e-asiantuntijuus sosiaalipalveluiden verkkoneuvonnassa

Transkriptio

1

2 Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisuja 34 Vuokko Ohtonen e-asiantuntijuus sosiaalipalveluiden verkkoneuvonnassa Pro gradu -tutkielma Sosiaalityön koulutusohjelma Lapin yliopisto Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Rovaniemi 2011

3 Julkaisija: Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Lapin toimintayksikkö Myllärintie 35, Rovaniemi Puh. (016) , fax. (016) Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Rovaniemi

4 Tiivistelmä Sosiaalityön kentällä informaatioteknologiaan liittyvä tutkimus on ollut määrällisesti vähäistä ja luonteeltaan hajanaista. Pyrin vastaamaan tähän haasteeseen tavoitteenani tuottaa tietoa sosiaalityön kontekstissa informaatioteknologiaa hyödyntävistä työkäytänteistä. Erityisesti olen kiinnostunut sosiaalipalveluiden verkkoneuvonnasta, joka on sosiaalityön palvelukokonaisuuksiin kehitetty sähköisen asioinnin sovellusmuoto. Tutkimukseni on laadullinen, tapaustutkimusta soveltava. Tutkimuksellinen lähestymistapani kiinnittyy kontekstuaaliseen ja sosiaaliseen konstruktionismiin. Aineiston analyysimenetelmänä käytän sisällönanalyysiä. Tutkin Rovaniemen kaupungin sosiaalipalvelukeskuksen verkkoneuvontaan sen ensimmäisen toimintavuoden aikana lähetetyistä kysymyksistä ja niihin annetuista vastauksista muodostuvaa aineistoa sosiaalityön asiantuntijuuden, erityisesti e- asiantuntijuuden näkökulmasta. Olen kiinnostunut siitä, mitä verkkoneuvonnassa annettujen vastausten ilmentämä tieto kertoo e-asiantuntijuudesta ja mitä osaamishaasteita verkkoneuvonta asettaa e-asiantuntijuudelle. Tutkimustulosteni valossa e-asiantuntijat tarvitsevat verkkoneuvonnassa työskennellessään yhteiskunnan palvelujärjestelmään ja sosiaalityön sisältöön liittyvää tietoa. Osaamisen tasolla e- asiantuntijuutta haastavat teknologian hallinnan ja sosiaalisen osaamisen näkökulmat. Näistä tiedon ja osaamisen osa-alueista muodostuvat teknisen järjestelmän- (palvelujärjestelmä & teknologian hallinta) ja toiminnallisen tiedon (sosiaalityön sisältö & sosiaalinen osaaminen) osaamishaasteet. Syvällistä e-asiantuntijuutta ajatellen ei riitä, että sosiaalityöntekijä hallitsee sirpaleita palvelujärjestelmään, sosiaalityön sisältöön, teknologian hallintaan ja sosiaaliseen osaamiseen liittyvistä osa-alueista. Hänellä tulisi ennemminkin olla tasapainoinen tieto- ja osaamisprofiili kyseisten osa-alueiden suhteen. Lisäksi e-asiantuntijuuteen liittyy sosiaalityöntekijöiden kokema asenne informaatioteknologiaa kohtaan.

5 Tulevaisuudessa verkkoneuvonnassa tapahtuvaa työskentelyä ja e-asiantuntijuutta tulisi kehittää tietoisesti. Verkkotyöskentelytaitojen kehittämisen myötä e-asiantuntijuus vahvistuu. Tätä kautta taataan laadukas ja asiantunteva, verkkokontekstissa tapahtuva sosiaalityön asiakaspalvelu. Avainsanat: sosiaalityö, informaatioteknologia, sähköinen asiointi, verkkoneuvonta, asiantuntijuus, tieto, sisällönanalyysi. Suostun tutkielman luovuttamiseen kirjastossa käytettäväksi X Suostun tutkielman luovuttamiseen Lapin maakuntakirjastossa käytettäväksi X 2

6 SISÄLLYS 1 SISÄÄNKIRJAUTUMINEN MUUTTUVA ASIANTUNTIJUUS Asiantuntijuuden kolminkertainen muutoksen maisema Tieto sosiaalityössä Sosiaalityön e-osaaminen ja e-asiantuntijuus VUOROVAIKUTUKSEN TEKNOLOGISOITUMINEN Sähköistä asiointia verkkoneuvontapalvelussa Institutionaalinen vuorovaikutus Verkkovuorovaikutuksen kesyttämistä sosiaalityön tarpeisiin Vuorovaikutuksen tekstuaalisuus ja eriaikaisuus Sosiaalinen vihjeettömyys TUTKIMUKSEN SUORITTAMINEN Tutkimuksen lähestymistapa ja tutkimuskysymykset Tutkimusaineisto Tutkimusaineiston analysointi Luotettavuuden arviointia Eettisyyden pohdintaa PALVELUJÄRJESTELMÄN TIETO e-asiantuntijuudessa Tiedon moniulotteisuus verkkoneuvonnassa Asiakkaan ongelman jäsentäminen Palvelujärjestelmän sektoroituminen Palvelujärjestelmän asiakkuus SOSIAALITYÖN TIETO e-asiantuntijuudessa Monipuolista sosiaalityön sisällön tietoa verkkoneuvonnassa Laki ja normit Institutionaalisuus Sosiaalityön menetelmät

7 7 TEKNOLOGINEN e-asiantuntijuus Tekninen osaaminen verkkoneuvonnassa Tieto- ja viestintätekniikan perustaidot Tietosuoja ja tietoturva Tiedonhaku ja hallinta VUOROVAIKUTUKSELLINEN e-asiantuntijuus Sosiaalinen osaaminen verkkoneuvonnassa Käsitteet ja yhteinen kieli Verkkovuorovaikutuksen haasteet Neuvonta ja ohjaus ULOSKIRJAUTUMINEN LÄHTEET

8 KUVIOLUETTELO Kuvio 1. Tiedon ulottuvuudet sosiaalityön asiantuntijuudessa. 14 Kuvio 2. e-osaamisalueet sosiaalityössä Kuvio 3. Verkkoneuvontaan saapuneet kysymykset aihepiireittäin Kuvio 4. Yhteenveto ensimmäiseen tutkimustehtävään liittyvästä analyysista Kuvio 5. Yhteenveto toiseen tutkimustehtävään liittyvästä analyysista Kuvio 6. Verkkoneuvonnan ilmentämä tieto palvelujärjestelmän näkökulmasta Kuvio 7. Verkkoneuvonnan ilmentämä tieto sosiaalityön sisällön näkökulmasta Kuvio 8. e-asiantuntijuuden haasteet teknologian hallinnan näkökulmasta Kuvio 9. Tieto- ja viestintätekniikan perustaidot e- asiantuntijuudessa Kuvio 10. e-asiantuntijuuden haasteet sosiaalisen osaamisen näkökulmasta Kuvio 11. Verkkoneuvonnassa käytettyjä tervehdyksiä viestin alussa Kuvio 12. Verkkoneuvonnassa käytettyjä tervehdyksiä viestin lopussa

9 Kuvio 13. Esimerkkejä toiminnan kielen ilmaisuista verkkoneuvonnassa Kuvio 14. Verkkovuorovaikutuksen, kuuntelemisen, e- asiantuntijan toiminnan ja viestin sisällön yksinkertaistettu erottelu Kuvio 15. Verkkoneuvonnan tieto ja osaamishaasteet e- asiantuntijuudessa Kuvio 16. e-asiantuntijuuden kehittämisen askeleet

10 1 SISÄÄNKIRJAUTUMINEN Viime vuosina julkaistut tutkimukset ovat viitanneet informaatioteknologian mahdollisuuksiin ja hyödynnettävyyteen useilla sovellusalueilla. Teknologiasta on tullut aikaisempaa vahvemmin osa elämisen ja tekemisen sekä meille tarjottavien palveluiden todellisuutta (Pohjola 2009, 144; myös Majava 2008, 87). Kyseistä kehitystä ei voida sivuttaa yhteiskuntamme tarjoamissa peruspalveluissa. Ennemminkin informaatioteknologia tulisi kesyttää ja ottaa luovalla tavalla osaksi palvelukokonaisuuksia. Miellän teknologian yleisnimityksenä eri alojen hyväksikäyttämälle tekniikalle, informaatioteknologialla tarkoitan digitaalisen tietoliikenteen avulla tehtävää tietojen muokkaamista, siirtoa, tallennusta ja hakua. Sosiaalityössä sovellettavaan informaatioteknologiaan liittyvä keskustelu on muuttumassa uhkakuvista ja abstraktista käytännöllisemmäksi ja konkreettisemmaksi sen yleistymisen ja sosiaalisen hyväksyttävyyden myötä (vrt. Aro 2001, 153; Hintikka 1999, 84-87). Informaatioteknologian käyttöönottoon liittyvästä sosiaalisen asiantuntemuksesta kilpaillaan ja sosiaalityön asiantuntijuutta määritetään uudesta näkökulmasta käsin. Informaatioteknologia ja siihen liittyvien sovellusten hallinta muodostavat tulevaisuudessa yhden monista sosiaalityön mahdollisista erikoistumisen osaalueista. Sosiaalityössä informaatioteknologinen asiantuntijuus voidaan nähdä tekoina, valintoina ja käytännön toimenpiteinä, joita erilaiset teknologiset innovaatiot olennaisella tavalla tukevat. Informaatioteknologian hyödyntäminen sosiaalityön palvelukokonaisuudessa on tutkimuskohteena mielenkiintoinen. Olen kiinnostunut verkkoneuvonnasta, joka on erityisesti sosiaalipalveluihin luotu sähköisen asioinnin sovellusmuoto. Palvelumuotona verkkoneuvonta on uusi, joten siitä saatavilla oleva tutkimustieto on niukkaa. Sosiaalityön ja informaatioteknologian yhdistäminen tutkimusintressinä tuntuu luontevalta ratkaisulta, sillä pääaineopintoni ovat sijoittuneet sosiaalityöhön, mediakasvatukseen ja tietojenkäsittelytieteisiin. Tutkimukseni on luonteeltaan monitieteinen ja siinä yhdistyvät sosiaalityön toimintakontekstissa sekä tietokonevälitteinen viestintä (computer-mediated communicati- 1

11 on, CMC) että psykologia (Internet psychology) verkon vuorovaikutteisuuden näkökulmasta katsottuna. Tarkastelen sosiaalityötä instituutiona, minkä uusiin työskentelytapoihin verkkoneuvonta lukeutuu. Ymmärrän verkkoneuvonnan verkkovälitteisenä, tekstuaalisuuteen perustuvana, ajasta ja paikasta riippumattomana institutionaalisen vuorovaikutuksen muotona. Tarkastelen verkkoneuvontaa sosiaalityöntekijän ja sosiaalityössä rakentuvan asiantuntijuuden näkökulmasta. Hahmotan asiantuntijuutta tietona siitä, miten jokin asia tehdään tai miten jotakin tietoa käytetään. Tieto itsessään ei tee sosiaalityöntekijästä asiantuntijaa, vaan tietoa tulee myös osata käyttää ja hyödyntää. Tavoitteenani on hahmottaa verkkoneuvonnan ilmentämän tiedon ja osaamisen haasteiden kautta verkossa tarvittavaa sosiaalityön asiantuntijuutta, e-asiantuntijuutta. e-etuliiteellä viittaan sanaan sähköinen (vrt. Aaltonen 2006, 277). Tutkimusraporttini kokonaisuus rakentuu tutkimuksen teoreettisista lähtökohdista, tutkimuksen toteuttamisesta sekä tuloksista kertovista luvuista. Luvussa kaksi kirjoitan muuttuvasta sosiaalityön asiantuntijuudesta huomioiden sosiaalityössä tarvittavan tiedon sekä sosiaalityön e-osaamisen ja e-asiantuntijuuden näkökulmat. Luvussa kolme keskityn sosiaalityön vuorovaikutuksen teknologisoitumiseen erityisesti sähköisen asioinnin ja verkkoneuvonnan näkökulmista. Verkkovuorovaikutukseen liittyen pidän tärkeänä tekstuaalisuuden ja eriaikaisuuden sekä sosiaalisen vihjeettömyyden näkökulmien tarkastelua. Kirjoitan myös institutionaalisesta vuorovaikutuksesta. Verkkoneuvonta ei luonteeltaan ole mitä tahansa verkossa tapahtuvaa viestien vaihtoa, vaan sen avulla toteutetaan määrättyjä institutionaalisia tehtäviä. Neljäs luku käsittelee tutkimuksen suorittamista. Aluksi perustelen tutkimuksellisen lähestymistapani ja menetelmälliset valintani. Pyrin myös kuvailemaan tutkimusaineistoani kokonaisuutena. Aineistosta siirryn sen analysoinnin vaiheiden jäsentämisen ja kuvaamisen kautta pohtimaan tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä. Tutkimusmatkani jatkuu empiirisen aineiston tuloksia esitellen luvuista viisi lukuun kahdeksan. Palvelujärjestelmän tiedon kautta siirryn sosiaalityön sisältöön liittyvään tietoon. Tämän jälkeen kirjoitan verkkokontekstin edellyttämästä teknologian hal- 2

12 linnasta ja sosiaalisesta osaamisesta. Näiden lukujen rakenne on luonteeltaan samankaltainen. Kerron aluksi tulevan luvun sisällöstä tukeutuen kuvioon, joka toimii raporttini koossapitävänä selkärankana. Tämän jälkeen perehdyn tarkemmin kyseessä oleviin aihealueisiin. Tutkimusmatkani tuo lopulta päätökseen yhdeksäs uloskirjautuminen luku, jossa pyrin kokoamaan yhteen tutkimuksen tekemisen aikana ja sen eri vaiheissa syntyneet ajatukset ja pohdinnat. 3

13 2 MUUTTUVA ASIANTUNTIJUUS 2.1 Asiantuntijuuden kolminkertainen muutoksen maisema Asiantuntijuus on arkipäiväisyydestään huolimatta uteliaisuutta herättävä asia. Joitakin ihmisiä pidetään toisia parempina asiantuntijoina, asiantuntijuutta arvostetaan ja tämän päivän yhteiskunnassa asiantuntijuus on tavoiteltavaa. Asiantuntijuudesta palkitaan erilaisin tutkinnoin, arvonimin ja muin kunnianosoituksin. Omassa osaamisessaan asiantuntijat ovat tärkeitä menestystekijöitä eri organisaatioissa ja yrityksissä. Asiat tulevat näkyväksi, saavat merkityksiä ja etenevät asiantuntijoiden avulla. Asiantuntija tietää muita enemmän jostakin asiasta, hän tekee luovaa työtä ja pystyy antamaan virallisia lausuntoja. Asiantuntija osaa analysoida tilanteita, tehdä niiden edellyttämiä johtopäätöksiä ja kehittää suunnitelmia, joilla tilanteita voidaan ratkaista. (Sipilä 1996, 19.) Asiantuntijan ammattitaito muodostuu sekä yleis-, perus- että ydinosaamisesta. Yleisosaaminen voidaan määritellä eri ammateissa sovellettavana tai erilaisissa tehtävissä tarvittavana universaalin osaamisen muotona. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi vuorovaikutus- ja tiedonhankintataidot, projektityöja kansainvälisyysosaaminen sekä oman persoonan käyttöön ja vastuunottoon liittyvä osaaminen. (Filppa 2002, 57.) Ydinosaaminen taas on osaamista, joka on organisaation toiminta-ajatuksen ja arvojen toteutumisen kannalta keskeistä. Sosiaalityön asiantuntijuus on alun perin kehittynyt Suomessa hyvinvoinnin kehityksen sekä sosiaalityön tiedeperustan ja koulutuksen vahvistumisen myötä (Karvinen 2000a, 143; Mutka ). Itsenäisen ammatillisen asiantuntija-aseman tavoittelu on ollut sosiaalityölle ominaista monien muiden hyvinvointivaltion ammattikuntien joukossa. Tämän aseman saavuttamiseksi ammattikunnat ovat pyrkineet rajaamaan oman pätevyysalueensa ja osoittamaan sen oikeutuksen muilta suljetun tiedon ja osaamisen avulla. Teoreettinen tieto ja erikoistuva koulutus, pyrkimys yhtenäiseen ammatilliseen oppiin ja käytäntöön sekä rajanvetoon suh- 4

14 teessa lähiammattikuntiin ovat olleet keskeisiä professiota määrittäviä tekijöitä. (Karvinen 2000a, ) Sosiaalityötä luonnehditaan muutostyöksi, missä toimitaan pyrkien tuottamaan tavoitteellista muutosta asiakkaiden elämisen mahdollisuuksiin ja elämäntilanteisiin (Pohjola 2007a, 6). Synnöve Karvinen (2000a, 142) määrittelee sosiaalityön arkielämän normaalisuutta, sujuvuutta ja jatkuvuutta ylläpitäväksi ammattikunnaksi. Taina Miettinen (2000, 19) puolestaan toteaa sosiaalityöntekijöiden olevan sosiaalisten ongelmien sekä palvelu- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimimattomuuteen liittyvien pulmien asiantuntijoita toisin sanoen seikkojen, jotka yleensä johtavat sosiaalityön asiakkaiksi. Sosiaalityössä asiantuntemuksen alueet vaihtelevat yksilöllisestä yhteiskunnalliseen, arkielämän jäsentymisestä sosiaalipoliittisiin järjestelmiin ja lainsäädännön periaatteista sosiaalisten ongelmien kokonaiskirjoon. Lisäksi sosiaalityössä tärkeitä ovat arvot ja ammatin eettiset periaatteet. Tehtävänä on saada tämä kaikki monialainen osaaminen asiakkaiden käyttöön heidän elämäntilanteidensa tukemiseksi. (Pohjola 2007a, 6-7.) Kirsi Juhila (2006a, 243) kuvaa sosiaalityön asiantuntijuutta tilanteittain rakentuvaksi. Sosiaalityössä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa tuotetaan ja uusinnetaan erilaisia asiakkaiden ja työntekijöiden identiteettejä, tulkintoja sosiaalisista ongelmista sekä instituutioiden mukaisia asiakkuuksia. Samalla vuorovaikutuksessa syntyy tietoa asiakkaista ja heidän elämäntilanteistaan. Syntynyttä tietoa voidaan käyttää kahdella tavalla: soveltaa sosiaalityön erilaisia teorioita tai nojata asiakkaiden tilanteista kerättyyn tietoon. Tietoa saadaan muun muassa haastattelemalla asiakkaita mutta myös erilaisista kirjoitetuista dokumenteista ja lausunnoita. Sitä käytetään tarvittavan väliintulon ja siinä käytettävien menetelmien suunnittelussa. Kaarina Mönkkösen (1996, 51) mukaan ihmissuhdetyön asiantuntijuus on ammattilaisen kykyä tunnistaa, määritellä ja tulkita ihmisten erilaisia ongelmia. Asiantuntijuuteen liittyy, että työntekijällä on valtaa ja tietoa tulkita asiakkaan toiminnan tarkoituksellisuutta ja tarkoituksettomuutta. Sosiaalityön opillisessa merkityksessä sosiaalityö käsitetään laaja-alaiseksi vuorovaikutustyöksi, jonka lähtökohtana on ihminen tosiasiallisessa tilanteessaan. Ihmisten elämäntilanteiden ohel- 5

15 la sosiaalityön toiminnan voidaan katsoa sijoittuvan sosiaalisten olosuhteiden ja elämänongelmien kietoutumien keskiöön. Kokonaisuutena on kysymys sosiaalisen asiantuntemuksesta. Työssä painottuu erilaisten tilanteiden kulttuuristen ja yhteiskunnallisten yhteyksien ymmärtäminen sekä työn kohdistaminen elämänmuutostilanteisiin, elinympäristössä selviämiseen ja ihmisten vuorovaikutussuhteisiin. (Karvinen 2000a, 142; Pohjola 2007a, 13.) Sosiaalityön sidos muutokseen kaksinaistuu sen muutostyöhön pyrkivän luonteen vuoksi. Toimintakenttä kattaa laajuudessaan ihmisen koko elämänkaaren kaikkine siihen kuuluvine, yhteiskunnan muuttumisen myötä jatkuvassa muutoksessa olevine ongelmatilanteineen ja ilmiöineen. Viime vuosina on esimerkiksi puhuttu ongelmien vaikeutumisesta ja monimutkaistumisesta. Tästä johtuen sosiaalityö ei ole selkeää ja sitä ei voi luonnehtia yksinkertaisina tekoina tai toimenpiteinä. (Aho 1999, 7, 12; Pohjola 2007a, 6-7.) Sosiaalityö tai sosiaalityön asiantuntijuus eivät ole otettavissa haltuun yksiselitteisten kuvausten kautta (Raitakari 2002, 44) ja sosiaalityötä voidaankin pitää alana, jolle on ominaista tehtäväalueen ja työvälineiden eriytymättömyys ja rajaamattomuus (Karvinen 1993, 17). Kolminkertaisen muutoksen sosiaalityöhön tuottaa asiantuntijuus, joka viimeisten vuosien aikana on ollut voimakkaan muutoksen kohteena. Asiantuntijuuden muutospaineet ammentavat voimansa monelle tasolle yhtäaikaisesti ulottuvasta yhteiskunnallisesta murroksesta. Viimeisten vuosien aikana läntisissä teollisuusmaissa on ollut meneillään taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros, johon uusien informaatio- ja kommunikaatioteknologioiden ja niiden käytännön sovellusten nopea kehittyminen kytkeytyvät. Tämän myötä yhteiskunnallista todellisuutta hahmotetaan uudella tavalla. Nämä muutospaineet kohdistuvat sekä ammatillisiin toimintakäytäntöihin että niihin ajattelutapoihin ja perusteisiin, joille sosiaalityö on vuosikymmenten kuluessa itseymmärryksensä rakentanut. Toisin sanoen muutoksessa eivät ole vain yksittäiset metodit, työtavat ja toimintakäytännöt, vaan sosiaalityö saa osansa syvemmästä, koko yhteiskuntaa ja samalla professionaalista asiantuntijuutta koskevasta murroksesta. (Kasvio 1997, 105; Mutka 1998, ) 6

16 Sosiaalisen asiantuntemuksen ja sosiaalityön kentän voidaan katsoa olevan määrittymässä uudella tavalla. Monet aiemmin hyvinvointivaltioon ja samalla sosiaalityöhön liittyneet keskeiset arvot ja periaatteet ovat menettäneet sitovuuttaan, tai ainakin niiden tulkintatavat ovat ratkaisevasti muuttuneet. Sosiaalityön asiantuntijuuden kehitys näyttää noudattavan muutosta modernista, maailman hallittavuuteen uskovasta professionaalisuudesta epävarmuuteen, joustavuuteen, moniammatillisuuteen ja vaihtoehtoisiin lähestymistapoihin. Asiantuntijuus ei perustu modernin professionalismin käsitystavan mukaiseen universaaliin tietopohjaan, vaan se on vahvasti sidottu sekä aikaan että paikkaan ja erilaisiin olosuhteisiin. Asiantuntijuutta ei myöskään voi irrottaa toimintayhteydestään, vaan sitä on tarkasteltava yhteiskunnallisesti ja historiallisesti muuttuvan ja kehittyvän toimintajärjestelmän kokonaisuudessa. (Karvinen 2000a, ; Karvinen 2000b, 11; Karvinen 1993, 17-18; Mutka 1998, 9-11.) Tämän lisäksi hyvinvointivaltion ammattikunnat ovat joutuneet sovittamaan omaa asiantuntemustaan ja toimintaansa jatkuvasti muuttuvaan, yhä monimutkaistuvaan asiantuntijuuksien ja työnjaon kokonaisuuteen. Tällä hetkellä sosiaalityön asiantuntijuus on kehittymässä perinteisestä näkökulmasta poikkeavaan suuntaan. Jatkuvan muutoksen ja epävarmuuden myötä asiantuntijuus voidaan kuvata ei kenenkään hallussa olevaksi, muutoksessa ja muuttuvissa yhteistyösuhteissa, moniammatillisissa tiimeissä ja verkostoissa muodostuvaksi tilaksi. Vallitsevissa keskusteluissa kyseenalaistetaankin usein sekä professionaalisen asiantuntemuksen mahdollisuudet että oikeutus. Sosiaalityön toimijat ovat jälleen kerran tilanteessa, jossa he joutuvat konstruoimaan työnsä uudelleen muuttuvista lähtökohdista ja uudenlaisista toimintaehdoista käsin. (Karvinen 2000a, ; Karvinen 1993, 17-18; Mutka 1998, 9-12.) Kirsi Juhila (2004) määrittelee sosiaalityön uuden asiantuntijuuden edustavan jonkinlaista aikamme ideaalia, hyvää sosiaalityöntekijyyttä. Uudessa asiantuntijuudessa korostuu työntekijän ja asiakkaan kumppanuus, asiakkaan asiantuntijuuden arvostaminen, idea yhdessä tuotettavasta tiedosta sekä paikallisuus. Päivi Niiranen-Linkaman (2005, 44, 181) mukaan uutta asiantuntijuutta 7

17 luonnehtii kansalaislähtöinen, tasavertainen työskentelytapa, jossa korostuu asiakkaan itsenäisen selviytymisen tukeminen, kansalaisten kouluttaminen arjen hallintaan, asiantuntijuuden kaikkitietävyyden purkaminen sekä uusien, joustavien ja muunneltavien työskentelytapojen omaksuminen. Sosiaalityöntekijät voivat olla mukana erilaisissa sosiaalityön kehittämishankkeissa ja käyttää työssään kehittävää työotetta. Edellisten ohella Niiranen-Linkama (2005) muistuttaa, että informaatioyhteiskunnan teoriat korostavat pikemmin asiantuntemusta ja osaamista kuin eri ammattien sisäistä asiantuntijuutta. Osaamisvaatimuksissa painottuvat yli- ja poikkiammatilliset kyvyt kuten sosiaaliset taidot, innovatiivisuus ja muutoshalukkuus. Tiivistetysti voidaan sanoa sosiaalialan asiantuntijuuden myötäilevän yhteiskunnallista muutosta ja olevan osa sitä. 2.2 Tieto sosiaalityössä Asiantuntijuus kytkeytyy tietoon monin eri tavoin. Asiantuntijat osaavat hyödyntää ja hallita edustamansa alan tietoa syvällisesti. Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus ja se eroaa luulosta, erehdyksestä ja hypoteettisesta arvauksesta sekä täyttää perustelu- ja totuusehdon. Tiedon perustelemisen tulisi olla intersubjektiivista, eli sen tulisi vedota julkisiin perusteisiin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen hyväksyttävissä. Tieto ei voi perustua yksityiseen intuitioon, subjektiivisiin uskomuksiin, toiveisiin tai mieltymyksiin. (Niiniluoto 1997, 57-58; Salonen 2007, 14.) Tiedon arvoon vaikuttavat tiedon oikea-aikaisuus, luotettavuus ja olennaisuus ja se on sitä arvokkaampaa, mitä suuremman ja merkittävämmän epävarmuuden se poistaa. Arvon määrittymiseen liittyy runsaasti epävarmuustekijöitä, sillä liiallinen tietomäärä voi mitätöidä tiedon käytettävyyden. (Väinälä 2010, ) Kreikkalaisten filosofien käsityksissä taito on nähty eräänä tiedon ja tietämisen osoituksena (know how) tarkoittaen osaamista, taitoa tuottaa tietty tulos. Propositionaalinen tieto taas on kielellisesti väitelauseiden muodossa ilmaistavaa tietoa (know what). 8

18 Tiedon totuudellisuuden takeena nähdään julkiset ja yleisesti hyväksyttävät perustelut, joihin nojaten tietoon on rationaalista uskoa. (Niiniluoto 1983, ) Tietäminen voi olla esimerkiksi henkilön tai paikan tuntemista, osaamista eli taitoa tai tietotaitoa, todellisuutta koskevaa informaatiota (Lammenranta 1993, 72-73). Viime aikoina yleistyneen tietokäsityksen, konstruktionistisen näkemyksen mukaan vallitsevat totuudet ovat kielellisesti luotuja ja tulkittuja. Peter Bergerin & Thomas Luckmannin (2009) mukaan tieto todellisuudesta on sosiaalisesti määriteltyä eli objektiivinen maailma tuotetaan kieleen perustuen. Kieli mahdollistaa yhteisten kokemusten käsitteellistämisen ja niiden jakamisen eli vuorovaikutuksen sekä tiedon tallentamisen yhteiseen tietovarantoon (myös Lammenranta 1993, ). Tietoa on ihmisellä, joka osaa vastata luotettavan tuntuisesti esittämiimme kysymyksiin, jonka käsitykset pitävät yhtä todellisuuden kanssa tai jonka käsitykset yhdentyvät aiemmin esitettyyn tai todistettuun tietoon. Voidaan myös ajatella, että tieto on kyseessä olevaa asiaa harrastavien ihmisten enemmistön käsityksen mukainen näkökanta. Tiedon koetinkivenä voidaan pitää käytäntöä. Ihmiset tarvitsevat aina jonkinlaista tietoa ohjaamaan heidän toimintaansa ja auttamaan heitä saavuttamaan erilaisia tavoitteita ja päämääriä. Perimmiltään emme kuitenkaan voi tietää, mitä tieto oikeastaan on. (Lammenranta 1993, 116; Salonen 2007, ) Sosiaalityön käytännöissä tarvitaan monenlaista tietämistä ja tietoa, joka liitetään yleensä päätöksentekoon sekä erilaisten tilannearviointien ja palvelusuunnitelmien tekemiseen. Sosiaalityö on ammatillista viranomaistoimintaa, johon ei voi kätkeytyä julkilausumattomia perusteluja. (Kuusisto-Niemi & Kääriäinen 2005, ) Sosiaalityötä kuvataan usein moni-ilmeiseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi työkentäksi (esim. Karvinen 1993, Raunio 2004) ja siksi sosiaalityön tietoa on vaikea saada haltuun ja näkyväksi. Sosiaalityön ammattitaito on osin niin sanottua hiljaista tietoa ja haasteena on tämän tiedon ja osaamisen käsitteellistäminen. Hiljaisen tiedon olemassaoloa ei voi kieltää, mutta sosiaalityön toimintaa ei voi perustella hiljaisella tiedolla. (Hussi 2005, 144.) Sosiaalityön työmenetelmät perustuvat lisäksi usein henkilökohtaiseen osaamiseen ja yksilölliseen vuorovaikutukseen. Sosiaalityötä 9

19 on myös syytetty epäsystemaattiseksi ja liian riippuvaiseksi sosiaalityöntekijöiden persoonallisesta työotteesta. (Kuusisto-Niemi & Kääriäinen 2005, 456.) Edellisten seikkojen vuoksi sosiaalityön tietoperustan näkyväksi tekeminen on tärkeää. Sosiaalityön luonteen vuoksi ei kuitenkaan ole olemassa yhtä ainoaa tieteenalaa, joka antaisi tiedolliset välineet työhön, ennemminkin tarvitaan monenlaisen tiedon yhdistämistä. Käytännön sosiaalityötä tehdään monen eri tieteenalan ja ammatillisen tietotaidon varassa (Nätkin & Vuori 2007, 23). Kyösti Raunio (2004, 121, 123) tiivistää sosiaalityössä esiintyvät tiedonlajit kahteen keskeiseen: tutkimukseen perustuvaan ja käytännön kokemukseen perustuvaan tietoon. Kokemukseen perustuvan tiedon hän jakaa käytännön viisauteen ja persoonalliseen tietoon. Käytännön tiedon merkittävyys painottuu sosiaalityössä. Sosiaalityön ammatillisissa ongelmanratkaisutilanteissa toimitaan monenlaisen tiedon ohjaamina, mistä johtuu, että työntekijällä ei aina ole käsitystä siitä, millaiseen tietoon hänen toimintansa kulloinkin perustuu. Sosiaalityön käytännöistä nousevat tiedonintressit määrittelevät ja ohjaavat sosiaalityön tiedonhakua, tiedontuotantoa sekä tiedonmuodostusta ja ne perustuvat sosiaalityön ulkoisiin ja sisäisiin edellytyksiin ja vaikuttimiin. Näitä intressejä nostavat näkyviin ja niitä edustavat sosiaalityön sidosryhmät ja instituutiot, erityisesti politiikka, päätöksentekijät, virkamiehet, tutkijat ja suunnittelijat, talouselämä, etujärjestöt sekä asiakkaat. Nämä ovat näkyvimpiä sosiaalityön tiedontuotannon suuntaajia ja samalla paradigmojen rakentajia. (Walls 2005, 28.) Sosiaalityötä koskevaa tiedon tarvetta voi lähestyä myös virallisen ja toisen tiedon käsitteen avulla. Virallinen tieto on luonteeltaan yleiskatsauksellista ja se välittää vahvojen ja virallisten instituutioiden ehdolla kuvaa tarkasteltavasta kohteesta. Sillä on taipumusta tulla asiaa koskevaksi julkiseksi totuudeksi. Toista tietoa taas voisi kuvailla virallista tietoa haastavaksi, yksityiskohtaiseksi, kokemukselliseksi, paikantuneeksi, ihmetteleväksi, paljastavaksi ja pohdiskelevaksi. (Hänninen ym. 2005, 3-5.) Käytännön sosiaalityössä tietäminen on haasteellista, sillä professionaalinen työntekijä-asiakassuhde on usein epäsymmetrinen. Toisena osapuolena on avun tarvitsija ja toisena myönnöistä 10

20 päättävä taho. Työntekijän pitää jatkuvasti arvioida, mitä hänen tulisi tietää asiakkaistaan, miten tietoa hankitaan ja säilytetään ja miten saatuja tietoja voi käyttää. Kyseessä on prosessi, jossa työntekijä kerää, suodattaa, järjestelee, muokkaa ja välittää tietoja, jotta voisi tehdä työhönsä liittyviä suunnitelmia ja päätöksiä. Asiakkaan osallisuus tuo työskentelyyn oman vaativan osansa, sillä asiakassuhde on luottamussuhde ja tiedontuotannon ehto. Jos työntekijällä ei ole mahdollisuutta vakuuttua saamistaan tiedoista, hän joutuu joko odottamaan saadakseen lisää tietoja, etsimään itse täydentäviä tietoja tai tyytymään siihen epävarmaan tietoon, joka hänellä jo on. Oli käytettävissä oleva tieto mitä tahansa, se ohjaa toimintaa. (Kääriäinen 2007, 247; Walls 2005, 24.) Viimeisten vuosien aikana sosiaalityön tietoperusta on moninaistunut ja käytännöllinen kokemustieto on noussut ammatillisen tiedon rinnalle. Asiakkaat nähdään aiempaa vahvemmin työntekijän kumppanina tiedontuotannossa. Sosiaalityön tiedonmuodostusta voidaan ajatella sekä horisontaalisena että vertikaalisena. Tällöin vertikaalinen tarkoittaa ylhäältä ohjautuvaa ja määrittyvää tiedontuotantoa. Sosiaalityöntekijät ja asiakkaat ovat asemassa, jossa he toimivat pelkästään sosiaalityön ja sosiaalisten ongelmien muodostamien palapelien palojen taltioijina. Sosiaalityön tieto tulee ylhäältä käsin ja se asettaa työntekijän toteuttajan asemaan. Tämänkaltaisen tiedonmuodostuksen vaihtoehtona on horisontaalinen, vaakasuora tiedonmuodostus, jolloin tietosuhteen ytimenä nähdään vuorovaikutus. Sosiaalityön tutkijat, asiakkaat ja sosiaalityöntekijät näyttäytyvät tasavertaisina tiedonjakajina, jotka kukin omalta osaltaan kykenevät syventämään ja yhdistämään sosiaalityössä vaadittavaa tietoa. (Walls 2005, 35.) Sosiaalityön kohtaamisissa kerätään, jaetaan ja välitetään tietoa. Kohtaamisiin osallistuneiden tiedonmuodostus voi olla tiedostettua tai tiedostamatonta, mutta useimmiten se on näitä molempia yhtäaikaisesti. Sekä asiakkaat että työntekijät odottavat saavansa tietoa toisiltaan, sosiaalityötä voisikin luonnehtia tietojen vaihtamiseksi. Tietojensa lisäksi osapuolet tuovat kohtaamiseen tunteensa, henkilökohtaisen ymmärryksensä, asiantuntijuutensa ja valtansa. Sosiaalityöntekijät tai asiakkaat eivät kohtaamistilanteissa ole neutraaleja havainnoijia, sillä he vaikuttavat toinen toisiinsa ja 11

21 mahdolliset muut osapuolet vaikuttavat heihin. (Kuusisto-Niemi & Kääriäinen 2005, 453.) Sosiaalityön tuottama tieto voidaan jakaa neljään eri lohkoon, jotka ovat osin päällekkäisiä; asiakasta, sosiaalityötä ammattina, palvelujärjestelmää sekä kuntaa ja yhteiskuntaa kuvaavaan tietoon (Miettinen 2000, 69-70). Asiakkaat rekisteröidään johonkin asiakastietojärjestelmään, josta voidaan ajantasaisesti seurata asiakkaaseen ja hänen saamiinsa palveluihin liittyviä tietoja. Toiseksi sosiaalityö tuottaa ammatillista tietoa työmalleista ja menetelmistä. Tällainen ammatillinen tieto on työntekijöillä olevaa hiljaista kokemustietoa, osaamista: erilaisia suunnitelmia, arviointeja, projekti- ja tutkimusraportteja, prosessikuvauksia tai selvityksiä suhteessa asiakkaisiin, ammatillisiin käytäntöihin tai yhteistyömuotoihin. Kolmanneksi tieto kuvaa palvelujärjestelmän toimintaa, mitä varten kerätään tilastoja asiakastietojärjestelmien kautta. Neljänneksi sosiaalityöstä syntyvä tieto kuvaa yhteiskuntaa, missä tieto kirjautuu muun muassa kunnan toimintapoliittisiin asiakirjoihin. Tieto voidaan nähdä staattisena, palasiksi jaoteltavissa olevana, siirrettävissä olevana, teknisenä ongelmana. Tällöin tietoa pidetään objektina. Vastakohtana tällaiselle ajattelulle on tiedon näkeminen dynaamisena prosessina, ihmisten tulkinnasta ja vuorovaikutuksesta syntyvänä. (Hurme 2003.) Sosiaalityön asiantuntijuus rakentuu asiakkaiden ja ammattilaisten yhteisestä, dynaamisesta tiedosta erityisesti työntekijän ja asiakkaan tiedon liitoskohtaan. Jotta tiedonmuodostamisen prosessit muotoutuisivat joustaviksi, tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistoimintaa. Koska käytännöissä syntyvän tiedon merkitys sosiaalityössä painottuu, tietoa ei voi pitää erillisenä prosessina. Tieto täytyy ennemminkin ottaa systemaattisen tarkastelun kohteeksi osana arkista toimintaa. (Kuusisto-Niemi & Kääriäinen 2005, 458.) Tutkimusta voidaan pitää keskeisenä tiedon tuottamisen ja kehittämisen välineenä, koska sen avulla on mahdollista jäsentää monimutkaisena hahmottuvaa ilmiökenttää, analysoida vaihtoehtoisia mahdollisuuksia ja saada tietoa tuotettujen sovellusten toimivuudesta. Sosiaalityön kentällä erityisesti informaatioteknologiaan liittyvä ja sitä hyödyntävä tutkimus on ollut vähäistä, hajanaista ja osin samantyyppisten hankkeiden kokemuksia toistavaa. 12