziegenspeckin mukaan seikkailun käyttö pedagogisena välineenä on vaarallista tasapainoilua, jonka usein tajuaa liian myöhään. Hän kieltää myönteisen sattuman ja riskin olemassaolon sekä on sitä mieltä, että seikkailu on uhka sosiaaliselle järjestykselle. (Bowles 1998, ) Seikkailukasvatus pohjautuu monenlaisiin teorioihin, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan yhtenäisiä ajatusmaailmoiltaan toistensa kanssa. Tämä johtuu pääosin niiden painotuseroista eikä varsinaisista ristiriidoista. Erilaisten painotusten syy on todennäköisesti siinä, että seikkailuohjaajat tekevät työtään omalla tavallaan, omalla persoonallaan ja omista arvoistaan käsin. Seikkailutoiminta on kuitenkin hyvin kokonaisvaltaista, joten seikkailua voidaan myös tarkastella avoimesti monista eri näkökulmista. Tekemistä, ajattelua ja tunneulottuvuutta voidaan tarkastella muun muassa behavioristisen, kognitiivisen ja affektiivisen teorian kautta. (Cavén 1993, ) Seikkailuna voidaan pitää kaikkia liikuntalajeja, joissa ihminen kohtaa luonnon ja itsensä ja joissa tarvitaan sekä taitoa että lihasvoimaa. Seikkailussa kiehtoo huippukokemukseksi kutsuttu tapahtuma, jossa ihminen antautuu toimintaan niin kokonaisvaltaisesti, että kaikki muu menettää hetkeksi merkityksensä. Kokemus on niin nautittava, että ihminen on valmis tekemään uhrauksia sen eteen. Seikkailu on hauskaa ja avartavaa, ja sen kautta elämän arvot ja merkitys asettuvat paikoilleen. (Degerman & Pohjola 2002, 5.) Seikkailu on jokaiselle seikkailijalle erilainen kokemus jokaisen oman elämänhistorian ja persoonallisuuden takia, ja tästä syystä seikkailutoiminta on myös hyvin erityyppistä erilaisille kohderyhmille (Abrahamsson & Tolonen 1997, ). Sini Cavèn (1992, 3.) on tiivistänyt seikkailun idean mielestäni hyvin kirjoittaessaan, että seikkailu on liikettä, muuttumista, etsimistä ja löytämistä. Seikkailun tuntee. Koko elämä itsessään on kuin suuri seikkailu (Lehtonen 1998, 7).

39 Elämyspedagogiikka Elämyspedagogiikka tavoittelee intensiivisiä kokemuksia, jotka kestävät ehkä vain silmänräpäyksen, mutta tuovat samalla tarvittavan lisän toiminnan kokonaisuuteen. Tärkeää elämyspedagogiikassa on tapa, jolla ihminen muuttaa intensiiviset kokemukset omiksi kokemuksikseen. Ihminen etsii tietoisesti riskejä löytääkseen niiden kautta turvallisuuden. On olemassa elämyksiä, jotka kasvattavat ja edistävät persoonallisuuden kasvua, mutta on myös elämyksiä, jotka ehkäisevät niitä. Elämyspedagogiikassa ei ole kyse erikoisuuksien tavoittelusta eikä sokeasta toiminnasta. Se ei tarkoita elämysmatkailua, extreme-lajeja tai kesä- tai virkistysleirejä. (Telemäki 1998, ) Professori Jörg Ziegenspeckin mukaan elämyspedagogiikka liittyy selkeästi kasvatukseen ja sosiaaliseen oppimiseen. Hänen mielestään elämyspedagogiikassa kasvatus painottuu enemmän kuin seikkailukasvatuksessa, sillä seikkailuja ei voi ennalta suunnitella tai ennakoida. Käytännössä on kuitenkin vaikeaa tehdä eroa seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan välille, sillä molemmissa käytännön toiminnot voidaan jakaa neljään osa-alueeseen. Nämä osa-alueet ovat: sosiaalistamisleikit, ryhmäaloitteisuuteen liittyvät tehtävät, yksilöllisiä haasteita sisältävät köysi- ja kiipeilytarhat ja ulkoilmatoiminnot. Sosiaalistamisleikkien tarkoituksena on tutustuttaa ryhmän jäsenet toisiinsa ja poistaa osallistumisen esteet. Ryhmäaloitteisuus taas tarkoittaa ryhmäläisten yhteistyötä vaativien tehtävien ja ongelmien ratkomista. Yksilöllisiä haasteita voivat olla esimerkiksi kävely korkealla puomilla tai hyppy vaijerien varassa puusta toiseen. Ulkoilmatoimintoihin kuuluvat esimerkiksi vuorikiipeily, koskenlasku, purjehdus, melonta, maastopyöräily, hiihto yms. (Telemäki 1998, ) Elämyspedagogiikka on aina toimintaa todellisuudessa. Elämyspedagogiikan näkökulmasta huippuelämykset kuuluvat osaksi elämää, sillä ne ovat kuin sen suola ja sokeri. Elämän todellisuuteen kytkeytymättömät elämykset hyödyttävät harvoin ihmistä muuten kuin sattumanvaraisesti. Toimiakseen todellisina ja tuloksellisina kasvun välineinä, elämysten on kytkeydyttävä osaksi ihmisten arkea ja samalla myös muututtava arjen osaksi. Elämyspedagoginen toiminta voi sisältää vaaroja ja riskejä, jotka ovat usein ennalta arvaamattomia ja yllätyksellisiä. Turvallisuus syntyy kuitenkin yhtä matkaa riskien ja vaarojen kanssa, sillä asioiden eteneminen ryhmän ja sen jäsenten ehdoilla luo turvallisuutta, jota kukaan ryhmään kuulumaton ei voi luoda. Tämä turvallisuus on kuu-

40 40 lemista, huomioimista, pohtimista, vastuun ottamista ja vastuun kantamista. Se on turvallisuutta, joka toimii myös todellisessa elämässä todellisten riskien ja vaarojen kanssa. (Lehtonen 1998, ) Elämyspedagogiikka tarkoittaa tavoitteellista ja tietoista kokonaisvaltaista kasvuprosessia, johon luonto tarjoaa puitteet ja olosuhteet, ryhmä tarjoaa tuen ja turvallisuuden ja jossa uudet haasteelliset tilanteet tuovat uusissa olosuhteissa mukanaan seikkailun ja elämyksellisyyden. Kyse on tilan ja mahdollisuuksien antamisesta ja kunnioittavasta kohtaamisesta, sillä jokainen kasvuprosessi on uusi ja erilainen. (Lehtonen 1998, ) 7 SEIKKAILUKASVATUS JA ELÄMYSPEDAGOGIIKKA APUNA LASTEN SYRJÄYTYMISEN EHKÄISEMISESSÄ Keskeisintä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä on koulunkäynnin, koulutuspaikkojen ja työmahdollisuuksien edistäminen sekä perheiden olosuhteiden tukeminen. Vanhempien vastuun korostaminen on siinä tärkeässä asemassa, sillä vanhempien tuki ja valvonta ovat lapsen kehityksen tärkein suojatekijä. Positiivisten kokemusten ja onnistumisen elämysten tarjoaminen ja sitä kautta itsetunnon tukeminen ovat kaikessa kasvatuksessa avainasemassa. Keskeistä syrjäytymisen ehkäisemisessä on vastuun kasvattaminen ja lapsen itsehillinnän tukeminen. Toiminta- ja harrastusmahdollisuuksien tarjoaminen kuuluu myös olennaisena osana syrjäytymisen ehkäisyyn, sillä harrastukset ja kaveripiiri ovat tärkeitä pätemisen ja itsearvostuksen lähteitä varsinkin nuoruusikää lähestyttäessä. Lapset ja nuoret tarvitsevat kuitenkin ehdottomasti myös aikuisia, jotka välittävät heistä aidosti ja joihin he voivat samaistua. (Rönkä 1996, ) Elämysten ja kokemusten kautta oppiminen on ihmisen luonnollinen tapa selviytyä ja kehittyä. Kaikki ihmiset tarvitsevat elämyksiä, mutta vaihtelevassa määrin. Osa ihmisistä on elämyshakuisia, ja he tarvitsevat elämyksiä enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Näillä yksilöillä on myös suurempi riski ajautua hakemaan elämyksiä laittomin keinoin, jos yhteiskunta ei niitä heille tarpeeksi tarjoa. Seikkailukasvatuksen päämääränä on tar-

41 41 jota laillisia elämyksiä, jotta lapset ja nuoret eivät turvautuisi esim. rikoksiin. (Clarke 1998, 66.) Sosiaalihuollon asiakkaiden kohdalla on yleistä, että sosiaaliset kontaktit ovat vähentyneet ja yksipuolistuneet. Ongelmiin ajautuneiden lasten ja nuorten kohdalla käy usein myös samalla tavalla. Vaikeudet näkyvät alkuun koulussa häiriköintinä ja koulupinnaamisena ja sen seurauksena tulee usein siirto erityiskouluun tai -luokalle. Koulusta tulee leimautumisen myötä vastenmielinen paikka, johon ei mielellään mennä. Vapaaajan kontaktit muodostuvat usein enimmäkseen muihin vastaavassa asemassa oleviin lapsiin ja nuoriin, mikä taas lisää painetta ryhmämuotoiseen häiriökäyttäytymiseen. (Cavèn 1992, ) 7.1 Seikkailu metaforana Seikkailukasvatuksen ja elämyspedagogiikan suuntaus seikkailu metaforana perustuu ajatukseen, että seikkailussa saadut elämykset ja kokemukset ja niiden kautta tapahtunut oppiminen ovat siirrettävissä seikkailutilanteista arkielämään. Jo pelkästään seikkailun kokemus aiheuttaa sen kokijassa kasvua ja muutosta. Seikkailuun otetaan tietoisesti mukaan niitä elementtejä, jotka rohkaisevat kunkin ryhmän ja yksilön kasvua juuri heille tärkeillä alueilla. Huomioidaan alueet, jotka eniten tukevat heidän selviytymistään elämässä ja jotka jopa antavat joitakin etukäteen määriteltyjä taitoja. Ne voivat olla siis elämäntaitoja, ei seikkailun tekniikoita. (Clarke 1998, ) Seikkailun avulla päästään kokemuksellisesti käsittelemään pelkoa, ahdistusta, vihaa jne. Toiminta sisältää myös jatkuvasti tilanteita, joissa on otettava huomioon muut, oppia jakamaan, luopumaan ja ajattelemaan kollektiivisesti. (Cavèn 1992, 46.) Seikkailua on käytetty tietoisena työskentelynä erityisryhmien ja erityispäämäärien saavuttamiseksi hyvin lyhyen aikaa seikkailukasvatuksen historiaan nähden. Seikkailukasvatuksen päämäärä on asettaa ihminen niin uuteen ja haastavaan tilanteeseen, että monet automaattisiksi muuttuneet toiminnat ja roolit eivät toimikaan niin kuin ennen. Tästä seuraa niiden tietoinen uudelleenprosessointi. Samalla seikkailuun osallistuvan tieto omasta itsestä lisääntyy ja monet rooliskeemat putoavat pois. (Clarke 1998, )

42 Terapeuttinen seikkailu Seikkailu on kokonaisvaltainen ja integroiva lähestymistapa yksilön kehitykseen. Oleellista seikkailussa on haasteen vastaanotto, selviytyminen uudesta ja vaativasta tehtävästä, omien kykyjen ja rajojen kohtaaminen ja huippuelämyksen saavuttaminen. Terapeuttisessa seikkailussa keskeistä on myönteinen asenne elämään, ja ongelmat nähdään mahdollisuuksina eikä esteinä. Yksilön kehityksen lähtökohtana on positiivisuus, ja seikkailun avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan. Samalla tuetaan positiivisen identiteetin vahvistumista onnistumiskokemusten kautta. Seikkailun edetessä myös myönteinen käsitys itsestä ja suhtautuminen kanssaihmisiin vahvistuu. Kokemus onnistuneesta seikkailusta, ratkaisusta ja selviytymisestä parantaa yksilön elämänhallintataitoa ja näin ollen myös selviytymistä päivittäisen elämän vaikeuksista. (Cavèn 1992, ) Terapeuttisessa seikkailussa on paljon aineksia ratkaisukeskeisestä teoriasta, joka pohjautuu lyhytterapeuttiseen psykoterapiaan. Sitä käytetään yhä enemmän arkipäivän psykologiassa ja nimenomaan lasten ja nuorten kasvatuksessa, ihmissuhteiden hoitamisessa sekä oman elämän tavoitteiden asettamisessa ja voimavarojen etsimisen harjoittelussa. (Kemppinen & Rouvinen-Kemppinen 1998, 16.) Perusajatuksena siinä on se, että ongelmien ja murheiden poistamisen sijaan keskitytään onnistumisten ja ilon lisäämiseen. Ongelmien sijasta etsitään siis ratkaisuja ja asioita, jotka asiakkaan mielestä on hyvin. Samalla keskitytään hetkiin, jolloin ongelmaa ei esiinny. Asioita jakamalla saadaan aikaan myönteinen keskusteluympäristö ja asiakkaan usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja voimavaroihin kasvaa. Seikkailukasvatuksen ratkaisukeskeisyydessä onkin tärkeää määritellä asiat positiivisesti. Asiakkaalla on oikeus kokea ja saada juuri niitä kokemuksia, jotka ovat hänelle tärkeitä, huolimatta siitä, mitä muut toivovat hänen kokevan tai oppivan. Olennaista seikkailukasvatuksen ratkaisukeskeisyydessä ovat ne kokemukset, jotka kukin kokee omalla tavallaan hyödyllisiksi. (Virtanen 1998, ) Terapeuttisen seikkailun vaikutus yksilön minäkuvaan tapahtuu intervention avulla. Seikkailuohjelma kääntää historiassa koettujen epäonnistumisten vaikutukset itsetuntoon ja minäkuvaan positiiviseen suuntaan maksimaalisten onnistumisen kokemusten kautta ja samalla se pysäyttää negatiivisen minäkuvan vahvistumisen. Uusiseelantilainen Margareth O`Brien on tutkinut vuonna 1987 interventiomallin vaikutuksia ja tera-

43 43 peuttista seikkailua muun muassa nuorisorikollisten, riskinuorten ja yhteiskunnasta vieraantuneiden nuorten luontoseikkailuissa. Hänen mukaansa motivaatio on yksi itsetunnon vahvistumisen kannalta tärkeimpiä energiaa luovia tekijöitä, ja itsetunto määrää sen, onko selviytymiskäyttäytyminen ylipäätään aloitettu ja onko sitä ylläpidetty. Mikäli itsetunto nousee, lisääntyy samalla myös motivaatio selviytyä ja menestyä. Tämän voi odottaa yleistyvän myös muihin elämäntilanteisiin, sillä itsetunnon lisääntyminen muuttaa selvästi yksilön odotuksia ja käsityksiä itsestään. Epäonnistumisten historiaan vaikuttamalla itsetuntoa voidaan nostaa tarjoamalla onnistumisten kokemuksia. Tärkeää on, että oppiminen on kokemuksellista ja toiminnan hallinta juurtuu yksilön mieleen. (Cavèn 1992, ) Terapeuttinen seikkailu on ryhmätyömenetelmä, joka on suunniteltu jokaista ryhmää ja sen jäsentä tukevaksi toiminnaksi. Se on aina tavoitteellista toimintaa, jolle ryhmän rakenne, olosuhteet ja käytettävissä oleva aika antavat sisällön. Se etenee aina asteittain haasteesta toiseen, helpommasta vaikeampaan. Toiminnallisen toteutuksen lisäksi terapeuttisessa seikkailussa tärkeää on myös kokemusten purkaminen, yhteinen jakaminen, arviointi, palaute ja konfliktien selvittäminen. Luovat toimintaterapiamenetelmät, kuten kuvallinen ilmaisu, savityöt, draama, kontaktiharjoitukset, videointi tai musiikki tarjoavat sopivan ja ilmaisua helpottavan tavan asioiden käsittelyyn. Yhdistetty niin sanottu kasvuryhmätyöskentely ja seikkailu auttavat yksilöä ymmärtämään omat mahdollisuutensa ongelmien ratkaisemisessa ja vahvistaa egoa sekä kykyä vastaanottaa ja antaa tukea ryhmässä. (Cavèn 1992, ) Terapeuttinen seikkailu on aktiivista elämyksellistä oppimista, joka tukee yksilön kehitystä systemaattisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Se vaikuttaa yksilön elämänhallintaan, vuorovaikutustaitoihin ja fyysiseen kuntoon sekä täydentää myös traditionaalisia hoitomuotoja tarjoamalla voimakkaan itseluottamusta ja -arvostusta lisäävän kokemuksen. Seikkailu luo tilanteita, joissa ihmisen kokonaiskapasiteetti on käytössä ja tällöin syntyy toimiva harmonia fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten osa-alueiden kesken. Ihminen tiedostaa olemassaolonsa ja kokee itsensä osaksi ympäristöään, luontoa ja universumia. (Cavèn 1992, ) Ratkaisukeskeisyys tuo terapeuttiseen seikkailuun ajatuksen, että jokainen osa vaikuttaa kokonaisuuteen. Tällöin yhden osan muuttuminen vaikuttaa muidenkin osien muutokseen. Muutoksen ei tarvitse olla aluksi edes kovin suuri, sillä edetessään se aiheuttaa usein lumipalloilmiön ja kasvaa. Ratkaisukeskeisyyden paino-

44 44 piste on nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, sekä niiden näkemisessä myönteisessä valossa. Samalla kuitenkin erotetaan toisistaan haaveet ja realistiset mahdollisuudet. (Virtanen 1998, 83.) 7.3 Ryhmän ja ryhmätyön merkitys Seikkailu voidaan nähdä sosiaalisena ryhmätyönä, jossa painottuu yksilön ja ryhmän kokonaisvaltainen, fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen, kokemus. Ryhmätoiminnassa lapset ja nuoret pääsevät vuorovaikutukseen erilaisten sosiaalisten ympäristöjen kanssa. Kontaktit aikuisiin muodostuvat toisenlaisiksi kuin esim. koulussa, sillä toiminta on vapaaehtoista ja toiminnan sisältöön voi itse vaikuttaa. Pelkästään jo ryhmän jäsenyys voi mahdollistaa eristyneisyyden ja syrjäyttämisen katkeamisen ja uusien ihmisten kohtaamisen. Se luo siis uudenlaista sosiaalista ympäristöä. Aina on kuitenkin myös riski, että ryhmä leimaa jäsenensä. Tämä vaara on erityisesti sosiaalisten ongelmien kanssa työskentelevillä ryhmillä. (Cavèn 1992, ) Ryhmää muodostettaessa on tärkeää tehdä huolellinen alkuarviointi, jotta tavoitetaan motivoituneet ja yhteistyöhaluiset ryhmäläiset. Oleellisinta on luottamuksellisten suhteiden syntyminen ohjaajan ja ryhmäläisten välille. Aito tunne ja tietous siitä, että jokaista arvostetaan yksilönä ikään, sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta on turvallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin saavuttamisen edellytys. Tällainen ilmapiiri rohkaisee oppimiseen, muutokseen ja tunteiden ilmaisemiseen sekä synnyttää luovuutta ja iloa. (Cavèn 1992, 66.) Ihmissuhteet tuovat elämään turvallisuutta, jännitystä ja lämpöä ja ilman niitä on vaikeaa pitää yllä tunnetta elämän tarkoituksellisuudesta. Erityisesti nuorille ystävien saaminen ja säilyttäminen ovat lähes hengissä selviämiseen verrattava haaste. Niiden kautta oma kuva itsestä vakiintuu, sillä toisten ihmisten kautta voi peilata omaa persoonallisuuttaan ja sen merkitystä. Ryhmissä toimiessaan lapsi ja varsinkin nuori peilaa itseään koko ajan muihin kohtaamiinsa ikätovereihin ja aikuisiin. Syrjäytyminen on ryhmään kuulumattomuutta, mutta mikä tahansa ryhmä ei toimi kuitenkaan parantavasti. Jos ryhmä leimaa jäsenensä ahtaan roolin kantajaksi, se ei tue hänen persoonallista kasvuaan eikä kehitä sosiaalisia taitoja. (Paananen 1996, )

45 45 Ryhmä voi muodostaa turvaverkon, jonka varaan lapsi ja nuori voi pudota silloin, kun elämä pettää. Tällainen ryhmä voi kehittyä seurakunnan kerhosta tai nuorten ryhmästä, urheilujoukkueesta tai jostain muusta. Ryhmässä voi harjoitella elämässä ehdottoman tärkeitä empatian taitoja kuten kuuntelemista, itseilmaisua ja ristiriitojen käsittelyä. Kuunteleminen on sillan rakentamista yli sen kuilun, joka erottaa ihmiset toisistaan. Kuuntelemisen kautta tullaan todeksi toisille ja toiset tulevat todeksi itselle. Se antaa tilaa hengittää ja vahvistaa maata jalkojen alla. Ihminen kuuntelee niin korvillaan kuin silmilläänkin. Itseilmaisun kautta tullaan kuulluksi ja näkyväksi toiselle. Siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos muut näkevät yksilön, on tämän uskallettava katsoa myös itseään. Samalla opitaan ottamaan todesta myös omia tarpeita ja tunteita. Ristiriitojen käsitteleminen vaatii oman taustan tiedostamista ja ymmärrystä myös siitä, että jokaisella on erilainen käsitys hyvästä, oikeasta, kauniista ja tärkeästä. Ryhmässä voi harjoitella hyvin erilaisuuden sietämistä ja rakentaa ryhmästä ihmissuhteiden turvaverkko, joka auttaa jäseniään liittymään, solmimaan yhteyksiä ja keskittymään toistensa kuuntelijoina ja huomioijina. (Paananen 1996, ) Ryhmätyöt toimivat siltana seikkailukokemusten integroitumisessa arkipäivän käyttäytymiseen. Toiminnallisissa ryhmissä on se etu keskusteleviin ryhmiin nähden, että toiminta synnyttää luontevasti ongelmatilanteita, joihin lapsilla ja nuorilla on muutenkin taipumus ajautua. Näin toiminnallinen ja verbaalinen puoli täydentävät sopivasti toisiaan. Erityisesti leiriolosuhteissa syntyy helposti ongelmatilanteita, kuten kiusaamista, lyömistä, varastelua ja muiden omaisuuden rikkomista. Ryhmissä tällaiset ongelmatilanteet käydään perusteellisesti läpi ohjaajien kanssa keskustellen. Ongelmien ja ongelmatilanteiden käsittelyn helpottuminen on lasten ja nuorten osalta ryhmätoiminnan parhaita puolia. (Cavèn 1992, 65.) 7.4 Ohjaajan rooli seikkailutoiminnassa Seikkailuprosessin käynnistyttyä alkaa työskentely sen ohjaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Työntekijän on oltava koko ajan valppaana ja mietittävä, miten pitkälle antaa seikkailun mennä esim. fyysisen rasituksen suhteen. Jos vaatimukset ovat liian korkealla, syntyy helposti epäonnistumisen ja kyvyttömyyden tunteita, joilla taas on usein lamaannuttava

46 46 vaikutus. Samalla käsitys itsestä voi muuttua kielteisempään suuntaan. Seikkailuprosessin ohjauksessa on oltava tarkkana, ettei käytä omaa valtaansa väärin vaikuttaakseen asiakkaisiin ohjaamalla heitä omien tavoitteittensa suuntaan. (Virtanen 1998, ) Terapeuttisen seikkailun ohjaajalta vaaditaan sekä seikkailutoiminnan edellyttämiä teknisiä ja taidollisia valmiuksia että vankkaa kokemusta ryhmätyöskentelystä, ryhmädynamiikasta ja yksilöpsykodynamiikasta. Seikkailutilanteet tarjoavat välitöntä arviointitietoa ryhmäläisten ominaispiirteistä ja käyttäytymistavoista samoin kuin erinomaisia tilanteita terapeuttiseen interventioon. Ohjaajalla tulee olla ammattitaitoa nähdä näitä tilanteita, arvioida ja käyttää niitä hyödykseen. (Cavèn 1992, 65.) Seikkailutoiminnassa on välttämätöntä olla mukana myös asiantuntijatyöntekijöitä varsinaisten ryhmänohjaajien lisäksi. Tällöin esim. seikkailuleirillä työntekijöiden määrä suhteessa koko ryhmään voi olla melko suuri. Varsinaisia johtajia ei kuitenkaan saisi olla kahta enempää, sillä näin ryhmäläisten on helpompi hahmottaa ohjaajien rooleja. (Cavèn 1992, 54.) Seikkailusta vastuussa olevat ohjaajat ja ryhmäläiset ovat samassa veneessä keskenään. Tämä asetelma luo uudenlaisen näkökulman pois auktoriteettiasemasta ja avuttomuusrooleista. Seikkailukokemus ja tiivis yhdessäolo tuovat työntekijän uudenlaisen haasteen eteen, sillä riskinä voi olla oman auktoriteetin ja statuksen muuttuminen. Tilanteet ovat puolin ja toisin koettelevia ja epätavallisessa sekä vaativassa ympäristössä nousevat helposti esiin persoonallisuuden äärimäiset piirteen. Näiden piirteiden kohtaaminen vaatii herkkyyttä, ymmärrystä ja taitoa. (Cavèn 1992, 65.) Seikkailuturvallisuudesta puhuttaessa unohdetaan helposti seikkailijoiden henkisen turvallisuuden merkitys. Teknisten taitojen ja fyysisen turvallisuuden tuntemuksen lisäksi ohjaajalla tulee olla myös vastuuntuntoa ja ammattitaitoa ohjata seikkailun aikaisia henkisiä prosesseja, jotka saattavat koskettaa ihmistä syvällekin. (Virtanen 1998, ) Elämyspedagoginen toiminta voi sisältää vaaroja ja riskejä, jotka voivat olla niin fyysisiä, psyykkisiä kuin hengellisiäkin. Ne ovat usein hyvinkin yllätyksellisiä ja ennaltaarvaamattomia, joten turvallisuus syntyy yhtä matkaa vaarojen ja riskien kanssa. Asioiden eteneminen ryhmän ja sen jäsenten ehdoilla ja heidän toimestaan luo turvallisuutta, jota kukaan ryhmän ulkopuolinen ei voi luoda. Fyysinen turvallisuus ei perustu riskien

47 47 eliminoimiseen, vaan niiden hallitsemiseen. Tämä taas edellyttää riskien tuntemista ja niihin perehtymistä etukäteen. Turvallisuus syntyy eri tilanteissa eri tavoin. (Lehtonen 1998, ) Ryhmän päivittäisillä alku- ja loppurituaaleilla ryhmän ohjaaja voi jäsentää jännittävä päivää ja tuoda siihen samalla lisää turvallisuutta ja selkeyttä. (Cavèn 1992, 65.) Seikkailuissa asiakkaiden kunnioittava kohtaaminen on hyvin tärkeässä asemassa, sillä jokaisen ihmisen kasvuprosessi on uusi ja erilainen. Valmiiden ratkaisujen mahdottomuus asettaa ohjaajan samalle viivalle ryhmän kanssa ja mahdollistaa näin aidon kunnioittavan kohtaamisen. Elämyspedagoginen työ ja kunnioittava kohtaaminen edellyttävät hetkessä elämisen taitoa ja arvojen arvostamista. Se on aina toimintaa todellisuudessa, ei pakoa siitä. (Lehtonen 1998, , 105.) 7.5 Leiri seikkailutoimintana Leiri on varsin monimuotoinen ja monitahoinen toimintamuoto, ja leiriksi voidaan määritellä ryhmän väliaikainen asumisen normaalista poikkeavissa olosuhteissa. Seurakuntien lapsi-, varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä leirityö on yksi tehokkaimmista kasvatusmenetelmistä, jota käytetään myös paljon. Monet pitävät ainoana oikeana leirinä keskellä metsää pidettävää telttaleiriä, mutta monille leiri merkitsee myös seurakunnan leirikeskuksissa vietettyä viikonloppua tai viikkoa. Se voi olla myös kaikkea näiden kahden väliltä. Yhteistä kaikille leireille on kuitenkin irrottautuminen arkipäivän ympäristöstä ja olosuhteista sekä seikkailu. (Kinanen 1997, 204.) Leiri on aina elämää ryhmässä. Se tarjoaa elämän perusasioita, kuten ihmisiä, toimintaa, ruokaa ja lepoa. Siellä toiminta on kokonaisvaltaista, ja mahdollisuuksia eri toimintamuotoihin on rajattomasti. Leiri on kasvatusta ja yhdessäoloa, jossa eletään yhdessä ympäri vuorokauden. Sosiaalistuminen on myös osa yhdessä kasvamista, ja se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa. Leirillä on ohjattua toimintaa ja valmista ohjelmaa, mutta myös aina aikaa omatoimisuudelle ja lepäämiselle. Parhaimmillaan leiri voi tarjota voimakkaitakin elämyksiä ja kokemuksia luonnosta, lähimmäisyydestä ja leiriohjelman virikkeistä sekä joskus myös koti-ikävästäkin. Leirin perinteiset asiat, kuten yö teltassa, ilta nuotiolla tai itse tehty ruoka voivat olla pitkään mielessä pysyviä kokemuk-

48 48 sia ja oikeita seikkailuja nykypäivän mediaan keskittyvän elämän keskellä. Jokaisen yksityisyys ja oma rauha sekä hiljentyminen kuuluvat myös onnistuneeseen leiriin. (Ketola 2002, 48 51) Leirit muokkautuvat leiriryhmän mukaisesti, sillä leirit ovat kuin pienoisyhteiskuntia, jotka muokkautuvat jäsentensä kaltaisiksi. Siellä jokainen on riippuvainen ryhmästä ja sooloilija jää varsin helposti yksin. Leiri on hyvä kasvatusmetodi varsinkin ryhmädynamiikan kannalta, sillä leirielämä opettaa huomaamatta vastuuta ja yhteisiä pelisääntöjä. Jokaisen leiriläisen teot vaikuttavat koko ryhmän elämään. (Kinanen 1997, 206.) Huippuelämykset syntyvät usein ryhmän yhteisestä toiminnasta ja kunnioittavasta kohtaamisesta. Elämyspedagogisesta näkökulmasta huippuelämykset kuuluvat elämään. Niiden tavoitteleminen on näkemisen ja kokemisen tavoittelemista, ja niiden löytäminen on oman elämän todellisuuden löytämistä ja kokemista uudella tavalla. Toimiakseen todellisina ja tuloksellisina kasvun välineinä on huippuelämysten kytkeydyttävä ihmisten arkeen ja muututtava myös arjen osaksi. (Lehtonen 1998, 105.) Leirimäiset olosuhteet ovat tärkeä toimintaympäristö, jossa jokaisen on yleensä mahdollista saada tärkeitä luontokokemuksia. Leiriläiset voivat saada paremmin käsityksen myös elämän kiertokulusta, uuden syntymisestä, elämästä ja kuolemasta. Luonnon keskellä opitaan ehkä ymmärtämään myös paremmin luonnonsuojelun tärkeys sekä kierrätyksen merkitys. Leirillä huolehditaan ympäristön siisteydestä ja opitaan itse tekemään asian hyväksi jotakin. Myönteisen luontoelämyksen syntyminen ei ole nykyään enää itsestään selvää, sillä maaseutu ja suuri luonto ovat alkaneet kaventua. Erityisesti syrjäytymisvaarassa oleville ja syrjäytyneille olisi tärkeää tarjota kokemuksia luonnosta ja omin keinoin selviytymisestä. Leiri voi sytyttää lapsille ja aikuisillekin kipinän luontoharrastukseen ja samalla avata tietä omatoimiseen maailmanvalloitukseen. (Ketola 2002, ) Seikkailutoiminnassa leiritilanteet ovat työntekijöille sekä fyysisesti että psyykkisesti vaativia, sillä fyysiset ponnistukset toiminnan parissa ja usein vähäiseksi jäävä yöuni kysyvät fyysistä voimaa. Ongelmien ratkaisutilanteet taas ovat psyykkisesti raskaita. Vastapainoksi tälle kaikelle leirityö antaa kuitenkin tilaa luovuudelle sekä mahdollisuuden kokeilla ja käyttää mielikuvitusta. Seikkailu muotoutuu aina ryhmästä käsin kulloi-

49 49 sessakin tilanteessa, mutta se antaa kuitenkin mahdollisuuden käyttää ryhmätyötä välineenä asetetuille tavoitteille. (Cavèn 1992, ) Leirimuotoisessa terapeuttisessa seikkailussa on jätettävä riittävästi aikaa leirin päättämiselle, sillä ryhmä joutuu luopumaan jostakin yhteistä tyydytystä tuoneesta hyvästä, ja luopumisen suru, masennus tai kihelmöivä tunne kotiinpaluusta luovat ryhmään oman ilmapiirinsä. (Cavèn 1992, 65.) Lapsen ja nuoren onnistuminen ryhmässä ei kuitenkaan vielä merkitse sitä, että hänen elämässään olisi saatu aikaan muutos. Kasvattajan tulee muistaa, että seikkailu on työväline samoin kuin leirikin, joita voidaan käyttää hyödyksi pyrittäessä asetettuihin tavoitteisiin. Tärkeintä on löytää toiminnasta yhteys lapsen ja nuoren arkipäivään, joka vie heidän muutosprosessiaan eteenpäin. (Abrahamsson & Tolonen 1997, 234.) Onnistuneen leirin salaisuus ovat usein leiriä edeltävät kokoontumiset, joissa leirille ilmoittautuneet voivat kokoontua ennen leiriä harjoittelemaan leirillä tarvittavia taitoja kuten solmuja, suunnistusta, rakennelmien tekemistä, leirilauluja, viirien ja banderollien tekemistä, yms. riippuen leirin ohjelmasta. Kokoontumisilla viritetään leirin tunnelmaa, odotusta ja halua lähteä leirille ja samalla tutustutaan muihin leirille lähtijöihin. (Ketola 2002, 62.) Jotta tällaisista leireistä saataisiin seurakunnalle säännöllistä toimintaa, tarvitaan myös palautetta. Säännöllinen leiritoiminta elää yleensä leiristä toiseen, ja edellisen leirin päätyttyä mietitään siitä saatua palautetta ja tehdään sen pohjalta suunnitelmia seuraavan leirin varalta. (Ketola 2002, 62.) 8 LEIRI SYRJÄYTYMISVAARASSA OLEVILLE VARHAISNUORILLE 8.1 Lähtökohdat Koko opinnäytetyöprosessi aloitettiin oppilaitoksessamme opintojen melko varhaisessa vaiheessa. Liityin Huopa-hankkeen opinnäytetyöryhmään, sillä aihe sinällään kiinnosti minua. Lapsuus ja nuoruus -opintokokonaisuuden (kevät 2006) luennolla puhuttiin elä-

50 50 myspedagogiikasta ja erityislapsista. Samalla sain ajatuksen elämyspedagogiikan käytöstä omassa opinnäytetyössäni. Tarkempaa aihetta miettiessäni olin seurakuntaharjoittelussa Keravan seurakunnassa keväällä 2006 ja siellä aihe muotoutui leiriprojektiksi. Työhön tuli liittää myös kirkollinen näkemys kirkon nuorisotyöohjaajan pätevyyden saavuttamiseksi, ja ehdotin leiriä Keravan seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijälle. Hän otti ehdotukseni vastaan, ja leirin suunnittelu päästiin aloittamaan hyvässä aikataulussa. Kohderyhmäksi valitsin 7 14-vuotiaat varhaisnuoret oman kiinnostukseni mukaan, sillä tulevaisuuden haaveenani on työskennellä seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijänä. Myös lastensuojelu kiinnostaa minua suuresti, ja sen liittäminen seurakunnan työhön on ajatuksena kiinnostavampi kuin esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa työskentely. Tästä syystä halusin toteuttaa leirin jollekin erityisryhmälle. Samaan aikaan Uutislehti 100 ( ) uutisoi kirkon kasvatus- ja diakoniatyöntekijöiden huomioimasta lasten lisääntyneestä syrjäytymisestä viimeisen kolmen vuoden aikana. Näin leirin kohderyhmä oli löytynyt. Seurakunnan toiminnan ja yhteistyön kehittämisajatus sosiaalityön ja diakoniatyön kanssa nousi syrjäytyminen ja huono-osaisuus -käsitteen kautta. Kaikkia kolmea tahoa yhdistää myös samantapainen asiakaskunta, ja tällaisen yhteistyön toteutuminen olisi varmasti jokaista projektissani mukana olevaa osapuolta jollain lailla tukevaa toimintaa. 8.2 Projektin aikataulu Koko opinnäytetyön aikataulu määräytyi pääosin leirin toteuttamisajankohdan mukaan ja myös Huopa-hankkeen aikataulua noudattaen. Opinnäytetyön oli tarkoitus valmistua joulukuuhun 2007 mennessä, joten leirin toteuttamisajankohdaksi valittiin varhaisnuorisotyöntekijän kesän työaikatauluja mukaillen. Leirin suunnittelu aloitettiin jo varhaisessa vaiheessa, noin puolitoista vuotta etukäteen, jotta leirin rahoitus saatiin mukaan seuraavan vuoden budjettiin. Ensimmäinen suunnittelupalaveri sovittiin harjoitteluni aikana pidettäväksi syyskuussa 2006 ja sen jälkeen aina tarpeen mukaan. Suunnittelupalavereissa päätettiin ottaa leirin lisäksi projektiin mukaan myös leirin etukäteistapaaminen ja jälkitapaaminen

51 Leirin suunnittelu Leirin suunnittelu aloitettiin heti, kun päätös leirin toteuttamisesta oli tehty ja leiri oli ilmoitettu mukaan Keravan seurakunnan seuraavan vuoden nuorisotyön budjettiin. Budjetoinnin yhteydessä kartoitettiin jo leirin koko, ohjelma, ohjaajat, ruoka, sijainti ja leiriläisiltä perittävä leirimaksu. Suunnittelussa oli mukana itseni lisäksi leirille mukaan lähtevä seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijä. Suunnitelmat olivat tässä vaiheessa vielä hyvin alustavia ja muuttuivat matkan varrella useaan otteeseen. Varhainen ja hyvä suunnittelu varmistaa hyvää palvelua ja laatua leiriläisille sekä ohjaajille. Suunnittelu alkaa budjetoinnin ohjaamana reilu vuosi ennen varsinaista leiriä. Suurten leirien suunnittelu alkaa jo kaksi tai kolmekin vuotta etukäteen. (Ketola 2002, ) Ennen leiriä kokoonnuttiin tarkentamaan suunnitelmia kuusi kertaa, noin tunnin verran jokaisena kokoontumiskertana: , , , , ja Leirin ajankohta lyötiin lukkoon kuitenkin jo ennen näitä tapaamisia työharjoitteluni aikana, kun seuraavan vuoden leirejä käytiin läpi nuorisotyön tiimissä. Olin alustavasti puhunut leiristä jo harjoitteluni aikana keväällä 2006 harjoitteluni ohjaajalle ja syrjäytymisen ehkäisyyn palkatulle varhaisnuorisotyöntekijälle. Nuorisotyön tiimissä päätettiin sen kevään aikana, että leiri otetaan mukaan seurakunnan seuraavan kesän 2007 leiriohjelmaan. Ensimmäisellä varsinaisella tapaamisella mietittiin tarkemmin vaihtoehtoja leirin paikaksi. Kriteerit sille olivat, että paikka itsessään olisi jo mahdollisimman elämyksellinen ja keskellä luontoa. Mietimme lähiseudun leirikeskuksia, kuten Leiriniemeä Järvenpäässä, Mäntsäläjärven Kesäkotia, Pelastusarmeijan leiripaikkaa Nummelassa ja Villin Pohjolan Oravankoloa. Päätimme, että varhaisnuorisotyöntekijä yrittää saada meille paikan jostain näistä. Silloin heitettiin ilmaan myös kaikenlaisia ehdotuksia leirin ohjelmasta. Esillä olivat muun muassa jousipyssyt, perinneleikit, Raamatun henkilön ympärille rakentuva teema, puolijoukkueteltta, seikkailuohjaajat, pikkubussi yms. Puhuimme myös leiriläisten määrästä ja päätimme, että otamme leirille korkeintaan 10 leiriläistä. Tällöin mukaan tarvittaisiin myös isosia ja ainakin kaksi aikuista lisää. Näitä kaikkia pyörittelimme edes takaisin ja päätimme ottaa leirille päiväksi tai kahdeksi koulutetut seikkailuohjaajat vetämään ohjelmaa leiriläisille. Lisäksi keskustelimme leirin henkilökunnasta ja ruokailusta, eli tehdäänkö ruuat mahdollisesti itse vai tekeekö ne

52 52 jokin leirikeskus. Olimme valmiit ottamaan ruuan tekemisestä vastuun myös itsellemme, sillä sekin voisi olla lapsille hyvinkin elämyksellistä. Asia jäi kuitenkin vielä auki, sillä emme vielä tienneet leiripaikkaamme. Päätimme myös kysyä seuraavan kesän kesänuorisotyöntekijää leirillemme mukaan, sillä hän oli meille kummallekin entuudestaan tuttu ja hyvin osaava työntekijä. Toinen tapaaminen oli melko lailla vielä samanlainen kuin ensimmäinen, mutta nyt tiedossa oli jo seikkailuohjaajien mukaantulo leirille ja se, minne leirikeskuksiin ei ainakaan päästäisi. Kaikki aikaisemmat leiripaikkavaihtoehdot olivat jo varattuina juuri , joten jouduimme miettimään uudestaan vaihtoehtoisia leiripaikkoja. Päädyimme muutamaan retkeilymajaan, joihin varhaisnuorisotyöntekijä lupasi soittaa ja selvittää niiden mahdollisuuksia antaa seurakunnalle pientä alennusta käyttömaksusta. Netistä löysimme mukavia vaihtoehtoja suhteellisen lyhyen matkan päästä. Puhuimme samalla leirin esitteestä ja siitä, koska se kannattaisi laittaa jakoon. Päätimme tehdä sen vielä ennen vuoden vaihdetta ja laittaa jakoon heti tammikuussa. Kolmannella tapaamisella leiripaikaksi oli vahvistunut Evon kansallispuistossa sijaitseva Rieskan eräkämppä. Olimme olleet asiasta yhteydessä sähköpostitse ja varhaisnuorisotyöntekijä oli käynyt itse myös paikan päällä katsomassa sen sopivaksi leirillemme. Rieska sijaisee keskellä metsää ja siellä oli tilaa 20 henkilölle. Paikka olisi meille siis todella hyvä. Nyt aloitimme leirin käytännön asioiden miettimisen, kun leiripaikka ja sen ympäristö olivat selvillä. Seikkailuohjaajille sopi myös tulla Rieskalle asti ja he voisivat myös yöpyä siellä. Pohdimme paljon myös sitä, millä pääsisimme Evolle asti leiriläisten kanssa. Pikkubussi olisi liian pieni, jos leiriläisiä olisi kymmenen ja ohjaajia saman verran. Tarvitsisimme ainakin kaksi pikkuautoa lisää, mutta kuka niitä kaikkia ajaisi. Laskimme leiriläisten määrää kahdeksaan ja isosten määrää muutamalla. Silloin pärjäisimme pikkubussilla ja yhdellä henkilöautolla. Neljännellä tapaamisella teimme leirille esitteen (Liite 1) ja sovimme sen jakopäivästä. Esite lähti jakoon diakoniatyön ja sosiaalityön kautta heidän asiakasperheilleen. Lisäksi esitteitä toimitettiin erityisluokkien opettajien kautta sekä lastensuojelulaitoksen kautta varhaisnuorille. Tiedotuksella on keskeinen tehtävä väärien ennakkokäsitysten välttämiseksi, sillä jos tiedotusvälineissä puhutaan esim. ongelmanuorista, saa toiminta helposti negatiivisen leiman (Cavèn 1992, 56). Tästä syystä

53 53 leirin esitteessä ei mainittu syrjäytymisvaarasta mitään, vaan leiri oli suunnattu sosiaalihuollon ja diakoniatyön asiakasperheille. Ilmoittautuminen leirille alkoi ja se tapahtui puhelimitse varhaisnuorisotyöntekijälle. Itse olisin muuten voinut ottaa vastuun ilmoittautumisista, mutta en voinut antaa omaa henkilökohtaista puhelinnumeroani julkiseen levitykseen. Tiedossamme oli tällöin myös seurakunnan tulevan kesän kesänuorisotyöntekijän pääsy mukaan leirillemme. Päätimme kutsua myös hänet mukaan seuraavaan tapaamiseemme. Viidennessä tapaamisessa oli mukana leirille lähtevä kesänuorisotyöntekijä ja saimme leirin ohjelman suunniteltua päivä päivältä (Liite 3). Teimme samalla myös jaon jokaisen vastuulla olevista työtehtävistä leirillä ja ennen leiriä. Seurakunnan varhaisnuorisotyöntekijä olisi leirillä virallisesti ohjelma- ja turvallisuusvastaavana, mutta kaikki kolme leirille lähtevää henkilöä olisivat yhtä lailla vastuussa ohjelman sujumisesta ja toimivuudesta. Päätimme pitää ennen leiriä leiriläisten kanssa ennakkotapaamisen seurakunnan nuorisotilalla ja leirin jälkeen vielä jälkitapaamisen, johon voisivat osallistua myös leiriläisten vanhemmat. Jälkitapaamisen tarkoitus olisi kerätä vielä palautetta leiriläisiltä ja kuulla myös kommentteja heidän vanhemmiltaan. Leirikirjeen tekemisestä emme huomanneet puhua tuolloin vielä mitään, mutta olimme sen tiimoilta yhteydessä sähköpostitse ja jokainen sai sanoa varhaisnuorisotyöntekijän tekemään versioon omia kommenttejaan ja tehdä siihen lisäyksiä. Leirikirje (Liite 2) lähti leirille ilmoittautuneille lapsille kotiin jo hyvissä ajoin toukokuun puolella ja siinä mukana oli myös turvallisuuskyselylomake, jonka jokainen leirille lähtevä lapsi ja aikuinen joutuisivat täyttämään. Viimeinen yhteinen suunnittelukokous järjestettiin ennen leiriä Tällöin mukana olivat kaikki neljä leirille mukaan lähtevää työntekijää. Leirillemme oli lähdössä siis varhaisnuorisotyöntekijä, kesänuorisotyöntekijä, minä ja lastenohjaajaopiskelija, joka suoritti kesäharjoitteluaan Keravan seurakunnassa. Palaverin alussa esittelimme vielä itsemme toisillemme, sillä emme olleet tavanneet lastenohjaajaopiskelijaa aikaisemmin. Sen jälkeen kävimme läpi mukaan lähtevien leiriläisten tietoja ja taustoja. Viisi leiriläistä oli silloin vielä tulossa leirillemme mukaan. Päätimme, että jokainen aikuinen sasi itselleen oman lapsen, josta huolehtisi leirillä. Varhaisnuorisotyöntekijä otti vastuulleen kaksi lasta. Kaikki ohjaajat huolehtisivat kuitenkin tasavertaisesti myös muista lapsista. Päätimme myös, että joka päivä kaksi aikuista ja näiden aikuisten lapset olisivat

54 54 joko ruuanvalmistusvuorossa tai päivystysvastuussa. Päivystysvastuu tarkoittaisi sitä, että ohjelmat saataisiin alkamaan ajallaan ja tavarat pysyvät suurin piirtein järjestyksessä. Myös saunaveden kanto kuuluisi tälle ryhmälle. Kävimme läpi leirin ohjelmaa (Liite 3) pala palalta ja tarkensimme vielä suunnittelemiamme aikatauluja. Mietimme, mitä tekisimme etukäteistapaamisessa ja päätimme, että jokainen lapsia saisi tehdä itselleen leiripaidan. Etukäteistapaamisen ohjelmarunko suunniteltiin seuraavanlaiseksi: tutustumisleikki, leiripaikan esittelyä, leiriohjelman esittelyä, jäätelöä ja limua, paitojen maalausta ja lopuksi tilanteen mukaan yhteispeli ulkona. Suurin työ viimeisellä kokoontumiskerralla oli kuitenkin leirin ruokalistan suunnittelu sekä kauppalistan teko. Palaveri kesti noin neljä tuntia, mutta sen jälkeen kaikki olikin jo hyvin selkeää ja valmista leirille lähtöä varten Toteutetun leirin tavoitteet Leirin tavoitteena oli tarjota lapsille elämyksiä luonnossa, tutustuttaa heidät toisiinsa ja luontoon. Yleisinä tavoitteina leirillä oli lasten toimintaan, seikkailukasvatukseen, varhaisnuorisotyöhön ja diakoniaan liittyviä tavoitteita. Näitä ovat muun muassa erilaisten lasten huomioiminen, liikunnallisten taitojen kehittäminen, jännityksen ja omien rajojen kokeileminen, yhdessä tekeminen, ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen, elämysten kokeminen, turvallisuuden varmistaminen ja luonnossa toimiminen. Samalla pyritään rohkaisemaan lapsen kekseliäisyyttä ja uskaliaisuutta. (Kokljuschkin 1999, 35.) Diakoniatyöstä nousevia tavoitteita tällä leirillä olivat luonnon ja ihmisen väliseen yhteyteen perustuvan ympäristövastuun kasvattaminen, kestävää kehitystä tukevan elämäntavan edistäminen, ihmistä eheyttävien kokonaisvaltaiseen terveyteen, itsensä arvostamiseen, omatoimisuuteen ja lähimmäisvastuuseen liittyvien kokemusten saaminen. Lisäksi osallisuuden kokemuksen vahvistaminen ja osallistumisen edellytysten parantaminen kuuluvat vahvasti näihin tavoitteisiin. (Veikkola 2002, 113.) Varhaisnuorisotyöstä nousee näiden tavoitteiden lisäksi vielä mahdollisuus rakentaa uskonelämää, kasvaa yhteen toisten kristittyjen kanssa ja sitoutua Jumalan kansan jäseneksi (Elomaa 1997, 109). Leirin tarkoituksena oli tuottaa lapsille elämäniloa ja riemua vahvistaen samalla heidän itsetuntoa, sosiaalisuutta ja osallisuutta. Sosiaalinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat elämän keskeisiä asioita, joita lapsi tarvitsee kasvaakseen yhteiskunnassamme toiminta-

55 55 kykyiseksi aikuiseksi. Elämässä tarvitaan myös sinnikkyyttä, jotta eteen tulevat vaikeudet voitetaan. Seikkailun lomassa lapsi oppii luottamaan omiin kykyihinsä kohdatessaan ongelmia ja hankaluuksia sekä saavuttaessaan onnistumisen iloja. Itse löydetyt ratkaisut ovat moniulotteisia ja pysyviä oppimistuloksia. (Kokljuschkin 1999, 44.) Näistä lapsi voi ammentaa elementtejä omaan elämäänsä ja selviytymiseensä leirin jälkeenkin. Tarkoitus oli luoda lapsille hyvä turvallinen seikkailu, jossa saattaa olla jännittäviä paikkoja, mutta se päättyy lapsen kannalta aina hyvin. Jokaisen lapsen lähtökohdat ja kehitystaso huomioidaan mahdollisimman hyvin, jotta seikkailu olisi jokaiselle fyysisesti ja psyykkisesti sopiva. Tämän takia ennen leiriä järjestettiin ennakkotapaaminen, jossa kaikki leirille mukaan lähtevät leiriläiset ja työntekijät tutustuivat toisiinsa ja virittäytyivät seikkailun tunnelmaan. Leirille lähtevät varhaisnuoret olivat 8 10-vuotiaita. Jälkitapaamisen tavoitteena oli koko leirijakson reflektointi ja purku, mutta sitä tehtiin päivittäin myös leirillä. Tarkoitus oli samalla kutsua varhaisnuoret myös rohkeasti mukaan seurakunnan muuhun toimintaan. Leirin tavoitteena oli myös lisätä lasten vastuullisuutta itsestään, luonnosta ja yhteisöstä. Seikkailun avulla lapsille annetaan sellaisia kokemuksia, joiden avulla he voivat oppia tunnistamaan omia tunteitaan ja samalla lisäämään elämänhallintaansa. Lapsia rohkaistaan viettämään aikaa ja liikkumaan luonnossa, sillä liian moni lapsi kokee luonnon nykyisin vieraana ja pelottavana. Omat kokemukset luonnossa liikkumisesta voivat puuttua joiltakin lapsilta täysin. Ympäröivä luonto tarjoaa riittävästi mahdollisuuksia seikkailukokemuksen saavuttamiseen ja vuorovaikutukseen luonnon kanssa. Samalla voidaan opetella myös luonnonsuojelun kannalta tärkeitä asioita. (Kokljuschkin 1999, ) Ihmiskunnan tehtävänä on kuitenkin viljellä ja varjella luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Yhtenä tärkeänä tavoitteena oli myös oma oppiminen. Leiritoiminta on tullut itselleni tutuksi seurakunnan kautta jo monien vuosien ajalta, mutta seikkailukasvatus ja sen teorian liittäminen leirin toimintaan ja käytäntöihin oli minulle tuntematonta aluetta. Tavoitteena oli seikkailutoiminnan saaminen luontevaksi osaksi omaa työnkuvaa ja samalla kehittää omaa ammatillisuutta, organisointikykyä ja yhteistyöverkostojen luomista.

56 Leirin toteutus Leiri toteutettiin pääosin tekemiemme suunnitelmien mukaisesti, mutta muutamia mutkia matkan varrelle kuitenkin tuli. Leirille lähtevistä lapsista ei ollut vielä varmuutta ennakkotapaamispäivänä ja itseäni hieman jännitti, miten asian kanssa käy. Jos lapsia ei tule sovittua määrää, lähdetäänkö leirille ollenkaan. Leirillä aikataulut ja suunnitelmat muuttuivat moneen otteeseen ja lasten keskinäiset yhteenotot toivat lisämausteensa leirin ohjelmaan. Ohjaajat lähtivät leirille kuitenkin ilman sen suurempia ennakkoluuloja ja kaikki meni loppujen lopuksi todella hyvin. Palautteet saatiin kerättyä suunnitelmien mukaisesti ja muutamia iloisia yllätyksiäkin sattui matkan varrella. Oli myös ilo huomata, kuinka tarpeellinen kokemus tämä leiri todella oli näille lapsille Leirin ennakkotapaaminen Ennakkotapaaminen järjestettiin Keravan seurakunnan nuorisotilassa kello Ohjaajat tulivat paikalle jo klo 14.00, sillä järjestelyjä oli vielä paljon tekemättä. Kävimme ohjaajien kanssa läpi päivän ohjelmaa ja valmistelimme paitojen maalausta tuomalla kaikki tarvittavat materiaalit esille. Paidat ja jäätelöt piti käydä myös vielä ostamassa, joten kävimme yhdessä kaupassa. Samalla ostimme myös leirillä tarvittavia ruoka-aineita, jotka säilyisivät huoneen lämmössä. Saimme myös ilmoituksen, että yksi viidestä lapsesta oli sairastunut vakavasti, eikä pääsisi mukaan tähän tapaamiseen eikä myöskään leirille. Varhaisnuorisotyöntekijä Pete yritti saada leirille vielä uuden lapsen ja soitti yhteen lastensuojelulaitokseen, josta löytyikin yksi mahdollinen mukaan lähtevä uusi lapsi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt enää mukaan ennakkotapaamiseen. Kaikki oli valmista hyvissä ajoin ennen kello viittä ja lapset tulivat paikalle sovitusti. Muutamilla oli vanhemmat mukanaan ja muutamien kanssa tapaamiseen tuli lastensuojelulaitoksen omaohjaaja. Kaikki leirille lähtevät lapset asuvat jossakin lastensuojelulaitoksessa. Minusta oli kuitenkin hienoa, että muutamilla oli siitä huolimatta omat vanhemmat mukana. Tapaaminen saikin uuden käänteen, sillä emme olleet ajatelleet sen kummemmin vanhempien mukaantuloa. Ohjelmasuunnitelmat muuttuivat sen verran,

57 57 että siinä huomioitiin myös vanhempien läsnäolo. Tutustumisleikki vaihtui sellaiseksi, että aikuinen kertoi jotakin omasta lapsestaan ja sen jälkeen esiteltiin mukaan lähtevät työntekijät, leiripaikka ja leiriohjelma. Jäätelöä ja limua riitti hyvin kaikille ja vanhemmille keitettiin myös kahvit ja teet. Paitojen maalaus vei yllättävän paljon aikaa, sillä jokainen lapsi keskittyi hyvin huolellisesti oman leiripaitansa tekemiseen. Jokaiseen paitaan painettiin leirin logo ja sen jälkeen siihen sai tehdä omia maalauksia. Lapset olivat hyvin innostuneita ja jännittyneitä leirin odotuksesta, mutta jännitystä helpotti selvästi mukaan tulevien aikuisten näkeminen ja se, että leiristä kerrottiin jo jonkun verran ennakkotietoja. Paitojen maalauksen jälkeen jutusteltiin vielä rauhassa jäätelönsyönnin ohessa ja tutustuttiin paremmin. Kaikki mukaan lähtevät leiriläiset vaikuttivat mukavilta lapsilta ja leiri olisi heille varmasti jo itsessään suuri elämys. Keskustelussa tuli ilmi myös se, ettei kukaan lapsista ollut ennen ollut oikealla leirillä eikä yöpynyt keskellä metsää. Tapaamisesta jäi itselleni ainakin oikein hyvä mieli ja tunne siitä, että leiristä tulee onnistunut Leirijakso Torstai Leirille lähdettiin torstaiaamuna. Lapsia oli siinä vaiheessa lähdössä enää vain neljä, sillä uusin tulokas ei ollutkaan enää tulossa mukaamme johtuen hänen omista henkilökohtaisista syistään. Ohjaajat kokoontuivat nuorisotilaan yhdeksäksi ja mukaan lähtevät tavarat pakattiin autoon. Pete oli hakenut meille varatun pikkubussin jo ennen yhdeksää ja leirille mukaan lähtevät pelit, kirjat, askartelutarvikkeet yms. olivat myös jo valmiiksi pakattuina laatikoissa. Pakkaamisen olivat suorittaneet Pete ja lastenohjaajaopiskelija Alina. Saimme tavarat nopeasti autoon ja lähdimme vielä ennen lasten hakemista kauppaan ostamaan matkaeväitä sekä leirillä tarvittavia ruoka-aineita. Lapset haettiin heidän kodeistaan ja matka kohti Rieskaa alkoi. Auto oli aivan täynnä tavaraa, mutta kaikille riitti kuitenkin hyvin tilaa matkustaa. Tunnelma autossa oli hyvin jännittynyt ja usein kuului kysymys: Koska ollaan perillä?. Tytöt odottivat kovasti sitä, että saisivat nukkua samassa huoneessa ja miettivät, millaiset sängyt siellä mahtaa olla. Pojat halusivat päästä myös nopeasti perille, jotta näkisivät paikan. Pysähdyimme matkalla syömään

58 58 eväitä yhdelle huoltoasemalle ja siitä jatkoimme matkaa kohti Tuuloksen kauppakeskusta, josta saisimme Rieskan avaimet. Tuuloksen kauppakeskuksesta ostimme lapsille jäätelöt sekä lisää ruokaa leirillemme, lähinnä jääkaappiin meneviä ruokatavaroita. Lapset olivat innokkaina auttamassa kauppatavaroiden etsimisessä ja kyselimme myös heiltä, mitä he haluaisivat syödä. Kaupasta selviydyttyämme jäimme syömään jäätelöitä kauppakeskuksen penkeille ja sitten lähdimmekin taas jatkamaan matkaa. Saavuimme lopulta Rieskan eräkämpälle noin kello kaksi. Olimme siinä vaiheessa suunnitelmistamme jäljessä jo kaksi tuntia (Liite 3), mutta se ei haitannut meitä lainkaan. Tulomatka kesti yllättävän pitkään kaikista matkan aikana tapahtuneista pysähdyksistä ja lasten hakemiseen kuluneesta ajasta johtuen. Purimme tavaramme kuitenkin kaikessa rauhassa ja lapset pääsivät tutustumaan omiin huoneisiinsa. Uusi ohjelmarunko syntyi samalla kun teimme lapsille ensimmäistä lämmintä ruokaa heti puoli kolmen aikoihin. Kuva 1. Rieskan eräkämpän päärakennus

59 59 Ruuanvalmistusvuorossa olivat tytöt, kesänuorisotyöntekijä Sanna ja minä. Teimme yhdessä makaronilaatikkoa ja salaattia. Tytöt olivat hyvin avuliaita ja sanoivat ruokaa tehdessämme, että tämä ei tunnu yhtään leiriltä, vaan tämä on ihan kuin koti. Minusta se kertoo paljon siitä, kuinka hyvä tunnelma leiriläisten ja ohjaajien kesken oli ehtinyt syntyä ennakkotapaamisen ja tulomatkan aikana. Pojat olivat samaan aikaan innokkaina pelaamassa ulkona diaboloilla, joista tulikin yksi tämän leirin hittipeleistä. Ruoka oli valmista puoli neljän aikoihin ja kaikki söivät vatsansa täyteen. Ulkona oli sateinen ilma, mutta ruuan jälkeen pääsimme kuitenkin kastumatta kiertämään aluetta ja katselemaan paikkoja. Ensimmäisellä metsäreissulla näimme heti käärmeen ja sen jälkeen yksi pojista ei enää suostunutkaan tulemaan metsään vähään aikaan. Muut jatkoivat kierrosta ja itse lähdin tämän pojan kanssa hakemaan saappaita kämpältä. Puhuimme samalla käärmeistä ja siitä, että on ihan sallittua pelätä niitä. Saappaat saatuamme odottelimme muita metsän reunalla ja juttelimme kaikenlaista. Pelko laimeni pikku hiljaa ja kohta tämä poika taas uskaltautui muiden mukaan. Käärmeen mukana tuoma jännitys säilyi pojan mielessä kuitenkin koko leirin ajan ja aina kun ulkoilimme metsässä, poika puhui käärmeestä. Ulkoilun jälkeen lapsilla oli vapaa-aikaa ja pelailimme sisällä yhdessä Unoa, Skippoa ja Twisteriä. Samalla teimme valmiiksi tikkupullataikinan iltaa varten. Ulkona satoi nyt taukoamatta vettä ja päätimme sytyttää tulen takkaan. Seuraava yhteinen ohjelma oli vuorossa puoli seitsemän aikoihin. Ohjelmassa oli Sannan vetämä draamatarina. Siinä saimme yhdessä eläytyä afrikkalaisen pojan elämään. Samalla käytiin läpi hyvin tärkeitä asioita, kuten kiusaamista ja anteeksipyytämistä ja anteeksi antamista. Lapset olivat mukana innokkaina ja eläytyivät todella rohkeasti annettuihin rooleihin. Välillä lasten intoa täytyi hillitä, sillä se meni helposti pelleilyksi ja riehumiseksi. Draamatarinan jälkeen aloimme valmistella iltapalaa tyttöjen kanssa. Pete sytytteli takkaan tulta, jotta saisimme paistaa makkaraa ja tikkupullaa. Ulos ei sinä iltana harmiksemme päästy nuotiota tekemään. Tikkupullat olivat aivan mahtavia ja todella lasten suosikkeja. Ilta sujui rattoisasti ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Sen jälkeen olikin jo aika siirtyä iltapesuille, ja hartauteen.

60 60 Kuva 2. Twisteri oli yksi lasten sisäpelisuosikki Ennen iltahartautta täyttelimme vielä päivän palautelomakkeita ja lapset halusivat tietää, miksi sellainen pitää täyttää. Kerroimme, että haluamme tietää ensi vuotta ajatellen jos tällainen leiri vielä järjestetään uudestaan, mikä heistä on ollut mukavaa ja mikä pelottavaa. Näin pystyisimme suunnittelemaan mahdollisesti paremman ohjelman. Yksi lapsista ei halunnut täyttää palautelomaketta ensimmäisenä iltana, joten emme häntä siihen pakottaneet. Iltahartauden aiheena olivat Jeesuksen ihmeteot ja hartaudenpitovuorossa oli Pete. Lauloimme yhdessä muutaman laulun ja rukoilimme iltarukouksen. Lapset menivät nukkumaan ilman suurempia ongelmia, vaikka odottelivat jo kovasti seuraavan päivän seikkailusessioita. Ohjaajat pitivät vielä oman iltapalaverinsa, jossa käytiin läpi mennyttä päivää ja suunniteltiin tulevaa. Ohjaajien mielestä päivä oli onnistunut ja kaikki oli mennyt muutenkin odotettua paremmin. Myös ohjaajat odottivat jännityksellä jo varsinaista seikkailupäivää. Ensimmäinen leiripäivä oli jo ohi.

61 61 Kuva 3. Palautelomakkeiden täyttelyä ennen iltahartautta Perjantai Perjantaiaamu valkeni aurinkoisena. Pete ja Alina nousivat hieman muita aiemmin laittamaan aamupalaa. Lapset nousivat innokkaina uuteen päivään. Ennen kuin ehdimme aloittamaan syömistä, seikkailuohjaajat saapuivat Rieskalle. Lapset olivat ensin hieman kummissaan, mutta ottivat uudet ihmiset kuitenkin hyvin vastaan. Aamupalan jälkeen oli aamuhartaus, jonka itse pidin. Aiheena oli minä olen suuri ihme. Kaikki saivat katsoa aarrearkkuun, jossa oli peili. Jokainen näki peilistä oman kuvansa eli jokainen näki erilaisen aarteen. Puhuimme siitä, kuinka Jumala on luonut meidät kaikki ainutlaatuisiksi ja kuinka me kaikki olemme Jumalalle rakkaita. Hartauden jälkeen lapsia jännitti jo suuresti tulevat seikkailut. He kyselivät taukoamatta, mitä tapahtuu ja milloin se oikein alkaa. Seikkailuohjaajat menivät kuitenkin vielä ennen seikkailujen alkua etsimään hyviä ja turvallisia paikkoja seikkailuillemme, ja minä, Sanna ja Alina yritimme saada lapset keskittymään savitöiden tekoon. Se onnistuikin

62 62 yllättävän hyvin, sillä kaikki rauhoittuivat pöydän ääreen tekemään omaa luomustaan. Aihe oli vapaa. Savitöiden valmistuttua Alina ja pojat valmistivat meille välipalaksi kiisseliä. Pojat olivat hyvin avuliaita, joskin hieman kärsimättömiä kokkeja. Koko ajan kyseltiin, milloin oikein päästään seikkailemaan. Samaan aikaan tytöt pelailivat ulkona diaboloilla. Vihdoin seikkailuohjaajat saapuivat takaisin Rieskalle ja pääsimme syömään välipalaa. Lasten jännitys oli selvästi jo katossa ja kaikki söivät todella pikaisesti. Ensimmäinen seikkailusessio pääsi alkamaan suunnitelmien mukaan puoli yhdeltä. Aluksi ohjelmassa oli ryhmäytystä ja jakauduimme kahteen ryhmään. Molemmissa ryhmissä oli kaki leiriläistä ja kaksi ohjaajaa. Ensimmäinen tehtävä oli keksiä ryhmille nimet. Toisesta ryhmästä tuli Haukat ja toisesta Pantterit. Ensimmäinen varsinainen harjoitus oli luottamusharjoitus. Harjoituksessa kuljettiin pareittain ja samalla oltiin yhtä oman ryhmän kanssa. Parista aina toisella oli silmät kiinni ja toisella silmät auki. Parit kulkivat tietyn reitin sokea edellä ja näkevä takana. Oman ryhmän toinen pari neuvoi huutamalla, mihin suuntaan piti kulkea. Kuva 4. Sokon kuljetusta

63 63 Kolmantena tehtävänä oli ongelmanratkaisutaitoa vaativa tehtävä. Kokosimme erimuotoisista paloista yhtä suurta neliötä. Molemmissa ryhmissä oli omat palat ja tehtävästä syntyi aikamoinen kilpailu, kumpi ryhmistä saisi neliön ensimmäisenä valmiiksi. Pantterit veivät voiton, mutta vain pienellä etumatkalla. Kuva 5. Ongelmanratkaisutehtävä. Miten ihmeessä tämä tehdään? Seuraavana oli vuorossa tarkkuutta vaativa tehtävä. Heitimme frisbeetä pystyssä olevien hula-hulavanteiden läpi niin, että seuraava heittäjä joutui jatkamaan aina siitä mihin edellisen heittämä frisbee oli jäänyt. Tässäkin lajissa kisasimme ryhmissä. Ryhmille tuli onneksi tasapeli. Varsinkin pojilla kilpailuasetelma sai aikaan turhautumista ja taistelua. Vielä ennen ruokailua edessämme oli kaksi lajia. Toinen oli jousiammunta sokkona ja toinen golf tennispallon kanssa. Jousiammunta oli selvästi poikien suosikki ja sitä olisi haluttu jatkaa loputtomiin. Ideana siinä oli, että ryhmän muut jäsenet antavat ohjeita, mihin suuntaan ampumisvuorossa oleva tähtää. Tarkoitus oli osua maalitauluun. Golfissa meidän piti päästä ryhmittäin tietty rata läpi niin, että seuraava lyöjä jatkaa taas siitä paikasta, mihin edellinen oli omalla vuorollaan pallon lyönyt. Tennispallo toi omat haasteensa tähän lajiin, sillä se kulki aika kovaa vauhtia pienelläkin lyönnillä.

64 64 Seikkailusession jälkeen pojat pääsivät valmistamaan meille ruokaa yhdessä Alinan ja Peten kanssa. Ruokalistalla oli kinkkukiusausta. Tällä välin tytöt pelailivat sisällä lautapelejä Sannan ja minun kanssa. Ruoka oli hyvää ja sen jälkeen pääsimme taas uusiin seikkailuihin. Toinen seikkailusessio alkoi myös aikataulun mukaisesti. Pääsimme aivan ensimmäiseksi pukemaan päällemme kiipeilyvaljaita ja jokainen sai päähänsä myös kypärän. Lähdimme kävelemään seikkailuohjaajan opastamana metsään, missä meitä odotti vaijeriliukurata. Kuva 6. Ennen huimia seikkailuita piti pukea kaikille turvavaljaat ylle Lapset olivat innoissaan ja hyvin jännittyneitä. Yksi lapsista ei uskaltautunut vaijeriliukuun, emmekä häntä siihen pakottaneet. Hän katseli vierestä kun muut laskivat ja odotti pääsyä kiipeilemään. Aikuisetkin pääsivät kokeilemaan, vaikka vaijeri olikin viritetty lasten korkeudelle. Oli hienoa huomata, kuinka lasten jännitys vaihtui onnistumisen kokemukseksi. Kaikki kerran liukuneet halusivat mennä vielä uudelleenkin ja toi-

65 65 voivat kovia vauhteja. Vaijeriliu usta siirryimme vielä kalliokiipeilyn ja laskeutumisen pariin. Tätä jokainen lapsi uskaltautui kokeilemaan. Kaikki onnistuivat hienosti omalla tavallaan ja muut kannustivat aina vuorossa olevaa. Seikkailut saatiin päätökseen ilman loukkaantumisia ja jokaiselle lapselle jäi niistä selvästi hyvä mieli. Pojille tuli välillä kuitenkin riitaa, kun toinen pojista sanoi toiselle, ettei tämä osaa laskeutua oikein ja ettei toinen uskaltanut laskea vaijerilla. Tämä riita saatiin kuitenkin sovittua, ja kaikki jatkoivat seikkailut loppuun onnistuneesti. Kuva 7. Ja sitten vaan liukumaan

66 Kuvat 8 ja 9. Kalliolaskeutuminen ja kiipeäminen vaativat lapsilta kovaa keskittymistä 66

67 67 Seikkailuista hikisinä pääsimme seuraavaksi saunaan hikoilemaan vielä vähän lisää. Ensin oli kuitenkin sytytettävä saunan pesään tuli ja kannettava saunaan vedet. Pojat olivat hyvin innokkaita kaivon pumppumiehiä ja vedet oli hyvin nopeasti pumpattu ja kannettu. Saunassa puhuttiin seikkailuista ja lapset olivat selvästi tyytyväisiä itseensä. Poikien saunoessa valmistelin keittiössä iltapalaa, joka oli tarkoitus nauttia nuotiolla. Kuva 10. Tytötkin pumppaisivat omalla vuorollaan vettä kaivosta Kun muutamat olivat vielä saunassa, Pete sytytteli nuotiokehään tulen. Lapset innostuivat leikkimään pihalla puuhippaa ja me muut ohjaajat leikimme mukana. Iltapalaksi oli grillattuja wokkivihanneksia, loimulohta, kanaa ja lihaa. Jälkiruuaksi grillasimme vielä vaahtokarkkeja. Ruuan valmistus nuotiolla kesti yllättävän pitkään ja lapset leikkivät omia leikkejään ulkona aina syömisten välillä. Viimeiset wokkivihannekset valmistuivat vielä iltahartauden aikaan, joten toinen seikkailuohjaajista jäi vahtimaan nuotiota muiden kiiruhtaessa hartauteen. Sanna oli tällä kertaa hartaudenpitovuorossa. Ennen hartauden alkua täytimme kuitenkin vielä päivän palautelaput ja tällä kertaa kaikki lapset osallistuivat siihen. Nyt sitä ei enää kyseenalaistettu, vaan se kuului jo osaksi leirin iltarutiineja.

68 68 Kuva 11. Nuotiopuita hakemassa Kuva 12. Nyt se vihdoin palaa

69 69 Kuva 13. Loimulohi ja muut herkut valmistuvat nuotiolla Iltahartauteen lasten piti käydä keräämässä luonnosta kaksi samanlaista asiaa esim. kaksi kiveä, kaksi käpyä, kaksi keppiä, kaksi lehteä. Puhuimme siitä, miten yksikään Jumalan luoma ihminen, lehti, kivi, käpy tai keppi ei ole samanlainen kuin toinen, vaikka kaikki olisivatkin ihmisiä, lehtiä, kiviä jne. Kaikki ovat siis ainutkertaisia ja kauniita sellaisena kuin Jumala on ne luonut. Lauloimme vielä muutaman laulun ja rukoilimme iltarukouksen. Hartauden jälkeen käytiin iltapesuilla ja pisuilla ja mentiin nukkumaan. Ohjaajat kokoontuivat pitämään iltapalaveria, jossa käytiin läpi mennyttä päivää sekä mietittiin tulevia koitoksia. Päivä oli kaikkien mielestä hyvin onnistunut ja pahemmilta riittilanteiltakin vältyttiin pieniä sanaharkkoja lukuun ottamatta. Lauantai Lauantaina heräsimme tavalliseen tapaan kello kahdeksan. Sitä ennen olin Sannan kanssa noussut jo valmistamaan aamupalaa. Tukevan aamupalan jälkeen aloitimme päivämme aamuhartaudella, jonka pitovuorossa oli Pete. Hän puhui siitä, miten Jumalaan

70 70 voi olla yhteydessä rukoilemalla ja mikä on Jumalan puhelinnumero. Liitimme kaikki yhteen kaksi johtoa eli ristimme kätemme ja rukoilimme hartauden lopuksi. Lasten suosikiksi nousi sinä aamuna laulamamme laulu Rukous on silta ja sitä ehdotettiin aina, kun oltiin laulamassa jotakin. Viimeinen seikkailusessio alkoi klo Edessä oli ampumispäivä ja pääsimme ampumaan värikuula-aseella, heittämään kirveillä tarkkuutta ja ampumaan puhallusputkella. Lapset olivat innoissaan ja halusivat kokeilla jokaista lajia monta kertaa. Kaikki saivat taas hienoja onnistumisen kokemuksia eikä kilpailuasetelmaakaan tällä kertaa onneksi syntynyt. Kilpailuasetelma kun aiheutti näiden lasten keskuudessa selvästi haukkumista ja riitaa. Kuva 14. Puhallusputkella yritettiin osua maalitauluun

71 71 Kuva 15. Ohjaajatkin pääsivät kokeilemaan, miten tarkkuutta vaativat hommat sujuvat. Seikkailusession päätyttyä seikkailuohjaajat alkoivat pakata tavaroitaan ja lähtivät ajamaan takaisin kohti Tuusulaa. Sannan ja tyttöjen kanssa suunnistimme välipalan tekoon ja pojat pumppasivat samaan aikaan vedet saunaan. Alina ja Pete toimivat poikien vedenkantajina. Välipalan jälkeen ohjemassa oli uimarannalle lähtö, joten sauna oli myös laitettava valmiiksi ennen retkelle lähtöä. Näin voisimme palattuamme vain sytyttää pesään tulen ja mennä rauhassa saunomaan. Välipalaksi oli lihapiirakkaa ja nakkeja. Lapset olivat innoissaan, kun edessä oli taas jotain uutta ja jännittävää. Pakkasimme kaikille mukaan retkieväät, jotka voisimme syödä rannalla. Lähin uimaranta oli parin kilometrin päässä, mutta päätimme lähteä uimaan Vääksyn isolle uimarannalle, jonne oli matkaa noin 50 km. Pakkasimme kaikki lapset ja tavarat autoon ja otimme suunnaksi Vääksyn. Matka sujui hyvin radiota kuunnelleen ja pääsimme pahemmin eksymättä lopulta Vääksyn uimarannalle.

72 72 Kuva 16. Pojat valmiina sukeltamaan kylmään veteen Kaikki lapset menivät uimaan. Ranta oli ihana ja hyvin lapsiystävällinen, sillä siinä oli matalaa vielä noin 500 metrin päässä rannasta. Vesi oli aika kylmää, mutta se ei lasten menoa näyttänyt haittaavan. Välillä syötiin eväitä ja taas polskuteltiin. Olimme rannalla noin tunnin ennen kuin lapsia alkoi paleltaa ja päätimme jatkaa matkaa Vääksyn kanavalle. Kävimme samalla ostamassa kaikille jäätelöt ja menimme syömään niitä Vääksyn kanavalle varrelle. Varsinkin poikia kiinnostivat suuresti upeat veneet, jotka odottelivat vuoroaan kanavalla. Muitakin ihmisiä oli melko paljon katselemassa veneitä. Väsymys alkoi selvästi painaa lapsia, sillä kaikki halusivat tovin katseltuaan palata jo takaisin Rieskalle. Paluumatkalla muutama lapsista nukahti.

73 73 Kuva 17. Auringossa oli mukava kuivatella ja syödä eväitä Kuva 18. Matkalla Vääksyn kanavalle saimme herkutella jäätelöllä

74 74 Kuva 19. Nyt se silta avautuu ja laivat pääsevät kanavaan! Vääksyn kanavalla oli paljon katseltavaa ja ihmeteltävää Takaisin Rieskalla olimme noin klo Sanna ja minä menimme saman tien valmistamaan nälkäiselle porukallemme kermaperunoita ja paistia sekä lämmittämään eiliseltä nuotiolta jäänyttä wokkia. Lapset menivät lepäämään emmekä viitsineet vaivat tyttöjä ruuantekovuorossa. Pete kävi laittamassa saunan lämpenemään ja suunnittelimme samalla savitöiden maalaamisen aikataulun. Sovimme, että tytöt maalaavat omat työnsä poikien saunavuoron aikana ja pojat taas tyttöjen saunavuoron aikana. Ruoka valmistui hieman hitaammin kuin olimme ajatelleet. Pojat olivat jo todella kärsimättömiä ja saivat ulkona aikaiseksi kunnon riidan sulkapallon pelaamisen yhteydessä. Jouduimme pitelemään poikia erillään, jotta he eivät kävisi toisiinsa käsiksi. Käskimme toisen pojista huoneeseensa miettimään tekosiaan ja toinen jäi tekemään samaa ulos. Ennen ruokaa saimme pojat vielä sopimaan riitansa, mutta uusia riitoja oli vielä sinä iltana edessäpäin. Ruokaa odotellessa tytöt innostuivat tekemään pojille aarrekartan. Kävimme piilottamassa karkkipussin aarteeksi metsään ja tytöt piirsivät hienon kartan alueesta. Pojat saivat etsiä aarteen vielä ennen ruokailua ja ehdotimme heille, että hekin voisivat tehdä

75 75 kartan tytöille ruuan ja saunan jälkeen. Pojat olivat hyvin innoissaan asiasta ja lupasivat tehdä sen vaikka heti. Saimme kuitenkin heidät ymmärtämään, että nyt oli ruokailun ja saunan aika, ja että sen jälkeen he voisivat vasta aloittaa. Vihdoin pääsimme syömään. Sen jälkeen oli poikien saunomisen aika. Pojat eivät olleetkaan enää innostuneita saunomisesta, vaan halusivat jäädä maalaamaan savitöitään tyttöjen kanssa. Pete meni yksin saunaan ja me muut saimme maalattua työmme sillä välin. Teimme tyttöjen kanssa myös valmiiksi lettutaikinan iltanuotiota varten ja vatkasimme kermavaahtoa lettujen päälle laitettavaksi. Pääsimme tyttöjen kanssa saunaan, heti kun Pete tuli sieltä pois. Kuva 20. Kaikki maalasivat hyvin keskittyneesti omia töitään Pojat olivat tehneet aarrekartan tytöille saunavuoromme aikana ja tytöt lähtivät etsimään aarretta saman tien, kun olivat saaneet vaatteet päälle saunan jälkeen. Pete oli saanut nuotioon tulen ja aloimme paistaa muurinpohjalettuja. Lettuja riitti kaikille mahan täydeltä ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä lopetellessamme nuotiohetkeä. Pojat saivat kuitenkin aikaiseksi vielä uuden riidan jostain pelistä eivätkä halunneet enää nukkua

76 76 samassa huoneessa toistensa kanssa. Ilmassa oli selvästi myös jo koti-ikävän tuntua ja toisaalta harmi siitä, että leiri olisi huomenna jo ohi. Riita saatiin sovittua pitkän selvittelyn päätteeksi ja pojat suostuivat nukkumaan viimeisenkin yön samassa huoneessa. Ennen nukkumaan menoa oli edessä vielä palaute päivästä ja iltahartaus. Hartausvuoro olisi ollut Sannalla ja minulla, mutta olimme sopineet Peten kanssa vuorojen vaihtamisesta. Pete piti siis tämän illan hartauden ja minä ja Sanna seuraavan aamuhartauden. Aloitimme hartauden laulamalla Rukous on silta -laulun ja sen jälkeen Pete puhui hartaudessa siitä, kuinka Jeesus käski meitä elämään sovussa keskenään ja siitä, kuinka Jeesus opetti meitä rukoilemaan Isä Meidän -rukouksen. Lauloimme lopuksi vielä yhden laulun ja rukoilimme Isä Meidän -rukouksen. Nukkumaan ei lapsia tarvinnut kahta kertaa käskeä, sillä kaikki olivat hyvin väsyneitä. Toiselle tytöistä tuli nukkumaan mennessä koti-ikävä ja hiljainen nyyhkytys ei meinannut loppua ollenkaan. Pitkän silittelyn jälkeen hänkin lopulta nukahti. Päätimme, ettemme lähde seuraavana aamuna linturetkelle vielä kuudelta, vaan venytämme lähtöä kahdeksaan. Kuva 21. Lettuja odotellessa oli mukava laulaa lauluja Laulutuuli-kirjasta.

77 77 Kuva 22. Voi, kun se näyttää herkulliselta! Sunnuntai Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja kirkkaana. Heräsimme kahdeksalta, ja Alina ja Pete pakkasivat meille aamupalan eväät mukaan linturetkeä varten. Yritimme Sannan kanssa samaan aikaan saada lapsia hereille. Lasten ylössaaminen sängystä oli tällä kertaa yllättävän hankalaa, mutta lopulta uninen joukko oli pihalla tutkimassa linturetken karttaa. Tarkoituksemme oli suunnistaa muutaman kilometrin päähän tekojärvelle luontoa katselemaan ja syömään aamupalaa. Alina jäi mökille pakkaamaan ja laittamaan ruokaa, kun lähdimme Peten, Sannan ja lasten kanssa metsään. Matkaan tuli kuitenkin muutama mutka, kun pojat saivat riidan aikaiseksi matkan puolivälissä ja kävivät toistensa kimppuun. Pete piteli toista rimpuilevaa poikaa ja minä toista.

78 78 Kuva 23. Jokainen opetteli käyttämään karttaa. Tuolla se tekojärvi on! Matka jäi kesken ja Pete kääntyi toisen pojan kanssa takaisin Rieskalle. Hän käski meidän muidenkin tulemaan perässä ja noudatimme tietysti turvallisuusvastaavamme ohjeita. Tytöt olivat todella harmissaan, kun eivät päässeet katsomaan tekojärveä. Olimme jo kuitenkin niin lähellä. Kuljimme takaisin hyvin hitaasti katsellen kauniita kukkia ja kummastellen ötököitä, mitä tien varsilla oli. Tytöt löysivät tien varrelta onkalon, jonka he nimesivät suden pesäksi. Mietimme, voisiko siellä oikeasti asua susi. Tytöt olivat sitä mieltä, että juuri tuollaisissa koloissa ne asuvat. Ei siellä onneksi kuitenkaan mitään sutta ollut. Nälkä alkoi kurnia lasten ja meidän aikuistenkin vatsoissa ja päätimme kiivetä edessä olevaan lintutorniin syömään eväitä. Samalla kiikaroimme sieltä lintuja ja muita eläimiä. Niitä vaan ei kovinkaan paljon ollut näköpiirissä, mutta se ei lapsia näyttänyt haittaavan. Parasta oli kuitenkin ihan vaan katsella kiikarilla ympäriinsä. Kun eväät oli syöty, jatkoimme taas matkaa kohti Rieskaa. Matka sujui mukavasti jutellen. Tytöt sanoivat, että haluaisivat jäädä tänne pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta olisi ihan kiva mennä myös jo takaisin kotiin.

79 79 Kuva 24. Metsän valtiatar Kuva 25. Lintutornissa oli mukava syödä eväitä ja kiikaroida ympäristöä