Wi!iam > rs.u. l ftld. Suomentanut Jaakko Yli-Juonikas. Kultan n uso 'f"iio Sammakko

Transkriptio

1

2

3

4 Wi!iam > rs.u l ftld Suomentanut Jaakko Yli-Juonikas Kultan n uso 'f"iio Sammakko

5 JUNKY Copyright WilliamS. Burroughs 1959 Ali rights reserved ISBN Kustannusosakeyhtiö Sammakko Puutarhakatu Turku Paino: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2003

6 William S. Burroo tbslsta William Seward Burroughs syntyi vuonna 1914 varakkaan teollisuusmiehen poikana. Hän tuli riippuvaiseksi huumeista (erityisesti opiaateista) vuonna Tämä kokemus oli keskeinen sekä hänen myöhempää kirjallista työskentelyään että julkista henkilökuvaansa ajatellen. Harvardin yliopistosta valmistuttuaan (pääaineenaan englanninkielinen kirjallisuus) Burroughs työskenteli joitakin vuosia monissa ammateissa, esimerkiksi tuholaismyrkyttäjänä, tehdastyöläisenä ja mainostoimittajana. Vuonna 1944 hän tapasi Joan Volmerin, josta myöhemmin tuli hänen avovaimonsa Burroughs ampui Volmerin hengiltä Mexico Cityssä, jonne he olivat paenneet Yhdysvaltain tiukkaa huumelainsäädäntöä. Etsittyään jonkin aikaa yage-huumetta Etelä-Amerikasta Burroughs asettui asumaan Tangeriin vuonna Vuotta aiemmin hän oli julkaissut salanimellä William Lee kirjan nimeltä Nisti. Tangerissa hänen huumeriippuvuutensa paheni, kunnes hänen perheensä myöntämät taloudelliset avustukset loppuivat. Vähine rahoineen Burroughs muutti Lontooseen, jossa hän vuonna 1959 meni vieroitushoitoon. Pian tämän jälkeen hän alkoi kirjoittaa kuuluisinta (tai joidenkin kriitikoiden mielestä kunniattominta) teostaan Alaston Lounas, joka julkaistiin samana vuonna. Tuona aikana syntyivät myös teokset The Soft Machine ( 1961, lopullinen versio 1968), The Ticket That Exploded (1962) ja Nova Express (1964). Vietettyään jonkin aikaa Pariisissa Burroughs muutti vuonna 1965 Lontooseen ja asui siellä kahdeksan vuotta. Sieltä hän muutti New Yorkiin, ja vuosikymmentä myöhemmin Lawrenceen Kansasiin, jossa hän eli ja työskenteli kuolemaansa asti, vuoteen Burroughsin teksti on erikoista omaelämäkerran, satiirin, groteskien tarinoiden ja populaarien lajityyppien sekoitusta (hän käytti aineksia westernistä, scifistä ja dekkarikirjallisuudesta). Hän harrasti myös muotokokeiluja, varsinkin "leikkaa ja liimaa'' -tekniikkaa. Kyseinen menetelmä perustuu tekstien kokoamiseen lähes täysin satunnaisista osista. Häntä on pidetty sekä beat-sukupolven isänä että tuon liikkeen yhtenä kolmesta perustajasta Qack Kerouacin ja Allen Ginsbergin ohella). Hänen vaikutuksensa on levinnyt kirjallisuuden maailmasta myös musiikin ja elokuvan alueille. Sammakon lähiaikojen ohjelmaan kuuluvat mm. Burroughsin teokset Hämy ja Lännen maat.

7 Alkusanat Synnyin vuonna jykevässä tiilikerrostalossa eräässä suuressa Yhdysvaltain Keskilännen kaupungissa. Vanhempani olivat vakavaraisia. Isäni omisti puutavarayrityksen. Talon edessä oli nurmikenttä, takapihalla puutarha, lampi ja korkea puuaita. Muistan, kuinka katulyhtyjen sytyttäjä sytytti kadun kaasulamppuja. Muistan valtavan mustan kiiltävän Lincoln-auton, jolla ajelimme puistossa pyhäpäivisin. Kaikki nämä turvallisen ja miellyttävän elämäntavan osatekijät ovat nyt ikiajoiksi kadonneet. Vo isin kertoa kaihoisia jaarituksia naapurissa asuneesta vanhasta saksalaisesta lääkäristä, takapihalla juosseista rotista, tätini sähköautosta tai lammen luona majaiheesta lemmikkirupikonnastani. Itse asiassa varhaisimmat muistoni ovat painajaisten pelon värittämiä. Pelkäsin yksinäisyyttä ja pimeää, pelkäsin mennä nukkumaan, koska unissani tuntui aina häilyvän yliluonnollista kauhua. Pelkäsin, että vielä joskus herätessäni uni jatkuisi samanlaisena. Muistan palvelijattaren puhuneen oopiumista, että sen polttaminen synnyttää kauniita unia. Ja minä sanoin: "Aion polttaa oopiumia, kun kasvan aikuiseksi." Hallusinaatiot vaivasivat minua lapsena. Kerran heräsin varhain aamulla ja näin pieniä ukkoja, jotka leikkivät rakentamassani hirsimajassa. En pelännyt, tunsin 5

8 vain tyyntä ihmetystä. Toisessa toistuvassa hallusinaatiossa tai painajaisessa näin "eläimiä seinällä", se alkoi oudon diagnosoimattoman kuumeen houreina ollessani 4- tai 5-vuotias. Kävin koulua tulevien mallikansalaisten, asianajajien, lääkärien ja liikemiesten joukossa suuressa Keskilännen kaupungissa. Olin epävarma muiden lasten seurassa ja pelkäsin fyysistä väkivaltaa. Eräs kiukkuinen pikku lesbo repi minua hiuksista aina nähdessään minut. Haluaisin vieläkin vetää häntä turpaan, mutta hän putosi hevosen selästä ja taittoi niskansa kauan sitten. Ollessani noin 7 -vuotias vanhempani päättivät muuttaa esikaupunkiin "päästäkseen eroon ihmisistä". He ostivat suuren talon, jonka ympärillä oli maita, metsiä, lampi ja oravia rottien sijasta. He elivät siellä miellyttävässä umpiossa kauniin puutarhansa kätkössä, irti kaupungin kuohuista. Menin yksityiseen esikaupungin high schooliin. En ollut poikkeuksellisen hyvä tai huono liikunnassa enkä sen puoleen muissakaan aineissa. Matematiikka ja kaikki mekaniikkaan liittyvä oli minulle sokea piste. En ikinä nauttinut kilpailuhenkisistä joukkuepeleistä ja pyrin mahdollisuuksien mukaan välttämään niitä aina. Minusta kehittyikin krooninen sairauden teeskentelijä. Pidin kyllä kalastuksesta, metsästyksestä ja patikoinnista. Luin enemmän kuin keskiverto amerikkalaispoika siihen aikaan ja siinä paikassa- Oscar Wildea, Anatole Francea, Baudelairea ja jopa Gideä. Kehitin romanttisen kiintymyksen erääseen poikaan, ja uantaisin me tutkimme vanhoja louhoksia, pyöräilimme ympäriinsä ja kalastimme lammissa ja joissa. t Tuohon aikaan minuun teki syvän vaikutuksen eras 6

9 murtovarkaan kirjoittama omaelämäkerta, jonka nimi oli Et voi voittaa. Kirjoittaja väitti viettäneensä suuren osan elämästään vankilassa. Se kuulosti minusta hyvältä verrattuna elämästä eristetyn Keskilännen esikaupungin tylsyyteen. Pidin ystävääni liittolaisena, rikostoverina. Löysimme hylätyn tehtaan, rikoimme kaikki sen ikkunat ja varastimme taltan. Jäimme kiinni, ja vanhempiemme piti korvata vahingot. Tämän jälkeen ystäväni "antoi minulle lemput", koska suhteemme vaaransi hänen paikkansa laumassa. En pystynyt luomaan kompromissia lauman eli muiden ihmisten kanssa, joten jouduin elämään enimmäkseen yksin. Ympäristö oli ontto ja vihollinen piilossa, joten ajelehdin yksinäisiin seikkailuihin. Rikokseni olivat voittoa tuottamattornia eleitä, joita ei yleensä rangaistu. Saatoin esimerkiksi murtautua taloon ja häipyä sieltä ottamatta mitään saaliiksi. Eihän minulla todellisuudessa ollut pulaa rahasta. Joskus taas autoilin maaseudulla kivääri mukanani ja ammuskelin kanoja. Tiet muuttuivat turvattomiksi holtittoman ajotapani takia, kunnes jouduin onnettomuuteen, josta selviydyin ihmeenomaisesti naarmuitta ja palasin asianmukaiseen varovaisuuteen. Aloin opiskella eräässä suuressa Yhdysvaltain yliopistossa englanninkielistä kirjallisuutta, koska en tuntenut mielenkiintoa mitään muuta aihepiiriä kohtaan. Inhosin yliopistoa ja yliopistokaupunkia. Kaikki siellä oli kuollutta. Yliopisto oli falski jäljitelmä brittiläisestä valtiollisesta koulusta, jonka oppilaat olivat lähtöisin fal keista brittiläisistä valtion kouluista. Olin yksinäinen. En tuntenut ketään, ja suosittujen eliittipiiri suhtautui halveksien muukalaisiin. Sattumalta tapasin eräitä rikkaita homoseksuaaleja. 7

10 He kuuluivat siihen kansainväliseen hinttiarmeijaan joka kruisailee ympäri maailmaa ja törmäilee toisiinsa esimerkiksi New Yorkin ja Kairon hinttiklubeilla. Tutustuin elämäntapaan, kieleen, yhteyksiin ja kokonaiseen symbolijärjestelmään, kuten sosiologeilla on tapana sanoa. Mutta nämä ihmiset olivat enimmäkseen idiootteja, ja alkuinnostuksen jälkeen mielenkiintoni heihin laimeni. Valmistuin yliopistosta alhaisin arvosanoin ja aloin saada vanhemmiltani avustuksena 150 dollaria kuussa. Se oli lama-aikaa, avoimia työpaikkoja ei ollut, enkä minä sitä paitsi olisi keksinytkään itselleni mieluisaa työtä. Vaeltelin Euroopassa noin vuoden. Sodanjälkeisen saastan rippeet muhivat Euroopassa, ja Yhdysvaltain taaloilla sai hankituksi käyttöönsä monia itävaltalaisia miehiä tai naisia. Vuosi oli 1936, ja natseilla meni lujaa. Palasin Yhdysvaltoihin. Avustuksilla pystyin elämään tekemättä työtä ja rötöstelemättä. Olin edelleen samalla tavoin ulkopuolinen kuin aikoinaan Keskilännen esikaupungissa. Haahuilin ympäriinsä, suoritin psykologian yliopistokursseja ja opiskelin jiujitsua. Päätin mennä psykoanalyysiin, ja jatkoin sitä kolme vuotta. Analyysi poisti estoja ja ahdistusta niin, että pystyin elämään haluamallani tavalla. Analyysini toimi varsin hyvin huolimatta analyytikosta, joka ei kuulemma pitänyt "orientaatiostani". Lopulta hän hylkäsi tieteellisen objektiivisuuden ja leimasi minut "paatuneeksi huijariksi". Minua tulokset miellyttivät enemmän kuin häntä. Minut torjuttiin fyysisin perustein viidestä upseerikoulutusohjelmasta. Tämän jälkeen minut kuitenkin värvättiin armeijaan ja luokiteltiin kelvolliseksi asepala

11 velukseen. Päätin, että en aio viihtyä armeijassa ja laistoin sen vetoamalla mielisairaan papereihini. Olin kerran van Gogh -fiiliksissä leikannut pikkusormeni irti yrittäessäni tehdä vaikutuksen erääseen minua kiinnostaneeseen henkilöön. Mielisairaalan lääkärit eivät olleet kuulleetkaan van Goghista. He luokittelivat minut paranoidiksi skitsofreenikoksi - "paranoidi" -etuliite selitti lähinnä sen järkyttävän seikan, että tiesin missä olin ja kuka oli Yhdysvaltain presidentti. Kun armeijan virkailijat näkivät tuon diagnoosin, he vapauttivat minut palveluksesta ja merkitsivät papereihini: "Tätä miestä ei tulla ikinä kutsumaan eikä värväämään asepalvelukseen." Kun olin selvittänyt välini armeijan kanssa, tein moninaisia töitä. Siihen aikaan töitä oli yllin kyllin tarjolla. Toimin yksityisetsivänä, tuholaismyrkyttäjänä ja baarimikkona. Työskentelin tehtaissa ja toimistoissa. Hengailin rikollisuuden reunamailla. Mutta 150 dollarin avustus oli aina turvanani. Minulla ei ollut rahahuolia. Tuntui romanttiselta huimapäisyydeltä tehdä jokin nimellinen rikos ja vaarantaa näin henkilökohtainen vapautensa. Tähän aikaan ja näissä olosuhteissa tutustuin kamaan. Minusta tuli narkomaani ja sain näin ollen rahan hankkimiseen todellisen motiivin ja tarpeen, mitä en ollut kokenut ennen. Usein kuulee kysyttävän: Miksi ihmisestä tulee huumeriippuvainen? No, yleensä ihminen ei halua tulla narkomaaniksi. Kukaan ei vain aamulla herätessään päätä ryhtyä huumeriippuvaiseksi. Riippuvuuteen vaaditaan vähintään kahden piikin päiväannos kolmen kuukauden ajan. Ja vasta useiden retkahdusten jälkeen tietää, mitä vieroitusoireet todella ovat. Minulta koukkuun jääminen 9

12 kesti puoli vuotta, ja sen jälkeen vieroitusoireet olivat lievät. Uskoakseni ei ole liioittelua sanoa, että nistiksi tulo vaatii noin vuoden ja useita satoja piikityksiä. Voidaan tietysti kysyä: Miksi sinä ylipäätään kokeilit huumeita? Miksi jatkoit huumeiden käyttöä niin pitkään, että sinusta tuli narkomaani? Ihmisestä tulee riippuvainen silloin, kun hänellä ei ole mitään muita kiinnostuksen kohteita. Kama saa luovutusvoiton. Kokeilin sitä ensi kerran mielenkiinnon vuoksi. Tuikkailin töötejä aina tilaisuuden tullen. Ja jämähdin koukkuun. Useimpien tuntemieni narkomaanien kokemukset ovat samanlaiset. He eivät muista alkaneensa käyttää kamaa jostain erityisestä syystä. He vain harrastivat sitä satunnaisesti, kunnes päätyivät koukkuun. Henkilöllä, joka ei ole ikinä ollut riippuvainen, ei voi olla selvää käsitystä narkkarin erityisestä kaman tarpeesta. Kukaan ei päätä ryhtyä narkomaaniksi. Jonain aamuna sitä vain herää vieroitusoireisiin ja huomaa olevansa narkomaani. En ole ikinä katunut huumekokemuksiani. Uskon olevani nykyään paremmassa kunnossa kaman vaiheittaisen käytön ansioista, kuin jos en olisi ikinä ollut narkomaani. Kun ihminen lakkaa kasvamasta, hän alkaa kuolla. Narkomaani ei lakkaa ikinä kasvamasta. Aika ajoin useimmat narkkarit lopettavat käytön tilapäisesti, ja silloin organismi kutistuu ja narkkarisolut uusiutuvat. Käyttäjä on alituisessa tarpeen ja tyydytyksen tahdistamassa kutistumisen ja kasvamisen tilassa. Useimmat narkomaanit näyttävät todellista ikäänsä nuoremmilta. Tieteellisessä kokeessa todistettiin taannoin, että madot kykenivät kutistamaan itseään lopettamalla syömisen. Kun matoa kutistettiin vaiheittain siten että se oli jatkuvassa kasvun tilassa, sen elinikää 10

13 voitiin pidentää määrättömästi. Jos narkkari voisi pitää itseään alituisessa vieroituksen tilassa, hän ehkä eläisi äärettömän vanhaksi. Kama on molekyylitason yhtälö, joka opettaa käyttäjälleen yleispäteviä tosiasioita. Olen oppinut kamaa käyttäessäni paljon - olen nähnyt miten elämää mitataan morfiiniliuosta sisältävillä silmätippapipeteillä. Olen kokenut vieroitusoireiden mielettömän piinan ja sen helpotuksen, kun kamanjanoiset solut pääsevät ryystämään neulaa. Ehkä kaikki mielihyvä on luonteeltaan helpotusta. Olen oppinut molekylaarista stoalaisuutta, jota kama opettaa käyttäjälleen. Olen nähnyt vankikopin täynnä sairaita narkkareita, jotka kyyhöttivät hiljaa ja liikkumatta omissa erillisissä helveteissään. He ymmärsivät valittamisen ja liikkumisen turhuuden. He tiesivät, että viime kädessä kukaan ei voi auttaa ketään. Kellään muulla ei ole avainta eikä salaisuutta, jonka hän voisi toiselle antaa. Olen oppinut kaman yhtälön. Kama ei ole elämäniloa kohentava aine niin kuin alkoholi tai ruoho. Kama ei ole kiksi. Se on elämäntapa. 11

14

15 Nlstl Tutustuin kamaan sodan aikana, joko vuonna 1944 tai Olin tavannut miehen nimeltä Norton, hän työskenteli siihen aikaan telakalla. Norton, jonka oikea nimi oli Morelli tai jotain vastaavaa, oli vapautettu armeijasta rauhan ajaksi, koska hän oli väärentänyt palkkashekin. Hänen kelpoisuusluokkansa oli 4-F huonon käytöksen takia. Hän muistutti George Raftia mutta oli pidempi. Hän pyrki paraneelemaan englanninkielen taitojaan ja harjoitteli sulavaa, miellyttävää käytöstä. Miellyttävyys ei kuitenkaan sujunut häneltä luonnostaan. Normaalitilassa hänen ilmeensä oli juro ja häijy. Ja aina kun hänelle käänsi selkänsä, voi olla varma että tuo häijy ilme palasi hänen kasvoilleen. Norton oli ahkera varas, ja hän sai sielulleen rauhan vain varastamaila joka päivä jotain työpaikaltaan telakalta. Jonkin työkalun, säilykepurkkeja, haalarit, mitä tahansa. Eräänä päivänä hän soitti minulle ja sanoi varastaneensa konepistoolin. Voisinko minä hankkia sille ostajan? Vastasin: "Ehkä. Tuo se tänne. " Siihen aikaan alkoi asunnoista olla pulaa. Maksoin viisitoista taalaa viikossa likaisesta murjusta, jonka ikkuna avautui porrassyvennykseen ja jonne auringonvalo ei koskaan yltänyt. Tapetti lohkeili seinästä, koska lämpöpatterista vuoti höyryä silloin kun sitä oli vuo- 1 3

16 dettavaksi asti. Olin tilkinnyt ikkunani sanomalehdillä kylmyyttä vastaan. Kämppä oli täynnä torakoita, ja silloin tällöin sain liiskatuksi luteen. Istuin lämpöpatterin luona hieman höyryn kostuttamana, kun kuulin Nortonin koputuksen. Avasin oven, ja siinä hän seisoi pimeässä käytävässä, kainalossaan iso ruskeaan paperiin kääritty paketti. Hän hymyili ja sanoi: "Hei. " Sanoin: "Käy peremmälle Norton, ja riisu takkisi." Hän otti konepistoolin esiin kääreestä, me asensimme sen ja naksautimme iskuria. Norton sanoi: "Ai niin, tässä on vielä vähän muutakin. " Totesin voivani hankkia aseelle ostajan. Se oli litteä keltainen laatikko, jossa oli viisi 30 milligramman morfiinitartraattiampullia. "T ämä on pelkkä näyteannos", Norton sanoi viitaten morfiiniin. "Kotona minulla on näitä rasioita viisitoista, ja voin hankkia lisää jos sinä saat nämä kaupak-., Sl. Sanoin: "Katsotaan miten asia hoituu. " * Siihen aikaan en ollut käyttänyt lainkaan kamaa, eikä minulle ollut tullut mieleenkään kokeilla sitä. Aloin etsiä ostajaa näille tuotteille, ja sillä lailla tutustuin Royhin ja Hermaniin. Tunsin erään nuoren hampuusin, joka oli kotoisin New Yorkin pohjoisosasta ja toimi Riker'silla pikaruokakokkina - omien sanojensa mukaan hän "jäähdytteli". Soitin hänelle ja kerroin että minulla on myy- 14

17 tävänä tavaraa. Sovimme tapaamisen Angle Bariin, joka sijaitsi 8th Avenuella lähellä 42nd Streetiä. Kyseinen baari oli 42nd Streetin hämärämiesten, omalaatuisten teeskentelevien pikkuhuijarien kohtauspaikka. He etsivät "junailijaa'', henkilöä joka suunnittelisi keikat ja kertoisi täsmälleen mitä tehdä. Koska yksikään "junailija'' ei halunnut olla missään tekemisissä niin toivottomien, onnettomien ja avuttomien tyyppien kanssa, he vain jatkoivat etsintöjään, kehittelivät ylenpalttisia satuja isoista keikoistaan, väittivät jäähdyttelevänsä tiskaajina, jätskibaarin siivoojina tai tarjoilijoina, rullasivat silloin tällöin jonkun juopon tai heikon hintin, etsien loputtomasti ison keikan suunnitellutta "junailijaa'' joka sanoisi: "Olen vähän katsellut sinua. Sinä olet oikea mies tähän kupruun. Kuulehan... " Jack - jonka kautta tutustuin Royhin ja Hermaniin -ei kuulunut näihin eksyneisiin lampaisiin, joiden kadonneella paimenelia oli timanttisormus, pistooli kainalokotelossa sekä lujan luotettavan äänensä sävyissä vihjaus yhteyksistä, suunnitelmista, kuvioista, kuprun helppoudesta ja varmasta menestyksestä. Jack pärjäsi aika ajoin erittäin hyvin, ja usein hän rehenteli hienoilla vaatteilla tai jopa uudella autolla. Hän oli myös pakkomielteinen valehtelija ja näytti valehtelevan pikemminkin itselleen kuin millekään ulkopuoliselle yleisölle. Hänellä oli siistiksi ajellut ja terveet maalaispojan kasvot, mutta hänessä oli myös jotain epämääräisen sairasta. Hänen painonsa heilahteli äkillisesti kuin diabeetikolla tai maksakirroosipotilaalla. Näihin heilahteluihin liittyi usein hillittömiä levottomuuden puuskia, ja tuolloin hän saattoi häipyä omille teilleen muutamaksi päiväksi. 15

18 Vaikutelma oli omalaatuinen. Toisinaan tavatessamme hän oli kuin reipas pikkupoika. Mutta viikkoa myöhemmin hän saattoi olla niin laiha, kelmeä ja raihnainen, että hänet tunnisti vasta toisella silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat uurteiset kärsimyksestä, johon hänen silmänsä eivät osallistuneet. Se oli vain hänen solujensa kärsimystä. Hänellä itsellään - tuolla tietoisella egolla joka noiden lasittuneiden, varautuneenrauhallisten narkkarisilmien kautta maailmaa katseli - ei ollut mitään yhteyttä tähän toisen minänsä torjuttuun kärsimykseen, hermoston kärsimykseen, lihan, sisälmysten ja solujen kärsimykseen. Hän luikahti pöytään jossa odotin, tilasi viskin. Hän kumosi lasin, laski sen pöydälle ja katsoi minua pää hieman kenollaan sivulle ja taakse. "Mitäs sinulla on päällä?" hän sanoi. "Konepistooli ja 30 milligrammaa morfiinia." "Morfiini menee kaupaksi vaikka heti, mutta konepistooli vie vähän enemmän aikaa." Kaksi etsivää tuli sisään ja nojautui baaritiskiin juttelemaan tarjoilijalle. Jack nyökkäsi heidän suuntaansa. "Lain koura. Otetaan hatkat." Seurasin häntä ulos baarista. Hän käveli sivuttain liukuen ulos ovesta. "Mennään tapaamaan yhtä morfiiniasiakasta'', hän sanoi. "Tätä osoitetta et sitten muista, onko selvä." Laskeuduimme Independentin metrotunnelin pohjakerrokseen. Jackin puhe näkymättömälle yleisölle jatkui ja jatkui. Hänellä oli kyky iskeä puheensa suoraan kuulijan tajuntaan. Mikään ulkoinen melu ei hukuttanut hänen ääntään. "Kolmekasi on kelpo lelu. Vedetään vaan iskuri auki ja annetaan palaa. Vo isin niitata kenet tahansa 150 metrin säteellä. Sano mun sano- 16

19 neen. Velipoika on jemmannut Iowassa pari 30 kaliiberin konepistoolia." Nousimme ylös metrotunnelista ja lähdimme kävelemään lumen peittämiä jalkakäytäviä vuokratalojen lomitse. "Se tyyppi oli mulle paljon velkaa. Tiesin että sillä oli rahat mutta se ei halunnut maksaa, niinpä mä odotin että sen työpäivä loppui. Mulla oli kolikkokäärö mukana. Ei kellään voi olla mitään urputtamista siihen jos on vähän kotimaan valuuttaa päällä. Kundi väitti olevansa peeaa. Mä rusikoin sen leukaluun rikki ja otin rahani. Pari sen kaveria seisoi vieressä, mutta ne ei sekaantuneet siihen. Mä olisin tuikannut niitä puukolla." Nousimme erään vuokratalon portaita. Portaat olivat kulunutta mustaa metallia. Pysähdyimme kapean metallisen oven eteen, Jack koputti varovasti ja kallisei päätään lattian suuntaan kuin kassakaapin murtaja. Oven avasi iso veltto keski-ikäinen homo, jönka kyynärvarsissa ja jopa kämmenselissä oli tatuointeja. "Tässä on Joey", Jack sanoi, ja Joey sanoi: "Hei, vaan. Jack veti taskustaan viiden dollarin setelin ja antoi sen Joeylle. "Haeppa vartin pullo Schenleytä, Joey. " Joey veti palttoon niskaan ja lähti. Monissa vuokrakämpissä etuovi avautuu suoraan keittiöön. Tämä oli sellainen asunto, ja me seisoimme nyt keittiössä. Joeyn lähdettyä huomasin kämpässä toisen miehen, joka seisoi ja katseli minua. Vihan ja epäilyksen väreet virtasivat jonkinlaisen televisio-ohjelman tavoin hänen suurista ruskeista silmistään. Se vaikutti minuun lähes fyysisesti. Mies oli pieni ja hyvin laiha, kaulassa ei ollut 17

20 solmiota. Hänen ruskealla hipiällään oli keltaisia läikkiä, ja paksu pannukakkumeikki yritti peittää hänen ihonsa rappiota. Hänen suupielensä olivat vääntyneet alaspäin ja muodostivat katkeraa vihaa henkivän irvistyksen. "Kuka tuo on?" h ' än sanoi. Sain myöhemmin tietää, että hänen nimensä oli Herman. "Mun ystävä. Sillä on vähän morfiinia tarjolla." Herman kohautti olkapäitään ja levitteli käsiään. "Eipä taida kiinnostaa." "Okei", Jack sanoi, "me myydään se jollekin toiselle. Tule, Bill." Menimme olohuoneeseen. Siellä oli pieni radio, posliini-buddha ja votiivikynttilä, koristehelyjä. Vuodesohvalla makasi mies. Astuessamme huoneeseen hän nousi istumaan, tervehti meitä ja hymyili ystävällisesti paljastaen ruskehtavat hampaansa. Hänen äänessään oli etelän miehen itätexasilainen poljento. Jack sanoi: "Roy, tässä on mun kaveri. Sillä on vähän morfiinia kaupan." Mies kohensi ryhtiään ja heilautti jalkansa alas sohvalta. Hänen leukansa riippui velttona ja sai kasvot näyttämään ilmeettömiltä. Hänen ihonsa oli sileä ja ruskea. Poskipäät olivat korkeat, ja hän näytti itämaiselta. Hänen korvalehtensä sojottivat suorassa kulmassa ulospäin hänen epäsymmetrisestä päästään. Silmät olivat ruskeat ja niissä piili erityistä kirkkautta, ikään kuin pienet valopisteet olisivat hehkuneet niiden takana. Huoneen valo kimmelsi hänen silmiensä valopisteissä kuin opaalit. "Paljonko sulia on", hän kysyi minulta. "Seitsemänkymmentäviisi 30 mg:n ampullia." "Normaali hinta on kaksi dollaria 60 milligrammas- 18

21 ta'', hän sanoi, "mutta ampullit on vähän halvempia. Ihmiset haluaa tabuja. Niissä ampulleissa on liikaa vettä, se tökötti täytyy pusertaa ulos ja keittää." Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa valahtivat tyhjiksi. Lopulta hän ilmoitti: "Mä voin maksaa jotain puolitoista taalaa kahdesta ampullista." "Kaipa se on okei", sanoin. Hän kysyi miten minut saisi kiinni, ja minä annoin hänelle puhelinnumeroni. Joey tuli takaisin viskipullo mukanaan, ja me kaikki otimme paukut. Herman työnsi päänsä sisään ovesta ja sanoi Jackille: "Tuus käymään täällä." Kuulin heidän riitelevän jostain aiheesta. Sitten Jack palasi huoneeseen, ja Herman jäi keittiöön. Joimme kaikki muutaman ryypyn, ja Jack alkoi kertoa juttua. "Tehtiin kaverin kanssa keikkaa. Asukas nukkui, ja mä seisoin vahtimassa sitä metrinen metalliputki kourassa. Olin löytänyt sen kylppäristä. Siinä oli hana toisessa päässä, tajuutteks? Yhtäkkiä äijä pomppaa ylös sängystä ja lähtee juoksemaan. Mä kajauran sitä putkella, ja se juoksee suoraan toiseen huoneeseen, veri vaan roiskuu ympäriinsä sen päästä sydämenlyöntien tahtiin." Jack teki käsillään pumppaavia liikkeitä. "Aivot näkyi haavasta, ja veri vaan lensi." Hän alkoi nauraa hillittömästi. "Mun gimmakaveri odotti autossa. Se sanoi että mä olen - hah hah hah - että mä olen - hah hah hah - kylmäverinen tappaja!" Jack nauroi, kunnes hänen naamansa alkoi sinertää. 19

22 * Pari päivää tuon tapaamisen jälkeen käytin ensimmäisen arnpullin, ja se oli ensimmäinen kokemukseni kamasta. Ampulli on kuin hammastahnatuubi, jonka toisessa päässä on neula. Neulan sinetti puhkaistaan ohuella nuppineulalla, ja ampulli on valmis tykitettäväksi. Morfiini iskee aluksi jalkojen takaosaan, sitten niskaan, rentoutumisen aalto leviää ja irrottaa lihakset luista, tuntuu kuin leijuisi ilman ääriviivoja, kuin kelluisi lämpimässä suolavedessä. Kun tämä rentouttava aalto levisi kudosteni läpi, tunsin voimakasta pelkoa. Tunsin, että aivan näkökenttäni laidalla oli jokin kauhea kuva, joka liikkui kääntäessäni päätäni niin etten ikinä nähnyt sitä kunnolla. Vo in pahoin; asetuin makuulle ja suljin silmäni. Taj unnassani pyöri kuvien sarja, kuin elokuvissa: neonlampuin valaistu massiivinen cocktail-baari, joka laajenee ja laajenee kunnes kadut, liikenne ja tietyömaat sulautuvat siihen; tarjoilija joka kantaa pääkalloa tarjottimella; tähtiä kirkkaalla taivaalla. Kuolemanpelon fyysisiä reaktioita: hengen salpautuminen; veren seisahtuminen. Nukahdin ja heräsin peloissani. Seuraavana aamuna oksensin ja olin sairas iltaan saakka. Sinä iltana Roy soitti. "Muistat kai mistä viimeksi juteltiin", hän sanoi. "Voisin maksaa neljä taalaa per loota ja ottaa viisi lootaa nyt. Onko sulla kiire? Mä voisin tulla käymään. Eiköhän me päästä sopimukseen." Hetken päästä hän koputti ovelle. Hänellä oli yllään skottiruutuinen puku ja tumma kahvinruskea paita. Tervehdimme. Hän vilkuili ympärilleen ilmeettömänä ja sanoi: "Ellet pahastu, mä tykitän yhden heti." 20

23 Avasin rasian. Hän poimi ampullin ja injektoi sen sääreensä. Sitten hän kiskaisi housunsa ylös ja otti esiin kaksikymmentä dollaria. Laitoin keittiön pöydälle vii SI ras1aa. "Taidanpa ottaa ne ulos laatikoista", hän sanoi. "Rasia on liian kömpelö." Hän alkoi tunkea ampulleja pukunsa taskuihin. "Ei ne varmaan tällä lailla rei'itä kangasta", hän sanoi. "Kuule, mä soitan sulle parin päivän päästä sitten kun oon päässyt näistä eroon ja mulla on lisää rahaa." Hän asetteli hattua epäsymmetriseen päähänsä. "Nähdään." Hän palasi jo seuraavana päivänä. Hän tykitti yhden ampullin ja antoi minulle 40 dollaria. Otin esiin kymmenen laatikkoa ja pidin kaksi itse. "Nää on mulle", sanoin. Hän katsoi minua yllättyneenä. "Käytätkö säkin?" "Toisinaan." "Se on paha tapa", hän sanoi päätään pudistellen. "Pahinta mitä voi ihmiselle sattua. Aina me luullaan että se pysyy hallinnassa. Joskus me ei edes haluta hallita sitä." Hän nauroi. "Mä ostan tällä hinnalla kaiken mitä sä pystyt hankkimaan." Seuraavana päivänä hän tuli taas käymään. Hän kysyi, enkö minä sittenkin haluaisi myydä kahta viimeistä rasiaa. En halunnut. Hän osti kaksi ampullia dollarin kappale, tykitti kummatkin ja lähti. Hän sanoi olevansa lähdössä kahden kuukauden matkalle. 21

24 * Seuraavan kuukauden aikana käytin jäljelle jääneet kahdeksan ampullia. Ensimmäisen ampullin aiheuttama pelko haihtui kolmannen tykityksen jälkeen; silti yhä joskus herään orastavaan pelkoon otettuani piikin. Noin kuuden viikon jälkeen yritin soittaa Roylle. En uskonut hänen palanneen reissultaan, mutta hän vastasi kuin vastasikin puhelimeen. Sanoin: "Kuule, olisko sulla jotain tarjolla? Sitä samaa tavaraa jota mä myin aiemmin sulle?" Hetken oli hiljaista. "Joo-o", hän sanoi, "mä voin antaa sulle kuusi, mutta hinta on väkisinkin kolme taalaa kipale. Ymmärrät kai, ettei mulla ole niitä monta." "Hyvä on", sanoin. "Tiedät osoitteen. Tuo ne tän-, ne. Hänellä oli kaksitoista 30 milligramman tablettia ohuessa lasiputkilossa. Maksoin hänelle kahdeksantoista dollaria, ja hän pyyteli jälleen anteeksi vähittäismyyntihintaa. Seuraavana päivänä hän osti neljä tablettia takaisin. "Nykyään aine on pahasti kiven alla'', hän sanoi etsien suonta jalastaan. Lopulta hän tökkäsi piikin ihoon ja tykitti nesteen mukana suoneen ilmakuplan. "Jos ilmakupla voisi tappaa, ei ykskään narkkari olisi elos-, sa. Myöhemmin päivällä Roy esitteli minulle kemikaalikaupan, jossa myytiin neuloja mitään kyselemättä - todella harvat kaupat myivät niitä ilman reseptiä. Roy näytti, miten neula voitiin liittää silmätippapulloon paperitiivisteen avulla. Silmätippapullo on helppokäyttöisempi kuin tavallinen injektioruisku, varsin- 22

25 kin jos tykittää itselleen suoneen. Muutamia päiviä myöhemmin Roy lähetti minut kalastamaan eräältä lääkäriltä morfiinireseptiä jollain munuaiskivitarinalla. Lääkärin vaimo läimäytti oven vasten naamaani, mutta lopulta Roy itse keplotteli eukon ohi ja sai lääkäriltä 600 milligramman reseptin. Lääkärin vastaanotto oli 1 02nd Streetin narkkarialueella, Broadwayn lähellä. Lääkäri oli tutiseva vanha ukko eikä pystynyt vastustamaan narkkareita, jotka tungeksivat hänen vastaanotollaan ja olivat itse asiassa hänen ainoat asiakkaansa. Ilmeisesti hän tunsi olevansa tärkeä katsoessaan odotushuoneeseen ja nähdessään sen olevan täynnä väkeä. Luulen, että hän oli oppinut taidon vääristää ympäristön ilmiöt tarpeitaan vastaaviksi, joten kun hän katsoi odotushuoneeseen, hän varmaankin näki hienostuneen luvun tyyliin pukeutuneen potilaskunnan eikä mitään morfiinireseptejä kärkkyvää rähjäistä narkkarilaumaa. Roy lähti merille kahden tai kolmen viikon välein. Ne matkat olivat armeijan kuljetuksia ja yleensä lyhytaikaisia. Kun hän oli kaupungissa, me tavallisesti jaoimme muutaman reseptin. Lopulta 1 02nd Streetin vanha ukko meni kokonaan sekaisin, eikä mikään kemikaalikauppa ottanut hänen reseptejään vastaan. Mutta Roy löysi Bronxista italialaisen lääkärin, joka kirjoitti reseptejä halukkaasti. Tykitin morfiinia silloin tällöin, mutta en ollut vielä läheskään koukussa. Muutin asumaan Lower East Sidelle. Se oli vuokrakämppä, jonka ulko-ovi avautui keittiöön. 23

26 * Aloin hengailla Angle Barissa joka ilta ja tapasin Hermanin melko usein. Onnistuin muuttamaan Hermanin huonon ensivaikutelman minusta, ja pian tarjoilin hänelle ryyppyjä ja vippasin "paalua'' säännöllisin väliajoin. Tuohon aikaan Herman ei ollut koukussa. Itse asiassa hän käytti kamaa harvoin, ellei joku muu maksanut sitä. Mutta hän oli aina pöllyssä jostain aineesta - marista, bentsoista tai barbituraateista. Hän näyttäytyi joka ilta Angle Barissa ison Whitey-nimisen polakin kanssa. Anglen kuvioissa liikkui neljä Whiteyta, mikä oli omiaan aiheuttamaan sekaannuksia. Tässä Whiteyssä yhdistyi neurootikon herkkähipiäisyys ja psykopaatin alttius väkivaltaan. Hän oli varma ettei kukaan pitänyt hänestä, ja tämä seikka tuntui aiheuttavan hänelle paljon huolta. Eräänä tiistai-iltana Roy ja minä seisoimme Angle Barin perällä. Paikalla oli myös Subway Mike ja Frankie Dolan. Dolan oli lievästi kierosilmäinen irlantilainen kaveri. Hän oli erikoistunut tärkeisiin keikkoihin, hakkasi puolustuskyvyttömiä juoppoja ja pimitti saaliita kavereiltaan. "Mulla ei ole työmoraalia'', hän saattoi sanoa, "mä olen rotta." Ja hihitys päälle. Subway Mikella oli leveät kalpeat kasvot ja pitkät hampaat. Hän näytti joltakin erikoiselta maanalaiselta eläimeltä, joka saalistaa maan pinnalla kulkevia eläimiä. Hän oli taitava juoppojen ryöstäjä, mutta häneltä puuttui hämäävä ulkokuori. Kuka tahansa kyttä valpastui heti nähdessään hänet, ja metrotunnelin vartijat tunsivat hänet hyvin. Siksi Mike lusi ainakin puolet ajastaan Islandilla taskuvarkauksien takia. Tänä iltana Herman oli sekoittanut nuppinsa nem- 24

27 butaleilla, ja hänen päänsä nuokahteli vasten tiskiä. Whitey harppoi edestakaisin baarissa ja kärtti ilmaisia juomia. Baarin miehet istuivat jäykkinä ja valppaina, vartioivat tuoppejaan, laittoivat kolikkonsa piiloon. Kuulin Whiteyn sanovan baarimikolle: "Säilytä tätä, jooko?" ja hän ojensi ison linkkuveitsensä baaritiskin yli. Miehet istuivat hiljaa ja juroina loistevalojen alla. He pelkäsivät Whiteytä, kaikki paitsi Roy. Roy si i oluttaan synkkänä. Hänen silmänsä hehkuivat erityistä fosforivälkettä. Hänen pitkä epäsymmetrinen ruumiinsa nojasi baaritiskiin. Hän ei katsonut Whiteytä vaan vastapäistä looshiseinää. Hän sanoi minulle: "Ei se ole kännissä enempää kuin me. Sillä on vain jano." Whitey seisoi keskellä baaria nyrkit pystyssä, kyyneleet silmissä. "Ei musta oo mihinkään", hän sanoi, "ei musta oo mihinkään. Eikö kukaan tajua, etten mä tiedä mitä mä teen?" Asiakkaat yrittivät liikkua hänestä mahdollisimman kauas herättämättä hänen huomiotaan. Subway Slim - Miken satunnainen kumppani - tuli sisään ja tilasi oluen. Hän oli pitkä ja luiseva, ja hänen rumissa kasvoissaan oli erikoinen eloton, ikään kuin puusta veistetty ilme. Whitey läimäytti häntä selkään, ja kuulin Slimin sanovan: "Jeesus sentään, Whitey. " Seurasi keskustelua, jota en kuullut. Jossain vaiheessa Whitey oli saanut veitsensä takaisin baarimikolta. Hän astui Slimin taakse ja yhtäkkiä työnsi kätensä vasten tämän selkää. Slim kaatui ähkäisten vasten tiskiä. Näin Whiteyn kävelevän baarin eteiseen vilkuillen ympärilleen. Sitten hän sulki linkkuveitsen ja sujautti sen taskuunsa. Roy sanoi: "Lähdetään." Whitey oli häipynyt, ja baari oli tyhjä lukuun otta- 25

28 matta Mikea, joka kannatteli Slimia toiselta puolelta. Frankie Dolan oli toisella puolella. Seuraavana päivänä kuulin Frankielta, että Slim voi hyvin. "Lasaretissa sanottiin, että veitsi meni just ja just ohi munuaisesta." Roy sanoi: "Hitto mikä kusipää. Tosi iso lihaskimppu, ja silti kiertää pummaamassa killinkejä baarissa. Mä tiesin sen. Ajattelin potkaista sitä ekaks vatsaan ja sitten napata hyllyltä yhden pullon ja mäjäyttää sen päähän. Sellainen iso korsto pitää hoitaa tyylillä." Saimme porttikiellon Angleen, joka pian muutti nimensä Roxy Grilliksi. * Eräänä iltana menin Henry Streetin osoitteeseen tapaamaan Jackia. Pitkä punatukkainen nainen avasi oven. "Mä olen Marie", hän sanoi. "Käy peremmälle." Ilmeni, että Jack oli Washingtonissa liikematkalla. "Tule tänne olohuoneeseen", Mary sanoi ja veti punaiset vakosamettiverhot syrjään. "Keittiössä mä keskustelen vuokraisäntien ja velkojien kanssa. Täällä me asutaan." Katsoin ympärilleni. Kaikki rihkama oli poissa. Kämppä näytti chop suey -ravintolalta. Mustalla ja punaisella lakattuja pöytiä joka nurkassa, mustat verhot ikkunoissa. Kattoon oli maalattu värikäs pyörä, jonka sisällä olevat pienet neliöt ja kolmiot loivat mosaiikkimaisen vaikutelman. "Jack teki tuon", Mary sanoi osoittaen pyörää. "Sun olisi pitänyt nähdä se. Se laittoi laudan kahden tikapuun väliin ja makasi sen päällä. Maali tippui sen naa- 26

29 maan. Se saa kiksit tuon tyyppisistä jutuista. Usein meille molemmille tulee uskomattomat vibat tuosta pyörästä, kun ollaan pöllyssä. Maataan selällään ja vahdataan pyörää, ja sitten se alkaa pyöriä. Mitä pidempään sitä katsoo, sitä nopeammin se pyörii." Pyörässä oli atsteekkimosaiikkien painajaismaista raakuutta, veristä raakaa painajaista, aamuauringossa sykkivä sydän, matkamuistotuhkakuppien, postikorttien ja kalemerien räikeitä värejä. Seinät oli maalattu mustiksi, ja eräällä seinällä oli punaisella lakalla maalattu kiinalainen kirjainmerkki. "Me ei tiedetä mitä se meinaa", Mary sanoi. "Paidat 35 senttiä kappale", arvelin. Mary katsoi minua hymyillen tyhjästi ja kylmästi. Hän alkoi puhua Jackista. "Mä oon hulluna Jackiin", hän sanoi. "Se heittää keikkaa ihan niinku mitä tahansa tavallista työtä. Tulee öisin kotiin ja antaa mulle pyssyn. 'Jemmaa se!' Se kalustaa mielellään kotia ja maalaa." Puhuessaan hän käyskenteli ympäri huonetta, heiteelehti tuolilta toiselle, veti jalkojaan ristiin ja suoraksi, pöyhisteli alushamettaan kuin esitellen minulle kroppaansa pieninä paloina. Sitten hän kertoi, että hänen päivänsä ovat luetut erään harvinaisen sairauden takia. "Näitä tapauksia on tilastoitu vain kakskytkuus. Muutaman vuoden päästä mä en pysty enää liikkumaan. Mun elimistö ei pysty absorboimaan kalsiumia, ja luusto haurastuu hitaasti. Mun jalat täytyy pian amputoida, sitten kädet." Hänessä oli jotain selkärangatonta, niin kuin syvän meren eläimissä. Hänen silmänsä olivat kylmän kalan silmät, jotka tuijottivat kohdettaan sakean väliaineen läpi. Saatoin kuvitella nuo silmät muodottomalle me- 27

30 ren pohjan pimeydessä värjyvälle protoplasmalle. "Bentsedriinit potkii hyvin", hän sanoi. "Kolme paperisuikaletta tai jotain kymmenen nappia. Tai sitten pari suikaletta bentsoa ja pari nembutalia. Ne menee alas kurkusta ja tappelee keskenään. Jyrisee kunnolla." Kolme nuorta hampuusia Brooklynista pöllähti sisään puunaamaisina ja kädet taskuissa, tyylikkäästi kuin baletissa. He etsivät Jackia. Tämä oli jossain kaupassa pimittänyt niiltä jotain. Tai ainakin jotain sinne päin. He eivät juuri ilmaisseet itseään sanoilla vaan merkityksellisillä nyökkäyksillä, kävelytyylillä ja nojailulla seinää vasten. Hetken päästä yksi heistä käveli ovelle ja heilautti päätään. He saapastelivat ulos. "Haluatko päästä pilveen?" Mary kysyi. "Ehkä täällä on jossain tsäpä." Hän alkoi koluta vetolaatikoita ja tuhkakuppeja. "Ei, ei löydy. Mentäiskö kaupungille? Mä tiedän monta hyvää heittäjää jotka on varmaan liikkeellä tähän aikaan." Sisään hoippui nuori mies ruskeaan paperiin kääritty esine kainalossaan. "Jemmaa tää jonnekin kun lähdet ulos", mies sanoi ja laittoi paketin pöydälle. Hän kompuroi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli keittiön toisella laidalla. Kun pääsimme ulos, annoin käärepaperin aueta, ja sisältä paljastui kovakouraisesti murrettu maksullisen vessan kolikkoautomaatti. Times Squarella otimme taksin ja aloimme kruisata katuja edestakaisin. Mary neuvoi kuskia. Silloin tällöin hän kiljaisi: "Stop!" ja hyppäsi ulos punainen tukka liehuen, ja näin hänen pysäyttävän jonkun ja alkavan jutella. "Heittäjä oli täällä jotain kymmenen minuuttia sitten. Tällä tyypillä on kamaa päällä, mutta se ei pysty irrottamaan mitään." Ja myöhemmin: "Mun vakiheittäjä on tämän yön poissa. Se asuu Bronxissa. Mut 28

31 pysäytetään vähäks aikaa tähän. Kyllä mä löydän jonkun Kellogg'silta." Lopulta: "Ei ketään missään. Vähän liian myöhä saada ketään kiinni. Ostetaan muutama bentsotuubi ja mennään Ronnie'siin. Niillä on hyvä jukeboksi. Vo idaan tilata kahvit ja vetää bentsopöhnät." Ronnie's oli 52nd Streetin ja 6th Avenuen risteyksen lähellä oleva kuppila, jossa muusikot nautiskelivat kanankoipia ja kahvia yöllä yhden jälkeen. Tilasimme kahvit käytyämme istumaan looshiin. Mary mursi bentsedriinituubin auki tottuneesti, taitteli paperin auki ja ojensi minulle kolme suikaletta. "Purista niistä palloja ja huuhdo alas kahvilla." Paperissa oli kuvottava mentolin haju. Useat lähistöllä istuvat haistoivat sen ja hymyilivät. Paperitolio sai minut kakistelemaan, mutta lopulta sain niellyksi sen. Mary valitsi jukeboksista joitakin vanhoja kappaleita ja rummutti pöytää muistuttaen masturboivaa idioottia. Aloin puhua nopeasti. Suuni oli kuiva, ja sylki tuli ulos pyöreinä valkoisina palloina - sitä kutsutaan "puuvillan räkimiseksi". Kävelimme edestakaisin Times Squarella. Mary halusi löytää jonkun, jolla oli kotona grammari. Olin täynnä ylitsepursuavia hyväntahtoisia tunteita, ja yhtäkkiä halusin soitella ihmisille joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, ihmisille joista en pitänyt ja jotka eivät pitäneet minusta. Yritimme useita kertoja huonolla menestyksellä paikallistaa ihanteellisen grammarin omistajan. Jossain matkan varrella otimme mukaan Pererin ja päätimme lopulta mennä takaisin Henry Streetin asunnolle, jossa meillä oli edes radio. Peter, Mary ja minä vietimme asunnolla seuraavat kolmekymmentä tuntia. Ajoittain keitimme lisää kahvia ja nappasimme lisää bentsedriiniä. Mary kuvaili, 29

32 millä keinoin hän sai maksimaalisesti rahaa "pokilta", jotka olivat hänen ensisijainen tulonlähteensä. "Pokaa pitää mielistellä. Vaikka olisi miten vaatimaton varustus, niin kuuluu sanoa: 'Oi, älä satuta mua'. Mutta hyvä poka on eri asia kuin helppo poka. Helpon pokan kanssa ei leikitä. Sille ei anneta mitään. Siltä vaan otetaan. Hyvä poka on eri asia. Sille annetaan sitä mistä se maksaa. Hyvän pokan kanssa nauttii itse ja haluu senkin nauttivan." "Jos miehen haluu nolata oikein kunnolla, niin kandee sytyttää rööki yhdynnän aikana. En mä tietenkään ole kiinnostunut miehistä seksuaalisesti. Naisistahan mä pidän. Siitä saa hyvät kiksit kun pokaa jonkun koppavan gimman ja tuhoa sen kuvitelmat, näyttää sille että se on pelkkä eläin. Gimmat ei oo ikinä kauniita ennen kuin ne on turmeltu. Hei, täähän on ihan niinku joku takka", hän sanoi ja osoitti radiota, joka oli huoneen ainoa valonlähde. Hänen kasvonsa vääristyivät apinamaiseen raivoon, kun tuli puhe miehistä jotka ahdistelivat häntä kadulla. "Kusipäät", hän murisi. "Ne tietää milloin nainen ei etsi seuraa. Mulla oli usein nyrkkiraudat hansikkaiden sisällä ja odotin, että joku niistä moukista tulee aukomaan päätään mulle." * Eräänä päivänä Herman kertoi, että voisin ostaa 70 dollarilla kilon ensiluokkaista ruohoa New Orleansista. Ruohon myyminen näyttää hyvältä bisnekseltä paperilla laskettuna, niin kuin turkistarhaus tai sammakoiden kasvatus. Sätkä 75 senttiä, melkein 220 sätkää 30

33 sadasta grammasta, se kuulosti isolta rahalta. Vakuutuin asiasta ja ostin ruohon. Herman ja minä ryhdyimme yhtiökumppaneiksi ruohon kauppiaina. Herman tunsi Marian-nimisen lesbon, joka asui Villagessa ja sanoi olevansa runoilija. Säilytimme ruohoa Marianin kämpässä, annoimme hänen polttaa niin paljon kuin lystäsi ja myönsimme hänelle myynnistä 50 prosenttia. Hän tunsi paljon pössyttelijöitä. Hänen luokseen muutti toinen lesbo, ja joka kerta käydessäni Marianin asunnolla siellä oli tämä valtava punatukkainen Lizzie joka tuijotti minua kylmillä, ryhmillä ja vihaisilla kalansilmillään. Eräänä päivänä punapää Lizzie avasi oven ja seisoi eteisessä kalmankalpeana ja pökerryksissä nembutal-unesta. Hän sysäsi ruohopaketin minulle. "Ottakaa se ja häipykää", hän sanoi. "Te ootte molemmat pulunnussijoita." Hän oli puoliunessa. Hänen äänensä oli toteava, ikään kuin hän viittaisi todelliseen sodomiaan. Sanoin: "Kerro Marianille kiitokset kaikesta." Jjzzie läimäytti oven kiinni. Ilmeisesti läimäys herätti hänet. Hän avasi oven uudestaan ja alkoi kirkua hysteerisesti. Kuulimme hänen äänensä kadulle asti. Herman solmi yhteyden muihin pössyttelijöihin. Ne olivat kaikki ikävystyttäviä jankuttajia. Käytännössä ruohon kauppaamisesta saa päänsäryn. Ensinnäkin ruoho on kömpelö artikkeli. Sitä tarvitaan vähintään matkalaukullinen, jotta se löisi rahoiksi. Kun poliisi jyskyttää ovella, se on kuin heinäpaali. Pössyttelijät eivät ole samanlaisia kuin nistit. Nisti antaa rahan, ottaa kaman ja häipyy. Mutta pössyttelijät eivät toimi näin. Ne odottavat kauppiaalta miellyttävää palvelua - kauppiaan täytyy istua niiden kanssa ju- 31

34 tellen mukavia puoli tuntia parin dollarin satsin takia. Jos menet suoraan asiaan, ne pitävät sinua "huonona hemmona''. Itse asiassa myyjän ei pidä kertoa heti suoraan olevansa myyjä. Ei, vaan hän muka tylynä kaverina heittää tavaraa vain muutamille "hyville tyypeille". Kaikki tietävät että hän on välittäjä, mutta sen sanominen ääneen on huonoa käytöstä. Luoja tietää miksi. Pössyttelijät ovat minusta käsittämättömiä. Ruohobisneksessä on monia liikesalaisuuksia, ja pössyttelijät varjelevat tätä kuviteltua suurta viisautta kaiken imbesillin oveluutensa voimin. Ruohoa pitää esimerkiksi jalostaa, muuten se on vihreää ja kirveltää kurkkua. Mutta kun kysyy pössyttelijältä, miten ruohoa jalostetaan, hän kohdistaa kysyjään viekkaan idioottikatseensa ja mumisee halveksivaa sekasotkuaan. Ehkä pitkäaikainen ruohon käyttö tosiaan rappeuttaa aivot, tai sitten pössyttelijät ovat luonnostaan hölmöjä. Ruohoni oli vihreää, joten laitoin sen keittoastiaan ja työnsin keittoastian uuniin, kunnes ruoho sai asianmukaisen vihreänruskean värin. Tämä on jalostuksen salaisuus tai ainakin eräs jalostustapa. Pössyttelijät ovat laumasieluisia, yliherkkiä ja paranoideja. Jos myyjä saa "tylsän" tai "huonon hemmon" maineen, hän ei voi käydä kauppaa pössyttelijöiden kanssa. Huomasin pian, etten tullut toimeen näiden henkilöiden kanssa, ja olin iloinen löytäessäni jonkun joka suostui ostamaan ruohon minulta pois. Päätin silloin vakaasti, etten enää ikinä myisi ruohoa. Vuonna 1937 ruoho liitettiin Harrisonin huumeasetuksen piiriin. Huumeviranomaiset väittävät sen olevan riippuvuutta aiheuttava aine, että sen käyttö on vahingollista mielelle ja ruumiille, ja että se aiheuttaa 32

35 rikollista käytöstä. Tosiasiat ovat seuraavat: Ruoho ei missään tapauksessa aiheuta riippuvuutta. Ruohoa voi polttaa vuosikausia ilman, että tuntisi mitään epämukavuutta käytön katkettua. Olen nähnyt pössyttelijöitä vankilassa, eikä kellään heistä ollut vieroitusoireita. Olen itse polttanut ruohoa vaiheittain viidentoista vuoden ajan, enkä ikinä kaivannut tätä ainetta sen loppuessa. Ruohoon syntyy vähäisempi riippuvuus kuin tupakkaan. Ruoho ei vahingoita yleiskuntoa. Itse asiassa useimmat käyttäjät väittävät sen parantavan ruokahalua ja toimivan piristysruiskeena elimistölle. En tunne mitään muuta ainetta, joka yhtä selvästi kiihottaisi ruokahalua. Poltettuani marisätkän voin juoda lasillisen kalifornialaista sherryä ja syödä räkälän lounaan. Kerran pääsin eroon kamasta ruohon avulla. To isena päivänä lopettamisen jälkeen söin tukevan lounaan. Tavallisesti en vieroitusoireissa pysty syömään mitään kahdeksaan päivään. Ruoho ei aja ketään rikosten poluille. En ole ikinä nähnyt kenenkään heittäytyvän häijyksi ruohon vaikutuksesta. Pössyttelijät ovat sosiaalista väkeä. Liian sosiaalista minun makuuni. En ymmärrä miksi ihmiset, jotka väittävät ruohon johtavan rikollisuuteen, eivät jatka päättelyketjuaan ja vaadi alkoholin kieltämistä lailla. Juopot tekevät joka päivä rikoksia, jotka olisivat jääneet tekemättä ilman alkoholia. Ruohon afrodisiavaikutuksesta on puhuttu paljon. Jostain syystä tiedemiehet eivät halua myöntää, että on olemassa sukupuolista kiihotusta lisääviä aineita, joten useimpien farmakologien mukaan "mikään ei tue sitä yleistä uskomusta, että ruohoon liittyisi sukupuolisia kiihotusvaikutuksia". Vo in sanoa varmasti, että ruoho on afrodisiakumi ja että seksi on nautinnollisempaa 33

36 ruohon vaikutuksen alaisena kuin sitä ilman. Kuka tahansa hyvää ruohoa pössytellyt voi vahvistaa tämän. Kuulee sanottavan, että jotkut tulevat hulluiksi ruohon käytöstä. Ruohon ylenpalttinen käyttö tosiaan aiheuttaa tietynlaista mielisairautta. Tähän olotilaan liittyy esimerkiksi kuvitelmia asioiden yhteyksistä. Yhdysvalloissa tavattava ruoho ei taatusti ole riittävän vahvaa sotkemaan kenenkään piuhoja, ja maripsykoosi on Yhdysvalloissa harvinainen. Lähi-idässä sen sanotaan olevan yleinen ilmiö. Maripsykoosi vastaa enemmän tai vähemmän juoppohulluutta, ja se häipyy nopeasti kun aineen käyttö lopetetaan. Henkilö, joka polttaa muutaman sätkän päivässä, tulee hulluksi yhtä vähäisellä todennäköisyydellä kuin pari ruokaryyppyä ennen ateriaa juova mies ajautuu delirium tremensiin. Vielä eräs asia ruohosta: ruohon vaikutuksen alainen henkilö on täysin soveltumaton ajamaan autoa. Ruoho sotkee käsityksen ajasta ja vastaavasti myös spatiaalisista suhteista. Kerran New Orleansissa minun piti kaartaa tien sivuun ja odottaa, kunnes ruohon vaikutus haihtui. En pystynyt arvioimaan etäisyyksiä enkä risteyksiä joista piti kääntyä, tai milloin piti painaa Jarrua. * Tykitin nyt päivittäin. Herman oli muuttanut asuntooni Henry Streetille, koska hänen, Jackin ja Maryn jakamassa kämpässä ei ollut enää muita osallistumassa vuokranmaksuun. Jack oli jäänyt kiinni kassakaappimurrosta ja istui Bronxin piirikunnan vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä. Mary oli lähtenyt Floridaan 34

37 jonkun "hyvän pokan" kanssa. Hermanille ei tullut mieleenkään maksaa vuokraa itse. Hän oli asunut toisten nurkissa koko ikänsä. Roy hankki itselleen pitkän vapautuksen laivastosta. Hän löysi Brooklynista lääkärin, joka myönsi reseptejä avokätisesti. Lekuri saattoi kirjoittaa kolme resepriä päivässä, kolmekymmentä tablerria per resepti. Silloin tällöin hän kyllä epäröi, mutta rahan näkeminen palautti hänet raireilleen. Reseprinikkareira on useaa lajia. Jotkut myöntävät reseptin vain vakuuruttuaan että pyytäjä on narkkari, toiset taas vakuututtuaan että pyytäjä ei ole narkkari. Monet riippuvaiset turvautuvat monivuorisen käytön myötä hioutuneeseen tarinaan. Jotkut valitrelevar sappi- tai munuaiskiviä. Tätä sepirerrä käytetään useimmin, ja monesti lekuri nousee ja passittaa potilaan välittömästi ulos sanan "sappikiver" kuullessaan. Saavurin parempaa tulosta tarinalla kasvojen hermosärystä tutkittuani sen oireita ja opeteltuani ne ulkoa. Roylla oli vatsassaan leikkausarpi, jota hän käytti sappikivitarinansa tukena. Erään iäkkään lääkärin vastaanotto sijaitsi viktoriaanisessa kivitalossa West Seventiesillä. Hänen luonaan oli pakko vetää herrasmiehen roolia. Jos pääsi takimmaiseen vastaanottohuoneeseen tiesi onnistuneensa, mutta lääkäri suostui kirjoittamaan reseptin vain kolme kertaa. Toinen lääkäri oli aina kännissä, ja hänet piti osata napata oikeaan aikaan. Usein hän kirjoitti reseptit väärin, ja ne piti palauttaa korjattaviksi. Sitten hän saattoi sanoa että resepti oli väärennös ja repiä sen. Kolmas lääkäri oli seniili, ja häntä piti auttaa reseptin kirjoittamisessa. Hän saattoi unohtaa mitä oli tekemässä, laskea kynän alas ja aloittaa pitkän muis- 35

38 telon menneisyyden yläluokkaisista potilaistaan. Erityisen mielellään hän puhui jostakin kenraali Goresta, joka oli kerran sanonut hänelle: "Tohtori, olen ollut Mayon klinikalla, ja te tiedätte lääketieteestä enemmän kuin ne yhteensä." Häntä ei voinut keskeyttää, ja levottoman narkkarin oli kuunneltava kärsivällisesti. Usein lääkärin vaimo saattoi rynnätä sisään viime hetkellä ja repiä reseptin, tai sitten hän kieltäytyi vahvistamasta sitä kun apteekista soitettiin. Yleisesti ottaen vanhat lääkärit kirjoittavat reseptejä auliimmin kuin nuoret. Maahanmuuttajalääkärit olivat jonkin aikaa hyvä sauma, mutta narkkarit kuluttivat heidät loppuun. Usein lääkäri pillastuu puolesta sanasta ja uhkaa ilmoittaa viranomaisille. Lääkärit ovat niin täynnä ylenpalttisia kuvitelmia omasta asemastaan, että he eivät yleensä missään tapauksessa kuuntele järkipuhetta. Vaikka he eivät usko tarinaan, he kuitenkin haluavat kuulla sen. Se on kuin jokin luonnonkansojen kunniarituaali. Toinen esittää puhdasotsaista lääkäriä joka ei suostu kirjoittamaan epäeettistä reseptiä edes tuhannesta dollarista, ja toinen tekee parhaansa käydäkseen kunnollisesta potilaasta. Jos sanoo: "Tohtori hei, mä haluan morfiinisulfaattireseptin, ja voin maksaa siitä tuplahinnan", silloin lekuri vetää herneen nenään ja paiskaa kaverin vastaanotolta. Lääkärien kanssa pitää osata luovia tyylikkäästi, tai mistään ei tule mitään. Roy oli niin ankara kamanvetäjä, että Hermanin ja minun oli tykitettävä tarpeitamme enemmän pysyäksemme hänen vauhdissaan ja saadaksemme osuutemme. Aloin tykittää pääsuoneen säästääkseni ainetta ja saadakseni paremmat välittömät kiksit. Meillä oli vaikeuksia saada reseptejä läpi. Monet kemikaali- 36