Uuden ajan Pohjola: tietoa, dynamiikkaa ja yhteistyötä Pohjolaa ristiin rastiin... 12

Transkriptio

1 POHJOISMAINEN KOTIELÄINGEENIPANKKI N:O 1 HELMIKUU 2005 KUVA: VERA GJERSØE Pohjoismaiset siipikarjarodut Tanskan siipikarjarodut Ruotsin siipikarja Suomalaisen maatiaiskanan suojelua tehostetaan 7 Värikäs ja suosittu Färsaartenankka Färsaartenhanhi Projektit KUVA: JÓHANNA HARÜARDÓTTIR Viime vuosina tästä vanhasta rodusta on tullut Islannissa erittäin suosittu. Uuden ajan Pohjola: tietoa, dynamiikkaa ja yhteistyötä Pohjolaa ristiin rastiin

2 Pääkirjoitus Se, ettei siipikarjalle ole Pohjolassa kansallisia jalostusohjelmia, pitäisi herättää meidät ajattelemaan. Siipikarjan jalostus on maapallon tasolla keskittynyt muutamalle harvalle kaupalliselle yritykselle Pohjoismaiden ulkopuolella, mikä sinänsä jo on riski elintarviketurvallisuudelle. Voidaan selkeästi todeta, ettei nykyinen "pohjoismainen jalostus" ole kestävää ja tulevaisuuteen suuntautuvaa. Meillä on Pohjolassa säilyttämisen arvoisia rotuja, mutta kiinnostus säilytystyöhön ei ole kasvussa, vaikka sekä Islannista että Suomesta onkin saatu ilahduttavia uutisia maatiaiskanan osalta. Norjassa on siipikarjalle oma geenipankkinsa, ainut laatuaan läntisessä Euroopassa. Geenipankin nykyisillä 15 linjalla tai rodulla on kaikilla niin geneettistä kuin kulttuuristakin merkitystä. Kiinnostus geenipankkia kohtaan on hiipumassa, koska kysyntä rajoittuu näiden "historiallisten" rotujen vähäiseen myyntiin harrastelijakasvattajille ja pankin ylläpitäminen on kallista. Kyse on kuitenkin Norjan geeniperinnöstä. Siipikarjanjalostus on elvytettävissä Pohjolassa esimerkiksi pohjoismaisten järjestöjen ja tutkimuslaitosten yhteistyöllä. Pohjoismaiset siipikarjarodut -raportissa ehdotettu ruotsalaisen, tanskalaisen ja norjalaisen hybridin (Svenskhönan, Hellevad ja Nor-Brid) yhdistelmä, joka soveltuisi lattiakanalajärjestelmiin, voisi olla yhteistyön kohde. Mutta milloin pohjoismaiset tuottajat olisivat valmiit kehittämään tämän "pohjolankanan"? Vuosi 2004 Pohjoismainen kotieläingeenipankki aloitti uuden ohjelmajakson vuonna 2004, ja toiminta on vilkastunut entisestään. On laadittu oma jalostussuunnitteluohjelma, viisi projektiraporttia sekä raportti kaikista Pohjoismaisen kotieläingeenipankin projekteista ja stipendeistä. Lisäksi pohjoismaisten kotieläinrotujen nykytilanteesta on laadittu alueraportti tiiviissä yhteistyössä kunkin Pohjoismaan kanssa. On myös julkaistu esite kestävästä jalostuksesta. Pohjoismaisen kotieläingeenipankin verkkosivuston kävijämäärä oli runsaat Eläinlajikohtaisten ryhmien työ alkoi löytää uomansa. Kullekin viidelle ryhmälle laadittiin oma tiedotelehtinen. Pohjoismainen kotieläingeenipankki osallistui henkilöstöpanoksella Pohjoismaiden ministerineuvoston johdolla toteutettuun yhteiseen tiedotuskampanjaan. Vuosi 2004 oli vilkas myös yhteydenottojen osalta. Jalostusjärjestöiltä ja muilta alan toimijoilta tuli monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Pohjoismaisesta kotieläingeenipankista on tullut merkittävä tekijä pohjoismaisessa geenivaratyössä. Tätä työtä ja sen myötä geenivarojen turvaamista tulevaisuuden varalle geenipankki aikoo jatkossakin edistää Internetin, julkaisujen ja selvitys- ja tutkimusraporttien välityksellä. Pohjoismainen kotieläingeenipankki on konkretisoinut yhteistyötä muiden sektorien kanssa ja pitää entistä tiiviimpää yhteistyötä hyödyllisenä. Vuoden 2004 kuluessa tiivistyi yhteistyö myös useiden kansainvälisten toimijoiden kanssa. Liv Lønne Dille toimittaja KUVA: LIV LØNNE DILLE 2

3 Pohjoismaiset siipikarjarodut Hans Ekström/Poul Sørensen KUVA: LIV LØNNE DILLE Aloite vuonna 2002 käynnistyneeseen Pohjoismaiset siipikarjarodut -projektiin tuli Pohjoismaiselta kotieläingeenipankilta. Projektin tavoitteena on ollut toisaalta Pohjolassa lattiakanalatuotantoon soveltuvien kanarotujen ja -linjojen nykytilan dokumentointi, toisaalta tutkimus- ja kehityshankkeiden priorisointi. Projektissa päädyttiin näkemykseen, että eräät pohjoismaiset linjat, kuten Svenskhönan (SVH), tanskalainen Hellevad-risteytys ja norjalainen Nor-Brid, saattaisivat soveltua lattiakanalaja luomutuotantoon, ja tätä on myös testattu käytännössä. Näissä linjoissa voi olla geeniainesta, joka soveltuu hyvin kyseiseen tuotantoon vähäproteiinisella ruokinnalla, on tuottoisa ja vailla käyttäytymishäiriöitä. Lisätiedon saamiseksi asiasta projekti suosittaa kokeilua todenmukaisissa tuotanto-olosuhteissa. Kansallisiin jalostusohjelmiin kohdistuu voimakkaita kilpailupaineita muun muassa kansainvälisten, myös geneettisen materiaalin kattavien markkinoiden avautumisen vuoksi. Yleinen piirre Pohjolan siipikarjatuotannossa viimeisten vuoden aikana on ollut siirtyminen tiloilla muun tuotannon ohessa pidetystä vähälukuisesta siipikarjasta suuriin, keskimäärin munijakanaa käsittäviin yksiköihin. Tällainen keskittäminen on asettanut hygienialle erittäin tiukkoja vaatimuksia. Kehitys on ollut samansuuntaista monissa maissa, ja eräs sitä edistänyt tekijä on ollut häkkikanaloiden käyttöönotto. Kehityssuunnalla on ollut vaikutuksensa myös jalostusohjelmiin. Kananpoikasten toimittamisesta laajamittaiseen häkkikanalatuotantoon vastaa nyt 3 5 maailmanlaajuista yritystä. Pohjoismaat ovat kehityksen myötä luopuneet 1970-luvulta alkaen vähitellen omista jalostusohjelmistaan, eivätkä ne näin ollen pysty enää valvomaan siipikarjantuotantoon tarkoitetun geneettisen materiaalin pitkän aikavälin kehitystä. Tuotantosuunnassa tapahtuvat muutokset, esimerkiksi perinteisten häkkien käyttökielto, saattavat heikentää tehokkuutta, mikäli uudessa järjestelmässä ei oteta huomioon eläinainesta ja jalostustavoitteiden muutostarpeita. Perinteinen häkkituotanto on johtanut tiukkaan valintaan ennen kaikkea munantuotanto-ominaisuuksien parantamiseksi. Tuloksia onkin saatu erittäin nopeasti. Vuonna 2001 munia tuotettiin ylivoimaisesti eniten perinteisissä häkkikanaloissa. Kyseinen tuotantomuoto on vuodesta 2004 lähtien kielletty Ruotsissa, jossa siirrytään varusteltuihin, suurempiin häkkeihin ja lattiatuotantoon. Pohjolassa on yleisesti ottaen muuhun kuin häkkikasvatukseen perustuvan tuotannon osuus noussut yli 20 %:iin. Kanojen pitoa rajoittavat sekä kansalliset että EU-säännökset. Luomumunien tuotantoon kohdistuu lisävaatimuksia, joista keskeisimpiä ovat lattiakanalajärjestelmä ja rajoitettu laumakoko. Munantuotanto on murroskohdassa. Merkittävin kysymys on, hyväksyvätkö munantuottajat ja kuluttajat uudet vaihtoehtoiset tuotantojärjestelmät. Munien kotitarvetuotannon osuus kokonaistuotannosta on melko huomattava. Varmoja lukuja ei ole, mutta Tanskassa sen arvioidaan olevan runsaat 20 %. EU-säännökset EU-säännökset määrittävät munantuotannon vähimmäisvaatimukset, jotka perustuvat tuotantoeläinten suojelua koskevaan eurooppalaiseen yleissopimukseen. Säännökset on jaoteltu kolmen tuotantojärjestelmän mukaan: vaihtoehtoiset järjestelmät, varustelemattomat häkit ja varustellut häkit. Ne koskevat esimerkiksi vähimmäisalaa ja juoma- ja ruokintalaitteita. Munien ja teuraskananpoikien tuotanto Kanojen jalostusohjelmien käynnistyttyä havaittiin pian, että munan- ja lihantuotanto-ominaisuuksien jalostus olivat keskenään ristiriidassa. Jonkin verran tilannetta paransivat painavampien, ruskeita munia munivien rotujen tuonti markkinoille. Yhdysvalloissa oli jalostettu erityisiä lihantuotantorotuja, jotka syrjäyttivät muut lihantuotantoon käytetyt rodut vuoden 1960 paikkeilla. Samoihin aikoihin alettiin myös määrittää munijarodun yksilöiltä sukupuoli, ja kasvatettavaksi valittiin ainoastaan naaraspoikasia. Kansalliset ohjelmat Projektiraportissa esitellään tilannetta kansallisten ohjelmien osalta taulukoin ja yleiskatsauksella Pohjolan eri rotuihin ja linjoihin. Muun muassa ilmenee, että kansalliset jalostusohjelmat lopetettiin Pohjoismaissa eri aikoihin ja että useimmilla maista on jonkinmuotoinen geenipankkiohjelma. Englanninkielisen raportin voi tilata Pohjoismaiselta kotieläingeenipankilta. Se on luettavissa myös geenipankin verkkosivustolta. 3

4 Tanskan siipikarjarodut 4 Leo Kortegaard/Hans Ranvig Tanskan kansalliset siipikarjarodut, ruskea maatiaiskana (iso ja kääpiömuunnos), tanskanhanhi ja mustavalkorintainen ankka kuuluvat säilytettäviin rotuihin. Maatiaiskanasta on jalostettu seitsemisen väri- ja kuviomuunnosta, ankoista kaksi, kaikki ennallistuksia. Tanskassa vuoden kuluessa jalostetuista linjoista peräisin olevat valkoinen leghorn ja italianhanhi on molemmat mainittu FAOlle laaditussa maaraportissa paikallisiin oloihin sopeutuneina rotuina. Ne saattavat olla kiinnostavia geenivarojen säilytyksen ja erikoistuotannon mahdollisen kehittämisen kannalta. Siipikarjan jalostus ja tuotanto organisoitiin Tanskassa jo hyvin varhain yhdistysten kautta ja julkaisemalla normeja (Danske Standardbeskrivelser vuodesta 1908, sittemmin Skandinavisk Fjerkræstandard). Normit ovat ohjanneet jalostajia ulkomuodon ja hyötyominaisuuksien arvostelussa näyttelyissä ja katselmuksissa, joilla on perinteisesti ollut suuri merkitys tanskalaisten toiminnassa rotujen hyväksi. Viimeisten noin 50 vuoden aikana on erityisesti hanhien ja osittain myös ankkojen vanhimpien alkuperäiskantojen säilyttäminen pääosin ollut nostalgisista syistä vanhoihin rotuihin kiintyneiden kasvattajien harteilla. Näyttelyihin he eivät ole osallistuneet. Tanskalainen maatiaiskana Alkuperäistä tanskalaista maatiaiskanaa edustaa nykyään ruskea (riistanvärinen) muunnos. Maatiaisesta on myös lyhytjalkainen muunnos. Siitä, kuten ruskeastakin, on vielä kääpiömuoto. Tanskan maatiaiskanayhdistys (Specialklubben for Danske Landhøns) arvioi rekisteröidyillä kasvattajilla olevan noin 500 yksilöä. Yhdistykseen kuulumattomien kasvatettavat mukaan lukien kokonaismäärä on Joukossa on todennäköisesti parvia, jotka eivät ole risteytyneet muiden rotujen kanssa. KUVA: HANS RANVIG Ruskean maatiaiskanan väri ja kuvioitus ovat hyvin samankaltaisia kuin bankivakanalla. Maatiaiskanat ovat erinomaisen kyvykkäitä etsimään ravintoa, hautomaan ja kasvattamaan poikasiaan ja myös puolustautumaan vihollisia vastaan. Näin ollen ne soveltuvat elämään vapaina, mielellään niille luontaisessa ympäristössä, missä niiden synnynnäinen käyttäytyminen (vaistotoiminnat) pääsevät oikeuksiinsa. Vuonna 1888 vuotuinen munatuotos kanaa kohti oli 90, vuonna , vuonna ja vuonna Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että ruskean maatiaiskanan poikaset saavat kasvuaikanaan immuniteetin suolinkaista vastaan ja ovat ylipäätään hyvin vastustuskykyisiä tavallisimmille siipikarjataudeille. Rodussa ovat siten säilyneet maatiaiskanalle tyypilliset ominaisuudet, ja se soveltuukin pieniä parvia kasvattaville harrastelijoille ja omavaraistalouksiin, jotka voivat hyötyä sen ominaisuuksista. Ruskea maatiaiskana munii valkoisia munia (kääpiömuunnos usein ruskehtavia), joiden keltuainen on suhteellisen iso. Rotu on lihakas, ja liha on maukasta. Ruskeaa maatiaiskanaa tulee kasvattaa ympäristössä, jossa sen arvokkaat maatiaisrodun ominaisuudet säilyvät. Rotua voidaan kiistatta pitää alkuperäisenä tanskalaisena kanarotuna. KUVA: HANS RANVIG Tanskanhanhi Tanskanhanhea on kaksi värimuunnosta, harmaa ja harmaankirjava, joita on kuvattu Dansk Fjerkræstandard -julkaisussa vuodelta Tanskan hanhen-, ankan- ja kalkkunankasvattajien yhdistys (DGAK) arvioi vuonna 2004 harmaiden kannaksi noin 400 yksilöä ja harmaankirjavien noin 700. Näistä arviolta harmaan ja harmaankirjavan yksilön alkuperä juontaa eittämättä luvulle ja siten alkuperäisiin tanskalaisiin maatiaishanhiin. Hanhikannat ovat olleet viime vuosina kasvussa. Muinaisskandinaavisista runoista voi päätellä, että Tanskassa on kasvatettu hanhia tuhatkunta vuotta, mutta

5 harmaahanhi on kesytetty ilmeisesti jo metsänraivauksen ja maanviljelyksen kehityksen päästyä käyntiin pronssi- ja rautakaudella. Kautta keskiajan hanhenkasvatuksella oli erittäin suuri merkitys kaikissa yhteiskuntakerroksissa, kuningashuoneesta aina maatyöläiskoteihin. Kerrotaan, että kylissä saatettiin nähdä tuhatpäin hanhia sänkipellolla ravinnon haussa. Nykyisen maatiaishanhen erityistuntomerkkeinä voidaan mainita vatsapoimu ja siniharmaat silmät, joita ei muilla harmailla muunnoksilla esiinny (harmaahanhella on tummanruskeat silmät). Harmaankirjavan muunnoksen väriä ja kuvioitusta kuvataan vuosien 1908, 1929 ja 1952 normeissa seuraavasti: "harmaan- ja valkeankirjava väritys ilman värialueiden tarkkaa rajausta on sallittu". Vuonna 1968 normia muutettiin siten, että värikuvion tuli peittää tietyt alueet symmetrisesti, kuten muillakin Itämeren alueen harmaankirjavilla roduilla. Valtaosalla jälkeläisistä, jotka polveutuvat vanhimpien alkuperäisten maatiaisrotujen kannoista, kuvio pysyy sukupolvesta toiseen epäsäännöllisenä toivottuun symmetriseen värikuvioon tähtäävästä valinnasta huolimatta. Tanskanhanhet ovat karaistuneita ja vaatimattomia. Lisäruokinnan tarve on vähäinen, jos niille on jatkuvasti tarjolla hienoa lyhyttä ruohoa. Hanhet hautovat munat itse ja opastavat poikasiaan, joita ne sinnikkäästi puolustavat vihollisten hyökkäyksiltä. Tanskanhanhet pystyvät vaaratilanteessa lentämään huomattavia matkoja. Hanhella on Tanskassa pitkä ja yhtäjaksoinen historia, mihin on vaikuttanut merkittävästi se, että hanhet pystyvät tulemaan toimeen kasviravinnolla ympäri vuoden ja kasvattamaan rasvakerrosta ennen teuraaksi laittoa ja myös talven varalle. Tämä ja sen vaistonvarainen leimautuminen ja sopeutuminen ympäristöön ja ihmiseen ovat tehneet siitä kaikkiin yhteiskuntakerroksiin soveltuvan helpon ja vähän kuluja aiheuttavan kotieläimen. Hanhen untuvia ja höyheniä on käytetty tyynyntäytteenä, ja lentosulilla on ollut sulkakyninä varsin tärkeä merkitys. Mustavalkorintainen ankka Rodusta on vuoden 1908 ja sitä seuraavissa Dansk Fjerkræstandard -julkaisuissa kuvitettu kuvaus sekä jalostustavoitteet, jotka poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Mustavalkorintainen ankka on kuvioitukseltaan ja tyypiltään paljolti ruotsinsiniankan ja pommerinankan kaltainen. Kirjallisuudessa rotu mainitaan ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa. DGAK-yhdistyksen arvion mukaan mustavalkorintaisia ankkoja, jotka todennäköisesti voidaan sisällyttää säilytystyöhön, on Joukko yksilöitä on syytä jättää jalostuksen ulkopuolelle. Kesystä ankasta on satunnaisia mainintoja kirjallisuudessa 1600-luvulta alkaen. Joissakin herraskartanoissa ja pappiloissa pidettiin jo tuolloin ankkoja, mutta vasta luvulla ankankasvatus yleistyi tiloilla eri puolilla maata. Ankat olivat pieniä maatiaisia, harmaita (riistanvärisiä), sinisiä ja mustia. Osalla oli valkoinen rinta, jalat olivat useimmiten mustat. Nämä ankat olivat aikojen saatossa risteytyneet kesyjen sinisorsien kanssa, ja niin tapahtuu nykyäänkin. Se, ulottuvatko meidän päiviemme mustavalkorintaisen ankan sukujuuret 1900-luvun alkupuolelle, on hyvin epävarmaa. On syytä huomata, että mustavalkoinen rintakuvioitus on helposti ennallistettavissa risteyttämällä valkoinen ja riistanvärinen ankka, mikä muiden "parannusyritysten" ohella on sekoittanut säilytystyötä, joka ei ole käytännössä perustunut alkuperäisten mustavalkorintaisten ankkojen tunnusmerkkeihin. Ajatus mustavalkorintaisen ankan säilyttämisestä alkoi voittaa alaa 1970-luvun puolivälissä. Siihen aikaan oli vanhempaa alkuperää oletettavasti olevia kantoja vain kaksi. Ne olivat pieniä, eivätkä ne olleet sukua toisilleen. Valitettavasti toinen näistä risteytettiin useiden eri rotujen kanssa. Tavoitteena oli parantaa hyötyominaisuuksia ja vastata näyttelyissä ilmenneisiin vaihteleviin vaatimuksiin. Lopputulos oli kuitenkin kehno. Toinen kannoista on säilynyt puhtaampana ja täyttää nykyään vuoden 1908 normit. Kannassa ovat tallella sellaiset maatiaisrodulle tyypilliset ominaisuudet kuten hautomishalu, poikasten opastaminen ja erinomainen ravinnonetsimiskyky luonnonoloissa. Asiasta lisää tanskaksi: KUVA: HANS RANVIG 5

6 Jackis Bengtson Ruotsissa siipikarjat koostuvat pääosin kaupallisista munijakana- ja teuraskananpoikahybrideistä, mutta kiinnostus puhdasrotuisen siipikarjan pitoon on pysynyt vakaana. Alkuperäisten siipikarjarotujen säilytystyöstä huolehtivat geenipankit. Ruotsin 16 alkuperäisestä siipikarjarodusta kaksi on kriittisesti uhanalaisia ja 12 uhanalaisia. Kaupallinen siipikarja Kaupalliset munijakanat ovat kansainvälisiä hybridejä, Ruotsissa ei omaa jalostusta ole. Tuotantoon käytetään neljää hybridiä: Lohmann, Hy-Line, Bovans ja Derco. Näistä Lohmann ja Hy-Line hallitsevat markkinoita. Pääosa Ruotsin munivista kanoista on valkoisia, kuten myös niiden munimat munat. Ruotsissa on kiellettyä pitää munijakanoja häkeissä, joista puuttuvat pesä ja orsi. Useimmat munivat kanat elävät lattiakanaloissa. Myös teurassiipikarja on Ruotsissa valtaosaltaan kansainvälisiä hybridejä. Teuraskananpojissa edustettuja ovat hybridit Cobb ja Ross, kalkkunoissa BUT (British United Turkey). Kaupallisessa hanhenkasvatuksessa yleisimmät rodut ovat skoonenhanhi, emdeninhanhi, italianhanhi ja toulousenhanhi. Puhdasrotuinen siipikarja Ruotsissa jalostuksen piirissä on useita siipikarjarotuja, sekä alkuperäisrotuja että muualta lähtöisin olevia. Useimmilla roduilla on oma rotumääritelmänsä, johon eläinyksilöitä verrataan ulkomuotonäyttelyissä. Niitä järjestää alan valtakunnallinen järjestö Svenska Rasfjäderfäförbundet. Ruotsin siipikarja vanhempainominaisuudet, hyvä luonne ja kohtuullinen tuottavuus. Rotumääritelmien sijaan alkuperäisroduille on määritetty niin ulkomuotoon kuin tuotantoon liittyviä dokumentoituja ominaisuuksia kuvaavat puitteet. Geenipankit Alkuperäisrotuja säilytetään elävinä populaatioina. Kunkin rodun jalostus tapahtuu niin sanotuissa geenipankeissa. Geenipankkiin voidaan siirtää yksilöitä vain toisesta geenipankista. Jokainen geenipankissa säilytettävä populaatio on rekisteröity kantakirjaan. Geenipankkiin liittyneen on vuosittain toimitettava yhdistykselle joukko tietoja, esimerkiksi hautoneiden kanojen määrästä, jalostuseläinten painosta ja mahdollisista sairaustapauksista. Geenipankkia pitävä ei saa valtiolta mitään taloudellista tukea, vaan työtä tehdään aatteelliselta pohjalta. Ruotsalaisista siipikarjaroduista kymmenen on kana-, neljä ankka- ja kaksi hanhirotuja. Svenska Lanthönsklubben pitää rotuja, joiden geenipankissa säilytettävien yksilöiden määrä jää alle sadan, kriittisesti uhanalaisina, ja alle tuhannen yksilön jääviä uhanlaisina. Kaikki muut maatiaiskanarodut paitsi åsbonkana ja hedemorankana ovat uhanlaisia. Maatiaisankoista blekingenankka ja ruotsinsiniankka ovat kriittisesti uhanalaisia, ruotsinkeltaankka ja ruotsinmyskiankka puolestaan uhanalaisia. Myös molemmat ruotsalaiset hanhirodut ovat uhanalaisia. Aatteellista työtä täydentää vesilintujen osalta WWF:n rahoittama viisivuotinen projekti, johon on varmasti aihetta palata jossakin myöhemmässä ngh-nytt-lehden numerossa. 6 Ruotsin 16 alkuperäisen siipikarjarodun jalostus- ja säilytystyössä ei jalostusarvosteluun käytetä ulkomuotonäyttelyjä. Alkuperäisrodut eivät ole koskaan olleet ulkomuodoltaan yhtenäisiä. Jalostuksella pyritäänkin ensisijaisesti mahdollisimman laajaan jalostuspohjaan. Ruotsin maatiaiskanayhdistys Svenska Lanthönsklubben pitää alkuperäisroduista rekisteriä ja vastaa myös jalostussuunnitelmasta. Suunnitelman mukaan toiminnan tavoitteena on säilyttää alkuperäisrotujen ominaisuudet, varsinkin ilmastonkestävyys, tautien vastustuskyky, hyvät KUVA: JACKIS BENGTSON

7 Suomalaisen maatiaiskanan suojelua tehostetaan Juha Kantanen Suojeluohjelman aikana eläinten määrä on kaksinkertaistunut. Maatiaiskana on niin ikään hyväksytty niiden eläinrotujen joukkoon, jotka saavat alkuperäisrotujen kasvatustukea. Ohjelman puitteissa ylläpidetään tietokantaa maatiaiskanasta, toimitetaan kasvattajille tiedotteita ja järjestetään seminaareja. Suojeluohjelmaa voidaan kuitenkin tehostaa. Uusia kuvioita säilyttämisohjelmaan Suomalainen maatiaiskana muodostuu yli kymmenestä kannasta eli sukulinjasta, joilla on tai oletetaan olevan toisistaan poikkeava maantieteellinen alkuperä. Eri kantoja on haluttu kasvattaa omina ryhminään. Jos kirjallista aineistoa ei ole olemassa, suullinen tieto eri kantojen todellisesta alkuperästä on voinut muuttua vuosien varrella. Erillisinä linjoina pidetyt kanakannat saattavatkin polveutua samasta kanapopulaatiosta. Suunnitelluilla DNA-merkkien tyypityksillä voidaan paljastaa kantojen väliset erot ja samankaltaisuudet ja yhdistää ne kannat, jotka osoittautuvat polveutuneen samasta populaatiosta. KUVA: MTT ARKIV/TAPIO TUOMELA Suomen uuden kansallisen eläingeenivaraohjelman toimenpitein ja suosituksin pidetään vanhat suomalaiset maatiaiseläinrodut elinvoimaisina. Ohjelmassa esitetään muun muassa DNA-tutkimusta suomalaisesta maatiaiskanasta. Tutkimustietoa soveltaen rodun säilyttämisohjelmaa voidaan tehostaa. Geenivaraohjelma käyntiin Suomen maa- ja metsätalousministeriön kansallisen eläingeenivaraohjelman esittämät toimenpiteet koskevat pääsääntöisesti elinkeinotoiminnassa hyödynnettäviä eläinlajeja ja rotuja. Ohjelman toteutus käynnistyi vuonna 2004, ja sen avulla pyritään ylläpitämään lajien ja rotujen geneettistä vaihtelua ja edistämään eläingeenivarojen kestävää käyttöä. Eläingeenivarojen suojelutyötä koordinoi MTT, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus Jokioisilla. Erityisen tärkeänä tavoitteena on, että Suomen uhanalaiset alkuperäisrodut eivät kuole sukupuuttoon ja että alkuperäisrotuja ylläpidetään taloudellisesti kestävällä tavalla. Yksi suojeltavista roduista on suomalainen maatiaiskana. MTT aloitti maatiaiskanan säilyttämisohjelman vuonna Ohjelmaan osallistuu nyt yli 160 säilyttäjää eri puolilta Suomea, ja heillä on yli 3000 maatiaiskanaa. Maatiaiskanan säilyttäjän eläimet voivat olla lähisukulaisia. Kanalassa syntyvän uuden sukupolven vanhempaispopulaatio on saattanut koostua puoli- tai täyssisarista. Sukusiitoksen ei ole kuitenkaan raportoitu aiheuttaneen selkeätä kantojen taantumista esimerkiksi munantuotannossa. Koska sukulaiseläimillä on yhteisiä esivanhempia, on niillä perimässään myös samoja geenimuotoja. Eläingeenivarojen suojelun tavoite on ylläpitää mahdollisimman laajaa geenikirjoa ja eläinten elinvoimaisuutta; eläinten sukulaistuminen ei tue näitä tavoitteita. Uuden eläinaineksen saanti maatiaiskanojen kanalaan olisi siten ajoittain tarpeen. Maatiaiskanan suojelu toteutetaan jatkossakin ylläpitämällä geneettisesti erilaisia kantoja, mutta nyt geeniaineksen vaihtoa tehostetaan. DNA-testien tulosten perusteella tehtävät kantojen yhdistämiset tarjoavat kasvattajalle mahdollisuuden saada uutta eläinainesta kanakantaansa. Toisaalta tavoitteena on kehittää kanan kasvatukseen soveltuvaa rotaatioparitusjärjestelmää, jossa saman kannan säilyttäjät vaihtaisivat eläinainesta keskenään. Kanalla uusien eläinten kotiuttaminen parveen saattaa olla hankalaa: kanaparven käyttäytymiskaavat on huomioitava. Uusia yksilöitä lieneekin helpompi saada siitosmunia haudottamalla kuin eläviä yksilöitä hankkimalla. Myös kanojen keinosiemennys on yksi mahdollisuus eläinaineksen saannille. Maatiaiskukoista onkin tarkoitus kerätä geenivarojen pitkäaikaissäilytystä varten kattava sukusolugeenipankki, jota voidaan hyödyntää myös nykyisessä elävien eläinten in situ suojeluohjelmassa. 7

8 Värikäs ja suosittu KUVA: JÓHANNA HARÜARDÓTTIR Jóhanna HarÜardóttir 8 Islanninkanan on onnistunut välttyä sekoittumasta muihin kanarotuihin, joita Islantiin on tuotu 1940-luvulta alkaen. Viime vuosina tästä vanhasta rodusta on tullut Islannissa erittäin suosittu. Yhä useammat pitävät islanninkanoja munantuotannon vuoksi ja myös omaksi ja muiden iloksi. Rodun ominaisuuksien ja värien säilyttämisestä ollaan hyvin kiinnostuneita, mikä on rodun elinvoimaisuudelle tärkeää. Islanninkanalla on muiden islantilaisten eläinlajien tapaan laaja värikirjo. Vaihtelua saattaa esiintyä myös harjan muodossa. Joillakin yksilöillä on jaloissa höyhenpeite. Islanninkanan kasvattajien yhdistyksessä on 218 varsin aktiivista jäsentä. Saadakseen lisätietoa rodusta yhdistys järjesti kasvattajakyselyn, ja palautteen pohjalta islanninkanasta ja sen ulkomuodosta on voitu muodostaa hyvä kokonaiskuva. Vastauksista ilmenee, että kanojen pääväri on yleensä musta tai tummanruskea. Kaikilla on lisäksi vähintään yhtä muuta väriä, useimmiten oliivinvihreää, punaista, keltaista tai valkoista juovina, täplinä tai laikkuina. Toiseksi yleisintä on keskiruskea tai keltainen pääväri ja vähintään yksi muu väri. Seuraavaksi yleisimmin esiintyy jokin voimakas väri monine sävyineen. Valkoista esiintyy harvoin, mutta vaaleankeltainen ja -harmaa harmaa ovat päävärinä yleistymässä. Rodun väriloiston ylläpitämiseksi yhdistyksen jäsenet tekevät yhteistyötä. Muun muassa vaihdetaan kukkoja, joitakin niistä säännöllisesti, jotta rotuun saataisiin uutta verta ja uusia värejä. Harjatyyppejä on useita. Yleisin on yksinkertainen harja, mutta esimerkiksi ruusuharjaa tavataan myös. Islanninkanat ovat taitavia löytämään ravintoa luonnosta. Ne hautovatkin mielellään luonnossa, jos siihen annetaan mahdollisuus. Nuoret kanat ovat hyviä munijoita. Jokainen munii kahtena tai kolmena ensimmäisenä elinvuotenaan kesäaikaan munan päivässä. Rotu on yleisin Islannin eteläosissa, mutta nykyään sitä esiintyy ympäri maata. Useimmilla kasvattajilla on vain muutama yksilö (8 10), mutta monet haluaisivat lisää, jos munien myynti järjestyisi. Nyt keskustellaankin mahdollisuudesta perustaa jonkinlainen kattoorganisaatio "vapaiden islanninkanan munien" markkinoimiseksi. Eräs kasvattajakyselyn kysymyksistä kuului: "Miksi valitsit islanninkanan?" Lähes kaikki vastasivat sen olevan kaunis ja erittäin hyväluontoinen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset suhtautuvat siihen tunteella. Usea vastasi pitävänsä islanninkanoja lemmikkeinä, joilla on sekin hyvä puoli, että ne korvaavat ruokintansa munilla. Islantilaisilla näyttää olevan vahva halu tämän vanhan kanarodun säilyttämiseen. Monet pitäisivät mielellään kahta tai kolmea kanaa pihassaan ihan vain ilokseen. Suhtaudumme näin ollen optimistisesti islanninkanan tulevaisuuteen.

9 Andrias Reinert Pieniä alkuperäisen färsaartenankan kantoja tavataan Färsaarilla siellä täällä. Suuri osa linnuista on vähitellen kuitenkin risteytyksen kautta sekoittunut muihin saarille tuotuihin ankkarotuihin. Fäärinkielinen ankkaa tarkoittava sana dunna on kelttiläistä alkuperää, mutta tiedot siitä, milloin Färsaarilla on alettu kasvattaa ankkoja, ovat niukkoja luvun alussa on J. Landtin mukaan ankkoja pidetty kotieläiminä "vain Tórshavnissa ja maaseudulla pappiloissa ja muutamalla harvalla tilalla". Vuonna 1924 M.W. Lutzen puolestaan arvioi ankkojen kasvatuksen olevan Färsaarilla kanankasvatusta yleisempää. Edellisen vuosisadan puoliväliin asti pienimuotoinen kananja ankankasvatus oli eri puolilla saaria hyvä lisä monen kotitalouden jokapäiväiseen toimeentuloon. Andrias Reinert Färsaartenankka KUVA: ANDRIAS REINERT Färsaartenhanhi Färsaartenankka on selviytynyt saarilla luonnossa vuosisatojen ajan. Ankat kulkevat vapaasti ja etsivät itse suuren osan ravinnostaan maasta, joista ja rannoilta. Iltaisin ne palaavat kuitenkin kotiin saadakseen täydennystä ravintoonsa. Yöksi ne pannaan suojaan, jonne ne munintakaudella munivat. Aamuisin ankat päästetään taas takaisin luontoon. Olosuhteista johtuen färsaartenankka on säilyneistä varsinaisista kesyistä ankoista pienimpiä. Sen teuraspaino on vain 1 1,3 kg. Muiden alkuperäisten färsaarelaiskotieläinten tapaan myös ankalla on erittäin laaja värikirjo, jota ei ole pyritty yhdenmukaistamaan minkäänlaisella valinnalla. Munantuotoksesta ei ole lukuja, mutta ankat ovat ahkeria munimaan, jos vain munat kerätään päivittäin. Jos ne jätetään keräämättä, ankat alkavat "luonnonläheisyydessään" hautoa heti, kun vaisto kertoo niille munia olevan pesässä riittävästi. Färsaartenankalla on usein kaksi poikuetta lyhyen Pohjois-Atlantin kesän aikana. Vuonna 2004 vain yksittäiset taloudet siellä täällä kasvattivat vanhaa rotua perinteiseen tapaan. Vuosien mittaan Färsaarille on tuotu monenlaisia ankkarotuja, ja viimeisten 3 4 vuoden aikana on perustettu useita ankkaloita, joissa kasvatetaan sadoista jopa tuhansiin pekinginankan tyyppisiä ankkoja färsaarelaisten joulupöytään. Useimmille kelpaa pöytään vain muhkea ankka, mikä on omiaan jouduttamaan pienikokoisen färsaartenankan häviämistä. Färsaartenhanhea tavataan kaikilla Färsaarten asutuilla saarilla. Monet hanhista ovat ajan mittaan kuitenkin risteytyksen kautta sekoittuneet muihin saarille tuotuihin hanhirotuihin. Färsaarille aikoinaan muutettaessa kotieläimet otettiin matkaan, ja färsaartenhanhi polveutuukin todennäköisesti kesyhanhesta, jonka Skandinaviasta ja Brittein saarilta tulleet uudisasukkaat toivat mukanaan. Sittemmin niin Färsaarten asukkaat kuin kotieläimetkin ovat olosuhteiden pakosta eläneet jokseenkin eristyksissä muusta maailmasta. Toistaiseksi ei ole tehty DNA- tai muita analyysejä sukulaisuuden osoittamiseksi muihin hanhirotuihin. Färsaartenhanhi kuvattiin vuonna 1990 omaksi rodukseen Tanskassa rotuyhdistyksen julkaisemassa kirjassa Skandinavisk Fjerkræstandard. Siinä todettiin rodun polveutuvan "hyvin vanhasta färsaarelaisesta hanhesta, jolla ei Färsaarilla eikä muuallakaan ole tapahtunut rodullista kehitystä". Geflügel- Börse-julkaisussa (15/1993) väitetään färsaartenhanhen edustavan vanhinta kesyhanhen kantaa Euroopassa. Kooltaan ja olemukseltaan färsaartenhanhi muistuttaa melkoisesti öölanninhanhea luvulla hanhiluku oli pienimmillään, noin 2000 yksilöä. Viime vuosina kiinnostus hanhenkasvatukseen on lisääntynyt, mutta sitä ei ole selvitetty, montako tuhatta hanhea Färsaarilla on nykyään tai kuinka monen voidaan katsoa edustavan alkuperäistä tyyppiä. Skandinavisk Fjerkræstandard kuvailee rotua seuraavasti: Pienehkö, ei kovin vankkarakenteinen hanhi, joka toisaalta ei saa myöskään olla liian hieno ja siro. On hyvin karaistunut kestämään säitä ja tauteja ja soveltuu siten karuun ilmastoon. On vähään tyytyväinen ja ahkera etsimään itse ravintonsa. Saattaa olla oikukas, mutta hyvin valpas ja varuillaan. Eristäytyy mielellään hautoessaan. Muihin hanhirotuihin verrattuna färsaartenhanhi on pienikokoinen, mutta sen liha on mehevää. Rodun fenotyyppiä kuvataan melko yksityiskohtaisesti, esimerkiksi ilmoitetaan paino, joka uroshanhella on 5 5,5 kg 9

10 KUVA: ANDRIAS REINERT ja naaraalla 4 4,5 kg. Fäärissä on vähintään 20 sanaa kuvaamaan färsaartenhanhen värien ja kuvioituksen kirjoa. Vuoden 1550 paikkeilla färsaarelainen laamannin poika Guttormur kävi Tanskan kuninkaan pakeilla. Kuningas kysyi, montako munaa färsaartenhanhi munii. "Kaksitoista, joskus harvoin kolmetoista", Guttormur vastasi, ja edelleenkin tyypillinen färsaartenhanhi munii vaistonvaraisesti vain sen määrän munia, jonka se varmasti pystyy hautomaan. Se on hyvä hautoja ja poikastensa hoitaja. Hanhet elävät pareittain, ja yleensä färsaarelaisissa talouksissa on kasvatettavana hanhipari tai kaksi. Hanhiparveen kuuluvat vanhemmat ja poikaset, joita voi olla jopa 12. Useimmiten parvet lasketaan touko-kesäkuussa luontoon, missä ne saavat kulkea vapaina syys- tai lokuulle, jolloin ne taas noudetaan kotiin. Marras-joulukuussa valtaosa hanhista teurastetaan 4 5 kg:n painoisina. Yksityiset ihmiset ovat jo vuosien ajan yrittäneet herättää kiinnostuksen tämän alkuperäisen rodun säilyttämiseen. Färsaarilla, jossa hanhenkasvatusta eivät häiritse ketut tai muut petoeläimet ja -linnut, on kehittynyt erityinen "hanhikulttuuri", jolle ei nykyisin löydy naapurimaista vertaa. Tanskassa, Norjassa, Saksassa ja Shetlandsaarilla on pieniä färsaartenhanhen kantoja. Projektit Hans Ekström Katsaus projekteihin, joissa Pohjoismainen kotieläingeenipankki (NGH) on suoraan ollut osallisena, pyrkii antamaan kattavan kuvan sekä siitä osaamisen kehittämisestä, johon NGH on myötävaikuttanut, että osaamisen soveltamisesta käytäntöön. On tärkeää, että NGH:n johtokunta saa projekteista kokonaisvaltaista tietoa, jota voidaan käyttää perustana hakemuksille ja tiedon välittämiselle muille asianomaisille tahoille, kuten Pohjoismaiden ministerineuvostolle, FAOlle, maatalousministeriöille, laitoksille jne. Katsaus peilaa pääosin kesän 2004 tilannetta, joten siihen on myöhemmin saattanut tulla muutoksia esimerkiksi toteutuksen ja kehitysaskelien osalta. NGH:n aloitteesta ja taloudellisella tuella toteutetuilla projekteilla on saavutettu hyviä tuloksia käytännön työssä geneettisen monimuotoisuuden ylläpitämiseksi ja jalostuksen ja säilytystyön pitkäjännitteisyyden varmistamiseksi. Viime vuosina on näitä NGH:n alulle panemia ja joko kokonaan tai osittain rahoittamia projekteja ollut käynnissä useita. NGH:n projektityön keskeinen vaikutin on toiminnan eri osaalueisiin, geneettisen monimuotoisuuden ylläpitämiseen sekä kotieläingeenivarojen kestävään suojeluun ja hyödyntämiseen, liittyvä lisätiedon tarve. NGH pyrkii myös edistämään uuden tiedon soveltamista käytäntöön. Koska projektien toteutuksessa otetaan pitkälti huomioon käytännön kysymykset, toteutusaste on mahdollista pitää korkeana. Näin ollen on tuloksia projekteista, joihin on osallistunut sekä tutkimuslaitosten että asianomaisten järjestöjen edustajia, pystytty usein soveltamaan suoraan ja nopeasti jalostusohjelmiin käytännön tasolla. Tämän eri projekteja ja niiden vaikutuksia valottavan katsauksen voi tilata Pohjoismaiselta kotieläingeenipankilta tai lukea geenipankin verkkosivustolta ruotsin- ja englanninkielisenä versiona. 10

11 Pohjolaa ristiin rastiin Uuden ajan Pohjola: tietoa, dynamiikkaa ja yhteistyötä Tanska on vuonna 2005 pohjoismaisen hallitusyhteistyön puheenjohtajamaa. Yhteistyö on laajaa, ja se koskee monia yhteiskunnan alueita. Puheenjohtajakauden ohjelmassa esitellään puheenjohtajamaan poliittiset painopisteet, ja sen aihe on kiteytetty jo otsikossa: "Uuden ajan Pohjola: tietoa, dynamiikkaa ja yhteistyötä". Aihe viestii siitä, että pohjoismaisen yhteistyön on oltava dynaamista ja tartuttava globalisaation tuomiin haasteisiin. Globalisaatiota ei voi torjua, vaan siihen on sopeuduttava, ja pohjoismainen yhteistyö voi antaa monilla alueilla arvokkaan panoksen globalisaation haasteiden kohtaamiseen Pohjoismaissa. Otteita ohjelmasta: Kalastus, maa- ja metsätalous ja elintarvikkeet Järjestetään keväällä 2005 rannikkokalastuksen tulevaisuutta käsittelevä pohjoismainen konferenssi Pohjoismaiden kalastussektorin kestävän kehityksen tukemiseksi. Edistetään luonnonmukaisen tuotannon aseman vakiintumista ja kehittymistä Pohjoismaissa panostamalla tuotekehitykseen ja luonnonmukaisesti tuotettujen tuotteiden yhteiseen kauppaan. Pyritään järjestämään pohjoismaiseen geenivarayhteistyöhön liittyviä tilaisuuksia, joissa käsitellään muuntogeenisten organismien ja perinteisten lajikkeiden rinnakkaiseloa sekä kasvigeenivaroja. Lisäksi toteutetaan hanke, jossa keskitytään geneettisesti soveliaan siemen- ja lisäysaineiston käyttöön maa- ja metsätaloudessa. Tehdään aloite metsätalouden tulevaisuutta käsittelevän ministerikonferenssin järjestämiseksi. Keskitytään tulevaisuuden ympäristö- ja maatalouspolitiikkaan, jossa on välttämätöntä ajatella kokonaisuuksia yksittäisten toimien sijasta, sekä metsän virkistyskäytön ja terveyden suhteisiin. Toteutetaan elintarviketurvallisuuden saralla lukuisia arviointeja elintarvikkeiden turvallisuudesta ja oikeasta käsittelystä sekä elintarvikkeissa olevista haitallisista aineista. Käynnistetään ravitsemusalalla projekti- ja seminaaritoimintaa, jossa selvitetään mahdollisuuksia väestön lihavuusongelmien vähentämiseen tähtäävän pohjoismaisen toimintasuunnitelman laatimiseksi. Käynnistetään toimintaa, jolla pyritään kehittämään eläinten sairauksiin ja hyvinvointiin liittyvää yhteistyötä, joka on uusi pohjoismainen yhteistyöalue. Ensimmäiseksi keskitytään eläintautien torjuntavalmiuteen. Puheenjohtajuusohjelma ja sen suomenkielinen lyhytversio ovat luettavissa osoitteessa Formandskabsprogrammet/ Kalojen geenivarat - Pohjoismaiden ministerineuvosto on päättänyt sisällyttää kalavarat geenivaratyöhön. Kalageenivarojen hoidon tulee olla linjassa kotieläinten, viljelykasvien ja metsäpuiden geenivarojen hoidon kanssa. Mitä se oikeastaan merkitsee? Lisätietoa: NGH-genviten numero ( 11

12 Palautusosoite: Nordisk Genbank Husdyr Postboks 5025 N-1432 Ås, Norge Pohjoismaisen kotieläingeenipankin viestintästrategia vuosiksi Pohjoismainen kotieläingeenipankki tarkisti vuoden 2004 lopulla viestintästrategiansa, josta seuraavassa otteita. Pohjoismainen kotieläingeenipankki on kansainvälisellä ja pohjoismaisella tasolla vuorovaikutuksessa toimijoiden kanssa, joiden tietämys alasta usein vaihtelee. Tiedon jakaminen toimijoille on siten erittäin haasteellista. Vuosina tiedottaminen suunnataan ensisijaisesti seuraaville aloille: tutkimus ja kehitys (T&K-laitokset, tutkijat, opiskelijat) geenivarojen hoito (jalostusjärjestöt ja -yhdistykset, kotieläinkasvattajat, rotuyhdistykset ym.) politiikka (ministeriöt, viranomaiset ja poliitikot). Pohjoismainen kotieläingeenipankki pyrkii - toimimaan tieto- ja osaamiskeskuksena erilaisille kohderyhmille, kuten hallintoviranomaiset, elinkeinoelämä, poliitikot, kuluttajat ja suuri yleisö - toimimaan ensisijaisesti tiedon levittäjänä Pohjolan kotieläingeenivarojen hoitoon liittyvästä työstä - tekemään aktiivista yhteistyötä muiden sektoreiden (ympäristö-, metsä- ja kasvinviljelysektorit) kanssa tiedon levittämiseksi geenivaroista - levittämään tietoa kotieläingeenivaroja koskevien tutkimus- ja selvitysprojektien tuloksista - hankkimaan tietoa kansainvälisiltä järjestöiltä välitettäväksi pohjoismaisille kohderyhmille ja levittämään tietoa kansainvälisille foorumeille Pohjoismaisen kotieläingeenipankin työstä. Pohjoismaisen kotieläingeenipankin työsuunnitelma vuodelle 2005 Pohjoismainen kotieläingeenipankki pyrkii vuonna 2005 Pohjolaa ristiin rastiin - jatkamaan merkittävänä kotieläingeenivarojen kestävästä hoidosta tiedottavana keskuksena tiedotustoimintansa kehittämistä - kohdistamaan huomiota ja kannustamaan sellaisen tiedon kehittämiseen ja hyödyntämiseen, jolla edistetään kotieläingeenivarojen kestävää hoitoa Pohjolassa - edistämään asianomaisten pohjoismaisten toimijoiden tietämystä kotieläingeenivarojen kestävästä hoidosta - kohdistamaan huomiota kotieläingeenivaratyöhön määrätietoisella maiden välisellä yhteistyöllä, jossa keskeistä on osaamisen kehittäminen ja tiedon hyödyntäminen kestävän järjestelmän luomiseksi geenivarojen hoidolle Pohjolassa. Seminaareja maaliskuuta: Pohjoismainen seminaari luonnonlaidunnuksesta lampailla ja vuohilla, Lystbækgaard, Tanska. Lisätietoa: huhtikuuta: Tuottava tulevaisuus. Keinoja paikallisen matkailun ja elintarviketuotannon edistämiseksi kulttuurimaisema ja kotieläimet merkkituotteina, Hotel Ullensvang, Hordaland, Norja. Lisätietoa: KUVA: LIV LØNNE DILLE Postiosoite: Nordisk Genbank Husdyr Postboks 5025,N-1432 Ås Puhelin: Faksi: S-posti: liv@nordgen.org Internet: ISSN: Toimittaja: Liv Lønne Dille Suomentaja: Päivi Torri Taitto: RLF Painopaikka: Prinfo Unique, Larvik Painos: 1200 kpl Pohjoismaiden ministerineuvoston tuella