Hyvinvointi ohjelma

Transkriptio

1 Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2007:3 Hyvinvointi ohjelma Sosiaalialan pitkän aikavälin tavoitteita Helsinki 2007

2 ISSN ISBN (nid.) ISBN (PDF) Taitto: AT-Julkaisutoimisto Oy Paino: Yliopistopaino, Helsinki

3 TIIVISTELMÄ Hyvinvointi ohjelma. Sosiaalialan pitkän aikavälin tavoitteita. Helsinki, s. (Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, ISSN , 2007:3). ISBN (nid.), ISBN (PDF) HYVINVOINTI ohjelma on osa valtioneuvoston asettamaa Sosiaalialan kehittämishanketta. Ohjelmassa on arvioitu ja ennakoitu muuttuvan toimintaympäristön asettamia lisääntyviä vaatimuksia sekä sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi että niiden ratkaisemiseksi. Muutosten nähdään yleisesti edellyttävän laajapohjaista pohdintaa hyvinvointipolitiikan suunnasta. Ohjelmassa esitetään sosiaalialan kehittämisen kannalta keskeiset hyvinvointipolitiikan pitkän ajan tavoitteet ja toimenpidesuuntia tulevalle kehittämistyölle. Tavoitteita on arvioitu eri elämänvaiheiden mukaan, jolloin sosiaalialan kannalta keskeisimmät alueet liittyvät ennen muuta lapsuuden ja nuoruuden sekä vanhuuden vaiheisiin. Työikäisen väestön osalta tavoitteita on tarkasteltu ennen muuta työelämän kehittämisen ja työmarkkinoiden kehityksen kannalta. Ohjelman valmistelutyötä on osaltaan tukenut Stakesin käynnistämä Hyvinvointivaltion rajat -hanke. Asiasanat ehkäisevä sosiaalipolitiikka, hyvinvointi, hyvinvointipolitiikka, hyvinvointistrategia, yhteisvastuu 3

4 SAMMANDRAG Välfärd 2015-programmet. Långtidsmål inom det sociala området. Helsingfors, s. (Social- och hälsovårdsministeriets publikationer, ISSN , 2007:3). ISBN (inh.), ISBN (PDF) VÄLFÄRD 2015-programmet är en del av ett av statsrådet tillsatt utvecklingsprojekt för det sociala området. Inom programmet har man utvärderat och förutsett de ökade krav som den förändrande verksamhetsmiljön medför så att sociala problem kan förhindras och lösas. Det anses att reformerna i allmänhet förutsätter att välfärdspolitikens riktning övervägs på bred bas. Programmet framställer välfärdspolitikens långtidsmål som är centrala för utvecklandet av det sociala området samt åtgärdsriktlinjer för det framtida utvecklingsarbetet. Målsättningarna har utvärderats utifrån olika livsskeden varvid de mest centrala frågorna för det sociala området är först och främst förknippade med barndom, ungdom och ålderdom. I fråga om den arbetsföra befolkningen har man granskat målsättningarna först och främst på basis av arbetslivets utvecklande och arbetsmarknadernas utveckling. Programmets beredningsarbete stöddes av Stakes projekt Välfärdsstatens gränser. Nyckelord förebyggande socialpolitik, medansvar, välfärd, välfärdspolitiken, välfärdsstrategi 4

5 SUMMARY Welfare 2015 programme. Long-term objectives for social services. Helsinki pp. (Publications of the Ministry of Social Affairs and Health, Finland, ISSN , 2007:3) ISBN (pb), ISBN (PDF) THE WELFARE 2015 programme is a component of the Development Project for Social Services launched by the Government. The programme assesses and anticipates the increasing demands posed by the changing policy environment for both preventing social problems and solving them. The changes are generally seen to require a broadbased discussion about the trends in welfare policy. The programme presents the major long-term objectives for welfare policy that are important in view of the development of social services and action trends for the future development work. The objectives have been assessed according to the life cycle, and thus the most central areas from the perspective of social services are related, above all, to different phases in childhood, adolescence and old age. In regard to the population of working age the objectives have been looked at mainly from the point of view of the development of worklife and developments on the labour market. The preparation of the programme was supported by a project examining the Finnish welfare state ( Hyvinvointivaltion rajat ) launched by the National Research and Development Centre for Welfare and Health, STAKES. Key words joint responsibility, preventive social policy, welfare, welfare policy, welfare strategy 5

6 SISÄLLYS Tiivistelmä... 3 Sammandrag... 4 Summary... 5 Hyvinvointi ohjelmatyö Hyvinvoinnin ja syrjäytymisen kehitys Suomessa Hyvinvointipolitiikan toimintaympäristön muutos Hyvinvointipolitiikan linjana yhteisvastuun yhteiskunta Sosiaalialan pitkän aikavälin haasteet ja toimenpidesuunnat Lapsuuden ja perheellistymisen tukeminen Hyvinvoinnin turvaaminen muuttuneilla työmarkkinoilla Aktiivinen ikääntyminen ja vanhuuden hoivan turvaaminen Ohjelman tukeminen ja seuranta

7 Hyvinvointi ohjelmatyö SOSIAALIALAN KEHITTÄMISHANKKEEN tarkoituksena on ratkaista lähiajan kiireellisimmät kehittämistarpeet ja varmistaa sosiaalialan pitkän aikavälin kehittäminen. Kiireellisinä kehittämistarpeina käynnistettiin vuosituhannen alussa kolme kokonaisuutta: palvelujen saamisen ja laadun turvaaminen, palvelurakenteen ja toimintojen kehittäminen sekä henkilöstön saanti, osaaminen ja työolojen kehittäminen. Tällä Hyvinvointi ohjelmalla arvioidaan ja ennakoidaan muuttuvan toimintaympäristön asettamia lisääntyviä vaatimuksia sekä sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi että niiden ratkaisemiseksi. Hyvinvointi ohjelman taustalla ovat hyvinvointipolitiikan toimintaympäristössä tapahtuneet rakenteelliset muutokset. Muutosten nähdään yleisesti edellyttävän laajapohjaista pohdintaa hyvinvointipolitiikan suunnasta. Euroopan unionin jäsenyys on vaikuttanut kansallisen politiikan harjoittamiseen. Taloudellinen globalisaatio on asettanut kysymykset sosiaalisesta vastuusta uudelleenarvioitaviksi. Syrjäytyminen ja uudet sosiaaliset ongelmat luovat paineita paitsi tulonsiirtojärjestelmille ja julkistaloudelle myös julkisille palveluille. Väestön ikääntyminen heikentää huoltosuhdetta ja lisää palvelutarpeita, mutta ikääntyneet ovat myös voimavara. Sosiaalialan kentällä valtion, kuntien, järjestöjen ja yksityisten yritysten suhteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Hyvinvointi ohjelman tavoitteiksi asetettiin etsiä keinoja, joilla tehostetaan varhaista puuttumista ja ennaltaehkäisyä etsiä keinoja ihmisten hyvinvoinnin, sosiaalisen turvallisuuden ja toimeentulon parantamiseksi hakea malleja, joilla edistetään kaikilla politiikan lohkoilla hyvinvointia, sosiaalista turvallisuutta sekä ehkäistään sosiaalisten ongelmien syntymistä etsiä ratkaisuja yksilöllisen selviytymisen ja yhteisöllisen tuen tasapainottamiseksi arvioida valtion, kuntien, järjestöjen ja yksityisten yritysten asemaa ja roolia sosiaalipalveluiden järjestämisessä. 7

8 8 Osana sosiaalialan kehittämishanketta ohjelman tarkoitus on keskittyä erityisesti sosiaalialan ja sosiaalihuollon kannalta olennaisiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, jotka voivat olla luonteeltaan myös periaatteellisia. Ohjelmatyössä pidettiin tärkeänä myös määrittää konkreettiset tavoitteet ja toimenpiteet, joilla tehostetaan varhaista puuttumista ja ennaltaehkäisyä. Koska Hyvinvointi ohjelma on nimensä mukaisesti pidemmän aikavälin tavoitteellinen asiakirja, siinä on esitetty yleiset hyvinvointitavoitteet ja toimenpidesuuntia tulevalle kehittämistyölle. Ohjelmatyö vaatii tuekseen tavoitteiden käytäntöön viemistä. Joidenkin kysymysten osalta puolestaan vaaditaan laajempaa konsultointia ja syvempää taustatyötä. Ohjelmatyössä ei ole keskitytty miettimään kehittämistarpeita eri palvelujen tai erityisryhmien kannalta, sillä tällaista työtä tehdään laajapohjaisesti erikseen, esimerkiksi tuoreessa valtioneuvoston vammaispoliittisessa selonteossa ja maahanmuuttopoliittista ohjelmaa valmistelleessa työryhmässä. Erona sosiaali- ja terveysministeriön Sosiaali- ja terveydenhuollon strategia-asiakirjaan tässä rajoitutaan sosiaalialan kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Eri töiden yhteinen nimittäjä löytyy sosiaalisen osallisuuden takaamisesta. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan tulevaisuutta on pyritty ennakoimaan kolmessa keskeisessä julkaisussa, jotka ovat Sosiaalija terveyspolitiikan strategiat 2015 (STM 2006:14), SOMERA-toimikunnan raportti sosiaalimenojen kehityksestä pitkällä aikavälillä (STM 2002:21) sekä hallinnonalan tulevaisuuskatsaus (Lähivuosien sosiaali- ja terveyspoliittisia avainkysymyksiä, STM 2003). Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategiassa 2015 on listattu samat neljä strategista painopistealuetta lähivuosikymmenen sosiaaliturvan suunnan linjaukseen kuin viisi vuotta aikaisemmassa strategiassa. Painopistealueita ovat terveyden ja toimintakyvyn edistäminen, työelämän vetovoiman lisääminen, syrjäytymisen ehkäisy ja hoito sekä toimivat palvelut ja kohtuullinen toimeentuloturva. Näiden neljän strategisen linjausten lisäksi hallitusohjelman tavoitteisiin sisältyy myös lapsiperheiden hyvinvoinnin ja perheellistymisen tukeminen sekä sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen. Näihin sosiaali- ja terveyspolitiikan pitkän aikavälin tavoitteisiin pyritään muun muassa myöhentämällä eläkkeelle siirtymistä ja laitoshoivan tarvetta, kaventamalla väestön terveyseroja ja pitämällä köyhyys alhaisella tasolla, vakiinnuttamalla ennalta ehkäisevä työ sekä kehittämällä alueellista yhteistyötä palvelujen saatavuuden ja laadun parantamiseksi.

9 Yhtenä strategisiin linjauksiin kuuluvana tavoitteena on varmistaa Terveys kansan ter veysohjelman toimeenpano. Valtioneuvoston periaatepäätös Terveys ohjelmasta on pitkän aikavälin terveyspoliittinen ohjelma, jonka taustana on Maailman terveysjärjestön WHO:n Terveyttä kaikille -ohjelma. Terveys ohjelma toimii kehyksenä terveyden edistämiselle yhteiskunnan eri alueilla, painottaen alueellista ja paikallista yhteistyötä yli hallintosektoreiden. Terveys ohjelmassa esitetään kahdeksan kansanterveyttä koskevaa tavoitetta. Ne koskevat keskeisiä ongelmia, joiden korjaaminen on mahdollista vain eri tahojen yhteistyönä. Useimmat tavoitteista ovat konkreettisia, kuten nuorten miesten tapaturmaisten ja väkivaltaisten kuolemien vähentäminen kolmanneksella tai tupakoivien nuorten osuuden alentaminen 15 prosenttiin. Tavoitteiden saavuttamisen seuraamiseen asetettiin indikaattorit. Ohjelmassa huomio kohdistetaan eri elinvaiheiden keskeisiin terveysriskeihin. Terveys oh jelman toimeenpanoa ja seurantaa koordinoi valtioneuvoston asettama kansanterveyden neuvottelukunta yhdessä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Terveys on yksi keskeisin hyvinvoinnin osatekijä, joten käsillä olevalla Hyvinvointi oh jelmalla on luonnollisesti monia leikkauspintoja Terveys ohjelman kanssa. Toisaalta Hyvinvointi ohjelman tavoite ja kohdealue ovat laajemmat. Terveys ohjelmassa lähestyttiin kansanterveydellisiä tavoitteita elinkaaren näkökulmasta. Elämänkaaritarkastelu on myös luonteva tapa lähestyä hyvinvointia, sillä suurin osa ihmisistä käy läpi samat elämänkulun vaiheet. Elämänsä aikana ihmiset myös kohtaavat pitkälti samat hyvinvointia uhkaavat tekijät, samoin kuin suojaavat tekijät. Tämän vuoksi Hyvinvointi ohjelma rakentuu myös elämänkaaren mukaisen jaottelun varaan eli lapsuuteen ja nuoruuteen, työikään ja perheellistymiseen sekä vanhuuteen. Ohjelman valmistelutyön ohjaamiseen ja koordinointiin nimettiin johtoryhmä, jonka puheenjohtajana toimii kansliapäällikkö Markku Lehto sosiaali- ja terveysministeriöstä. Johtoryhmän muut jäsenet ovat ylijohtaja Aino-Inkeri Hansson ja apulaisosastopäällikkö Reijo Väärälä sosiaali- ja terveysministeriöstä, toimitusjohtaja Risto Parjanne Suomen Kuntaliitosta, osastopäällikkö Elli Aaltonen Itä- Suomen lääninhallituksesta, dosentti Mirjam Kalland Folkhälsanin tutkimuskeskuksesta, toimitusjohtaja Helena Hiila Väestöliitosta sekä ylijohtaja Matti Heik kilä ja tulosaluejohtaja Mikko Kautto 9

10 10 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksesta, Stakesista. Johtoryhmän sihteereinä toimivat suunnittelija Milla Roos ( saakka) ja erikoistutkija Pasi Moisio Stakesista ( lähtien). Ohjelman valmistelutyötä on osaltaan tukenut Stakesin pääjohtajan Vappu Taipaleen käynnistämä Hyvinvointivaltion rajat -hanke, jossa sosiaalialan kehittymisen kannalta tärkeitä teemakokonaisuuksia on tarkasteltu neljän työryhmän voimin: sosiaalipolitiikkajaoston (pj. Matti Heikkilä), oikeusjaoston (pj. Pentti Arajärvi), sosiaali- ja terveyspalvelujen oikeudenmukainen kohdentuminen -työryhmän (pj. Juha Teperi) ja hoivapalvelujen kustannukset -työryhmän (pj. Mikko Kautto). Ohjelmatyöstä erilliset ja itsenäiset työryhmien raportit ovat saatavissa hankkeen kotisivuilta

11 1 Hyvinvoinnin ja syrjäytymisen kehitys Suomessa IHMISEN HYVINVOINTIA ei voida tiivistää yhteen määritelmään tai indikaattoriin. Hyvinvointi koostuu monista tekijöistä, kuten terveydestä, toimeentulosta, asumisesta, puhtaasta ympäristöstä, turvallisuudesta, itsensä toteuttamisesta ja läheisistä ihmissuhteista. Hyvinvointiin kuuluu sekä objektiivisesti mitattavia asioita että subjektiivisia henkilökohtaisia arvostuksia ja tuntemuksia. Yleisesti voidaan ajatella, että hyvinvoivalla ihmisellä on tarpeiden tyydyttämisen jälkeen voimia ja mahdollisuuksia myös virkistäytymiseen, lepoon, läheisten kanssa olemiseen ja itsensä toteuttamiseen. Eri ihmisille ja eri elämänkaaren vaiheissa hyvinvointi merkitsee yleensä eri asioita. Lapsuudessa hyvinvointi on ennen kaikkea vanhempien antamaa huolenpitoa ja turvallisuutta, leikkiä ja turvallisia ihmissuhteita. Nuorena aikuisena itsensä toteuttaminen ja uudet kokemukset ja kaverisuhteet nousevat usein tärkeämmiksi kuin turvallisuus ja huolenpito. Vanhemmuuden myötä hyvinvoinnin ehdot ja lähteet usein jälleen muuttuvat, kun lasten hyvinvoinnista huolehtiminen, mielekäs työ ja tekeminen sekä perheen toimeentulon turvaaminen nousevat etusijalle. Ikääntyessä taas toimintakyky ja itsenäinen selviytyminen nousevat hyvinvointia kehystäviksi keskeisiksi tekijöiksi. Hyvinvointi kohentunut mutta hyvinvointierot kasvaneet Suomalaisten hyvinvointi ja toimeentulo ovat kohentuneet viimeksi kuluneet kymmenen vuotta. Yhä useampi suomalainen kotitalous ilmoittaa menojen kattamisen olevan helpompaa, samalla kun kotitalouksien varallisuus on kasvanut. Asumisväljyys on kohentunut, yhä useampi on tyytyväinen asumistasoonsa, ja ympäristöterveyteen kiinnitetään yhä enemmän huomiota. Suomalaisten elinajanodote kasvaa, ja lisääntyneet elinvuodet ovat lisäksi yleensä terveitä elinvuosia. Koko väestön hyvinvointi on siis parantunut, mutta samalla hyvinvointierot ovat kasvaneet. Tuloerot ovat kasvaneet voimakkaasti erityisesti hyvätuloisten tulojen voimakkaan kasvun seurauksena, ja tulokehitys on ollut heikompaa keskituloisilla ja erityisesti pienitu- 11

12 12 loisilla. Samoin terveyserot ovat kasvaneet eri sosiaaliryhmien välillä, kun pienituloisten terveys ei ole kohentunut samassa tahdissa kuin keski- ja hyvätuloisten. Osittain edelliset kaksi seikkaa, tulo- ja terveyserojen kasvu, liittyvät toisiinsa epäterveellisten elintapojen, tupakoinnin ja päihteiden ongelmakäytön kasaantuessa tulonjaon alapäähän. Kasvaneiden hyvinvointierojen taustalla on laman myötä korkealle tasolle jäänyt työttömyys. Laskentatavasta riippuen noin suomalaista on syrjäytynyt työmarkkinoilta enemmän tai vähemmän pysyvästi. Pitkään jatkunut korkea työttömyys on synnyttänyt Suomeen syrjäytyneiden kovan ytimen, joka kuormittaa hyvinvointipalveluja. Myös työsuhteiden kehitys epätyypillisempään suuntaan eli pätkä-, tunti- ja freelancetöiden yleistyminen on kasvattanut hyvinvointieroja. Työmarkkinoille yrittävien, siellä ajoittain sinnittelevien ja sieltä pudonneiden toimeentulo jää suhteellisesti koko ajan kauemmaksi keskimääräisestä tulotasosta työmarkkinoille vakaammin kiinnittyneiden vaurastuessa. Pienituloisten tulokehityksen jääminen jälkeen keski- ja hyvätuloisten tulokehityksestä on nähtävissä tuloerojen ja suhteellisen köyhyyden jatkuvana kasvuna. Työmarkkinoiden toiminnan muutoksista on ollut sosiaalisia seurauksia. Koska ne ovat koskeneet nimenomaan nuorempia väestöryhmiä, seuraukset ovat alkaneet näkyä myös joidenkin lapsiperheiden toimeentulovaikeuksina. Heikot taloudelliset näkymät ja epävarmuus voivat heijastua haluun perheellistyä. Syvimmän laman vuosina pienituloiset köyhtyivät absoluuttisesti ostovoiman laskiessa luvun jälkimmäisellä puoliskolla pienituloisten reaalitulot kasvoivat heikosti, kun tulokehitys oli hyvä muissa tuloluokissa. Vuosituhannen vaihteen jälkeen myös pienituloisten tulokehitys on lähtenyt parempaan kasvuun. Parantunut työllisyyskehitys on vähentänyt toimeentulovaikeuksien kanssa kamppailevien määrää ja nostanut myös pienituloisten ostovoimaa, mutta työelämästä syrjäytyneiden taloudelliseen tilanteeseen talouden yleinen hyvä kehitys ei ole vaikuttanut. Lisäksi pienituloisten yleisimmin saamien tulonsiirtojen, kuten peruspäivärahan, toimeentulotuen, asumistuen ja kansaneläkkeen, taso on heikentynyt suhteessa ansiotasoon. Viime vuosina työmarkkinoilta syrjäytyneiden määrä on tosin alkanut laskea pitkään jatkuneen hyvän talous- ja työllisyyskehityksen myötä. Pitkäaikaistyöttömien määrä on vähentynyt, ja pitkäaikaisasiakkaiden määrä toimeentulotuessa on laskenut. Mutta syrjäytyneiden keskuudessa köyhyys on syventynyt ja huono-osaisuus kasautunut yhä enemmän. Samoin suomalaisten kasvava alkoholin

13 kulutus tulee lisäämään terveyshaittojen lisäksi myös osaltaan huono-osaisuuden kasautumista. Huono-osaisuuden kasautumisen selittyy osaltaan valikoitumisesta lievemmin syrjäytyneiden työllistyessä yleensä ensimmäisinä sekä osaltaan siitä, että osa syrjäytyneistä on ollut työmarkkinoiden ulkopuolella jopa 1990-luvun alusta alkaen. Sosiaalisilla ongelmilla on pitkittyessään taipumus muuttua ylisukupolvisiksi, ja tästä on nähtävissä merkkejä myös Suomessa. Sosiaalinen periytyvyys on Suomessa kansainvälisesti tarkasteltuna heikkoa, mutta Suomessakin köyhästä perheestä tulevalla on noin kaksinkertainen riski päätyä myös itse köyhäksi aikuisena. Huono-osaisuuden periytyminen selittyy osaltaan kulttuurisista ja kehityspsykologisista tekijöistä, osin taloudellisista ja rakenteellisista tekijöistä. Esimerkiksi työelämästä syrjäytyneiden lapset sosiaalistuvat helposti elämäntapaan, jossa ei käydä työssä, ei arvosteta koulutusta ja yrittämistä tai yhteiskunnan instituutioita ylipäänsä. Pahimmillaan lapsen koko kognitiivis-emotionaalinen kehitys vaarantuu päihteiden ja väkivallan seurauksena. Samoin syrjäytyneissä perheissä kasvaneille lapsille kertyy usein vähän taloudellista ja sosiaalista pääomaa. Näin lapsuudessa omaksuttu elämäntapa ja arvot, pahimmassa tapauksessa psyykkiset vauriot, sekä resurssien niukkuus voivat aiheuttaa ongelmia koulutus- ja työmarkkinoille kiinnittymisessä. Huono-osaisuuden ylisukupolvistumisen vuoksi laman seuraukset tulevatkin todennäköisesti näkymään vielä pitkään suomalaisessa yhteiskunnassa. Samoin on pelättävissä, että alkoholin kulutuksen kasvu tulee heijastumaan myös lasten hyvinvointiin ja sitä kautta huono-osaisuuden periytymiseen. Haasteena sosiaalisten ongelmien ylisukupolvistuminen Maahanmuuttajien ja etnisiin vähemmistöihin lukeutuvien määrä on matalalta lähtötasolta kasvanut voimakkaasti kymmenen viime vuoden aikana ja kasvun ennustetaan jatkuvan voimakkaana. Tämä positiivinen kehitys on osittain seurausta Suomen avautumisesta Eurooppaan ja muualle maailmalle. Samoin se on osittain seurausta omista tietoisista päätöksistä ottaa vastaan maahanmuuttajia. Aikaisemmin hyvin vahvasti yhtenäiskulttuurinen Suomi on muuttumassa moderniksi monikulttuuriseksi valtioksi. Suomessa asuu noin ulkomailla syntynyttä ja määrän ennustetaan kasvavan neljännesmiljoonaan vuoteen 2015 mennessä. Maahanmuuttajien 13

14 14 määrän kasvu ei kuitenkaan ole lisännyt paljoakaan työllisten määrää Suomessa. Ongelmana ovat maahanmuuttajien korkealla pysyttelevä työttömyys ja matala työllisyysaste. Tosin työllisyys vaihtelee hyvin paljon kansallisuudesta riippuen. Puutteellinen kielitaito on suurin yksittäinen selittäjä työllistymisvaikeuksille. Maahanmuuttajien ja erityisesti heidän lastensa integroituminen suomalaiseen päivähoitoja koulutusjärjestelmään ja työmarkkinoihin onkin yksi tulevaisuuden suurista haasteista. Myös suomalaisten asenteissa on parantamisen varaa, mistä kertoo esimerkiksi työmarkkinoilla edelleen esiintyvä maahanmuuttajien ja vähemmistöjen syrjintä. Uutena sosiaalisena kysymyksenä laman jälkeiseen Suomeen on tullut työn ja perheen yhteensovittaminen työelämän vaatimusten ja kiireen kasvaessa. Perheen ja työn yhteensovittamisen ongelma kumpuaa osin myös ristiriidasta individualisoituneen ja hedonismia korostavan arvomaailman ja perhevelvoitteiden välillä. Ristiriitainen ja sitoutumista karttava arvomaailma on monien mielestä heikentänyt perheiden kykyä uuden sukupolven kasvattamisessa ja on syynä alhaiseen syntyvyyteen. Syntyvyys on tosin Suomessa korkeammalla tasolla sitten 1960-luvun, mikä kertoo siitä, että lasten saaminen on edelleen suomalaisille tärkeää. Samoin lasten käyttäytymis- ja mielenterveyshäiriöiden kasvusta ei ole varsinaisesti näyttöä, vaikka lasten käyttäytymis- ja mielenterveyshäiriöiden hoito kuormittaa palvelujärjestelmää yhä kasvavassa määrin. Selityksinä hoitomenojen kasvulle onkin esitetty myös diagnostiikan kehitystä sekä ennalta ehkäisevän ja matalan kynnyksen järjestelmien rapautumista, jolloin ongelmat pääsevät kehittymään raskasta hoitoa vaativiksi. Toinen ristiriitainen kehityskulku on, että suomalaisten turvattomuuden tunne on lisääntynyt, vaikka riski (väkivalta)rikoksen kohteeksi joutumiseksi on vähentynyt. Tosin työssä koetun väkivallan määrä on lisääntynyt terveyden- ja sairaanhoidon ammateissa toimivilla naisilla. Turvattomuuden tunteen yleistyminen liittyy osaltaan ikääntyneen väestön määrän kasvuun, toisaalta tuloerojen kasvuun ja syrjäytymiskehitykseen, jossa hyvinvoivan keskiluokan ja syrjäytyneiden kokemusmaailmat eroavat toisistaan. Kotitalouksien vaurastuminen ja omaisuuden kasvu ovat tuottaneet suomalaisissa kotitalouksissa myös lisääntynyttä varautumista rikoksiin. Yksin asuvien vanhusten määrän voidaan ennakoida tulevaisuudessa kasvavan edelleen. Kehitys tulee lisäämään yksinäisyyden lisäksi myös turvattomuuden tunnetta väestössä.

15 2 Hyvinvointipolitiikan toimintaympäristön muutos HYVINVOINTIEROJEN KASVU ja erilaisten sosiaalisten ongelmien vaikeutuminen ovat sosiaalialalle mittava haaste. Työmarkkinoiden murroksen seurauksena työttömyys ja työmarkkinoilta sivussa oleminen ovat olennaisesti korkeammalla tasolla. Väestömuutoksen ja perheiden epävakautumisen seurauksena palveluja tarvitsevia ihmisiä on enemmän. Kansainvälistyminen ja arvojen moninaistuminen ovat tuoneet yhtenäiskulttuurin oloihin rakennetulle hyvinvointivaltiolle uusia haasteita. Syrjäytyminen on ilmestynyt paitsi yhteiskunnalliseen keskusteluun myös ilmiönä sosiaali- ja terveydenhuollon kentälle. Oikeus hyvinvointiin kuuluu ihmisen sosiaalisiin oikeuksiin. Perustavat sosiaaliset oikeudet, joihin Suomi on kansainvälisestikin sitoutunut, nostettiin perustuslain uusimisen yhteydessä Suomen perustuslain tasolle. Perustuslakiin on kirjattu oma säännöksensä oikeudesta sosiaaliturvaan. Sen mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Kirjaus ymmärretään niin sanotuksi subjektiiviseksi oikeudeksi, eli huolenpidon oikeus kuuluu jokaiselle. Sosiaali- ja terveyspalveluilla on tärkeä rooli tämän oikeuden toteuttamisessa sekä hoivan ja hoidon tarpeeseen vastaamisessa. Vastuun uudelleenjako julkisen vallan, perheen ja markkinoiden kesken Politiikan ja hyvinvoinnin välistä suhdetta on eri aikoina lähestytty eri tavoin. Perheiden merkitystä korostavissa näkökulmissa perhe on keskeinen hyvinvoinnin tuotantoyksikkö. Hyvinvointivaltion kehittyessä laajeni käsitys, että perhetaustasta aiheutuvia eriarvoisia mahdollisuuksia oli tasattava eri keinoin: verotuksella, tulonsiirtojen kohdentamisella ja palveluiden toimintaperiaatteita ja tuotantotapoja muuttamalla. Kun usko julkisten järjestelyjen kykyyn tuottaa ja tasata hyvinvointia on eri syistä hiipunut, tilalle on tullut individualis- 15

16 mia, ihmisten omia ratkaisuja ja omaehtoista selviytymistä korostavia painotuksia. Taloudellista menestymistä ja markkinoita korostavassa kulttuurissa on puolensa, mutta myös varjopuolensa. Menestymistä palkitaan, mutta heikoimmat jätetään helposti oman onnensa nojaan. Auttamisenhalu ja myötätunto voivat kutistua ja johtaa itsekkyyteen. Vaikka sosiaaliturvaan käytetään bruttokansantuotteesta yhtä suuri osuus kuin 1980-luvulla ja reaalisesti enemmän rahaa kuin koskaan, niin usko suomalaiseen hyvinvointivaltioon on nyt 2000-luvun alussa olennaisesti toisenlainen kuin parikymmentä vuotta sitten. Keskustelua on käyty siitä, onko suomalainen hyvinvointivaltio kokenut suunnanmuutoksen vai onko hyvinvointivaltio vain joutunut sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin perusrakenteensa säilyttäen. Eräät ovat ehdottaneet koko hyvinvointivaltio-termin korvaamista kilpailuvaltio-käsit teellä. Kaikki ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että hyvinvointivaltion toimintaympäristö on muuttunut. Työmarkkinoiden murros on seurausta talouden globalisaatiosta ja teknologian kehityksestä, joiden seurauksena (työ)markkinoiden dynamiikka on kiihtynyt. Työntekijälle tämä näyttäytyy työsuhteiden ja kokonaisten työpaikkojen elinkaaren lyhenemisenä, muuttumisena pätkätöiksi. Monissa Euroopan unionin maissa on esiintynyt kiusausta omaksua protektionistisia keinoja työpaikkojen säilyttämiseksi. Jotkin maat sen sijaan pyrkivät mukauttamaan hyvinvointivaltion ja työntekijöiden sosiaaliturvan muuttuneisiin työmarkkinoihin. Esimerkiksi Tanska on valinnut tien, jossa tunnustetaan työpaikkojen elinkaaren lyheneminen ja markkinoiden dynamiikan kiihtyminen. Tanskan hyvinvointivaltio keskittyy turvaamaan työntekijöiden toimeentulon pätkätyömarkkinoilla. Käytännössä Tanskan malli koostuu alhaisesta irtisanomissuojasta yhdistettynä jopa 90 prosentin korvausasteen työttömyysturvaan ja vahvoihin velvoitteisiin osallistua aktiiviseen työnhakuun tai koulutukseen. Hyvinvointivaltion haasteina moniarvoistuminen ja työmarkkinoiden murros 16 Myös kansainvälistyminen on muuttanut perin pohjin sosiaalipolitiikan toimintaympäristöä. Suomea ei enää nähdä ainoana mahdollisena paikkana asua, minkä vuoksi hyvinvointivaltioon suhtautuminenkin on muuttunut. Hyvinvointivaltiota arvostetaan edelleen korkealle, mutta hyvinvointivaltion kohdistuvat vaateet

17 ovat muuttuneet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Väestön elintason ja eliniän nousu, moniarvoistuminen ja sekularisoituminen sekä yhteiskunnan juridisoituminen, medikalisoituminen ja pedagogisoituminen asettavat pitkälti yhtenäiskulttuurille rakennetulle hyvinvointivaltiolle uudenlaisia haasteita. Monet epäilevät, voiko hyvinvointivaltio ottaa haltuunsa monimutkaistuvan ja moniarvoistuvan tietoyhteiskunnan sa malla tapaa kuin se otti jäykän mutta yhtenäisen teollisuusyhteiskunnan. Onko hyvinvointivaltiolla muuta keinoa kuin vetäytyä suosiolla ja keskittyä perustehtäviinsä eli keskeisten palvelujen ja tulonsiirtojen takaamiseen? Yhteiskunnan moniarvoistuminen ja -mutkaistuminen sekä työmarkkinoiden murros näyttävät asettavan suurimmat haasteet hyvinvointivaltiolle. Keskeinen kysymys on, halutaanko hyvinvointivaltiota kehittää vastavoimaksi näille kahdelle kehitykselle vai tulisiko hyvinvointivaltion jollain tavalla mukautua uuteen tilanteeseen. Kykeneekö julkinen valta luomaan uuden yhteisöllisyyden moniarvoistuvaan yhteiskuntaan ja vastaamaan eriytyviin ja kasvaviin hyvinvointitarpeisiin? Hyvinvointivaltio ei välttämättä tähän pysty, edes resurssien voimakkaalla kasvattamisella. Tämä koskee myös työmarkkinoiden murrosta. Protektionismi on yleensä vain viivyttänyt ja pahentanut kohdattavia sopeutumisen ongelmia. Markkinat, hyvinvointivaltio ja perheet ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ihmisten hyvinvoinnin tuottajina ja turvaajina. Muutos yhdessä näissä yhteiskunnan perusinstituutioissa heijastuu yleensä kahteen muuhun instituutioon. Perheet ja markkinat ovat epävakautuneet, mikä on tuonut hyvinvointivaltiolle paljon sellaisia riskien hallintaa ja vaatimuksia, joita ei aiemmin ollut tai jotka hoituivat perheiden, lähiyhteisön ja markkinoiden toimesta. Suomen julkinen sektori on jo pyrkinyt vastaamaan muuttuneisiin olosuhteisiin tehostamalla toimintojaan markkinaehtoisesti ja eräänlaisella lattiatasolla suoritettuun ydintehtäviin keskittymisellä. Niukkojen resurssien kanssa toimiminen on kääntänyt katseita toiminnan kehittämiseen, mutta myös toimista tinkimiseen ja niiden kohdentamiseen. Sopeutumisen keskiössä ovat olleet kustannusten karsinta ja hillintä, tuottavuuden lisääminen sekä toimenpiteiden ja palvelujen vaikuttavuuden lisääminen. Hyvinvointivaltion tehostamisen yhtenä kitkapintana on ollut, että arviointi ja mittaaminen ovat tulleet osaksi toimintakulttuuria myös siellä, missä toiminnan motiivit ja eetos ovat perinteisesti lähteneet auttamisenhalusta. 17

18 Työntekijöiden jaksaminen ja työn mielekkyys ovatkin nousseet kysymyksiksi markkinaehtoisuuden saadessa valtaa julkisella sektorilla. Vaikuttavuuden osoittamisen vaatimus puolestaan voi syrjäyttää keinovalikoimista sellaisia menetelmiä, joilla on vain kokemukseen perustuvaa näyttöä. Samoin eri sektoreilla tapahtuva samanaikainen fokusoituminen omiin ydintehtäviin ei välttämättä ole asiakkaiden kannalta ongelmatonta. Usein asiakkaan ongelmat ovat monisyisiä ja vaativat pikemminkin moniulotteista ja -ammatillista lähestymisotetta. Kansalaisesta asiakkaaksi julkisissa palveluissa Muutosten seurauksena kansalaisen asema julkisten palveluiden asiakkaana on parantunut siitä, mitä se oli vielä 1980-luvulla. Asiakkaaksi muuttunutta kansalaista kuunnellaan enemmän. Yksipuolisista palveluratkaisuista ja holhousmentaliteetista on päästy hyvin pitkälti eroon. Ihmisillä on enemmän valinnanvaraa ja mahdollisuuksia vaikuttaa saamansa palvelun sisältöön. Valinnanvapauden kääntöpuolena on ollut, että varallisuudesta on tullut tärkeä kriteeri myös julkisiin tai julkisesti tuettuihin palveluihin valikoitumisessa, erityisesti terveyspalveluissa. Asiakkaan ja potilaan vaikutusmahdollisuuksia ja oikeuksia saada näkemyksensä esille myös oikeusteitse on helpotettu. Palvelujen saamiseen kuuluukin nykyisin entistä vahvemmin tulojen arvioiminen, omien oikeuksien puolustaminen ja juridisoituminen. Osaltaan kehitys selittyy lisääntyneistä toimeenpanoon liittyvistä ongelmista, kun kunnat palvelujen järjestäjinä eivät kykene tuottamaan palveluja, jotka ovat laeissa ja asetuksissa säädettyjä. Hyvinvointipolitiikan haasteet sosiaalialan näkökulmasta Ikärakenteen muutos ja sen seuraukset hyvinvointivaltion toimintaympäristöön, kuten palveluntarpeen voimakas kasvu, hyvinvointivaltion rahoituspohjan kapeneminen ja julkisen sektorin houkuttelevuus työnantajana työvoiman vähetessä. Kansainvälistyminen, taloudellisen kilpailun koveneminen ja työpaikkojen siirtyminen halvempien kustannusten maihin asettavat sosiaalisten haasteiden lisäksi haasteen myös verorahoitteisen hyvinvointivaltion rahoituspohjalle. 18

19 Köyhyyden ja eriarvoistumisen lisääntyminen ja näiden seurannaisena syntyvä uhka huono-osaisuuden kasaantumisesta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuuden ylisukupolvistumisesta. Yhteiskuntapolitiikan peruslähtökohtien kestävyyden kannalta haasteina ovat sosiaalisen ja yhteisvastuun heikkeneminen ja vastuusuhteiden epämääräistyminen. Haasteena on myös keskeisten hyvinvointipalveluiden ylläpitäminen laadukkaina ja kattavina kasvavissa kustannus- ja yksityistämispaineissa. Suurena haasteena jatkuvan muutoksen yhteiskunnassa tulee olemaan terveiden elämäntapojen ja elämähallinnan tukeminen. 19

20 3 Hyvinvointipolitiikan linjana yhteisvastuun yhteiskunta TOIMINTAYMPÄRISTÖN MUUTOKSEN ja sen tuomien uudenlaisten sosiaalisten kysymysten seurauksena hyvinvointipolitiikkaa on uudistettu ja keskusteluun on noussut puhe vastuusta ja sen jaosta. Monissa keskusteluissa on haluttu määritellä ja rajata julkisen sektorin vastuuta ihmisten hyvinvoinnista. Samalla on peräänkuulutettu yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen suurempaa vastuuta hyvinvoinnista. Toisaalta myös yrityksiltä on vaadittu laajempaa sosiaalista vastuuta työntekijöistään ja ympäristöstä. Aikalaisanalyyseissä ja julkisessa keskustelussa on usein nähty julkisen vastuun vetäytyvän ihmisten hyvinvoinnin turvaajana. Tosin rahana mitattuna suomalainen hyvinvointivaltio kuluttaa enemmän rahaa ihmisten hyvinvoinnin turvaamiseen kuin koskaan aikaisemmin. Yhteisvastuun yhteiskuntaa vahvistettava 20 Yksiselitteistä rajaa yksilön, perheiden, yhteisöjen, yritysten ja julkisen sektorin välisiin vastuisiin hyvinvoinnin tuottajana ja turvaajana on mahdotonta vetää. Vastuiden määrittäminen ei ole olennaista sellaisessa tilanteessa, jossa yhteiskunnassa vallitsee yhteinen tahto hyvinvoinnin kehittämiseen. Tällöin eri toimijoilla on omasta toiminnastaan kumpuavia mahdollisuuksia vaikuttaa hyvinvoinnin kehittymiseen myönteisellä tavalla. Keskeiseksi kysymykseksi nousevat silloin yhteisten tavoitteiden muodostaminen ja yhteinen, koordinoitu toiminta näiden tavoitteiden hyväksi. Perustuslaissa on melko selkeästi määritelty yhteiskunnassamme vallalla olevien arvojen pohjalta se, miten julkinen valta on vastuussa kansalaisistaan. Stakesin Hyvinvointivaltion rajat -hankkeessa ja sen julkaisussa Oikeus ja kohtuus on ehdotettu perustuslain pohjalta nousevaa eettistä prinsiippiä täsmentämään tätä vastuukysymystä: Mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikommat ovat yksilön omat voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja ter-

21 veyspalvelut. Hyvinvointi oh jelman kannalta tämä periaate on hyvä lähtökohta ja vastaa erityisesti niihin haasteisiin, joita luvun kaksi lopussa esitimme. Hyvinvointi ohjelma haluaa edistää sellaista ajattelua, että kaikilla toimijoilla on mahdollisuus työskennellä hyvinvoinnin kehittymisen hyväksi sekä pyrkiä huonojen olojen ja syrjäytymisen estämiseen. Julkinen valta haluaa toimia hyvinvoinnin hyväksi kumppanuusperiaatteella ennemmin kuin yksin. Yhteisvastuun yhteiskunnassa eri toimijat tuovat panoksensa sellaisiin asioihin, joihin niillä on mahdollisuus vaikuttaa. Julkisen vallan päätöksenteon varassa olevilla toimilla on oma tärkeä osuutensa, mutta poliittisella päätöksenteolla voidaan myös luoda otollisia olosuhteita muillekin kuin julkisille ratkaisuille. Hyvinvointi oh jelmassa kysymys on tavoitteista ja kokonaisuudesta ennemmin kuin julkisen vallan yksittäisistä keinoista. Yhteisvastuun yhteiskunta ei häivytä yksilön oman vastuun merkitystä. Yksilö ei voi vapautua velvoitteistaan huolehtia itsestään ja läheisistään sekä velvoitteistaan omia yhteisöjään kohtaan, mutta samalla yhteiskunta ikään kuin vakuuttaa kansalaisensa riskien varalle. Eri elämänvaiheiden saumakohdissa voi tulla sellaisia ongelmia ja kriisejä, joissa yksilön omat voimavarat ja kyky selvitä eivät riitä. Silloin yhteiskunnalla on oltava keinot ja halu tukea yksilöä. Yhteiskunnallinen keskustelu omatoimisuudesta ja yksilön omasta vastuusta koskettaa näin yksilön omia kykyjä, voimavaroja ja haluja mutta myös esimerkiksi palvelujärjestelmän kykyä ja halua antaa tukea oikealla hetkellä ja oikealla tavalla. Palvelujärjestelmä voi vaikuttaa merkittävällä tavalla hyvinvointiin tukemalla yksilön omatoimisuuden ja voimavarojen kehittymistä. Vaikka tarkkaa työnjakoa eri toimijoiden välille tuskin edes voitaisiin kirjoittaa auki, niin julkisen vastuun määrittely on paikallaan yhteisön kaikkien jäsenten turvaksi ja erityisesti heikoimpien suojaksi. Tilanteessa, jossa hyvinvointierot ja huono-osaisuuden kasautuminen ovat kasvaneet ja huoli syrjäytymisen pahenemisesta on suuri, on pystyttävä vahvemmin määrittelemään se syrjäytymistä ehkäisevä suoja, josta julkisen vallan viime kädessä tulisi kantaa vastuunsa. Heikkojen ja haavoittuvien ryhmien aseman parantamisen tulee olla julkisen vallan intressien keskiössä. Yhteisvastuun yhteiskuntaan täytyy mahtua myös selvä tahdonilmaisu siitä, millaiset tilanteet ovat epäsuotavia. Yhteiskunnassamme vahvoina arvoina ovat terveyden 21

22 ja perheen merkitystä korostavat arvot. Suomessa halutaan myös huolehtia lähimmäisistä sekä taistella köyhyyttä ja huono-osaisuutta vastaan. Tällainen lähimmäisenrakkaus tai huolenpitomoraali on yhteiskuntamme suuria voimavaroja. Yhteisvastuun yhteiskunta rakentuu yhteistyölle. Yhteistyötä tarvitaan perheiden, julkisen vallan, yritysmaailman ja elinkeinoelämän, työmarkkinajärjestöjen sekä muun järjestökentän kesken. Myös julkisen sektorin on pystyttävä parempaan yhteistyöhön valtioneuvoston tasolla sekä eri viranomaistahojen ja -tasojen välillä. Hyvinvointikysymyksissä valtiontasoisen ja kunnalliseen päätöksentekoon pohjautuvan toiminnan yhteispeli on avainasemassa. Rahoitusjärjestelyjä, rakenteellisia uudistuksia ja olemassa olevia instrumentteja, kuten esimerkiksi peruspalveluohjelmaa, on pyrittävä käyttämään niin, että ne edistävät viime kädessä myös kansalaisten hyvinvointia. Sosiaali- ja terveysalan haasteissa paikallisilla ja seudullisilla ratkaisuilla on keskeinen merkitys. Ehkäisevää politiikkaa vahvistettava 22 Keskeisissä hallinnonalan tulevaisuutta pohtivissa julkaisuissa on pitkään korostettu ennalta ehkäisevän otteen ja toiminnan merkitystä. Ehkäisevän sosiaali- ja terveyspolitiikan ydin on tukea ihmisten nykyistä hyvinvointia ja hyvinvointia suojaavia tekijöitä. Sen toinen tehtävä on auttaa poistamaan hyvinvoinnin riskitekijöitä, ennen kuin ne aktualisoituvat hyvinvoinnin vajeiksi. Ehkäisevä sosiaali- ja terveyspolitiikka on omiaan juuri yhteisvastuun yhteiskuntaan. Ehkäisevä ote lähtee siitä, että hyvinvointiin ja terveyteen liittyvä vastuu kuuluu sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi kaikille muillekin politiikan lohkoille. Ilman ehkäisevää otetta sosiaalipolitiikka ajautuu helposti pelkäksi korjaavaksi instrumentiksi, jolla hoidetaan muiden politiikan alojen ratkaisujen tahattomia negatiivisia seurauksia. Sosiaalihuollon lisäksi erityisen tärkeinä kysymyksinä nousevat tällöin esille mm. asuminen, koulutus, työ, liikkuminen, lähipalvelut sekä vapaa-aika ja kulttuuri. Näillä sektoreilla tehtävillä suunnitelmilla ja päätöksillä on useimmiten laajoja sosiaalisia seurauksia. Ne joko rakentavat ihmisten hyvinvoinnin perustaa tai syrjäyttävät ihmisiä hyvinvoinnista. Ehkäisevä näkökulma merkitsee ennalta varautumista ja ennalta puuttumista ilmiön kaikissa vaiheissa. Siten

23 esimerkiksi sosiaalisten ongelmien ilmaantuessa voidaan ehkäisyllä ja varhaisella puuttumisella ehkäistä ongelman kroonistumista. Ehkäisevän politiikan kehittämiseen kuuluu sosiaalisten vaikutusten arvioinnin kehittäminen. Ennakoivasta ja ihmisten osallisuuteen perustuvasta sosiaalisten vaikutusten arvioinnista on hyviä kokemuksia, ja sen vuoksi niiden edelleen kehittäminen on tärkeää. Suomessa on korostettu ihmisten omaa vastuuta hyvinvoinnistaan, vaadittu aktiivisuutta ja korostettu työtä toimeentulon ja hyvinvoinnin lähteenä. Samalla kun omaa vastuuta, aktiivisuutta ja työtä voidaan pitää hyvinvointipolitiikan tavoitteina, ne ovat olleet myös kantavana linjana ehkäisevässä politiikassa. Ehkäisevällä sosiaali- ja terveyspolitiikalla pyritään vähentämään sosiaali- ja terveyspoliittisten interventioiden tarvetta. Sosiaalialan näkökulmasta ehkäisevä politiikka toteutuu tai jää toteutumatta pääasiassa muilla hallinnonaloilla tehtävissä ratkaisuissa. Kehittyykö koulumaailma integroivaksi vai valikoi vaksi? Kehittyvätkö asuntomarkkinat täysin markkinaehtoiseksi alaksi, vai mahtuuko siihen sosiaalista asuntotuotantoa? Tehdäänkö työhallinnossa työnhakijoiden palveluita kehitettäessä integrointitavoitteen kannalta liiankin tarkkoja jakoja? Ehkäisevässä toiminnassa on aina myös eri asteita, kuten terveyspreventiossakin. Viime kädessä ehkäisyä ovat myös jo olemassa olevan ongelman pahenemisen estäminen tai toimet ilmiön kroonistumisen välttämiseksi. Palveluiden tavoitteiksi tulisi asettaa asiakkaiden omien voimavarojen tehokkaampi hyödyntäminen ja informaalisen tuen vahvistaminen. Palveluja tulisi rakentaa enemmän asiakkaiden omien voimavarojen varaan ja niitä hyödyntäen. Palveluissa tulisi paremmin pyrkiä tunnistamaan avuntarpeen eri asteita. Nykyiset keinot eivät ole herkkiä tunnistamaan erilaisia avuntarpeen asteita. Auttamiskeinojen tulisi aina ensisijaisesti edistää asiakkaan omatoimisuutta ja välttää riippuvuuden syntymistä. Tässä suhteessa palvelujärjestelmältä odotetaan riittävää aktiivisuutta ja omatoimisuutta puuttua ongelmiin varhain, jotta ne eivät pitkity ja kroonistu. Sosiaali- ja terveysalaan kohdistuu monenlaisia muutospaineita toimintaympäristön muutoksen seurauksena. Kunnalliseen palvelutuotantoon on kohdistunut myös kritiikkiä. Palvelujen saatavuus ei ole kaikissa palveluissa tai kaikilla alueilla kunnossa. Ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa palvelujen saannissa. Palvelut toimivat usein enemmän järjestelmän oman logiikan, tuottajien ja ammattilaisten 23

24 kuin asiakkaiden ehdoilla. Käynnistetty kunta- ja palvelurakenneuudistus pyrkiikin lisäämään julkisten palveluiden vaikuttavuutta ja niukkojen resurssien tehokkaampaa hyödyntämistä. Esitetystä kritiikistä huolimatta suomalaiset kannattavat edelleen varsin vahvasti verovaroin rahoitettuja julkisia sosiaali- ja terveyspalveluita. Harjoitettu sosiaalipolitiikka ja tapa huolehtia palveluista nauttivat väestön suurta luottamusta. Esitetty kritiikki onkin suhteutettava siihen yleiseen hyväksyntään, jota kunnallinen palvelujärjestelmä nauttii. Julkinen rahoitus, monipuolinen tuotanto ja asiakkaan äänen kuuluminen 24 Yhteiskunnallisessa keskustelussa on pohdittu, voidaanko julkista hyvinvointivastuuta siirtää kansalaisyhteiskunnalle ja erityisesti sen järjestäytyneille muodoille, kuten yhdistyksille ja säätiöille. Järjestöillä on kuitenkin toisenlainen tehtävä kuin julkisella vallalla. Vaikka on ole massa yleiseen sosiaali- ja terveyspoliittiseen vaikuttamiseen keskittyneitä järjestöjä, järjestöjen perusluonteeseen kuuluu ajaa joko jäsenistönsä tai jonkin rajatun ihmisryhmän asioita. Demokraattisessa hyvinvointivaltiossa on kuitenkin tärkeää, että on olemassa yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen vaikuttamiseen keskittyneitä edunvalvontajärjestöjä myös hyvinvointipalveluiden alueella. Niin ikään tarvitaan vapaaehtoistoimintaa, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia verkostoja vaalivia järjestöjä, joiden toiminta parhaimmillaan vahvistaa sosiaalista pääomaa ja demokratiaa. Osa järjestöistä on kehittynyt oman alansa asiantuntijajärjestöiksi, joissa parhaimmillaan yhdistyvät kokemuksellinen ja asiantuntijatieto. Osa järjestöistä tuottaa myös vaihtoehtoisia tai täydentäviä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Pienen ryhmän erityisjärjestö on saattanut tarkoituksenmukaisella tavalla kehittää koko alan asiantuntijuuden ja palvelutuotannon. Julkisena palveluna yksittäisen kunnan olisi lähes mahdotonta kehittää vastaavaa erikoistumista. Julkisen vallan on tarkoituksenmukaista olla yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa ja sopimuspohjaisesti kehittää ja tuottaa erityisryhmien palveluita niiden kanssa ja kautta. Yhteistyö järjestöjen kanssa on tosin viime vuosina vaikeutunut ja jäykistynyt mm. hankintalain, kilpailudirektiivien ja niiden tiukkojen tulkintojen vuoksi.

25 Järjestöjen tuottamien yleishyödyllisten palveluiden aseman määrittämiseksi tarvitaan kansallinen strategia, kuten oikeusministeriön työryhmä esittää (Oikeusministeriön työryhmämietintö 2006:14). Periaatteellisista vaihtoehdoista on Hyvinvointi ohjelmatyössä päädytty painottamaan julkista vastuuta palveluiden rahoituksessa. Toiseksi on myös luotava ratkaisuja, joilla asiakkaan ääni tulee paremmin kuulluksi niin palvelujen valintaa kuin palvelun sisältöä koskevissa asioissa. Yhteisvastuun yhteiskuntaan kuuluu monien toimijoiden mukanaolo palvelujen tuotannossa. Julkisen vallan vastuulla on huolehtia rahoituksen systematiikasta, palvelujen saatavuuden, kohdentumisen ja oikeudenmukaisuuden sekä laadun kysymyksistä. Sosiaalihuollon rakenteita tulee monipuolistaa ja vahvistaa Kehittymässä oleva uusi kunta- ja palvelurakenne tarjoaa mahdollisuuden myös uudenlaiseen hyvinvointipoliittiseen suunnitteluun ja toteutukseen. Uusien rakenteiden perustana on vähitellen muuttuva kuntarakenne, jossa kuntien yhdistymisen kautta syntyy suurempia toiminnallisia kokonaisuuksia. Toiseksi väestöpohjavaatimukset laajentavat palvelurakenteiden perustaa niin peruspalveluissa kuin erityispalveluissakin. Kolmanneksi kunnat ovat jo aloittaneet palveluiden uudenlaisten konseptien suunnittelun ja toteutuksen. Keskeisiä näistä ovat tilaaja-tuottaja -mallien kehittely, sopimusohjauksen kehittely ja ostopalvelujen laajentaminen osana palvelukonseptia. Kaikissa näissä on pyrkimyksenä tuoda markkinoiden dynamiikkaa mukaan julkiseen palvelujärjestelmään. Toisaalta pyrkimys on rakentaa uudenlaisia julkisen, yksityisen sekä järjestöjen kumppanuuksia palvelujen tuottamiseen ja toimeenpanoon. Monissa kunnissa palvelukonseptien pyrkimyksenä on etsiä myös uudenlaisia asiakasohjautumisen malleja. Näistä tärkeimpiä ovat mm. elämänkaariajattelun pohjalle rakentuvat palvelumallit. Näissä on pyrkimyksenä ylittää perinteiset sektorirajat ja rakentaa palvelut enemmän kansalaisten eri elämänvaiheiden tarpeista ohjautuviksi. Hyvinvointi ohjelmassa ei ole ryhdytty arvioimaan näiden eri mallien ominaisuuksia sekä etuja ja haittoja. Sen sijaan ohjelmassa on edellä käyty läpi keskeiset haasteet sosiaalialan kannalta ja 25

26 26 pyritty määrittelemään ne tavoitteet, jotka ohjaavat alan keskeisten toimenpiteiden rakentamista. Uusissa palvelurakenteissa keskeinen huomio kohdistuu peruspalveluihin ja erityispalveluihin sekä niiden suhteisiin. On tärkeätä, että suunnittelussa ja toteutuksessa pidetään lähtökohtana sitä, miten huolehditaan eri tasoilla hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä ja sosiaalisten ongelmien ehkäisystä. Tämän tulee olla niin peruskunnan, yhteistoiminta-alueen kuin laajaa väestöpohjaa edellyttävien alueidenkin tehtävä. Tällä painotuksella tulee olemaan myös olennainen merkitys sille, miten paikallisesti ja alueellisesti hallitaan palvelutarpeiden kasvua ja sitä kautta myös hyvinvointipolitiikan kustannuksia. Kunta- ja palvelurakennehankkeen luoman uuden tilanteen pohjalta on syytä arvioida ehkäisevän toiminnan käytäntöjä sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Tavoitteena tulee olla kansallisten ja paikallisten rakenteiden ja toimintatapojen vahvistamisen ja sitä kautta sosiaalisten ongelmien ehkäisyn tehostamisen sekä eri sektoreiden ja toimijoiden sosiaalisen vastuun vahvistamisen. Ehkäisevän toiminnan kehittäminen edellyttää myös sitä, että kunta- ja palvelurakennehankkeen pohjalta syntyvien palvelujen käytännön toimintoja arvioidaan ja kehitetään. Keskeisenä periaatteena tulee olla toimintamallin, joka lähtee kansalaisten ja asiakkaiden tarpeista ja kykenee ylittämään sektorirajat. Keskeisimmät kehittämiskohteet liittyvät sosiaalihuollon ja terveydenhuollon rajapintoihin, sosiaalihuollon ja työhallinnon yhteistyöhön sekä sosiaalihuollon ja asuntotoimen yhteistyöhön. Myös sosiaalitoimen yhteistyö Kelan, poliisin, koulun ja nuo risotyön sektoreiden kanssa tulee ottaa huomioon. On tärkeätä arvioida ja kehittää myös julkisen viranomaisen ja järjestöjen sekä yksityisen sektorin yhteistoimintaa ja työnjakoa.

27 4 Sosiaalialan pitkän aikavälin haasteet ja toimenpidesuunnat HYVINVOINTI ohjelman tavoitteeksi asetettiin ennakoida ja arvioida muuttuvan toimintaympäristön hyvinvointipolitiikalle asettamia haasteita ja vaatimuksia sekä esittää pitkän aikavälin toimenpidesuuntia niihin vastaamiseksi. Lähtökohtana on se periaate, että hyvinvointipolitiikan perustana on yhteisvastuun yhteiskunta. Tämä edellyttää, että sosiaaliset kysymykset sekä suunnitelmien ja päätösten sosiaaliset seuraukset otetaan huomioon kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Kestävällä hyvinvointipolitiikalla luodaan ihmisten elämään turvaa ja ennustettavuutta. Samalla hyvinvointipolitiikka luo kestävän kasvualustan taloudelle ja elinkeinotoiminnalle. Elämänkaaritarkastelu on luonteva tapa lähestyä ihmisten hyvinvointia ja sitä uhkaavia tekijöitä, sillä suurin osa ihmisistä käy läpi samat elämänkulun vaiheet elämänsä aikana. Lapsuuden ja nuoruuden aikana kehittyy oma identiteetti, sosiaalistutaan ja kasvetaan yhteisön jäseniksi. Nuorina aikuisina opiskellaan ja vähitellen kiinnitytään työmarkkinoille. Useimmat perheellistyvät ja saavat lapsia. Työelämän loppupäässä monet kokevat uuden elämäntilanteen, kun aikuistuneet lapset muuttavat pois kotoa ja aloittavat oman elämänsä. Eläkeikää lähestyvien hyvinvointia varjostavat kuitenkin usein työssä jaksamiseen ja omaan terveyteen ja toimintakykyyn liittyvät kysymykset, vaikka eläkkeelle siirryttäessä suurimmalla osalla suomalaisista on edessään useita terveitä vuosia. Seuraavissa luvuissa esitetään ryhmän keskeisimmiksi katsomat pitkän aikavälin haasteet, joita muuttunut toimintaympäristö asettaa hyvinvointipolitiikalle, ja esitetään toimenpidesuuntia niihin vastaamiseksi. Haasteita ja tavoitteita tarkastellaan elämänkulun eri vaiheissa. Ennen elämänkulun mukaiseen tarkastelun siirtymistä ohjelma haluaa korostaa erityisesti seuraavia neljää yleistä pitkän aikavälin tavoitetta hyvinvointipolitiikalle tulevaisuudessa. 27

28 Hyvinvointipolitiikan laajat tavoitteet Hyvinvointipolitiikan ensimmäisenä tavoitteena on toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistäminen, jolla turvataan mahdollisuus itsenäiseen ja ihmisarvoiseen elämään kaikissa elämänvaiheissa, myös vammaisilla ja vajaakuntoisille. Tavoitteen saavuttamiseksi hyvinvointipalvelujärjestelmän rakenteita ja toimintatapoja on muokattava ja monipuolistettava yksilöiden ja perheiden itsenäistä selviytymistä tukeviksi. Hyvinvointipolitiikan toisena tavoitteena on työelämän vetovoiman ja joustavuuden lisääminen. Tavoitteen saavuttaminen vaatii toimenpiteitä erityisesti elämävaiheissa, jolloin siirrytään opiskelusta työelämään ja työelämästä eläkkeelle. Työelämän tulee tarjota vaihtoehtoja, joissa ihmisten erilaiset elämänvaiheet ja edellytykset on otettu huomioon, ja sosiaaliturvaa on kehittävä suuntaan, joka mahdollistaa toimeentulon jatkuvuuden ja elämän suunniteltavuuden epävakautuneilla työmarkkinoilla. Hyvinvointipolitiikan kolmantena tavoitteena on köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisy. Perustuslain säännökset muodostavat lähtökohdan, jonka pohjalta hyvinvointipolitiikkaa sekä sitä säätelevää lainsäädäntöä ja hallintotoimintaa on kehitettävä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Hyvinvointipolitiikan yleisenä toimintaperiaatteena köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisyssä on oltava seuraava eettinen prinsiippi: Mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikommat ovat yksilön omat voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Edellä olevan perusteella pitkän aikavälin tavoitteena on vahvistaa sosiaalista vastuuta kaikissa politiikoissa ja luoda vahvemmat rakenteet ehkäisevälle politiikalle kaikilla politiikan tasoilla. Hyvinvointipolitiikan neljäntenä tavoitteena on turvata riittävä ja monipuolinen hoiva sekä toimeentulo kaikissa elämänvaiheissa. Tavoitteen saavuttaminen vaatii toimenpiteitä erityisesti ikääntyvän väestön osallisuuden ja hyvinvoinnin parantamiseksi sekä toimintakyvyn ylläpitämiseksi mahdollisimman pitkään hoivakustannusten kasvun hillitsemiseksi ja kotona asumisen turvaamiseksi. Samoin keskeisellä sijalla ovat perheellistymisen ja varhaislapsuuden tukeminen ja ylisukupolvisen huono-osaisuuden syntymisen estäminen. 28