EILA PAYNE. Karjalan tyttö palaa juurilleen

Transkriptio

1

2

3 EILA PAYNE Karjalan tyttö palaa juurilleen

4 Aiemmin Eila Paynelta ilmestyneitä kirjoja: Karjalan tyttö, 2005 Karjalan tyttö päiväntasaajalla, 2006 Karjalan tyttö yllättyy, 2006 Hyvästi Suomi, 2007 Karjalan tyttö etsii paikkaansa, 2008 Karjalan tyttö muutosten keskellä, 2009 Karjalan tyttö myrskyn silmässä, 2010 Karjalan tyttö ja särkyneet unelmat, 2011 Karjalan tyttö Kohti valoisaa huomista, Eila Payne ja Aikamedia Oy Kaikki oikeudet pidätetään. ISBN (PDF), ISBN (Sid.) Lainaus s. 24 kappaleesta Kuin lapsena ennen. San. Lauri Jauhiainen. Säv. Toivo Kärki. Sivunvalmistus Marko Soini / Aikamedia Oy Tämä sähkökirja on tuotettu Aikamedia Oy:n vuonna 2013 julkaisemasta painetusta teoksesta. Sähkökirjan tuotanto: Aikamedia Oy Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

5 Tämä kirja on omistettu kiitollisuudella ja kunnioituksella rakkaille, jo edesmenneille vanhemmilleni, Juho ja Hilja Tiittaselle, sekä suurelle sisarusparvelleni, josta kolme on jo mennyt ajan rajan tuolle puolen. Olette olleet muovaamassa elämääni kestävyyteen ja elämän uskoon, Jumalaan luottamiseen myös vaikeuksien tullen. Olette antaneet minulle juuret sydämenne maaperässä. Omistan tämän kirjan myös edesmenneen kasvatuskotini perheelle Hämeessä. Sieltä alkoivat unelmani, ja sieltä sain siivet, joiden avulla saatoin lentää yli maiden ja merien. Myöhemmin ne siivet toivat minut takaisin juurilleni, vanhaan kotimaahani Suomeen. Tosin synnyinseutuni Karjalassa on edelleen rajan toisella puolella, mutta nykyisin sinne voi mennä vierailemaan silloin kun haluaa, ja muistojen matkalle milloin vain! Kauan sitten, päiväntasaajalla, tein tällaisen muistojen matkan ja riimitin tunteitani synnyinmaan kevättä kaivatessani: Minä muistan sun aamusi armaat, sulotuoksuisen raikkautesi. Vielä muistoissain aatoksen hurmaat, luot lohtua kirkkaudellas. Minä muistan sun vehreytes hennon, jota muualta löydä en. Sun Suomeni keväisen tenhon kannan syvällä sydämein.

6 Minä muistan sun aaltosi vapaan, sinilainehet lempeät, punaruskoisen ilmasi hauraan, poutapilvesi kepeät. Entä tuomein rannalla virran, kevätmorsian valkea. Oi, saanko vielä ees kerran sinut syliini sulkea! Täällä ikivihreyden maassa kaipaan haurasta kevättäni. Kaipaan vuokkomättäitä haassa, hiirenkorvia koivujeni

7 Prologi Katriina Tiainen on Karjalasta sotien jälkeen evakkoon kulkeutunut tyttö, joka löytää suunnan elämälleen tultuaan uskoon varhaisnuoruudessa. Jumalan kutsu johtaa hänet myöhemmin lähetyskentälle Itä-Afrikan Keniaan, missä hän tapaa tulevan puolisonsa, englantilaisen insinöörin Ricky Millerin. Unelma perinteisestä lähetystyöstä ei toteudu, mutta Millerit palaavat Keniaan Rickyn Ison-Britannian kehitysapuministeriön työsopimuksen turvin. Kun Rickyn sopimus päättyy, Millerit joutuvat palaamaan joksikin aikaa Englantiin. Kaipuu lähetyskentille vie heidät takaisin Afrikkaan, tällä kertaa Swazimaahan, jossa Ricky työskentelee paikallisen hallinnon palveluksessa vesilaitoksessa. Siellä avautuu mahdollisuus palvella Jumalan valtakunnan työssä, taas uudella tavalla. Perheeseen Englannissa syntynyt Daniel-poika saa Swazimaassa seurakseen nuoremmat sisarukset Juhanin ja Emilyn. Swazimaan työkomennuksen jälkeen Jumala avaa Millerin perheelle ovet yhteen maailman köyhimmistä maista, Keski-Afrikan Malawiin, missä Katriinalle avautuu tilaisuus aloittaa lähetystyö ja rakentaa kyläkirkko työmaan lähellä olevalle kylälle.

8 Malawista Millerit muuttavat Kyprokselle, joka on ihanteellinen paikka purjehtimista rakastavalle Rickylle. Ricky haluaa perustaa sinne veneenrakennusyrityksen, mutta asioiden mutkistuttua hän joutuu ottamaan työpaikan Libyasta. Katriina ja Ricky sinnittelevät yhteydenpidossa, vaikka postin kulku Libyan ja Kyproksen välillä on enemmän kuin vaikeaa. Huoli lasten koulunkäyntijärjestelyistä ja korkea verenpaine koettelevat Katriinaa, mutta kaiken keskellä hän tekee hengellistä työtä suomalaisten turistien parissa ja evankeliumi koskettaa vuosien varrella monia Kyproksella lomailevia suomalaisia. Vuosien kuluessa Rickyn terveys pettää ja hän päättää luopua sopimuksestaan Libyassa. Tämä laittaa Millerin perheen taloudellisesti täysin turvattomaan asemaan. Monet muutkin vastoinkäymiset koettelevat perhettä matkan varrella, ja puolisoiden välit kiristyvät. Katriina turvautuu rukoukseen, ja suhde Jumalaan tulee hänelle entistä rakkaammaksi. Siitä hän ammentaa voimia, kun ristiriidat repivät puolisoita erilleen. Lähes kuuden Kyproksella vietetyn vuoden jälkeen Katriina palaa Englantiin ja vie lapset sinne kouluun. Katriina saa työtä kristillisen lastenkodin apulaisjohtajana kauniissa East Sussexin piirikunnassa. Samoihin aikoihin Rickyn äiti muuttaa poikansa perheen lähelle. Ricky puolestaan ilmoittaa lähtevänsä puolen vuoden sopimuskaudelle Sudaniin. Sudanista palattuaan Ricky vierailee lyhyesti Englannissa, jolloin Millerit osallistuvat kristilliseen konferenssiin. Siellä he tutustuvat Lindaan, eronneeseen naiseen, F 8 F

9 joka näyttää olevan kiinnostunut Rickystä. Tämä aiheuttaa Katriinalle mielipahaa ja surua. Ennen Rickyn tuloa Katriina on yrittänyt saada miehelleen työpaikan Brightonin yliopistosta. Ricky hermostuu odottaessaan asian varmistumista ja palaa Kyprokselle juuri kun postista tulee kirje hyväksymisestä. Katriinan ja lasten pettymykselle ei löydy rajoja. Syksyllä Katriina vierailee Kyproksella ja palaa takaisin Etelä-Englantiin työhön, joka vaatii kaiken energian. Työpaineiden ja avioliittokriisin myötä Katriinan terveys alkaa pettää. Menetettyään työnsä ja asuntonsa hän saa lopulta kunnan asunnon, johon muuttaa myös Kyprokselta palannut Ricky. Ensimmäisen vuoden aikana Ricky tekee hanttihommia ja Katriina ajaa kouluajoja taksifirmalle. Lopulta Ricky saa koulutustaan vastaavaa työtä, johon kuuluu komennus Pakistaniin. Rickyn lähdettyä rauha palaa kotiin. Katriina alkaa nähdä myös oman osuutensa avioliiton vaikeuksiin. Ricky palaa Englantiin yli yhdeksän kuukauden poissaolon jälkeen ja muuttaa lähemmäs työpaikkaansa. Hän käy kotona vain viikonloppuisin, ja lopulta Katriinalle valkenee, että Rickyllä on suhde Lindaan. Katriina on valmis antamaan miehelleen anteeksi, jos tämä lopettaa suhteen, mutta Ricky valitsee Lindan ja muuttaa pois perheensä luota. Seuraavien vuosien aikana Katriina pitää ovea auki Rickylle palata perheensä luokse, mutta hän ei halua tulla takaisin. Etenkin Emily haluaa äidin tekevän kaikkensa, että avioliitto isän kanssa vielä eheytyisi. Kaiken keskellä Emily sairastuu syömishäiriöön, mikä havahduttaa Katrii- F 9 F

10 nan antamaan enemmän aikaa tyttärelleen. Katriina itsekin kärsii suuresti tultuaan hylätyksi, mutta lopulta Jumala tulee avuksi ja parantaa hänen kipunsa. Rickyn äiti toivoo, ettei Katriina ottaisi eroa. Paineiden keskellä isoäiti kärsii aivoverenkierron häiriöistä ja pyörtyy useita kertoja kadulla. Myös alkava rintasyöpä astuu kuvioihin mukaan. Katriina pitää anopistaan huolta ja koettaa tehdä hänen loppuvuosistaan mahdollisimman hyviä. Kun Rickyn lähdöstä perheensä luota on kulunut lähes kolme vuotta, Grandma menehtyy aivoveritulppaan. Tehtyään kaikki mahdolliset sovintoyritykset Rickyn kanssa ja saatuaan joka kerran torjuvan vastauksen Katriina aloittaa virallisen eroprosessin. Aluksi se etenee toivotulla tavalla, mutta aiheuttaa myöhemmin Katriinalle tuskaa, kun Ricky tekee omaisuuden jaon erittäin vaikeaksi. Vuosien varrella lapset, yksi toisensa jälkeen, lähtevät opiskelemaan ja valmistuvat aikanaan ammatteihin ja itsenäiseen elämään. Lopulta Katriina saa osituksessa oman osansa, ja kunnan mukaantulon ansiosta hän pääsee muuttamaan elämänsä ensimmäiseen omistusasuntoon. Katriina ja Juhani asettuvat uuteen kotiin, ja myös Daniel ja Emily ovat tervetulleita viettämään siellä viikonloppuja ja juhlapyhiä. Elämä näyttää hymyilevän Katriinalle monien murheiden ja pettymysten vuosien jälkeen. F 10 F

11 1 Katriina Millerin oli vaikea uskoa, että kauan odotettu unelma oli juuri täyttymässä. Hän oli kulkemassa kohti synnyinkotinsa raunioita Jänisjärven rannalla, luovutetun Karjalan alueella. Viimeinen osuus matkasta, vajaa kilometri, piti taittaa jalkaisin metsän poikki osittain umpeutunutta vanhaa kärrytietä pitkin. Eräällä savisella osuudella kärrytie oli joskus kaivettu ojaksi, eikä siinä ollut tietä lainkaan. Heidän piti taiteilla liukkaalla ojanpenkereellä ja etsiä sopivia jalansijoja savipaakkujen keskellä. Kulkemisen teki hankalaksi sekin, että hyttysiä parveili joka puolella. Niitä hätistääkseen heidän täytyi taittaa lepän oksia, joilla hutkia päätä ja kaulan seutua, etteivät olisi tulleet syödyiksi ihan elävältä! Katriinan pulssi kiihtyi sitä mukaa, mitä lähemmäs Kivilahtea hän tuli. Kihelmöivä odotus nousi huippuunsa, kun hän työntyi viimeisen, umpeen kasvaneen metsikön läpi pienelle aukiolle, jonka hän tunnisti lapsuudestaan. Tuolla oli Pieneksi kallioksi kutsuttu kalliotasanne, jonka päällä he olivat leikkineet käpylehmillä ja lampailla ja tehneet sammaleesta ja jäkälästä tarhoja eläimilleen! Ja kun hän käänsi päätään oikealle, sininen Jänisjärvi siinsi puiden oksien lomasta.

12 Tuhannet muistot hulvahtivat Katriinan mieleen. Siitä kallion vierestä he olivat lapsina kesäisin juosseet niemelle johtavaa kärrytietä pitkin järvenrantaan leikkimään ja uimaan. Nyt se tie oli umpeutunut ja kasvoi metsää ja vesakkoa. Samalla kalliotasanteella hän oli seisonut viimeksi heinäkuussa 1944 viiden sisaruksensa kanssa ja katsellut, kuinka kahdeksan kilometrin päässä olevaa Alattun asemaa pommitettiin. Hän oli kuullut pommikoneiden jyrinän ja nähnyt, kuinka liekit loimusivat taivaanrantaa vasten ja musta savupatsas kohosi korkealle. Silloin isosisko Raili oli rukoillut sydämensä pohjasta, että molemmat vanhemmat, jotka sattuivat olemaan asemalla yhtä aikaa, pelastuisivat. Niin oli käynytkin, vaikka isällä oli ollut vähältä piti -kokemus. Myöhemmin sisarukset olivat kuulleet isän kertomana, kuinka pommi oli pudonnut vain viiden metrin päähän hänestä. Hän oli silloin Alattun asemalla komennuksella, valvomassa kotipitäjänsä tavaroiden ahtaamista tavaravaunuihin, kun asukkaita valmistauduttiin evakuoimaan lähestyvän rintamalinjan tieltä. Kun ilmahälytys annettiin, isä oli ollut ruokatunnilla ratapihan toisella puolella olevassa talossa. Kaikki sisällä olijat olivat rynnänneet ulos. Isä oli lähtenyt juoksemaan metsän suojaan turvaan, kun pommi putosi hänen lähelleen. Hän hautautui mullan ja soran alle ja hakkautui maata vasten, kunnes hänen suustaan, korvistaan ja nenästään vuosi verta. Hän olisi kuollut sinne soran alle, ellei eräs silminnäkijä olisi kaivanut häntä esiin. Toisin kävi niiden toisten, jotka juoksivat F 12 F

13 saunaan. Siihen tuli täysosuma, eikä ketään tiettävästi jäänyt henkiin. Äiti taas oli mennyt kauppareissulle Alattuun ja juuri ehtinyt Plinnikan sekatavarakauppaan lähellä asemaa, kun ilmahälytys annettiin. Kaikki olivat juosseet ulos kaupasta ja kätkeytyneet puutarhaan pelon ja järkytyksen vallassa, sillä pommit alkoivat putoilla heti valtavalla räjähdysvoimalla ja niiden kohteena oli aivan lähellä sijaitseva asema. Äiti oli silloin ottanut hoiviinsa pelosta vapisevan ja itkevän nuoren tytön, joka hänen laillaan oli juossut puutarhaan, marjapensaiden alle. Äiti oli vetänyt hänet vierelleen, painanut häntä kylkeään vasten ja huutanut Jumalaa varjelemaan heidät kaikki pommeilta. Kun koneet olivat tyhjentäneet kuolettavan lastinsa ja lentäneet pois, kuultiin vaara ohi -sireenin merkkiääni. Ihmiset ryömivät ulos marjapensaiden alta vieläkin kauhun vallassa. Kauppa ja sen ympäristö olivat kuin ihmeen kaupalla säilyneet vahingoittumattomina. Äiti oli siepannut pyöränsä kaupan seinustalta ja lähtenyt ajamaan kohti kotia muistamatta, mitä varten hän oli tullut Alattuun. Hän vain halusi kotiin. Äidin mieleen ei ollut muistunut, että hän oli aikonut ostaa joitakin tarvikkeita kaupasta ja tavata isää asemalla ja viedä tälle lisää evästä. Hän ei tiennyt isän kohtalosta mitään, kun sokkitilassa polki pyörällä kohti kotia. Päässä takoi vain ajatus, että oli päästävä kotiin katsomaan, olivatko lapset turvassa. Ja turvassahan he olivat, ainakin toistaiseksi. Siinä kalliolla seistessä Katriinan ajatukset viipyivät edelleen sota-ajassa. Hänellä itselläänkin oli ollut erillinen F 13 F

14 pommituskokemus jo talvisodan aikana, kun hän oli ollut vasta kuusivuotias. Kirkkaana pakkaspäivänä hän oli ulkoillessaan kävellyt rantaan punaisessa takissaan, kun venäläinen lentolaivue oli lentänyt lahden ylitse. Yksi pommi oli pudonnut jäätyneelle lahdelle aivan hänen edessään, räjähtänyt ja säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Kalpeana ja vavisten hän oli juossut äidin luokse kertomaan asiasta. Silloin äiti oli sanonut, että olisi parasta pysytellä sisällä eikä mennä punaisen takin kanssa maalitauluksi. Vielä nytkin Katriina muisti pelkoa tuottavan pommikoneiden jyrinän talvisodan ajoilta. Se oli mennyt hänen selkäytimeensä. Hän oli kuullut sen usein, kun talvisota riehui ja koneet lensivät heidän kotinsa yli kuulaina ja kirkkaina pakkaspäivinä ja yölläkin, ja joka kerran se oli aiheuttanut hänen rinnassaan samanlaisen ahdistuksen ja pelon tunteen. Onneksi sellaisia lentokoneita ei enää sotien loputtua lentänyt Suomen yllä. Katriina muisti, että samana Alattun pommituspäivänä Paavo-setä oli tullut Kivilahteen kohta äidin tulon jälkeen, armeijan puvussa ja armeijan pyörällä ajaen. Setä kertoi saaneensa muutaman päivän loman rintamalta evakuoidakseen perheensä lähestyvien rintamalinjojen tieltä. Hän vaati myös Juhanan, Katriinan isän, perhettä lähtemään välittömästi, koska tiesi rintamatilanteen kääntyneen Suomelle tappiolliseksi. Sitä paitsi viimeisetkin siviilit oli määrätty lähtemään alueelta, joka saattaisi muuttua sotatoimialueeksi milloin vain. Katriinan mieleen kohosi kuva tutusta hahmosta. Heinäkuisena Alattun pommitusiltana isä oli palanut kotiin vasta hyvin myöhään, kalpeana ja väsyneenä, kuivuneet F 14 F

15 verivanat kasvoillaan. Isän näkeminen ovensuussa oli tuntunut hyvältä ja huojentavalta, sillä Katriinan lapsensydämessä oli käväissyt sellainenkin pelko, että isä oli kuollut pommituksessa. Pelko ei hellittänyt aivan täysin, sillä isä ei vaikuttanut olevan oma itsensä; hän oli selvästikin vielä järkyttynyt. Hänen vakava katseensa antoi ymmärtää, että hän oli käynyt kuoleman porteilla. Äiti ja isä olivat keskustelleet pitkälle yöhön, ja seuraavana päivänä tavaroiden pakkaaminen oli aloitettu kiireellä, laatikoihin, säkkeihin ja mikä minnekin. Isä teki porsaalle laudoista laatikon, joten sekin voitiin ottaa mukaan. Varhain aamulla oli vuodevaatteet kääritty kolleiksi ja kaikki tavarat pakattu kumipyöräkärryihin. Sinä päivänä Juhana ja Hilja Tiaisen perhe oli raskain sydämin sulkenut rakkaan Kivilahden oven viimeisen kerran ja lähtenyt toistamiseen evakkoon. Katriina muisti siinä Pienellä kalliolla seisoessaan, että talvisodan pelot olivat jääneet jonnekin hänen sielunsa pohjalle ja tulleet hänen uniinsa vuosien varrella. Hän näki usein ahdistavia painajaisunia Kivilahdesta. Painajaiset tulivat aina silloin, kun hän oli sairaana tai hänellä oli muuten vaikeaa. Unessa oli jatkuvasti sotatila, milloin kesällä, milloin talvella. Pommit putoilivat ja vihollissotilaat tulivat Katriinaa kohti pyssyineen, poikkeuksetta Kivilahden rannassa, eikä hän päässyt pakoon. Hän oli auttamattomasti juuttunut paikoilleen. Katriina heräsi unistaan joka kerran hikisenä, sydän hakaten ja pelkoa tuntien. Katriinan mietteet katkesivat, kun hän kuuli jonkun huutavan: Hei, me löysimme kodin rappukiven! F 15 F

16 Katriina raivasi tietään äänen suuntaan, ja siellä vesakossa, puiden seassa, toiset seurueen jäsenet seisoivat jo kodin rauniokummulla. Kohta he kaikki viisi matkalla mukana olevaa sisarusta, Oiva, Raili, Katriina, Tellervo ja Niina, poseerasivat valokuvaa varten sen päällä. Kaikki Suomessa asuvat sisarukset eivät olleet lähteneet tälle matkalle. Kaksi vuotta Katriinaa vanhempi veli, Antero ja toiseksi nuorin lapsista, Reijo, eivät olleet mukana. He olivat käyneet Kivilahdessa aikaisemmin ja olivat halunneet antaa tilaa toisille matkalaisille minibussissa. Heitä kaikkia yhdisti se seikka, että he olivat syntyneet ja nähneet ensi kerran päivänvalon hirsimökissä, joka joskus oli seissyt sillä kummulla. Myös perheen kuopus Niina oli ehtinyt syntyä siellä välirauhan aikana, vaikka olikin alle vuoden ikäisenä joutunut jättämään kotinsa muun perheen mukana jatkosodan loppuvaiheissa. Täällä syntymäkodin raunioilla Katriina tuli ajatelleeksi myös niitä sisaruksiaan, jotka puuttuivat lopullisesti joukosta: Annaa ja Vilhoa. Oli surullista, että heidän sisarusparvensa oli harventunut näinkin pian ja yllättäen. Ei ollut mitään pitkäaikaista sairautta, vaan noutaja oli tullut odottamatta. Anna oli kuollut vain kuusikymmentäkaksivuotiaana hoitovirheen takia. Se oli ollut turha ja ennenaikainen kuolema, joka olisi voitu estää. Eikä Vilhokaan, toiseksi vanhin, ollut kuin kuusikymmentäyhdeksänvuotias, kun hänen lähtökutsunsa oli tullut hänen nukkuessaan. Toisten jo lähdettyä rantaan Katriina vietti hiljaisen hetken sisartaan ja veljeään muistellen. F 16 F

17 Nyt he siis olivat ehtineet Kivilahteen saakka. Rajanylitys Niiralassa oli viivyttänyt heitä jonkin aikaa, sillä Tellervolla ja hänen miehellään Maurilla oli Yhdysvaltain passit ja Raililla Australian, mikä aiheutti ylimääräistä huomiota. Nähtävästi viranomaiset halusivat varmistua heidän alkuperäisestä kansallisuudestaan. Olihan kysymyksessä kotiseutumatka, ja mukana piti olla vain suomalaisia! Viimein rajamuodollisuudet olivat ohi, ja he pääsivät jatkamaan matkaa. Niiralan ja Sortavalan välillä he olivat pysähtyneet piknikille luonnonkauniilla paikalla, kuohuvan kosken partaalla. Oivalla oli mukana priimuskeitin ja suuri kahvipannu, josta saatiin maittavat pannukahvit verraten nopeassa ajassa. Ympärillä oleva kaunis luonto hoiti heidän sisintään samalla, kun he joivat kahvia ja söivät Niinan leipomia piiraita ja korvapuusteja. He saapuivat Sortavalaan vasta illansuussa ja yöpyivät hotellissa. Iltapalaksi he söivät omia eväitään, koska heillä oli vielä runsaasti ruokaa ja juomaa mukanaan. Tellervo ja Mauri olivat ostaneet Joensuun torilta kalakukon, joka nyt kelpasi nälkäisille matkalaisille erittäin hyvin. Katriina ja Raili olivat nukkuneet samassa huoneessa. Tosin nukkumista oli haitannut se, että lakanat vuoteissa olivat kosteat ja kylmät. Onkohan täällä hotellissa ollenkaan rumpukuivaajia, vai ovatko he ehkä ilmojen armoilla pyykin suhteen, Katriina huomautti aamulla Railille. Toivottavasti lakanat ehtivät kuivua ennen iltaa, jolloin palaamme takaisin. Ennen matkan jatkamista he kävivät läheisessä kahvilassa juomassa aamukahvit suurten maistuvien korvapuustien kera ja kiirehtivät sitten matkaan kohti kotiseutua. Jos- F 17 F

18 sakin Kirjavalahden maisemissa, Laatokan rannalla, he olivat pitäneet taas piknikin ja syöneet vähän tukevammin, jotta jaksaisivat perille Kivilahteen saakka. Tiet olivat huonossa kunnossa eikä ajaminen ollut helppoa, mutta lopulta he olivat tulleet Alattun asemanseudulle, jonka Katriinakin muisti välirauhan ajoilta. Tunnelma minibussissa olijoiden rinnassa kohosi ja jännittynyt odotus täytti mielen. Koska Alattun ja Laitioisten välinen tie oli poikki Ulmalahden sillan kohdalta, he joutuivat kiertämään Suistamon kirkonkylän kautta, mikä muutenkin oli heidän matkasuunnitelmissaan. Silti he kävivät katsomassa Ulmalahden koskea ja vanhan myllyn raunioita ja koulun paikkaa, missä ei tietenkään ollut enää rakennuksia. Niinaa lukuun ottamatta kaikki Tiaisen sisarukset olivat aikoinaan käyneet sitä koulua, Katriinakin kaksi vuotta. Monta muistoa hulvahti Katriinan mieleen vuosikymmenien takaa niiltä kahdelta välirauhan vuodelta. Suistamon ortodoksikirkko seisoi vielä paikoillaan ajattomana muistomerkkinä, ja sisarukset nousivat sen luona autosta jaloittelemaan ja ottamaan kuvia. Sitten alkoi tunteita nostattava noin neljän kilometrin matka Laitioisten kylään. Erikoisesti Raili oli innoissaan. Hän aloitti vanhan, tutun laulun He saapuivat juhlimaan idästä ja lännestä, ja toiset yhtyivät siihen koko sydämestään. Seuraavaksi laulettiin Mä laps olen köyhän, kauniin Karjalan, ma vaikka vierahissa vaellan, mikä toi lisää haikeutta ja tunnelmaa heidän sydämiinsä. Tunnelma oli huipussaan, kun he kääntyivät vasemmalle Kivilahden suuntaan. Tie muuttui kohta kapeaksi kärrytieksi, koska sitä ei ollut huollettu eikä enää käytet- F 18 F

19 ty läpikulkutienä Alattuun. He ajoivat kilometrin verran Kivilahden tienhaaraan saakka. Minibussi oli pakko jättää risteykseen, ja matkalaisten oli lähdettävä jalkaisin kohti Kivilahtea, koska silta oli poissa eikä lopputaival ollut enää moottoriajoneuvolla kuljettavissa. Kuljettaja jäi kääntämään minibussiaan pienessä, hankalassa tilassa ja vartioimaan autoa mahdollisilta varkailta. Tuona kauniina kesäpäivänä Katriinan ja muiden sisarusten unelma toteutui: he olivat nyt ensi kertaa yhdessä rakkaan synnyinkotinsa Kivilahden rannalla yli puolen vuosisadan jälkeen! Tämä oli historiallinen hetki. Tuskin tällaista tilaisuutta tulisi uudelleen tällaisella kokoonpanolla. Siitä piti nauttia koko rahan edestä. Katriina muisteli, että lapsena ranta oli ollut kultaisen hiekan peitossa, mutta nyt siitä ei ollut jälkeäkään. Oli vain mukulakiviä. Oliko täällä hiekkaranta, vai muistanko minä omiani? hän ihmetteli. Kyllä täällä oli, mutta hiekka on ehkä huuhtoutunut tai viety pois. Vesirajakin on alentunut, kun vedet virtaavat vapaasti Laatokkaan, koska ei enää ole Hämekosken sulkuja, tiesi velimies. Ensimmäiseksi heidän piti tietysti päästä uimaan. Uituaan hetken toisten kanssa rakkaan kotirannan pehmeässä vedessä Katriina lähti kiertämään lahden vasenta rantaa kohti Pientä saarta, joka oli ollut yksi heidän lapsuutensa salaperäisistä leikkipaikoista. Rannan ja saaren välillä oli salmentapainen, mutta se oli kapea ja matala. Sinne pääsi kahlaamalla. F 19 F

20 Katriina nousi Pienen saaren kalliolle ja liukui pitkää kallionluiskaa pitkin veden vilpoiseen syleilyyn. Hän ui voimakkain vedoin juuri siinä lahdessa, jossa vaara oli uhannut häntä eniten hänen unissaan. Noustuaan vedestä takaisin lämpimälle kalliolle hän muisteli unia ja painajaisia, joita oli vuosien varrella nähnyt tällä lahdella käydyistä taisteluista. Hän muistutti itseään siitä, ettei enää ollut mitään syytä pelkoon. Sota oli loppunut kauan sitten. Nyt hän näki lapsuusmaisemien rauhan ja idyllin. Sen hän halusi painaa mieleensä ja tunnemaailmaansa pysyvänä sinettinä. Merkillisellä tavalla Katriina tunsi sydämessään, että juuri silloin jokin näkymätön ympyrä sulkeutui hänen kohdallaan. Hän oli tänään saapunut monivivahteisen elämänsä alkupisteeseen pitkän ja monella tapaa rikkaan ja vaikeankin matkan jälkeen. Hän lähtisi tästä eteenpäin rauha ja lepo sydämessään. Hetken tärkeyden ja ainutkertaisuuden syvästi tuntien ja kokien hän palasi toisten luo rantapoukamaan. Silloin hän ei vielä aavistanut, että nuo Jänisjärven laineet olivat huuhtoneet hänen painajaisensa sodasta Kivilahdessa lopullisesti unholaan. Koskaan jälkeenpäin ne eivät enää tulleet hänen untaan häiritsemään. Kun Katriina oli ehtinyt toisten luo, häntä kehotettiin liittymään heidän seuraansa retkilounaalle. Oiva oli lämmittänyt mukanaan tuomaa hernekeittoa pienellä keittimellään ja kehotti väkeä syömään. Tosin osa seurueesta ei vielä ollut läsnä. Heitä ei näkynyt missään. Myöhemmin kävi ilmi, että Tellervo ja Niina, sekä Niinan puoliso Kalervo, olivat olleet Nuottalahtea tutkimassa. Mauri ei ollut F 20 F