PÄÄSYLIPPU PARATIISIIN

Transkriptio

1 PÄÄSYLIPPU PARATIISIIN Jokainen meistä on varmasti saanut ainakin kerran kasvoilleen tuulahduksen suoraan Vartiotornista. Ovikello soi rauhallisena alkuiltana ja sen takana on pari Jehovan todistajaa, joiden huulilta on jo karkaamassa kysymys: Minne sinä olet menossa? Jehovan todistajat ovat kollektiivinen epämukavuus niin Suomessa kuin ulkomailla. Monen on hankala suhtautua Jehovan todistajiin, sillä heidän arkensa ja toimintatapansa ovat hyvin kaukana meidän arjestamme. Viime vuosina ulkopuoliset ovat kuitenkin päässeet vierailemaan suljetuissa yhteisöissä avaamalla kirjan kannen. Moni tiukasti uskonnollisessa ympäristössä kasvanut on päätynyt kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan rikkoakseen tabuja ja purkaakseen traumoja. Hyvä esimerkki on juuri ilmestynyt kirja Usko, toivo ja raskaus (Aila Ruoho & Vuokko Ilola, 2014), kokoelma vanhoillis-lestadiolaisille tehtyjä haastattelu- ja kysymyssarjoja. Englantilaisen Kyria Abrahamsin teos I m Perfect You re Doomed taas on omakohtainen kertomus Jehovan todistajissa eläneen naisen karusta lapsuudesta. Jehovan todistajiin liitetään valtava määrä stereotypioita, joista useissa on totuudensiementä. Grace McClee päästää lukijan stereotypioiden ihon alle omaelämänkerrallisessa romaanissaan Ihana maa. Kirjan päähenkilö on kymmenvuotias Judith McPherson, joka kasvaa kaksin Jehovan todistaja -isänsä kanssa hänen äitinsä kuoltua. Jo heti alussa päästään tapetiksi seinälle seuraamaan, kuinka illat todistajaperheessä kuluvat: rukoillen, Raamattua tutkiskellen ja raamatullisia ruokia, kuten lammasta, syöden. Jokainen vahvasti uskonnollisessa perheessä kasvanut tunnistaa Judithin päivistä tuttuja elementtejä. Sellaiselle lukijalle, jolle uskon maailma on vieras, kirja on matka hämmentäviin ja paikoitellen karmiviin puitteisiin. Aina, kun jotakin vaikeaa asiaa käsitellään lapsen näkökulmasta, se saa aivan uudenlaista kosketuspintaa. Parhaimmillaan lapsen äänellä kerrottu tarina lisää samaistuttavuutta, koskettavuutta ja herättää lukijassakin suloista naiiviutta. Pahimmillaan se laittaa kääntelemään kirjan sivuja kauhistunut ilme kasvoillaan, sillä lapsen silmin katsottuna pahojen asioiden todellinen laajuus paljastuu aikuisen karaistuneelle mielelle. Niin käy Ihanassa maassa. Alku kuulostaakin ihanalta: Judith rakentaa huoneeseensa Raamatusta tuttua Luvattua maata, jossa kaikki on hyvin. Siellä kukat kukkivat ja linnut laulavat. Ihanassa maassa tapahtuu tasan se, mitä Judith siellä haluaa tapahtuvan. Roskista ja luonnon antimista rakennettu maa on pakopaikka koulukiusatulle tytölle, jonka elämä kulkee tiukan uskonnollisen yhteisön ajamissa uomissa. Judith ei kuitenkaan ole siellä yksin: Ihanassa maassa puhuu välillä ääni, joka rohkaisee Judithia tekemään asioita. Se ei kuitenkaan aina rohkaise häntä tekemään hyvää. Ympäröivä maailma tekee nuoren tytön elämästä juuri sitä helvettiä, jota kuuliaisen Jehovan todistajan ei uskontonsa mukaan tulisi kohdata. Koko kylä vihaa Judithin isää ja seurakuntayhteisöä, ja koulussa kaikki viha kanavoituu Judithiin. Kuvaus uskon takia kiusaamisesta on niin totuudenmukainen ja samaistuttava, että se tuo syyllisen olon. Nykymaailmassa uskontoihin, etenkin vahvasti säännösteltyihin, kohdistuu suuria epäluuloja. Ihmiset pelkäävät sitä, mitä he eivät ymmärrä. Jehovan todistajia kohdellaan usein kuin he olisivat kummajaisia, joihin ei kannata tuhlata käytöstapoja tai empatiaa. Sosiaaliseen mediaan ilmestyy tasaisin väliajoin pilkkakuvia heistä ja heidän toiminnastaan. Vähemmän uskontokeskeistä elämää elävän on helppo lähteä paheksumaan ja arvostelemaan elämäntapaa, jonka kokee olevan outo. Onko meillä oikeutta pitää uskontonsa mukaisesti eläviä pilkkanamme siksi, että he eivät toimi ja ajattele kuin

2 me? Millaista heidän elämänsä todella on oven lyömisten ja konventtien välissä? Ihana maa vastaa tähän omalla tavallaan. Judith McPherson on herkullinen päähenkilö, sillä hän on tiukasti juurrutettu Jehovan todistajiin, mutta silti kovin viaton. Hänestä saa värisyttävää tuntumaa uskonnollisuuteen jo siksi, että hänet mieltää helposti kirjailijan omakuvaksi. Harvinaisen tarkkanäköinen tyttö on yhtä aikaa ihastuttavan lapsenomainen ja epäsovinnaisen aikuinen. Isänsä kanssa kaksin elävä Judith puhuu asiallisesti kuolemasta ja maailmanlopusta ja tulkitsee Raamattua kuin oppikirjaa. Ihanan maan luvut ovat lyhyitä, joskus välähdyksenomaisia, ja ne luovat vahvaa henkilökohtaisuutta karuun tarinaan, johon melko harva pystyy samaistumaan. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Judith toteaa, ettei elä enää kauaa, sillä Harmageddon on tulossa. Hän aivan kuten kaikki muutkin Jehovat näkee ympäröivässä maailmassa suuria vääryyksiä, jotka ovat autenttisia todisteita siitä, että loppu on lähellä. Jehovan todistajille loppu ei kuitenkaan ole loppu, vaan pikemminkin alku. Judith odottaa innolla Harmageddonin jälkeistä aikaa, jolloin valitut saavat asuttaa Luvatun maan ja elää ikuisesti. Hän odottaa Luvattua maata niin paljon, että sen pienoisversion rakentaminen on hänen elämänsä suurin ilo. Tytön äiti on kuollut synnytyksessä, ja Judith olettaa äidin odottavan häntä Luvatussa maassa. Siksi hänestä on hyvä, että jääkarhut ja puut kuolevat, muovi ei maadu ja otsonikerroksen aukko suurenee: se merkitsee sitä, että kohta on Aika. Siitä syystä hän kestää myös raadollisen kiusaamisen, jota kohtaa joka ikinen päivä. Judith kokee uskon hyvät ja huonot puolet hyvin vahvasti. Eräässä Jehovien kokouksessa on vierailemassa veli Michaels, joka pitää puheen uskon mahdista. Hän käyttää Raamatusta tuttua sinapinsiemenvertausta ja saa vakuuttavalla puheellaan istutettua Judithiin vankan uskomuksen siitä, että vuoriakin voi siirtää. Michaelsista inspiroituneena Judith alkaa kokeilla huoneessaan Ihanan maan äärellä ihmeiden tekoa. Hän toivoo kaikella tahdonvoimallaan saavansa aikaiseksi niin suuren lumimyräkän, että painajaismaiseksi muuttunut koulu jouduttaisiin sulkemaan. Hän uskoo, toivoo ja pelkää. Eräänä yönä hän näkee unta, jossa vanha partasuinen mies tarjoaa hänelle kahta vaihtoehtoa. Judith saa valita joko kaikkein viisaimpien havitteleman kirjan tai kiven, jonka haltijalla on enemmän voimia kuin kenelläkään koskaan. Hän valitsee kiven. Seuraavana aamuna maa on valkeana paksusta lumesta lokakuussa. Lunta on niin paljon, että koulu on suljettu muutamaksi päiväksi. Judith ymmärtää tehneensä ihmeen, ja vähä vähältä hän alkaa hahmottaa, millainen valta hänellä on käsissään. Saatuaan aikaan ensimmäiset ihmeensä, Judith siirtyy Ihanasta maasta todelliseen maailmaan. Hän haluaa kostaa koulukiusaajilleen, jotka kiduttavat häntä päivästä toiseen. Mystisen äänen mukaan ympärillä olevat ihmiset ansaitsevat pahat ihmeet, joita Judith alkaa varovaisesti äänen yllyttämänä tehtailla. Ihana maa ei päästä helpolla. Judithin mielenmaailma on niin hämmentävä ja monitulkinnainen, ettei siitä yksinkertaisesti pysty päättelemään, onko lapsi tullut hulluksi vai saattaako uskon voima todella toimia. Joku selvästi puhuu Judithille, mutta on mahdotonta sanoa, onko ääni Jumalan. Puhuja on julma ja se murjottaa, kun ei saa tahtoaan läpi. Uskovainenkin lukija hämmentyy. Pitäisikö olla Jumalaan turvaavan Judithin puolella vai kyläläisten, jotka uskovat hänen seonneen? Isää ja tytärtä ahdistelevia kyläläisiä ymmärtää, vaikka he ovat niin julmia ja armottomia, ettei heitä toisaalta tahtoisi ymmärtää. Judithin luokalla oleva kiusaajapoika Neil menee jengeineen niin pitkälle, että kivittää McPhersonien taloa ja hajottaa lasisen ikkunamaalauksen, jonka Judithin äiti oli tehnyt. Jatkuva pelko ja ahdistus tuntuvat suorastaan

3 leijailevan ulos kirjan sivuilta. Ne liiskaantuvat kiinni lukijaan ja kulkevat mukana silloinkin, kun kirja ei. McCleen teos tuntuu ajattomalta. Tekstissä vilahtelevat tehtaat ja seurakuntamummojen neulomat kutittavat vaatteet. Judithin voisi kuvitella elävän 60-lukua, 80- lukua tai jopa tätä päivää. Hän voisi olla kuka tahansa käsi isän nahkeassa kädessä kulkeva sulkeutunut pikkutyttö. Ajattomuuden tunne saa pohtimaan suvaitsevaisuuden muutosta tai muuttumattomuutta. Tapahtumat voisivat sijoittua mille vuosikymmenelle tahansa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Tänäkin päivänä, jolloin samaa sukupuolta olevat saavat mennä naimisiin, pojat ilmestyvät päiväkoteihin mekoissa ja saatananpalvonnasta tehdään lapsille ilmaiseksi jaettavia värityskirjoja, Jehovan todistajille lyödään ovi nenälle yhtä lujaa kuin vuosikymmeniä sitten. Miksi näin on? Johtuuko se siitä, että Jehovan todistajat ylittävät ihmisen henkilökohtaisen tilan rajat? Tai siitä, että he yrittävät saada muita elämään tavalla, jolla he itsekin elävät? Kenties suhtaudumme maailman muihin yhteiskunnallisiin muutoksiin löyhemmin siksi, että ne eivät koske suoraan meitä ja meidän elämäämme. Hetero saattaa hyväksyä homoavioliitot jo pelkästään siitä syystä, ettei hän itse ole homoseksuaali. Eri asia olisi, jos homo tulisi heteron pihaportaille tuputtamaan omaa seksuaalisuuttaan. Uskon hinta on kova. Se, että pieni tyttö joutuu kärsimään epäinhimillisestä kiusaamisesta uskonnollisen taustansa takia, on sydäntä särkevää. Rasismia kohtaavan tummaihoisen kohtalo on yllättävän lähellä Judithin kohtaloa. Onko Jehovan todistajia uskostaan pilkkaava ja syrjivä ihminen yhtään sen parempi kuin ulkomaalaista halveksuva? Syrjintä ja piinaaminen kumpuavat siitä, että kiusattavan elämässä on jokin elementti, jota on hankalaa tai mahdotonta muuttaa. Ulkomaalaistaustainen ei voi syntyperälleen mitään. Jehovan todistajista lähteminen taas on tehty armottomaksi prosessiksi. Sen rankimpana osana on kokonaisvaltainen poissulkeminen yhteisöstä. Edes vanhemmat eivät saa tervehtiä kääntynyttä lastaan. Judithia inhottaa moni Jehoviin liittyvää seikkaa, mutta hän ei silti tahdo lähteä yhteisöstä. Kuinka lapsi osaisikaan pyrkiä pois jostain, missä hän on ollut koko lyhykäisen elämänsä? Judith joutuu ottamaan vastaan yhteiskunnan inhon voimatta tehdä mitään paitsi pelottavia ihmeitään. Kuuliaisena uskovaisena hän yrittää valjastaa voimansa muiden auttamiseen, mutta katkeruus ja manipuloiva Jumalan ääni vievät voiton. Kuuroutuvan naapurinrouvan kadonnut kissa saa jäädä sikseen, kun ääni muistuttaa rikkoutunutta pikkutyttöä tämän rikkojista. Judithin tekemän ihmeen tuloksena koulun pahin kiusaaja, Neil, tulee auton töytäisemäksi ja joutuu sairaalaan. Jumalan, kylmän isän, koulun ja oman itsensä ristipaineessa kärsivä Judith voipuu lopulta täysin. Hän alkaa toivoa yhä enemmän Harmageddonin tuloa ja jankkaa Jumalalta tarkkaa päivämäärää, jolloin kaikki kärsimys tulisi päättymään. Loppuun palaneessa kymmenvuotiaassa henkilöityy uskon nujertavuus. Moni uskonnollisen yhteisön jättänyt on myöhemmin puhunut asiasta julkisuudessa. Lehtiartikkeli ja haastattelu toisensa perään pelottelevat yhteisöissä vallinneista säännöistä ja lisäävät vettä ovia läimäyttelevien myllyyn. Uskontoihin liittyy muutenkin paljon yleistyksiä ja kärjistyksiä. Alkuvuodesta tapahtunut ääri-islamistien terrori-isku Charlie Hebdo-lehden toimitukseen on saanut valtaisaa huomiota medialta. Tapaus lietsoi epäluuloja ja silmitöntä vihaa islaminuskoisia kohtaan, vaikka kyseessä oli ääritapaus. Huivi päässä kulkevat ihmiset ympäri maailmaa saivat pelätä julkista päälle käymistä. Yhtälailla julkisuudessa herkutellaan sellaisten ihmisten tarinoilla, jotka ovat jättäneet uskonnollisen vaikutuspiirinsä. Muistelot ovat yleensä

4 järkyttäviä pakkoraskauksineen ja poissulkemisineen, ja ne saavat valtavirran stereotypiat istumaan tiukemmin. Uskonnoista puhuttaessa mustavalkoisuus tuntuu kukoistavan. Esille tuodaan useimmiten vain rajatapauksia, kuten hyväksikäyttöjä ja lapsiaan vihaavia suurperheiden äitejä. Ihmiset mässäilevät medialta saamillaan herkkupaloilla ja uskovat sokeasti olevansa ylevämmässä asemassa. Tuskin kukaan ajattelee, millaista olisi itse harkita poistumista yhteisöstä, josta lähteminen kaataisi elämän korttitalon pelkällä uloshenkäyksellä. Osaisimmeko me muka repiä omat juuremme väkivaltaisesti irti maaperästä? Vaikka tietoomme tulee säännöllisin väliajoin karmaisevia tapauksia suljettujen ovien takaa, näemmekö me kokonaiskuvaa? Miltä näyttää kolikon kääntöpuoli? Yhteiskunnalla tuntuu olevan suuri tarve arvostella ja kauhistella uskontoja joista suurin osa pitää sisällään rakkaudentäyteistä ja hyvää sanomaa. Ei pidä unohtaa, että myös Jehovan todistajissa eletään Raamatun kehotusten mukaisesti. Rakkauden kaksoiskäsky on yksi olennaisimmista, ja lähimmäisen rakkaus kukkii valtakunnansalissakin. McClee ei pelkästään demonisoi uskoa, vaan osaa ihailtavasti tuoda esille myös sen piilotetun kauneuden. Yhteiset rukoukset, lämpimät tervehdykset ja kokouksissa kädestä käteen kiertävä minttupastilliaski saavat osansa kertomuksessa. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta-periaate käy ilmi monessa kohdassa. Kun kaikki muut tehdastyöläiset lakkoilevat, mutta Jehovan todistajat eivät, he pitävät toistensa puolia ja kestävät rankan vastuksen yhteisvoimin. Judith käy kirjeenvaihtoa ihmeistä ja sinapinsiemenistä puhuneen uskonveljen kanssa, joka suhtautuu Judithiin oikein ystävällisesti. Uskossa on kuitenkin jokin elementti, joka tekee siitä hyvin synkin halaustervehdysten ja sunnuntaileipomusten takana. Olosuhteiden pakosta eristäytyneiden McPhersonien koti on vaitonaisuuden ja ahdistuneisuuden tyyssija. Kodin ikkunoista näkyy pyörillään uhkaavasti kaahaavia öykkäripoikia, maailmanlopun enteitä ja eksyneiden lampaiden kohtalokkaita hairahduksia. Kodin sisäpuolella on aina painostavan hiljaista. Isä saattaa istua nojatuolissaan hievahtamatta tunteja, kunnes havahtuu siihen, että on jokapäiväisen Raamatun tutkinnan aika. Talo on kuin raamatullisessa unessa, josta se välillä herätetään rajusti ikkunaan heitetyillä kivillä ja ovea hakkaavilla nyrkeillä. McPhersoneita kohtaa päivästä toiseen jatkuva epäoikeudenmukaisuus. Kun heidän kotirauhaansa rikotaan törkeästi, poliisi syyttää heitä itseään tapahtuneesta. Talossa vallitsevan väsymyksen ja pirstoutuneen ikkunan kautta hiipivän kylmyyden aistii riipaisevan selvästi. Jopa Judithin uskolle elävä isä musertuu henkisessä kuristusotteessa niin, ettei enää tiedä, onko heidän kulkemansa tie se oikea. Niin ulkoinen kuin sisäinenkin maailma rikkoo systemaattisesti Judithin ja hänen isänsä mielenterveyden. Judithin isä on teoksessa suuressa roolissa. Jotkut luvuista on omistettu pelkästään hänelle. Judith kertoo salaisuutena sen, että isä ei rakasta häntä. Vaimonsa menettänyt ja uskolle elävä sulkeutunut mies ei osaa rakastaa tytärtään eikä elää elämää. Judith yrittää saada hyväksyntää ja huomiota keinolla millä hyvänsä. Parhaiten sitä saa silloin, kun tekee isän tahdon mukaisesti. Raamatun oikeanlaisesta tulkinnasta saa taputuksen olalle, ja lapsen mukanaolo ovelta ovelle -reissuilla tuo lisäpisteitä. Judithin isä on hämmentävä uskovaisenakin. Judith yrittää kertoa isälleen tekevänsä ihmeitä, mutta tämä kieltää sen raivokkaasti. Mies, jonka pitäisi uskoa ihmeisiin ja joka kuuntelee niistä kertomuksia valtakunnansalissa, suuttuu ihmeistä puhuvalle tyttärelleen. Vasta kirjan lopussa isän hahmo alkaa sulaa inhimilliseksi, niin, että hän jopa antaa Judithin syödä muutakin kuin lammasta ja vihreitä vihanneksia. Ei jää epäselväksi, miten suuri hiertymä usko on isän ja tyttären välisessä suhteessa.

5 McCleen taustan ollessa tiedossa teoksen omakohtaisuus kummittelee jatkuvasti mielen pimeillä käytävillä. Judithin terävät ajatukset pelästyttävät synkkyydellään ja hämmentävällä aikuisuudellaan. Hän toteaa rukousten olevan kuin kaukopuheluita ja mukailee pitkälti yhteisönsä ajatuksia asioista, jotka saavat yhteisön ulkopuoliset värähtämään. Ehkä juuri tällaisten asioiden takia ihmiset pelkäävät uskontoja. Lapset imaistaan niihin mukaan vauvaiästä saakka, jolloin voidaan helposti alkaa ajattelemaan, että uskovaiset kasvattavat armeijaansa aivopesulla. Ihana maa kertoo uskon vaikutuksesta järkyttävällä, draamallisella tavalla. Se ei yritä lieventää uskontoihin liittyviä epäilyjä, vaan koettaa kirjallisen kerronnan kautta saada lukijan uskonnon ytimeen. Ihana maa on kuitenkin vain yksi versio uskosta. Se on täynnä tummaa tukahtuneisuutta, jolloin on muistettava, että kyseessä on kirjallinen kertomus. Kun sitä osaa lukea enemmän kaunokirjallisena teoksena kuin täysin muuttelemattomana totuutena, siitä löytää enemmän tasoja. Ihana maa on yhtä aikaa kipeä muisto, kritiikki suljetuille yhteisöille, draaman kaarta seuraileva kertomus sekä psykologinen palapeli, jonka kaikkia paloja ei koskaan löydetä.