LÄHTÖSAARNA LUHANGASSA ERKKI VIINIKAINEN

Transkriptio

1 ERKKI VIINIKAINEN

2 LÄHTÖSAARNA LUHANGASSA ERKKI VIINIKAINEN Olen ollut pappina 10 vuotta: Lauritsala 2004, Mikkeli 2005, Valkeala 2006 ja Joutsa-Luhanka vuoteen Ensimmäinen ammatti oli rakennusinsinööri, jossa ammatissa olin n. 20 vuotta. Tässä julkaisen lähtösaarnani.

3 M t. 19 : Entä me?" kysyi silloin Pietari. "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Jeesus sanoi heille: "Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. 30 Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä. (Mt 19:27-30). Kuva on Reetin kirkkomaan luontokirkosta Lähtösaarnan aiheena oli Ansaitsematon armo Sunnuntai oli 3. sunnuntai ennen paastonaikaa. Vieressä on kyseisen sunnuntain evankeliumi 2

4 Saarna Johdantoa lähestyi, niin sitä useimmin pysähdyin tuon laulun kohdalla ajattelemaan sanaa paalupaikka ja ajattelin, että se on hyvä kielikuva lähtösaarnani elävöittämiseksi. Evankeliumi ei ihan helposti tuo mieleen tämän pyhän aihetta, joka on ansaitsematon armo. Ensiksi, kun tekstiä ihan suoraan luetaan, niin Pietari siinä kysyi Jeesukselta ihan toisin päin, että mitä me saamme siitä, kun olemme seuranneet sinua. Toiseksi evankeliumin tulkintaa vaikeuttaa se, että Jeesus jopa lupaa opetuslasilleen 12 valtaistuinta. Molemmissa tapauksissa olisi kyse ansaitusta armosta, joka ei kuulu kristinuskoon. Koska tämä on lähtösaarna, niin on paljon tärkeämpää, että unohdan orjallisen tekstin tulkinnan ja sen sijaan kerron millä tavoin omaan elämääni on sisältynyt ansaitsematonta armoa ja palaan kyllä saarnan lopussa vielä päivän aiheeseen. Paalupaikalle Olen nyt oman elämäni eräässä käännekohdassa. Jos minun pitäisi kuvailla tätä hetkeä yhdellä sanalla, niin se olisi sana paalupaikka. Monet teistä varmaan tietävät, että ajelen kerran viikossa Luhangasta Helsinkiin ja takaisin. Pikku pysähdyksineen kolmen tunnin matkalla on pitänyt tehdä kaikki mahdollinen, jotta autossa viihtyisi ja musiikin kuuntelu on tähän ainut keino. Niinpä tien päällä kymmenet kerrat edesmennyt Kari Tapio on laulanut kappaleen Paalupaikka. Sitä mukaa kun tämä päivä Paalupaikkahan tarkoittaa konkreettisesti sitä, että kilpailussa on saavutettu jotain. Uskonelämässä tuon kilpailu sanan paikalle pitää laittaa samantyyppinen sana ja se on kilvoittelu, koska uskossa ei kilpailla kenenkään toisen kanssa. Oma uskonelämäni kilvoittelu alkoi aika tyypilliseen tapaan lapsena, koulussa ja rippikoulussa. Mutta vasta elämänkoulu ja erään ristin kantaminen johti sitten keski-ikäisenä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Siellä en kilpaillut kenenkään muun kuin itseni kanssa, että pääsin tenteistä läpi, joita tuntui riittävän. Opiskeluaikaani sopii hyvin norjalaisen Fredrik Wislöfin lause: Kaikilla meillä on opittavaa Jumalan koulussa mutta toisilla on suurempi oppimäärä. Minulle ei riittänyt vähempi uskon elämässä, kun hengellinen nälkä suuntautui opiskeluun. Sitten papin ura johti Lauritsalan, Mikkelin ja Valkealan jälkeen tänne. Tänä päivänä papin työ on kestänyt nyt 10 vuotta ja 2 viikkoa. Nyt olen siis omassa uskon elämässäni edennyt tiettyyn kohtaan, jota kuvailen sanalla paalupaikka. Olen saanut suuren etuoikeuden saadessani hoitaa tätä työtä. Kari Tapio laulaa tuossa mainitsemassani Paalupaikka laulussaan, että olisin tyytynyt vähempäänkin. Hänen ansiot tiedämme enkä vertaa itseäni häneen millään muotoa. Kari Tapion kanssa minulla on kuitenkin yhteistä nuo laulun sanat: olisin tyytynyt vähempäänkin. Sain 3

5 Jumalan johdatuksesta enemmän, kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Tässä on sitä ansaitsematonta armoa aika moinen annos. Vaikka entinen ammatti oli ihan hyvä, niin tämä papin ura on tietysti eräänlainen elämäntäyttymys. Sen takia omassa elämässäni tunnen olevani paalupaikalla, kun saan tämän elämänrikkauden kanssa jäädä eläkkeelle. Nuorempana en missään unelmissanikaan olisi voinut kuvitella, että työurani päättyy papin ammattiin. Ajatelkaa, että jossain 45 ikäisenä olen istunut kirkon penkissä ihan tavallisena uskovaisena. Sitten minulle tuli ajatus lukea työn ohessa lukea papiksi. Tuo elämäni rikkain opiskeluaika lisättynä tällä papin kymmenen vuoden työuralla on mielestäni kaikki ollut sitä ansaitsematonta armoa vieläpä lisäarmoa, armoa armon päälle. Maaliin Nyt olen kuvaillut ajatuksiani, kun katsoin elämään taaksepäin kuinka saavutin tämän oman elämäni paalupaikan. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Kielikuva paalupaikka on toisellakin tavalla sopiva. Ainakin formula-ajoja seuranneet tietävät, että paalupaikka tarkoittaa vasta sitä, että voitettiin aika-ajot. Minullahan on tavallaan kerran viikossa tavallaan omat formula ajot, kun ajan lähes 300 km moottoritietä ja ainakin ruuhkaaikoina tunnelma on kuin formula-ajoissa. Paalupaikalla on toinenkin merkitys, ja se tarkoittaa, että siitä vasta alkaa kilpailu ja varsinainen taistelu maaliin. Minä en ole vielä tämän elämän maalissa. Mitä ajatuksia minulla on, kun katson tulevaisuutta paalupaikalta eteenpäin? Minä väittäisin, että kun paljon uskoa ja armoa on tarvittu tähän paalupaikkaan, niin että tästä eteenpäin sitä vasta tarvitaankin. Eläkkeelle siirtyminen tarkoittaa havainnollisesti sitä, että alkaa elämän loppusuora. Jos missä, niin siinä sitä uskoa tarvitaan, kun voimat alkavat hiipua ja alkaa tulla oireita siitä, että tämä elämä päättyy eli kun ollaan tämän elämän maalissa. Nyt minun täytyy näillä eväillä suoriutua maaliin asti. Varmasti edessäpäin eläkeaikana on äkkikäänteitä ja väsyttäviä vastamäkiäkin. Ne tulevat olemaan raskaampia kuin nuorempana, koska voimat tietysti heikkenevät. Sama tilanne on jokaisella eläkeläisellä. Eläkkeellä elämä ei automaattisesti muutu miksikään onnen valtakunnaksi. Työn vakituinen kuorma tietenkin jää pois. Eläkkeellä jää kuitenkin pois myös jotain arvokasta. On jo käynyt mielessä, että eläkevuosien voi tulla mieleen sananlasku: Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut. Siihen sisältyy ajaton viisaus työn siunauksesta ja työn sekä työyhteisön antamasta rikkaudesta ihmisen elämään. Olen kiitollinen Luojalle, että olen vielä terveenä ja hyvissä voimissa pitämässä lähtösaarnaani. Monet ovat jo kyselleet, mitä teen eläkkeellä. Jos Jumala suo, niin pidän terveydestä huolta siinä, missä itse voin. Minulla ei ole koskaan ollut mitään suuria suunnitelmia eläkkeelle jäämisen suhteen. Suuret suunnitelmat ovat turhia, sillä elämä voi äkkiä muuttua. Mutta kun tässä välillä hiukan synkkiäkin puhelen elämän viimeisestä maalista, niin ihan tyytyväisin mielin ajattelin tästä jatkaa 1,5 kk:n lomalle ja sitten eläkkeelle. 4

6 Yksi yhteinen nimittäjä eläkeharrastuksillani pitää kuitenkin olla. Minulla on tästä oikein hyvä sääntö ja sitä haluan erityisesti painottaa jokaiselle. Se sääntö on rakkauden kaksoiskäsky: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minulla on ainakin kaunis ajatus, että eläkkeellä voisin toteuttaa tätä käskyä omassa elämässäni paremmin kuin tähän asti. Tuo helppo sääntö sanoo asioiden ja harrastusten tärkeysjärjestyksen ollaanpa sitten eläkkeellä tai työssä. Maalin jälkeen Nyt olen kuvaillut eläkkeelle jäämistä matkana paalupaikalle ja siitä maaliin. Mutta vieläkin on jotain sanottava. Vielä puuttuu yksi osa saarnasta, sillä maalin jälkeen on vielä jotakin. Jokainen urheilua seurannut tietää, että maalin jälkeen alkaa vasta varsinainen voitonjuhla. Palkinnot ja juhlatavat vaihtelevat. Yksi kauneimmista palkinnoista on marjatoonijuoksijan saama voitonseppele. Lieneekö Paavali katsellut olympialaisten maratoonijuoksua, kun hän kuvaili omaa perillepääsyään myös urheilutermein samoilla vertauksilla ja kielikuvilla näin: Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle (2. Tim. 4:7). Paavali vielä kuvailee, että se seppele annetaan kaikille uskoville. Tähän on olemassa yksi hyvä teoria. Kauan sitten sen ajan kohupastorina tunnettu Terho Pursiainen sanoi, että elämässä pitää olla aina hyvä teoria, millä edetään. Rakkauden kaksoiskäskyllä eletään tämä elämän mutta viimeisellä rajalla tarvitaan vielä yksi teoria. Monta hyvää ja tarpeellista teoriaa olen opiskellut eri ammatteihini mutta ylivoimaisesti paras on se, millä jatketaan vielä tämän rajan yli tuolle puolen. Se teoria on pääsiäisen sanoma Jeesuksen sovituksesta, jonka johdosta saamme toivoa pääsyä taivaaseen. Samoin kuin urheilussa maalin jälkeen juhlitaan, niin vastaavasti taivaaseen pääsyä kuvaillaan Raamatussa suurena iankaikkisena ilona. Raamatussa tätä iloa kuvaillaan esimerkiksi hääjuhlana, joka on rakkauden suurin yhteisöllinen ilojuhla. Tällä kertaa riittänee vain viittaus tähän tärkeimpään Vapahtajamme tekoon ansiottomasta armosta, jonka hän meille jokaiselle tarjoaa pian lähestyvän pääsiäisen sanomassa. Tänään riittänee tästä asiasta se, että päätän saarnan evankeliumin loppusanoihin, joissa Herramme Jeesus Kristus lupaa ansiottoman armonsa ja vanhurskaudenseppeleen meille kaikille. Hän lupasi, että jokainen häntä seuraava saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Tätä Paavalin kuvailemaa vanhurskauden seppelettä mistä jokaisen on tavoiteltava, sehän tarkoittaa pääsyä taivaaseen. Vielä on asetettava yksi kysymys, miten meistä jokainen varmistaa sen, pääsemme omassa elämässä voittajana maaliin ja sen ohi? 5