pedon palkka Suomentanut Kristiina Rikman HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 pedon palkka Suomentanut Kristiina Rikman HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

3 1 Mies makasi hiljaa kuin lihakimpale leikkuulaudalla, hiljaa kuin itse kuolema. Vaikka huoneessa oli kylmä, häntä peitti vain ohut lakana, joka jätti pään ja kaulan paljaiksi. Kauempaa näytti siltä kuin hänen rinta kehänsä olisi kohonnut epätavallisen korkeana, kuin hänen koko ylävartalonsa alle olisi kiilattu jonkinlainen tuki. Jos kyseessä olisi ollut lumipeitteinen vuorenrinne ja katselija pitkän päivän päätteeksi paikalle osunut retkeilijä, hän olisi var 3

4 masti sen nähdessään päättänyt mieluummin kiertää koko matkan jalkopäähän ja ylittää rinteen nilkkojen, ei rinnan kohdalta. Rinne oli liian korkea ja jyrkkä ja ties mitä vaikeuksia laskeutujaa odottaisi sen toisella puolella? Sivulta katsottuna rinnan luonnoton korkeus oli ilmiselvä; ylhäältä päin jos retkeilijä olisi nyt huipulla ja katselisi alas kaula herätti eniten huomiota. Kaula tai ehkä pikemminkin sen puuttuminen. Itse asiassa niska oli jykevä pilari, joka ylsi suoraan korvista harteisiin. Se ei kaventunut eikä kaartunut missään kohtaa: kaula oli yhtä paksu kuin pää. Oudolta näytti myös nenä, joka nyt näkyi selvästi profiilissa. Nenä oli murjottu ja se oli painunut vinoon; ihossa oli naarmuja ja pieniä painumia. Oikea poskikin oli naarmuilla ja mustelmilla. Kasvot olivat kauttaaltaan turvoksissa, iho oli valkoinen ja veltto. Ylhäältä katsottuna liha painui kuopalle poski 4

5 päiden alla. Kasvot olivat kalpeat eikä se ollut pelkkää kuolonkalpeutta. Tämä mies oli viihtynyt sisätiloissa. Miehellä oli tumma tukka ja lyhyt parta, joka oli kenties kasvatettu kätkemään kaulaa, mutta ei se hämännyt ketään hetkeä kauemmin. Parta saattoi harhauttaa, mutta se paljastui huijaukseksi melkein heti, sillä se myötäili leukaperiä ja jatkui pylväsmäiselle kaulalle aivan kuin ei olisi tiennyt mihin päättyä. Näin ylhäältä katsottuna näytti siltä kuin parta olisi valunut kaulan poikki alas kylkiin, ja vaikutelmaa korosti se, että parta vaaleni sivuilta yhä valkeammaksi. Miehen korvat olivat yllättävän sirot, melkein naiselliset. Korvakorut olisivat sopineet hyvin, jollei partaa olisi ollut. Vasemman korvan alla, ihan parran tuntumassa, kolmenkymmenen asteen kulmassa, oli vaaleanpunainen arpi. Se oli kolmisen senttiä pitkä ja lyijykynän paksuinen; iho oli karkea aivan kuin haavan ompelija olisi ollut kiireissään 5

6 tai huolimaton, koska arvet eivät miehiä rumentaneet. Huoneessa oli kylmä, kuului vain ilmastointilaitteen raskas humina. Miehen korkea rinta ei kohoillut, eikä kylmyys vaivannut häntä. Hän vain makasi alastomana lakanan alla silmät suljettuina. Hän ei odottanut enää mitään, hän oli odotuksensa odottanut, hän ei enää voisi mennä ajoissa minnekään tai myöhästyä mistään. Houkutti sanoa, että mies vain oli. Mutta se ei ollut totta, sillä häntä ei enää ollut. Huoneessa oli kaksi muuta samalla lailla peitettyä hahmoa, mutta he olivat lähempänä seiniä: parrakas mies oli keskellä. Jos ainainen valehtelija kertoo jollekulle valehtelevansa, puhuuko hän totta? Jos huoneessa ei ole yhtään elossa olevaa, onko se tyhjä? Huoneen perällä avautui ovi ja pitkä, laiha valkotakkimies jäi pitelemään sitä auki. Hän seisahtui paikalleen siksi aikaa, että toinen mies meni hänen ohitseen huoneeseen. 6

7 Valko takkinen päästi oven; se sulkeutui hitaasti ja päästi vaimeasti massahtavan äänen, joka kuulosti äänek käältä hiljaisessa huoneessa. Tännepäin, Guido, dottor Rizzardi sanoi kiiruhtaessaan Guido Brunettin, Venetsian rikospoliisin komisarion jäljessä. Brunetti pysähtyi kuin retkeilijä ja katsoi edessään kohoavaa valkealla peitettyä rinnettä. Rizzardi astui hänen ohitseen kohti tasoa, jolla vainaja makasi. Häntä puukotettiin kolmesti alaselkään hyvin ohut teräisellä veitsellä. Sanoisin että terän leveys oli vajaat kaksi senttiä, ja puukottaja oli joko hyvin taitava tai hyvin onnekas. Miehen vasemmassa käsivarressa on kaksi pientä mustelmaa, Rizzardi sanoi pysähtyessään ruumiin viereen. Keuhkoissa on vettä, hän lisäsi. Joten hän oli elossa veteen joutuessaan. Mutta tappaja osui valtimoon, miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta. Hän vuoti kuiviin muutamassa minuutissa. Sit 7

8 ten Rizzardi lisäsi tuimasti: Siis ennen kuin ehti hukkua. Ennen kuin Brunetti ehti kysyä, patologi sanoi: Hänet tapettiin viime yönä, luultavasti hiukan puolenyön jälkeen. Sen tarkemmin en osaa sanoa, koska hän on ollut vedessä. Brunetti oli jäänyt huoneen keskivaiheille ja katsoi vuoroin ruumista, vuoroin patologia. Mitä hänen kasvoilleen on tapahtunut? Brunetti kysyi tajuttuaan miten vaikea miestä olisi tunnistaa valokuvasta; miten vaikea noita murjottuja ja turvonneita kasvoja olisi ylipäänsä edes katsoa valokuvassa. Arvaan että hän kaatui eteenpäin saatuaan puukosta. Ehkä hän yllättyi niin täysin, ettei ehtinyt suojata kasvojaan ennen kaatumistaan. Voisitko ottaa valokuvan? Brunetti kysyi miettien voisiko Rizzardi peittää osan vaurioista. Haluatko sinä näyttää sitä jollekulle? Se ei ollut Brunettin toivoma vastaus, mutta 8

9 vastaus kuitenkin. Hetken päästä patologi sanoi: Teen minkä taidan. Brunetti kysyi: Oliko muuta? Sanoisin että hän on viisissäkymmenissä, suhteellisen hyväkuntoinen, ei mikään ruumiillisen työn tekijä, sen enempää en osaa sanoa. Miksi hän on noin omituisen mallinen? Brunetti kysyi siirtyessään aivan pöydän ääreen. Tarkoitatko hänen rintaansa? Rizzardi kysyi. Ja kaulaa, sanoi Brunetti, jonka katse hakeutui miehen ylävartaloon. Se johtuu Madelungin oireyhtymäksi kutsutusta sairaudesta, Rizzardi sanoi. Olen lukenut siitä ja muistan kuulleeni siitä lääketieteellisessä, mutta en ole nähnyt sitä koskaan. Vain valokuvissa. Mikä sen aiheuttaa? Brunetti kysyi ja siirtyi lähemmäs vainajaa. Rizzardi kohautti harteitaan. Ei mitään 9

10 hajua. Mutta sitten hän lisäsi nopeasti, kuin olisi itse juuri kuullut lääkärin päästävän suustaan moista: Yleensä se yhdistetään alkoholismiin, joskus huumeiden käyttöön, mutta ei tässä tapauksessa. Tämä mies ei ole juoppo, enkä näe hänessä mitään merkkejä huumeistakaan. Hän vaikeni ja jatkoi sitten: Useimmat alkoholistit eivät sairastu siihen, luojan kiitos, mutta useimmat sairastuneet miehet se on useimmiten miesten tauti ovat alkoholisteja. Kukaan ei näytä ymmärtävän miksi niin tapahtuu. Rizzardi astui lähemmäs ruumista ja osoitti kaulaa, joka oli erityisen paksu niskasta, ja Brunetti näki pienen kohouman. Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, Rizzardi jatkoi: Se on rasvaa. Sitä kerääntyy tänne, hän sanoi osoittaen kohoumaa. Ja tänne. Hän tarkoitti valkean lakanan alla näkyviä pullistumia siinä kohtaa missä naisella olisivat rinnat. Se alkaa kun he ovat kolmi- tai nelikymppisiä ja keskittyy vartalon yläosaan. 10

11 Tarkoitatko että rasvaa vain alkaa kertyä? Brunetti kysyi koettaen kuvitella moista. Aivan. Joskus myös reisien yläosaan. Mutta hänen tapauksessaan vain niskaan ja rintaan. Hän jäi miettimään hetkeksi ennen kuin jatkoi: Tauti tekee heistä tynnyreitä. Ihmisparat. Onko se yleistä? Brunetti kysyi. Ei, ei lainkaan. Lääketieteellinen kirjallisuus taitaa tuntea vain pari sataa tapausta. Hän kohautti harteitaan. Siitä ei tosiaan tiedetä paljoakaan. Oliko muuta? Häntä on raahattu karkealla alustalla, patologi sanoi. Hän ohjasi Brunettin pöydän alapäähän ja kohotti lakanaa. Hän osoitti kuolleen miehen kantapäätä, jonka iho oli naarmuilla ja rikki. Alaselässä on samanlaisia merkkejä. Siis mistä? Brunetti kysyi. Siitä että joku tarttui häntä kainaloista ja raahasi pitkin lattiaa. Naarmuissa ei ole hiek 11

12 kaa, hän sanoi, joten todennäköisesti kyse oli kivilattiasta. Selventääkseen asiaa Rizzardi lisäsi: Hänellä oli vain yksi kenkä, loaferi. Se viittaa siihen että toinen lähti jalasta. Brunetti siirtyi pari askelta pääpuolelle ja katsoi miehen parrakasta naamaa. Onko hänellä vaaleat silmät? hän kysyi. Rizzardi katsoi häntä hämmästyneenä. Siniset. Mistä tiesit? En tiennytkään, Brunetti sanoi. Miksi sitten kysyit? Olen tainnut nähdä hänet jossain, Brunetti sanoi. Hän katsoi miestä, tämän kasvoja, partaa, paksua niskaa ja kaulaa. Mutta muisti petti, vaikka hän oli ollut varma silmien väristä. Jos hänet on nähnyt, eikö hänet muka muista? Miehen ruumis riitti vastaukseksi Rizzardin kysymykseen. Brunetti nyökkäsi. Aivan, mutta kun ajattelen häntä, päässäni lyö tyhjää. Se, ettei hän muistanut miestä tämän poikkeukselli 12

13 sesta ulkomuodosta huolimatta, vaivasi Brunettia enemmän kuin hän halusi myöntää. Oliko hän nähnyt valokuvan, poliisin tunnistuskuvan vai oliko kuva ollut jossain lehdessä, jota hän oli lukenut? Hän oli selannut jokunen vuosi sitten Lombroson inhottavaa kriminaaliantropologista kuvastoa: ehkä tämä mies vain toi hänen mieleensä jonkun noista perinnöllisen rikollisuuden kantajista? Mutta Lombroson kuvat olivat olleet mustavalkoisia; olisivatko silmät erottuneet yhtä vaaleina tai tummina? Brunetti koetti muistella näkemäänsä, tuijotti vastapäistä seinää koettaen palauttaa kuvia mieleensä. Mutta mitään ei tapahtunut, hän ei nähnyt sinisiä eikä minkään muunkaan värisiä silmiä. Sen sijaan hänen mieleensä tuli kutsumatta pakahduttava kuva äidistä, joka kyyhötti tuolissaan ja tuijotti häntä tyhjin silmin, jotka eivät tunnistaneet häntä. Guido? hän kuuli jonkun sanovan ja käännähti nähdäkseen Rizzardin tutut kasvot. 13

14 Oletko kunnossa? Brunetti pakottautui hymyilemään ja sanoi: Olen. Koetin vain muistaa missä olen mahtanut nähdä hänet. Heitä se hetkeksi mielestäsi niin ehkä se palaa, Rizzardi ehdotti. Minulle käy niin kaiken aikaa. En muista jonkun nimeä ja rupean käymään läpi aakkosia A, B, C ja usein kun pääsen nimen ensimmäiseen kirjaimeen loputkin niistä palautuvat mieleen. Iästäkö se johtuu? Brunetti kysyi aivan kuin asia ei olisi kiinnostanut häntä pätkääkään. Toivottavasti, Rizzardi vastasi kepeästi. Opiskeluaikana minulla oli loistava muisti. Ei lääketieteellisestä muuten selviäkään läpi: kaikki ne luut ja hermot ja lihakset Sairaudet, auttoi Brunetti. Niin, nekin. Mutta jo kaikkien näiden osien muistaminen, patologi sanoi pyyhkäisten kättensä selkämyksellä omaa etumustaan, on triumfi. Ja sitten, mietteliääm min: Mutta se vasta ihme on mitä ihmisen sisällä on. 14

15 Ihme? Brunetti sanoi. Se nyt on vain sanonta, Rizzardi sanoi. Jotakin suurenmoista. Rizzardi katsoi ystäväänsä ja näki ilmeisesti jotain mistä piti, tai mihin hän luotti, sillä hän jatkoi: Jos asiaa ajattelee, niin kaikkein tavallisimmat asiat joita teemme tartumme lasiin, sidomme kengännauhat, vihellämme ne ovat kaikki pieniä ihmeitä. Miksi sinä sitten teet sitä mitä teet? Brunetti kysyi hämmästyen itsekin kysymystään. Kuinka? Rizzardi kysyi. Nyt en ymmärrä. Työskentelet sellaisten ihmisten kanssa joiden ihmeet ovat ohi, Brunetti sanoi kun ei parempaakaan keksinyt. Rizzardin vastausta sai odottaa pitkään. Lopulta hän sanoi: En ole tullut ajatelleeksi sitä noin. Hän katsoi omia käsiään, käänsi kämmenpuolet esiin ja tutkaili niitä hetken. Kenties siksi että se mitä teen auttaa minua näkemään selvemmin miten kaikki toimii, mikä tekee ihmeistä mahdollisia. 15

16 Ja sitten Rizzardi puristi kätensä yhteen kuin nolostuneena ja sanoi: Ne, jotka toivat hänet tänne, sanoivat, ettei hänellä ollut papereita. Ei henkilöllisyyspapereita. Ei mitään. Entä vaatteet? Rizzardi kohautti harteitaan. Tänne heidät tuodaan alasti. Poliisi on varmaan vienyt vaatteet labraan. Brunetti rykäisi osoittaakseen ymmärtäneensä tai kenties kiittääkseen. Minä poikkean katsomassa. Raportissa sanottiin että hänet löydettiin kuuden maissa. Rizzardi pudisti päätään. Siitä en tiedä mitään, tiedän vain että hän oli päivän ensimmäinen. Yllättynyt Brunetti oltiin sentään Venetsiassa kysyi: Montako heitä sitten on kaikkiaan? Rizzardi nyökkäsi huoneen laidalla olevaa kahta peitettyä hahmoa. Nuo vanhukset tuolla. 16

17 Kuinka vanhoja? Pojan mukaan isä oli yhdeksänkymmenenkolmen ja äiti yhdeksänkymmenen. Mitä heille tapahtui? Brunetti kysyi. Hän oli lukenut aamun lehdet, mutta ei ollut huomannut mitään ilmoitusta heidän kuolemistaan. Toinen heistä keitti illalla kahvit. Pannu oli tiskialtaassa. Liekki sammui, mutta kaasu oli päällä. Rizzardi lisäsi: Se oli vanha liesi, sellainen joka sytytetään tulitikulla. Ja ennen kuin Brunetti ehti kysyä mitään, lääkäri jatkoi: Yläkerran naapuri haistoi kaasun ja kutsui palomiehet, ja kun he menivät sisään, asunto oli täynnä kaasua ja vanhukset kuolleina vuoteella. Kupit ja asetit vierellään. Kun Brunetti ei sanonut mitään, Rizzardi lisäsi: Onneksi asunto ei räjähtänyt. Outo paikka kahvinjuonnille, Brunetti sanoi. Rizzardi vilkaisi ystäväänsä. Naisella oli 17

18 Alzheimer eikä miehellä ollut varaa panna häntä hoitoon, hän lisäsi. Pojalla on kolme lasta ja he asuvat kolmiossa Moglianossa. Brunetti ei sanonut mitään. Poika kertoi minulle, Rizzardi jatkoi, isänsä sanoneen, ettei hän kyennyt enää huolehtimaan vaimostaan sillä lailla kuin olisi halunnut. Sanoneen? Hän jätti viestin. Sanoi ettei halunnut kenenkään ajattelevan, että hänkin oli muistisairas ja oli unohtanut sulkea kaasun. Rizzardi kääntyi ja lähti ovelle. Miehen eläke oli viisisataakaksitoista euroa ja naisen viisisataakahdeksan. Ja sitten, kuin kohtalon sinetiksi, hän lisäsi: Heidän vuokransa oli seitsemänsataaviisikymmentä euroa kuussa. Ymmärrän, Brunetti sanoi. Rizzardi avasi oven ja päästi heidät sairaalan käytävään. 18

19 2 He astelivat käytävää pitkin toverillisen hiljaisuuden vallitessa ja Brunettia pelotti äitinsä kova kohtalo samalla kun hän mietti Rizzardin puheita ihmeestä. No, kukapa olisi parempi sellaisia mietiskelemään kuin se, joka vietti päivänsä niiden asioiden äärellä? Hän ajatteli viestiä, jonka vanha mies oli jättänyt pojalleen, sanoja jotka oli kirjoitettu niin raskaalla mielellä, ettei Brunetti tohtinut nimetä sitä. Tuo elämästä poistuminen oli ollut harkittu teko, ja vanha mies oli päättänyt asian 19

20 myös vaimonsa puolesta. Mutta ensin hän oli keittänyt kahvit. Brunettin oli käytettävä tahdon voimaansa irrottautuakseen mielessään tuosta huoneesta, jossa vanhukset olivat juoneet viimeisen kahvikupposensa ja valinnasta, joka oli siirtänyt heidät kotoa siihen kylmään huoneeseen, missä hän oli heidät nähnyt. Hän kääntyi Rizzardin puoleen ja kysyi: Onko mitään keinoa käyttää tuota Marlungin syndroomaa apuna jos häntä vaikka oli hoidettu sen takia saadakseni selville kuka hän on? Madelungin, Rizzardi korjasi automaattisesti ja jatkoi sitten, voisit lähettää virkaapupyynnön sairaaloihin, joissa tutkitaan geneettisiä sairauksia ja antaa hänen kuvauksensa. Ja hetken päästä hän lisäsi vielä: Olettaen että hänet on diagnostisoitu. Brunetti ajatteli pöydällä näkemäänsä miestä ja kysyi: Miten niin ei olisi? Siis diagnostisoitu. Näithän sinä hänen niskansa ja hänen kokonsa. Huoneensa ovella Rizzardi kääntyi katso 20

21 maan Brunettia ja sanoi: Guido hyvä, kaikkialla on ihmisiä, jotka kulkevat kantaen niin selviä vakavien tautien oireita, että kaikkien lääkärien niskakarvat nousisivat pystyyn, jos he näkisivät heidät. Mutta? Brunetti sanoi. Mutta he eivät ota oireita tosissaan, tai toivovat että ne katoaisivat itsestään jos he eivät kiinnitä niihin huomiota. He toivovat että lakkaavat yskimästä, että verenvuoto lakkaa, että se juttu jalassa katoaa. No? No, joskus niin käykin, mutta joskus ei. Ja jollei niin käy? Brunetti kysyi. Sitten he päätyvät minulle, Rizzardi sanoi tuikeasti. Hän ravisteli itseään aivan kuin olisi Brunettin tavoin halunnut karistaa mielestään tietyt ajatukset, ja lisäsi: Tunnen Padovasta erään naisen, joka saattaisi tietää jotain Madelungista: minäpä soitan hänelle. Eiköhän se ole lähin paikka jonne joku venetsialainen hakeutuisi. 21

22 Entä jos hän ei olekaan Venetsian alueelta? Brunetti huomasi miettivänsä, mutta ei sanonut mitään patologille vaan kiitti tätä ja kysyi haluaisiko tämä lähteä lähibaariin kahville. Kiitos ei. Minunkin elämäni täyttävät paperityöt ja raportit ja ajattelin tuhlata loput aamusta lukemalla papereita ja kirjoittamalla raportteja. Brunetti hyväksyi päätöksen nyökkäämällä ja lähti kohti sairaalan pääsisäänkäyntiä. Elämän ikäinen terveys ei tehnyt häntä immuuniksi mielikuvituksen hyökkäyksille: Brunetti luuli usein sairastavansa tauteja, joille hän ei ollut altistunut ja joista ei ollut minkäänlaisia oireita. Paola oli ainoa, jolle hän oli kertonut luulosairauksistaan, ja äiti, silloin kun tämä oli vielä kyennyt tajuamaan asioita, oli tiennyt tai ainakin epäillyt jotain. Paola ymmärsi hänen levottomuutensa järjettömyyden: olisi ollut liikaa kutsua niitä peloiksi, koska useimmiten hän ei itsekään uskonut, 22

23 että hänellä todella olisi ollut joku kyseisistä taudeista. Hänen mielikuvituksensa ylenkatsoi sellaisia tavanomaisuuksia kuin sydänvika tai influenssa, hän pani paremmaksi ja kuvitteli sairastavansa Länsi-Niilin kuumetta tai aivo kalvontulehdusta. Kerran malariaa. Diabetes, vaikka sitä ei ollut esiintynyt suvussa, oli vanha ja usein vieraileva tuttu. Brunetti tiesi kyllä, että nuo taudit toimivat ukkosenjohdattimina hänen ajatuksilleen, jotta hän ei jäisi epäilemään, että mikä tahansa muistikatko, miten hetkellinen hyvänsä, oli ensimmäinen merkki siitä, mitä hän todella kammoksui. Parempi piehtaroida yksi yö denguekuumeen outojen oireiden kanssa kuin säikähtää, niin kuin hän oli säikähtänyt unohtaessaan Vianellon telefoninon numeron. Brunetti palasi ajattelemaan paksuniskaista miestä: hän oli jo ruvennut kutsumaan tätä siksi. Miehen silmät olivat siniset, joten Brunettin oli täytynyt nähdä hänet jossain, tai 23

24 ainakin nähdä hänen kuvansa, muuten hän ei pystynyt varmuuttaan selittämään. Ajatukset automaattiohjauksella Brunetti jatkoi kohti Questuraa. Ylittäessään Rio di S. Giovannin hän katsoi vettä nähdäkseen merkkejä meriheinästä, joka oli muutaman viime vuoden aikana varkain levittäytynyt yhä syvemmälle kaupungin sydämeen. Hän tutkaili mielessään karttaa ja tuli siihen tulokseen, että jos heinä tulisi, se levittäytyisi pitkin Rio dei Greciä. Sitä oli kylliksi ja liikaakin, jotta se pääsisi Riva degli Schiavonille: ei tarvittaisi kummoistakaan nousuvettä, kun se jo leviäisi sisälle kaupunkiin. Ja sitten hän näki kurittomia riekaleita, jotka kelluivat häntä kohti nousuveden mukana. Hän muisteli nähneensä vuosikymmen sitten tylppänokkaisia ruoppausveneitä, jotka keulaan kiinnitetyillä kauhoilla ruoppasivat lagunaa, ahmivat jättimäisiä meriheinämassoja. Minne nuo kummat pikku veneet olivat joutuneet ja mitä ne tekivät nyt, nuo 24

25 hassut ja typistetyt, mutta voi, niin tehokkaat ahmatit? Brunetti oli ylittänyt pengertien junalla edellisviikolla ja nähnyt jättimäisiä ajelehtivia meriheinäsaaria. Veneet kiersivät ne, linnut karttoivat niitä, niiden alta ei selviäisi mikään. Eikö kukaan muu nähnyt niitä vai olivatko kaikki vain olevinaan huomaamatta niitä? Vai oliko laguunin vesien hallinta jaettu riitaisten virkamiesten kesken kaupungin, maakunnan, provinssin, vesihallinnon niputettu ja paketoitu niin tiukasti, että mitkään toimenpiteet eivät olleet mahdollisia? Kävellessä Brunettin ajatukset vaelsivat omia teitään. Ennen vanhaan, kun hän tapasi jonkun aiemmin kohtaamansa, hän joskus tunnisti heidät muistamatta keitä he olivat. Usein tuon fyysisen tunnistamisen ohessa tuli muisto emotionaalisesta aurasta ei hän sille parempaakaan nimeä keksinyt jonka he olivat jättäneet häneen. Hän tiesi pitikö heistä vai inhosiko heitä, vaikka syyt tunte 25

26 muksiin olivatkin kadonneet tunnistamisen myötä. Paksuniskan näkeminen hänen täytyi lakata kutsumasta miestä siten oli tehnyt Brunettista levottoman, sillä tuo emotionaalinen aura joka oli tullut miehen silmien värin mukana, oli epäselvä ja herätti Brunettissa halun auttaa miestä. Hän ei millään saanut ajatuksiaan järjestykseen. Paikka, jossa Brunetti oli juuri nähnyt miehen, teki selväksi, että joku ei ollut onnistunut auttamaan tätä tai että mies ei ollut osannut auttaa itse itseään, mutta hän ei osannut sanoa, oliko tuon auttamishalun herättänyt miehen näkeminen nyt aamulla, vai se, että hän oli nähnyt miehen joskus aikaisemmin. Edelleen samaa miettien hän saapui Questuraan ja lähti nousemaan huoneeseensa. Mutta juuri ennen viimeistä porrasnousua hän kääntyi ja palasi virkapukuisten konstaapelien huoneeseen. Pucetti istui tietokoneensa ääressä katse näyttöön keskittyneenä 26

27 ja sormet näppäimillä lentäen. Brunetti pysähtyi kynnykselle. Pucetti olisi yhtä hyvin voinut olla jollakin toisella planeetalla, niin vähän hän oli tietoinen huoneesta, jossa istui. Brunetti katseli miten Pucettin hartiat kiristyivät, hänen hengityksensä tiheni. Nuori konstaapeli alkoi mutista itsekseen tai kenties hän mumisi tietokoneelle. Ja sitten, äkkiarvaamatta, Pucettin kasvot ja vartalo rentoutuivat. Hän irrotti kätensä näppäimistöltä, tuijotti hetken näyttöä, kohotti sitten oikeaa kättään etusormi ojossa ja näpäytti yhtä näppäintä kuin jazzpianisti, joka iskee viimeisen sävelen, jonka tietää tempaavan yleisön osoittamaan suosiota seisaaltaan. Pucetti katsoa tapitti edelleen näyttöä, mutta käsi kimposi näppäimistöltä ja pysähtyi kuin unohtuneena korvan korkeudelle. Se, mitä hän näki näytöltä, sai hänet nousemaan pystyyn ja nostamaan molemmat kätensä pään päälle eleeseen, joka oli Brunettille tuttu urheilusivujen voittoisien 27

28 atleettien tekemänä. Sainpas sinut, paskiainen! nuori konstaapeli huudahti, pui villisti nyrkkiään ilmassa ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Se toi mieleen sotatanssin. Alvise ja Riverre, jotka seisoivat yhdessä toisella puolen huonetta, kääntyivät selvästi hämmästyneinä katsomaan mitä tapahtui. Brunetti astui peremmälle. Mitäs olet tehnyt, Pucetti? hän kysyi. Kenet sinä sait kiikkiin? Pucetti, jonka kasvot säteilivät voitonriemua joka nuorensi häntä kymmenen vuotta, kääntyi katsomaan esimiestään. No ne lentokentän roistot, hän sanoi ja tehosti sanojaan puimalla nyrkkiä ilmaan. Matkatavaran käsittelijätkö? Brunetti kysyi vaikka turhaahan se oli. Hän oli tutkinut ja pidättänyt heitä melkein vuosikymmenen ajan. Sì, Pucetti karjaisi villisti voitontunnossaan ja hänen tanssivat jalkansa ottivat pari voitonriemuista askelta. 28

29 Alvise ja Riverre tulivat kiinnostuneina lähemmäs. Mitä sinä teit? Brunetti kysyi. Pucetti käytti tahdonvoimaansa saadakseen jalkansa pysymään paikallaan ja laski ilmaa puivat nyrkkinsä. Satuin saamaan, hän sanoi ja vilkaistuaan tovereihinsa hänen intonsa katosi, vähän tietoja yhdestä heistä. Pucettin kiihtymys katosi; Brunetti ymmärsi yskän ja vastasi yhtä välinpitämättömästi. No, sepä hyvä. Kerro joskus tarkemmin. Sitten hän sanoi Alviselle: Voisitko tulla hetkeksi huoneeseeni? Hänellä ei ollut hajuakaan mitä sanoisi Alviselle, sillä niin heikko miehen kuullun ymmärtäminen oli, mutta Brunettista tuntui, että noiden kahden huomiota ei kannattanut kiinnittää siihen, mitä Pucetti oli sanonut eikä osoittaa sille minkäänlaista arvostusta. Alvise veti kättä lippaan ja loi Riverreen katseen josta ei itserakkautta puuttunut. Riverre, Brunetti sanoi, voisitko mennä alas 29

30 ovelle ja kysyä vahdilta onko minulle tullut pakettia? Ja valmistautuakseen väistämättömään, hän lisäsi: Jos se ei ole tullut, älä suotta tule kertomaan. Se tulee sitten huomenna. Riverre rakasti tehtäviä ja jos ne olivat vaatimattomia ja esitettiin selkeästi, hän pystyi yleensä suoriutumaan niistä. Hänkin tervehti ja kääntyi ovelle jättäen Brunettin harmittelemaan, ettei hän ollut keksinyt mitään tehtävää, joka olisi saanut heidät molemmat poistumaan huoneesta. Tule mukaan, Alvise, hän sanoi. Kun Brunetti alkoi luotsata Alvisea ovelle, Pucetti palasi tietokoneen ääreen ja napautti paria näppäintä. Brunetti katsoi miten näyttö pimeni. 30