Eduskunnan puhemiehelle

Transkriptio

1 KIRJALLINEN KYSYMYS 176/2007 vp Päihdeongelmaisten pakkohoidon järjestäminen Eduskunnan puhemiehelle Päihdehuoltolaki (41/1986) on vuodesta 1987 lähtien tehnyt mahdolliseksi alkoholin ja muiden päihteiden käyttäjien vastentahtoisen hoidon eli pakkohoidon. Päihdehuoltolain pakkohoitoa koskeva pykälä on ollut voimassa jo 20 vuotta, mutta sitä on käytetty erittäin vähän, koska tarvittavia hoitopaikkoja ei ole saatavilla. Pakkohoidon järjestäminen on kuitenkin lakiin perustuva velvollisuus. Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeiden mukaan pakkohoitopäätös voidaan tehdä, jos henkilö on ilman päihteiden käytön keskeyttämistä ja asianmukaista hoitoa välittömässä hengenvaarassa tai saamassa vakavan terveysvaurion. Hoitoaika on enintään viisi vuorokautta. Hoito täytyy aloittaa vuorokauden kuluessa tarpeen toteamisesta. Pakkohoito on äärimmäinen keino, mutta esimerkiksi itsetuhoisen tai väkivaltaisen potilaan kohdalla joskus ainoa keino auttaa. Väkivaltaiset tai välittömässä terveysvaarassa olevat päihdeongelmaiset ihmiset jäävät ilman hoitoa heitteille. Akuuteissa päihdekriiseissä kuolleisuus on yleistä. Päihdeongelmainen voidaan määrätä pakkohoitoon myös tilanteessa, jossa päihteiden käyttäjä väkivaltaisesti vaarantaa perheenjäsenen tai muun henkilön terveyden, turvallisuuden tai henkisen kehityksen. Tässä tapauksessa pakkohoito voi kestää enintään 30 vuorokautta. Pakkohoitoa voidaan soveltaa myös päihdeäitien hoidossa, kun tavoitteena on syntymättömän lapsen elämän suojelu. Päihteiden käyttö raskausaikana altistaa lapsen FAS-oireyhtymälle (Fetal Alcohol Spectrum Disorder), jonka seurauksena lapsilla voi olla kasvuhäiriöitä, keskushermoston rakenteellista poikkeavuutta ja pahimmassa tapauksessa vakava ja pysyvä aivovaurio. Suomessa syntyy vuosittain satoja, jopa tuhat alkoholin pysyvästi vammauttamaa lasta. Päihdepalvelujen järjestämisvelvollisuus on kunnilla. Päihdehuoltolain mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että päihdehuolto järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Päihdeongelmaisten pakkohoitoa ei ole taloudellisesti järkevää järjestää kuntien toimesta. Suomalaisten päihdeongelmaisten pakkohoitotarpeen tyydyttämiseksi riittää yksi sairaalaosasto, jonka ympärivuorokautinen valmius maksaa valtiolle arvion mukaan euroa vuodessa. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mitä hallitus aikoo tehdä sen turvaamiseksi, että pakkohoitoa tarvitseva päihdeongelmainen ei jää ilman hoitoa? Helsingissä 13 päivänä kesäkuuta 2007 Päivi Räsänen /kd Versio 2.0

2 Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Herra puhemies, olette toimittanut asianomaisen ministerin vastattavaksi kansanedustaja Päivi Räsäsen /kd näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 176/2007 vp: Mitä hallitus aikoo tehdä sen turvaamiseksi, että pakkohoitoa tarvitseva päihdeongelmainen ei jää ilman hoitoa? Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa: Päihdehuollon painopiste on lainsäädännön mukaan selkeästi vapaaehtoisessa hoidossa. Vapaaehtoisten toimenpiteiden ensisijaisuus ilmenee päihdehuoltolain 8 :stä, joka korostaa asiakkaan oma-aloitteisuutta, itsenäistä suhtautumista ja luottamuksellisuutta. Tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan lain 10 :n mukaan määrätä ainoastaan silloin, kun vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut eivät ole mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Päihdehuollolle on lisäksi ominaista, että huollon tavoitteeseen pääseminen edellyttää henkilön omaa voimakasta motivaatiota. Tahdosta riippumattoman hoidon vähäinen käyttö ei näin ollen ole palvelujärjestelmän suurin ongelma silloin, kun asiakkaan tahtoa ei aina kunnioiteta edes siinä vaiheessa, kun hoitoon halutaan hakeutua ennen ongelmien kärjistymistä. Päihdeongelmaiset kokevat hoitoon pääsyn usein vaikeana ja saattavat kokea myös uhkaa joutua pois hoidosta. Tämä johtuu siitä, että kuntien päihdepalveluiden resursointia ei ole lisätty päihteiden käytön kasvun aiheuttaman tarpeen mukaisesti. Käytännössä päihdepalvelut edellyttävät nyt ennen muuta lisäresursointia ja myös palvelujärjestelmän rakenteiden varmistamista. Tässä suhteessa hallitus on juuri päättänyt yhteensä 3,5 miljoonan euron valtionavun jakamisesta päihdepalveluiden kehittämiseen. Päihdehuoltolain mukaan tahdosta riippumaton hoito voi olla hyväksyttävää, jos huollon tavoitteisiin ei päästä muilla keinoin. Ongelmien tehokkaasta ennaltaehkäisystä ja mahdollisimman varhaisesta puuttumisesta huolimatta tulee tilanteita, joissa päihdeongelmaisen henkilön, hänen syntymättömän lapsensa tai muiden läheistensä oikeuksien ja edun kannalta on välttämätöntä rajoittaa asiakkaan omia valinnanmahdollisuuksia ja oikeuksia. Kyse ei ole vain kapeasti nähdystä suljetusta pakkohoidosta, vaan myös esimerkiksi vapaaehtoisen laitoshoidon ja avohuollon toimintatapojen kehittämisestä. Sosiaali- ja terveysministeriössä vuonna 2001 valmistuneen selvityksen mukaan päihdehuoltolakia tulisi täsmentää siten, että lainsäädäntöön sisällytettäisiin nykyistä selvemmät ja tarkkarajaisemmat säännökset hyväksyttävistä rajoitustoimenpiteistä, niiden perusteista, sisällöstä, kestosta, päätöksentekotavasta ja oikeussuojakeinoista. Sosiaali- ja terveysministeriön tarkoituksena on selvittää, missä tilanteissa ja millä edellytyksillä pakkokeinoihin liittyvät hyödyt ylittävät niihin kytkeytyvät haitat, ja aloittaa tähän liittyvä lainvalmistelutyö. Lähtökohtana on kuitenkin aina, että pakkokeinojen käyttö sellaisessa tilanteessa, jossa vapaaehtoisia keinoja ei tarjota riittävästi, ei ole tarkoituksenmukaista eikä perusteltua. 2

3 Ministerin vastaus KK 176/2007 vp Päivi Räsänen /kd Helsingissä 28 päivänä kesäkuuta 2007 Peruspalveluministeri Paula Risikko 3

4 Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte som anges i 27 i riksdagens arbetsordning har Ni, Herr talman, till den minister som saken gäller översänt följande skriftliga spörsmål SS 176/2007 rd undertecknat av riksdagsledamot Päivi Räsänen /kd: Vad ämnar regeringen göra för att säkerställa att missbrukare som behöver tvångsvård inte lämnas utan vård? Som svar på detta spörsmål anför jag följande: Enligt lagstiftningen är frivillig vård tyngdpunkt i missbrukarvården. Att frivilliga åtgärder är den primära vårdformen framgår av 8 i lagen om missbrukarvård, där det egna initiativet, ett självständigt förhållandesätt och konfidentiell vård betonas. Enligt lagens 10 kan en missbrukare oberoende av sin vilja förordnas till vård endast om vårdåtgärder som bygger på frivillighet inte är möjliga eller om de har visat sig vara otillräckliga. Karakteristiskt för missbrukarvården är dessutom att det för att vården skall ge resultat krävs att klienten själv är mycket motiverad. Att vård oberoende av klientens egen vilja är en vårdform som sällan används är därför inte det största problemet i servicesystemet, när det också händer att klientens vilja inte alltid respekteras i situationer då en klient försöker få vård innan problemen drivits till sin spets. Missbrukare upplever ofta att det är svårt att få vård och de som får vård får vara rädda att vården skall avbrytas. Detta beror på att tilldelningen av resurser till kommunernas missbrukarvård inte har ökat i takt med behovet som är en följd av att missbruket ökat. I praktiken kräver missbrukarvården framför allt ytterligare resurser, men också att strukturerna inom servicesystemet säkerställs. I detta syfte har regeringen nyligen beslutat att anslå sammanlagt 3,5 miljoner euro i statsbidrag för utvecklande av missbrukarvården. Enligt lagen om missbrukarvård kan vård oberoende av klientens vilja godkännas om målen för vården inte uppnås på annat sätt. Trots effektivt förebyggande av problem och så tidigt ingripande som möjligt uppstår det situationer där det med tanke på missbrukarens, missbrukarens ofödda barns eller anda närståendes rättigheter och intresse är nödvändigt att begränsa klientens valmöjligheter och rättigheter. Det är inte bara sluten tvångsvård i snäv bemärkelse som kan komma i fråga, utan det gäller också t.ex. att utveckla de metoder som används inom den frivilliga anstaltsvården och öppenvården. Enligt en rapport som sammanställdes vid social- och hälsovårdsministeriet 2001 borde lagen om missbrukarvård preciseras så att det tydligare framgår av bestämmelserna vad som är antagbara begränsande åtgärder, grunderna för sådana åtgärder, deras innehåll och längd, hur beslut om sådana åtgärder fattas och vilka rättsskyddsmedel som kan tillämpas. Social- och hälsovårdsministeriet har för avsikt att utreda i vilka situationer och under vilka förutsättningar de positiva resultaten av tvångsåtgärder överskrider de nackdelar som förknippas med dem och inleda ett lagberedningsarbete. Utgångspunkten är emellertid alltid att det varken är ändamålsenligt eller motiverat att använda tvångsåtgärder i situationer där utbudet av frivilliga vårdformer inte är tillträckligt. 4

5 Ministerns svar KK 176/2007 vp Päivi Räsänen /kd Helsingfors den 28 juni 2007 Omsorgsminister Paula Risikko 5