Terttu Junttila. Muistelmia taiteilijaisästäni Einari Junttilasta

Transkriptio

1 Terttu Junttila Muistelmia taiteilijaisästäni Einari Junttilasta

2 Muistelmia taiteilijaisästäni Einari Junttilasta Terttu Junttila Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2009 ISBN

3 Sisällys Alkusanat... 7 Pienestä pitäen piirtämässä... 9 Oopperaa ja maalaamista Maalausmatkoja luonnossa Perhe-elämää Luonnon lapsi Kotipirtistä evakkoon Joulu evakkona Ruotsissa Kotipirtin elämää Köyhä vai rikas Vaikeita aikoja ja huolia Vierailevia tähtiä Kotiaskareita Maskotti ja musiikki Erakkoelämää Taiteilijan suhde kasvien maailmaan Luonnon kukkaniityt Lapsuusjouluni Elämää musiikin ja taiteen maailmassa Naurua ja tanssia Einari ja kurki Lohduton näkymä luonnossa Viimeiset vuodet Loppusanat Terttu Junttilan päiväkirjasta

4 6

5 Alkusanat Einari Junttila ( ) on Suomen tunnetuimpia lappilaismaalareita. Hän oli syntyperäinen kittiläläinen, itseoppinut lyyrinen realisti, joka tunnetaan nimenomaan akvarellistina, mutta joka maalasi myös öljyväri- ja pastellitöitä. Hän oli vanhin Kittilän tunnetuista taiteilijoista, kutsumukselleen uskollinen, herkkä Lapin luonnon tulkitsija. Einari Junttila eli koko elämänsä Kittilässä ja hänen jalkapatikassa tekemänsä maalausmatkat ulottuivat lähituntureilta Pallaskeroille ja aina Kilpisjärvelle saakka sekä myöhemmin Norjan tuntureille. Hän elätti 9-henkisen perheensä siveltimellä. Einari Junttila aloitti maalaamisen jo lapsena, kymmenvuotiaana. Hän maalasi tuntemattomana 20 vuotta, kunnes hänet sattumalta löysi turistimatkalla ollut saksalainen taiteentuntija Günther Thaer 1930-luvun alussa. Thaer vei osan tauluista Saksaan, jossa eräs johtava taidelehti kirjoitti loistavat arvostelut Lapin erämaasta löytyneestä taiteilijasta. Einari Junttila oli mukana Suomen kansallistaiteen maailmannäyttelyssä, joka kiersi vuonna 1934 Saksassa; Düsseldorfissa, Berliinissä ja Hampurissa. Näyttelyssä Junttilan työt olivat esillä Väinö Aaltosen veistoksien sekä Werner Holmbergin, Fanny Churbergin, Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Eero Järnefeltin, Marcus Collin ja Tyko Sallisen töiden kanssa. Tämän jälkeen Einari Junttilan näyttelyt Helsingissä saavuttivat menestystä. Talvisota, sekä sitä seuranneet sotavuodet kuitenkin keskeyttivät osittain kulttuurin kehityksen Suomessa ja huomio kiinnittyi rintamalle, jonne taiteilija myös joutui. Taiteilija viihtyi samoillen tuntureilla, yksinäisyydessä, maalaten Lapin maisemia ja ihmisiä yli 60 vuotta aina kuo- 7

6 linpäiväänsä saakka. Museossa on nähtävänä myös hänen viimeisenä elinpäivänään maalaamansa taulut. Taidemuseo on Einari Junttilan koti- ja taideympäristö, jonka hän rakensi sodan jälkeen uudestaan 1930-luvun lopulla rakentamansa talon perustuksille. Museo on Kittilän keskustassa Sammontiellä. Maalauksia on taidemuseossa esillä huomattava määrä. Einari Junttila oli lahjakas pianisti, joka soitti myös urkuharmoni, hanuria, kitaraa ja viulua. Museossa on nähtävillä vanha nuottiarkku, jossa on nuotteja aina 1800-luvulta alkaen. Einari Junttilan synnyinkoti Kittilässä. 8

7 Pienestä pitäen piirtämässä Isä aloitti piirtämisen jo sylivauvana. Se oli verissä jo ennen kuin hän oppi puhumaan ja kävelemään ja 1900-luvun vaihteessa äideillä oli tapana pitää nuorimmaistaan mukana naapurissa pistäytyessään. Niinpä vanhan kanttorilan Matilda otti nuorimmaisensa, lähes 44-vuotiaana synnyttämänsä Einari-pojan, ja lähti kylille. Sama toistui aina: asettaessaan lapsensa lattialle tämä kontata kolisteli uunin hiilille, otti hiilen uunista pienoisiin lapsenkäsiinsä ja alkoi piirtää koukeroita lattialle. Tätä mallia jatkoi kotona, se oli hänen tapansa. Eräänä päivänä Matilda-äiti antoi nuorimmalle lapselleen kynän, jota Einari-poika käytti ahkerasti. Paperin puuttuessa Einari käänsi penkkejä nurin ja piirsi piirtämistään. Kanttorilan kamarin seinät täyttyivät pienen pojan piirustuksista. Tässä vaiheessa Matilda-äiti puuttui puuhaan. Hän otti pojalta kynän ja piilotti sen. Reilun vuoden iässä Einari ei osannut vielä puhua piirtää kyllä. Heti aamun valjettua alkoi kynän etsintä. Kun kynää ei löytynyt, sanoo hän äitinsä suureksi yllätykseksi: penna kavonnu. Äitinsä riemastui pikku- Einarinsa puhumisesta niin, että antoi kätköstään piilottamansa pennan ja pahvia ja antoi lapsen piirtää. Piirtämistä riitti aamusta iltaan. Tästä eriskummallisesta piirtäjäpienokaisesta puhuttiin vanhojen ihmisten kertoman mukaan sen ajan (1902) Kittilässä. Erään kerran yritin Einari-isääni saada kertomaan lapsuudestaan. Kun olin kolmisen vuotta vanha, hän innostui kertomaan minulle siitä. Samueli-isä ja Matilda-äiti ottivat Einarin mukaansa kylän juhlatilaisuuteen. Salissa oli pitkä pöytä, johon oli katettu kahvikuppeja ja leivonnaisia. Isän ja äidin lähtiessä noutamaan kahvia pöydästä he jättivät Ei- 9

8 Einari Junttilan isoisän Juho Samuel Junttilan ( ) hautajaiset. Mustiin puettu 5-vuotias Einari seisoo arkun jalkopäässä äitinsä edessä. narin istumaan yksin penkkiin, jonka ympärillä istui huivipäisiä, vanhoja kylän naisia juhlamustissaan. Einari kertoi, kuinka naiset puhuivat pojasta ja äidistä: Tuommoisen vanhan naisen vaimoksi otti kanttori. Ja katsokaa tuota poikaa, tuommoinen pieni käppyrä. Hyvä, että puhumaan viimein alkoi. Tuommoisia niistä tulee, kun nuin vanhana lapsen tekee. Kanttori olisi saanut nuoria talon tyttöjä, mutta tuommoisen otti... Huivipäämummot olivat pelottavan vihaisia. Muistellessaan Einari pysähtyi maalamasta taulua ja sanoi mietteissään pensseli kädessään: Uskotko, Terttu, että ne olivat kateellisia Matilda-äidilleni? Kaikkihan he toivoivat aikoinaan tyttäriään nuorelle Samueli-kanttorille, ja Samueli ottikin 15 vuotta itseään vanhemman. Matilda oli lähes 44-vuotias, kun synnytti nuorimmaisensa Einarin. Isäni jatkoi muistelemistaan. Matilda-äiti oli tuonut hänelle Rovaniemeltä hienon puvun, jossa oli sivulta napitettavat polvisuojat. Hän oli pettynyt, kun naiset eivät huomanneetkaan hänen uutta asuaan eivätkä puhutelleet häntä ystävällisesti. 10

9 Einarin isä ja äiti tutustuivat hattukaupassa. Isä kertoi, että hänen isänsä oli mennyt Kittilässä hattua ostamaan Saastamoisen kaupan myyjättäreltä, joka oli vasta Rovaniemeltä muuttanut. Neito ymmärsi urkumusiikkia, jota oli salaa kuunnellut kirkossa, kun kanttori iltaisin harjoitteli. Urkumusiikki heidät yhdisti, hän kertoi. Isän lapsuus oli onnellinen. Einari tiesi nuorimmaisena olevansa tärkeä silmäterä äidilleen ja koko perheelleen. Hän muisteli, kuinka hänen äitinsä toi aina Rovaniemeltä piirustuspaperia ja kyniä mieluisia tuliaisia. Oman kertomansa mukaan hän aloitti maalaamisen noin 8-vuotiaana. Hän sai suureksi riemukseen joululahjaksi maalauspaperia, oikeat Tuleva taiteilija Einari äitinsä Matildan sylissä. 11

10 pensselit ja vesivärit. Siitä alkoi ahkera maalaamisharrastus. Hän muisteli kuinka poikatokka sai toistuvasti turhaan odotella porstuassa; Einari ei leikkeihin maalaamiseltaan ehtinyt. Tutut leikit poikasten kanssa eivät kiinnostaneet enää samalla tavalla. Tuttu näky alkoi toistua. Kanttorilan kamarin nurkassa ahersi ahkera pieni poika maalaten ja piirtäen maisemia, ihmisiä, lintuja, vesipuroja, tuntureita ja elämää tunturien tuntumassa. Vuosien vieriessä maalaaminen vei hänet taidemaailmaan kokonaan. Matilda-äiti huokailikin: Kun ei tuo minun pikku taiteilija jouda enää syömäänkään maalaamiseltaan. Ja kohta ovat huoneet täynnä pikku-einarin maalauksia. Isäni kertoili äidistään aina hyvin lämpimästi. Niin lapsena kuin nuorukaisenakin Matilda-äiti on puolustanut poikaansa, kun muut sisaret ovat oudoksuneet hänen ainaista maalaamistaan. Siihen aikaan työnteko on ollut se, mitä kunnioitettiin. Einari-poikanen joutui laiskannimeä kantamaan, kun hän aina vain piirsi ja maalasi taulujaan. Isä kertoi jo lapsena piirtäneensä eläimiä. Niitä heillä kotona riitti: lehmiä, lampaita ja sikoja, hevosia tallissa, kissa ja koira pirtissä. Hän sanoi harmitelleensa, kun eläimet liikkuivat juuri kun hän oli saamassa maalattua sopivan kuvan. Kerran hän taas tapansa mukaan käveli Karjavuomalla olevaa kärrytietä jokirannalle, hän asetti sinne maalauskamppeensa ja aloitti vesivärityön. Tunnit kuluivat, ja yö oli jo tulossa. Yöaikana oli monesti miellyttävä maalata. Hän tunsi taas onnistuvansa ja oli onnellisena juuri aikeissaan lopettaa maalaustaan, kun kuuli miesten ääniä. Ylempänä törmällä käveli kaksi kittiläläistä isäntää kalavehkeitään kantaen ja reput selässään. Einari kuuli selvästi kun toinen miehistä sanoi: Onko tämä se kanttoriksi tuleva poika? Johon toinen isäntä vastasi: Ei tämä ole se kanttoriksi tuleva, vaan se nuorempi poika, joka niillä vähän epäonnistui. Tuolla se paperin kanssa juoksee metsiin. Hän kulkee aina papereineen, ja jotain se piirtää ja maalailee. Einari maalasi puhuessaan, oli hyvin vakava ja surul- 12

11 lisena jatkoi. Meillä kävi kanttorilassa vieraita, ja joskus sellaisiakin, joille Matilda-äiti kertoi hänen maalaamisestaan. Joskus joku sai mukaansa hänen lapsenottein ja -elein maalamansa taulun. Se vasta tuntui hyvältä että... Ajatella, että he haluavat hänen taulunsa viedä kotiinsa. Näin hän onnellisen näköisenä kertoi lapsuudestaan. Kotona kävi taidetta ymmärtäviä vieraita, ja se kannusti jatkamaan. Hän sanoi, että äitinsä puhui aina niin myönteisesti, silloinkin, kun ulkopuolelta tuli ilkeää poljentaa ja ymmärtämättömyyttä. Äiti kannusti aina. Isäni kertoi, kuinka hän jo pienestä pitäen oppi pitämään kuolemaa luonnollisena asiana. Oli aivan tavallista, että kun hän aamulla heräsi, hieroi silmiään ja tallusti kanttorilan kammarin ikkunalle, oli pihalla ruumisarkkuja. Hän laski arkkuja ja katsoi, montako lapsen arkkua oli mukana. Ei hän niitäkään kammoksunut. Hautajaisissa hän oli usein mukana kanttori-isänsä virrenveisuuta kuunnellen. Kirkossa piti myös olla koko perhe, melkein joka sunnuntai. Hän kertoi, että sen ajan tavan mukaan pappilan ja kanttorin perheet istuivat Kittilän kirkon etupenkeissä, pyhävaatteet kaikilla päällä. Hän kertoi kerran, että ollessaan poikasena maalamassa Kittilän kirkkoa maisematauluunsa, yllätti kauhea ukonilma. Hän meni kirkon alle kellariin ja piti siellä ukkosta. Yhtään hän ei pelännyt, vaikka oli yksin. Siinä hämärässä, kirkon alla kellarissa, salamat iskivät ja jyrinä oli kauhea. Hän oppi jo lapsena olemaan sinut eri luonnonilmiöiden kanssa. Einari oli taas kerran maalaamassa rantatörmällä tutussa paikassa. Lähistöllä oli hänen isänsä hevosineen heinäpuuhissa. Einari oli näihin aikoihin kolmetoistavuotias, lapsi vielä. Siinä maalatessaan vene lipui kaukaa rantaa kohti. Hän näppäsi lehtiöstään uuden sivun ja rupesi piirtämään. Veneessä oli ruumisarkku, ja vieressä vainajaa sureva. Toisessa päässä mies johti venettä melalla perää pitäen. Veneen keulalla liehui valkea nauha surevan omaisen soutaessa kirkolle päin. Einari kuvaili tilannetta: Piirsin ja painoin väriä mieleen. Vene lipui hiljaa ohi. Kun surusaattue oli mennyt ohi, rupesin maalamaan Hautajaissaattue-taulua valmiiksi. 13

12 Ajattelin, että tästä tulee suruntäyteinen teos: Lintu mietteissään oksalla, puut vaappuvine oksineen. Tunnelmaa korostavat suruntummat värit. He olivat lappalaisia. Taulu Hautajaissaattue on taidemuseossani. Samoin hän kertoi taulusta, jonka myös oli maalannut lapsena ja kirjoittanut taakse: Piipunpolttajatunturi. Aina kun menin jalkapatikassa katsomaan Kätkäntunturia, näin jo kaukaa savun nousevan taas tunturista. Siellä se Kätkä-äijä taas polttelee piippua, tuumasin itsekseni ja maalasin taas ihmetellen mistä savu oikein voi ilmestyä, sillä lähelle tullessani savu aina katosi. Kätkä on saamenkielellä ahma. Kutsuin Kätkätunturia aina Piipunpolttajatunturiksi. Tunturi kun oli, elävä. Levitunturi kuin lähisisar Kätkätunturin vieressä. Levi oli kuin pyramidi. Einari-isä jatkoi kerrontaansa tuntureista. Kertoili maalaamisensa lomassa: Tuota Kumputunturia olen jo lapsesta saakka ihmetellyt, kun olen siellä jalkapatikassa kulkenut. Se on monelta kantilta erikoinen, niin yksinäinen. Erillään muista se viihtyy yksinäisyydessään. Yhdeltä kulmaltaan se on kuin Kilpisjärven Saana-tunturi, kummallinen luonnonoikku. Näin isä- Einari kertoi ja kutsuikin Kumputunturia Pikku-Saanaksi. Toiset tunturit ovat kuin sukulaiset keskenään toistensa lähellä viihtyen, mutta Kumputunturi huokuu rauhaa yksinäisyydessään. Hän kuvasi hänelle niin rakkaita tuntureitaan, joita oli lapsuudestaan saakka samonnut, maalannut ja joista oli tehnyt luonnoksia. Hän tuumasikin aina, että täällä Lapissa tunturien tuntumassa on hänellä paras paikka elää. Minusta tuntuu siltä, kuin jo nuorena poikana olisin hyvinkin ahkerasti maalannut. Einari kertoi sen ajan Kittilän kauppiaan tulleen hänen luo löytämänsä kehykset mukanaan ja sanoneen: Maalaapa, Einari, taulu minulle näihin kehyksiin. Joku sellainen maisema, jossa tuntureita häämöttää tuolta takalistolta ja edessä niinkö asentopaikka. Hänelle sanottiin siis toiveaihe taululle. Hän leikkasi kankaan ja lähti kohti Kotivaaraa, josta avautuivat komeat 14

13 näköalat tuntureineen. Taulu on ollut lainassa museossani vuonna Alle kaksikymppisenä maalatuista öljytöistä, joita kittiläläisillä on, osa on paikattu kangaspaloilla. Yhdellä ihmisellä on taulu, jossa on kolme paikkaa taulun takana. Einari etsi varastosta ja liiteristä nauhoja, vahakankaita ja säkkejä ja leikkasi ne sopivankokoisiksi vanhoihin kehyksiin. Niihin hän sitten maalasi. Isäni kertoi, kuinka öljymaalilla oli välillä mieluista maalata. Kun maalit ja kankaat loppuivat, hän jatkoi luomisentuskissaan tutuilla vesiväreillä papereihin, joita sattui löytämään, sillä akvarellien maalaaminen on ollut hänelle alusta alkaen se omin tapa. Liidulla oli myös hauska maalata, hän sanoi. Senkin tekniikan (pastelliväreillä) hän opetteli kokeillen sitä jo nuoruudessaan, 1920-luvulla. Me lapset piirsimme piirustuspapereihin. Isä-Einari kertoi meille, että hänellä oli lapsuudessaan tapana taulua tehdessään maalata molemmin puolin. Kun hän laittoi painonastoilla teoksen seinään, ei hän aina tiennyt, kumman puolen laittaisi näkösälle. Molemmat puolet olivat usein yhtä hyvän näköisiä. Tuollainen valkoinen puhdas paperi, vesivärit, pensselit ja vesikuppi. Se vasta oli kuin juhlaa kun pääsi taas maalaamaan. Näin kuvasi taiteilija pitkän taipaleensa alkuvuosia. Einari kertoi, kuinka arvokkaalle tuntui alkaa saamaan pientä taskurahaa tauluistaan. Rahoilla taiteilija sai ostettua lisää maaleja. Maalit piti hakea Rovaniemeltä saakka jalkapatikassa. Jo vain on nykyään helppo taiteilijoilla, kun on maalit ja paperit samassa pitäjässä. Ennen ei auttanut muu kuin lyödä reppu selkään, ottaa vähän evästä mukaan, laittaa säästetyt rahat visusti pörssiin ja jalkaisin vain soratietä Rovaniemelle maalauskamppeitten ostoon. Joskus kävelin kymmeniä kilometrejä ja väsyin niin, että menin maantien reunalla olevan puun alle lepäämään reppu pääni alla. Siitä taas jatkui jalkapatikka Rovaniemelle. 15

14 Einari Junttilan perhe. 13-vuotias Einari keskellä takarivissä. Joskus onni potkaisi niin, että kun väsyksissä kävelin Rovaniemelle reppu selässä, näkyi pölypilvi ja siellä yllättäin hevospelit rattaineen. Siinä käsillä viittoillen sain hevospelit pysähtymään ja ajaja kehotti hyppäämään vain kyytiin. Ja niin matka jatkui hyvällä tuurilla kohti Rovaniemeä, jossa oli kaupassa maaleja, papereita, pensseleitä, ja vaikka mitä myytävänä runsain määrin, kun vain rahat riittivät. Kaikkea sai ja oli tarjolla monenlaisia maalausmateriaaleja. Näin isäni innoissaan kertoi lapsuus-nuoruusajastaan. Kun yöt valkenivat, hän saattoi olla aamuyöhön asti maalausmatkoillaan. Kesäisin oli tavallista että maalaaminen öisin kesti aamuun asti. Matilda-äiti oli aina samaa hokenut: Ei ku maalaa ja yötkin perään, mutta kyllä se Einari 16

15 aina aamuksi kotiin tulee. Ja niin kauniita tauluja tuo tullessaan aina. On se eri Einari. Inga, isän sisko, kertoi minulle, että isä tapasi kertoa äidistään hyvin lämpimin muistelmin. Einari kun oli kuopus, ja jo senkin vuoksi äidin lempilapsi. Olen katsonut taidemuseoni seinällä ateljeessa isäni vanhemmistaan maalaamiaan muotokuvia (pastelliliiduilla tehtyjä). Äitinsä muotokuvasta huokuu lämpö ja rakkaus. Myös maalauksen tausta oli maalattu lämpimin värein. Isänsä muotokuvassa on taas mielestäni tiettyä miehistä, mutta samalla turvallista, dynamiikkaa. Myös tausta on synkempi. Muistan, kun hän kertoi maalatessaan olohuoneen nurkkaikkunalla (jota hän kutsui ateljeeksi, huoneen valoisinta paikkaa, maalauspaikkaa): On niin hyvä tässä maalata, kun isä ja äiti tuossa takana turvana ihan kuin olisivat eläviä ihan. Tällä hän tarkoitti pastelliliiduilla tekemiään muotokuvia vanhemmistaan. Ja hymyili tätä kertoessaan. Siinä ne ovat edelleen nurkassa tutussa vanhassa paikassaan. Ja niin on myös taiteilijan maalausteline samanlaisena kuin hänen eläessään. Maalaustarvikkeetkin ovat siinä, kuin hän äsken olisi siitä lähtenyt. Myös meistä lapsistaan hän on piirtänyt muotokuvia. Samoin kylän merkkihenkilöistä, kuten poromiehistä Linden-Jukasta (Taulu on Kittilän kunnan talolla) ja Karhu-Pekasta (taulu on Rovaniemellä yksityisomistuksessa) ja Noitasanterista (Jiesiöjärveltä) ja Suikki-Jussista, entisaikain poromiehiä hänkin. Suikki-Jussi asui naapurissamme ja toi meille poronlihaa. Vanhoissa muotokuvissa on osa lapinpukuisia. On myös taulu, jossa lapinpukumies Suikki-Jussi ajaa porolla. Taulu pelastui ihmeellisesti tulipalosta. Inga-sisko oli palon jälkeen löytänyt sen pihan päähän viskattuna. Taulu jäi Ingatädilleni. Isä on maalannut näitä ihmisaiheita ja asetelmia jo pienestä pitäen. 17

16 Oopperaa ja maalaamista Tuntuu, että mitä vanhemmat olivat pihapiirit, harmajat hirsitalot aittoineen, sitä enemmän ne kiinnostivat isääni. Vanhoissa asuma-alueissa on aina se oma historiansa; ne kertovat menneitten aikojen ihmisten tarinoista. Muistan kerran kun isäni tuli tavanomaiselta maalausmatkaltaan. Hän oli ollut jo useita päiviä poissa, ja äiti jo pelotteli meitä isää kotiin odottelevia lapsiaan: Kyllä on tainnut sudet syödä koko miehen kun ei vieläkään kotia löydä. Melkein saman tien isä kuitenkin saapui olohuoneen ovesta ja meni suoraa päätä urkuharmoninsa luo. Einari otti reppunsa, nokikahvipannunsa sekä vasta maalaamat taulut vanhassa kansiossa nauhalla sidottuna asetteli ne harmoninsa viereen. Löydettyään tutut nuotit hän soitti taas täysillä Wagnerin Tannhäuserin. Siinä pienenä lettipäisenä kuunneltuani loppuun saakka kotiintulofanfaaria, joksi äitini kappaletta nimitti, kysyin isältäni, mikä on tuo sävellys, jonka aina soitat kun tulet maalausmatkoiltasi? Hän katsoi minua sinisillä silmillään ja sanoi: Täytyyhän sinun, Terttu, tietää ja tuntea Wagnerin Tannhäuserin Pyhiinvaeltajien kuoro, se ooppera, tiedäthän? Isäni oli kyllä kertonut kyseisestä oopperasta. Silloin päätin painaa mieleeni tämän säveltäjän nimen ja oopperan. Nyt kun on jo ikää ja elämänkokemusta, ymmärrän Wagnerin pyhiinvaeltajain kuoron sanojen merkityksen. Sanoma oopperan tästä sävellyksestä kertoo vaeltajasta, joka viimein laskee matkasauvansa lepoon. Luojansa lempeään armoon turvautuen hän kulkee kohti kuolemaa, turvallisesti kohti Suurta Kirkkautta. Tämä pyhiinvaeltajien kuoro Wagnerin oopperasta oli hänen ehdottomasti rakkain soittamansa sävellys. Se liittyi hänen maalausmatkoihinsa, joilla hän viihtyi yksinään. Hän ilmeisesti samaisti itsensä Wagnerin pyhiinvaeltajaan. 18